Miten kirjoittaa gradu?

Syksyllä 2017 naputin tämän yllä olevan kysymyksen useaan kertaan Googlen hakukoneeseen. Tällöin edessä oli omien yliopisto-opintojeni viimeinen suuri puristus, eli gradun saaminen valmiiksi. Tein graduni lapsenmurhatapausten oikeuskäsittelyistä 1600-luvun Länsi-Suomessa. Jälkikäteen ajateltuna gradun varsinaiseen kirjoittamiseen käytetty syksy oli ainakin itselleni mielettömän kehittävää, mutta samalla myös varsin tuskaista erityisesti niinä hetkinä, kun kirjoittaminen tuntui olevan umpikujassa ja tutkimuskysymykset hukassa. Jotain tästä syksystä kertokoon se, että syksyn aikana tutuiksi Googlen hakulauseiksi muodostuivat myös lauseet ”gradu ei valmistu ikinä” ja ”miten saada gradu valmiiksi nopeasti”. Valmiita ja täydellisiä ohjeita gradun kirjoittamiseen netistä ei toki ymmärrettävästi löytynyt, mutta hyviä konkreettisia neuvoja, jotka auttoivat gradun tekemisessä. Tällä kirjoituksella haluan vastaavasti jakaa muutamia itse hyväksi toteamiani vinkkejä, jotka voivat auttaa gradun parissa puurtaessa.

Tein itse oman graduprosessini suurimman virheen jo ennen varsinaisen kirjoittamisen aloitusta. Aloitin nimittäin oman graduni hahmottelun heti kandiseminaarin jälkeen, mikä osoittautui myöhemmin virheeksi. Periaatteessa varhainen aloitus voi olla hyvä idea. Omalla kohdallani tämä varhainen aloitus johti kuitenkin siihen, että ”tein” loppujen lopuksi gradua puolivillaisesti useamman vuoden ajan kaikkien muiden opintojen ja töiden ohella. Käytännössä edistystä gradussa ei ajanpuutteen takia juurikaan tapahtunut, mutta mielessä pyöri jatkuvasti ajatus siitä, että pitäisi tehdä gradua ja tästä seurannut huono omatunto. Varsinaisen kirjoitustyön alkaessa (joka loppujen lopuksi oli aika lyhyt puolen vuoden puristus) gradusta oli siis ehtinyt jo muodostua aikamoinen mörkö, jonka valmiiksi saaminen tuntui melkein mahdottomalta.

Näin jälkikäteen ajateltuna järkevämpää olisi ainakin omalla kohdallani ollut se, että olisin aloittanut gradun teon vasta huomattavasti myöhemmin, eli siinä vaiheessa, kun minulla oli aikaa keskittyä tekemiseen täysipäiväisesti. Jos olisin tehnyt niin, gradun teosta ei välttämättä olisi muodostunut niin massiivinen ja suurta luomistuskaa sisältänyt projekti. Aloittamalla gradun teon vasta silloin, kun on oikeasti aikaa täysipäiväisesti keskittyä siihen, välttää myös paljon turhaa työtä. Useat pitkät tauot tekemisessä aiheuttivat nimittäin ainakin itselläni sen, että ehdin usein unohtaa, mitä olin tekemässä ja kuka tutkija oli kirjoittanut mistäkin aiheesta.

Teutorin 24/7 tila paljastui hyväksi paikaksi kirjoittaa gradua ajankohdasta riippumatta. Kuva: Inga Hietaharju.

Seuraavaa neuvoa kuulee toisteltavan varsin usein eikä turhaan: muista pyytää apua. Gradun kirjoittaminen on suurilta osin yksinäistä puurtamista, mutta apua saa ja kannattaa pyytää tarvittaessa. Oman projektini kaikissa vaiheissa itselleni kullanarvoiseksi muodostui samaan tutkimusaiheeseen perehtynyt ohjaajani, joka neuvoi, kannusti ja ymmärsi ideani silloinkin, kun en itse vielä täysin osannut sanallisesti kertoa, mitä edes olin tekemässä. Kannustan siis rohkeasti kääntymään Suomen historian oppiaineen henkilökunnan ja tutkijoiden puoleen, sillä oppiaineesta löytyy todella osaavaa ja auttamishaluista väkeä. Haitaksi ei varmasti gradun teossa ole myöskään se, jos lähipiiristä löytyy joku henkilö, jolla voi vuorokauden ajasta riippumatta luetuttaa myös ne yön pikkutunteina kasaan raapaistut viritykset ennen eteenpäin lähettämistä. Ainakin itselleni oli helpottavaa tietää, että joku muu oli lukenut ja kommentoinut kirjoittamani tekstit, ennen kuin laitoin ne eteenpäin esimerkiksi graduseminaarissa käsiteltäväksi.

Gradu valmistuu vain kirjoittamalla, eli muista kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Tämä varsinainen kirjoittaminen kannattaa myös aloittaa aikaisessa vaiheessa, sillä se auttaa usein selkeyttämään myös omia ajatuksia. Ei kannata myöskään pyrkiä heti tuottamaan täydellistä ja valmista tekstiä, sillä tämä johtaa helposti siihen, että et saa kirjoitettua mitään mielestäsi kelvollista. Kannattaakin asettaa tavoitteeksi se, että saat edes jotakin kirjoitettua. Keskeneräistä tekstiä on huomattavasti helpompi muokata paremmaksi kuin aloittaa tyhjästä paperista. Kirjoittamista ei myöskään koskaan kannata lopettaa siinä vaiheessa, kun tekeminen tuntuu olevan jumissa. Tämä johtuu siitä, että työskentelyn jatkamisesta myöhemmin tulee turhan vaikeaa, kun tietää heti ensimmäiseksi vastassa olevan umpikujan. Itselleni toimivampi tapa olikin se, että pyrin lopettamaan kirjoittamisen silloin, kun kirjoittaminen sujui ja en olisi vielä malttanut lopettaa. Tällöin toimeen tarttuminen seuraavana päivänä oli huomattavasti helpompaa.

Ingan käyttämät kirjat lähdössä takaisin kirjastoon gradun palautuksen jälkeen. Kuva: Inga Hietaharju.

Nopeat liikkeet ovat ehkä näyttäviä, mutta eivät paras idea esimerkiksi pitkän gradupäivän jälkeen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun gradu ja omat energiavarastot rupeavat olemaan finaalissa, kannattaa olla tekemättä mitään äkillisiä suuria muutoksia esimerkiksi gradun rakenteeseen tai tutkimuskysymyksiin – vaikka sillä hetkellä se tuntuisikin hyvältä idealta. Omalla kohdallani tällainen mahtava neronleimaus iski eräänä iltana, kun sivumääräsuosituksien yläraja alkoi gradua kirjoittaessa lähestyessä uhkaavasti. Sillä hetkellä tuntui hyvältä idealta rajata tutkimusaihetta vielä entisestään ja pudottaa useampi käsittelykappale kokonaan pois. Onneksi päätin kuitenkin miettiä asiaa vielä yön yli, jolloin kappaleet saivat jäädä. Näitä poistouhan alla olleita kappaleita ohjaaja luonnehti myöhemmin gradun selkeästi parhaimmiksi käsittelykappaleiksi.

Gradun kirjoittamisen alussa, lopussa ja keskivaiheessa kannattaa kuitenkin ennen kaikkea luottaa siihen, että kyllä se gradu vielä valmistuu. Sitä hetkeä odotellessa kannattaa myös pyrkiä nauttimaan siitä, että olet saanut loistavan mahdollisuuden perehtyä perusteellisesti juuri sinua kiinnostavaan tutkimusaiheeseen, jonka parissa työskentely saa parhaimmassa tapauksessa unohtamaan ajankulun kokonaan. Kaikkien pahojen umpikujienkin jälkeen myös itselleni koitti eräänä päivänä gradun valmistumisen jälkeen se hetki, jolloin huomasin, että en enää samaistunut kappaleeseen, jossa lauletaan kesken jääneen gradun polttamisesta kadulle.

 

Jutun kirjoittaja Inga Hietaharju on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta. 

Historian hellässä huomassa

Historia oli vahva ennakkosuosikki, kun aloin lukiossa pohtia, mitä haluaisin tulevaisuudessa opiskella. Harkitsin myös muutamia muitakin vaihtoehtoja. Melko nopeasti kuitenkin totesin, että historia on oikea vaihtoehto minulle. Olihan se kiinnostanut jo lapsesta lähtien. Pidin lähes itsestäänselvyytenä hakea ensisijaisesti Turkuun, Suomen vanhaan pääkaupunkiin, jonka kadut ja rakennukset ovat täynnä historiaa. Lukionikin olin jo käynyt Turussa, joten tiesin viihtyväni täällä. Tärkeä Turkua puoltava seikka oli myös se, että täällä voi lukea pääaineena Suomen historiaa.

Suomi näyttäytyy usein syrjäisenä ja merkityksettömänä paikkana, jolla ei ole ollut juuri minkäänlaista vaikutusta historian suuriin tapahtumiin. Moni saattaa tästä syystä ajatella Suomen historian olevan tylsää ja pitkäveteistä. Minä en. Suomen sijainti Euroopan laidalla, kylmä ilmasto ja harva asutus ovat tehneet Suomen historiasta melko poikkeuksellista. Osana Eurooppaa Suomi on kokenut monet samat ilmiöt ja suuntaukset kuin muutkin Euroopan maat. Suomen olosuhteet ovat kuitenkin usein muokanneet niitä hieman omaan suuntaansa, jolloin yleiseurooppalaisista ilmiöistä on syntynyt suomalainen versio. Eivätkä Suomi ja suomalaiset maailmankaan kannalta täysin merkityksettömiä ole olleet. Suomalaiset ovat olleet mukana niin 30-vuotisessa sodassa kuin löytöretkilläkin ja monessa muussa niiden väliltä.

Suomen historian, kuten muidenkin historia-aineiden, opiskelu yliopistossa on melko erilaista, mitä se peruskoulussa ja lukiossa on. Yliopistossa ei niinkään keskitytä historian tapahtumiin, sotiin ja suurmiehiin, vaan ennemmin arjen ja yhteiskunnan historiaan ja ilmiöihin. Koska historia on niin laaja aihealue, ja on täysin mahdotonta mahduttaa kaikkea olemassa olevaa historiatietoutta yhden ihmisen päähän, keskitytään historian opinnoissa paljon historian tutkimiseen ja sen ymmärtämiseen. Ainakin ensimmäisenä vuotena opinnoissa nousi jatkuvasti esille lähteiden merkitys. Tärkeää on oppia lähdekritiikkiä, eli arvioimaan lähteen luotettavuutta, sekä tietysti tulkitsemaan itse lähdettä. Käyttämällä lähteitään hyvin ja oikein historioitsija pyrkii aina vain lähemmäs täydellistä ja vääristymätöntä totuutta, jonka saavuttamisen hän tietää kuitenkin olevan mahdotonta.

Opiskelu saattaa toisinaan käydä raskaaksi omistautuneimmallekin opiskelijalle. Onneksi tällöin on apua saatavilla vilkkaasta opiskelijaelämästä, joka tuo erinomaista vastapainoa tenttikirjojen lukemiselle ja esseiden kirjoittamiselle. Yliopistolla on tarjota monipuolista järjestötoimintaa. Esimerkiksi ainejärjestöt, harrastejärjestöt ja osakunnat tarjoavat toimintaa laidasta laitaan, joten jokaiselle löytyy varmasti porukka, jonka toiminnassa viihtyy. Itselleni yksi järjestö on kuitenkin noussut ylitse muiden, nimittäin kulttuurihistorian, Suomen historian ja yleisen historian opiskelijoiden ainejärjestö Kritiikki ry, jonka jäseniksi ovat kaikki historian opiskelijat tervetulleita. Kritiikki järjestää monia erilaisia tapahtumia, kuten sitsejä, liikuntatapahtumia, ekskursioita, peli-iltoja, opiskelijabileitä ja paljon muuta. Itse olen pitänyt Kritiikin toiminnasta niin, että päätin lähteä mukaan Kritiikin hallitukseen, jossa toimin tämän vuoden yhtenä tapahtumavastaavista. Päävastuualueenani on ollut liikuntatapahtumien järjestäminen. Niihin on kuulunut muun muassa viikoittainen liikuntavuoro, sekä keväällä pidetty humanistisähly ja perinteinen pesäpallo-ottelu P-klubia (poliittisen historian ja yleisen valtio-opin ainejärjestö) vastaan, joista molemmista Kritiikki selviytyi voittajana. Kaiken kaikkiaan yliopisto-opiskelu on hieno työn ja vapaa-ajan yhdistelmä, joka tarjoaa varmasti jokaiselle jotakin.

 

Jutun kirjoittaja Sakari Salokannel on toisen vuoden Suomen historian opiskelija. Hän toimii historianopiskelijoiden ainejärjestön Kritiikki ry:n tapahtumavastaavana. 

Kuva: Sakari Salokannel