Lain rajaviivoilla


Historiallinen muisti on toisinaan lyhyt. Joskus muisti on lyhyt tarkoitushakuisesti, joskus nykyhetken korostaminen lyhentää perspektiiviä. Keskustelua tiedustelulainsäädännön uudistamissuunnitelmista sekä suojelupoliisin oikeuksien laajentamisesta käydään pitkälti historiattomana, kun korostetaan turvallisuusympäristön muutosta ja terrorismin värittämää nykyhetkeä. Toki uhkakuvat ovat muuttuneet esimerkiksi 1920–1940-luvun kommunisminvaarasta, mutta keskustelu olisi hyvä sijoittaa historialliselle jatkumolle ja antaa historiantutkimuksen täydentää näitä muistin aukkokohtia.

Tämä historiallinen perspektiivi oli monipuolisesti esillä 1.6.2018 Turun yliopistossa pidetyssä Suomen sisäisen turvallisuuden historia -seminaarissa. Koska itse tutkin väitöskirjassani Etsivän keskuspoliisin/Valtiollisen poliisin vuosina 1919–1944 seuraamia naisia, jäin pohtimaan paljon seminaarissa esitettyjä kysymyksiä muuttuvista uhkakuvista ja valvonnan mekanismeista. Kuka määrittelee turvallisuusuhan? Mikä tulkitaan valtiota uhkaavaksi toiminnaksi? Millaisilla keinoilla uhkaa torjutaan?

Koska sisällissodan jälkeen Suomen yhtenäisyys oli hauraalla pohjalla, valtaapitävät halusivat estää uhaksi koetun poliittisen toiminnan määrittelemällä sen valtio- tai maanpetokselliseksi. Tässä määrittelyssä EK-Valpo oli merkittävä toimija. Ilman kommunisminvaarasta piirrettyä viholliskuvaa, moni kansalainen olisi todennäköisesti välttynyt turvallisuuspoliisin kontrollipolitiikalta ja monen kirjeet jääneet avaamatta.

Constantin Grünbergin kuva, Helsingin lääninvankila (1940-41). Helsingin kaupunkimuseo.

Viholliskuva kommunisteista koettiin niin suureksi ja todelliseksi, että toisinaan pieninkin epäilys tai naapurin ilmoitus ”hämäräperäisestä toiminnasta” riitti seurantatoimenpiteisiin, ja kynnys jutun lähettämiselle syyttäjälle oli hyvin matala. Esimerkkinä EK-Valpon vahvasta uskosta viholliskuvaan ja sen omistautumisesta kommunismin vastaiselle taistelulle kuvaa hyvin tapaus, jossa aviomies kertoi turvallisuuspoliisille epäilevänsä vaimonsa aktiivisen matkustelun liittyvän vakoiluun. EK-Valpo tarttui tällaiseen vihjeeseen hyvin vakavasti, sillä naista seurattiin jonkun aikaa ennen kuin varmistuttiin, ”että koko tämä tarina on suurin piirtein vain eräänlaista perheriitaa.” Vastaavasti joitakin upseerien seurassa viihtyneitä naisia epäiltiin helposti ja usein perättömästi vakoilusta (vaihtoehtona kevytkenkäisyydelle!). Kevytkenkäisyyden ja huonon moraalin linkittäminen punaisiin naisiin periytyi jo sisällissodan ajalta, mutta tässä mielenkiintoisinta on mielestäni nimenomaan näiden naisten tulkitseminen mahdollisina vakoojina hyvin epävarmoin perustein.

Tutkimieni naisten seurantatiedoista ja turvallisuuspoliisin toiminnasta löytyy paikoitellen myös selvää tarkoitushakuisuutta. Tämä sinänsä ei ole varsinainen uutinen, kun muistaa toiminnan poliittisen luonteen, mutta kuvaa hyvin EK-Valpon kokemusta kommunisminvaarasta ja sen määrittelemästä turvallisuusuhasta. Lain venyttäminen ja sen rajoilla toimiminen ei ollut vierasta EK-Valpolle, kuten professori Matti Lackmankin seminaarissa muistutti. Täysin ennenkuulumatonta ei oman aineistoni perusteella näytä olleen esimerkiksi jutun esittäminen hieman eri valossa, jotta saatiin omasta näkökulmasta suotuisa ratkaisu ja aiemmin tuomitsematta jäänyt tekijä tuomittua: “Irene oli Lydian todellinen majoittaja mutta katsottiin hänet sopivammaksi esittää todistajaksi, varsinkin kun Iida kieltää osuutensa tähän juttuun ja kun Ireneä ei täällä pidetä minkään ansioituneena kommunistina, vaan suuriperheisenä perheen äitinä.”

Vastaavasti sodanaikaista turvasäilöön sulkemisen mahdollisuutta saatettiin käyttää kompensaationa tapauksissa, joissa aiemmat jutut olivat kaatuneet turvallisuuspoliisin suureksi harmistukseksi riittävän näytön puutteeseen: ”ja kun muistetaan, ettei hän edes illegalisti Olgan majoituksestaan takavuosina saanut varoittavaa rangaistusta, mikä ilmeisesti myös kasvattanut hänessä nyt todettua taitavuutta ja ylimielisyyttäkin – on Lempi syytä lähitulevaisuudessa pidättää ainakin turvasäilöön saatettavaksi.” Lempiä ei kuitenkaan syystä tai toisesta suljettu turvasäilöön, mutta vastaavissa tapauksissa turvasäilön hyödyntämistä ei arkailtu tai turvasäilöstä vapautuminen saatettiin estää esimerkiksi osittain viranomaisen maineeseen vedoten: “ja pitää tulosta, jos Margit vapautetaan, hänen voittaneen, josta virastomme maine joutuu nolosti kärsimään.”

Hämeenlinnan naisvankila, vankeja ulkoilemassa pihalla. Museoviraston kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Mielenkiintoisesti turvallisuuspoliisi ei myöskään aina malttanut pysyä puhtaasti poliisiviranomaisen roolissaan.  Muutamassa tapauksessa se pyrki aktiivisesti vaikuttamaan epäillyn työpaikalla, ja näin laajentamaan keinojaan turvallisuusuhan torjumiseksi ja samalla sulkemaan epäillyn entistä kapeampaan ruutuun yhteiskunnassa: ”soitin Arcturuksen kapteenille ja selitin lyhyesti asiaa sekä lausuin toivomuksena, ettei Hellä enää laivalle pääsisi toimeen. Kapteeni vastasi “All right”.”

Tiedustelulainsäädännöstä keskusteltaessa nousee toistuvasti esiin huoli kansalaisten yksityisyyden suojasta ja perusoikeuksista, oikeusvaltion pelisääntöjen toimivuudesta ja siitä, kuka valvoo valvojia. Historia antaa perspektiiviä myös tälle keskustelulle, kun 1920–1940-luvulla yksilönvapaudet saivat väistyä yhteiskuntarauhan nimissä. Voidaan jopa sanoa, että oikeusvaltioperiaatteiden vastaisesti EK-Valpon valtio- ja maanpetoksellisesta toiminnasta epäilemät olivat usein syyllisiä, kunnes toisin todistettiin.

 

 

Piia Vuorinen
Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava ja aloittanut tutkimuksen EK-Valpon epäilemistä ja seuraamista punaisista naisista 1919–1944.

 

Lisää aiheesta:

Katainen, Elina: Kommunistit ja 1920-luvun uusi nainen – Betty Peltosen tarina. Teoksessa: Aave vai haave. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Saarijärvi 1998.

Lackman, Matti: Esko Riekki: jääkärivärväri, Etsivän Keskuspoliisin päällikkö, SS-pataljoonan luoja. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2007.

Lintunen, Tiina: Punaisten naisten tiet: Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet. Väitöskirja. Turun yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, 2015.

Mäkelä, Jaakko: Valtakunta vai kansakunta – repressio vai integraatio? Itsenäistyneen Suomen kontrollipolitiikasta. Teoksessa Soikkanen, Timo (toim.): Turun koulu. Juhani Paasivirran 70-vuotisjuhlakirja. Poliittinen historia, Julkaisuja C:26. Turun yliopisto 1989.

Wahlberg, Marja: Syyllisiä kunnes toisin todistetaan. Etsivä keskuspoliisi ja kulttuuriliberaalit 1934–1937. Supo, tutkimusraportti 2/2012.

JAA ARTIKKELI: Facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *