Koira toverina kandissa – kokemuksia kandidaatintutkielman kirjoittamisesta

Alkuun ajatus kandidaatintutkielmasta ja seminaarista kauhistutti. En ole ikinä ollut kovin pitkäjänteinen ihminen, joten epäilin vahvasti sitä, saanko lainkaan kokoon kandidaatintutkielmaa – gradua en uskaltanut vielä edes ajatella. Kun seminaari alkoi syyskuussa, minulla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, millaisesta aiheesta haluan tutkielmani tehdä. Uusi sotahistoria oli kiinnostanut minua jo vuosia, mutta en yrityksistäni huolimatta ollut keksinyt vielä sellaista aihetta, joka olisi loksahtanut kohdalleen. Kesällä olin pyöritellyt mielessäni ajatuksia tutkia esimerkiksi sotilaiden vapaa-ajan mahdollisuuksia rintamalla tai lottien psykohistoriaa, mutta ne eivät tuntuneet aivan oikeilta.

Keksin tutkielmani aiheen kastajaisyönä keskustellessamme kaverini kanssa lemmikeistä, ja millaista olisi tutkia esimerkiksi sitä, mitä lemmikkien lempinimet kertovat niiden ja omistajien välisestä suhteesta. Tästä ajatuksesta aloin jalostaa oman kandityöni aihetta, ja lopulta palaset loksahtivat kohdalleen: halusin tutkia sotakoirien ja sotilaiden välistä suhdetta Suomen sodissa ja keskittyä erityisesti siihen, miten koirien ja sotilaiden välille syntynyt syvä suhde vaikutti molempien psyykeen ja henkiseen jaksamiseen rintamalla. Tässä siis yhdistyivät kaksi suosikkiasiaani eli koirat ja uusi sotahistoria, tarkemmin sanottuna sotilaiden henkinen kestävyys.

Kun aloin paneutua tarkemmin aiheeseeni, huomasin, että sotakoirista ei ole tehty oikeastaan lainkaan tutkimusta. Löysin yhden ainoan sotakoiria käsittelevän gradun, mutta varsinaisesti tätä aihetta käsitteleviä tutkimuksia en löytänyt. Samaan aikaan oli kauhistuttavaa ja innostavaa tajuta, että minun täytyy lähteä rakentamaan aihettani melkein tyhjästä ja keksiä itse millaisia tutkimusmenetelmiä käyttämällä saisin aiheesta jotakin irti.

Alkuperäislähteistä tuli kuitenkin onneksi vastaan runsaasti, ja näin jälkikäteen ajatellen pelkästään yksi kolmasosa käyttämistäni alkuperäislähteistä olisi riittänyt. Otin tutkielmaani mukaan neljä sotakoiria käsittelevää romaania, muistitietoaineistoa, SA-kuva-arkiston valokuvia sekä kolme vuosina 1942–45 julkaistua puolustusvoimien sotakoiraopasta. Aineistossani tarkastelin erityisesti sitä, miten sotakoirien ja sotilaiden välistä ystävyyttä kuvataan teksteissä, sotakoiraoppaissa eli puolustusvoimien virallisissa ohjeissa koiranohjaajille ja valokuvissa, ja mitä sotaveteraanit kertovat koirasuhteestaan. Siksi tutkielmani otsikko oli Koira toverina sodassa. Koettu ja kuvattu ystävyys sotakoirien ja sotilaiden välillä talvi- ja jatkosodassa. Tutkimusmenetelmistä sovelsin luonnollisesti uutta sotahistoriaa, ja sen lisäksi myös psykohistoriaa, muistitietotutkimusta ja eläintutkimusta. Laadimme seminaarissa tutkimussuunnitelmat, annoimme niistä toisillemme vertaispalautetta ja sitten aloimme kirjoittaa.

Ote Uula Aapan teoksesta Sotakoiria partioretkellä. Kuvasta näkee hyvin, kuinka monta muistilappua jokaiseen kirjaan käytin. Keltaiset laput merkitsevät kohtia, joissa kerrotaan koirien ja sotilaiden välisestä ystävyydestä. Kuva: Noora Viljamaa.

Jos nyt kirjoittaisin kandityöni uudestaan, tekisin monta asiaa toisin. Ensinnäkin rajaisin aineistoani huomattavasti, sillä tutkielman suositeltu pituus on vain 15–20 sivua, ja se on todella vähän. Oman tutkielmani pituus paisui aluksi miltei 30 sivuun, mutta opponoinnin jälkeen sain nipistettyä muutaman sivun pituudesta pois. Toiseksi suunnittelisin tarkemmin mitä asioita haluan aineistosta löytää ja missä järjestyksessä niitä käsittelen. Toki tutkimussuunnitelmasta oli hyötyä, mutta esimerkiksi miellekartan laatiminen olisi auttanut tässä vaiheessa hurjasti. Omaa tutkielmaa kannattaa jäsennellä huolella ja käsittelyjärjestyksen luonnostelusta on huomattavasti hyötyä kirjoitusvaiheessa, vaikka disposition laatiminen etukäteen saattaa olla vaikeaa. Jouduin poistamaan paljon tekstiä tajutessani, että olin innostunut vähän liikaa. Kolmanneksi kirjoittaisin koko aineistostani huolelliset muistiinpanot yhteen paikkaan. Lähdeaineistona käyttämäni kirjat olivat täynnä erivärisiä lappuja, ja lopulta menin sekaisin siinä, mikä lappu tarkoitti mitäkin. Jouduin tekemään paljon turhaa työtä selatessani aineistoa aina vain uudestaan läpi ja etsiessäni tiettyjä kohtia. Kannattaa siis kirjata selkeästi ylös kaikki tarvittavat tiedot aineistosta, sillä se helpottaa työtä huomattavasti.

Kuva kranaatin haavoittamista viestiluutnantista ja hänen koirastaan oli yksi niistä valokuvista, joita käsittelin tutkielmassani. Kuva otettu Rukajärven suunnalla 7.8.1944. SA-kuva.

Sekavasta työskentelytavastani huolimatta kandityöni kirjoittaminen on ollut ehdottomasti yliopiston paras ja hauskin asia ja itse asiassa vielä mukavampaa kuin itse kandiksi valmistuminen (joku toinen voi toki olla tästä eri mieltä). Laaja aineistoni tarjosi luonnollisesti monenlaista materiaalia, ja erityisen palkitsevaa oli tajuta sekä muistitietoaineistoa, valokuvia ja aikalaiskirjoituksia tutkiessa, että sotakoirat tosiaan olivat vähintään yhtä tärkeitä sotilaille kuin olin etukäteen ajatellut.

Erityisesti aikalaiskirjallisuudessa nousi esiin useita suorastaan kaunopuheisia tarinoita, jotka olivat sotilaan ja sotakoiran välisen suhteen ylistystä. Oli palkitsevaa peilata näitä tarinoita SA-kuva-arkiston valokuviin, puolustusvoimien sotakoiraoppaisiin ja sotaveteraanien kertomuksiin, joista jälkimmäiset olivat huomattavasti romaanien kuvailuja hillitympiä. Nautin siitä, että sain muodostaa rauhassa kokonaiskuvaa monipuolisesta aineistostani ja pohtia sotilaiden ja koirien suhdetta monesta eri näkökulmasta. Koiranohjaajat luonnollisesti välittivät ohjaamistaan koirista, mutta muut sotilaat suhtautuivat alkuun lähes poikkeuksetta koiriin epäluuloisesti.

Kandityön tekemisessä kaikkein parasta taisi olla se, että sain tehdä jotain aivan uutta tutkimusta minulle täydellisesti sopivasta aiheesta. Oli rohkaisevaa tajuta, että minähän osaan sittenkin jotain, ja työn edetessä myös itseluottamukseni kasvoi. Totta kai kandiseminaariin mahtui myös lukuisia epätoivon hetkiä aiheen valinnasta siihen kun tajusin, että aineistoa on aivan liikaa. Kirjapino lattiallani keräsi paljon pölyä ja lukemattomat lappuseni tuottivat tuskaa. Jälkikäteen löysin kandistani useita virheitä ja sellaisia kohtia, jotka tällä hetkellä muotoilisin aivan toisin. Silti olen todella ylpeä aikaansaannoksestani (tilanne saattaa tosin olla aivan eri puolen vuoden päästä) ja olen helpottunut siitä, että ennen gradua sain harjoitella tutkimuksen tekemistä, sillä harjoitustyöhän kandidaatintutkielma kuitenkin on. Suhtautukaa siis kandiseminaariin mahdollisuutena oppia valtavasti uutta ja hyödyntäkää seminaari, sillä vaikka oma työni olisikin ollut aivan surkea, olivat seminaari ja tutkielma kuitenkin välttämätön ja hyödyllinen etappi ennen gradua.

Syksyllä jatkan kandityöni aiheen käsittelyä ja aloitan graduni – vahingoistani viisastuneena.

 

Jutun kirjoittaja Noora Viljamaa on neljännen vuoden Suomen historian pääaineopiskelija. 

Kuva: Noora Viljamaa

Onko mies ihminen? – Kokemuksia kandidaatintutkielman kirjoittamisesta

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Historifriikkiin teksti kandintutkielman tekemisestä, tartuin tarjoukseen innolla, sillä koin tutkielman kirjoittamisen hyvin mielekkääksi puuhaksi. Olin jo kesällä pohtinut tutkielmani aihetta, mutta en ollut saanut siihen otetta. Moni asia kiinnosti, mutta yksikään niistä ei tuntunut sopivalta tutkielman aiheeksi.

Löysin aiheeni vasta lukuvuoden alussa, kun aloitin sukupuolentutkimuksen johdantokurssin. Luennolla mainittiin Suomessa 1960-luvulla toiminut naisasiajärjestö Yhdistys 9, joka ajoi myös miesten tasa-arvoa. Tämä herätti kiinnostukseni, ja lähdin tutkimaan aihetta tarkemmin. Lisätietoja ei netistä löytynyt paljoa, mutta löytämäni tiedonrippeet kiinnittivät huomioni vielä enemmän. Sain tietää yhdistyksen kirjoittamasta julkilausumasta, jonka nimi oli Mieskin on ihminen. Se käsitteli muun muassa isyyslomaa. Kandiaiheeni alkoi tässä kohtaa jalostua mielessäni, mutta siinä oli vielä paljon aukkoja. Se oli täyskäännös aikaisemmista ideoistani, sillä aikaisemmin olin ajatellut tutkia naisten tasa-arvoa.

Pian tämän kurssin jälkeen alkoi kandiseminaari, ja kävimme läpi mahdollisia aiheitamme. Tässä kohtaa sain tietää Yhdistys 9:ltä löytyvän arkiston, joka sijaitsee Kansan Arkistossa Helsingissä. Varasin bussiliput, ja ohjaajan vinkit mielessäni lähdin Helsinkiin valokuvaamaan arkistoa. Päiväretki oli jännittävä, sillä pahimmassa tapauksessa joutuisin vaihtamaan aihetta. Jännitys johtui siitä, etten ollut etsinnästä huolimatta onnistunut löytämään julkilausumasta kuin lyhyitä pätkiä. Jos koko tekstiä ei löytyisi, olisi vaikeaa tehdä tutkielmaa aiheesta, jonka ympärille se niin vahvasti kiinnittyy.

Kun pääsin paikan päälle, arkiston laajuus yllätti minut. Luulin olleeni tietoinen siitä, mutta kun pölyisiä kansioita ladottiin pöydälleni, oli tekstin määrä lamaannuttava. Onneksi olin varautunut kameralla. Kuvasin kaikki tekstit, jotka vaikuttivat sopivan tutkimukseeni. Vietettyäni puoli päivää arkistossa ja käytyäni läpi arkistoa tehokkaasti, alkoi pieni epäilys kolkuttaa takaraivossani. En ollut nähnyt vilaustakaan julkilausumasta.

Juuri siinä kohtaa, kun olin jo luovuttamassa, käänsin sivua, ja siinä se oli. Yksinkertainen, kellastunut paperi, jonka otsikko oli juuri se mitä etsin. Koko julkilausuma, täydellisenä! Onneksi olin yksin tutkijanhuoneessa, sillä olisin todennäköisesti häirinnyt muita ilonvingahduksieni kanssa. Nopean lukemisen perusteella lausuma oli juuri sellainen, kun olin ajattelutkin, ja se oli erittäin hyvä lisä tutkielmaani.

Yhdistys 9:n Mieskin on ihminen -julkilausuma löytyi Kansan Arkistosta.  Kuva: Tanja Laimi.

Arkistoreissuni jälkeen alkoi itse tutkimuksenteko. Olin aiemmin etsinyt hieman tutkimuskirjallisuutta, mutta nyt sitä piti etsiä toden teolla. Sukupuolentutkimuksen opiskelusta oli hyötyä, sillä löysin kirjoja myös sen puolelta. Samoihin aikoihin kävin läpi myös valokuvaamani aineistot, ja tein niistä muistiinpanot. Karsin pois suuren määrän tekstiä, ja jätin jäljelle vain sen, joka oikeasti liittyi aiheeseeni. Se vei yllättävän paljon aikaa.

Tutkimuskysymykseni olivat onneksi tässä kohtaa hahmottuneet selkeiksi, eivätkä ne työn aikana muuttuneet merkittävästi. Se helpotti aineistojen läpikäymistä. Samalla hahmottui jo työn otsikko: Onko mies ihminen? – Yhdistys 9 ja miesten tasa-arvo 1960-luvun Suomessa. Tutkimukseni kiinnittyi siis Yhdistys 9:ään, miesten tasa-arvoon ja Mieskin on ihminen -julkilausumaan.

Tutkimuksessani sain selville, että Yhdistys 9 oli yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä yhdistys. Se sai äänensä kuuluville niin sanomalehdissä, radiossa kuin televisiossakin. Yhdistys nosti esille miesten tasa-arvon monipuolisesti. Se myös haastoi ajatusta perinteisestä roolijaosta miehen ja naisen välillä. Aiheesta keskusteltiin vilkkaasti 1960-luvun loppupuolella. Ajatus miesten tasa-arvosta jakoi ihmisiä, ja keskustelut kävivätkin kuumana.

Tutkimuksessani huomasin kuitenkin, että Yhdistys 9:n toiminnassa naisten tasa-arvo sai enemmän huomiota kuin miesten. Aikomuksia oli paljon, mutta toimintaa vähemmän. Isyysloma ei tullut voimaan 1960-luvulla, eikä miesten tasa-arvo parantunut oleellisesti, mutta Yhdistys 9:n nosti sen esille, ja sen vaikutus voidaan nähdä vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

Näin tutkielman tehneenä voin antaa pari vinkkiä niille, jotka aloittavat kandiseminaarin tänä syksynä. Aloittakaa ajoissa, ja tehkää tutkimusta vähän kerrallaan. Merkatkaa muistiinpanoihinne lähteet kunnolla, ja tehkää selkeää työtä. On vaikea muistaa kuukauden jälkeen, mitä yksittäiset merkinnät tarkoittavat. Muistakaa jättää itsellenne aikaa siihen, että pidätte taukoa kirjoittamisesta. On helpompi nähdä teksti uusin silmin, kun siitä pitää hieman taukoa.

Tärkeimpänä kuitenkin, muistakaa nauttia sen tekemisestä! Ottakaa sellainen aihe joka kiinnostaa, ja tehkää tutkielmaa aikataululla, joka sopii teille. Mikään ei tapa motivaatiota yhtä tehokkaasti kuin kiire.

Jutun kirjoittaja Tanja Laimi on viidennen vuoden Suomen historian opiskelija. Kuva: Tanja Laimi.