Naittajan valta, papin aamen ja avioliiton monet muodot


Avioliittorintamalla kuohuu. Maaliskuussa voimaan tullut avioliittolaki ei enää aseta vihittävien sukupuolelle ehtoja, mutta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkemys on toinen. Kirkolla on kuitenkin vihkioikeus, ja tällä hetkellä jotkut papit vihkivät jopa salaa samaa sukupuolta olevia pareja sinänsä juridisesti päteviin avioliittoihin ja vievät itse vihki-ilmoitukset maistraattiin rekisteröitäviksi.

Historiantutkija tietää, miten vihkiminen on aiheuttanut tuskaa ja päänvaivaa kirkolle aikaisemminkin. Teologinen ongelma nousee oikeastaan jo raamatusta, josta ei löydy mitään ohjeita kirkollisesta vihkimisestä. Uudelle ajalle asti avioliiton solmiminen olikin yhteiskunnallinen akti, jossa ainoana laillisena naittajana toimi morsiamen isä.

Esihistorialliselta ajalta periytyvä naittajan valta poistui suomalaisesta avioliittolainsäädännöstä vasta vuoden 1930 alusta. Puolisot saivat keskenään tasa-arvoisen aseman ja avioliitosta tuli vain heidän välisensä sopimus. Yksityisasia avioliitto ei ole vieläkään, sillä vihkimisen myötä parille lankeaa edelleen joukko oikeuksia ja velvoitteita.

Kuva: De verloving, Lucas van Leyden, Rijksmuseum Amsterdam.

Kirkollisesta vihkimisestä tuli juridisesti pätevä vasta uudella ajalla. Katolisessa kirkossa päädyttiin 1500-luvun jälkipuolella Trenton kirkolliskokouksessa kannalle, jonka mukaan avioliitto oli laillinen vain papin toimiessa vihkijänä. Reformoidut kirkkokunnat eivät kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ottaneet asiaan kantaa, vaikka pitivätkin kirkollista vihkimistä kristillisen järjestyksen mukaisena.

Ruotsin valtakunnassa ja siihen kuuluvassa Suomessa pitäydyttiin pitkään germaanisen oikeuden perinteessä, joka pani suuren painon kihlaussopimukselle ja sille, miten isä luovutti tyttärensä sulhaselle. Kirkollinen vihkiminen siunasi hääparin, mutta sillä ei ollut juridista merkitystä eikä se yksinään laillistanut avioliittoa.

Ruotsissa kirkollinen vihkiminen tuli pakolliseksi vasta ensimmäisen yleisvaltakunnallisen lain myöstä 1734. Vanhastaan aviollinen yhteiselämä oli voinut alkaa ilman papin aamentakin. Tätäkään mahdollisuutta ei uudesta laista jätetty pois. Jos mies oli avioliittolupauksen varjolla maannut morsiamensa ja vältteli vihkimistä, saattoi myös tuomioistuin vahvistaa parin avioliiton ilman kirkollista vihkimistä, siis siviilitoimenpiteenä.

Avioliittokäytännöt nousivat eurooppalaisessa kontekstissa uudelleen esiin, kun Ranskaan luotiin suuren vallankumouksen myötä uskonnotonta kulttuuria ja samalla siviiliavioliitto tehtiin maassa pakolliseksi 1792. Liberalisoituvassa ja maallistuvassa Suomessa tällaista mahdollisuutta alettiin vaatia 1800-luvun lopulla. Siviiliavioliitosta ja siviilirekisteristä tuli tuolloin kuumia keskustelunaiheita.

Virallisen väestörekisterin pohjana olivat vielä sata vuotta sitten uskonnolliset seremoniat, kaste ja kirkollinen vihkiminen. Tämä johti siihen, että osa ihmisistä eli vakaumuksellisista syistä vihkimättöminä ”omantunnonliitoissa” ja jätti lapsensa kastamatta. Kastamattomia lapsia ei puolestaan voitu merkitä kirkonkirjaan, joka oli ainoa virallinen väestörekisteri. Rekisteröimätön ei taas saanut papintodistusta, joka oli kouluun pääsyn tai passin hankinnan edellytys. Solmun aukaisivat vasta 1917 säädetty laki siviilivihkimisestä ja 1919 perustettu siviilirekisteri.

Kuvaaja: Kyytinen Pekka, Kuva: Museovirasto

Tätä taustaa vasten kirkon opillinen linjaus nykyisen avioliittolain osalta tuntuu kohtuuttomalta. Jos reformaattori Martti Luther ei pitänyt avioliittoasiaa kirkonmiehille kuuluvana, miksi hänen perillisensä ajavat kollegojaan salavihkimisiin?

Luterilaisessa kirkossa vihkiminen ei ole sakramentti eikä siten samalla tavalla raamattuun pohjautuva uskonnollinen toimitus kuin kaste tai ehtoollinen. Vuoteen 1734 asti kirkollinen vihkiminen ei ollut juridisesti sitova avioliittosopimus, vaikka se antoi uskonnollisen siunauksen naittajan suorittamalle morsiamen luovutusaktille.

Monissa Euroopan maissa siviilivihkiminen on ainoa laillisesti sitova avioliiton muoto. Sen oheen voivat halukkaat liittää seremonian, jossa solmittu liitto siunataan uskonnollisin menoin. Olisiko tämä hyvä ratkaisu myös Suomessa?

 

Kirsi Vainio-Korhonen
Suomen historian professori

 

Kirsi Vainio-Korhonen on kirjoittanut samasta aiheesta Turun Sanomien (17.10.2017) kolumnissaan Vihkioikeuden historiaa.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *