H.G. Porthanille kuulunut, turkulaisen Jöran Gabriel Hagertin vuosien 1762 ja 1772 välillä valmistama taskukello. Turun museokeskus
Mitä yhteistä on ysköspullolla 1900-luvun alusta ja Henrik Gabriel Porthanille kuuluneella taskukellolla 1700-luvun jälkipuolelta? Äkkiseltään vastaus vaikuttaa selkeältä: ellei oteta lukuun tiettyä muodon yhtäläisyyttä – molemmat ovat pieniä pyöreitä ja litteitä kiiltäväpintaisia esineitä – ja sitä, että molemmat kuuluvat nykyään Turun museokeskuksen kokoelmiin, ei näillä kahdella esineellä ole kerrassaan mitään yhteistä.
Vai olisiko sittenkin? Itse törmäsin kumpaankin esineeseen pian sen jälkeen, kun olin vuoden 2017 alussa siirtynyt Turun yliopiston Suomen historian tutkijanpaikalta kokoelmatutkijaksi Turun museokeskukselle. Porthanin kello tuli vastaan etsiessäni museon kokoelmista Turussa 1700-luvulla valmistettuja taskukelloja, sen kun oli valmistanut turkulainen kelloseppä Jöran Gabriel Hagert vuosien 1762 ja 1772 välillä. Vaikka olin etsinyt kelloja, ajatukseni harhautui pohtimaan Porthania.
Porthanin nimi on tuttu kaikille Suomen historiaan perehtyneille niiden hänen tutkimustensa ja ajatustensa ansiosta, jotka kielellisen muodon ottaneina ja paperille painettuina ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Näiden ajatusten johdosta hänet nostettiin esiin ”Suomen historian isänä”, kun myöhemmät tutkijapolvet ryhtyivät etsimään ja luomaan kansallisia merkkihenkilöitä (joista suurin osa tasa-arvon ja symmetrian ystävien suruksi on ollut juuri suurmiehiä). Menneisyyteen kohdistuvassa tutkimuksessaan Porthan monien muiden menneiden ja tulevien historiantutkijoiden tavoin itsekin asetti itsensä ajan ulkopuolelle ja tarkasteli sitä ikään kuin ylhäältä käsin. Samoin Porthanin töihin kohdistunut myöhempi tutkimus on ollut omiaan sijoittamaan hänen tutkijahahmonsa jonnekin ajallisuuden ja aineellisuuden tuolle puolen.
Porthanin kello kuitenkin palautti mieleeni toisenkin näkökulman tuohon myyttisiin mittasuhteisiin kohonneeseen tutkijahahmoon. Yliajallisella ajallisuuden tutkijalla on taustallaan aikaan ja aineeseen sidottu henkilö, mies nimeltä Henrik Gabriel Porthan, joka syntyi 8. marraskuuta 1739 Viitasaarella ja kuoli maaliskuun 16. päivänä 1804 Turussa. Hänellä oli paitsi palo tutkia mennyttä aikaa, myös tarve – ja kalliin hopeisen taskukellon avulla mahdollisuus – mitata omaa jokapäiväistä aikaansa. Tarkasteltavakseni näytti tarjoutuvan kaksi erilaista Porthania riippuen siitä, tutkailinko hänen tuotantoaan ja jälkimainettaan vai hänelle kuulunutta henkilökohtaista esinettä. Ristiriita kielen ja aineen piirtämien kuvien välillä näytti ylipääsemättömältä.
Historiola Concionum Sacrarum Fennicarum, väitöskirja suomalaisista saarnoista, jälkimmäinen osa, 1781, Kansalliskirjasto
Porthan oli kuitenkin itse esimerkiksi vuonna 1781 kirjoittanut suomalaisia saarnoja käsittelevän väitöskirjan esipuheessa (käännös V. Tarkiaisen):
Suomen historia on niin köyhä kaikenlaisista muistomerkeistä, että miltei jokaista kirjainta, mikä menneinä vuosisatoina on lähtenyt maanmiestemme kädestä ja pelastunut kovasta kohtalosta, etsikööt ahneesti ne, jotka tahtovat koota meidän olojamme koskevan aineksen siinä mielessä, että se kenties voi olla avuksi tämän köyhyytemme vähentämisessä.
Kenties hän muistomerkeillä (monumentorum) tarkoitti vain tekstuaalista lähdeaineistoa eikä menneistä ajoista kertovia paikkoja, rakennuksia, raunioita ja esineitä. Silti on selvää, että ilman ainetta – paperia tai pergamenttia ja mustetta – eivät kielelliset muistomerkit olisi voineet säilyä nykypäiviin yhtään paremmin kuin rakennukset ilman niitä kiviä ja hirsiä, joista ne aikoinaan oli kasattu. Aivan yhtä ilmeistä on, että ilman kirjallista aineistoa yksittäisen rakennuksen tai esineen ilmaisuvoima on varsin rajallinen.
Samoin Porthanin oma kielellinen tuotanto on olemassa aineeseen sidottuna, painomusteen lumppupaperille säilömänä. Myös Porthanin taskukello tiedetään hänelle kuuluneeksi vain, koska museon kokoelmatietokannan teksti niin ilmoittaa, samalla kun kertoo, että kello on ostettu museon kokoelmiin 1890-luvulla Johan Martin Jakob af Tengströmin perillisiltä. af Tengström puolestaan oli Porthanin henkilökohtaisen ystävän, professori ja piispa, sittemmin arkkipiispa Jacob Tengströmin pojanpoika. Ilman kielen tietoa välittävää voimaa, ei mikään itse esineessä tätä kertoisi. Ajan mittaria ei mikään yhdistäisi menneen ajan tutkijaan.
Entä ysköspullo sitten? Ajallisuuden pohdinta tarjoaa minulle sopivan aasinsillan siirtyä tähän toiseen esineeseen. Monet ajan olemuksesta ja sen subjektiivisuudesta kiinnostuneet ovat ennemmin tai myöhemmin tavanneet ajautua Thomas Mannin Taikavuoren pariin. Itse tartuin kyseiseen teokseen vuonna 2017. Kuvaus Sveitsin vuoristossa sijaitsevasta, ikään kuin ajan tuolle puolen asettuneesta keuhkotautiparantolasta on mielenkiintoinen paitsi ajan olemukseen tarjoamiensa erilaisten näkökulmien, myös tarkan aineellisen ympäristön kuvauksensa vuoksi. Kertoja kuvailee kuvitteellisen parantolan rakennukset, sisustuksen ja esineistön erittäin yksityiskohtaisesti. Muun kuvailun yksityiskohtaisuuden vuoksi minua alkoi lukiessani vaivata eräs kohta (käännös Kai Kailan):
”Miesparka”, nainen sanoi. ”Piipittää pian viimeisillä rakkuloillaan. Nyt hänen täytyi taas mennä hakemaan apua Siniseltä Heikiltä” Rouva Stöhr lausui pilanimen ilman minkäänlaista tietoista vaikutuksen tavoittelua, itsepintaisen typerin ilmein, ja sen kuullessaan Hans Castorp samalla kertaa kauhistui ja tunsi halua nauraa.
Ysköspullo, ”Sininen Heikki” 1900-luvun alusta. Turun museokeskus.
Tämän jälkeen kertomus siirtyy eteenpäin ilman, että lukija saa tietää, mikä Sininen Heikki (Blauer Heinrich) oikeastaan on.
Olin jo melkein ehtinyt unohtaa kyseisen kohdan, kun jonkin aikaa tämän jälkeen huomasin museon kokoelmiin kuuluvan pienen sinisen pullon. Pullon tiedot kertoivat, että kyseessä oli keuhkotautipotilaiden käyttämä ysköspullo. Hyvin nopeasti ymmärsin, että silmieni edessä oli Sininen Heikki itse. Nyt esineen tietoihin oli mahdollista yhdistää sekä sen saksalaisperäinen kutsumanimi että kaunokirjallisuuden välittämä kuva siitä inhimillisestä todellisuudesta, johon tuo pullo kuului. Jälleen olin joutunut tilanteeseen, jossa havaitsin kielellisen ja aineellisen todellisuuden vastavuoroisesti täydentävän toisiaan. Jälleen sain muistutuksen siitä, että ilman kielen apua esineet eivät voi kertoa juuri mitään. Jälleen päädyin näkemään sanojen onttouden ja merkityksettömyyden, kun aineellinen todellisuus ei ole osoittamassa niiden kuulijalle, mihin ne viittaavat.
Vastaus kysymykseen ysköspullon ja Porthanin kellon yhteydestä on, että monien muiden sopiviin kirjallisiin lähteisiin yhdistettyjen esineiden tavoin ne ovat omiaan muistuttamaan kielen ja aineen vääjäämättömästä vuorovaikutussuhteesta. Kieltä ei voisi olla olemassa, ellei olisi aineellista todellisuutta, johon se viittaa ja johon sen korkeimmatkin abstraktiot pohjimmiltaan perustuvat. Aineellinen todellisuus olisi ihmiselle ontto, ellei kieli välittäisi siihen kiinnittyviä merkityksiä yksilöltä ja aikakaudelta toiselle. Tämä yhteys unohtuu valitettavan usein monelta kielellisiin rakennelmiin keskittyvältä historiantutkijalta siinä missä usealta esineiden aineellisuuteen syventyneeltä museotutkijalta. Siksi muistutus tuntuu yhä olevan tarpeellinen.
Lauri Viinikkala
Kirjoittaja toimii tutkijana Turun museokeskuksella ja viimeistelee Turun yliopiston Suomen historian oppiaineeseen väitöskirjaansa yhdistetyn todellisuuden hyödyntämisestä menneisyyden esittämisessä.
