Koirat, sotilaat ja sodan kokemushistoria


Koira ja sotilas leikkivät sotakoirien toipilaskodissa, jossa rintamalla olleita koiria koulutetaan ennen kuin ne lähetetään jälleen sotatoimiin. 31.8.1944, Harlun seutu. Kuva: SA-kuva.

Pari viikkoa ennen jatkosodan loppua otetussa valokuvassa leikkivät saksanpaimenkoira ja sotilas. Koira makaa maassa puoliksi selällään, puoliksi kyljellään, ja se näyttää painivan sen puoleen kumartuneen sotilaan kanssa. Vaikka sotilaan kasvoja varjostaa lakki, näkee niistä naururypyt silmien ja suun ympärillä. Sotilaan vasen käsi on koiran suussa – kuva on taidettu ottaa kesken painin – ja kuvasta suorastaan huokuvat tasaveroinen toveruus, ystävyys ja ennen kaikkea leikkisyys. Vaikuttaa siltä, että koira ja sotilas ovat tunteneet toisensa jo hyvän aikaa ja että ne nauttivat toistensa seurasta.

Valokuva on yksi noin 400:sta Sa-kuva-arkiston koira-aiheisesta valokuvasta, ja se johdattelee pitkälti kartoittamattomalle sota- ja kokemushistorialliselle alueelle: nimittäin suomalaisten sotakoirien historiaan ja erityisesti koirien merkitykseen niiden kanssa tekemisissä olleille sotilaille. Se tiedetään, Puolustusvoimilla oli talvi-, jatko- ja Lapin sodassa käytössä yhteensä noin 900 sotakoiraa, jotka toimivat muun muassa partiokoirina, viestinviejinä, vartiokoiria tai haavoittuneita etsivinä lääkintäkoirina. Lapin sodan aikana koiria käytettiin lähinnä miinanraivaustehtävissä. Näitä sotakoiria, jotka olivat pääasiassa kestäviä saksanpaimenkoiria, oli Suomessa koulutettu 1900-luvun alusta asti. Helsingin poliisikoiralaitos sai ensimmäiset palveluskoiransa vuonna 1909 ja Suomen armeija vuonna 1923. Vuonna 1920 alkanut rajakoiratoiminta oli oikeastaan alkusysäys Puolustusvoimien sotakoiratoiminnalle: vannoutunut koiramies Torsten Raita hankki Lapin rajavartioon saksanpaimenkoira Caesarin, joka sai ärhäkkyytensä vuoksi lempinimekseen Lapin kauhu. Raja- ja sotakoiratoiminnasta saatiin hyviä tuloksia, joten Hämeenlinnaan perustettiin sotakoiratarha (myöhemmin Sotakoirakoulu) vuonna 1924.

Puolustusvoimat kasvatti ennen sotia ja vielä sotien aikaan osan koiristaan itse, mutta suurin osa koirista hankittiin siviileiltä. Tämä tarkoitti sitä, että monet koiranomistajat luovuttivat lemmikkinsä usein vastahakoisesti rintamalle, jossa koirat koulutettiin sotakoiriksi niille parhaiten sopiviin tehtäviin. Osa ei saanut koiraansa ikinä takaisin, sillä sodassa kaatui noin 90 koiraa. Määrä saattaa olla suurempikin, sillä osa koirista yksinkertaisesti katosi.

Käytännön hyödyn lisäksi sotakoirat olivat tärkeitä ohjaajilleen, muille sotilaille ja lotille, jotka saattoivat myös adoptoida itselleen oman ”sotakoiran”. Koirien kanssa tekemisissä olevien on äärimmäisen helppo samastua niihin tunteisiin, joita sotilaiden on muistelmissa ja aikalaisromaaneissa kuvattu kokeneen koirien kanssa. Sotakoirien oli kenties tarkoitus olla ensisijaisesti työkaluja ja apuvälineitä sodankäynnissä, mutta useille niiden kanssa tekemisissä olleille sotilaille koiran merkitys oli paljon syvempi. Onnistuneen koiratoiminnan perusta oli hyvä suhde koiran ja sen ohjaajan välillä, mikä tarkoitti käytännössä molemminpuolista kumppanuutta ja täyttä luottamusta. Suhde alkoi rakentua jo koulutusvaiheessa, kun koira ja sotilas tutustuivat toisiinsa. Ohjaajan, joka toimi koiran kanssa rintamalla, oli opeteltava tuntemaan koirien pienimmätkin eleet, sillä äärimmäisissä tapauksissa monen sotilaan henki oli pelkästään koiran varassa.

Sotilaat ovat ottaneet koiranpennun maskotikseen radioasemalle Latvassa. Kuva otettu 31.2.1942. Kuva: SA-kuva.

Muistitietoaineisto, sotakoirista otetut valokuvat sekä aikalaisromaanit kertovat selvää kieltään siitä, miten sotilaat, niin koiranohjaajat kuin koiria tuntemattomat, ystävystyivät koirien kanssa ja solmivat niiden kanssa lujia liittoja. Sotaveteraaneilta kerätystä muistitietoaineistosta sekä aikalaisromaaneista selviää, että sotakoirien hyötyä epäilleet sotilaat muuttivat mielensä todistettuaan koirien urotöitä. Koirat tuottivat sotilaille iloa, ne lohduttivat väkivallan ja sodan kaaoksen keskellä ja toivat turvaa taisteluissa ja vaarallisilla partiomatkoilla. Sotilaan huolehtiessa koirasta ja täyttäessä parhaansa mukaan sen perustarpeita sotilaan ja koiran välille muodostui vahva kiintymys, jota lujittivat entisestään yhdessä toimiminen ja tehtävien suorittaminen. On mahdollista, että koirasta huolehtiminen ja sotilaan ja koiran välille muodostunut ystävyys antoivat sodalle uuden merkityksen.

Ne sotilaat, jotka eivät olleet saaneet koiranohjaajan koulutusta, olivat tekemisissä lähinnä maskottikoirien kanssa. Kutsun maskoteiksi sellaisia siviilikoiria, jotka eivät olleet saaneet sotakoiran koulutusta ja joita sotilaat adoptoivat itselleen. Koirien lisäksi maskoteiksi otettiin kissoja, jäniksiä, pöllöjä, variksia sekä jopa karhuja ja kettuja. TK-miehet eli tiedotuskomppanian valokuvaajat ikuistivat näitä maskotteja myös valokuviin. Sotilaat ajattelivat maskottien tuovan onnea, mutta toisaalta ne ilahduttivat sotilaita konkreettisesti. Kenties sodan keskellä oli tarpeen osoittaa suurta hellyyttä ja välittämistä usein hylättyä eläintä kohtaan.

Koirat joutuivat rintamalla lujille niin fyysisesti kuin henkisesti, ja sotilaiden tavoin myös ne saattoivat kärsiä sodan rasituksesta ja jopa traumaperäisestä stressihäiriöstä erityisesti silloin, jos ne joutuivat keskellä tulitusta tai haavoittuivat fyysisesti. Koiran kuolema oli sotilaille aina kova isku. Sotilaat surivat kaatuneita koiria, kutsuivat niitä sankareiksi, hautasivat niitä, pystyttivät niille muistomerkkejä ja muistelivat niitä lämmöllä. Tällainen välitön kiitollisuus koiria kohtaan huokuu koiranohjaaja Olavi Pasanen muisteluista:

”Mutta mikään ei voita koiraa metsässä, jos meidän täytyisi edes yrittää olla hengissä siellä sotatilassa. Koira on aivan ylivoimainen. – – Minä kiitän koiria siitä, että olen hengissä.”

 

Noora Viljamaa, hum. kand.

Kirjoittaja on oppiaineen harjoittelija ja perustutkinto-opiskelija, joka tekee pro gradu -tutkielmaansa koirien merkityksestä suomalaisten sotilaiden kokemukseen talvi- ja jatkosodasta.

 

Yläpalkin kuva: Luutnantti Pentti Luotola ja saksanpaimenkoira Sota-Siro. SA-kuva.

Kirjallisuutta:

Aaltonen, Uma & Unhola, Kaija (toim.): Suomen koirat sodassa ja rauhassa. Art House, Helsinki 1999.

Mäkelä-Alitalo, Anneli: Pennusta pitäen. Suomalaisen kennelhistorian ensimmäiset sukupolvet. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1998.

 

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *