Sata vuotta sitten Suomen historian oppiaineen ensimmäinen professori ja Turun yliopiston ensimmäinen rehtori Artturi Ilmari Virkkunen piti ensimmäisen luentonsa otsikolla ”Suomen historia, erittäin silmälläpitäen kansallisuus- ja itsenäisyysajatuksen kehitystä”. Oppiaine perustettiin yhdessä Turun yliopiston kanssa vuonna 1920, ja Virkkusen luennolla näkyi vasta perustetun ensimmäisen suomenkielisen yliopiston suomalaiskansallinen henki.

Oppiaineen vuonna 1922 alkaneen toiminnan satavuotista taivalta juhlittiin perjantaina 26.8. Feeniks-seminaarissa. Seminaarissa tarkasteltiin uusista näkökulmista Virkkusen luennon aihetta ja Suomen historian tutkimusta. Esitelmäpyynnössä kysyimme, miten relevantti Virkkusen ensimmäisen luennon kansallishenkinen aihe enää on. Mikä on Suomen historian paikka muuttuvassa yhteiskunnassa ja avartuvassa maailmassa? Kenelle se kuuluu, ja mikä on sen merkitys ihmistieteiden laajemmalla kentällä?

Suomen historian tutkimus on muuttunut sadassa vuodessa paljon. Oppiaineen ensimmäiset 1920-luvulla julkaistut väitöskirjat käsittelivät koulunkäyntiä sosiaalisena ilmiönä (Kaarlo Jäntere, 1927) ja Juhana Browalliusta (Kaarlo Österbladh, 1929). Viime vuonna oppiaineesta väitteli ennätykselliset neljä tohtoria, joiden väitöskirjat käsittelivät Turun seurapiiriä 1810-luvulla (Topi Artukka), esiaviollisia suhteita ja toimijuutta Ruotsin yliopistokaupungeissa 1600-luvulla (Mari Välimäki), Turun keskiaikaisen tuomiokapitulin kopiokirjoja (Maria Kallio-Hirvonen) ja 1900-luvun alun luonnonmukaista elämäntapaa (Suvi Rytty). Viime vuosina oppiaineen tutkimushankkeet ovat käsitelleet muun muassa köyhyyden ja osattomuuden kokemuksia, valistuksen tekijöitä, Turun ja Uppsalan välistä kulttuurista vuorovaikutusta mutta myös arkistoja vallankäyttäjinä ja muistin paikkoina sekä lisätyn todellisuuden käyttöä historiassa. Yhteistä hankkeille on ollut monitieteisyys ja laaja-alainen yhteistyö eri toimijoiden kanssa Suomessa ja myös ulkomailla.

Feeniks-seminaaria suunnitellessamme pidimme tärkeänä sitä, että seminaari on kaksikielinen. Tieteen lingua francan englannin vallatessa yhä enemmän sijaa suomenkielisissä yliopistoissa olisi ollut luontevaa pyytää esitelmiä sekä suomeksi että englanniksi. Siitä huolimatta ‒ tai oikeastaan juuri siksi, tietoisena vastatoimena englannin ylivaltaa vastaan ‒ päädyimme järjestämään seminaarin suomeksi ja ruotsiksi. Tällä halusimme tuoda esiin myös Suomen ruotsalaista historiaa. Seminaarin toinen key note -puhuja, Uumajan yliopiston historian professori Åsa Karlsson Sjögren pohti luennollaan Suomen ja Ruotsin yhteisiä juuria ja sitä ilmiselvää epäkohtaa, että sekä Suomessa että Ruotsissa tunnetaan toisen historiaa verrattain huonosti vuodesta 1809 eteenpäin, vaikka mailla on vuosisatoja pitkä yhteinen historia, jonka vaikutukset näkyvät vieläkin.

Sadassa vuodessa historiantutkimuksen tekemisen tavat ovat muuttuneet huomattavasti. Panu Savolainen pohti toisella key note -luennolla historiallisen tiedon reunaehtoja ja digitaalisia ympäristöjä. Savolainen on ollut tekemässä Turku ‒ Åbo 1827 -3D-mallinnosta, joka tarjoaa uuden tavan tutustua suurpalossa tuhkaksi muuttuneeseen kaupunkiin. Digitaaliset menetelmät mahdollistavat irtautumisen materiaalisin todellisuuden reunaehdoista ja eettisistä normeista, ja tulevaisuudessa voimme kävellä virtuaalisesti historiallisen Turun kaduilla ja toreilla ja käyttää 3D-mallinnosta myös lukemattomin muin tavoin. Ne ovat myös yhä toimivampi tapa popularisoida tietoa, mutta myös arkeologiset kaivaukset tuovat (esi)historiallisen tiedon lähes käsien ulottuville. Georg Haggrén loi katsauksen arkeologian uusiin tutkimusaiheisiin, joissa erityisesti Turku on kiinnostanut viimeisinä vuosikymmeninä. Vuonna 2013 löydetty Ravattulan Ristimäen kirkko ja vuonna 2018 Katedralskolanin liikuntasalin alta esiin kaivettu 1300-luvulta peräisin oleva kivitalokokonaisuus ovat tuoneet menneisyyden kaupunkilaisten silmien eteen. Yleisöä ovat kiinnostaneet myös toriparkkityömaan ja kauppatorin uudistamisen yhteydessä vuosina 2018‒2022 tehdyt kauppatorin arkeologiset kaivaukset. Suomen vanhimmassa kaupungissa keskiaikaisen arkeologian osaaminen onkin erityisen vahvaa myös tulevaisuudessa, ja Turussa ja sen ympäristössä on valtavasti kiinnostavia historiallisen arkeologian kohteita.

Suomen historian tutkimuksen uusia näkökulmia ja lähdeaineistojen runsautta havainnollistivat puheenvuoroissaan Matias Kaihovirta ja Jere Markkanen. Kaihovirta esitelmöi ruotsinkielisessä työväenliikkeessä 1910-luvulla vaikuttaneesta ja myöhemmin kommunistista vallankumousta ajaneesta Allan Walleniuksesta. Esitelmää kommentoinut Charlotta Wolff totesi, että vähän tunnettu suomenruotsalaisen työväen historia on erinomainen esimerkki uudenlaisesta mikrohistoriallisesta näkökulmasta Suomen historian tutkimuksessa. Tällaisia näkökulmia ja uudenlaisia lähdeaineistoja voi löytää esimerkiksi Jere Markkasen esittelemistä kotiseutu- ja kunnallisista arkistoista, joihin on tallennettu runsaasti erityisesti paikallishistoriaa ja -perinnettä. Aineistot eivät ole pelkästään paikallisia vaan myös kansallisesti ja jopa kansainvälisesti merkittäviä, kuten Kotkan monarkistisen toimikunnan eli Uuden Suomen Turvaamiskomitean arkisto vuodelta 1918 osoittaa.

Kansainväliset virtaukset ovat vaikuttaneet vahvasti myös suomalaiseen tieteeseen ja tutkimukseen, mutta kansainvälistä on lähestyttävä myös kansallisesta näkökulmasta. Mona Mannevuo havainnollisti modernia sotienjälkeistä työlääketiedettä käsittelevässä esitelmässään kansainvälisten oivallusten vaikutusta suomalaiseen tutkimukseen. Kansainvälisen tutkimuksen rinnalle tarvitaan kuitenkin myös kansallisia näkemyksiä ja tutkimuksia, mistä havainnollisti esimerkiksi se, että kansainvälisellä tutkimuskentällä ei ymmärretty sodan järisyttävää vaikutusta suomalaisten psyykeen. Samanlaisesta tiedonkulusta ja muokkautumisesta paikallisesti, alueellisesti ja globaalisti kerroksellisissa kohtaamisissa puhui Tiina Männistö-Funk, joka korosti esitelmässään, että tieto ei synny keskuksissa ja siirry sieltä periferiaan vaan kerrostuu edellä kuvatun laisesti. Tällaiset kohtaamiset luovat uudenlaista ja luontaisesti monipaikkaista tieteen ja tekniikan historiaa, jossa rajanvedot kansainväliseen ja kansalliseen eivät enää merkitsekään. Charlotta Wolff painotti omassa puheenvuorossaan, että historia on sellaista, millaiseksi me sen teemme. Suomen historian oppiaineessa tehtävässä tutkimuksessa ja Feeniks-seminaarin puheenvuorojen aihepiireissä näkyy konkreettisesti vahva pyrkimys uudistaa historiantutkimuksen tapoja ja haastaa rajanvetoa kansallisen ja kansainvälisen välillä.

Keskustelu siitä, keiden ääniä kuulemme, keiden menneisyys on muistamisen ja tutkimisen arvoinen ja ketkä ovat unohtuneet hiljaisuuteen, on ollut viime vuosina vilkasta. Kirsi Vainio-Korhonen totesi loppusanoissaan, että Suomen historialla on paljon annettavaa pohtiessamme sitä, miten annamme äänen menneisyyden ihmisille ja ilmiöille. Päivän puheenvuorojen moninaiset näkökulmat ja tavat tehdä Suomen historiaa havainnollistivat erinomaisesti tutkimuksen uusia tapoja ja Suomen historian mahdollisuuksia. Kansallinen menneisyys ja Suomen historia eivät ole merkityksellisiä vain kansallisella tasolla vaan liittyvät tutkimusta eteenpäin vieviin keskusteluihin historiantutkimuksen lähteistä, näkökulmista ja metodologiasta. Tärkeää on myös se, että on kunkin voitava tehdä jatkossakin omalla äidinkielellään, ja tässä Suomen historian tutkimus haluaa näyttää esimerkkiä.

Noora Viljamaa

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija.