200 vuotta ylioppilasjuhlia 3


Nuorukainen nimeltä O. A. Järnefelt pääsi ylioppilaaksi toukokuussa 1818. Saavutusta oli tietenkin syytä juhlia, ja niin hän suuntasi eräänä lauantai-iltana ystäviensä kanssa Vanhalinna-nimiseen talonpoikaistaloon. Joukko vietti talossa iltaa siemaillen arrakkipunssia ja ”muuta hyvää” sekä nauttien juomien kanssa riisiryynipuuroa, munia, paistettua läskiä, tuoretta kalaa, pannukakkuja ja muita juhlaan sopivia ruokia. ”Julmast’ hauska” juhla venähti pitkäksi – Järnefelt palasi kotiin ”vasta klo 10 illalla”.

Erilaiset juhlat ja riennot ovat kuuluneet ylioppilaskulttuuriin jo satoja vuosia, ja Järnefeltin riemukas kertomus juhlastaan ja illastaan kertoo siitä, että ylioppilaaksi pääsemistä juhlistettiin ainakin jo 1800-luvun alkupuolella. Nykymuotoon vähitellen jalostunut, kirjalliseen kuulusteluun perustunut ylioppilastutkinto on tietenkin muuttunut paljon siitä, kun se oli mahdollista suorittaa ensimmäisen kerran 1850-luvulla. Ylioppilaiden määrä on kasvanut 1850-luvun noin sadasta vuonna 2019 valmistuneisiin noin 25 200 ylioppilaaseen. Nykyään ylioppilaaksi valmistuvalla nuorella on edessään kenties kovin erilainen tulevaisuus kuin saavutusta 160 vuotta sitten juhlineella. Muutoksesta huolimatta ylioppilastutkintoa arvostetaan yhä, ja lakkiaiset ovat edelleen nuoren oma ilon ja tulevaisuuden juhla, siirtymäriitti nuoruudesta aikuisuuteen, jota on syytä juhlia kunnolla.

Ylioppilaiden juhlan ajankohdaksi vakiintui vähitellen toukokuun viimeinen päivä, vaikka keväällä reputtaneet tai yksityistä kautta tutkinnon suorittaneet kirjoittivat syksyllä. Ylioppilastutkinto suoritettiin vuoteen 1917 saakka Helsingissä Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, jonne saapuivat kaikki uudet ylioppilaat ympäri maata. Jännittyneet kokelaat kerääntyivät kuuntelemaan yliopiston päärakennukseen yliopiston edustajaa, joka luki ääneen lopulliset tutkintotulokset.

Naisylioppilaita kahvilla 1890-luvulla. Vasemmalta oikealle Naima Maria Jakobson, Sanny Ekström, Elisabeth Qvist, Alfhild Elisabeth Heidemann, Tekla Hultin, Ellen Ahlqvist, Edith Amanda Relander ja Hedvig Silén. Jokaisella on päässään naisille suunniteltu ylioppilaslakki. Kuva: Museovirasto – Musketti.

Tilaisuuden jälkeen tuoreet ylioppilaat juoksivat kilpaa neiti Maria Grapen tai myöhemmin hänen seuraajansa Bacherin lakkikauppaan hakemaan mittojensa mukaan tehdyn ylioppilaslakin, joka oli toki tilattu jo hyvissä ajoin odottamaan juhlapäivää. Tilauksen yhteydessä oli myös ilmoitettu, millaisen lyyran lakkiin halusi. Vanhoista lakeista näkee, että lyyraksi on saattanut valita ainakin kookkaan, hopeanvärisen lyyran ilman laakeriseppelettä tai nykyään tunnetun, pienikokoisen kullatun lyyran laakeriseppeleellä. Ylioppilaiden riemullista kilpajuoksua Bacherille kerääntyi seuraamaan aina runsas väkijoukko sekä ylioppilaiden sukulaisia ja ystäviä, jotka onnittelivat sydämellisesti uusia ylioppilaita. Sinänsä tarpeeton kilpajuoksu jäi historiaan vuonna 1901, kun lakkeja alettiin antaa ylioppilaille jo yliopistolla.

Valkoinen lakki oli omaksuttu sinisen, mustareunaisen lakin tilalle 1860-luvulla Ruotsista, ja se vakiintui ylioppilaiden päähineeksi ja siten myös oppineisuuden symboliksi vuonna 1875. Naisylioppilaat käyttivät hetken aikaa 1890-luvulla naisylioppilaslakkia, joka oli ulkomuodoltaan hattumaisempi: sen musta samettiosa oli huomattavasti korkeampi kuin miesten ylioppilaslakissa, ja valkoinen sametti laskeutui rypytettynä lakin vasemmalle puolella. Lakkia oli tapana pitää päässä koko kesä toukokuun ensimmäisestä päivästä syyskuun viimeiseen, kunnes tavasta luovuttiin 1950-luvulla. Silloin nuoret nimittäin alkoivat kulkea kesäisin avopäin vastoin vanhaa tapaa.

1800-luvulla ylioppilaaksi pääsemistä juhlittiin läpi yön ravintoloissa ystävien kanssa. Boolia ja pirtua kului, ylioppilaat iloitsivat vapaudestaan ja pitivät puheita. Yksi tällaisista ylioppilaiden suosimista ravintoloista sijaitsi Helsingin Alppilassa, jonne ylioppilaat kerääntyivät viettämään lakkijuhlaa 1890-luvulla. Hetken epäröinnin jälkeen mukaan liittyivät myös naisylioppilaat, joista osa oli ennen juhlaa solminut keskinäisen raittiuslupauksen.

Ylioppilaita alettiin kukittaa 1900-luvun alussa. He olivat suorastaan ”ruusuistutuksia”, sillä ruusukimput oli tapana kiinnittää rintapieleen pienessä lasipullossa pitkän neulan avulla. Näin tuoretta ylioppilasta kehysti kukkien meri, tuoksuva seppele. Myöhemmin kimppuja alettiin pitää käsissä. Kukittamista ehdittiin paheksua 1910-luvulla ”suunnattomana tuhlauksena”, mutta tapa on pitänyt pintansa. Ylioppilaalle annetaan yhä vähintään yksi ruusu tai muu kukka.

Kukkien merellä ympäröity ylioppilas Aarno Yrjö-Koskinen vuonna 1904. Kuva: Museovirasto – Musketti.

1920-luvulla ylioppilasjuhla alkoi muuttua perheen, sukulaisten, kummien ja ystävien keskinäiseksi juhlaksi ja kahvitteluksi. Lakitus ja juhla pidettiin yhä koululla, mutta tämän jälkeen suunnattiin ensin valokuvaukseen ja sitten koteihin juhlimaan ylioppilasta perheen, sukulaisten ja ystävien kesken. Osa saattoi juhlia myös ravintolassa. Kahvitarjoilussa pöytään laitettiin vain parasta: tarjolla oli kahvia, pullaa, kakkua ja pikkuleipiä.

Sotien välisenä aikana ylioppilaat veivät kukkia valkoisten muistomerkeille, ja vuodesta 1940 alkaen ylioppilaat suuntasivat kukittamaan sankarihautoja ilmeisesti muistaakseen niitä tovereitaan, jotka eivät ikinä päässeet ylioppilaiksi.

Vaikka ylioppilaat ovat aina arvostaneet saavutustaan, oli 1960-luvun lopulla havaittavissa hetkellistä tutkinnon arvostuksen vähenemistä. Moni ei pukeutunut juhlaan enää yhtä siististi tummaan tai vaaleaan pukuun, ja radikaaleimmat jättivät lakinkin hankkimatta.

Tavat muuttuivat jälleen 1980-luvulla. Ylioppilaille alettiin antaa lahjoja, jotka saattoivat olla myös rahallisia, ja lahjan arvo kertoi luonnollisesti suorituksen arvostuksesta. Kodissa tapahtuneen kahvittelun jälkeen ylioppilaat suuntasivat ravintoloihin jatkamaan juhliaan. Ravintolasta siirryttiin edelleen jatkoille ystävien kanssa mieluusti vesistöjen ääreen, ja 1990-luvulta eteenpäin ylioppilaiden seuraan liittyi myös muita koulunsa päättäneitä, kesälomalle suuntaavia nuoria.

Ylioppilastutkinto on arkipäiväistynyt, mutta suoritusta arvostetaan yhä ja uudet ylioppilaat kiinnostavat kovasti myös lehdistöä. Esimerkiksi Uusi Suomi järjesti 1900-luvun jälkipuoliskolla ”Vuoden ylioppilastyttö” -kilpailua, ja naistenlehdissä uutisoitiin innokkaasti julkisuuden henkilöiden lasten juhlapäivästä. 2000-luvun alusta lähtien erityisesti iltapäivälehdet ovat uutisoineet ahkerasti ylioppilaista, jotka ovat suorittaneet tutkintonsa poikkeuksellisen hyvin arvosanoin.

Nykyään juhlat ovat vahvasti ylioppilaan näköiset, ja hän saa pitkälti vaikuttaa esimerkiksi juhlan tarjoiluihin, pukeutumiseensa tai kiitoskorttikuviinsa. Juhlan perinteisestä kahvitarjoilusta on siirrytty modernimpaan suuntaan, vaikka pöydässä saattaa yhä olla voileipäkakkuja, lusikkaleipiä ja mansikkakermakakkuja. Osa viettää juhlaa myös muualla kuin kotona.

Juhlalla ei välttämättä ole enää yhtä akateemista merkitystä kuin ennen, mutta se on silti tärkeä virstanpylväs nuoren elämässä ja tietyt perinteet pitävät pintansa: koulun juhlassa lauletaan 1700-luvulla syntynyt Gaudeamus igitur, ja ylioppilasta juhlii koko yhteisö hänen ympärillään. Tavallisesti juhlaan ovat tervetulleita kaikki ylioppilaalle läheiset tai jollain tavalla tutut ihmiset, eikä vieraita kutsuta erikseen. Ylioppilasta muistetaan kukin, kortein ja lahjoin, mutta ennen kaikkea hänelle toivotetaan onnea ja menestystä tulevaisuuteen. Siispä onnea jokaiselle uudelle ylioppilaalle!

Noora Viljamaa, hum. kand.

Kirjoittaja on perustutkinto-opiskelija, joka työskentelee oppiaineen harjoittelijana kesällä 2019

Lähteet:

Kaarninen, Mervi & Kaarninen, Pekka: Sivistyksen portti. Ylioppilastutkinnon historia. Otava, Helsinki 2002.

Klinge, Matti & Kolbe, Laura: Suomen ylioppilas. Otava, Helsinki 1991.

Yläpalkin kuva: Ylioppilas juhlii perheensä kanssa kotonaan kahvipöydän ääressä vuonna 1946. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

 

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

3 ajatuksia aiheesta “200 vuotta ylioppilasjuhlia

  • Kirsti

    Uusi Suomi valitsi aikoinaan lukija-äänestyksellä “Vuoden ,yliopppilastytön”. . Onko mitään mahdollisuutta saada kopiota sivusta, jossa vuoden 1951 ylioppilastyttö Anneli Hurtta on, kysyy Annelin äiti Kirsti Relander. Anneli poistui pohjattomaksi surukseni tästä maailmasta vuonna 1990.

  • Kirsti Relander, Kalevank. 26 C, 80110 Joensuu

    Kun äidinäitini Eva H-ällström aikoinaan kirjoitti ylioppilaaksi,1888, julkaistiin lehdessä tieo, että neiti Eva Hällström oil laskenut kaikki matematiikan tehtävät oikein

  • Noora Viljamaa Artikkelin kirjoittaja

    Hei!
    Minulla ei valitettavasti ole mahdollisuuta etsiä kyseistä sivua käsiini. Voisit tiedustella ko. numeroa ja sivua Uuden Suomen vanhoja numeroita säilyttävistä kirjastoista, esimerkiksi Kansalliskirjastosta (https://kansalliskirjasto.fi). Kansalliskirjasto tarjoaa myös jäljennepalveluita, jonka kautta voisit tiedustella mahdollisuutta saada kopio Annelin Vuoden ylioppilastyttö -sivusta. Jäljennepalvelun verkko-osoite on https://www.kansalliskirjasto.fi/fi/asiointi/j%C3%A4ljennepalvelu, ja sähköposti kk-jaljennepalvelu@helsinki.fi.
    yt. Noora Viljamaa