”JULKAISU, nimi ei tiedossa, pituus n. 20 s., lisäksi kannet = yht. 24 sivua. ilm. n. 15.8. (=1.9.) Yksi juttu n. 2 s. – 2,5s. Otsikot ja kuvitus olisivat ensiarvoisen tärkeitä. Ja se, että sisällössä … on nykyisestä historiantutkimuksen tilanteesta ja tuloksista. Mikä on kiinnostavaa. Haettava eksistentiaalista relevanssia!!!!! Teemat: Opiskelu, jatko-opiskelu, työelämän tulevaisuudet, tutkimusryhmät.”
Tällaisen alkuluonnoksen olen tallettanut vuoden 1999 kesätyökansioon. Oli kesäkuu ja olin päässyt Suomen historian kesätyöntekijäksi – silloin puhuttiin valtionhallinnon harjoittelusta. Toimeksiantona oli kirjoittaa omaa gradua, valmistella konferenssia – ja ennen kaikkea ideoida ja toimittaa oppiaineelle oma julkaisu, joka esittelisi sen toimintaa.
Kulttuurihistoriassa oli jo pitkään ilmestynyt ”Kulttuurihistoria NYT!” -vuotuisjulkaisu, ja Suomen historiassa oli mietitty, että samankaltainen, mutta kuitenkin omaleimainen julkaisu olisi mukava myös Suomen historian oppiaineessa.
Tutkimushankkeita, tutkijaesittelyjä ja työelämäkuulumisia
Luotto kesätoimittajaa kohtaan oli kova – kävin kysymässä ohjeita muutamaan kertaan, mutta sain vastaukseksi, että voisin ideoida sisällön varsin vapaasti. Se oli yhtaikaa hienoa ja vähän pelottavaa, mutta omien koululehden toimitus- tai taittokokemusten pohjalta lähdin hahmottelemaan sisältöä. Mukaan tuli tutkijahaastatteluja, hanke-esittelyjä ja osuus ”Gradukahvien jälkeen”, johon haastateltiin eri työtehtäviin päätyneitä tuoreita tai valmistuvia maistereita.
Mielestäni muualla ei aivan ymmärretty, miten kiinnostavia avauksia oppiaineessa oli tehty esimerkiksi sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian suuntaan, joten nämä valikoituivat luontevasti esittelyaiheiksi, samoin Kari Teräksen vetämä Raunistulan sähköistämis -hanke, monivuotinen hieno virtuaalinen historiahanke, joka ansaitsisi löytyä muutenkin kuin vanhana pikku-uutisena.
Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua
”Onko oppiaineessa valokuvakokoelmia? Pitänee ottaa joitakin kuvia. Mustavalkoiset vaan ovat kovin synkkiä… Yliopiston ehkä omistamalla digitaalikameralla kuvat -> digitaalimuotoon suoraa päätä, eikä mitään skannauksia???!!!”
Vuonna 1999 ei vielä räiskitty mielin määrin kännykkäkuvia. Kuvat piti ottaa omalla järjestelmäkameralla, teettää paperisiksi ja skannata. Byrokraattisen vaivan minimoimiseksi käytin omia ja poikaystävän ottamia kuvia. Paperille kehittämisen jälkeen ne piti skannata, ja osa niistä on aika rakeisia. Kansikuvaan sain tutorlapseni ja ainejärjestön hallitustoverin, Iiris Virtasalon.
Myös taitto piti tehdä itse – silloinen ohjelma oli nimeltään Pagemaker. Palautin mieleeni koululehden toimittamisesta tutut säännöt kuvien sijoittelusta ja palstojen rakentamisesta. Vaikutteita ei voinut googlata pilvin pimein, vaan hain taiton esikuvat oppiaineen kahvihuoneeseen saapuvista lehdistä. Kesätyökansioon on kopioitu näytteeksi Kanavaa, Yliopisto- ja Tieteessä tapahtuu -lehteä, joista Kanava näyttää antaneen suurimmat vaikutteet.
Muistojen bulevardi
Luultavasti kesätyössä riitti vauhtia ja stressinaihetta – kesätyökansion muistiinpanot palauttavat mieleen, että kokonaisuus vaati paljon miettimistä sisällöstä fonttivalikoihin ja painotalotilaukseen. Muistoissa päällimmäisenä on kuitenkin kesäisten päivien lämpö ja pituus, ja utelias perehtyminen yliopistolliseen työyhteisöön.
Suomen historian oppiaine sijaitsi tuolloin Juslenian ylimmässä kerroksessa, joka oli melko autio kesäkuusta elokuun puoliväliin. Muiden kesätyöntekijöiden ja muutaman tutkijan kanssa hallitsimme käytäviä, ja seminaarikirjastossa ja varastoissa riitti ihmeteltävää ja vanhojen hankkeiden ja julkaisujen kerrostumia.
Lomaileva apulaisprofessori Ulla Heino lainasi suurta työhuonettaan, jonne linnoittauduin Finlands medeltidsurkunder –lähteiden kanssa – gradu syntyi vielä paperisen laitoksen avulla, nykyäänhän aineisto on saatavilla digitaalisena versiona osoitteesta http://df.narc.fi/
Seuraavana kesänä olin jo väitöskirjatutkija. Nyt voin nähdä Histofriikissa monenlaisia tulevaisuuden aihioita – tutkimusaiheita, tulevia kollegoja, opiskeluaikaisten kaverien työurien alkuja. Kesätyökansioon on päätynyt monien myöhempienkin vuosien Histofriikkeja. Monet ihmiset ovat vaihtuneet ja teknologia muuttunut, mutta varmasti edelleen kesäinen yliopisto tuo työhön oman tunnelmansa.
Rakkaan lapsen nimi
Mutta mistä nimi? Kesätyökansion mukaan sitä on pähkäilty pitkään ja hartaasti. Turvauduin lopulta opiskeluaikaisen ystäväni, toimittajana työskennelleen opiskelija Kanerva Eskolan ideointikykyyn. Kanerva, joka päätyi myöhemmin Atenan kustannustoimittajaksi pohtimaan otsikointeja ja toimitteita, pallotteli erilaisia nimityksiä ja lopulta pulpahti pintaan nimi, joka mielestämme yhdisti historiantutkimuksen ja historian tosiystävän innostuksen: Histofriikki.
Anu Lahtinen
Kirjoittaja on Suomen historian dosentti (TY) sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti (HY), joka hoitaa historian professuuria Helsingin yliopistossa.
