Aloitin väitöskirjani kirjoittamisen keskeltä – suomalaisten valtiolliselle poliisille (Etsivä Keskuspoliisi / Valtiollinen poliisi) tekemistä ilmiannoista. Ilmiannoissa minua kiehtoi se, että kansalaiset turvautuivat ilmiantamiseen kommunisminvastaista taistelua moninaisemmista syistä maailmansotien välisessä Suomessa. Vaikka valtiollinen poliisi tiedosti ilmiantamisen kytkeytyvän toisinaan henkilökohtaisten riitojen ratkaisemiseen tai liialliseen mielikuvitukseen, se pyrki tarkastamaan ilmiannoissa mainitut syytökset ainakin jollakin tasolla.

Lähestyin tutkimukseni alkua ja pääkysymyksiä hitaasti. Nyt tutkimusmatkani valtiollisen poliisin sekä valtio- ja maanpetosrikoksista epäiltyjen naisten seurassa on tiivistetty Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisemaksi kirjaksi. Kun huomenna esitän väitöskirjani Valtiolle vaaralliset naiset – Valtiollinen poliisi, valvonnan arki ja sukupuoli Suomessa 1919–1944 tarkastettavaksi on vaikea arvioida, onko päällimmäinen tunne jännitys, helpotus, ilo vai haikeus pitkän projektin päättymisestä. Pitkän tutkimusmatkan seurauksena ainakin osa viranomaisen hyväksi toimineista henkilöistä ja valtiollisen poliisin epäilemistä naisista vaikuttaa omia sukulaisiani tutummilta. Tänään en millään meinannut saada mieleeni äidinpuoleisen isoisoisoäitini nimeä. Hänen menneisyydestään en tiedä lasten lukumäärää enempää.

Jatko-opintojen aloitusinfossa vakuutin projektityökokemukseni ansiosta pystyväni kirjoittamaan väitöskirjan neljän vuoden tavoiteajassa. Olin väärässä noin 730 päivällä. Vaikka tein mielestäni valtavasti ja määrätietoisesti työtä, optimisesti arvioimani aikarajat ylittyivät yksi toisensa jälkeen. Ehkä ensimmäistä kertaa vastassani oli tehtävä, joka ei omalla kohdallani ollut sovitettavissa yliopiston ulkopuolella tekemieni projektien raameihin. Mutkattomammin oma väitöskirjaprojektini sujahtaa luovan työn elinkaareen, josta esimerkiksi Mirjami Haimelin ja Satu Rämö kirjoittavat Kynä – Kaikki tärkeä kirjoittamisesta -nimisessä teoksessa (2020).

Tämä viihteellinen kirjoitus olkoon jonkinlainen vertaistuki teille, jotka kierrätte samaa luovan prosessin kehää.

”Saat loistavan idean”. Ainakin omasta mielestäni tutkimusaiheeni oli niin kiinnostava, että minua ajoi eteenpäin valtava uteliaisuus valtiollisen poliisin arkistoaineistoa kohtaan. Kun asiakirjoista alkoi hahmottua kuva siitä, miten esimerkiksi henkilön varallisuuteen liitetyt tulkinnat, kommunisteihin kytkeytyneet tuttavuus- ja perhesuhteet ja naisten liikkuminen sotilashenkilöiden seurassa vaikuttivat valtio- ja maanpetosrikosepäilyjen heräämiseen, halusin tietää ja ymmärtää lisää. Toisin sanoen tartuin entistä innokkaammin seuraavaan valtiollisen poliisin henkilömappiin, johon yksittäistä epäiltyä koskevat seurantatiedot on arkistoitu. Tutkimuksen loppuvaiheilla ihmettelin, miten olin jaksanut lukea lähes yhdeksänsataa henkilömappia. Alkuvaiheen tiedonjano ja ajatus loistavasta ideasta varmistivat kuitenkin, että minulla oli runsaasti lähdeaineistoa, jonka perusteella tehdä tulkintoja.

”Alat epäillä, onko idea sittenkään niin loistava”. Arkistoaineiston lukeminen oli kaikessa koukuttavuudessaan turvallista, mutta kirjoittamisen aloittaminen vaati uskaltamista. Kun ei ollut varmuutta lopputuloksesta, mukaan hiipi epävarmuus ja omien valintojen kyseenalaistaminen. Vaikka vastaan tuli kirjoittamisen arvoisia havaintoja esimerkiksi valtiollisen poliisin tiedonkeruun laajuudesta, oletusten varassa harjoitetusta kontrollista, viranomaisen sisällä vallinneesta heterogeenisuudesta sekä naisiin liitetyistä ristiriitaisista käsityksistä, tutkimuksen jäsentymisen hitaus tuntui toisinaan lamauttavalta. Valtiollisen poliisin valvonnan arjen ja naisepäiltyjen sukupuolen merkityksen tarkastelu valvonnan kontekstissa alkoi vaikuttaa epäsopivalta tutkimusasetelmalta – vähemmän loistavalta idealta.

Luovan prosessin seuraavat kohdat ”tarkemmin ajateltuna idea on surkea” ja ”niinpä myös sinä olet surkea” eivät vaatine tarkennuksia. Tällaiset korostuneen negatiiviset ajatukset auttoivat kuitenkin pääsemään eteenpäin, sillä aikani märehdittyäni halusin vakuuttaa itselleni olevani väärässä. Vakuuttavien perusteluiden pohtiminen osoitti, että kynää ei ehkä kannattanutkaan vielä laskea alas. Uuden luomiseen kuuluu aina jonkinlainen määrä uskalluksen ja häpeän välillä seilaamista, mutta ensi kerralla yritän navigoida joutuisammin luovan työn seuraavaan vaiheeseen.

”Ehkä ideassa on sittenkin jotain järkeä”. Kun kirjoittaminen alkoi edistyä (keskeltä aloittamisen ansiosta), tutkimushavainnot jäsentyä omiin lukuihinsa ja sain ohjaajiltani myönteistä palautetta, jonkinlainen flow-tila jätti epävarmuudet varjoonsa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettenkö olisi vielä joitakin kertoja pudonnut takaisin tutkimukseni kyseenalaistamisvaiheeseen ja kuviteltujen surkeuksien käsittelyyn. Muutamaan kertaan talsittu matka takaisin ”jotain järkeä” -kohtaan auttoi kuitenkin asettamaan kartan ja kompassin aikaisempaa nopeammin oikeaan asentoon.

Luovan prosessin viimeiset vaiheet ”idea on nerokas” ja ”sinä olet nero” voisi omalla kohdallani muotoilla uudelleen valmiiseen tutkimukseen liittyväksi tyytyväisyydeksi. Osa tutkimushavainnostani tuottaa täysin uutta tietoa, toinen osa havainnoistani oikaisee tai täydentää aikaisemman tutkimuksen käsityksiä siitä, mitä kommunisteihin kohdistettu kontrolli tarkoitti valvonnan arjen tasolla. Esimerkiksi sukupuoli ei lähtökohtaisesti suojannut naisia valtiollisen poliisin epäilyiltä, sillä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluneita naisia ei tullut viranomaisen näkemyksen mukaan jättää epäilyjen ulkopuolelle. Valtiollinen poliisi ei koostanut henkilömappeja vain valtionvastaisen toiminnan johtavimmista henkilöistä, eivätkä viranomaisen tiedustelijat tuottaneet ainoastaan tietoa, jolla voitiin osoittaa valtio- tai maanpetosrikos.  Samalla tutkimukseni muistuttaa, että vahvasti empiriaan perustuvalla perustutkimuksella on oma paikkansa.

Projektitöiden suurin anti on lopulta niistä saaduissa opeissa ja niiden herättämissä uusissa ajatuksissa. Omalla kohdallani jälkimmäinen tarkoittaa erityisesti erästä tutkimukseni sivupolkua, jota haluan tutkia tarkemmin. Tutkimukseni osoitti, että yksittäiset naiset toimivat miehiseksi tulkitussa turvallisuuspoliisitoiminnassa naisille sopiviksi katsottuja kirjurin, kanslia-apulaisen ja kortittajan tehtäviä monipuolisemmassa roolissa. Varjostustehtävät, tiedustelijan tapaaminen ja muunlainen valtionvastaisen toiminnan jäljittäminen oli tietyille naisille mahdollista, vaikka valtiollisen poliisin sisällä ylläpidettiin yleisesti tiukkaa rajaa mies- ja naistoimijoiden välillä. Tällä tavalla tutkimukseni kohtaa viime vuosina suositun Babylon Berlinin fiktiivisen maailman, jossa Charlotte Ritter toimii miehisessä murharyhmässä aikakautensa sukupuolikäsityksiä uhmaten.

Piia Vuorinen

Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava, joka väittelee huomenna.

Kirjallisuus:

Haimelin, Mirjami & Rämö, Satu (2020): Kynä – Kaikki tärkeä kirjoittamisesta. Tuuma.

Vuorinen Piia (2023): Valtiolle vaaralliset naiset –Valtiollinen poliisi, valvonnan arki ja sukupuoli Suomessa 1919–1944. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.