Voiko tutkija olla lentämättä?


Valkoisessa kyltissä on mustalla tussilla kirjoitettu teksti: "The climate is changing, why aren't we?"
Kyltti Nuorten ilmastolakko -tapahtumasta Helsingistä 15.3.2019. Kuva: Kansallismuseo.

”Lentomatkailuako? Minä olen kokeillut sitä, mutta minä olen luopunut siitä.”

Ehkä voisin ottaa käyttöön tämän Henry-Charles Mortimer Mégretin lausahduksen ”Hänen majesteettinsa tie” -pakinasta, joka julkaistiin suomennettuna Autotalous-lehdessä 1.6.1933. Ranskalainen moottorijournalisti argumentoi auton olevan yksityiskonetta kätevämpi matkailuväline, kun taas itse olen vaihtanut lentokoneet juniin ja laivoihin.

Olen ilmastosyistä ollut viisi vuotta lentämättä vapaa-ajan matkoilla ja kohta neljä vuotta myös työmatkoilla. Se on tehnyt elämästäni hankalampaa, sillä olen näinä vuosina asunut ja tehnyt töitä kolmessa eri Euroopan maassa ja lisäksi käynyt muissakin maissa akateemisissa konferensseissa. Olen joutunut punnitsemaan tarkemmin, mihin kaikkeen oikein voin osallistua. Olen myös kokenut hienoja hetkiä: avannut makuuvaunun verhon ja katsonut auringossa kylpevää lumista tunturimaisemaa matkalla Kiirunaan, syventynyt töihini samalla, kun Saksa jälleen kerran vilistää ikkunan takana ja kuunnellut ystävän väitöstä etäyhteydellä junassa Firenzen ja Rooman välillä.

Usein tuntuu silti sosiaalisesti hiukan tukalalta puhua lentämättömyydestä. Se on kuin olisi ehdoin tahdoin ilonpilaaja, se ikävä tiukkapipo, joka on sokerilakossa synttärijuhlilla ja ostolakossa hulluilla päivillä. Miten lentämisestä on tullut niin olennainen osa elämää, että siitä kieltäytyminen tuntuu radikaalilta?

1930-luvulta on hyvä aloittaa: Vuosikymmenen alussa koko maailmassa vasta noin 6000 ihmistä vuodessa matkusti lentämällä, mutta ennen toisen maailmansodan syttymistä jo 1,2 miljoonaa. Sotavarustelu johti lentoteknologian nopeaan kehittymiseen maailmansotien välillä ja toisen maailmansodan aikana, Suomessakin sen parissa ahkeroitiin jo 1920-luvulta alkaen Valtion lentokonetehtaassa. Sodan jälkeen lento-osaamista siirrettiin siviilimatkailun käyttöön. Lentomatkailusta tuli yksi niistä monista kulutuksen osa-alueita, joiden kasvukäyrä 1950-luvulta nykyhetkeen muistuttaa jääkiekkomailan varresta kohoavaa lapaa.

Kulutuksen kiihtyminen on pohjannut erityisesti fossiilisten polttoaineiden käyttöön. Modernin tekniikan oli määrä vapauttaa ihminen ajan ja paikan kahleista, mutta se alkoikin muokata aikaa ja paikkaa ennennäkemättömällä voimalla. Antroposeenin käsitettä käytetään kuvaamaan sitä, miten ihmisen vaikutus ympäristöönsä on saavuttanut geologisen, koko maapallon olosuhteita muokkaavan mittakaavan. Tämä vaikutus on kasvanut eksponentiaalisesti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, mihin viitataan termillä ”suuri kiihdytys” (great acceleration).

Päiväkotilaisten itse tekemä juliste "Pelasta maapallo näiden asioiden avulla". Julisteessa on keskellä piirros maapallosta, jonka ympärillä on ohjekuvia ja niiden yhteydessä tekstit: "Älä käytä lentokonetta, älä käytä autoja, älä syö lihaa, älä tapa eläimiä, älä roskaa."
Tikanpojat-esikouluryhmän tekemä juliste Helsingin Herttoniemessä 16.1.2019. Kuva: K

Sosiologi Hartmut Rosa on esittänyt juuri kiihdyttämisen olevan olennainen modernia yhteiskuntaa muokkaava voima. Hänen mukaansa tekninen ja sosiaalinen muutos sekä elämän tahdin kiihtyminen ovat punoutuneet yhteen tavalla, joka pakottaa jatkuvaan nopeutumiseen ja samalla kutistaa kaiken mitä teemme vain nykyhetkessä tapahtuvaksi, koska tulevaisuus on muuttunut ennustamattomaksi. Ihmiskuntana olemme kuin kiitoradalla kiihdyttävän lentokoneen kyydissä, matkalla kohti tuntematonta.

Lentojen päästöt ovat vain pieni osa kaikista hiilidioksidipäästöistä. Lähes 90 prosenttia maailman nykyisestä väestöstä ei edes matkaile lentämällä. Sen sijaan kaltaiseni keskiluokkaisen länsimaisen tietotyöläisen päästöistä lentäminen aiheuttaa suuren osan. Yksilöiden valintoja ja henkilökohtaista hiilijalanjälkeä on perustellusti kritisoitu riittämättöminä tai jopa harhaanjohtavina ratkaisuina globaaliin ilmastokriisiin, mutta voisivatko yliopistot ja muu akatemia yhteisönä ottaa vastuuta siitä, millä hiilihinnalla tutkimustyötä tehdään?

Tikun nokassa on lähes tyhjentynyt maapallo-ilmapallo ja sen alla teksti, jossa lukee "I don't feel well :(."
Kansainvälisen ilmastoviikon ilmastolakko Helsingissä 27.9.2019. Kuva: Hannu Häkkinen/Museovirasto.

Koneen Säätiö mittautti tänä syksynä hiilijalanjälkensä, totesi sen koostuvan puoliksi tutkijoiden työmatkalennoista ja pohti keinoja päästöjen vähentämiseksi. Oman kokemukseni perusteella tutkijan on mahdollista olla lentämättä tai ainakin vähentää lentämistään reilusti, mutta aivan helppoa se ei ole. Pääosin kaikki kansainväliset hankkeet, verkostot, konferenssit ja vierailut perustuvat oletukseen siitä, että tutkijat ilman muuta lentävät useita kertoja vuodessa.

Mobiliteettitutkija John Urryn käsite ”autoilun järjestelmä” (system of automobility) kuvaa sitä, miten autoilusta on tullut vallitseva liikkumisen järjestelmä, joka laajentuessaan on muokannut koko yhteiskunnan ajan- ja tilankäytön itsestään riippuvaisiksi. Myös lentomatkailu on kietonut meitä samalla tavoin itseensä. Kuten mobiliteettien tutkimus korostaa, liikkuminen ei ole neutraalia paikasta toiseen siirtymistä vaan liikkumisen tavat ja käytännöt muokkaavat olennaisesti paikkoja, identiteettejä ja sosiaalista toimintaa. Lentäminen on monimutkainen liikkumisen sommitelma, jonka osia meistä on tullut.

Lentämiseen perustuvassa järjestelmässä yhden hengen lentolakkoni tuntuu välillä vain absurdilta tavalta tehdä omasta ja läheisteni elämästä vaivalloisempaa. Ilmastokriisin keskellä on kuitenkin tarpeen kyseenalaistaa erityisen suuripäästöisiä jokapäiväisyyksiä myös teoin. Historiantutkimus osoittaa, että se mitä kulloinkin pidetään normaalina ja itsestäänselvänä on muuttuvaista ja monien kehityskulkujen summa. Tämä tieto voisi antaa perspektiiviä tämänhetkisille toimillemme.

Uusmaterialistinen teoreetikko Jane Bennett on esittänyt yksilöiden eettisen vastuun piilevän siinä, että pyrkisimme irrottautumaan sommitelmista, joiden kehityskulku vaikuttaa selvästi haitalliselta. Tämä ei silti millään tavoin poista tarvetta vaikuttaa yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Tutkija voi olla lentämättä, mutta vielä tärkeämpää olisi, että rakentaisimme yhdessä kestävämmän tieteenteon olosuhteita.

Tiina Männistö-Funk

Kirjoittaja on tekniikan historian dosentti ja akatemiatutkija hankkeessa Kevyt enemmistö: Motorisoimaton liikenne, suomalaisten elinympäristöt ja tilallinen tasa-arvo vuosina 1950–1990 (2021–2026).

Kirjallisuutta

Bennett, Jane (2010). Vibrant Matter. A Political Ecology of Things. Duke University Press.

Gössling, Stefan & Humpe, Andreas (2020). The global scale, distribution and growth of aviation: Implications for climate change. Global Environmental Change 65.

Hamilton, Clive, Gemenne, François & Bonneuil, Christophe, toim. (2015). The Anthropocene and the Global Environmental Crisis: Rethinking Modernity in a new Epoch, Routledge.

Niemistö, Johanna et al. (2019). Lentomatkustuksen päästöt. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2019.

Rosa, Hartmut (2005). Beschleunigung. Die Veränderung der Zeitstrukturen in der Moderne. Suhrkamp.

Ruuskanen, Esa, & Valkonen, Jarno (2021). Suomalaisen kulutuksen suuri siirtymä. teoksessa Esa Ruuskanen, Paula Schönach & Kari Väyrynen (toim.), Suomen ympäristöhistoria 1700-luvulta nykyaikaan. Vastapaino, 295–334.

Urry, John (2004). The ”System” of Automobility. Theory, Culture & Society 21, 25–39.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *