työelämä – Histofriikki

Harjoittelu osana opintoja

Mikä on harjoittelu?

Opintojen aikana puhutaan melko paljon työelämästä opintojen jälkeen. Turun yliopiston työelämäpalvelut Rekry järjestää monia tilaisuuksia, joissa käsitellään erilaisia työnhakuun liittyviä asioita ja taitoja. Sen sijaan opintoihin liittyvästä työharjoittelusta puhutaan vähemmän, joten tässä jutussa käsitellään kulttuuri-, yleisen ja Suomen historian pääaineopiskelijoiden harjoittelukokemuksista ja harjoittelua yleisesti.

Suomen historian opintoihin sisältyy vapaaehtoinen 0–5 opintopisteen laajuinen työharjoittelu. Vapaaehtoisuudesta huolimatta harjoittelua suositellaan tehtäväksi, sillä se on erinomainen tilaisuus päästä hyödyntämään jo hankittuja taitoja sekä oppimaan uusia, kartuttamaan työkokemusta ja kenties kirkastaa tulevaisuuden suunnitelmia. Harjoitteluun on mahdollista saada harjoittelutukea, jota haetaan syksyisin käytettäväksi seuraavana vuonna. Tuki on suuruudeltaan 1 300 euroa, valtiotyönantajille 1 800 euroa, ja se kattaa harjoittelijan noin kuukauden palkan. Käytännössä harjoittelutuen saaminen voi edesauttaa harjoittelupaikan saamista.

Harjoitteluun sisältyy humanistisen tiedekunnan suositusten mukaan vähintään kaksi, mieluusti ainakin kolmen kuukautta kestävä työharjoittelu sekä 6–8 sivun pituinen harjoitteluraportti, joka palautetaan harjoittelun päätyttyä. Kolmen kuukauden harjoittelusta saa viisi opintopistettä, mutta opintopisteitä on mahdollista saada myös tätä lyhyemmistä harjoitteluista vaikka konferenssissa tai erilaisista työelämä-aiheisista kursseista. Harjoittelun on luonnollisesti vastattava omaa koulutustasi, mutta historia-aineista on mahdollista lähteä tekemään harjoittelua mitä erilaisimpiin paikkoihin.

Harjoittelupaikan etsiminen voi olla työläs ja monesti myös stressaava prosessi. Paikka on tarkoitus etsiä itsenäisesti, ja sitä etsiessä voi hyödyntää Akateemisen rekrytointipalvelu Aarresaaren ilmoituksia sekä muita työnhakusivustoja. Ilmoitusten seuraamisen lisäksi paikkaa kannattaa tiedustella myös suoraan muun muassa erilaisista yrityksistä, yhdistyksistä ja säätiöistä. Humanistisen tiedekunnan Intranet-sivulle on listattu harjoittelupaikkoja, joista voi saada vinkkejä paikan hakuun. Harjoittelupaikka voi löytyä niin museosta, arkistosta, yliopistosta, kirjastosta kuin Puolustusvoimilta tai vaikka kustantamosta. Paikan saamiseen vaikuttavat luonnollisesti myös sivuaineesi.

Teetin kaikille historian pääaineopiskelijoille kyselyn, jossa pyysin heitä kertomaan harjoittelupaikoistaan. Vastaajat olivat olleet harjoittelussa muun muassa kulttuurihistorian, Suomen historian ja yleisen historian oppiaineissa, Maanpuolustuskorkeakoulussa, Suomen Tallinnan puolustusasiamiestoimistossa, Keskusrikospoliisilla kyberrikostorjuntakeskuksessa, Turun museokeskuksessa ja Paimion kaupungin sivistystoimialalla, Turun kaupungilla suunnittelutehtävissä, Kansallisarkiston Turun toimipisteessä ja Turun kaupunginarkistossa. Yksi vastaajista mainitsi olleensa harjoittelussa yksityisissä yrityksissä: Kenno Anhropological Consultingilla ja Miltonilla. Ainakin näiden vastausten perusteella harjoittelupaikka siis löytyy todennäköisimmin julkiselta sektorilta.

Vaikka harjoittelupaikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa tai yksinkertaista, kyselyyn vastanneet kehottavat harjoittelupaikkaa etsiviä olemaan sinnikkäitä. Hakuprosessi vie aikaa ja voimia, ja ensimmäisen paikan saamisessa voi kestää. Silti ei kannata luovuttaa: mieluisa harjoittelupaikka voi olla joku muu kuin unelmapaikka tai jopa paikka, joka ei olekaan omaa alaa. Kyselyyn vastanneet kehottavatkin miettimään, mitkä oppimasi asiat ovat sellaisia, joita voi soveltaa monille aloille. Kokonaisuus ratkaisee, ja sivuaineenkin kautta voi päästä harjoitteluun.

Harjoittelupaikkoja voi etsiä esimerkiksi Aarresaari-tietokannasta, mutta monesti kannattaa olla itsenäinen ja etsiä piilotyöpaikkoja – ajoissa, jopa jo ennen kuin työpaikka hakee harjoittelijaa. Eräs vastaaja huomautti, että harjoittelupaikkaa etsiessään voi turvautua myös yliopiston neuvoihin: ”Esteettömyysneuvoja voi olla suureksi avuksi, jos sinulla on jokin opiskeluun, keskittymiseen tai muuhun arjessa selviytymiseen vaikuttava este. Muutenkin kannattaa harjoittelupaikkaa etsittäessä kysyä neuvoa opetushenkilökunnalta. Yliopisto voi auttaa monessa asiassa, kun rohkeasti kysyy ja ottaa selvää.”

Kyselyyn vastanneet kehottavat suhtautumaan työhön positiivisesti ja avoimesti. Harjoittelijan tehtävät vaihtelevat tietenkin työnkuvan mukaan, mutta tehtävistä suoriutuu kyllä perehdyttämisen jälkeen. Vastaajat olivat päässeet harjoittelussa esimerkiksi kirjoittamaan, toimittamaan, taittamaan, rakentamaan näyttelyitä, opastamaan museoissa ja järjestämään arkistoja. Tehtävät voivat olla yllättäviä, välillä kenties puuduttavia tai tylsiä, mutta vastauksista näkyi, että jokainen vastaaja oli suurin piirtein päässyt tekemään itselleen sopivia tehtäviä ja oppimaan sopivasti uutta.

Kaikilla vastaajilla oli oikeastaan pelkästään positiivista sanottavaa harjoittelusta. Harjoittelussa oppi muun muassa hallitsemaan aikatauluja ja omaa työntekoaan sekä työskentelemään itsenäisesti. Varsinaisen työn tekemisen lisäksi harjoittelussa on usein antoisaa mahdollisuus tututusta työympäristöön ja työkavereihin, ja saattaa olla, että välillä tärkeimmät opit saa kahvi- tai lounastauolla keskustellessa työkavereiden kanssa.

Noora Viljamaa

Päämääränä harjoittelupaikka

Budapest on täydellinen harjoittelupaikka historianopiskelijalle. Kuva: Sanna Oksanen.

Keväällä se viimein varmistui myös itsellä, nimittäin odotettu harjoittelupaikka! Nyt noin kuukauden päästä tästä kirjoittamishetkestä olen lähdössä Unkarin Budapestiin tekemään harjoittelua Suomen suurlähetystössä. Sattuman kautta harjoittelun ajankohta on mitä kutkuttavin, onhan Suomi juuri silloin Euroopan Unionin puheenjohtajamaa. Lisäksi pelkästään jo Unkarin tilanne tekee harjoittelusta mielenkiintoisen ja varmasti opettavaisen. Vaikka Budapestissä on tullut useamman kerran käytyä, Unkariin tutustuminen maana tai kulttuurina ajan kanssa on upea mahdollisuus!

Suomen historian syventäviin opintoihin kuuluu jakso, jonka voi suorittaa opintoihin liittyvällä työharjoittelulla. Työharjoittelu tehdään ”omaa alaa vastaavassa työpaikassa, oppiaineen projektitehtävissä tai erityisenä työelämään johtavana kurssina.” Tässä suosittelen olemaankin rohkea ja miettimään rohkeasti erilaisia valintoja. Vaikka juuri museot ja erilaiset historialliset kohteet ovat yleisempiä valintoja historianopiskelijalle, myös juuri sivuaineiden kautta voi löytää mielenkiintoisia paikkoja. Harjoittelupaikan voi löytää joko yleisessä haussa tai hankkia itse. Itse hain harjoittelupaikkaa erilaisten sivustojen kautta, joihin näitä on kerätty. Oma opiskelutaustani on hyvin monipuolinen, sillä mukaan mahtuu niin opettajan opinnot kuten myös kansainvälisiä suhteita. Juuri laaja-alaiset opinnot ovat mielestäni hyvä pohja tulevalle harjoittelupaikalleni ja saivat ehkä myös etsimään mahdollista työpaikkaa mukavuusalueen ulkopuolelta.

Harjoittelupaikka oli odotettu melkein kahden vuoden hakemisen jälkeen. Tuona aikana hain monenlaiseen niin ulkomaiseen kuin suomalaiseen harjoittelupaikkaan, pääpaino juuri sekä suurlähetystöissä että erilaisissa instituutioissa ja organisaatioisissa Euroopassa. Kahden vuoden aikana into vaihtui useasi väsymykseen ja kyllästymiseen kirjoittaa hakemuksia ja muuttaa CV:tä. Esimerkiksi suurlähetystöt eivät usein rajaa tarkkaan minkä alan opiskelijoita he haluavat, minkä takia erityisesti hankalina hetkinä mieli saattoi alkaa laskea, kuinka moni muu eri aloilta ja yliopistoista oli hakemassa samaan paikkaan.

Budapestiä halkoo Tonava, joka jakaa kaupungin vanhaan historialliseen Budaan ja kaupunkimaiseen modernimpaan Pestiin. Kuva: Sanna Oksanen.

Mielestäni näihin epämotivaation hetkiin ei ole mitään tiettyä keinoa, joka auttaisi niiden yli. Itselläni paras keino oli tehdä konkreettisesti jotain harjoittelupaikan saamiseksi. Näin ollen tärkein neuvo, jonka voin antaa, on hyödyntää yliopiston palveluja – näistä juuri erityisesti Rekryn palveluita. Rekryn kautta osallistuin sekä mentorointiohjelmaan että uutena järjestettyyn uraohjaukseen generialisti-alojen opiskelijoille. Talven aikana minulla oli oma mentori, joka tuki harjoittelupaikan haussa ja luki hakemuksiani. Kevään ajan osallistuin uraohjauksiin, jossa saimme neuvoja niin uravalintaan, CV:n tekemiseen kuin työhaastatteluihin. Erityisesti opastus omien vahvuuksien erittelyssä ja ylös kirjaamisessa motivaatiokirjeeseen oli omalla kohdalla hyödyllistä, koska vaikka minulla on paljon kokemusta, oli vaikea sanoittaa sitä hyvin työpaikkaa varten. Kevään aikana pääsimme myös seuraamaan työpäivää meille valitussa paikassa, itse olin Turun käsityöläismuseossa. Uraohjauksessa oli mahdollista myös otattaa CV:hen kuva itsestään. Näiden ohjelmien lisäksi Rekry tarjoaa sekä yleistä neuvontaa uravalinnassa että CV-klinikoita. Kaiken kaikkiaan, ota kaikista näistä mahdollisuuksista mahdollisimman paljon irti! Ilman näitä en usko, että olisin päässyt haastatteluun saatikka saanut harjoittelupaikkaa!

Miksi itse haluan harjoitteluun? Olen ollut jo kahdesti vaihdossa, Saksassa Mainzissa opiskelin historiaa ja Itävallassa Wienissä kansainvälistä politiikkaa. Opintojeni lähestyessä loppua halusin sekä laajentaa kansainvälisiä kokemuksia, että myös tunnustella mikä voisi olla yksi urapolku valmistumisen jälkeen. Halusin suunnata ulkomaille vaihteeksi työskentelemään, enkä opiskelemaan. Jos mielessäsi on edes hieman kansainvälinen ura, suosittelen laajentamaan harjoittelupaikan hakemista Suomen rajojen ulkopuolelle. Moni saattaa ajatella, että Suomen historian opiskelijana harjoittelupaikan täytyy olla kotimaassa, vaikka loppujen lopuksi nämä opinnot antavat loistavan pohjan moneen yllättäväänkin harjoitteluun. Hakeminen voi joskus koetella hermoja mutta uskaltaisin väittää, että mitä pidempään hakee, sitä paremmaksi sekä hakemus että CV hioutuvat, ja mieluisan harjoittelupaikan saaminen todennäköisempää! Vaikka työharjoittelu ei olisi sinulle vielä ajankohtainen, toivon että tämä kirjoitus ehkä jättää sinulle joitain ideoita korvan taakse!

Sanna Oksanen

Kirjoittaja on aloittanut opiskelut syksyllä 2013 ja tekee graduaan Suomen historiaan.

Opetusharjoittelijana ja opettajana

Täydellinen vuosi

Tiedätkö sen tunteen, kun odotat kovasti jotakin? Vähän pelottaa mutta samalla et malttaisi odottaa, että se jokin uusi koittaa jo? Näin minusta tuntui aika tarkalleen vuosi sitten, kun olin aloittelemassa opettajan pedagogisia opintoja. Olin keväällä 2018 lievästi sanottuna onneni kukkuloilla, kun löysin nimeni opintoihin hyväksyttyjen listalta – jes, minusta tulee opettaja!

No miksi minua sitten vähän pelotti opintojen alkaessa? Eniten päässä pyöri ajatus siitä, että mitä jos vuoden aikana tajuan, ettei opettaminen olekaan minua varten (olin ollut etukäteen varma, että minusta tulee historian opettaja eikä plan B:tä edes ollut). Toiseksi pohdin sitä, jääkö aikaa mihinkään muuhun, sillä monet opinnot jo suorittaneet olivat kertoneet, että pedagoginen vuosi on kohtuullisen tiukka rutistus. Entäpä oppilaat ja omat oppitunnit? Mitä jos en osaa ja mokaan kaiken ja epäonnistumistani pääsee paraatipaikalta todistamaan luokan perällä istuva ohjaaja!

Ja kas, niin se pedagoginen vuosi oli ja meni ennen kuin ehdin kunnolla huomata – ja millainen vuosi se olikaan! Muutamalla sanalla sanoen yliopistourani opettavaisin, rankin ja ihan parhain vuosi. Oli kasvatustieteen kirjatenttejä, aamuista pyöräilyä vastatuulessa norssille, oppituntien suunnittelua ja pitämistä yksin ja yhdessä, palautetta ja vähän lisää palautetta. Uusia ystäviä, kahvittelua ja tenttivinkkien jakamista auskuhuoneessa (väsymystä ja kiirettä päiviteltiin myös usein). Naurua ja monien samojen kysymysten uudelleen ja uudelleen esittämistä oman aineen ryhmätapaamisissa. Kaikki tuo tuntuu kuitenkin toissijaiselta, kun muistelen oppilaita ja sitä, millaista oli työskennellä heidän kanssaan.

Vuoden aikana meiltä harjoittelijoilta kysyttiin monta kertaa, mitkä ovat fiilikset tässä vaiheessa ja mikä on ollut harjoittelussa parasta. Vastasin jälkimmäiseen kysymykseen joka kerta oppilaat. En koskaan lakannut hymyilemästä, kun luokassa kuului sana ope, ja tajusin sen viittaavan itseeni. Norssin oppilaat ovat todella välittömiä, ja etenkin yläkoulun puolella ikä tuo oman mausteensa harjoittelijoiden ja oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen. Lämpimiä muistoja on paljon. Eräänkin perjantain viimeisellä oppitunnilla minä halusin, että opiskellaan ja oppilas oli sitä mieltä, että nyt ei kyllä enää millään jaksa. Kävimme aiheesta keskustelua, joka päättyi yhteisymmärrykseen ja spontaaneihin, oppilaan minulle heittämiin ylävitosiin. Tuo oli yksi niistä monista hetkistä, joiden jälkeen tiesin, että opettaminen on sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessakin.

Onnistumisen kokemuksien ja riemun lisäksi vuoteen mahtui toki paljon vaikeita hetkiä ja – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – ihmisenä kasvamista. Minulle vaikeaa oli sen myöntäminen, etten tiedä kaikesta kaikkea. Miten hienoa olisikaan opettaa suurista kuolonvuosista tai Yhdysvaltojen sisällissodasta ja kertoa oppilaille mielenkiintoisia juttuja, joita ei löydy oppikirjan sivuilta. Juttu opettamisessa on vain se, ettei kukaan ole koskaan valmis. Harjoittelijana ja varmasti myös aloittelevana opettajana on hyväksyttävä omien tietojen rajallisuus ja rakennettava opettaminen sen tiedon ympärille, joka itsellä on sillä hetkellä hallussa. Se on aivan riittävää ja ok. Tiedot karttuvat vuosien myötä, ja aina voi oppia lisää. Aineenhallinnan lisäksi opettajuuteen liittyy myös oma opetustyyli ja -tavat, vuorovaikutus oppilaiden, vanhempien, toisten opettajien ja koko kouluun liittyvän yhteisön kanssa. Nämäkin taidot kehittyvät uran aikana ja harjoittelussa niille luodaan vasta pohjaa. Opettajuus on toden totta elinikäinen oppimisprosessi.

Epävarmuuteen ja ajoittaisiin riittämättömyyden tunteisiin liittyi omalla kohdallani myös täydellisyyden tavoittelu ja lopulta siitä irti päästäminen. Se teki aluksi vähän kipeää, sillä minulla oli kirkkaana mielessä täydellinen ihanneopettaja, jollainen haluaisin myös itse olla. Eräs omista parhaimmista opettajistani oli yllättäen yläasteen historian ja yhteiskuntaopin opettajani. Täydellistä opettajaa ei kuitenkaan ole olemassa. Tämän ymmärsin, kun ohjaajani kehotti minua kertomaan, kun sellaisen löydän; hän ei ollut tällaiseen opettajaan vielä uransa aikana törmännyt. Jos hänkään ei ollut täydellinen, vaikka omasta mielestäni hän oli sitä hyvin lähellä, eivät sitä olleet omat parhaimmat opettajanikaan eikä myöskään nykyhetken tai tulevaisuuden minä. Nyt minulle riittää täydellisyyden sijasta se, että olen joko paras, rento, mukava tai vaikka edes ihan kiva opettaja niille oppilaille, joita olen jo päässyt opettamaan ja niille monille, joita tulevaisuudessa kohtaan. Oppilaat ovat se syy, jonka takia haluan tätä työtä tehdä.

Ai niin, ne mokat. Tulihan niitäkin, vaikka en tiedä, voiko kaikkia vuoden aikana sattuneita kommelluksia sanoa mokiksi. Kokemuksia ne ainakin ovat. Norssilla on paljon hienoa ja uutta tekniikkaa, ja opetuksessa voi hyödyntää monenlaisia sovelluksia, joihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa. Kyllä, minulle piirtoheittimet ja kalvot ovat omilta kouluajoiltani tutumpia. Älytaulut ovat käteviä, mutta yksi vuosi ei ainakaan minulle riittänyt niiden käytön opetteluun. Vielä kevään viimeisellä, Kiinan historiaa käsitelleellä oppitunnillani taulu temppuili sen verran, että totesin, että opettaja ei nyt osaa. Ja jos lupaat, ettet kerro kenellekään, voin paljastaa sinulle, että tulevalla historian opettajalla on vielä itselläänkin opettelemista vuosiluvuissa. Ne eivät onneksi enää määritä historian opiskelua, mutta joitakin suuntaviivoja on silti ihan hyvä tietää. Kahlasin oppitunnilla tuttuun tapaan dioja eteenpäin, kunnes eräs oppilas viittasi ja korjasi kohteliaasti, että Helsinki on kylläkin perustettu 1500-luvulla eikä 1600-luvulla, kuten opettaja oli juuri väittänyt.

Iida Savolainen

Kirjoittaja on tuleva historian ja yhteiskuntaopin sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.

Kaksi vuosikymmentä opettajana

Noora Viljamaa haastatteli sähköpostitse lukioaikaista historian ja yhteiskuntaopin opettajaansa Johanna Järää, joka on työskennellyt opettajana jo 20 vuotta. Vuosien kuluessa moni asia opettajan työssä on muuttunut, ja pedagogisten opintojen valintakoekin on nykyään erilainen. Silti opetettavat nuoret ovat samanlaisia kuin ennenkin. Järä kertoo omasta opetusharjoittelustaan, työstään opettajana ja kannustaa tulevia opettajia olemaan oma itsensä.

Millainen oli oma opetusharjoittelusi?

Vuosi taisi olla 1994, kun olin opetusharjoittelijana eli auskuna Turun normaalikoulussa. Minulla oli yläasteella ja lukiossa loistava historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka sai minut innostumaan opetustyöstä. Opiskelujen ensimmäiset vuodet opiskeltiin yleisesti historian tietoja ja taitoja, muistaakseni neljännen vuoden keväällä oli aika hakeutua opettajansuuntautumisvaihtoehtoon. Piti osallistua pääsykokeisiin. Ne jännittivät aika tavalla, koska halusin todella aloittaa opettajan pedagogiset opinnot ja päästä harjoittelemaan opettajan työtä. Pääsykokeissa tuli suunnitella oppitunti ja esitellä se valitsijoille. Pääsin aineenopettajan koulutusohjelmaan, ja viides opiskeluvuosi vierähtikin historian ja yhteiskuntaopin didaktiikan ja opetusharjoittelun parissa.

En tarkalleen enää muista, mistä kaikesta opetusharjoittelu tarkalleen koostui, mutta ainakin seurasimme ja arvioimme niin ”oikeiden” opettajien kuin harjoittelijoidenkin tunteja ja muutamia tunteja pidimme toki itsekin. Muistan valmistelleeni yhtä oppituntia tuntitolkulla, jokaisesta tunnista tuli tehdä minuutintarkka suunnitelma ja esitellä se etukäteen ohjaavalle opettajalle. Motivoinnin tärkeyttä korostettiin, se tuntui olevan olennainen asia hyvän tunnin rakentamisessa.

Normaalikoulun tunnit olivat mitä moninaisempia, jokainen harjoittelija pyrki jollain tavoin tuomaan tunnilleen jotakin uutta ja ihmeellistäkin. Muistan erään ohjaavan opettajan joskus todenneen, että täällä oppilaat eivät juuri hämmästyisi, vaikka luokkaan tuotaisiin norsu. He olivat niin monenlaisiin menetelmiin ja kokeiluihin tottuneet.

Ehkä antoisin jakso opetusharjoitteluvuonna oli ns. kenttäharjoittelu, joka suoritettiin itse valitsemassa koulussa. Aika moni oli omassa vanhassa yläkoulussa tai lukiossa. Minä sain viettää pari viikkoa Äetsän lukiossa, josta olin saanut valkolakin muutamia vuosia aiemmin. Noina parina viikkona pääsin oikeasti opettamaan ja sain suunnitella useamman tunnin kokonaisuuksia.

Miltä tuntui aloittaa työt vastavalmistuneena?

Valmistuin filosofian maisteriksi syksyllä 1996, seuraavan vuoden vietin naisten vapaaehtoisessa asepalveluksessa. Ensimmäinen opettajan työni oli yläkoulun historian ja äidinkielen opettajan sijaisuus. Yläkoulun rehtorina oli mies, joka oli ollut rehtorina omassa yläkoulussani aikoinaan. Uudessa roolissa oleminen oli mielenkiintoista, toisaalta rehtorin tapa toimia oli jo tuttua, mikä helpotti työtäni. Kolme seuraavaa vuotta tein luokanopettajan työtä ja hetken jopa pohdin luokanopettajan koulutuksen hankkimistakin. Antoisia ja opettavia vuosia nekin. Tuo suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, kun pääsin ”oman alani” töihin, Lempäälän lukion historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi.

Mikä opettamisessa on ollut parasta, mikä vaikeinta?

Voisi kai sanoa, että opiskelijat antavat työlleni parhaat hetket, toisaalta lukiolaisnuoret myös haastavat opettajan päivittäin, pitävät maailman menossa mukana. Jokaisena kevät- ja yo-juhlapäivänä toteaa haikeana, miten upeasti nuoret ovat lukiovuosien aikana kasvaneet, miten heitä on ilo ”lähettää maailmalle”, miten heistä on kasvanut aktiivisia yhteiskunnan jäseniä.

Jatkuvat muutokset opetustyössä haastavat opettajaa. Olen parhaillaan aloittamassa kolmannen opetussuunnitelman tekemistä, opetuksen sähköistyminen on vaatinut valtavan määrän uuden opettelua, myös lukio-opiskelijoiden heterogeenisuus ja suuret ryhmäkoot ovat muuttaneet työn luonnetta.

Miten opettajan työ on muuttunut vuosien varrella vai onko työ muuttunut ollenkaan?

Muutoksia on tapahtunut paljon, toki perusidea opettajan työn ytimestä on säilynyt samana: tehtävänäni on päivittäin pyrkiä kohtaamaan jokainen tunnilla oleva nuori ja mahdollistaa erilaisille oppijoille mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä.

Työskentelytavat, materiaalit ja välineet ovat paljonkin muuttuneet. Muistan opetusharjoitteluaikana käyttäneeni piirtoheitinkalvojen tekemiseen tunteja ja tunteja. Muistiinpanojen tekeminen ja sen oheen opettajan faktat ja tehtävät loivat pohjan perustunnille. Tämän päivän opiskelussa korostuu vahvemmin opiskelijan oma aktiivisuus tiedonhakijana ja tiedon prosessoijana. Opettajasta on enemmänkin tullut oppimisen valmentaja / tukija. Sanoisin, ettei työ ole ainakaan helpottunut.

Opetuksen monipuolinen sähköistyminen on haastanut niin opettajat kuin opiskelijatkin. Jokaisen lukiolaisen perustyökalu on läppäri, jossa kulkevat digikirjat, laskimet, eri viestintävälineet ja yo-kokeen järjestelmät. Myös luokkien varustelu on kehittynyt työssäolovuosieni aikana melkoisesti: piirtoheittimet ja liitutaulut ovat muuttuneet älytauluiksi, työergonomiaan on alettu kiinnittää huomiota, yhteiskunnan sähköistyminen näkyy koulumaailmassakin.

Mitkä taidot ovat opettajalle tärkeitä tai välttämättömiä?

Mielestäni edelleen tärkein työkalu opettajalla on oma persoona. Se laitetaan joka päivä likoon, sen avulla luodaan ilmapiiri niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin keskuudessa.

Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle olennainen ja samalla aika kuormittavakin edellytys on ajankohtaisten asioiden seuraaminen, taustojen selvittäminen ja maailman muuttumisen tuominen opetukseen. Minulle se ainakin on yksi työn kiinnostavista puolista.

Jatkuvien muutosten parissa työskenteleminen haastaa myös omaa jaksamista, josta on pidettävä huoli. Innostava työ vie välillä ns. mukanaan eli on muistettava levon, vapaa-ajan ja ravinnon tärkeys.

Olisiko sinulla antaa jotain vinkkejä tulevaisuuden opettajille?

Opettajuus rakentuu vahvasti oman persoonan mukaan. Omana itsenä oleminen ja luottamuksen rakentaminen opiskelijoiden kanssa antaa oivallisen pohjan opetukselle ja oppimiselle.

Pitää muistaa olla myös armollinen itselleen: riittää, kun on hyvä, ei tarvitse olla täydellinen. Työvuosia on jokaisella vielä kymmeniä edessä, työstä nuorten parissa saa myös nauttia!

Johanna Järä

Kirjoittaja on Suomen historian alumni Turun yliopistosta ja historian ja yhteiskuntaopin opettaja Lempäälän lukiossa. Hänellä on myös äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyys.

Histofriikki ja Suomen historian kesä 1999 – Histofriikki 20 vuotta

”JULKAISU, nimi ei tiedossa, pituus n. 20 s., lisäksi kannet = yht. 24 sivua. ilm. n. 15.8. (=1.9.) Yksi juttu n. 2 s. – 2,5s. Otsikot ja kuvitus olisivat ensiarvoisen tärkeitä. Ja se, että sisällössä … on nykyisestä historiantutkimuksen tilanteesta ja tuloksista. Mikä on kiinnostavaa. Haettava eksistentiaalista relevanssia!!!!! Teemat: Opiskelu, jatko-opiskelu, työelämän tulevaisuudet, tutkimusryhmät.”

Tällaisen alkuluonnoksen olen tallettanut vuoden 1999 kesätyökansioon. Oli kesäkuu ja olin päässyt Suomen historian kesätyöntekijäksi – silloin puhuttiin valtionhallinnon harjoittelusta. Toimeksiantona oli kirjoittaa omaa gradua, valmistella konferenssia – ja ennen kaikkea ideoida ja toimittaa oppiaineelle oma julkaisu, joka esittelisi sen toimintaa.

Kulttuurihistoriassa oli jo pitkään ilmestynyt ”Kulttuurihistoria NYT!” -vuotuisjulkaisu, ja Suomen historiassa oli mietitty, että samankaltainen, mutta kuitenkin omaleimainen julkaisu olisi mukava myös Suomen historian oppiaineessa.

Taiton luonnostelua käsin. Kuva: Kirjoittajan henkilökohtaiset arkistot.

Tutkimushankkeita, tutkijaesittelyjä ja työelämäkuulumisia

Luotto kesätoimittajaa kohtaan oli kova – kävin kysymässä ohjeita muutamaan kertaan, mutta sain vastaukseksi, että voisin ideoida sisällön varsin vapaasti. Se oli yhtaikaa hienoa ja vähän pelottavaa, mutta omien koululehden toimitus- tai taittokokemusten pohjalta lähdin hahmottelemaan sisältöä. Mukaan tuli tutkijahaastatteluja, hanke-esittelyjä ja osuus ”Gradukahvien jälkeen”, johon haastateltiin eri työtehtäviin päätyneitä tuoreita tai valmistuvia maistereita.

Tältä näytti Raunistulan Sanomat, kaupunginosan historiaa tarkasteleva julkaisu, vuonna 1999. Kuva https://web.archive.org/web/20010420043652/http://www.utu.fi/hum/historia/raunistula/valikko.html

Mielestäni muualla ei aivan ymmärretty, miten kiinnostavia avauksia oppiaineessa oli tehty esimerkiksi sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian suuntaan, joten nämä valikoituivat luontevasti esittelyaiheiksi, samoin Kari Teräksen vetämä Raunistulan sähköistämis -hanke, monivuotinen hieno virtuaalinen historiahanke, joka ansaitsisi löytyä muutenkin kuin vanhana pikku-uutisena.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua

”Onko oppiaineessa valokuvakokoelmia? Pitänee ottaa joitakin kuvia. Mustavalkoiset vaan ovat kovin synkkiä… Yliopiston ehkä omistamalla digitaalikameralla kuvat -> digitaalimuotoon suoraa päätä, eikä mitään skannauksia???!!!”

Vuonna 1999 ei vielä räiskitty mielin määrin kännykkäkuvia. Kuvat piti ottaa omalla järjestelmäkameralla, teettää paperisiksi ja skannata. Byrokraattisen vaivan minimoimiseksi käytin omia ja poikaystävän ottamia kuvia. Paperille kehittämisen jälkeen ne piti skannata, ja osa niistä on aika rakeisia. Kansikuvaan sain tutorlapseni ja ainejärjestön hallitustoverin, Iiris Virtasalon.

Myös taitto piti tehdä itse – silloinen ohjelma oli nimeltään Pagemaker. Palautin mieleeni koululehden toimittamisesta tutut säännöt kuvien sijoittelusta ja palstojen rakentamisesta. Vaikutteita ei voinut googlata pilvin pimein, vaan hain taiton esikuvat oppiaineen kahvihuoneeseen saapuvista lehdistä. Kesätyökansioon on kopioitu näytteeksi Kanavaa, Yliopisto- ja Tieteessä tapahtuu -lehteä, joista Kanava näyttää antaneen suurimmat vaikutteet.

Muistojen bulevardi

Luultavasti kesätyössä riitti vauhtia ja stressinaihetta – kesätyökansion muistiinpanot palauttavat mieleen, että kokonaisuus vaati paljon miettimistä sisällöstä fonttivalikoihin ja painotalotilaukseen. Muistoissa päällimmäisenä on kuitenkin kesäisten päivien lämpö ja pituus, ja utelias perehtyminen yliopistolliseen työyhteisöön.

Suomen historian oppiaine sijaitsi tuolloin Juslenian ylimmässä kerroksessa, joka oli melko autio kesäkuusta elokuun puoliväliin. Muiden kesätyöntekijöiden ja muutaman tutkijan kanssa hallitsimme käytäviä, ja seminaarikirjastossa ja varastoissa riitti ihmeteltävää ja vanhojen hankkeiden ja julkaisujen kerrostumia.

Lomaileva apulaisprofessori Ulla Heino lainasi suurta työhuonettaan, jonne linnoittauduin Finlands medeltidsurkunder –lähteiden kanssa – gradu syntyi vielä paperisen laitoksen avulla, nykyäänhän aineisto on saatavilla digitaalisena versiona osoitteesta http://df.narc.fi/

Seuraavana kesänä olin jo väitöskirjatutkija. Nyt voin nähdä Histofriikissa monenlaisia tulevaisuuden aihioita – tutkimusaiheita, tulevia kollegoja, opiskeluaikaisten kaverien työurien alkuja. Kesätyökansioon on päätynyt monien myöhempienkin vuosien Histofriikkeja. Monet ihmiset ovat vaihtuneet ja teknologia muuttunut, mutta varmasti edelleen kesäinen yliopisto tuo työhön oman tunnelmansa.

Ja tältä se sitten näytti, Unipapsin mankelista ulos tultuaan. Kuva: Anu Lahtinen.

Rakkaan lapsen nimi

Mutta mistä nimi? Kesätyökansion mukaan sitä on pähkäilty pitkään ja hartaasti. Turvauduin lopulta opiskeluaikaisen ystäväni, toimittajana työskennelleen opiskelija Kanerva Eskolan ideointikykyyn. Kanerva, joka päätyi myöhemmin Atenan kustannustoimittajaksi pohtimaan otsikointeja ja toimitteita, pallotteli erilaisia nimityksiä ja lopulta pulpahti pintaan nimi, joka mielestämme yhdisti historiantutkimuksen ja historian tosiystävän innostuksen: Histofriikki.

Anu Lahtinen

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti (TY) sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti (HY), joka hoitaa historian professuuria Helsingin yliopistossa.

Tie tulevaisuuden opettajuuteen

Löysin itseni viimein siltä tieltä, jolle 12-vuotiaan minäni kysymys laittoi minut aikanaan kulkemaan. Silloin nimittäin rohkenin tiedustella omalta luokanopettajaltani, olisiko minulla koskaan mahdollisuutta tulla opettajaksi. Tähän joko humoristinen tai erittäin paljon työllisyystilanteesta huolestunut opettaja vastasi: ” Totta kai, mutta ei kannata. Huono palkka”. Oli hänen sanomansa tarkoitus mikä tahansa, niin virkkeen kaksi ensimmäistä sanaa antoivat uskoa sille nuorelle lapselle, jonka tulevat elämänvalinnat johtivat lopulta tilanteeseen, jossa hän havaitsi aloittavansa syksyllä 2017 aineopettajan pedagogiset opinnot Turun Normaalikoulussa. Nyt lähes vuosi on kulunut tästä hetkestä ja on hyvä pohtia sen antamien antien näkökulmasta tulevaisuuden opettajuuden vaatimuksia, mutta samalla antaa myös vinkkejä saman tien valitseville.

Mitä tulevaisuuden opettajuus vaatii?

Meillä kaikilla on varmasti mielikuvia siitä, mitä on hyvä opettajuus. Toisille se on luokan edessä asiansa osaava luennoitsija, kun taas toisille se oppilaiden kanssa alituisesti keskusteleva aikuinen. Hyvään opettajuuteen ei kuitenkaan ole olemassa valmiita ohjeita, sillä jokainen opettaja Suomessa luo työskennellessään oman tapansa opettaa ja samalla ammatti-identiteettinsä. Opettajien työskentelymallien erilaisuus on lähtökohtaisesti hyvä asia, sillä erilaisia opettajia tarvitaan tulevaisuuden koulumaailmassakin, jossa vilisee vastaisuudessakin erilaisia oppilaita eri tarpeilla. Koska opetusharjoitteluun kuuluu paljon niin opetusta kuin sen seuraamista, pedagogisten opinnot ovat hyvä paikka niin oman opetustyylin kehittämiselle, kuin eri opetusryhmille sopivien opetustyylien etsimiselle. Tätä kautta nuori opettaja pystyy kehittämään tilannetajua, joka on tärkeä taito opettajalle varmasti myös tulevaisuudessakin.

Tilannetaju itsessään on kuitenkin pienempi osanen suurempaa koko sosiaalisen kanssakäymisen taitoja. Koulut ovat monella tapaa opettajille sosiaalisten taitojen harjoituskenttä, joiden omina ”oppiaineina” toimivat koulun eri ikäiset ihmiset ja heidän mukanaan tuomat vuorovaikutustilanteet. Opettajat pääsevät työssään kohtamaan niin oppilaissaan kuin kollegoissaan erilaisia persoonallisuuksia, joiden kanssa hänen on pystyttävä toimimaan erilaisissa tilanteissa niin kasvokkain kuin lisääntyvässä määrin teknologian välityksellä.

Monipuolisen vuoropuhelun roolia suomalaisessa koulumaailmassa on tietoisesti lisätty viime aikoina muuttuvien pedagogisten ihanteiden vuoksi. Tämä asia oli erittäin selvästi havaittavissa pedagogisten opintojen yhteydessäkin, missä tarkoituksen mukaisesti vuoropuhelua haluttiin lisätä eri oppiaineiden välisissä pienryhmissä. Monipuolinen vuoropuhelu on siis tullut jäädäkseen kouluihin ja sen arkipäivää. Sen vuoksi onkin tärkeää, että tulevaisuuden opettajat olisivat työssään mahdollisimman avoimia ja yhteistyökykyisiä kaikkien koulumaailman eri toimijoiden kanssa.

Suomalaiset koulut näyttävät usein ulkopuolelta esteettisesti ankeilta paikoille, mutta niiden sisään kätkeytyy aina alati muutoksessa oleva koulumaailma. Kuvassa Turun Normaalikoulu. Kuva Jari Sjölund 2009.

Vuorovaikutuksen lisäksi tärkeä rooli tulevaisuuden opettajan työssä on myös itse opetustyö, joka monella tapaa on suurempi kokonaisuus kuin miten se usein mielletään. Opetus ei lopu siihen, kun oppitunti tai varsinainen työpäivä loppuu, vaan se jatkuu vielä sen jälkeenkin. Alituinen hyvien käyttäytymis- ja toimintamallien viljely jatkuu nimittäin opettajan työssä koulun kaikissa tiloissa ja niissä tapahtuvissa vuorovaikutustilanteissa. Samalla varsinaisten oppituntien, oppikokonaisuuksien ja oppimateriaalien suunnittelu vie varsin paljon aikaa etenkin nuorilla opettajilla. Kaiken tämän lisäksi heidän aikaansa kuluttavat erilaiset koulumaailmassa yleistyvien testien tarkistaminen. Varsinainen opetustyö luokassa on siis murto-osa opettajan työtä, joka on parhaimmillaan havainnoitavissa auskultoidessa. Tämän vuoksi taas harjoitusvuosi, ja myöhempi työelämäkin, vaatii tekijältään kärsivällisyyttä ja aikatauluttamista. Kalenterista tuleekin viimeistään pedagogisten opintojen aikana tärkeä työväline, jonka kautta suuret, koko lukuvuoden kestävät oppikokonaisuudet, hahmottuvat selkeämmin tekijälleen.

Opettajan työn tuoma suuri työn määrä vaatiikin omien rajojen asettamista. Koulu on nimittäin paikka, jossa työt eivät lopu koskaan. Aina on perustyön ohelle löydettävissä tehtävää erilaisissa luottamustoimissa ja projekteissa. Sen takia opettajankin on työhyvinvointinsa ja jaksamisensa kannalta hyvä oppia sanomaan tulevaisuudessakin tarvittaessa ei ja tekemään kompromisseja niin itsensä kuin muiden kanssa. Opettajan pedagogiset opinnot ovatkin hyvä paikka harjoitella tätä taitoa, jonka puute on usein valittavasti johtanut monet niin nuoret, kuin työuraltaan vanhemmat opettajat uupumuksen partaalle. Sen takia niin pedagogisten opintojen aikana kuin vastaisuuden työssä on hyvä oppia vetämään selkeitä rajoja työ- ja vapaa-aikojen välille.

Työtä on siis kouluissa vastaisuudessakin paljon ja sen takia tulevaisuudenkin opettajan on suhtauduttava siihen intohimolla ja kokea se myös palkitsevana. Arkipäivän työssä pienetkin sellaiset tuntemukset antavat voimaa opettajille jaksaa työssään ja samalla myös kehittää omaa ammattiosaamistaan. Tietysti aina voidaan sanoa, että opettaja saa palkkionsa viimeistään palkkapäivänä, mikä on ihan mukava asia yhteiskunnassa selviytymisen kannalta, mutta se lohtu on vain kerran tai kahdesti kuukaudessa tapahtuvaa. Sen takia tulevaisuudenkin opettajuus kannattaa rakentaa pääosin ei mitattavissa olevien pedagogisten päämäärien ja myös pieniin arjen onnistumisen hetkiin, joiden bongaamista opetellaan jonkin verran pedagogissa opinnoissa.

Olisiko minusta sitten opettajaksi?

Jokaisessa, jotka tuntevat sisimmässään vetoa omistaa osan elämästään toisten ihmisten auttamiseen ja ohjaamiseen, ovat juuri sopivia kyseiseen työhön. Opettajaksi siis sopivat luonteeltaan ja taidoltaan monenlaiset ihmiset. Pedagogiset opinnot sopivat myös niille, joiden unelma-ammatti lapsuudessa eikä edes näin aikuisiälläkään ole ollut opettajan työ. Aineopettajan koulutusta nimittäin voidaan nähdä toisaalta hyvänä ponnahduslautana moniin muihinkin ammatteihin ja se tarjoaakin erittäin hyviä eväitä erilaisissa työympäristöissä toimimiselle. Lisäksi on myös nähtävä, että eihän sitä koskaan varmaksi tiedä sopivuuttaan opettajaksi, ennen kuin pääsee sitä jossain testaamaan. Sen takia auskultointivuosi pedagogisten opintojen yhteydessä on oiva tilaisuus päästä testaamaan asiaa, ja samalla kartuttaa sitä niin tärkeää työkokemusta yhden Suomen arvostetuimman ammatin parissa.

Jos tunnet epävarmuutta myös siitä, että et omaa edellä mainittuja opettajuuden ihannemaisia piirteitä, ei huolta. Niitä ei omaa kukaan suoraan syntyessään, vaan ne kehittyvät jokaisella työn ja sen tuoman kokemuksen myötä. Kyseinen kehitys jatkuu vielä niin pitkään kuin opettajan viimeiseen työpäivään ennen hänen eläkkeelle siirtymistään. Tie opettajuuteen on siis pitkä, mutta varmasti toiminnantäyteinen ja palkitseva tekijälleen. Sen takia suosittelenkin teitä kaikkia edes asiaa vähän harkitsevia hakemaan jo ensi keväänä aineopettajan pedagogisiin opintoihin, jonka tien me monet päätökseemme monella tapaa tyytyväiset luonteenpiirteiltämme erilaiset historian opiskelijat ja ennen kaikkea tulevaisuuden opettajat olemme jo tehneet.

Juho Kankare

Suomen historian pääaineopiskelija ja tulevaisuuden opettaja