Suomen vanhimman edelleen toiminnassa olevan ratsastusseuran, Suomen Kenttäratsastusseuran, vuosikertomuksessa 1935 kerrotaan seuran ohjelmaan kuuluneen vuoden aikana kaksi metsästysratsastusta. Toinen niistä oli myöhäisen syksyn aamupäivänä järjestetty Hubertusratsastus, joka oli kerännyt koolle runsaasti osallistujia ympäri Helsinkiä:

Viimemainittuun osallistui tälläkin kerralla 60-miehinen ratsastajajoukko, sekä seuran jäseniä että ratsastajattaria ja ratsastajia muista pääkaupungin seuroista ja joukko-osastoista. Master ja pikörit etunenässä ratsasti joukko Talin kentälle, jossa suoritettiin loppukiri yli aitojen ja ojien. – – Tauon jälkeen, jolloin nautittiin virvokkeita, palattiin Hippodromille, jossa seura tarjosi osanottajille ratsastajalounaan. Aterian aikana vallitsi hilpeä, todellinen ratsastajamieliala.    

Hubertusratsastus liittyy ratsastajien, matemaatikkojen, optikkojen ja metallityöntekijöiden suojeluspyhimyksenä pidetyn Pyhän Hubertuksen muistopäivän viettoon. Hubertus eli legendan mukaan 600- ja 700-luvuilla nykyisen Belgian alueella, erityisesti Ardennien vuoristoseudulla. Hänet kohotettiin pyhimykseksi marraskuun 3. päivänä kuusitoista vuotta kuolemansa jälkeen. Suomen alueen katolisaikaisessa liturgisessa kirjallisuudessa ei ole tavattu mainintoja Pyhästä Hubertuksesta, mutta häntä tiedetään kunnioitetun varhaiskeskiajalla esimerkiksi Uppsalan hiippakunnassa.

Pyhän Hubertuksen muistopäivän metsästysratsastuksia järjestetään edelleen useissa Euroopan maissa. Marraskuun alun tienoilla vietettävä perinne muotoutui nykyisen kaltaiseksi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, jolloin se tuli mukaan myös ensimmäisten suomalaisten ratsastusseurojen vuosiohjelmiin. Ratsastuksiin osallistui heti vuosisadan alusta sekä miehiä että naisia.

Kuten nykyaikaisiin Hubertusratsastuksiin, vuosisadan alun metsästysratsastuksiin ei sisältynyt Suomessa varsinaista ketunmetsästystä. Elävän eläimen metsästys jäi pois perinteestä osin muissakin maissa jo ennen 1900-lukua, ja modernit sovellukset painottivat jahtien sosiaalista ja ratsastusurheilullista puolta. Suomen Urheilulehti kuvaa vuonna 1901 Lappeenrannan Rakuunarykmentin urheiluklubin sovellettujen jahtien kulkua:

Tällainen metsästys ratsain tapahtuu siten, että se, joka on ”kettuna”, saa pienen etuennätyksen. Metsästyksen johtaja ”the master” ratsastaa ketun seurassa jonakuna päivänä ennen itse jahtia sen matkan, jota kettu aikoo kulkea. – – Samalla määrätään missä ”finish” tulee tapahtumaan. Siellä kettu laskee metsästäjät lähelle ja antaa sitten hevosensa mennä täyttä vauhtia eteenpäin. Olkapäällä on ketulla ketun häntä tahi joku muu silmiinpistävä merkki (esim. punainen huivi).

Vaikka Hubertusratsastusten ja muiden metsästysratsastusten itse jahtiin liittyvät käytännöt ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa, monet nykyaikaan asti säilyneet piirteet periytyvät jo keskiajalla yleistyneestä par force -metsästystavasta, jossa seurue metsästi ratsain koirien avustuksella etukäteen valittua saalista, usein peuraa tai jalohirveä. Saaliin hankintaan kului enemmän energiaa kuin siitä saatiin, ja näin ollen kyseessä ei ollut ensi sijassa ruuanhankinta, vaan vallan ja vaurauden esittäminen. Par force olikin nimenomaan aristokratian metsästystapa.  

Kettu yhdistyi metsästysratsastukseen ja siten myös Hubertusratsastusperinteeseen 1700-luvun puolivälin Englannissa, kun aiemmin lähinnä tuhoeläimenä pidetyn ketun status muuttui suurempien saaliseläinten kantojen romahtamisen, metsästysoikeuksille asetettujen korkeiden standardien sekä nopeiden, kevytrakenteisten ajokoirien jalostuksen myötä. Lajin suosio oli huipussaan 1800-luvulla. Vaikka jahtien käytäntöjä sopeutettiin modernisoituvaan yhteiskuntaan, Englannissa ketunmetsästys ratsain ja koiralauman ajamana kiellettiin lailla vasta vuosina 2004–2005.  

Kun ketunmetsästys keräsi statusta, siihen alettiin liittää vanhasta peuranmetsästystraditiosta tuttuja rituaaleja, mutta luotiin myös uusia. Yksi näistä oli ketun hännän antaminen sille ratsastajalle, joka ensimmäiseksi ehti paikalle koirien saatua ketun kiinni. Nykyisten leikkimielisten jahtien voittaja on ratsastaja, joka onnistuu loppukirin aikana nappamaan ketunhäntää symboloivan esineen tai vaatekappaleen itselleen.

Kuten kaikkeen korkean statuksen metsästykseen, myös ketunmetsästykseen kuului juhlava pukeutuminen. Punainen ratsastustakki, joka kuuluu vielä nykyäänkin Hubertusratsastuksilla jahtia johtavan masterin, ja tämän sivuilla ratsastavien piköörien (piqueur) vaatetukseen, yhdistyi lajiin 1700-luvun lopulla. Hubertusratsastuksen jälkeen on edelleen tapana tarjota maljat sekä havun- tai tammenoksat ratsastajille onnistuneen jahdin kunniaksi. Usein tapahtumaan kuuluu myös yhteinen jahtilounas tai -illallinen. Ruotsissa on järjestetty myös ratsastuksen jälkeisiä tanssiaisia, Hubertusbal.  

Suomalaiset ratsastusseurat järjestävät edelleen vuosittain pienimuotoisia, eri tavoin sovellettuja Hubertusratsastuksia. Ruotsissa maan vanhin ratsastusseura Stockholms Fältrittklubb järjestää syksyllä 2021 jo 125. Hubertusratsastuksensa. Näkyvimmin perinne elää kuitenkin Pohjoismaista Tanskassa. Jægersborg Dyrehavessa, vanhassa kuninkaallisessa metsästyspuistossa, on ratsastettu marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina vuodesta 1905 alkaen lähes katkeamatta. Hubertusjagt on yksi maan suosituimmista yleisötapahtumista, sillä se kerää puistoon jopa 40 000 katsojaa ja yli sata ratsukkoa. Voittajan palkinnon ojentaa perinteisesti joku Tanskan kuningashuoneen jäsenistä. Täältä voi käydä katsomassa, miltä tapahtuma näytti marraskuussa 1938.

Heidi Pitkänen

Kirjoittaja on muun muassa metsästyksen kulttuurihistoriasta kiinnostunut filosofian maisteri, joka työskentelee kirjoitushetkellä projektitutkijana Suomen historian oppiaineessa.

Lähteet:

Suomen Urheilulehti 1.6.1901, nro 3. Kansalliskirjasto.

Suomen Kenttäratsastusseuran vuosikertomukset 1935 ja 1937. Kansalliskirjasto. 

Suomen Kenttäratsastusseuran syyskauden ohjelma 1938. Kansalliskirjasto.

Kirjallisuus:

Griffin, Emma: Blood Sport. Hunting in Britain since 1066. Yale University Press, New Haven & London, 2007, 124–140.

Taitto, Ilkka: ”Ardennien Hubertus Hollolassa?”. Teoksessa Ristin ja Olavin kansaa. Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa. Toim. Marja-Liisa Linder, Marjo-Riitta Saloniemi, Christian Krötzl. Tampereen museoiden julkaisuja 55. 2000.

Vasara, Ilkka: Suomen ratsastusurheilun historia. Suomen Ratsastajainliitto, Helsinki 1987.