opinnäytteet – Histofriikki

Viime hetken kandipaniikki – kokemuksia kandidaatintutkielman kirjoittamisesta

Kun viime kesänä odotin kolmannen opiskeluvuoden alkua, mielessäni ei pyörinyt juuri mikään muu kuin syksyllä odottava kandiseminaari. Kandin tutkielmista oli puhuttu koko opiskeluaika, mutta vasta kesällä aloin itse tosissani miettiä, että mitä ihmettä sitä keksisi. Ja vaikka kesällä olin ihan varma siitä, että kävelisin ensimmäiseen tapaamiseen aihe valmiina ja suunnitelmat kasassa, en voinut sanoa olevani varma mistään ennen, kuin työ oli palautettu.

Oikeastaan koko aiheen ja lähdemateriaalin valinta oli minulle yhtä vuoristorataa. Ensimmäisellä kerralla aiheita kysyttäessä vastaukseni oli ”jotain nuorisohommia varmaan”. Tammikuussa otsikkohirviöksi oli kuitenkin muodostunut Katseilta piilossa, lehtien sivuilla. Homoseksuaalien seuranhaku ja heistä käyty keskustelu 1950–1960-lukujen suomalaiskaupungeissa.

Seksuaalivähemmistöt nousivat itselläni mahdolliseksi aiheeksi melko nopeasti. Halusin aiheen, josta olisin tarpeeksi kiinnostunut jatkaakseni vähintään samalla aihepiirillä graduun, jotta minulla olisi edes jonkinlainen käsitys tutkimusmetodeista ja teorioista etukäteen. Päädyin siis valitsemaan itselleni opiskelujen ulkopuolella tärkeän aiheen. Vaikka aiheenvalinta itsessään ei kestänyt pitkään, sen rajaaminen oli kuukausien prosessi. Kävin Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa lukemassa mahdollista aineistoa lähinnä miettien, että mitä ihmettä minä siltä olen edes kysymässä. Ja heti, kun tutkimuskysymys alkoi muotoutua, jouduin toteamaan, että oma aika ja resurssit eivät riittäneet ympäri Suomea olevan aineiston hankkimiseen.

Loppuvuodesta jouduin toteamaan, että homma ei edennyt. Luin kyllä metodikirjallisuutta ja aloin ymmärtää queer-tutkimusta, mutta itse tutkimuksen osuus oli edelleen aivan levällään. Ehkä tärkein oivallus syntyi joululomalla, kun työn palautukseen oli enää kuukausi aikaa: kandidaatin tutkielma on loppujen lopuksi niin pieni työ, että tutkimuskysymys ei voi olla liian kunnianhimoinen. Niinpä otin pari askelta taaksepäin, söin puoli laatikkoa pahan makuisia suklaakonvehteja ja päädyin palaamaan kandiohjaajani ehdotukseen: kohtaamispaikkoihin. Niinpä heti loman jälkeen, kun seminaariryhmän ensimmäiset alkoivat esitellä omia töitään, minä varasin kirjastoon kasan miesten lehtiä, ja otin muistitiedon rinnalle aivan uuden aineiston.

Fyysisesti kandista jäi käteen todisteet ensimmäistä kertaa loppuun käytetystä tulostuskiintiöstä. Kuva: Anni Kortetjärvi.

Kaikesta sekasorrosta huolimatta kandiseminaari on ollut tähän asti paras kurssi koko yliopistourani aikana. Vaikka alkuun jännitti, niin heti, kun porukkaan tutustui paremmin, aloin jopa odottamaan uusia seminaarikertoja. Omaa ja muiden töitä oli paljon helpompi pohtia ja keskustelu sujui paremmin, kun kaikki tulivat toimeen keskenään. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan sinulle uusiin ihmisiin, liittymään keskusteluun ja panostamaan myös muiden töiden kommentointiin. Rennossa ilmapiirissä on helpompaa myös kysellä mielipiteitä omaan työhösi liittyen. Muista myös olevasi osa laajempaa akateemista yhteisöä. Jos tiedät jonkun vanhemman opiskelijan, tai vaikka laitoksen työntekijän, joka on joskus tutkinut samankaltaista aihetta kuin sinä, kannattaa aina pyytää neuvoa! Ainakin itselläni oli alkuun vaikea hahmottaa esimerkiksi tärkeimpiä metodikirjoja, kun taas joku aihetta pidempään tutkinut on varmasti lukenut ne läpi jo useampaan otteeseen.

Viimeisenä vinkkinä voisin vielä todeta, että kukaan tuskin kykenee kirjoittamaan täydellistä kandityötä. Kun luin omaa tutkielmaani muutama kuukausi seminaarin jälkeen, niin hetken teki mieli vajota maan alle, niin paljon virheitä omiin silmiini osui. Siitä huolimatta käteeni jäi hyvä arvosana, uusia vieruskavereita puuduttaville luennoille, sekä hyvät ainekset jatkaa kohti gradua. Loppujen lopuksi kandi on vain harjoitustyö, ja tärkeintä on, että oppii mahdollisimman paljon uutta, ja kehittää itseään tutkimuksen tekijänä.

Anni Kortetjärvi

Kirjoittaja on neljännen vuoden opiskelija.

Pro gradu- ja sivuainetutkielmat lukuvuonna 2018–2019

Henttonen, Emilia: Kolmen valtakunnan perillinen. Turun kehruuhuoneen arkiston asiakirjojen elinkaari ja asema tutkimuksessa.

Kaattari, Mari: Arkistonhoitajan vallan vaikutus Vapaussodan arkiston muodostamiseen 1918–1921.

Kivistö, Terhi: Kadonneen dokumentin jäljillä. Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen paikantaminen (sivuaineen tutkielma).

Malka, Juho: Suomalainen miehuuden ihanne. Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon henki symbolisena pääomana vuosina 1930–1939.

Murashev, Aleksandr: Keskustelu päätösten ympärillä. Keskustelu seulontapäätöksistä valtion arkistoainesten supistamiskomiteassa 1947–1970.

Piesala, Aki: Lääkkeitä panssarintorjunnan kriisiin. Panssarintorjunta-aseiden hankinnat ja kehitys Suomessa 1948–1968.

Ruohonen, Hanna: Sähköisen tiedon aikaan. Kirkonkirjojen ja perhelehtien digitointiprojekti Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän keskusrekisterissä 2008–2018.

Saarikko, Anna: Valtaa ja valintoja. Karjalan kirkonarkistojen evakuoiminen talvi- ja jatkosodassa.

Sjöstedt, Maria: Rajavartijaperinteenkeruuprojektin aineiston elinkaari suunnitelmasta arkistoaineistoksi ja arkistosta eettisesti kestävän tutkimuksen kohteeksi. Raja-projektin arkisto 2011–2015.

Suomivirta, Emmi: “Ellei tässä tehdä jotakin meidän naistemme kokoomiseksi, niin hukka meidät perii.” Naisten Ääni -lehti vuosina 1905–1920.

Syväniemi, Maria: Sotilaiden sielunmaisema. Jaettu kokemus jatkosodasta epävirallisissa valokuvissa.

Uusikallio, Irja: Vatajankosken mekaanikko Päiviö ryhtyi tehdasmaisesti valmistamaan lankaa pitkin kulkevaa valoa eli voimaa Vatajankosken sähkötehtaasta 1920–1940-luvuilla.

Virta, Petra: ”Ne on kuitenkin tunteita ja ne on arvokkaita”. Affektit arkistoissa sata vuotta Suomen sisällissodan jälkeen.

Väyrynen, Riikka: Tavoitteena todellinen sivistys ja kansallinen sivistyneistö 1880-luvun aatteet Oulun suomalaisen yksityislyseon konventin jäsenten maailmankuvassa.

Miten kirjoittaa gradu?

Syksyllä 2017 naputin tämän yllä olevan kysymyksen useaan kertaan Googlen hakukoneeseen. Tällöin edessä oli omien yliopisto-opintojeni viimeinen suuri puristus, eli gradun saaminen valmiiksi. Tein graduni lapsenmurhatapausten oikeuskäsittelyistä 1600-luvun Länsi-Suomessa. Jälkikäteen ajateltuna gradun varsinaiseen kirjoittamiseen käytetty syksy oli ainakin itselleni mielettömän kehittävää, mutta samalla myös varsin tuskaista erityisesti niinä hetkinä, kun kirjoittaminen tuntui olevan umpikujassa ja tutkimuskysymykset hukassa. Jotain tästä syksystä kertokoon se, että syksyn aikana tutuiksi Googlen hakulauseiksi muodostuivat myös lauseet ”gradu ei valmistu ikinä” ja ”miten saada gradu valmiiksi nopeasti”. Valmiita ja täydellisiä ohjeita gradun kirjoittamiseen netistä ei toki ymmärrettävästi löytynyt, mutta hyviä konkreettisia neuvoja, jotka auttoivat gradun tekemisessä. Tällä kirjoituksella haluan vastaavasti jakaa muutamia itse hyväksi toteamiani vinkkejä, jotka voivat auttaa gradun parissa puurtaessa.

Tein itse oman graduprosessini suurimman virheen jo ennen varsinaisen kirjoittamisen aloitusta. Aloitin nimittäin oman graduni hahmottelun heti kandiseminaarin jälkeen, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi. Periaatteessa varhainen aloitus voi olla hyvä idea. Omalla kohdallani tämä varhainen aloitus johti kuitenkin siihen, että ”tein” loppujen lopuksi gradua puolivillaisesti useamman vuoden ajan kaikkien muiden opintojen ja töiden ohella. Käytännössä edistystä gradussa ei ajanpuutteen takia juurikaan tapahtunut, mutta mielessä pyöri jatkuvasti ajatus siitä, että pitäisi tehdä gradua ja tästä seurannut huono omatunto. Varsinaisen kirjoitustyön alkaessa (joka loppujen lopuksi oli aika lyhyt puolen vuoden puristus) gradusta oli siis ehtinyt jo muodostua aikamoinen mörkö, jonka valmiiksi saaminen tuntui melkein mahdottomalta.

Näin jälkikäteen ajateltuna järkevämpää olisi ainakin omalla kohdallani ollut se, että olisin aloittanut gradun teon vasta huomattavasti myöhemmin, eli siinä vaiheessa, kun minulla oli aikaa keskittyä tekemiseen täysipäiväisesti. Jos olisin tehnyt niin, gradun teosta ei välttämättä olisi muodostunut niin massiivinen ja suurta luomistuskaa sisältänyt projekti. Aloittamalla gradun teon vasta silloin, kun on oikeasti aikaa täysipäiväisesti keskittyä siihen, välttää myös paljon turhaa työtä. Useat pitkät tauot tekemisessä aiheuttivat nimittäin ainakin itselläni sen, että ehdin usein unohtaa, mitä olin tekemässä ja kuka tutkija oli kirjoittanut mistäkin aiheesta.

Teutorin 24/7 tila paljastui hyväksi paikaksi kirjoittaa gradua ajankohdasta riippumatta. Kuva: Inga Hietaharju.

Seuraavaa neuvoa kuulee toisteltavan varsin usein eikä turhaan: muista pyytää apua. Gradun kirjoittaminen on suurilta osin yksinäistä puurtamista, mutta apua saa ja kannattaa pyytää tarvittaessa. Oman projektini kaikissa vaiheissa itselleni kullanarvoiseksi muodostui samaan tutkimusaiheeseen perehtynyt ohjaajani, joka neuvoi, kannusti ja ymmärsi ideani silloinkin, kun en itse vielä täysin osannut sanallisesti kertoa, mitä edes olin tekemässä. Kannustan siis rohkeasti kääntymään Suomen historian oppiaineen henkilökunnan ja tutkijoiden puoleen, sillä oppiaineesta löytyy todella osaavaa ja auttamishaluista väkeä. Haitaksi ei varmasti gradun teossa ole myöskään se, jos lähipiiristä löytyy joku henkilö, jolla voi vuorokauden ajasta riippumatta luetuttaa myös ne yön pikkutunteina kasaan raapaistut viritykset ennen eteenpäin lähettämistä. Ainakin itselleni oli helpottavaa tietää, että joku muu oli lukenut ja kommentoinut kirjoittamani tekstit, ennen kuin laitoin ne eteenpäin esimerkiksi graduseminaarissa käsiteltäväksi.

Gradu valmistuu vain kirjoittamalla, eli muista kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Tämä varsinainen kirjoittaminen kannattaa myös aloittaa aikaisessa vaiheessa, sillä se auttaa usein selkeyttämään myös omia ajatuksia. Ei kannata myöskään pyrkiä heti tuottamaan täydellistä ja valmista tekstiä, sillä tämä johtaa helposti siihen, että et saa kirjoitettua mitään mielestäsi kelvollista. Kannattaakin asettaa tavoitteeksi se, että saat edes jotakin kirjoitettua. Keskeneräistä tekstiä on huomattavasti helpompi muokata paremmaksi kuin aloittaa tyhjästä paperista. Kirjoittamista ei myöskään koskaan kannata lopettaa siinä vaiheessa, kun tekeminen tuntuu olevan jumissa. Tämä johtuu siitä, että työskentelyn jatkamisesta myöhemmin tulee turhan vaikeaa, kun tietää heti ensimmäiseksi vastassa olevan umpikujan. Itselleni toimivampi tapa olikin se, että pyrin lopettamaan kirjoittamisen silloin, kun kirjoittaminen sujui ja en olisi vielä malttanut lopettaa. Tällöin toimeen tarttuminen seuraavana päivänä oli huomattavasti helpompaa.

Ingan käyttämät kirjat lähdössä takaisin kirjastoon gradun palautuksen jälkeen. Kuva: Inga Hietaharju.

Nopeat liikkeet ovat ehkä näyttäviä, mutta eivät paras idea esimerkiksi pitkän gradupäivän jälkeen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun gradu ja omat energiavarastot rupeavat olemaan finaalissa, kannattaa olla tekemättä mitään äkillisiä suuria muutoksia esimerkiksi gradun rakenteeseen tai tutkimuskysymyksiin – vaikka sillä hetkellä se tuntuisikin hyvältä idealta. Omalla kohdallani tällainen mahtava neronleimaus iski eräänä iltana, kun sivumääräsuosituksien yläraja alkoi gradua kirjoittaessa lähestyessä uhkaavasti. Sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta rajata tutkimusaihetta vielä entisestään ja pudottaa useampi käsittelykappale kokonaan pois. Onneksi päätin kuitenkin miettiä asiaa vielä yön yli, jolloin kappaleet saivat jäädä. Näitä poistouhan alla olleita kappaleita ohjaaja luonnehti myöhemmin gradun selkeästi parhaimmiksi käsittelykappaleiksi.

Gradun kirjoittamisen alussa, lopussa ja keskivaiheessa kannattaa kuitenkin ennen kaikkea luottaa siihen, että kyllä se gradu vielä valmistuu. Sitä hetkeä odotellessa kannattaa myös pyrkiä nauttimaan siitä, että olet saanut loistavan mahdollisuuden perehtyä perusteellisesti juuri sinua kiinnostavaan tutkimusaiheeseen, jonka parissa työskentely saa parhaimmassa tapauksessa unohtamaan ajankulun kokonaan. Kaikkien pahojen umpikujienkin jälkeen myös itselleni koitti eräänä päivänä gradun valmistumisen jälkeen se hetki, jolloin huomasin, että en enää samaistunut kappaleeseen, jossa lauletaan kesken jääneen gradun polttamisesta kadulle.

Jutun kirjoittaja Inga Hietaharju on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta.

Koira toverina kandissa – kokemuksia kandidaatintutkielman kirjoittamisesta

Alkuun ajatus kandidaatintutkielmasta ja seminaarista kauhistutti. En ole ikinä ollut kovin pitkäjänteinen ihminen, joten epäilin vahvasti sitä, saanko lainkaan kokoon kandidaatintutkielmaa – gradua en uskaltanut vielä edes ajatella. Kun seminaari alkoi syyskuussa, minulla ei vielä ollut aavistustakaan siitä, millaisesta aiheesta haluan tutkielmani tehdä. Uusi sotahistoria oli kiinnostanut minua jo vuosia, mutta en yrityksistäni huolimatta ollut keksinyt vielä sellaista aihetta, joka olisi loksahtanut kohdalleen. Kesällä olin pyöritellyt mielessäni ajatuksia tutkia esimerkiksi sotilaiden vapaa-ajan mahdollisuuksia rintamalla tai lottien psykohistoriaa, mutta ne eivät tuntuneet aivan oikeilta.

Keksin tutkielmani aiheen kastajaisyönä keskustellessamme kaverini kanssa lemmikeistä, ja millaista olisi tutkia esimerkiksi sitä, mitä lemmikkien lempinimet kertovat niiden ja omistajien välisestä suhteesta. Tästä ajatuksesta aloin jalostaa oman kandityöni aihetta, ja lopulta palaset loksahtivat kohdalleen: halusin tutkia sotakoirien ja sotilaiden välistä suhdetta Suomen sodissa ja keskittyä erityisesti siihen, miten koirien ja sotilaiden välille syntynyt syvä suhde vaikutti molempien psyykeen ja henkiseen jaksamiseen rintamalla. Tässä siis yhdistyivät kaksi suosikkiasiaani eli koirat ja uusi sotahistoria, tarkemmin sanottuna sotilaiden henkinen kestävyys.

Kun aloin paneutua tarkemmin aiheeseeni, huomasin, että sotakoirista ei ole tehty oikeastaan lainkaan tutkimusta. Löysin yhden ainoan sotakoiria käsittelevän gradun, mutta varsinaisesti tätä aihetta käsitteleviä tutkimuksia en löytänyt. Samaan aikaan oli kauhistuttavaa ja innostavaa tajuta, että minun täytyy lähteä rakentamaan aihettani melkein tyhjästä ja keksiä itse millaisia tutkimusmenetelmiä käyttämällä saisin aiheesta jotakin irti.

Alkuperäislähteistä tuli kuitenkin onneksi vastaan runsaasti, ja näin jälkikäteen ajatellen pelkästään yksi kolmasosa käyttämistäni alkuperäislähteistä olisi riittänyt. Otin tutkielmaani mukaan neljä sotakoiria käsittelevää romaania, muistitietoaineistoa, SA-kuva-arkiston valokuvia sekä kolme vuosina 1942–45 julkaistua puolustusvoimien sotakoiraopasta. Aineistossani tarkastelin erityisesti sitä, miten sotakoirien ja sotilaiden välistä ystävyyttä kuvataan teksteissä, sotakoiraoppaissa eli puolustusvoimien virallisissa ohjeissa koiranohjaajille ja valokuvissa, ja mitä sotaveteraanit kertovat koirasuhteestaan. Siksi tutkielmani otsikko oli Koira toverina sodassa. Koettu ja kuvattu ystävyys sotakoirien ja sotilaiden välillä talvi- ja jatkosodassa. Tutkimusmenetelmistä sovelsin luonnollisesti uutta sotahistoriaa, ja sen lisäksi myös psykohistoriaa, muistitietotutkimusta ja eläintutkimusta. Laadimme seminaarissa tutkimussuunnitelmat, annoimme niistä toisillemme vertaispalautetta ja sitten aloimme kirjoittaa.

Ote Uula Aapan teoksesta Sotakoiria partioretkellä. Kuvasta näkee hyvin, kuinka monta muistilappua jokaiseen kirjaan käytin. Keltaiset laput merkitsevät kohtia, joissa kerrotaan koirien ja sotilaiden välisestä ystävyydestä. Kuva: Noora Viljamaa.

Jos nyt kirjoittaisin kandityöni uudestaan, tekisin monta asiaa toisin. Ensinnäkin rajaisin aineistoani huomattavasti, sillä tutkielman suositeltu pituus on vain 15–20 sivua, ja se on todella vähän. Oman tutkielmani pituus paisui aluksi miltei 30 sivuun, mutta opponoinnin jälkeen sain nipistettyä muutaman sivun pituudesta pois. Toiseksi suunnittelisin tarkemmin mitä asioita haluan aineistosta löytää ja missä järjestyksessä niitä käsittelen. Toki tutkimussuunnitelmasta oli hyötyä, mutta esimerkiksi miellekartan laatiminen olisi auttanut tässä vaiheessa hurjasti. Omaa tutkielmaa kannattaa jäsennellä huolella ja käsittelyjärjestyksen luonnostelusta on huomattavasti hyötyä kirjoitusvaiheessa, vaikka disposition laatiminen etukäteen saattaa olla vaikeaa. Jouduin poistamaan paljon tekstiä tajutessani, että olin innostunut vähän liikaa. Kolmanneksi kirjoittaisin koko aineistostani huolelliset muistiinpanot yhteen paikkaan. Lähdeaineistona käyttämäni kirjat olivat täynnä erivärisiä lappuja, ja lopulta menin sekaisin siinä, mikä lappu tarkoitti mitäkin. Jouduin tekemään paljon turhaa työtä selatessani aineistoa aina vain uudestaan läpi ja etsiessäni tiettyjä kohtia. Kannattaa siis kirjata selkeästi ylös kaikki tarvittavat tiedot aineistosta, sillä se helpottaa työtä huomattavasti.

Kuva kranaatin haavoittamista viestiluutnantista ja hänen koirastaan oli yksi niistä valokuvista, joita käsittelin tutkielmassani. Kuva otettu Rukajärven suunnalla 7.8.1944. SA-kuva.

Sekavasta työskentelytavastani huolimatta kandityöni kirjoittaminen on ollut ehdottomasti yliopiston paras ja hauskin asia ja itse asiassa vielä mukavampaa kuin itse kandiksi valmistuminen (joku toinen voi toki olla tästä eri mieltä). Laaja aineistoni tarjosi luonnollisesti monenlaista materiaalia, ja erityisen palkitsevaa oli tajuta sekä muistitietoaineistoa, valokuvia ja aikalaiskirjoituksia tutkiessa, että sotakoirat tosiaan olivat vähintään yhtä tärkeitä sotilaille kuin olin etukäteen ajatellut.

Erityisesti aikalaiskirjallisuudessa nousi esiin useita suorastaan kaunopuheisia tarinoita, jotka olivat sotilaan ja sotakoiran välisen suhteen ylistystä. Oli palkitsevaa peilata näitä tarinoita SA-kuva-arkiston valokuviin, puolustusvoimien sotakoiraoppaisiin ja sotaveteraanien kertomuksiin, joista jälkimmäiset olivat huomattavasti romaanien kuvailuja hillitympiä. Nautin siitä, että sain muodostaa rauhassa kokonaiskuvaa monipuolisesta aineistostani ja pohtia sotilaiden ja koirien suhdetta monesta eri näkökulmasta. Koiranohjaajat luonnollisesti välittivät ohjaamistaan koirista, mutta muut sotilaat suhtautuivat alkuun lähes poikkeuksetta koiriin epäluuloisesti.

Kandityön tekemisessä kaikkein parasta taisi olla se, että sain tehdä jotain aivan uutta tutkimusta minulle täydellisesti sopivasta aiheesta. Oli rohkaisevaa tajuta, että minähän osaan sittenkin jotain, ja työn edetessä myös itseluottamukseni kasvoi. Totta kai kandiseminaariin mahtui myös lukuisia epätoivon hetkiä aiheen valinnasta siihen kun tajusin, että aineistoa on aivan liikaa. Kirjapino lattiallani keräsi paljon pölyä ja lukemattomat lappuseni tuottivat tuskaa. Jälkikäteen löysin kandistani useita virheitä ja sellaisia kohtia, jotka tällä hetkellä muotoilisin aivan toisin. Silti olen todella ylpeä aikaansaannoksestani (tilanne saattaa tosin olla aivan eri puolen vuoden päästä) ja olen helpottunut siitä, että ennen gradua sain harjoitella tutkimuksen tekemistä, sillä harjoitustyöhän kandidaatintutkielma kuitenkin on. Suhtautukaa siis kandiseminaariin mahdollisuutena oppia valtavasti uutta ja hyödyntäkää seminaari, sillä vaikka oma työni olisikin ollut aivan surkea, olivat seminaari ja tutkielma kuitenkin välttämätön ja hyödyllinen etappi ennen gradua.

Syksyllä jatkan kandityöni aiheen käsittelyä ja aloitan graduni – vahingoistani viisastuneena.

Jutun kirjoittaja Noora Viljamaa on neljännen vuoden Suomen historian pääaineopiskelija.