historian luonne – Histofriikki

Tiedosta, merkityksistä ja palapeleistä – Tuoreen tohtorin tuntemuksia historiantutkimuksesta

Päätin taannoin ryhtyä rakentamaan palapeliä, jonka vastikään olin löytänyt varastoistani. Vuosia aikaisemmin olin koonnut sitä jonkin verran, mutta sittemmin unohtanut sen laatikkoonsa. Nyt päätin ryhtyä uudelleen työhön. Alku on aina hankalin, mutta jonkin aikaa paloja toisiinsa soviteltuaan alkaa hahmottaa kuva-aiheen kokonaisuuden ja sen jälkeen jäljellä olevien palojen yhdistäminen kokonaisuuteen on jo helpompaa. Lopulta olin koonnut kauniin 1700-luvun maalaismaisemaa esittävän kuvan valmiiksi.

Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen suoritettuani tehtäväni loppuun, minua alkoi vaivata kummallinen levottomuus. Valmis palapeli ei vastannut muistikuvaani siitä, miltä kuva-aihe oli näyttänyt, kun viimeksi yritin sitä koota. Asia alkoi vaivata minua niin paljon, että minun oli pakko purkaa palapeli osiin ja koota se jälleen uudelleen. Hämmästyksekseni tällä kertaa valmiiksi saamani maisemataulu oli aivan erilainen kuin hieman aiemmin.

Maisema kyllä oli sama, mutta seesteisen poutasään asemesta se oli tällä kertaa kuvattuna melodramaattisen myrskyn riepottelemana. Entistä häkeltyneempänä päätin kokeilla vielä kerran. Nyt samoista paloista kasaamassani kokonaisuudessa maisemassa näkyvät rakennukset olivat vaihtaneet paikkaa, osa oli kadonnut ja jostain oli ilmestynyt uusia, joita aiemmin ei ollut näkyvissä. Yhteen kulmaan oli ilmestynyt lampi ja paikassa, jossa muistin edellisellä kerralla avautuneen laajan vainion, kasvoikin nyt koskematon metsä.

Tässä vaiheessa lienet jo arvannut, että kysymyksessä ei ole oikea palapeli, vaan historiantutkimuksen metafora. Erilaisista menneisyyden jälkeensä jättämistä palasista, joita myös lähdeaineistoiksi kutsutaan, historiantutkijat rakentavat kuvaa kadonneista ajoista. Historian palapelille on kuitenkin ominaista, että sen voi rakentaa valmiiksi lukemattomin eri tavoin. Palat ovat samat, mutta lopputulos joka kokoamiskerralla aivan erilainen.

Oikeiden ratkaisujen lukemattomuus taas tuntuu kovin kiusalliselta, jos tieteellisen tutkimuksen edellytykseksi asetetaan luonnontieteiltä lainattu toistettavuuden ihanne. Sen mukaan tieteestä voidaan puhua vain, jos tehdyt kokeet ja tutkimukset ovat uusittavissa ja lopputulos on aina samansuuntainen. Näinhän asia ei suinkaan historiantutkimuksen tapauksessa ole, mikä ei kuitenkaan kieli niinkään historian epätieteellisyydestä kuin itse ihannemallin soveltumattomuudesta monille tieteenaloille.

Tutkimustulosten toistamisen hankaluus ei ole historiantutkimuksen heikkous, vaan päinvastoin sen vahvuus. Vaikka samojen lähteiden pohjalta voi päätyä hyvin erilaisiin lopputuloksiin ja vaikka oikeita, mutta keskenään ristiriitaisia vastauksia on paljon, se ei tarkoita, että kaikki vastaukset olisivat oikeita. Vain pitkällisen, käytännössä koko eliniän jatkuvan harjaantumisen kautta historiantutkija oppii erottamaan mahdolliset ratkaisut mahdottomista ja perusteltavissa olevat tulkinnat kestämättömistä. Perusteltujen ja uskottavien tulkintojen moninaisuus tekee paremmin oikeutta inhimillisen olemassaolon monimutkaisuudelle ja monitulkintaisuudelle kuin yksiselitteisiä ja ehdottomia tuloksia tarjoavat luonnontieteet.

Aivan kuten nykyhetkessäkin samoilla asioilla on erilaisia merkityksiä eri ihmisille, myös menneisyyden ihmiset pitivät näkökulmistaan riippuen samoja asioita hyvinä tai pahoina, toivottuina tai kammoksuttuina. Paavius näyttäytyi mitä todennäköisimmin hyvin erilaisena instituutiona sen perusteella, tarkasteltiinko sitä katoliselta vai protestanttiselta suunnalta tai sosialismi riippuen siitä, kysyttiinkö mielipidettä työläiseltä vai tehtailijalta. Kysymys ei ole mistään vähäpätöisestä todellisten asioiden päälle ripotellusta merkitysten kerrostumasta, sillä aineellisen maailman ilmiöille annetuilla merkityksillä on ollut paljon suurempi rooli ihmiskunnan historiassa kuin aineellisella maailmalla itsellään.

Juuri erilaisiin merkityksiin pohjautuvat mielipide-erot ja oman merkitysavaruuden uskominen ainoaksi Totuudeksi ovat olleet useimpien sotien taustalla, ja juuri erilaiset merkitykset ovat eri aikoina tehneet tietyistä hyödykkeistä tavoittelemisen ja toisista halveksunnan arvoisia. Kullassa tai timanteissa ei itsessään ole mitään, mikä tekisi niistä erityisen sopivia vaihdannan välineitä eikä kivilinnassa 1600-luvulla tai merkkivaatteessa nykypäivänä mitään yleispätevää ja kaikkien jakamaa perustetta sille, miksi mielivaltaisesti määräytyneillä vaihdannan välineillä pitäisi hankkia juuri näitä mielivaltaisesti tavoiteltaviksi määräytyneitä hyödykkeitä eikä joitakin toisia.

Osa näistä ihmisten toimintaa ohjaavista merkityksistä on laajasti jaettuja, osa jollekin sosiaaliselle ryhmälle ominaisia ja osa yksilöiden henkilökohtaisia mielipiteitä. Voikin sanoa, että jokainen ihminen elää ja on aina elänyt omassa ainutlaatuisessa ja toisilta suljetussa merkitysten todellisuudessaan. Jos näiden kanssaihmisten todellisuuksien tavoittaminen on aikalaisillekin hankalaa, ei menneisyyden ihmisten ajatteluratojen jäljittäminen ole historiantutkijalle ainakaan helpompaa.

Kaikkia menneisyyden tapahtumia ei voida tietää ja vielä vähemmän kaikkia noihin tapahtumiin vaikuttaneita tekijöitä. Jokainen samaan aihepiiriin perehtynyt tutkija voi kuitenkin omista lähtökohdistaan käsin tuoda jotakin uutta aiheesta käytyyn keskusteluun, ja jokaiselta tutkijalta jää joitakin tekijöitä ja vaikuttimia piiloon. Useimpien tutkijoiden tulokset kuitenkin lisäävät omalta osaltaan ymmärrystä menneisyyden moninaisuudesta ja ihmiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta. Kysymys ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole tiedon kumulaatiivisesta edistymisestä. Tulkinnat nousevat, laskevat ja hautaavat vuorotellen toisiaan tutkimuksen päättymättömässä aaltoliikkeessä, jossa varmana pysyy vain ihmisyyden kompleksisuus.

Historiantutkija ei tavoittele totuutta menneisyydestä, vaan etsii mahdollisia selityksiä ja kumoaa mahdottomia. Hän tutkii lähdeaineistoja ja arvioi niiden perusteella sekä oman kokemuksensa valossa, mitkä tulkinnat ovat uskottavia ja mitkä puolestaan kestämättömiä. Lähdeaineiston kriittisen ja rationaalisen arvioinnin kautta hän voi sulkea pois monia selitysmalleja tai väittämiä, ja jäljelle jäävät ne, jotka nykyisen tietämyksen valossa ovat mahdollisia ja joista siten, mahdollisesta keskinäisestä ristiriitaisuudestaan huolimatta tulee historiallista tietoa – ainakin siihen saakka, kunnes uusi tutkimus osoittaa ne virheellisiksi. Vaikka nämä jäljelle jäävät selitysmallit voivat olla keskenään ristiriitaisia, ne ovat silti voineet kaikki olla totta jollekin osalle aikalaisista. Historiallinen tieto ei ole olemukseltaan ehdotonta.

Lopullista Totuutta menneisyydestä ei ole löydettävissä, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. Totuuden käsitteen luominen on kenties ollut ihmiskunnan suurin virhe. Tai kenties vielä suurempi virhe on uskoa, että ilman totuutta kaikki on hyväksyttävissä ja että ilman totuutta ei voi olla tietoa.

Lauri Viinikkala

Kirjoittaja väitteli tohtoriksi tammikuussa. Hänen väitöskirjansa otsikko on ”Digitaalisia valheita vai historiallista tietoa? Aineellisen todellisuuden, kerronnan ja historiallisen tiedon suhde yhdistetyn todellisuuden teknologiaa hyödyntävissä menneisyyden esityksissä”. Viinikkala työskentelee oppiaineen yliopisto-opettajana.

Tervetuloa uusi opiskelija!

Tapasin hiljattain ystäväni, joka opiskelee kolmatta vuotta matematiikkaa Helsingin yliopistossa. Vaihtaessamme kuulumisiamme kysyin ystävältäni, miten hänen opintonsa sujuvat ja mitä niihin ylipäätään kuuluu. Ystäväni kertoi, että he pääasiassa todistavat ja tutkivat asioita ja että matematiikan opiskelijalta on turha odottaa sitä, että hän osaisi toimittaa vaivatta päässään jonkin laskutoimituksen. Sitä he eivät nimittäin opinnoissaan tee. Samastuin ystävääni, sillä minä en muista vuosilukuja.

Keskustelumme (vuosi)luvuista oli tietenkin humoristisen kärjistettyä, mutta siinä piili jokin osa totuutta. Historia ja matematiikka ovat ainakin päältä päin katsottuna kovin erilaisia tieteenaloja, mutta keskustelumme osoitti, että niissä on myös paljon samaa. Historioitsijat eivät etsi absoluuttisia totuuksia, sillä niitä ei menneisyydestä voi löytää. Sen sijaan esitämme erilaisiin alkuperäislähteisiin perustuvia valistuneita arvauksia edes yrittämättä rekonstruoida mennyttä täydellisesti. Kukaan ei voi kertoa meille, mitä todella tapahtui – ja siitä huolimatta yritämme sinnikkäästi saada selville juuri sen, mitä todella tapahtui.

Tämä paradoksi kuulostaa kenties lannistavalta, luultavasti ainakin kummalliselta. Aikaisempi historian opiskelu peruskoulussa ja lukiossa on nimittäin ollut juuri faktojen ja joissain määrin myös vuosilukujen opettelemista. Ystäväsi, sukulaisesi ja tuttavasi todennäköisesti odottavat, että osaat jo ensimmäisenä opiskeluvuonna luetella sujuvasti ulkoa maailmanhistorian tapahtumat aina antiikin ajoista Neuvostoliiton romahtamiseen. Valitettavasti joudut tuottamaan heille pettymyksen, sillä historian opiskelu yliopistossa on hyvin erilaista verrattuna aiempaan kouluhistoriaan. Yliopisto ei nimittäin ole koulu vaan paikka, jossa tehdään tiedettä ja tutkimusta. Tämä tarkoittaa tiedon tuottamista ja olemassa olevan tiedon arvioimista kriittisesti yhteistyössä tiedeyhteisön kanssa.

Olet kuitenkin valinnut hyvän paikan tulla opiskelemaan historiaa, ja onnittelen sinua lämpimästi opiskelupaikastasi. Turussa historia on kirjaimellisesti kaikkialla ympärilläsi, olemmehan Suomen vanhimmassa kaupungissa, joka on jo miltei 800 vuotta vanha. Liityt siis siihen tuhat- ja taas tuhatpäiseen joukkoon, joka on aikojen saatossa kulkenut pitkin kaupungin katuja.

Onnittelen sinua toisestakin syystä: historia on nimittäin mitä erinomaisin ja tärkein aihe ymmärtää ja opiskella erityisesti 2000-luvulla. Maailma tarinallistuu kovaa vauhtia, ja kertomukset leviävät kaikkialla ympärillämme. Totuudella ei niinkään ole väliä, kunhan vain kertomusten herättämät tunteet tuntuvat meistä oikeilta. Konkreettinen ja tunnetuin esimerkki tästä on Donald Trump, ja olemmekin eläneet jo jonkin aikaa valeuutisten, mis- ja disinformaation aikakautta.

Pääset nyt tekemään oman osasi, hyödyntämään ja tuottamaan vankkaa tutkimustietoa sekä suhtautumaan kriittisesti jo olemassa olevaan tietoon. Opintojesi aikana sinulle kertyy työkalupakki, johon keräät monenlaisia keinoja ja tapoja yrittää ymmärtää ja jäsennellä maailmaa ympärilläsi. Nämä työkalut eivät välttämättä ole juuri vuosilukuja, vaikka niistäkin voi olla hyötyä. Vuosilukujen opettelemisen sijaan tutustut erilaisiin historian lähestymistapoihin ja historianfilosofiaan, ja tämän ohella sinulle muodostuu kokonaiskuva Suomen, Euroopan ja maailman historiasta. Klassinen ajatus on, että nykyisyyttä ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä menneisyyttä. Se on klassikko siksi, koska se on totta.

Toivon sinulle antoisia opiskeluvuosia, tutkimusmatkaa Turkuun, itseesi, opiskeluun ja ennen kaikkea historiaan. Heittäydy historian virran vietäväksi, muista kyseenalaistaa, rohkaistu ajattelemaan ja nauti ajastasi historian opiskelijana Suomen Turussa!

Noora Viljamaa

Kirjoittaja on viidennen vuoden opiskelija, oppiaineen harjoittelija ja Histofriikin päätoimittaja kesällä 2019.

Matka Suomen historiaan

Olen tehnyt tänä kesänä matkaa Suomen historiaan Rooman kautta. Teen tutkimusta ja kirjoitan kirjaa Pohjanlahden molemmin puolin asuneista Rooman kokijoista keskiajalta nykypäivään. Neljän viikon stipendiaattiaika Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa opetti, että historiaa pitää tutkia myös paikan päälle jalkautuen ja tilallisena kokemuksena – ei vain etäältä asiakirjojen ja muiden kirjallisten lähteiden kautta.

Kiipesin heinäkuisena perjantaina kuningas Kustaa III:n suomalaisen suosikin Gustaf Mauritz Armfeltin (1757−1814) jalanjäljissä 550 askelta Pietarinkirkon kupoliin. Lämpöä oli varjossa 33 astetta. Nuori Armfelt kuului kuninkaan seurueeseen tämän Italiaan vuosina 1783−1784 suuntautuneella matkalla. Halusin itse kokea, miltä tuo nousu tuntui sekä tilallisena kokemuksena että fyysisenä ponnistuksena, jotta kykenisin ymmärtämään Armfeltin ja hänen naisseuralaisena tuntemuksia. Huippua lähestyttäessä iho kostui, kupolin kaarevaa sisäkuvetta seuraavat tunnelimaiset portaat kapenevat kapenemistaan ja muuttuvat lopulta jyrkiksi ja ahtaiksi kierreportaiksi.

Suomalaishurmurilla oli 235 vuotta aikaisemmin seuranaan Parman herttuatar Maria Amalia (1746−1804), Ranskan kuningattaren Marie Antoinetten ja Napolin kuningattaren Maria Carolinan sisar. Minun mukanani kupolin ylimmällä tasanteella tungeksi arkisempaa väkeä, amerikkalaisia, kiinalaisia ja venäläisiä turisteja. Lisäksi keveä kesämekkoni muistutti keveydessään lähinnä herttuattaren aluspaitaa. Hikeni valuessa jouduin toteamaan, että 1700-luvun vallasnaisen puvussa pitkä nousu kupolin kapeissa ja jyrkkenevissä portaikoissa on täytynyt olla omaa kiipeämistäni paljon kunnioitettavampi ponnistus.

Pietarinkirkon kaltaisessa pyhässä ja julkisessa tilassa herttuattarella on täytynyt olla päällään kureliivi, useita hamekerroksia ja tupeeratuilla lisäkkeillä ja hatulla varustettu uhkea kampaus. Maria Amalialla oli tapana pukeutua myös vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin, mutta paavin kotikirkossa hän tuskin esiintyi kiipeämistä helpottavissa housuissa. Näin Armfelt kirjoitti matkapäiväkirjaansa 10.1.1784: ”kävelimme aivan kupolin huippuun, vaikka se oli korkealla ja vaikeata, ympäri sekä kirkon sisällä olevaa räystäsparveketta että kupolin ympäri.”

Rooman Pietarinkirkko kupoleineen kiinnostaa niin ulkoa kuin sisältä kännyköineen kohti korkeuksia kurkottavia turisteja. Matkojen kohteena nykyinen kirkko ja sen edeltäjä ovat olleet Rooman valtakunnan ajoista asti, kun ensimmäinen pyhäkkö pystytettiin apostoli Pietarin perimätiedon mukaiselle hautapaikalle 300-luvun alussa. Kuva: Mikael Korhonen.

Rooma on aina vetänyt puoleensa kävijöitä, pyhiinvaeltajia, taiteilijoita, turisteja ja opintomatkalaisia. Heidän joukossaan on ollut pohjoismaalaisia, suomalaisia ja jopa turkulaisia kuten papinpoika Carl Fredrik Mennander (1748−1803), jonka isä oli fysiikan professori ja Turun piispa Carl Fredrik Mennander. Lakia lukenut ja Turun hovioikeudessa auskultoinut Mennander nuorempi aateloitiin Fredenheimin nimellä. Hän yleni kuningas Kustaa III:n hovin seremoniamestariksi ja edelleen kuninkaallisten museo- ja taidekokoelmien johtajaksi.

Rahakkaan avioliiton solminut Fredenheim teki vuosina 1787−1790 opintomatkan, niin sanotun Grand Tourin, Italiaan, jossa hän syvensi tietämystään antiikin veistotaiteesta ja arkkitehtuurista. Hän kiersi roomalaisten ystäviensä, opaskirjojen ja karttojen avulla ahkerasti Rooman raunioita ja muistomerkkejä. Elokuisena iltapäivänä 1788 hän oli valinnut kohteekseen keisari Augustuksen aikana valmistuneen Marcelluksen teatterin rauniot. Puolikaarenmuotoinen rakennus oli valmistuessaan Rooman suurin teatteri, jossa oli paikat jopa 20 000 katsojalle. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin sen doorilaisilla, joonialaisilla ja korinttilaisilla pylväillä koristetut kerrokset toimivat esikuvana Colosseumille.

Fredenheimin kävelyretki jatkui Rooman vanhimmalle, vuonna 62 ennen ajanlaskumme alkua valmistuneelle sillalle, Ponte Fabriciolle, joka on edelleen jalankulkijoiden käytössä, ja sillan kautta Tiberin saarelle. Vuolaan virran, sillan ja saaren pitkälle antiikin aikaan ulottuva menneisyys sai Fredenheimin aistimaan väkevästi historian kulun. Hän vaipui monen kaltaisensa Rooman-matkaajan tavoin ”aikojen mereen” ja kirjoitti päiväkirjaansa jälkeenpäin: ”Kaikki, jopa Tiberin hurja virta, muistutti minua siitä, miten enemmän kuin 20 vuosisataa, kaiken muun tapaan, on kulkenut ohi. Saapuva iltahämärä upotti minut takaisin tähän aikojen mereen ja koko muu maailma muuttui mielessäni uudisasutukseksi.”

Sitkeä suhteiden solmija sai parhaimman palkintonsa lokakuussa 1788. Fredenheim sai tuolloin paavilta luvan kaivauksilleen Forum Romanumilla. Tutkimukset olivat alueen historian ensimmäiset tieteelliset kaivaukset ja ne herättivät runsaasti aikalaishuomiota. Fredenheimin yhteistyökumppanina toimi strasbourgilainen professori ja antiikintutkija J. J. Orbelin (1735−1806), jonka avulla löytöjen tiedot koottiin 1796 ilmestyneeksi julkaisuksi.

Fredenheimin matkapäiväkirja ei paljasta, oliko kyseessä jo pitkään kytenyt suunnitelma. Joka tapauksessa tavoitteena oli löytää maakerrosten alta Forumin antiikinaikainen eteläreuna. Se Forum Romanum, jota me voimme katsoa ja tutkia, oli vielä 1700-luvulla pitkälti maa-aineisten ja ruohon peitossa ollut topografinen arvoitus, jonka mittasuhteista ja rakennuksista oli eriäviä, suorastaan sekalaisia käsityksiä.

Fredenheimin kaivauskuopan syvyys oli runsaat kahdeksan metriä. Sen pohjalta hän löysi myöhemmin Basilica Juliaksi tunnistetun julkisen rakennuksen sisäänkäynnin marmoriportaat. Koska koko muu Forum oli vielä kaivamatta, eivät Fredenheim tai muutkaan hänen aikalaisensa tienneet, mistä rakennuksesta löydöksessä oli kyse.

Matka Roomaan Suomen historian jalanjäljissä osoittaa jo kahden esimerkin kautta, miten oman maan historian tutkimus on nykyään kansainvälistä ja ylirajaista. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa tutkitaan paljon esimerkiksi Turun ja turkulaisten historiaa, mutta monesti aihe avautuu tavalla tai toisella meille tuttujen, 1900-luvulla muovautuneiden Suomen rajojen ulkopuolelle. Se on luontevaa ja myös välttämätöntä, sillä se alue, jota me nykyään kutsumme Suomeksi samoin kuin alueella eri aikoina asuneet ja alueelle monesta suunnasta muuttaneet ihmiset ovat ylittäneet ”aikojen meressä” Suomen nykyiset rajat mennen tullen ja monin tavoin.

Kirsi Vainio-Korhonen

Pääkirjoituksen kirjoittaja on Suomen historian professori.