Antagonistien kuusi kohtaamista


Kirjailija Erkki Vala lähetti helmikuussa 1953 Yleisradion ohjelmajohtaja Jussi Koskiluomalle kirjeen, jossa hän toteaa:

“Minun näyttää olevan mahdoton päästä mihinkään tuloksiin teatteriosaston päällikkö (Olavi) Paavolaisen kanssa. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan on ollut suoraan sanoen senlaatuista, että minulla on syytä epäillä hänen estävän kuunnelmieni esityksen henkilökohtaisista ja poliittisista syistä. (…) Paavolainen ja minä olemme aina olleet ja olemme edelleen antagonisteja kirjallisissa kysymyksissä ja sen vuoksi minulla on syytä olettaa, että hän ei ole oikeudenmukainen kuunnelmiani arvostellessaan.”

Erkki Valalla (1902–1991) ja Olavi Paavolaisella (1903–1964) oli 1950-luvulle tultaessa takanaan pitkä yhteinen historia. Molemmat olivat debytoineet kirjailijoina 1920-luvulla ja olleet Nuoren Voiman Liiton kirjallisen piirin kantavia voimia. Myöhemmin heidän tiensä kohtasivat vielä useaan otteeseen kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuuripolitiikan areenoilla. Ja usein myös varsin ristiriitaisissa merkeissä.

Olavi Paavolainen (oik.) Mika Waltarin 50-vuotisjuhlilla 19.9.1958. (Wikimedia Commons)

Erkki Vala työskentelemässä Yleisradion esitelmä- ja selostusosaston päällikkönä 31.9.1946. (Wikimedia Commons)

 

Palataan esimerkiksi loppuvuoteen 1928. Paavolainen kirjoittaa teilaavan arvostelun Pentti Haanpään novellikokoelmasta Kenttä ja kasarmi. Arvostelu vaikuttaa osaltaan siihen, ettei Haanpään teoksia julkaista moneen vuoteen. Vala puolestaan julistaa itsensä Haanpään suojelijaksi ja perustaa myöhemmin 1930-luvulla oman kustannusliikkeensä tukeakseen Haanpään kirjojen julkaisua.

Tai helmikuuhun 1930. Akateemisen Karjala-Seuran jäsenet saavuttavat määräysvallan Tulenkantajain aikakauslehdessä, joka on maan sen hetken yksi tärkeimmistä kulttuurijulkaisuista. Vala, lehden perustajajäsen ja ensimmäinen päätoimittaja, syrjäytetään ja Paavolainen nostetaan hänen tilalleen. Lehti ajautuu pian tämän jälkeen konkurssiin.

Tai vuoteen 1935. Vala on herättänyt Tulenkantajat joulukuussa 1932 uudelleen henkiin. AKS-miehet ovat poissa ja lehden avustajakunta koostuu pääasiassa nuorista vasemmistoradikaaleista. Lehti on jälleen taloudellisessa ahdingossa ja Vala pyytää apua Hella Wuolijoelta. Wuolijoki on periaatteessa myötämielinen, mutta asettaa ehdon: Valan tulee lähteä päätoimittajan paikalta ja hänen tilalleen asettaa Paavolainen. Tällä kertaa historia ei toista itseään.

Erkki Vala jättää jäähyväiset sisarelleen Katri Valalle Helsingin Marjatanmäellä 28.5.1945. (Helsingin kaupunginmuseo)

Tai toukokuuhun 1945. Katri Valan hautajaissaattue saapuu Sörnäisten Marjatanmäelle. Paavolainen, jolla varsinkin 1920-luvulla oli ollut tiivis yhteys Katri Valaan ja hänen runouteensa, on päässyt suunnittelemaan hautajaissaattueen kulun. Erkki Vala kirjoittaa sisarensa muistokirjaan: ”Hänen äidillinen vastuuntuntonsa saattoi hänet usein uhraamaan suunnattomasti voimia ja huolenpitoa sellaisillekin henkilöille, jotka eivät olisi sitä ansainneet”. Lauri Viljaselle vuosia myöhemmin lähettämässään kirjeessä Vala pitää Paavolaista tunnekylmänä ihmisenä, joka ei löydä tyydytystä ”tavallisesta rakkaudesta”. Vala uskoo Paavolaisen vihaavan häntä, koska heillä on erilainen käsitys Katri Valan kirjallisesta merkityksestä.

Tai helmikuuhun 1953. Erkki Valan kirje Jussi Koskiluomalle jatkuu:

”Olen näin perusteellisesti selostanut antagonismia Olavi Paavolaisen ja minun välillä sen vuoksi, että tahdon Sinun vakuuttuvan puolueettoman arvostelun välttämättömyydestä silloin kun minun kuunnelmani ovat kyseessä. (…) En tee pyyntöäni kirjailijana, joka väkisin haluaa saada kuunnelmiansa radioon (…) mutta kansalaisena ja suomalaisena kirjailijana vaadin oikeudenmukaista kohtelua Suomen Yleisradion taholta.”

Ajattelen edellisiä, vuosikymmenten keskeltä enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti repäistyjä tapauksia, joista puuttuvat Paavolaisen omat puheenvuorot, antagonistien viitenä ensimmäisenä kohtaamisena. Kuudes kohtaaminen tapahtuu, jos tapahtuu, siinä tutkimuksessa, jossa Valan ja Paavolaisen tiet risteävät.

Esimerkiksi 1920- ja -30-luvuilla esiintyneen tulenkantajien kulttuuriliikkeen historiasta ei ole mahdollista kirjoittaa ottamatta sekä Valaa että Paavolaista huomioon. Vala ja Paavolainen pyrkivät molemmat kirjoittamaan muistelmansa tulenkantajien aikakaudesta, mutta kumpikaan ei valmistunut. Myöhemmin kirjallisuushistoria kohotti Paavolaisen johtavaksi tulenkantajaksi ja unohti Valan. ”On vain yksi tulenkantaja – Olavi Paavolainen”, on juurtunut tulenkantajien historiakuvaan yllättävän sitkeästi. Vala puolestaan on löydetty kunnolla vasta tämän vuosituhannen puolella. Historia on alkanut elää ja lauseet muuttua. Jo nyt voidaan sanoa: ”On yksi henkilö, jota ilman tulenkantajien historiaa ei olisi olemassa – Erkki Vala”. Ja katso: uusi antagonismin kerros on syntynyt.

Mutta onneksi historiantutkimus tunnetusti pystyy niin halutessaan myös pidempiin kuin yhden lauseen mittaisiin tulkintoihin.

 

Matti Mieskonen
Kirjoittaja on Suomen historian jatko-opiskelija, joka valmistelee käsitehistoriallista väitöskirjaa tulenkantajien kulttuuriliikkeestä.

 

Kirjallisuutta:
Kosunen, Janne & Mieskonen, Matti: Tulenkantajat. Historiantutkimus ja maailmansotien välisen ajan kulttuuriliike. Historiallinen Aikakauskirja 3/2015. Helsinki: Historiallinen Seura, 148–159.
Kosunen, Janne & Mieskonen, Matti: Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala. Tieteessä tapahtuu, 4/2015. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta, 10–15.
Mauriala, Vesa: Uutta aikaa etsimässä. Individualismi, moderni ja kulttuurikritiikki tulenkantajien elämässä 1920- ja 1930-luvuilla. Helsinki: Gaudeamus 2005.
Riikonen, H.K.: Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus 2014.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *