Jos minun pitäisi nimetä huone, jolla on ollut elämälleni suurin merkitys, olisi valinta helppo. En valitsisi ensimmäistä omaa huonettani lapsuudenkodissani tai mitään muutakaan huonetta sieltä, niin paljon kuin vanhasta kodistani välitänkin. En liioin päätyisi mihinkään ensimmäisen oman asuntoni huoneista, enkä minkään työpaikkani työhuoneeseen. Vaikka työni puolesta ja matkoilla ollessani olenkin vieraillut mitä erikoisimmissa tiloissa museoiduista mäkituvista linnojen ja kartanoiden loisteliaisiin paraatihuoneisiin sekä pimeistä arkistokomeroista vehreisiin talvipuutarhoihin, ei mikään huone ole tehnyt minuun niin suurta vaikutusta kuin Sirkkalassa sijainneen Turun yliopiston Historicum-rakennuksen toisen kerroksen kahvihuone 2010-luvulla.

Mikä sitten tekee ulkoisesti vaatimattomasta huonepahasesta niin merkityksellisen? Ei ainakaan tuolloin niin muodikas harmaa väri tai kulmikkaiden kalusteiden silmiä hivelevä estetiikka. Huoneeseen kokoontuneet ihmiset ja huoneessa tapahtuneet sosiaaliset kohtaamiset ovat toki valtavan tärkeitä, mutta varsinainen syy huoneen suureen merkitykseen on syvemmällä, siellä sinkoilleissa, törmäilleissä, kimpoilleissa ja toisiinsa kiertyneissä ajatuksissa.

Ihminen on sosiaalinen olento. Yhdessäolon merkityksestä henkiselle hyvinvoinnille ja työpaikan ilmapiirille on kirjoitettu paljon. Kahvihuoneiden asema tässä suhteessa on laajasti tunnustettu. Varsinkin koronaepidemian aikaan satunnaisten kahvihuonekohtaamisten katoaminen on osoittanut arkisen kahvittelun suunnattoman arvon henkiselle hyvinvoinnille ja työssä jaksamiselle. Tämä koskee myös Suomen historian oppiaineen kahvihuonetta, jonka esimerkiksi Veikko Laakso tässä samassa blogissa on jo aiemmin tuonut esiin.

Historicumin kahvihuoneen arvo ei kuitenkaan rajoitu tähän. Paitsi rakennuksessa työskentelevien ihmisten hyvinvoinnille, kahvihuone on tärkeä, suorastaan välttämätön, myös rakennuksessa tehtävälle työlle itselleen. On ehkä liioiteltua sanoa, ettei voi olla historiantutkimusta ilman kahvihuonetta, mutta perustellusti voi lausua, ettei voi olla laadukasta historiantutkimusta (tai ylipäänsä mitään tutkimusta) ilman kahvihuonetta. Muodikkaan pöhinäpuheen saattelemat tavoitteet yliopistojen ja tutkimuksen rankinglistojen kärkipaikoista voi unohtaa, ellei tutkijayhteisöllä ole paikkaa, jossa vaihtaa ajatuksia.

Tuntuu tarpeettomalta voimien haaskaamiselta, jos ensimmäinen kerta, kun tutkija saa kommentteja ja palautetta työstään ja tulkinnoistaan, on valmiiksi kirjoitetusta käsikirjoituksesta saadut lyhyet lausunnot. Kaiken lisäksi niidenkin takana ovat toiset, omien kirjallisten töidensä, lausuntopyyntötulvan sekä jatkuvan rahoitustaistelun alle jo valmiiksi uupuneet tutkijakollegat.

Tutkimukseen kuuluu ajatusleikkien rakenteleminen, vaihtoehtoisten tulkintamallien testaaminen, uusien yllättävien näkökulmien löytäminen, vanhojen tulkintojen sekä omien aikaisempien ajatusten kyseenalaistaminen ja muokkaaminen sekä ennen kaikkea tutkijayhteisön toteuttama vertaisarviointi. Historicumin kahvihuone antoi mahdollisuuden kaikkeen tähän. Se toimi kuin historiantutkimuksen laboratorio tai jatkuvasti käynnissä oleva pienoiskonferenssi, jossa keskenään tutut ihmiset saattoivat antaa hyvinkin rehellistä palautetta toisilleen vuorokaudenajasta riippumatta. Olipa liikkeellä sitten kello kolmelta iltapäivällä tai samalla kellonlyömällä aamuyöllä, saattoi kahvihuoneessa aina törmätä johonkuhun, jonka kanssa oli mahdollista vaihtaa ajatuksia.

Kahvin, teen ja toisinaan myös muiden juomien ääressä erilaiset tajunnanvirrat kulkivat vapaasti, muuttivat suuntiaan, ristesivät, yhdistyivät ja erkanivat taas uusilla aineksilla rikastuneina. Jokin kollegan satunnainen sanallinen heitto saattoi synnyttää aivan uusia oivalluksia omista tutkimuksellisista teemoista.  Keskustelut ulottuivat lähes kaikkeen mahdolliseen 1700-luvun rahvaan mahdollisten maailmankuvien rekonstruoinnista filosofiaa ja luonnontieteitä monitieteisellä otteella yhdisteleviin pohdintoihin siitä, milloin huoneen nurkkaan unohtunut punaviini kehittää oman tietoisuuden, ryömii ulos pullostaan ja liittyy mukaan keskusteluun.

Ainakin itse voin sanoa, että tuossa pöydässä istuminen on syventänyt ymmärrystäni menneisyydestä ja sen tutkimisesta enemmän kuin kaikki lukemani artikkelit yhteensä. Samalla se on opettanut minulle, ettei ilman riemua ja luovan hulluuden ruokkimista voi olla hyvää tutkimusta.

Lauri Viinikkala

Kirjoittaja on nykyisin Liedon Vanhalinnan museota johtava Suomen historian oppianeessa väitöskirjansa tehnyt ja yliopisto-opettajana toiminut tutkija, jonka sanoissa saattaa olla kohtuullinen annos nostalgiaa.