Juhlaton syksy?


Loimaalla vietettiin kekrijuhlaa vuonna 1972. Kuva: Museovirasto – Musketti, Kansatieteen kuvakokoelma, Pekka Kyytisen kokoelma.

”Kekrinä vasta rengit ja piiat
viettävät ilojuhlaa,
pestinsä, sekä säästönsä liiat
arvelematta tuhlaa;
vuotuinen palkka liian on hupa,
vaan onhan meillä tanssima-lupa,
soitapas vielä, ryyppyä en kiellä –
halituli tili taalaa!”

Ote on ensimmäinen säe ”Kekrinä”-nimisestä laulusta, joka ilmestyi vuonna 1929 Markkina-Pojan kustantamassa lehtisessä ”Uusimmat laulut”. Säkeessä johdatellaan heti kekrin tunnelmaan: vuosi päättyy, sato on korjattu ja on suuren juhlan aika, erityisesti palkollisille, jotka saivat viettää noin viikon loman.

Kekrillä on monia nimiä kuten kekri, köyri, köyry ja keyri. Tunnetuin nimitys on kuitenkin kekri, jota käytetään erityisesti Keski-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Pohjois-Karjalassa on vietetty keyriä, Savossa ja osassa Pohjanmaata köyriä ja Varsinais-Suomessa taas köyryä. Nimi kumpuaa toisaalta kansankielestä, jossa kekri on tarkoittanut viimeisenä olemista ja jonkin päättymistä, ja toisaalta Mikael Agricola nimesi ”käkrin” karjan jumalaksi vuoden 1551 Psalttarin alkupuheessa.

Näennäisesti juhlattoman syksyn keskellä vietetty kekri on itse asiassa useiden eri juhlien kerrostuma ja sekoitus, sillä kekrissä kytkeytyvät toisiinsa niin elonkorjuu, vuoden vaihtuminen kuin kirkkovuoden päätös. Tästä johtuu myös se, että kekrillä ei ennen 1800-luvun alkua ollut tiettyä, kiinteää päivämäärää. Perinteisesti eri taloissa sadonkorjuun kekriä vietettiin silloin, kun työt saatiin päätökseen. Siksi saman kylän taloissa kekriä on saatettu juhlia eri aikaan, ja ennen kalenteria kekri on ollut pikemminkin syksyinen juhlajakso kuin yksi juhlapäivä.

Sadonkorjuu tarkoitti työvuoden päätöstä ja uuden toivottamista tervetulleeksi. Vanhan ja uuden vuoden väliin, syksyn pyhiin, ajoittui myös jakoaika, joka oli reilun viikon mittainen ajanjakso vanhan ja uuden vuoden välissä. Jakoajan vietto johtui siitä, että yksi auringon kierros ja 12 kuun kierrosta eivät mene tasan, ja tämän väliin ajoittui noin 12 vuorokauden mittainen ajanjakso. Esikristillisenä aikana jakoaikaa vietettiin kekristä marttiin, myöhemmin joulusta loppiaiseen tai nuuttiin, eli nykyiseen vuoden virallisen vaihtumisen aikaan.

Jakoaikaa, vanhan ja uuden vuoden vaihtumisen välitilaa pidettiin erityisen vaarallisena ja merkityksellisenä aikana. Vanha vuosi oli päättynyt, mutta uusi vuosi ei ollut vielä alkanut. Siihen liittyi monia uskomuksia, enteiden lukemista eli tulevan vuoden ennustamista, ja työkieltoja. Eräs uskomus ennusti, että jos kekristä vanhaan kekriin on sumuinen ja sateinen ilma, niin seuraavana vuonna heinäaikana sataa, mutta jos on selkeä, niin yksi auringonpaisteinen päivä vastaa yhdeksää poutapäivää heinäaikana. Vuoden vaihtumista taas juhlittiin sopivana päivänä kekrin aikaan. Kristinuskon vakiinnuttua Suomeen vuodenvaihdetta alettiin viettää joulu- ja tammikuun välisenä aikana, ja vanhat uskomukset ja tavat seurasivat mukana.

Kekrin juhlinta vuoden vaihtuessa kytkeytyy myös kirkkovuoden päätökseen. Syyskuun lopussa 29. päivä vietetään arkkienkeli Mikaelin, nykyään kaikkien enkelien muistopäivää mikkeliä, joka oli ennen myös palkollisten vuosi- ja muuttopäivä. 1.11. vietettiin kaikkien pyhien päivää, marttyyrien ja veritodistajien muistopäivää. Päivän vietto vakiintui 1800-luvulla, ja samaan aikaan kekri kiinnittyi pysyvästi marraskuun ensimmäiseen päivään. Seuraavana päivänä, 2.11., vietettiin sielujenpäivää eli kaikkien kuolleiden päivää. Tämä katolinen perinne on sekoittunut vanhoihin suomalaisiin uskomuksiin. Vainajia muistetaankin nykyään viemällä hautausmaalle kynttilöitä. Vuodesta 1956 pyhäinpäivää on vietetty lauantaina, joka ajoittuu lokakuun 31. päivän ja marraskuun 6. päivän väliin. Pyhäinpäivä on pitkän juhlattoman jälkeinen pyhä ja samalla myös kirkkovuoden viimeisiä pyhiä.

Muistoja köyripukista Iisalmelta: ”Köyripukki tuli taloon aamulla. Pukkina oli mies, jolla oli turkki nurin päällä. Toinen turkki oli nurin päässä hiha ylös ojennettuna kuin kaula, ja hihasta pisti esiin kirveen terä, varsi oli hihassa. Kirveen terän vieressä oli keritsimet nokkana, lusikat korvina. Hioi nokkaansa ja pelotteli lapsia.” Kuvassa köyriätär vuodelta 1927. Kuva: Museovirasto – Musketti, Kansatieteen kuvakokoelma, Ahti Rytkönen.

Itä-Suomessa kekri on ollut jopa joulua suurempi juhla. Siihen on liittynyt tapoja, jotka ovat nykyäänkin tuttuja vuodenvaihteen juhlista: enteitä on tulkittu ja kylissä on kiertänyt naamarein ja turkein naamioituneita köyripukkeja. Osassa Suomea kekrinä on poltettu myös kekritulia, jotka muistuttavat keväisin ja juhannuksena poltettuja kokkoja. Kaikkialla kekrin viettoon on kuulunut juhlinta ja runsas ruoka, johon kuului uhriaterian tapainen lammasateria. Tällaisesta ateriasta on mainintoja suomalaisissa asiakirjoissa jo 1600-luvulta alkaen.

Koska harva juhlii perinteisiä maatalousyhteisöön ja talonpoikaiseen elämäntapaan liittyviä juhlia, kekriä tutumpi juhla on nykyään Halloween, kelttien sadonkorjuujuhla samhain pyhäinpäivän aatto All Hallows Eve. Tätä kautta kekriin kietoutuu karnevalistisia elementtejä ja piirteitä muiden maiden syksyisin vietettävistä juhlista, esimerkiksi kaikille tuttu kurpitsalyhty. Maalaisliitto yritti 1950-luvun tienoilla vakiinnuttaa kekriä maaseutuväen suureksi juhlaksi siinä kuitenkaan onnistumatta, ja siksi kekri näkyy nykyään lähinnä vain koulujen ruokalistoilla syys–lokakuun tienoilla.

Noora Viljamaa, hum. kand.

Kirjoittaja on Suomen historian perustutkinto-opiskelija, joka työskenteli oppiaineen harjoittelijana kesällä 2019.

Kirjallisuutta:

Aalto, Satu (toim.): Suuri perinnekirja. Suomalaista juhlaperinnettä ennen ja nyt. Karisto, Hämeenlinna 2003.

Hautala, Jouko (toim.): Vanhat merkkipäivät. SKS, Helsinki 2017. 8. painos

Karjalainen, Sirpa & Korhonen, Teppo & Lehtonen, J. U. E: Uusi ajantieto. WSOY, Helsinki 1989

Lempiäinen, Pentti: Pyhät ajat. Kirjapaja, Helsinki 2000. 5. painos

Nirkko, Juha: Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin. SKS, Helsinki 2004

Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Otava, Helsinki 1973.

Uusimmat laulut -lehtinen

JAA ARTIKKELI: Facebooktwitterpinterestlinkedin

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *