Vuonna 1766 Loimaan Joenperässä Vähätalon isäntä Simo Heikinpoika päätti perustaa tilansa maille torpan, koska palvelusväen saanti oli vaikeaa. Onnekseen hän pääsi sopimukseen veljensä Tuomas Heikinpojan kanssa.  Tuomas sai eliniäkseen käyttöönsä sovitut pellot ja niityt sekä kotitaloutensa tarvitsemat rakennukset. Näitä etuja vastaan hän lupasi tehdä veljelleen kaksi päivää työtä joka viikko. Ajatus torpparista tilan työmiehenä on tuttu niin historiantutkimuksesta kuin kaunokirjallisuudestakin. Harvemmin vastaan tulee kuvauksia siitä, mitä muuta torppari vuokranantajalleen saattoi olla. Torpparin erilaisia rooleja pohdiskelin luettuani noin puolitoista tuhatta torpankontrahtia Huittisista, Loimaalta ja Jokioisten kartanosta.

Muutamaa kuukautta ennen Simo ja Tuomas Heikinpoikien sopimusta torpan perustamisesta Loimaan pitäjän toisella laidalla oli niin ikään tehty kontrahti isännän ja torpparin välillä. Tammiaisissa Pietilän isännällä oli aivan toisenlainen ongelma kuin työvoimapulasta kärsineellä Joenperän Vähätalolla. Pietilä omisti yksityisesti Murron niityn, joka sijaitsi linnuntietä noin seitsemän kilometrin päässä kylästä. Matka oli niin pitkä, että talonväen oli vaikea huolehtia siitä, etteivät laiduntavat eläimet tai välinpitämättömät ihmiset tallanneet ja tuhonneet niityn heinäsatoa. Ratkaisu ongelmaan oli torpan perustaminen niityn heikkokasvuisimpaan osaan. Torppariksi ryhtyneen Simo Juhonpojan velvollisuus oli huolehtia niityn aitaamisesta ja vahtimisesta. Vastineeksi hän sai asunnon ja viljelysmaata.

Torpparin ottaminen niitynvartijaksi Tammiaisissa oli esimakua tulevasta. Kun isojako eteni 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä ja 1800-luvun alussa, tarve niityn- ja metsänvartijoille kasvoi. Ennen isojakoa metsämaita ja osaa niityistä käytettiin kylän kesken yhteisesti. Silloin esimerkiksi luvaton metsänkäyttö oli metsän osakkaiden yhteinen vahinko. Isojaon jälkeen kukin tila hallitsi vahvistetuilla rajoilla erotettuja maitaan yksityisesti ja mahdollinen vahinko tuli yksin kannettavaksi. Isojaossa oikeudenmukaisuuden nimissä kaikkien jaon osakkaiden tuli saada metsä- ja niittyosuutensa suunnilleen saman etäisyyden päästä, mikä tarkoitti, että kaikille jaettiin maita läheltä ja kaukaa. Takamaille kulkeminen oli vaikeaa ja siksi kaikkien piti saada osansa siitä hankaluudesta. Niinpä monet tilat tulivat isojaon jälkeen omistamaan maata pitkien matkojen päässä tontistaan, jolloin tilan väen oli mahdotonta pysyä selvillä siitä, mitä takamailla tapahtui. 1800-luvulla myös kyläläisten yhteisesti palkkaamat metsän- ja niitynvartijat yleistyivät Lounais-Suomessa.

Virkatalontarkastaja oli kierroksellaan Huittisissa syyskuun alussa 1817. Kaharilan Isokaharin torpista hän kirjoitti katselmuspöytäkirjaan: ”3 kappaletta: Rantala ja Tuomisto ja neljäs (sic!) on nykyisen omistajan aikana perustettu takamaille lähelle Palojokea metsänvartijaksi.” Seuraavan päivänä oli vuorossa Sammun Koutun tarkastus. Siellä katselmuspöytäkirja kertoo talon torpista: ”Sellaisia on kaksi perustettu nykyisen omistajan aikana takamaille, toinen on niityn- ja toinen metsänvartija.” Vaikka torpparia ei olisi nimenomaisesti nimitetty niityn- tai metsänvartijaksi, takamaiden torpparit olivat isäntänsä silmät siellä, mihin isännän katse ei yltänyt. Lukuisten torppien kontrahdeissa on mainintoja, että torpparin tuli katsoa talon metsän perään tai huolehtia kaukaisen niityn aitaamisesta.

Kaukana sijaitsevasta torpasta oli isännälle muutakin iloa. Torpat muodostivat tukikohtia, jotka olivat monella tavalla hyödyksi. Kun talonväki oli työssä takamailla, oli käytännöllistä, että lähistöllä oli paikka, jossa saattoi yöpyä tai josta sai kaljaa, piimää tai maitoa. Juomien kantaminen mukana useita päiviä varten olisi ollut työlästä. Aivan erityinen hyöty oli torpasta, jonka ympäristössä oli hyviä laidunmaita. Moni torppari sai isäntätilan nuoret naudat tai vuohet kesähoitoon. Eläimet piti aamuisin päästää laitumella ja ottaa yöksi tarhaan. Esimerkiksi Huittisissa Loiman Pietilän mailla sijainneen Rintalan torpan velvollisuus kirjattiin kontrahtiin 1895: ”Pitä torpparin suvella ylläpitämän ja hoitaman kaikki talon jouto karja talon kuluvassa ilves kallijon Metsässä jälken heinän ilves suvan nitulle jossa saa torpan karja käyrä samassa.” Joissain torpissa hoidettiin kesällä myös tilan lehmiä. Se olikin huomattavasti työläämpää. Esimerkiksi Huittisissa Löysälän Kallolla kontrahtiin kirjattiin 1865, että Mattilan torpan väen piti ”kaitseman siehen asti kuin talon Heinästä päästän neljä elukka ja lypsämän ja tekemän voiksi ja juustoksi rieskan”.

Eläinten toimittamisessa torppaan laitumelle oli kyse kotolaitumien laidunpaineen keventämisestä. Kun osa eläimistä oli kesän kaukolaitumilla, kotiin jääneille eläimille riitti laidunta lähempänä ilman pitkiä matkoja laitumille ja takaisin. Pitkät matkat heikensivät maidontuotantoa ja hidastivat eläinten vahvistumista laidunkauden aikana. Muita tapoja hyödyntää kaukaisia laidunmaita olivat karjamajat ja niittypirtit, joille karja vietiin kesäksi tai heinänteon jälkeen pariksi kuukaudeksi. Siellä eläinten kanssa asui naisia, jotka huolehtivat päivittäisistä lypsyistä ja maidon jalostamisesta voiksi ja juustoiksi. Karjamajat olivat yleisimpiä Pohjanmaalla, mutta käytäntö tunnettiin paikoin myös Karjalassa ja Savossa.

Jokioisten kartanossa torpparien rooleja mietittiin aivan eri tavalla kuin naapuripitäjien talonpoikaistiloilla. Kartano ei ollut vain valtava maatila vaan myös useiden teollisuuslaitosten keskittymä. Vuonna 1804 kartanon omistaja E. G. von Willebrand perusti rautatehtaan. Sen toiminnan polttoaineeksi tarvittiin suuria määriä hiiliä, joiden tuotantoon valjastettiin torpparit kartanon laajojen omistusten metsäisiltä seuduilta. Se tarkoitti myös aivan uusien torppien perustamista tähän tarkoitukseen. Esimerkiksi Taavetti Yrjönpoika rakensi ja raivasi alusta asti Kaurinojan torpan Taipaleen kylään. Hän oli jo aloittanut työn, kun kirjallinen sopimus kartanon kanssa tehtiin 1812. Kolme vuotta myöhemmin torpan oli määrä olla niin hyvässä kunnossa, että se pystyi suorittamaan vuotuisena vuokrana kaksikymmentä koria hiiliä ja yhden kaupunkimatkan. Kori oli yhden lästin eli 12 tynnyrin vetoinen reen päälle rakennettu koppa. Kartanon sopimuksissa 20 koria hiiliä vastasi suunnilleen samaa kuin 52 päivää eli yksi päivä viikossa taksvärkkiä. Hiilenpolttajat eli kolarit tekivät torppansa vuokranmaksutyön syksyn ja talven aikana, jolloin hiilimiiluihin kaadettiin puut, miilu kasattiin, poltettiin ja purettiin ja valmiit hiilet kuljetettiin rautatehtaalle. Hiilien tarve nousi vielä 1870-luvulla, kun rautatehtaan tuotantoa kasvatettiin, mutta seuraavilla vuosikymmenillä hiilen käyttö kääntyi laskuun. Tekniikka muuttui, ja koksi alkoi kulkea tehtaalle rautatietä pitkin. Silloin oli myös aika tarkastella metsäseutujen torpparien roolia uudelleen.

Isännän näkökulmasta kyse oli samasta asiasta, olipa torppari metsänvartija, hiilenpolttaja tai viikoittain tilalla työssä käyvä taksvärkkäri. Jokainen heistä teki työtä vuokranantajalleen. Työn luonne kuitenkin vaihteli merkittävästi, sillä osa torppareista teki vuokranmaksutyönsä itsenäisesti, toiset isännän työnjohdon alla. Eivätkä kaikki torpparit työskennelleet vuokranantajalleen, mutta se on toinen tarina.

Kirsi Laine

Kirjoittaja on tutkijatohtori Suomen historian oppiaineessa. Parhaillaan hän tutkii torpparien maataloutta ja toimeentuloa Koneen säätiön rahoituksella.

Kirjallisuutta

Laine, Kirsi (2020) Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750–1850. Loimaa: Suomen maatalousmuseo Sarka.

Ojala, Sulho (1961) Orisuon niittupirttikausi. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys vuosikirja XXX, 128–139.

Peltovuori, Risto (1963) Jokioisten kartanon alustalaisten asema ja vuokrat 1800-luvulla. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys vuosikirja XXXII, 52–113.

Rantanen, J. (1929) Hiilenpoltosta Jokiläänissä viime vuosisadalla. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirja V, 83–89.

Talve, Ilmar (1990) Suomen kansankulttuuri. Kolmas, tarkistettu ja täydennetty painos. Helsinki: SKS.

Vilkuna, Asko (1961) Karjan kesäsuojista ja laiduntamisesta Pohjanmaalla. Kansatieteellinen Arkisto 15.

Virtanen, E. A. (1938) Varsinais-Suomen yhteiskunnallista kansankulttuuria. Varsinais-Suomen historia II:2. Helsinki: WSOY.

Warén, Aksel (1898) Torpparioloista Suomessa. Helsinki: SKS.