”Varokaa heikkoa jäätä, mmm…”, toteaa Pikku Kakkosen nalle möreällä äänellään pudottuaan ensin jäihin Pikku Kakkosen Heikot jäät: Varokaa heikkoa jäätä! -tietoiskussa. Lyhytelokuvaa on esitetty syksyisin ja keväisin vuodesta 1986 alkaen, siis jo neljäkymmentä vuotta. Sen tietyllä tapaa epätodellinen ja lapsen mielestä ehkä myös karmiva äänimaailma yhdistettynä jäiden seassa hätääntyneenä räpiköivään nalleen ovat eittämättä jääneet lukuisten suomalaisten lasten mieliin. Se on varoittanut, että jäille ei kannata noin vain lähteä.

Heikot jäät ja jäihin putoaminen ovat toistuva teema mediassa ja kulttuurissa. Syksyisin vesien alkaessa jäätyä ja keväisin jäiden sulaessa sanomalehdet täyttyvät varoituksista, kuinka jäällä ei ole vielä turvallista liikkua tai kuinka se ei enää ole turvallista. Saaristolaisromaaneissa juuri jäihin hukkuminen nousee usein dramaattiseksi käännekohdaksi. Näin on esimerkiksi Anni Blomqvistin Myrskyluoto-sarjassa (1968–1973) ja Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Jää (2012). Omalla kohdallani kaikki tämä oli luonut ajatuksen, että jää on jotakin poikkeuksellisen petollista ja vaarallista. Uskoakseni sama mielikuva on myös monella muulla suomalaisella.

Historiantutkimuksen hienoimpia ominaisuuksia on, että toisinaan se saa kyseenalaistamaan omia näkemyksiään. Minulle näin on käynyt, kun olen kuluvan kesän ja syksyn aikana syventynyt Sakari Pälsin (1882–1965) kirjaan Suomenlahden jäiltä vuodelta 1924. Pälsi oli erityisesti arkeologina ja kansatieteilijänä ansioitunut akateemikko, joka matkusti helmikuussa 1924 Suursaarelle tutustuakseen saarelaisten elämään jäiden keskellä. Toisin kuin muualla Suomen rannikolla ja saaristossa, jossa normaalina talvena muodostuu vakaata ja yhtenäistä kiintojäätä, keskellä Suomenlahtea sijaitsevaa Suursaarta ympäröivät läpi talven liikkuvat ajojäät. Suursaarelaisten tarve liikkua ei silti jäänyt talveksi tauolle, ja juuri tähän Pälsi kirjassaan keskittyi. Kuinka saarelaiset kulkivat jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa olevilla jäillä?

Pikku Kakkosen jäävaroitukset sisäistäneelle kirja on suorastaan hengästyttävää luettavaa. Pälsi kuvasi, kuinka suursaarelaiset saattoivat lähteä aivan uudelle ja ohuelle jäälle ja jatkaa matkaa vielä silloinkin, kun jää heidän allaan alkoi pirstoutua. He hyppelivät jäälautalta toiselle tai tarvittaessa konttasivat, jotta jää kestäisi paremmin. Joskus he saattoivat jopa lähteä uimaan jäiden keskelle tai hakata jään reunasta lautan, jolla melottiin sulan yli jääpiikistä ja reikäleivästä tehdyllä melalla. Alkupuolella kirjaa käsitykseni jään vaarallisuudesta vain vahvistui. Pohdin mielessäni, moniko saarelainen mahtoi päättää päivänsä jäihin.

Pälsi oli myös miettinyt jäihin hukkuneiden määrää. Häneen mukaansa heitä oli edeltävän viidenkymmenen vuoden aikana ollut vain viisi sekä yksi jäille nääntynyt. En uskonut lukemaani. Pakkohan heitä oli ollut olla enemmän, kun jääolosuhteet olivat niin epävakaat ja jäillä kuitenkin liikuttiin melko paljon. Lähdin selvittämään asiaa kuolleiden ja haudattujen luetteloista.

Hukkuneiksi merkittyjen kohdalla ei eroteltu, oliko henkilö hukkunut jäihin vai avoveden aikana. Kuolinajasta voidaan kuitenkin päätellä jotakin. Suursaaren kohdalla tammi-maaliskuussa hukkuneita voidaan lähes varmasti pitää jäihin hukkuneina. Joulukuun ja huhtikuun osalta tilanne on epävarma, mutta touko-marraskuussa hukkuneet ovat varmasti hukkuneet avoveteen. Vuosina 1882–1939 tammi-maaliskuussa hukkui yhteensä vain viisi suursaarelaista, kun yhteensä heitä oli 38. Ulkomailla hukkuneet on jätetty pois laskuista.

Vertailun vuoksi kävin läpi myös muiden Suomenlahden ulkosaarten sekä Karjalan kannaksen rannikkokunnista Koiviston tiedot. Tytärsaarella tammi-maaliskuussa hukkuneita oli samoina vuosina yhteensä vain kaksi, Seiskarissa kolme, Koivistolla seitsemän ja Lavansaaressa ei ainuttakaan. Prosentuaalisesti lähes varmasti jäihin hukkuneiden osuus kaikista hukkuneista vaihteli 5–13 prosentin välillä. Ainoa poikkeus oli Tytärsaari, jossa hukkuneita oli yhteensä vain kymmenen, ja jäihin pudonneiden osuus oli siten peräti viidennes.

Muun Suomen tilastot olivat samaa luokkaa. Suomen Meripelastusseuran vuonna 1915 julkaistussa jääoppaassa olevan tilaston mukaan vuosina 1880–1913 Suomessa hukkuneista noin seitsemän prosenttia hukkui tammi-maaliskuussa. Tässä on toki huomattava, että monin paikoin Suomea jäätalvi on useita kuukausia Suomenlahtea pidempi. Joka tapauksessa on selvää, että avoveteen hukkuminen on ollut huomattavasti jäihin hukkumista yleisempää.

Erityisen mielenkiintoista on, että Suursaaren poikkeuksellisen hankalat jääolot eivät merkittävästi lisänneet jäihin hukkuneiden määrää. Jäihin kyllä pudottiin usein, mutta taito toimia niissä tilanteissa sekä oikeanlainen varustus takasivat, että se oli hyvin harvoin kohtalokasta. Tämä kääntää katseen pois jään oletetusta vaarallisuudesta ihmiseen itseensä. Jää itsessään ei ole vaarallinen tai petollinen elementti. Se toimii luonnon lakien mukaan, ja ne lait ovat opeteltavissa. Vaarallista sen sijaan on, kun jäätä tuntematon lähtee sille puutteellisin taidoin ja varustein.

Suhtautumisemme jäähän kuvaa hyvin koko luontosuhdettamme. Nimitämme vaarallisiksi ja petollisiksi sellaisia luonnonilmiöitä, jotka ovat meille vieraita ja joita emme voi täysin hallita, vaikka todellisuudessa vaaran paikat syntyvät lähinnä omasta tietämättömyydestämme ja osaamattomuudestamme.

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka nauttii jäällä liikkumisesta, mutta kammoaa syys- ja kevätjäitä.

Lähteet

Kansallisarkisto, Mikkeli: Koiviston Seurakunnan arkisto, Lavansaaren seurakunnan arkisto, Seiskarin seurakunnan arkisto, Suursaaren seurakunnan arkisto, Tytärsaaren seurakunnan arkisto: Kuolleiden ja haudattujen luettelot 1882–1939.

Avannosta pelastaminen sekä jääntuntemus ja paleltuneiden näennäisesti hukkuneiden käsittely. Suomen Meripelastusseura, Helsinki 1915.

Pälsi, Sakari. Suomenlahden jäiltä. Otava, Helsinki 1924.