Kesäkuussa 1932 Sylvi Fagerholm avustaa miestään, Etsivän keskuspoliisin etsivää, ja yrittää varjostamalla saada selvää aiemmin epäilyksiä herättäneen tuntemattoman sinitakkisen naisen henkilöllisyydestä. Epäillään, että nainen olisi mukana kommunistien maanalaisessa, valtiopetoksellisessa toiminnassa. Varjostamisen jälkeen hän kirjoittaa havainnoistaan raportin.
”Suunnilleen klo 10, 15 näinkin […] epäillyn naishenkilön menevän taloon N:o 24 Vallilantien varrella, mutta kun olin Mäkelänkadun puolella en ehtinyt nähdä ovea, mihin nainen meni. Hän oli puettu samoin kuin ennenkin, yllään oli sama tummansinen sadetakki ja päässään valkoinen ”baskerlakki” kädessä pari pakettia. Hetken kuluttua tuli hän kadulle ja päistäytyi viereisen maitopuotiin , jossa teki ostoksensa ja meni Vallilantie N:o 24:ään porras E:hen. […] lopetin postauksen ja soitin virastolle etsivä Fagerströmille ja hän sanoi, että postaus tällä kertaa lopetettaisiin ja että menisin tiedoittaja Virtasen luo tiedustelemaan olisiko (yksi epäilty) juuri mainittu ”valkobaskerlakkinen” nainen […] ”
Koneella kirjoitettu puolentoista sivun mittainen raportti on niin kattava, että tapahtuneen pystyy kuvittelemaan filmimäisesti. Ja kuten kaikkien jännittävien poliisisarjojen jaksot, tämäkin jää kesken ja henkilöllisyys toistaiseksi selvittämättä. ”Poistuessaan […] oli nainen ollut hyvin varovainen, oli m.m. käynyt katsomassa portaissa, ennenkun oli lähtenyt paketteineen.”
Punaisen päivän mielenosoitus 1929, Anton Rönnberg Helsingin kaupunginmuseo
Lukiessani väitöskirjaani varten Etsivän keskuspoliisin/Valtiollisen poliisin seuraamistaan punaisista naisista kirjoittamia raportteja vuosilta 1919–1944, en voi samalla olla pohtimatta, miten paljon aikaa niiden kirjoittamiseen on mennyt. Varsinkin, kun raportit on usein kirjoitettu tarkkuudella, missä torilta ostetut kukat ja omenakilot (2 kg), mattojen tamppaukset, keskustelut ”jonkun miehen kanssa, josta saattoi nähdä vain jalat” ja postilaatikon kautta nähdyt ompelemiset on kirjattu ylös siinä missä suoremmin salatoimintaan viittaavat havainnotkin. Pienimmätkin tiedot ja (jopa mielivaltaiset) arviot on toisinaan nähty kirjoittamisen arvoisiksi: ketkä riitelivät ikkunaverhopitimistä ja kenen arvellaan olleen laiska kirjoittamaan ”sulhaselleen”, koska valokuvan perusteella tämä ei näyttänyt vetävän vertoja naisen uudelle seuralaiselle.
Toisaalta olen yli kahdeksankymmentä vuotta myöhässä yrittäessäni seurata näitä EK-Valpon aikanaan seuraamia naisia. En voi tietää, mitä kaikkia palasia on tarvittu valtiopetoksellisuuden varmentavan kokonaiskuvan rakentamiseen – mutta uskallan epäillä kahden omenakilon merkittävyyttä.
Vaikka raportit ovat tarkkoja, jäävät naiset tietysti vieraiksi. Samalla kuitenkin tuntuu, että tiedän useista naisista enemmän tarinoita kuin omista sukulaisistani. Mielenkiintoisimmat tarinat löytyvät kohtaamisista, pidätystilanteista ja kuulusteluhuoneista. Aineistosta löytyy esimerkiksi tarina naisesta, joka on osoittanut pilkallisesti kadulla vastaan tullutta etsivää, ja seurannut tätä (roolien vaihtamiseksi?) sekä naisesta, joka on tunnistanut keskustelun aikana etsivän, mutta ”antautunut leikilliseen rupatteluun”. Naisesta, joka on pidätystilanteessa hypännyt liikkuvasta junasta ja toisesta, joka on karannut saunan ikkunasta sekä naisesta, joka on heittänyt salatoimintaan viittaavia papereita ikkunasta ulos pidätystilanteessa. Vastaavasti sinitakkinen nainen hidasteli oven avaamista, koska tiesi siellä olevan ”Valpon naisten rääkkääjien” ja yritti häiritä kotietsintää syyttämällä etsiviä viime kerralla hävinneistä alusvaatteista.
Mukana on kuulusteluissa tunnustaneita, kaiken kieltäneitä, mistään mitään tietäviä ”yksinkertaisia työläisnaisia”, valheisiinsa täydellisesti kompastuneita (yksi selitti oven avaamisen kestäneen kalojen paistamisen vuoksi, vaikka kalat olivat vielä paketissa pöydällä, eikä hellassa ollut tulta, ja muutti sen jälkeen tarinaansa kahdesti) sekä sinitakkisen naisen kaltaisia röyhkeästi käyttäytyneitä. ”Kyllä minä joudan linnassa istua.”
Kommunistien mielenosoitus 1948, Väinö Kannisto Helsingin kaupunginmuseo
Aineiston poliittinen luonne erottaa sen perinteisestä viranomaisaineistosta, jos mittarina pitää puolueettomuutta. Tämä näkyykin värikkäänä kielenä puhuttaessa kiihkeistä, aktiivisista, kiukkuisista, vakaumuksellisista, kirkuvista, innokkaasti häärivistä ja paatuneista kommunistinaisista ja suhtautumisessa heidän toimintaansa. Lisäksi nykytutkijan silmään osuvat miehisen organisaation ja sen kulttuurin tuottamat yksittäisten epäiltyjen ulkonäköön liitetyt kuvaukset: vähemmän kaunis, hiilihangon näköinen, kaunisvartaloinen, kauniit sääreet, täyteläiset rinnat. Logiikan mukaan ”hauskannäköisen” uskottiin varmemmin olevan bolshevikkien palveluksessa, ja ”siveellisesti alhaisella tasolla olevan” ei uskottu pystyvän salatoiminnassa erikoisempaan.
Rouva Fagerholmin raportti osattiin muutaman vuoden kuluttua liittää ”hyvin rumasta SKP:n puuhakkaasta naistoimitsijasta” kertyneisiin moninaisiin tietoihin. Vankila tuli hänelle lopulta tutuksi valtiorikostuomion ja turvasäilöön sulkemisen seurauksena yhteensä lähes viiden vuoden ajalta. ”Hallitus on huonolla perustalla, jos tämmöinen vanha ämmä sitä pystyy horjuttamaan.”
Tutkimus tämän aineiston kanssa ei ainakaan tule olemaan väritöntä.
Piia Vuorinen
Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava ja aloittanut tutkimuksen EK-Valpon epäilemistä ja seuraamista punaisista naisista 1919–1944.
Olen aina pitänyt historiasta ja mielikuvituksessani nähnyt eri aikojen tapahtumat ja yrittänyt ymmärtää mitä on tapahtunut, mikä siihen on johtanut ja mitä siitä on seurannut. Piian tutkimuksen aihe on historiaa mutta kuitenkin samalla niin lähellä nykyaikaa ja ajassa kertaantuvia ikiaikaisia pelkoja ja epäluuloja, että saamme kuin peilin, josta näemme heijastuksen mitä tapahtui ja vertailukohdan siihen mitä nykyayhteiskunnassa tapahtuu. Lisähöysteenä ripaus ihmillistä tragikoomiikkaa?