Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2025

1500-luku, 1600-luku

Herramme turkulaisia

Kommentoi

Tulliluetteloihin merkityt turkulaiset porvarisnimet olivat 1500-luvulla usein suomenkielisiä ja henkilökohtaisia. Seuraavan vuosisadan alkupuolella nimet lyhenivät niin, että esimerkiksi Vanhapässistä tuli Pässi. Näitä nimiä kirjattiin raastuvanoikeuden pöytäkirjoihin. Saman vuosisadan loppupuolella tulivat käyttöön ruotsinkieliset kaksiosaiset nimet, kuten Blomgren. Monet suvut ottivat käyttöönsä lähinnä latinasta tai ruotsista lainatun nimen. Niinpä esimerkiksi Ruskeapäästä tuli Miltopaeus ja Åhrapäästä Arppe. Monet porvarisnimet olivat huumori mielessä pitäen annettuja. Ne perustunevat yksittäisten henkilöiden erityispiirteisiin tai heille tapahtuneisiin sattumuksiin. Joka tapauksessa ne kertovat turkulaisten huumorintajusta. Mitä lienee tehnyt Jakob Kaalinkaataja? Oliko hän kaatuillut naapurin kaalimaalla iltamyöhään? 

Oman ryhmänsä muodostavat erityisesti 1500-luvulla käytetyt kaksiosaiset suomenkieliset nimet, jotka katoavat nimistöstä lähes täysin 1600-luvun alussa. Näillä nimillä on usein jotakin ominaisuutta kuvaava merkitys. Laajimman ja pisimpään käytössä säilyneen ryhmän näistä muodostavat pää-nimet. Vuonna 1549 mainitaan Knut Paljaspää ja vuonna 1609 Sigfrid Kokkapää ja Henrik Alapää. Vuoden 1632 porvariluettelossa näitä nimiä on vilisemällä: Anders Tasapää, Matts Isopää, Eskil Luupää, Eskil Ruskeapää, Thomas Åhrapää, Jöns Utupää, Mårten Kahrapää ja Nils Satopää.

Toisena ryhmänä olivat poika-nimet. Vuonna 1549 kaupungissa asui porvari Markus Hyvämuorinpoika ja vuonna 1582 Hans Muorinpoika. Olivatko 1609 mainitut Erik Miehenpoika ja Erik Arkapoika toistensa vastakohtia, ei selviä asiakirjoista. Ja mahtoiko vuonna 1574 mainittu Markus Hurmuripoika vastata nimeään?

Kaupungissa ei voinut olla samaan aikaan kahta porvaria, joilla oli sama nimi. Tämä olisi sekoittanut kaupankäynnin, sillä muissa kaupungeissa olevien kauppakumppanien piti olla varmoja tavaroiden lähettäjän ja tilaajan henkilöllisyydestä. Kun Turussa oli vuonna 1549 jo yksi Mickel Rakki, ei hänen porvarisoikeudet saanut Mickel-poikansa voinut kantaa samaa nimeä, vaan hänestä tuli Rakinpenikka. Saman logiikan mukaan vuonna 1632 saman tontin kahdella puolikkaalla asui kaksi Jöns-nimistä porvaria, Pillu ja Sianpillu.

Turun vuoden 1549 tulliluetteloon päätyivät myös porvareiden Jöns Suolenkääntäjän, Mickel Rakinpenikan ja Henrik Rajakarhun kaupunkiin tuomat suolaerät. Kansallisarkisto 233, Turun kaupungin tullitilit 1549, s. 9v.

Muita ominaisuuksia kuvaavia nimiä esiintyy mainituissa asiakirjoissa taajaan. Vuoden 1549 tulliluettelosta löytyvät Henrik Pahajalka, Lasse Mustakulli, Sigfrid Punasaapas, Lasse Mesileipä, Lasse Järvihauki, Henrik Paharauta ja Anders Karvatasku, jonka suku on saanut Turkuun kadunkin. Vuosisadan lopulla ja 1630-luvulla asiakirjoihin pääsivät esimerkiksi Anders Hassuparta, Jöran Suvikenkä, Mårten Lehmäkenkä, Filpus Mustasuu, Matts Tomuhousu (mylläri), Grels Huithattu, Thomas Suolenkääntäjä (makkarantekijä) ja Eskil Ymmyriäinen. Jotkin moderneilta tuntuvat sanat ovat vanhoja, mutta muuttaneet merkitystään, kuten 1584 mainitun Anna Rambon ja 1609 kirjatun Olof Persun nimet. Kaupungista löytyivät myös Helvetin Sigfrid, Piruntappaja, Paratiisin Maria, Pillunpalan leski ja Jöns Kissankenkä (teurastaja).

Ulkomaalaisilla valtaporvareilla oli sukunimensä, jotka kulkivat sukupolvesta toiseen, kuten Plagman, Såger ja Wittfooth. Alempi porvaristo käytti pelkkää patronyymiä tai usein sen talon nimeä, jonka perhe omisti. Tällaisia nimiä olivat esimerkiksi Anttila, Fläskilä, Kissala ja Tallila. Perheen nimi voitiin muokata myös talon nimestä, kuten esimerkiksi Fläskilästä saatu nimi Fläske. Erityisesti ulkomaisilla käsityöläisillä saattoi olla sukunimi, mutta siihenkin lisättiin yleensä ammatista kertova nimi Guldsmed, Skomakare tai Tynnebindare. Koko nimi saattoi kuulua siis Mårten Lambertz Skomakare – Mårten Lambertz suutari.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto 233–237, Turun kaupungin tullitilit 1549–1617; Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat (−1809), Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat (TKO) z:171−207 (1639─1700), Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat (TRO) z:1−67 (1623−1700) 

Turun kaupunginarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa:4 (1632)

1900-luku

Prinsessa Sibyllan kesäpäivä Turussa

Yksi kommentti

Kesäkuussa 1955 Turku sai harvinaisen vieraan. Vesterbottenin herttuatar, Ruotsin prinsessa Sibylla, saapui Suomeen tyttäriensä Birgittan ja Desirén kanssa. Matka alkoi Helsingistä, jossa kuninkaallinen seurue vieraili muun muassa Eduskuntatalossa, Presidentinlinnassa ja Suomenlinnassa. Heidät vastaanottivat presidentti J. K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi, ja iltajuhla vietettiin Kalastajatorpalla.

Ruotsin prinsessa Sibylla vierailulla Helsingissä 8.6.1955. Kuvaaja UA Saarinen. Kuvalähde: JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma, Museovirasto.

Matka jatkui Porvooseen, Lappeenrantaan ja Imatralle, ja lopulta Turkuun, jossa prinsessat saapuivat autokolonnassa Paraisten tienhaaraan 13. kesäkuuta. Automobiiliklubin ruskealakkiset edustajat ojensivat prinsessa Sibyllalle vaaleanpunaisia ruusuja. Hän otti kukat vastaan autossa istuen, mutta huomattuaan valokuvaajien vaikeudet hän kysyi ystävällisesti: “Onko liian pimeää, pitäisikö minun astua ulos?” Kuvakin saatiin. Siinä teräksenharmaassa jakkupuvussa ja valkomustassa hatussa istuva prinsessa hymyili kameralle.

Turussa kuninkaallinen seurue tutustui Tuomiokirkkoon, jossa professori Svante Dahlström esitteli kirkon historiaa. Erityisesti prinsessa Sibyllaa kiinnosti Kaarina Maununtyttären sarkofagi, jonka ääressä hän vietti pitkän tovin. Luostarinmäellä kampamestari sorvasi kuninkaalliselle seurueelle sarvikammat, savenvalaja sai aplodit esimerkillisestä dreijaamisesta, ja suutarimestari otti prinsessojen mitat käsintehtyjä kenkiä varten. Turun linnassa partiotytöt lauloivat marssin, ja prinsessat tutustuivat museoon, jossa kirjoittivat nimensä kuningas Kustaa V:n lahjoittamaan vieraskirjaan.

Lounas nautittiin Turun Ruotsin konsulaatissa, vuorineuvos Hans von Rettigin kodissa Aurajoen rannalla. Pieni Carl-Gustav ojensi prinsessalle ruusukimpun, ja seurue siirtyi punaista mattoa pitkin sisään. Mukana olivat kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen, maaherra Erkki Härmä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Toivonen.

Vierailu päättyi Turun satamaan, josta prinsessat tekivät paluumatkansa Ruotsiin hävittäjä Upplandilla. Matka oli osa laajempaa kulttuurista ja diplomaattista yhteydenpitoa, ja se tallennettiin myös filmille. Suomen Filmiteollisuuden dokumentti Resan till Finland ikuisti kuninkaallisten matkan – ja sen hetken, jolloin Turku sai kuninkaallisia vieraita.

Noora Kallioniemi

Lähteet:

Suomen Filmiteollisuus (1955) Resan till Finland. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_1043874
Helsingin Sanomat, 14.6.1955, nro 158, s. 12, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2516891?page=12
Uusi Aura, 1.6.1955, nro 145, s. 12
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3086159?page=12
Kansan Tahto, 12.6.1955, nro 134, s. 3
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3080962?page=3

1700-luku

Turusta lähtemisen vaikeudesta

Kommentoi

Turku toukokuun alussa vuonna 1795. Nuori akateeminen mies on lähdössä ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille. Hän on antanut sidotuttaa itselleen muistikirjan, jonka valkoiset sivut ovat vielä tyhjät. Matkan aikana nuo sivut tulevat täyttymään muistiin kirjatuista kokemuksista aina baletti- ja ooppera-arvioista keskusteluihin erilaisten tuttavuuksien kanssa aatelisherroista munkkeihin ja katulapsiin. Suuren seikkailunsa kynnyksellä hän kirjoittaa: ”Turusta Amsterdamiin: pahuksenmoinen matka nuorukaiselle, joka on nähnyt vain vähän opiskelukamarinsa ja atlaksensa ulkopuolella olevaa maailmaa.” 

Reinberg, Johan Jakob. Slottet. (Åbo). Åbo Slott. Vy Från Berget Vid Varvsgatan Mot Slottet, Hirvensalo, Tjärholmen Och Runsala. 1852. Åbo Akademin arkistokokoelmat.

Näin kirjoittaessaan Frans Michael Franzén hiukan liioitteli. Nuori hän kyllä oli – täyttänyt helmikuussa 23 vuotta – mutta sentään poistunut kammaristaan Uppsalaankin opiskelemaan. Ruotsin valtakunnan ulkopuolella oululaissyntyinen Franzén ei kuitenkaan ollut käynyt. Turkuun hän oli muuttanut jo 13-vuotiaana aloittaessaan opintonsa Turun akatemiassa. 17-vuotiaana Franzén oli jo maisteri, muutamaa vuotta myöhemmin dosentti. Oppineiden maailma oli avautunut hänelle varhain jo lapsena tunnistetun lahjakkuuden, nopean oppimiskyvyn ja lukeneisuuden ansiosta. Mutta nähdä maailmaa omin silmin olisi tietysti toista kuin siitä lukeminen. Franzén osoittautui mainioksi matkapäiväkirjan kirjoittajaksi. Hänen merkintänsä ovat tarkkanäköisen ja kirjallisesti lahjakkaan ihmisen huomioita lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Franzénin matka ulottui lopulta Amsterdamia paljon laajemmalle alueelle Manner-Euroopassa ja Brittein saarilla. 

Toukokuisessa Turussa matkaanlähtö kuitenkin kesti, sillä tuulet eivät olleet suotuisia. Helsingöriin suuntaava kauppalaiva oli lähtövalmiina Pikisaaren satamassa. Sen mukana Franzén ja hänen matkakumppaninsa Carl Fredrik Bremer pääsisivät Tanskan puolelle, josta matka jatkuisi kohti Manner-Eurooppaa. Mutta nyt laiva vain odotti. Ja Franzénin matkakuume paheni. Lopulta useiden päivien viivästyksen jälkeen matka oli alkamassa. Purjelaivan ympärillä hääräili vielä matruusien puolisoita. Nämä olivat tulleet saattamaan miehiään matkaan. Kun alus irtosi laiturista, vaimot seurasivat lähtöä kyynelsilmin. 

Turku hävisi näköpiiristä. Edessä kokonainen saarten labyrintti – näin Franzén saaristoa kutsui – jonka kaiken aikaa muuttuvia maisemia matkustaja saattoi ihailla. Kunnes Korppoon kohdalla tuuli jälleen tyyntyi ja matka pysähtyi. Odottelussa tuhraantui taas useita päiviä ja Franzénin kärsivällisyys oli koetuksella. Suuri seikkailu antoi odotuttaa itseään. 

Franzénin merimatka Turusta Helsingöriin kesti lopulta kolmisen viikkoa. Kokonaisuudessaan hänen Euroopan-matkansa kesto oli lähes puolitoista vuotta.

Heli Rantala

Lähteet:

Frans Michael Franzén: ”Antekningar under en Utrikes resa”, Åbo Tidning 31.1.1801. [Jatkokertomuksen ensimmäinen osa.]

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. Helsinki: Gaudeamus, 2020.

1800-luku

Siirtomaaseikkailujen romantiikka ja realismi

Kommentoi

Vuoden 1879 juhannuksena Turun satamaan laskeutui muiden Ruotsin-laivan matkaajien muassa paluumuuttaja kaukaisilta mailta. Kemiöläissyntyinen, Turussa opiskellut ja nuorempana työskennellyt Hjalmar Björling (1848–1885) oli viettänyt enimmän osan 1870-luvusta Aasiassa, pääasiassa Alankomaiden Itä-Intiassa eli nykyisessä Indonesiassa.

Mikä vei Björlingin, keskiluokkaisen papin pojan, kauas itään? Seikkailunhalu, haaveet rikkauksista, ehkä jopa henkilökohtaisen maineen tavoittelu. Björling hankkiutui parikymppisenä Bataviaan (nyk. Jakarta) ja asettui sinne pitämään kauppaa ruotsalaisen kollegan kanssa. Joidenkin vuosien jälkeen tie vei vielä kauemmas, Kiinan rannikolle saksalaisen siirtomaafirman asiamiehenä.

Hjalmar Björlingin kauppaliike sijaitsi Bataviassa tällä vanhan liikekeskustan Pasar Pisang -kadulla. Woodbury & Page, ~1865–69. Leidenin yliopiston kirjasto, KITLV 3385. http://hdl.handle.net/1887.1/item:790422 

Monivuotinen siirtomaaura huipentui yritykseen perustaa oma tupakkaplantaasi Sumatran saarelle, mutta hanke ei ollut kovinkaan menestyksekäs. Laajeneva, kovaotteinen ja riistävä plantaasitalous aiheutti paikallisväestössä kiivasta vastarintaa, väkivaltaistakin. Björling oli aikeissaan kiistatta historian väärällä puolella, mutta pitkään hän ei Sumatralla kestänyt. Kotimaahan hän palasi häntä koipien välissä.

Turussa hän saattoi kuitenkin ylpeillä täkäläisittäin harvinaisilla kokemuksillaan. Björling kirjoitteli puolivakinaisesti sanomalehtiin (mm. Åbo Underrättelser) siirtomaa-aiheisia tekstejä ja jopa novelleja. Malaijasta hän toi mukanaan myös paikallisen palvelijansa Mayn, jonka kasteesta luterilaiseen uskoon uutisoitiin ympäri maata arvattavaan tapaan eksotisoiden, arvaillen mm. hänen sopeutumiskyvystään Pohjolan pakkasiin.

Björlingin ura siirtomaissa ei ollut menestyksekäs, eikä tuottanut hänelle maallista vaurautta sen paremmin kuin kirjallistakaan glooriaa. Sikäli häntä voisi luonnehtia eräänlaiseksi historian sivuhahmoksi. Mielenkiintoisen tästä hahmosta tekee nykypäivän näkökulmasta se, mitä hän kertoo Turun asemasta osana globaaleja siirtomaaverkostoja, vaikkakin syrjäisenä sellaisena. Satama avasi tien kauas maailmalle, hyvässä ja pahassa.

Mikko Toivanen

Lähteitä:

Toivanen, Mikko. (2023). A Nordic Colonial Career Across Borders: Hjalmar Björling in the Dutch East Indies and China. The Journal of Imperial and Commonwealth History, 51(3), 421–441. https://doi.org/10.1080/03086534.2023.2205697

Toivanen, Mikko. (2020). Suomesta Sumatralle: miten Hollannin Itä-Intia ja Britannian siirtokunnat näkyivät 1800-luvun loppupuolen suomalaisessa lehdistössä?. Historiallinen Aikakauskirja, 118(4), 540–544. https://doi.org/10.54331/haik.140764 

1500-luku, 1600-luku

Turun Annikaisesta Karin Hakolaan

Kommentoi

Tunnetun runon mukaan Turun Annikainen istuu sillan pielessä vanhana naisena ja varoittelee nuoria neitoja lankeamasta saksalaisten kauppakestien pauloihin. Nämä kun viipyvät kaupungissa kauppaamassa tavaroitaan vain talvikauden ja purjehtivat heti ensimmäisellä avovedellä takaisin kotiseuduilleen.

Annikainen – tai Anikkainen – oli kokenut tämän petturuuden. Talvikauden hän syötti ja juotti kestiä tammikamarissaan. Ja sitten kesti hylkäsi hänet. Sanalla ”kesti” viitataan kuitenkin porvarisvalaa vannomattomaan mieheen, jolla oli raadin lupa myydä tuotteitaan kaupungissa vain tietyn ajan. Mikäli kesti olisi vannonut Turkuun porvarisvalan, hän olisi saanut asettua kaupunkiin pysyvästi. Kestin oli kuitenkin jätettävä kaupunki sakkojen uhalla. 

Suomalaiset tunnettiin sadat vuodet velhoina, jotka kykenivät hallitsemaan säitä ja tuulia. Laivalla oli hyvä olla suomalainen hädän sattuessa. Annikainenkin oli runon mukaan säiden haltija, sillä hän asettui kestille raivoissaan meren rantaan ja nostatti myrskyn, joka upotti kestin laivan. ”Kutti kutti kestin kelmi”, kuten runoelman eräs versio toteaa.

Olivatko turkulaiset naiset sitten yhtä heikkoja ja samaan aikaan vahvoja, kuin runo antaa ymmärtää? Esimerkiksi todellisesta elämästä käy porvarska – kauppiastaloaan hallitseva ja itsenäistä kauppaa harjoittava porvarisnainen – Karin Hakola. Karin syntyi Paraisten Kapellstrandin kartanossa vähäiseen suomalaisperäiseen rälssisukuun. Vuoden 1550 paikkeilla hän avioitui Turkuun kauppias Jakob Klemetsson Hakolan emännäksi nykyisen Suurtorin laidalle Brinkkalan taloa vastapäätä.

Karin Hakolan aviomiehet luetellaan Paraisten maantarkastusluettelossa vuonna 1606. KA 1672a, 29v.

Jakob Hakola toimi kauppiaana, Turun kaupunginkirjurina, kaupunginvoutina ja raatimiehenä. Hän kuoli vuoden 1590 alkupuolella. Karinia ei ajan tavan mukaan mainita asiakirjoissa ennen kuin leskenä, sillä perhettä edusti virallisissa asiakirjoissa sen pää, siis aviomiehen eläessä hän. Leskenä Karin oli perheensä pää. Esimerkiksi Karinin Saksasta tuomien tuotteiden nimikkeet monipuolistuivat huomattavasti hänen leskeytensä aikana. Suola, hunaja, pippuri, saippua, satulat, miekat, rihkamatavarat ja kankaat olivat näitä uutuuksia.

Karin avioitui uudelleen loppuvuodesta 1591 Matts Mårtenssonin kanssa, josta tuli Matts Hakola, raatimies ja pormestari. Hänen kuoltuaan vuoden 1602 jälkeen Karin avioitui kolmannen kerran vuonna 1606 rälssisäätyisen Lemun kirkkoherran pojan Erik Spåran kanssa. Tämä otti käyttöön nimen Erik Hakola ja kohosi raatimieheksi ja pormestariksi. 

Hakolan kauppiastalo tunnettiin luotettavana kauppakumppanina ympäri Itämerta, ja siksi tuntemattoman miehen oli edullisempaa esiintyä sen isäntänä. Erik oli Karinia huomattavasti nuorempi, syntynyt mahdollisesti 1570-luvulla, kun Karin oli puolestaan syntynyt viimeistään 1530-luvulla. Avioliitto ei kestänyt pitkään, sillä Karin haudattiin Turun tuomiokirkkoon jo 12.7.1609 varakkaalle porvarille sopivalla summalla. Erik kuoli vasta vuonna 1655 ja haudattiin myös tuomiokirkkoon.

Karin tiesi olevansa elämänsä ehtoossa solmiessaan viimeisen avioliittonsa. Nuori aviomies sai hänen rahansa käyttöönsä, mutta ei aivan kuten Annikaisen kohdalla. Karin nimittäin naitti tyttärentyttärensä Erikin veljelle ja sai tämän valvomaan perheen omaisuuden käyttöä. Erikillä oli lisäksi tuoda pesään oma laivansa ja menestyksekäs Pohjanmaan kauppansa. Karinin ensimmäisen avioliiton solmimisesta hänen kolmannen miehensä toisen puolison kuolemaan kului runsaat sata vuotta, eräänlainen ennätys sekin!

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto 261, Voudintilit, Turun tuomiokirkon tilit 1609, s. 23.

Kansallisarkisto 1672a, Voudintilit, Piikkiön kihlakunnan maantarkastusluettelossa vuodelta 1606, 29v. 

39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista. Turun museokeskuksen julkaisuja 85. Turun museokeskus. Turku 2019.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, SKVR IX1 98. Sääksmäki, Blåfield ja Varelius. Ritvalan Helka-virret, 1846. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kvr-046370 

1800-luku

Kun miekka jakoi oikeutta

Kommentoi

Turkua kuohutti loppuvuodesta 1821 rikostapaus, josta tiedetään seuraavat seikat. Kymmenentenä joulukuuta kello kahdeksan aamulla Keisarillisen Turun yliopiston lääketieteen professorin Israel Hwasserin asuntoon ilmaantui nuori viittaan pukeutunut mies. Talonväki valmistautui juuri aamukahville. Saliin ohjattu vieras pyysi saada puhua professorin kanssa, ja kun tämä saapui paikalle, mies ojensi hänelle paperilapun, jossa luki “oikeus on käsissäni”. Hwasser ehti hädin tuskin kysyä vieraalta, mitä teksti tarkoitti, kun tämä veti viittansa alta esiin miekan, jolla iski talon isäntää ohimon seutuville niin, että verta roiskahti esiin. Talossa alkoi yleinen sekasorto. Eräät tiedot kertovat, että Hwasser kaatui iskun voimasta lattialle ja löi päänsä, toisten tietojen mukaan hän lähti haavoittuneena ja pystyssä pysyen etsimään apua muualta talosta. Pahantekijä ehti tällä välin kadota jäljettömiin.

Professori Israel Hwasser (1790–1860). Johan Cardonin litografia, Wikimedia Commons.

Tapausta ryhdyttiin välittömästi selvittelemään. Vielä samana päivänä tekijäksi tunnistettiin yliopiston kuuluisan kemian professorin Johan Gadolinin mielenvikainen poika Johan Emanuel Gadolin, vuoden 1816 ylioppilas. Hän löytyi kotoaan kamariinsa sulkeutuneena. Professori Hwasser selviytyi aikaa myöten pahoinpitelystä, mutta se olikin suurin piirtein ainoa myönteinen seikka koko välikohtauksessa. Yliopistossa ja sen hallinnossa syntyi jälleen levoton tunnelma. Mitä tapauksesta ajateltaisiin Pietarissa ja keisarihovissa, kun opiskelijat olivat jo muutenkin aiheuttaneet levottomuuksia kaupungilla usean vuoden ajan? Tulisiko keisarille mitta täyteen ja määräisikö hän yliopiston suljettavaksi?

Yliopiston konsistori, jolla oli akateemista tuomiovaltaa, pui tapausta monta kuukautta. Ylioppilas Gadolinia kuulusteltiin ja lausuntoja asiasta pyydettiin. Kaupungilla liikkui huhuja pahoinpitelyn ulkomaisista esikuvista ja ylioppilasyhdistysten tarjoamista virikkeistä, mutta erikoisista näyistään konsistorille kertoneen Gadolinin motiiveista ja ajatuksista ei saatu täyttä käsitystä. Konsistori päätyi ehdottamaan syytetylle useita vaihtoehtoisia rangaistuksia. Lopulta kävi niin, että ylioppilas Gadolin toimitettiin ensin joksikin ajaksi erääseen pappilaan Ruotsissa, ja sieltä hänet vietiin professori Gadolinin vävyn, fyysikko Gustaf Gabriel Hällströmin maatilalle Vihtiin Uudellemaalle. Siellä hän vietti hiljaisuudessa pitkän loppuelämänsä. Professori Gadolin sai puolestaan koko oikeusprosessista tarpeekseen ja erosi yliopistollisesta virastaan oikeudenkäynnin vielä kestäessä vuonna 1822.

Jukka Sarjala

Lähteet:

G[ustaf] Heinricius, Skildringar från Åbo Akademi 1808–1828. Med 46 afbildningar. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland, 1911.

Jukka Sarjala, Åboromantiken. Idéer, läslust och nätverk på 1810-talet. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland & Stockholm: Appell Förlag, 2025.