Olen tiiraillut pyöräilijöitä tuhansista turkulaisista katukuvista Turun museokeskuksen valokuva-arkistossa. Näin saamistani tiedoista on syntynyt useampi artikkeli pyöräilyn kohtalosta autojen kaupungissa ja nyttemmin myös Tiitu Takalon piirtämää sarjakuvaa Keiden kaupunki -hankkeen sivuilla.

Olen myös laajemmin pohtinut valokuvien käyttöä historiallisena lähteenä ja pyrkinyt hälventämään sitä ajatusta, että valokuva olisi jotenkin erityisen hankala tai mystinen lähde. Niin kuin muutkin lähdetyypit se vain vaatii omanlaistaan osaamista. Sitä voi myös tutkia hyvin monenlaisin menetelmin, kuten Tanja Vahtikarin ja Silja Laineen kanssa osoitamme tuoreessa metodikirjassa Avaimia menneisyyteen.

Välillä silti tuntuu, että valokuvissa on kuin onkin jotain outoa. Sellaista, mitä valokuvahistorioitsija Jens Jägerin luonnehdinnan mukaan katsomme ”kuin lähetyssaarnaajat tuntematonta rantaa soutuveneestään.” Tällainen ihmetyksen ja vierauden tuntu koskee kohdallani erityisesti sumuisia pyöräilijöitä.

Monet käyttämäni turkulaiset katukuvat ovat sellaisia, jotka otettiin 1950-luvulla katoavan kaupungin dokumentoimiseksi. Kamerat käännettiin kohti rakennuksia, jotka kohta purettaisiin modernimpien tieltä. Kuviin tallentui sivutuotteena kadun liikennettä, usein myös heitä, joita kutsun sumuisiksi pyöräilijöiksi. Kyseessä ovat tavalliset, tuntemattomat pyöräilijät, jotka kuvaustekniikan takia ovat tallentuneet kuvaan hieman epätarkkoina. Kuvaaja on keskittynyt saamaan mahdollisimman hyvä otoksen rakennuksesta, jonka pyöräilijät ovat sattumoisin juuri sillä hetkellä ohittaneet. He ovat päätyneet kuvaan sumuisina mutta määrätietoisina, kesken arkielämänsä poljennon.

Liike ja valokuva ovat tavallaan toistensa vastakohdat, pysäyttäähän valokuva liikkeen. Kaikkina aikoina ja kaikilla tekniikoilla kuvatessa liikkuvia hahmoja ja asioita on tallentunut kuviin myös eri tavoilla sumuisina ja vääristyneinä. Tätä valokuvallisen näkemisen ominaisuutta on käytetty taiteellisena tehokeinona, mutta usein on kyse sattumasta. On yritetty kuvata pysäytettyä hetkeä, mutta kuvaan onkin tarttunut myös liikettä. Varhaisessa studiokuvassa pikkulapsen kasvot voivat olla liikkeestä sumeat, samalla kun muu perhe katsoo jähmeästi kameraan.

Varsinkin varhaisemmilla valokuvaustekniikoilla liikkuvan kohteen kuvaaminen oli vaikeaa pitkien valotusaikojen takia. Pyöräilyn historiassa tämä näkyy erityisen selvästi 1800-luvun puolella. 1880-luvulta on runsaasti valokuvia, joissa sen ajan korkeapyöräisten polkupyörien ylpeät omistajat seisovat ajokkiensa vieressä studiossa tai ulkosalla, mutta pyöristä ei juuri ole kuvia ajossa. Vasta kun nykyisenkaltaiset matalat polkupyörät olivat jo syrjäyttäneet korkeapyöräiset, oli valokuvatekniikka edennyt sille tasolle, että liikkeessä olevia polkupyöriä voitiin kuvata. Tältä ajalta, 1890-luvulta, on esimerkiksi kuva suomalaisesta pyöräilypioneerista I.K. Inhasta Virroilla korkeapyöräisen satulassa. Kuva on yksityiskokoelmassa, mutta julkaistu Vesa Karosen artikkelissa Velomania-kirjassa.

Inha oli siirtynyt käyttämään matalaa polkupyörää varhaisessa vaiheessa, jo vuonna 1886, joten kuva hänestä korkeapyöräisellä onkin ajan lähihistoriaa jäljittelevä kuvaelma, ei dokumentti oman aikansa pyöräilykäytännöistä. Kokonaiset liikkumisen kulttuurit ja vuosikymmenet ovat jääneet valokuvauksessa sumun peittoon ja muistakin nähdään erityisesti ne osat, jotka ovat sattuneet yksiin sopivien kuvausolosuhteiden kanssa, siis tapahtuneet kirkkaassa valossa ja sopivalla paikalla kameran ollessa läsnä. Toisinaan liike on luotukin kameraa varten, kuten Inhan kuvassa, jossa hän itse luo aavistuksen sumuisen katseen kameraan, ikään kuin pelkäisi pyöräilevänsä liian nopeasti ja päätyvänsä ulos kuvasta.

Sumuiset hahmot kuvissa voivat kertoa myös siitä, ettei kuvaaja ole tarkentanut juuri heihin. Hans Othmanin 1960-luvun kuvassa Kaskenmäessä pyöräänsä taluttava henkilö näyttää epätarkemmalta kuin hänen vieressään ajava kuorma-auto. Sumuisuus antaa vihjeen valokuvaajan toimista mutta myös valokuvauksen hetkeä ympäröivästä menneestä todellisuudesta, sen jatkuvasta elävästä levottomuudesta ja liikkeestä.

Liikkeen kuvaamista voitiin käyttää valokuvallisen taituruuden mittarina. Suosittuja valokuvausoppaita 1900-luvun alkupuolelta lähtien kirjoittanut Vilho Setälä piti liikkeen kuvaamista valokuvaajan erityisenä koetuksena, jossa paljon jäi aina myös sattuman varaan. Setälän ottamassa hienossa pyöräkilpailukuvassa vuodelta 1936 pyöräilijät näyttävät lähes pysähtyneen kesken liikkeen, mutta taustamaiseman sumuisuus kertoo liikkeen nopeudesta.

Walter Benjaminin vuonna 1931 esittelemä käsite ”optinen tiedostamaton” viittaa siihen, miten valokuva teknisenä tuotteena näyttää maailman eri tavoin kuin ihmissilmä. Valokuva antaa mahdollisuuden tarkastella ihmisten ja eläinten liikkeitä hetki hetkeltä, samoin valokuva saattaa paljastaa yhteiskunnasta asioista, joiden etenemistä ihmisen aistit eivät havaitsisi. Paljon onkin kirjoitettu siitä, miten erityinen näkemisen tapa valokuva on. Susan Sontag on todennut valokuvan vieraannuttavan katsojansa todellisesta kokemuksesta. Samoin Roland Barthes toteaa klassikkotekstissään La Chambre Claire valokuvan asettuvan todellisen muiston tilalle. Hän on myös kuuluisimmin avannut indeksisyyden merkitystä valokuvassa. Indeksisyys tarkoittaa valokuvan teknis-kemiallista olemusta näkyvien objektien heijastaman valon jättämänä jälkenä. Barthes kirjoittaa siitä, miten kuvatun elävän olennon kehosta lähtevät säteet koskettavat lopulta kuvan katsojaa. On kuin kuvatun kehon ja katsojan katseen välille kasvaisi napanuora.

Tästä lopulta tuntuu olevan kyse sumuisten pyöräilijöiden kuvien aiheuttamassa salaperäisessä tunteessa: Ne todistavat siitä ihmeestä, että katson aikojen taa ja näen siellä toisen elävän, liikkuvan olennon, täsmälleen yhtä elävän kuin itse olen. Samalla sumuisuus muistuttaa arvoituksesta, joka on menneisyyden ihmisten todellisuus. Voin lähestyä sitä, etsiä reittejä sumussa, mutta en voi täysin tavoittaa sitä. Menneisyys liikkuu ja väistää kurkottavaa katsettani. Osa siitä jää aina sumuiseksi.

Tiina Männistö-Funk

Kirjoittaja on tekniikan historian dosentti ja akatemiatutkija hankkeessa Kevyt enemmistö: Motorisoimaton liikenne, suomalaisten elinympäristöt ja tilallinen tasa-arvo vuosina 1950–1990 (2021–2026).

Kirjallisuutta

Barthes, Roland: Valoisa huone. Käänt. Martti Lintunen, Esa Sironen & Leevi Lehto. Kansankulttuuri & Suomen valokuvataiteen museon säätiö, Helsinki 1985. (Ransk. alkuteos La chambre claire: Note sur la photographie ilm. vuonna 1980).

Jäger, Jens: Photographie: Bilder der Neuzeit. Einführung in die Historische Bildforschung. Historische Einführungen. Band 7. Edition Diskord, Tübingen 2000.

Karonen, Vesa: Suomen kirjallisuuden cyclomaaneja ja pyöräraivoilijoita. Teoksessa Kimmo Antila, Velomania! Pyörällä halki aikojen. Tampereen museoiden julkaisuja 98. Tampere 2007.

Männistö-Funk, Tiina: Pyöräilyn kohtalo autojen kaupungissa: Kaupunkiliikenteen muuttuvat tilat Turussa 1950–1970-luvuilla. Teoksessa Tanja Vahtikari et al. (toim.). Humanistinen kaupunkitutkimus. Vastapaino, Tampere 2021, 195–224.

Smith, Terry: The Optical Unconscious. Modernism/modernity 2, no. 1 (1995): 193–196.

Vahtikari, Tanja; Männistö-Funk, Tiina & Laine, Silja: Valokuvan käytön ja tulkinnan menetelmät historiantutkimuksessa. Teoksessa Mirkka Danielsbacka, Matti O. Hannikainen & Tuomas Tepora (toim.) Avaimia menneisyyteen: Opas historiantutkimuksen menetelmiin: Opas historiantutkimuksen menetelmiin. Gaudeamus, Helsinki 2022, 229–249.