Torpparivapautus loi itsenäisen viljelijäväestön, joka halusi erottua aiemmista maamiesseuroista ja isäntäyhdistyksistä. Itsenäistyneet torpparit halusivat kutsua itseään mieluusti pienviljelijöiksi. Tässä kirjoituksessa selvitän sitä, miten pienviljelijäyhdistys hankki itselleen viljanlajittelijan. Aihe liittyy väitöskirjatutkimukseeni, joka käsittelee pienviljelystä 1920- ja 1930–luvuilla.

Pienviljelijäliikkeeseen syntyi 1920-luvulla kaksi ryhmää, jotka pyrkivät samaan jäsenikseen uusia pienviljelijöitä. Pienviljelijäin Liitto, joka edusti vasemmistolaista suuntaa ja Pienviljelijäin Keskusliitto, joka oli epäpoliittisempi järjestö. Mynämäen pitäjän Luhdalla kokoontui 17.1.1926 joukko pienviljelijöitä perustamaan pienviljelijäyhdistystä. Kokouksessa 14 osallistujaa liittyi heti perustettavaan yhdistykseen. Yhdistyksen säännöiksi hyväksyttiin Pienviljelijäin Keskusliiton mallisäännöt ja samalla yhdistys liittyi jäsenyhdistyksenä Pienviljelijäin Keskusliittoon.

Yhdistys anoi jo samana vuonna toiminta-avustusta sekä Mynämäen kunnalta että osuustoiminnallisilta laitoksilta. Hakemusten perusteena oli retkeilyn ja muun yhdistys- ja maanviljelystoiminnan edistäminen paikkakunnalla. Vuoden 1929 alussa anomuksiin saatiin vastakaikua, koska yhdistyksen kevätkokous valtuutti rahastonhoitaja Tuomi Talan nostamaan kunnan ja manttaalikunnan myöntämät avustukset. Kesäkuussa 1929 johtokunta totesi, että kunnalta oli saatu avustusta 500 markkaa. Myöhemmin kokoontuvalle syyskokoukselle esitettiin, että summa käytettäisiin viljanlajittelijan hankintaan.

Hankinnan taustalla oli uusien pientilojen yhteistoiminta, joka vanhoissa maamiesseuroissa oli saavuttanut käytännöllisiä ja hyödyllisiä muotoja. Eräänä yhteistoiminnan muotona oli hankkia yhteisiä koneita ja laitteita jäsenistönsä käyttöön. Tavallisia hankintoja olivat puimakone moottoreineen, pellavaloukku, pärehöylä ja kuten tarkastelemani Mynämäen Luhdan pienviljelijäyhdistyksen kohdalla viljanlajittelija.

Marraskuun syyskokouksessa oli paikalla 30 jäsentä, jotka päättivät hankkia lajittelijan. Yhdistys rahoitti hankintaa 666 markalla, joka koostui kunnan ja manttaalikunnan myöntämistä avustuksista. Lisäksi päätettiin pyytää kunnalta 500 markan lisäavustusta lajittelijan ostoon. Talousarvion menopuolelle oli puolestaan varattu koneiden hankintaan 1200 markkaa, joten noin puolet tarvittavasta summasta oli jo kerättynä.

Kunnalta ei ilmeisesti saatu lisäavustusta, koska tammikuun lopulla 1930 yhdistys päätti kääntyä viljelijäjäsentensä puoleen ja pyysi lajittelijan hankintaan 7 markan avustusta viljelysmaan hehtaaria kohden. Mikäli summa saataisiin kokoon, yhdistykselle hankittaisiin Triumf N-2-merkkinen viljanlajittelija. Sen käyttömaksuksi päätettiin 25 penniä hehtolitra, joka maksettaisiin koneenkäyttäjäksi valitulle Edvard Nummilalle. Yhdistyksen puheenjohtaja Tuomi Tala valittiin ostamaan lajittelija käteiskaupalla.

Maaliskuussa 1930 johtokunta totesi, ettei lahjavaroja oltu saatu lajittelijan ostoon ja ehdotti 400 markan lainan ottoa jo myönnettyjen rahojen lisäksi. Tarvittava lisäraha päätettiin ottaa yhdistyksen muista varoista. Käyttömaksua korotettiin samalla 50 penniin hehtolitralta. Myöhemmin samassa kuussa kokoontunut kevätkokous vahvisti lajittelijan oston ja sen käyttömaksun sekä lainan hankinnan.

Kaikki eivät olleet tyytyväisiä päätökseen. Vieno Nurmi kirjautti kevätkokouksen pöytäkirjaan eriävän mielipiteen. Hän katsoi, että tehty päätös oli ristiriidassa edellisten kokousten päätösten kanssa. Nurmen eriävään näkemykseen lienee vaikuttanut lajittelijan rahoitus lainalla. Aiemmissa päätöksissä ei ollut mainintaa lainarahoituksesta. Varainkeruun epäonnistuttua johtokunta päätyi ottamaan tilalle lainaa, jotta lajittelija saataisiin hankittua. Seuraavan vuoden maaliskuun kevätkokouksessa Nurmi esitti vastalauseensa pykälään, jossa myönnettiin vastuuvapaus johtokunnalle ja tilivelvollisille.

Yhteiseksi hankitut koneet olivat kalliita ja siksi rahoitusta yritettiin saada monelta eri taholta. Toisaalta koneet olivat käytössä vain ajoittain ja niiden hankinta jokaiselle viljelmälle erikseen ei ollut järkevää. Itsenäistyneet torpat eivät voineet hankkia kalliita koneita, joten yhteisomistus oli niille sopiva ratkaisu.

Yhdistyksellä oli viljanlajittelija ja sen hoitajana toimi Edvard Nummila. Käyttökorvaus vaihteli, koskien jäseniä, vapaasta käytöstä 50 penniin hehtolitralta. Ei-jäsenille maksu oli korkeampi tai se kiellettiin kokonaan, kuten vuoden 1933 kevätkokouksessa päätettiin. Vuoden 1939 maaliskuussa katse siirtyi tulevaisuuteen, kun yhdistyksen kevätkokouksessa keskusteltiin viljankuivurin hankinnasta. Ostaminen siirrettiin kuitenkin myöhemmäksi.

Pentti Strömmer

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Suomen historiassa. Väitöskirjan aihe liittyy pienviljelykseen 1920-ja -30-luvuilla.

Lähteet

Mynämäen kotiseutuarkisto. Mynämäen Luhdan pienviljelijäyhdistys. C Pöytäkirjat 1926-48.

Suomen maatalouden historia osa 2. Kasvun ja kriisin aika 1870-luvulta 1950- luvulle. SKS, Helsinki 2004.