Nimimerkki Järjestyksen ystävä lähestyi Suojelupoliisin edeltäjää, Etsivää keskuspoliisia, nimettömyyden turvin ensimmäisen kerran syksyllä 1929. Monen muun oma-aloitteisesti muiden väärinkäytöksistä tai epäilyttävyydestä ilmiantaneiden tavoin hän kehotti joissakin kirjeissään viranomaista ottamaan selvää kommunisteiksi nimeämiensä henkilöiden hämäräperäisyydestä. Rivien välissä hän selkeästi osoitti seuranneensa viimeaikaisia kommunistien pidätyksiä ja aikaisempia oikeudenkäyntejä sekä tarjosi sanomalehtiartikkeleiden, ”osoitekalenterin” ja mielikuvituksensa perusteella tekemiään johtopäätöksiä turvallisuuspoliisille.

”En tunne asiaa tarkemmin, mutta maksaisi vaivan ehkä vähän edes ottaa heistä selkoa. He voivat olla tietysti kunnon ihmisiä, mutta voisihan olla ehkä toisinkin. En halua tällä ketään loukata, mutta kaksi niin samanlaista nimeä kuin I.[Impi] Karvonen ja Inger Karvonen panee epäilemään.” Ilmoittaja oli varma, että samantapaiset nimet johtaisivat turvallisuuspoliisin valtionvastaisen toiminnan jäljille.

Etsivässä keskuspoliisissa kyseinen kirje tulkittiin mitättömäksi. Täysin huomiotta kirje ei kuitenkaan jäänyt. Turvallisuuspoliisi tarkasti joitakin kirjeessä esitettyjä päätelmiä, mikä kuvastaa sen herkkyyttä tutkia ilmiannoissa esitettyjä syytöksiä ja epäilyjä. Suurin osa Järjestyksen ystävän lähettämistä kirjeistä jäi oletettavasti kuitenkin ilman lähempää tutkimusta, sillä Järjestyksen ystävä oli usein kirjeissään harhaluuloisen tietoinen tuntemattomien henkilöiden kaksoisolennoista, heidän yhteyksistään muiden sattumanvaraisten henkilöiden kanssa ja heidän salaperäisistä motiiveistaan:

”Erinäisistä seikoista olen tullut siihen tulokseen että tuo olio onkin ihmeellistä kylläkin eräs nainen miehen puvussa. Hänen tarkoituksensa on tässä puvussa tuntemattomana saada koluta porttikäytävissä ja pihoissa saadakseen selville haluamiensa henkilöiden elintavat ja toiminnat.”

Tätä naista Järjestyksen ystävä epäili myöhemmin neuvostotiedustelun agentiksi ja oli tunnistavinaan hänet valokuvan perusteella amerikkalaiseksi näyttelijäksi ja pukusuunnittelijaksi – naiseksi, joka ei tiedettävästi koskaan käynyt Suomessa.

Ajalleen tyypillisesti osa Järjestyksen ystävän kirjeistä kertoi kommunistien toimintaa kohtaan tunnetuista peloista, mutta ilmoitukset liittyivät myös Järjestyksen ystävän epäilyttäväksi tulkitsemaan uskonnolliseen toimintaan sekä hypnoosi- ja itsesuggestioesityksillään kuuluisuutta saaneeseen To Rhama -nimiseen ’tohtoriin’. Osansa ilmoituksista saivat erityisesti eräs Järjestyksen ystävän teosofiseksi määrittelemä nuorten ryhmä sekä unissasaarnaaja Maria Åkerblom ja hänen seuraajansa.  Mielenkiintoista on myös näiden epäilyjen yhteen kietoutuminen: ilmoittaja epäili teosofien ryhmää kommunistiseksi tai åkerblomilaisiksi ja joissakin ilmoituksissaan esitti tulkintoja Maria Åkerblomin seuraajista kommunistisuskonnollisena lahkona. Järjestyksen ystävä ei toki ollut ainoa samaistaessaan edellä mainitut samaa yhteiskunnallista vaarallisuutta edustavaksi uhkakuvaksi.  (https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/maria-akerblom-ajankohtainen-ja-arvoituksellinen/).

Järjestyksen ystävä lähetti lähes vuoden ajan lukuisia kirjeitä ja lähetettyjen kirjeiden vastaanottamisen varmistaneita kirjeitä turvallisuuspoliisille – usein myös silloisen päällikön kotiosoitteeseen Museokadulle. Samalla ilmoittaja tiedosti, että hänen jatkuva kirjeiden lähettämisensä ei välttämättä tuottanut lukijoissaan vain positiivisia reaktioita: ”Tiedän että tämä alituiseen kirjeiden lähettämiseni hermostuttaisi ketä tahansa ja olenkin nyt ehdottomasti päättänyt että tämä on viimeinen kirje ehdottomasti.” Kirje ei jäänyt viimeiseksi.

Kirjeiden uskottavuutta lisätäkseen Järjestyksen ystävä päätti paljastaa nimensä ja osoitteensa neljän kuukauden kirjoittelun jälkeen. Järjestyksen ystäväksi paljastui reilu kaksikymmentävuotias miesopiskelija, johon Etsivä keskuspoliisi saattoi ottaa nyt yhteyttä. Opiskelijan kirjeistään saama palaute ei varmasti ollut odotettu, sillä Järjestyksen ystävä katsoi edistävänsä järjestyksen ja turvallisuuden palauttamista ­ ja näki kirjeensä harmittomiksi. Hän tunsi olevansa velvollinen toimimaan, sillä ”ei ainakaan tavallinen poliisi mitään saa selville”, kun taas Etsivä keskuspoliisi tarkasteli häntä mielenterveydeltään järkkyneenä yksilönä, jonka tuli lopettaa alleviivattujen sanomalehtileikkeiden ja pitkälti niiden perusteella tehtyjen johtopäätösten jatkuva lähettäminen.

Ristiriita viranomaisen toiveen ja oman kokemuksen välillä oli valtava. Järjestyksen ystävä kävi jatkuvaa sisäistä taistelua kirjeiden lähettämisestä –”[t]ämä alituinen kirjoittelu on nyt lopussa, mutta tällä kertaa en malttanut olla tätä kirjoittamatta” – ja pyrki vakuuttamaan epäuskottavilta vaikuttavat kertomuksensa oikeiksi. Kuva Järjestyksen ystävästä osittain pakkomielteisenä ja mielenterveydeltään järkkyneenä ilmiantajana vahvistuu hänen ilmaisemiensa pelkojen perusteella: vuokranantajan vastaanottamat puhelut hermostuttivat, ”kärpäset olivat kimpussa” ja turvallisuuspoliisiyhteyden paljastuminen ulkopuolisille huoletti. Kansalliskirjaston sanomalehtihaku paljastaa, että vain joitakin päiviä viimeiseksi ”salapoliisikirjeekseen” lupaamansa kirjeen jälkeen opiskelija ampui tuntematonta naista, jota hän epäili vainoamisestaan useiden sattumanvaraisten törmäysten perusteella. Ilman katumusta tekonsa suorittanut mies todettiin syyntakeettomaksi.

Etsivä keskuspoliisi päätteli 1930-luvun taitteessa, että monet ilmiannoista johtuivat ”yksityisistä riidoista ja kostonhalusta”. Osa perättömistä ilmiannoista oli arvioiden mukaan “[n]ykyisen hermostuneen ja kaikenlaisia ilmiantoja tekevän ajan tuote”. Ajan tuotteiksi turvallisuuspoliisi laski ilkeämielisyydestä ja muista henkilökohtaisista syistä tehdyt ilmiannot sekä vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen, vainoharhaisuudesta kärsivien tai muuten mielenterveydeltään järkkyneiksi määriteltyjen kansalaisten ilmoitukset. Mielenkiintoista kuitenkin on, että turvallisuuspoliisi on arkistoinut useita (vaikkei läheskään kaikkia) Järjestyksen ystävän ilmiantoja, vaikka usein vastaavat voitiin ”toimittaa roskakoriin”. Todennäköisesti kaikkien mielikuvituksellisten päätelmien joukossa oli jotakin Etsivää keskuspoliisia kiinnostavaa.

Järjestyksen ystävän kirjeet kertovat ennen kaikkea sairastuneen mielen toiminnasta. Samalla ne voivat kuitenkin tarjota meille muiden ilmiantojen kanssa näkökulman 1930-luvun taitteen ja alun kokemusmaailmaan. Aikaan, jota Etsivä keskuspoliisi määritteli hermostuneeksi, ja jota hallitsivat muun muassa kommunisteihin liitetyt uhkakuvat, Lapuan liikkeen toiminta, taloudellinen lama, åkerblomilaisista kerrotut uutiset ja Messukylän murhan – johon Järjestyksen ystäväkin viittasi kirjeessään – kaltaisten veritekojen selvittäminen.

Piia Vuorinen

Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava, joka käsittelee EK-Valpoa tarkastelevassa tutkimuksessaan myös ilmiantoja.

Kirjallisuutta:

Bergemann, Patrick (2019): Judge Thy Neighbor: Denunciations in the Spanish Inquisition, Romanov Russia, and Nazi Germany. Columbia University Press, New York.

Fitzpatric, Sheila & Gellately, Robert: Introduction to the Practices of Denunciation in Modern European History.  The Journal of Modern History 4/68.

Gellately, Robert (1996): Denunciations in Twentieth-Century Germany – Aspects of Self-Policing in the Third Reich and the German Democratic Republic. The Journal of Modern History 4/68.

Suodenjoki, Sami (2014): Ilmianto ilmapiirin lietsojana routavuosien Suomessa. Historiallinen Aikakauskirja 2/112.

Suodenjoki, Sami (2019): Santarmiyhteyksien stigmatisoimat – ilmiantajat venäläisen virkavallan avustajina Suomen suurruhtinaskunnassa 1899–1917. Ennen ja Nyt.