Pujoa, pietaryrttiä ja jouluruusua − Abortin historiasta


Olen tutkinut paljon suomalaisen kätilötyön historiaa ja julkaissut teemasta kirjan Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (2012). Nähtävästi siksi minulta kysytään usein kaikenlaista raskaudenkulkuun ja synnytyksiin liittyvästä historiasta, usein myös abortin ja ehkäisyn historiasta. Vastaus toimii esimerkkinä siitä, miten lyhytikäinen on meille tuttu eurooppalainen yhteiskunta.  Sen pääasialliset ainekset syntyivät vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla.

Munasolun hedelmöittyminen ja sikiön kehitys olivat 1800-luvulle saakka arvoituksia. Osa lääkäreistä oli sitä mieltä, että naisen sisällä oli munia ja että ihmisen sikiö kehittyi paljolti samaan tapaan kuin kananpoika munassa. Osa uskoi, että lapsi oli naisen munassa täysin valmiina odottamassa miehen spermaa, joka sai munan liikkeelle. Se tiedettiin, että naisen hedelmöittyminen vaati molempien sukupuolien yhtymistä. Täysin hämärän peitossa kuitenkin oli, oliko isällä vai äidillä vai molemmilla tässä prosessissa ratkaiseva merkitys.

Pujolla on pitkä historia rohtokasvina. Elias Lönnrot pujoa ”vaimoväen vaikealähtöisiä juoksuja korjaamaan”. Samalla pujo oli kautta Euroopan tunnettu kansanomaisia aborttilääkkeitä, joka sisältää tujoni-nimistä, kohtulihasta supistavaa hermomyrkkyä. 1897. Public Domain. Wikimedia Commons.ekset syntyivät vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla.

Sekä lääketieteen ammattilaiset että maallikot olivat sitä mieltä, ettei sikiöstä tullut vielä hedelmöittymisen hetkellä elävää ihmistä. Yleinen ajatus oli, että lapsi “heräsi” ja sai sielun vasta, kun äiti kykeni tuntemaan kohdussaan sen liikkeet. Vaikka naiset toki yleensä tiesivät olevansa raskaana ennen kuin he tunsivat lapsensa liikkeet, sikiötä ei vielä raskauden alkuvaiheessa katsottu ihmisolennoksi.  Varhaisissa keskenmenoissa naisen katsottiin vain ”puhdistuvan”, erittävän ainoastaan hyytynyttä verta, nahkaista ainesta tai kasvaimia.

Kuukautisvuodon ”korjaaminen” ja raskauden varhainen keskeyttäminen muodostivat pitkään lääkinnällisesti harmaan vyöhykkeen. Kuukautisten poisjääntiä pidettiin jo antiikin aikana suurena terveysriskinä, sillä uskottiin, että kuukausittaista puhdistustaan vaille jääneen naisen elimistöön alkoi kerääntyä masentuneisuutta, mielenvikaisuutta ja syöpäkasvaimia aiheuttavia vaarallisia aineita. Tästä syystä lääkärit tarjosivat monenlaisia yrttilääkkeitä tähän vaivaan. Kuukautisten tuloa edistävinä lääkkeinä käytettiin virmajuurta, palsternakkaa, pietaryrttiä, purjoa, jouluruusua, pujoa, sahramia ja useita minttulajeja. Vielä Elias Lönnrot suositteli 1800-luvulla ilmestyneessä kasvikirjassaan rohtovirmajuurta, rohtokatajaa ja pujoa ”vaimoväen vaikealähtöisiä juoksuja korjaamaan”. Samat kasvit olivat kuitenkin olleet kautta Euroopan tunnettuja kansanomaisia aborttilääkkeitä, joista monet sisältävät tujoni-nimistä, kohtulihasta supistavaa hermomyrkkyä. Sen takia esimerkiksi Suomen lääkelaitos Fimea suosittaa vielä nykyäänkin, ettei näitä kasveja nautita raskauden aikana.

Vasta kun hedelmöittymisestä ja sikiön alkuvaiheen kehityksestä saatiin enemmän tietoa 1800-luvun kuluessa, esimerkiksi sikiön sydänäänet löydettiin 1822, myös käsitys abortista muuttui. Yhä useammat alkoivat olla sitä mieltä, että ihminen tuli eläväksi jo hedelmöittymisen hetkellä. Muutos näkyi myös aborttilainsäädännössä. 1800-luvun lopulta lähtien aborteiksi katsottiin kaikenlaiset raskaudenkesytykset sen jälkeen, kun nainen oli hedelmöittynyt.

Historiantutkija Jorma Kalela on useissa teoksissa kutsunut menneisyyttä ”vieraaksi kulttuuriksi”. Sitä menneisyys onkin. Menneisyydessä eläneet ihmiset ovat varmasti olleet fysiologisesti meitä lähellä, geneettisesti suorastaan esivanhempiamme, mutta heidän tietonsa, tunteensa ja ymmärryksensä heitä ympäröineestä maailmasta ovat rakentuneet aivan erilaiselle perustalle kuin omamme. Siksi me emme pysty omien kokemustemme tai arvojemme kautta ymmärtämään tai arvottamaan menneisyyden ihmisen kokemuksia tai arvoja. Ei ole myöskään oikein tulkita menneisyyden ihmisiä tietämättömiksi tai harhaisiksi, jos he eivät tienneet tai tunnistaneet asioita, joista me tiedämme tai joita me tunnistamme.

Historiantutkijalle paras tie menneisyyden ilmiöiden ymmärrykseen ja tulkintaan on huolellinen kontekstointi. Kun 1700-luvun asiakirjassa tulee vastaan sana ”abortti”, tutkija ei saa automaattisesti olettaa, että kirjoittaja on tuolloin tarkoittanut termillä samaa asiaa kuin nykysuomalainen. Ilmiön historiallinen merkitys avautuu vasta, kun tutkija on paneutunut siihen, mitä 1700-luvulla tiedettiin ihmisen kehityksestä ja miten nämä tiedot poikkesivat nykytietämyksestä.

Kirjoittaja on Suomen historian professori

Kirsi Vainio-Korhonen on julkaissut samasta aiheesta kolumnin Turun Sanomissa 28.5.2019 Historia on vieras kulttuuri.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *