Aihearkisto: 1700-luku

1600-luku, 1700-luku, 1800-luku

Turun linnan vankila 1600-luvulta 1800-luvulle

Kommentoi

Vankien olot kruunun linnoissa vaihtelivat rikoksen ja vangin sosiaalisen aseman mukaan. Turkulaista syntyperää ollut uskonnollinen separatisti Petrus Scheffer istui Turun linnassa vangittuna 1700-luvun alkuvuosina. Hän kuvaa päiväkirjassaan linnan oloja. Paraisten kappalainen Ericus Ketarenius, joka oli samaan aikaan vangittuna lapsenmurhasta, istui poikansa kanssa ns. Golawitzin kamarissa. Hän haukkui Schefferiä vankipaikastaan, jota tämä kuvaa eräässä yhteydessä rautahäkiksi.

Turun linnan vankilan vankihuone, jossa on päiväksi ylös nostettava nukkumalavitsa. Turun Sanomat, Turun kaupunginmuseo.

Vänrikki Erik Johan Armfeltin toiminta vankeudessa antaa joitakin tietoja niistä oloista, jotka Turun linnan vankilassa vallitsivat vuonna 1688. Jalosyntyinen vänrikki oli päätynyt linnaan laittomasta kaksintaistelusta. Vankeusaikanaan Armfelt sai kolme poikaa komendantin tyttären Beata Lilljebrunnin kanssa. Kun vänrikki ei antanut hyvällä vihkiä itseään lastensa äidin kanssa, vietiin hänet kirkkoon vartijan saattamana. Yhtä kaikki vihkiminen jäi suorittamatta. Pojat kuitenkin julistettiin vänrikin aviolapsiksi. 

Linnan vahtimestari Anders Korp syytti Armfeltia siitä, että tämä oli malttinsa menettäneenä käyttänyt sietämättömiä sanoja, aukaissut vouti Valentin Zanderin ruoka-arkun ja ottanut siitä ruokaa ja pullon etikkaa. Vartija Erik Jöranssonin kimppuun hän oli käynyt tämän vartiovuorolla solvauksin, iskuin ja lyönnein niin, että tämä oli ollut yltä päältä verinen. Johan Slottmanin todistuksen mukaan vänrikki Bröijer oli eräänä iltana lähettänyt tämän Erikin vahtimestarin luo mukanaan yhdeksän äyriä rahaa ostamaan kannun olutta. Kun vahtimestari tai hänen vaimonsa eivät olleet kotona, oli Bröijer käskenyt Erikin mennä vouti Zanderin luo ja pyytää kannullisen olutta siitä leilistä, minkä hän oli antanut tuoda itselleen. Tämän olutkannullisen vouti oli antanut rahatta, mutta tämä Erik ei ollut palauttanut rahoja Bröijerille, joka luuli voudin ne saaneen. Toisena päivänä oli Bröijer kertonut Slottmanille ostaneensa voudilta kannun olutta, jolloin oli selvinnyt, ettei vouti ollut ottanut mitään maksua oluesta. Kun asiasta otettiin selvää, oli vartija soittanut suutaan Armfeltille. 

Pappismies Matthias Moisander kertoi kantelussaan, että hän oli vänrikki Bröijerin ja erään venäläisen kanssa, joka istui hänen kanssaan samassa kamarissa, eräänä iltana juonut viinaa, kun Armfelt oli tullut vouti Zanderin luota alas heidän kamariinsa. Kun he olivat keskenään haastelleet, oli Armfelt puhjennut sanomaan: Sinä koira et olisi päässyt papiksi, ellet olisi antanut superintendentille lahjoja! Moisander sanoi vastanneensa: Kenties sinä tahdot narrata minua, kuten sinun isäsi kävi kimppuuni yleisellä tiellä? Tämän jälkeen Armfelt oli antanut Moisanderille, joka makasi sängyssä ja nousi pystyyn, korvapuustin, niin että hän kaatui ja hänen silmänsä tuli siniseksi. Armfelt oli myös sanonut häntä vanhaksi kelmiksi. Moisander sanoi, ettei hänellä ollut todistajia, mutta yhtä kaikki oli totta se, mitä hän oli ilmoittanut. Hän oli myös nähnyt, kun Armfelt antoi linnannihti Erik Jöranssonille yhdeksän korvapuustia, jolloin hänkin sai yhden korvapuustin heidän erottamisvaivastaan.

Vankilaa modernisoidaan

1700-luvun loppupuolella vankeus alkoi muuttua myös keinoksi kasvattaa rikoksen tehneitä. Enää ei pyritty ainoastaan rankaisemaan. Tämä johti vankeinhoidon hitaaseen kehittymiseen kohti meidän tuntemaamme laitosta. Esimerkiksi vankilapaot eivät olleet tavattomia aikana, jolloin vartijat seurustelivat vielä vankiensa kanssa hyvinkin tuttavallisissa merkeissä. Maaherran lähettämän kirjeen mukaan raati määräsi keskuudestaan vuonna 1763 Turun raatimiehet Gahmbergin ja Lexellin suorittamaan katselmuksen linnan vankihuoneiden kunnosta ja hankkimaan paikalle tarvittavat käsityöläiset mahdollisia korjauksia varten. Joulukuussa 1770 ilmoitettiin, että kolme elinkautisvankia oli äskettäin karannut muurin läpi siitä linnan vankihuoneesta, jossa heitä pidettiin. Maaherra pyysi kaupungin raatia tarkastamaan aukon ja esittämään laskelman sen korjaamisesta. Heinäkuussa 1771 oltiinkin linnan vankilaan hankkimassa lisää poijuja ja jalkarautoja vankien kahlitsemiseen. Linnan sepälle luvattiin antaa tähän tarkoitukseen rautaa. Jo vuonna 1612 laaditussa Turun linnan inventaariossa mainitaan kolme arvoituksellista vangin kannusta, ilmeisesti jalkarautaa. Vuonna 1635 mainitaan puolestaan vankitornin yläosaan sisustettu kirkko. Vankitornin sisustuksena mainitaan kolme rautaovea ja kahdet lattiaraudat avaimineen sekä neljä sinkilää ja kaksi haapatukkia, ilmeisesti vankien kahlitsemiseen.

Linnan lukuisat eri tiloissa sijainneet vankihuoneet eivät ilmeisesti tyydyttäneet vankeinhoidon tarpeita, sillä syyskuussa 1777 voitiin suorittaa loppukatselmus siinä Turun linnan vankilarakennuksessa, jonka sukelluskomissaari Robert Fithie oli ottanut rakentaakseen. Paikalla oli myös Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder, joka oli suunnitellut kyseisen rakennuksen. Vankilassa, joka sijaitsi linnan rundelissa eli pyöreässä tykkitornissa, oli neljä lämmintä huonetta sekä ensimmäisessä että toisessa kerroksessa. Ikkunat oli varustettu kaksinkertaisilla kaltereilla ja alakerrassa niitä suojasivat puiset luukut. Ovet oli rautapellitetty molemmin puolin ja niissä oli vahvat saranat, poikkirauta sekä riippulukot. Tiiliuuneissa oli rautaluukut ja pellit. Lattiat ja välikatot olivat kunnolliset ja vinttikerroksen katto oli suojattu palokatolla. 

Vankien polttopuille oli varattu ovettomat komerot. Lisäksi rakennuksessa oli kahteen osastoon jaettu vessa. Lavitsat, joilla vangit voisivat maata, puuttuivat. Niitä tuli valmistaa kahdeksan kappaletta. Myös niiden päänaluset valmistettiin puutukeista. Muuten valitettiin, että tila teki meren puoleiselta sivultaan epämiellyttävän vaikutuksen. Heinäkuussa 1785 olivat maistraatin edustajat, myös arkkitehti Schröder, maaherran kutsumina tarkastamassa linnan vankihuoneiden kuntoa. Molemmissa kerroksissa lattiat olivat niin huonot, että ne tuli korvata osin tiilillä ja osin lankuilla. Samoin vankien polttopuille varatut komerot todettiin puutteellisiksi. Heinäkuussa 1818 Turun lääninkonttori kuulutti sanomalehdessä, että se järjesti uuden huutokaupan Turun linnan vankihuoneiden seinien lautavuorauksesta ja ikkunoihin asennettavien venttiilien teosta, sillä edellisessä huutokaupassa kukaan ei ollut halukas ottamaan sitä tehtäväkseen tarkoitukseen määrätyllä summalla.

Myös vankien hygieniasta ja terveydestä pyrittiin huolehtimaan. Helmikuussa 1830 maaherra ilmoitti, että hän oli valinnut sairaiden vankien latriinin eli käymälän paikaksi huoneen, joka sijaitsi Turun linnassa keittiön ja ruoanjakeluhuoneen välissä. Hän pyysi maistraatilta kustannusarviota muurin murtamisesta ja sopivasta ovesta. Heinäkuussa 1835 lääninkonttori kuulutti linnan vankihuoneissa tehtävistä korjauksista. Vankilalle tuli pystyttää uusi sauna ja käymälä, vankihuoneita, kirkkoa ja vankien halkoliiteriä tuli korjata. Korjaukset tuli suorittaa valmiiden piirustusten ja kustannuslaskelmien mukaan, joiden summa oli 5 255 ruplaa. Joulukuussa 1835 ilmoitettiin, että Turun linnaan pystytetty sauna ja käymälä vankien tarpeisiin olivat valmistuneet. Keisarillinen senaatti antoi Lars Gabriel von Haartmanin eli Hänen hirmuisuutensa kautta Turun maistraatille tiedoksi 6. lokakuuta 1835, että vastaisuudessa Suomen vankiloiden pöydät ja sängyt tulisi maalata niin kutsutulla setrivärillä entisen vaaleanvihreän maalin sijaan. Tätä oli suositellut Lääkintälautakunta. Ilmeisesti aiemmin käytetty vihreä väri sisälsi myrkyllisiä ainesosia, mahdollisesti arsenikkia. 

Leipää ja viinaa

Vankilassa ruoka koostui lähinnä kuivatusta ja suolatusta kalasta, eri viljalajikkeista valmistetuista velleistä ja puuroista, papusopasta ja kotikaljasta. Vankien oli mahdollista saada ylimääräisiä ruoka-annoksia, mikäli joku niitä toimitti heille tai maksoi vartijoille niiden hankkimisesta. Toisinaan katsottiin, että se, joka oli vaatinut vangitsemista, oli vastuussa vastapuolensa ruokkimisesta. Vuonna 1648 Turun velkavankilassa istunut Matti Josefinpoika Kellare valitti, että hänen velkojansa olivat antaneet vangita hänet, mutta eivät toimittaneet hänelle ruokaa. Kaiken lisäksi nämä olivat matkustaneet Ruotsiin, joten hänen vankeutensa tulisi jatkumaan. Raastuvanoikeus määräsikin velkojat ruokkimaan vankinsa.

Turun raati oli saanut maaliskuussa 1698 kuninkaan kirjeen, jossa sitä kehotettiin määräämään kuluvalle vuodelle taksa, joka maksettaisiin kullekin elinkautisvangille hänen elannokseen. Raati katsoi, että vaikeiden aikojen vuoksi summa tuli pitää kahdessa hopeaäyrissä päivältä. Sama summa oli maksettu jo edellisenä vuonna. Vuonna 1722 tämän ruokarahan ilmoitettiin olevan kolme hopeaäyriä päivältä. Myös ulkopuoliset henkilöt myivät Turun linnan vangeille ruokatarvikkeita. Linnan vahtimestari Petter Qvidja esitti joulukuussa 1722 raadille maaherran kirjeen, jossa kiellettiin porvaristoa myymästä leipää linnan vangeille miehitysvuosien myötä maahan tullutta venäläistä rahaa vastaan.

Viinan myyminen vangeille oli ehdottomasti kiellettyä. Tätä kieltoa ei aina kyetty valvomaan. Esimerkiksi huhtikuussa 1779 valitettiin, että kun linnasta tuotiin vankeja Turkuun kärsimään julkista raipparangaistustaan, olivat nämä yleensä aivan humalassa. Linnan vahtimestari von Hausen ilmoitti, että linnassa he eivät saaneet viinaa, mutta kaupunginvahti, joka toi heidät kaupunkiin, antoi heidän käydä matkalla ryyppäämässä kapakoissa. Raati ilmoitti, että tällaista ei saisi vastaisuudessa tapahtua.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Helsinki (KA):

KA 1749, Turun linnan tilikirja 1612, 6; KA 7119, Turun linnan tilikirja 1635, 8v, 22─23.

Turun kaupunginarkisto (TKA):

Turun maistraatin arkisto K 7, Syne- och mätnings instrument 1776─1785, 5.9.1777, 126─129; 11.7.1785, 545─546v.

Turun maistraatin pöytäkirjat (TMP) AIa 1, 27.8.1763, § 2, 678; TMP AIa 9, 2.1.1771, § 1, 1─2; 20.7.1771, § 5, 606v─607; TMP AIa 17, 24.4.1779, § 6, 369; TMP AIa 48, 20.2.1830, § 2, 156─157; TMP AIa 53b, 14.12.1835, § 7, 1234v; 16.11.1835, § 8, liite, 1154.

Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) BIa 20, 29.5.1648, 143; BIa 62, 23.3.1698, 81v; BIa 81, 16.3.1722, 93; 8.12.1722, 480a.

Pihlajamaa, Lauri 2000: Tukholman suomalaisen seurakunnan papisto 1533─1999. Viro.

Teräsvuori, Kaarlo 1956: Muutamia tietoja vänrikki Erik Johan Armfeltista. Genos 27. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Helsinki.

Toropainen, Veli Pekka 2011: Vankikistu, varaskellari ja karsseri. Linnasta linnaan. Turkulaista vankielämää 1500-luvulta 2000-luvulle. Matti Kohonen & al (työryhmä). Turun Seudun Sukututkijat ry. Turku.

Åbo Allmänna Tidning no 75, 2.7.1818, 3.

Åbo Tidningar no 53, 11.7.1835, 3.

1400-luku, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku

Rutto turkulaisten vitsauksena

Kommentoi

Paiserutto on esiteollisen ajan tartuntataudeista leimallisin ja pelätyin. Ruton pelottavuus perustui sen yllätyksellisyyteen. Tauti ilmaantui epäsäännöllisin väliajoin ja pystyi etenemään koko väestöön. Monet muut kulkutaudit olivat niin tavallisia, jopa jokavuotisia ilmiöitä, ettei niiden ilmaantuminen aiheuttanut suurta yllätystä, saati paniikkia. Varsinkin lapsia uhanneiden tuhkarokon, isorokon ja hinkuyskän kanssa oli pakon edessä totuttu elämään. Pahimmillaan vain muutamassa päivässä kuolemaan johtanut rutto levisi sen sijaan tehokkaasti myös aikuisväestöön. Kauhua herättivät ruton näkyvät oireet, kuten mustat paiseet tai tummunut kieli, joiden mukaan 1300-luvun eurooppalainen pandemia musta surma on saanut nimensä. 

Kuolemantanssi on mustan surman jälkeen kirkkotaiteessa yleistynyt aihe, joka kuvaa vertauskuvallisesti kuoleman universaaliutta. Liber chronicarum (Nürnbergin kronikka), 1493. Wikimedia Commons. 

Esiteollisen ajan katkelmallisissa lähdetiedoissa rutto mainitaan useammin kuin muut tartuntataudit. Emme tiedä, ulottuiko lähes koko Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä levinnyt musta surma Suomeen. Lähteiden perusteella tautia esiintyi Suomessa kaikkiaan 17 kertaa 1400-luvun alun ja vuoden 1711 välisenä aikana. Suomen merkittävimpänä ja laajaa ulkomaankauppaa harjoittaneena kaupunkina Turku välttyi vain harvoin näiltä epidemioilta. Kun rutto puhkesi jossain Itämeren rannikkokaupungissa, se lähes aina kulkeutui myös Turkuun. Laivaliikenne ja muut vilkkaat yhteydet pitivät huolen taudin leviämisestä laajalle. Vuosina 1500–1711 rutto mainitaan Turkua koskevissa lähteissä 12 kertaa. Vuosien 1710–1711 epidemia oli viimeinen kerta, jolloin ruttoa esiintyi Suomessa ja myös Turussa.

Vaikka ruton tarttuvuus tunnettiin, sen leviämismekanismeista oli vain arvailuja. Ihmiset turvautuivat moniin keinoihin välttääkseen sairastumisen. Niiden hyödyllisyydestä on vaikea sanoa mitään, sillä ainakaan esivallan 1600-luvulta lähtien määräämät karanteenitoimet eivät epidemioita pidelleet. Taudin tieltä pakeneminen sen sijaan saattoi toimia. Vuonna 1500 Turun kerrotaan autioituneen, kun asukkaat jättivät kaupungin. 

Kuolema oli esiteollisena aikana erottamaton ja nykyistä paljon välittömämpi osa elämää. Ruttoepidemioiden seurauksena oli silti poikkeuksellinen kuoleman läsnäolon tunne. On luonnollista, että kuin tyhjästä ilmaantunut ja nopeasti epidemian mittoihin yltynyt tauti herätti ihmisissä pelkoa ja suorastaan hallitsematonta kauhua. Ruttoepidemioiden aikana vakiintuneet henkiset rakenteet ja niihin pohjautuneet käyttäytymismallit helposti murtuivat. Tämä näkyy esimerkiksi hautausten järjestämisessä. Kun Turussa havaittiin ensimmäiset ruttotapaukset syyskuun lopulla 1710, vielä tammikuussakin osa ruumiista odotti hautaamistaan. Yhteisön täydellisestä kaaoksesta kertoo, että aikalaiskuvausten mukaan öisin kaduille viskeltiin ruttoon kuolleiden ruumiita ja jopa sellaisia, jotka yhä elivät ja joita olisi voitu auttaa. 

Mika Kallioinen

1700-luku, 1800-luku

Yrttejä unettomuuteen

Kommentoi

Vesihoito, kääreet, maitodieetti, lepohoito. Mielikuvaharjoitukset. Magnetismi. Sähköhoidot. Suklaa, banaani, juusto. Bromi, kloraali, oopiumi, morfiini, veronaali. Unikko. Kamomillatee.

Jos ei uni tule, ehkä näistä löytyisi apua?

Unettomuus ei ole vain meidän aikamme vaiva. Unen puutteeseen on etsitty hoitokeinoja tuhansien vuosien ajan. Osa on varsin mielikuvituksellisia, ja jotkut kuulostavat nykynäkökulmasta jopa vaarallisilta. Silti moni uneton tietää, että jossain pisteessä sitä on valmis kokeilemaan melkein mitä vain, että saisi nukuttua. 

Suomalaisesta kansanperinteestä löytyy runsaasti ohjeita unen saantiin. Luonnosta saatavat aineet kuten unikko, sianpuolukka tai sudenpursu listataan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistojen kansanlääkintää käsittelevissä aineistoissa, samoin saunominen ja tietysti viina. Ehkä taiat tai loitsut auttaisivat? Tai kenties peseminen vihdalla, jolla ”kuuntautinen” nainen on kylpenyt?

Elias Lönnrotin Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri -teoksella (1839) oli merkittävä rooli terveysneuvojen levittämisessä. Apteekkimuseon ja Qwenselin talon Kun lääkäri ei ole lähellä -näyttely. Kuva Pälvi Rantala.

Monia kasveja, joilla on hoidettu unettomuutta, on käytetty lääkekasveina vuosisatojen ajan, ja esimerkiksi koiruoho, siankärsämö, kataja ja kamomillasaunio olivat kansanlääkinnässä monikäyttöisiä yleisrohtoja. Kun lääkäri ei ole lähellä -näyttelyssä  Apteekkimuseossa voi tutustua 1700- ja 1800-luvun kansanlääkintään. Museon herbahuoneesta taas löytyy muun muassa sitruunamelissaa, jolla voidaan hoitaa esimerkiksi hysteriaa, unettomuutta ja kuukautisvaivoja, kamomillasaunio taas rauhoittaa ja ehkäisee tulehduksia ja vatsavaivoja.

Myös Louhisaaren linnan talousreseptien joukosta, 1820-luvulla muistiin kirjattuna, on ”Elämän eliksiirin” ohje, jolla monien muiden vaivojen lisäksi hoidettiin unettomuutta. Vähän ennen nukkumaan menoa tuli ottaa 30 tippaa juomaa, johon tuli muun muassa hyvin liuotettua salpietaria (kolme luotia), valkoista viinikiveä (niin ikään kolme luotia) ja sama määrä punaisen mirhamin kumia.

Löytyisikö näiden yrttien joukosta apua unettomuuteen? Turun Apteekkimuseon herbahuone. Kuva Pälvi Rantala.

Monenlaiset yrttijuomat ja iltateesekoitukset ovat nykyäänkin tuttuja markettien ja luontaistuotekauppojen hyllyiltä. Ainakin kamomilla on edelleen suosittu iltajuoma, ja jokailtaisen suklaanmussutuksen voi ehkä ainakin itselleen perustella sillä, että se tuo hyvän unen. 

Pälvi Rantala

Lähteitä: 

Apteekkimuso ja Qwenselin talo. Tuula Hänninen, Johanna Viitaharju ja Jukka Vornanen. Turun museokeskus 2018.

Dornblüth, Otto: Unettomuus ja sen hoito. Helsinki: Weilin & kumpp. Osakeyhtiö, 1912.

Kun lääkäri ei ole lähellä. /När läkaren är långt från hemmet./ When the Doctor is Far from Home. Apteekkimuseo ja Qwenselin talo, näyttely 13.3.2026–15.8.2027. 

Kuurne, Jouni: Louhisaaren linnan talousreseptit (n. 1770–1850.) SKS, Helsinki 2008.

Oudinot, P. & Jagot, Paul C.: Miten pääsette unettomuudesta: taito helposti nukkua, vaikka on melua, huolia tai vaivoja. Ranskasta suomentanut Valfrid Herman. Kariston tietokirjat 31, 1929.

Rantala, Pälvi: ”Terve uni on kasvatuksella hankittavissa”: nukkumisen ohjeistaminen 1800-1900-luvun vaihteen suomalaisissa terveysohjeissa.  J@rgonia, 15 (29), 62–79.

Rissanen, Anu: Veden merkitys mielisairaaloiden muuttuvissa hoitokulttuureissa. Teoksessa Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus. Toim. Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva & Annastiina Mäkilä. Nykykulttuurin tutkimus, Jyväskylä.

Rantala, Pälvi: Valvojat. Tutkimusmatka unettomuuden historiaan. Avain 2022. 

Scrivner, Lee: Becoming Insomniac. How Sleeplessness Alarmed Modernity. Palgrave Macmillan, 2014.

Shorter, Edward: Psykiatrian historia. Suom. Eila Salomaa. Alkuteos A History of Psychiatrry 1997. Into Kustannus Oy, 2019. 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Perinteen ja nykykulttuurin arkisto – Kansanlääkintä, Unettomuus.

1700-luku

Arkkitehtuuriaiheiset opinnäytteet 1700-luvun Turun akatemiassa

Kommentoi

Hyödyn aika ja kiinnostus muinaismuistoihin olivat siivittämässä Turun akatemiassa ensimmäisiä arkkitehtuuria käsitteleviä väitöskirjoja. Näitä tehtiin 1700-luvulla niin talousopin kuin historiankin oppituoleihin, riippuen opinnäytteiden näkökulmista. 

Eric Inbergin opinnäytteen Enfaldiga tankar huru trähus kunna i anseende til golf, tak och wäggar göras wäl warma (1762) kansilehti. Kuva: Doria.fi.

Yksi ensimmäisistä oli Nicolaus Turdinin Turun tuomiokirkon rakennushistoriaa käsittelevä väitöskirja Templi cathedralis Aboensis historia (1748). Valitettavasti maisteroituvan Turdinin rahat olivat niin vähissä, että hän sai maisterintyöstään painatettua vain ensimmäiset kahdeksan sivua, ja loppuosan käsikirjoitus on kadonnut. Työllä ei nykyään ole enää erityistä tieteellistä arvoa, mutta se on kiinnostava historiallinen kuriositeetti siitä, miten Turun tuomiokirkon rakennushistoria ymmärrettiin lähes kolmesataa vuotta sitten.

Talousopin oppituolissa arkkitehtuuria käsittelevät opinnäytteet olivat näkökulmaltaan toisenlaisia, ja ne tehtiin usein muodikkaasti ruotsin kielellä. Ruotsin kielen käyttö akateemisissa opinnäytteissä oli 1700-luvun hyödyn ajan uutuus.

Yksi kiinnostavimmista talousopin arkkitehtuuria käsittelevistä opinnäytteistä on Eric Inbergin Enfaldiga tankar huru trähus kunna i anseende til golf, tak och wäggar göras wäl warma (1762). Se kuvailee yksityiskohtaisesti, miten puutalo on rakennettava, jotta se ei lahoa tai homehdu ja pysyy hyvin lämpimänä talvella. 

Opinnäyte oli reaktio aikansa huonoon rakentamistapaan. Siinä pyrittiin edistämään rossipohjan, eli tuulettuvan alapohjan käyttöä. Tuolloin suuri osa vähävaraisempien kaupunkilaistenkin taloista oli vielä maanvaraisia multapenkkirakennuksia, joiden alimmat hirsikerrat lahosivat nopeaan. Opinnäytteet olivatkin joissain tapauksissa myös yhteiskunnallisia puheenvuoroja kuten tämä väitöskirja.

Muita arkkitehtuuria käsitteleviä opinnäytteitä tehtiin 1700-luvun Turun akatemiassa muun muassa kaupunkisuunnittelusta sekä arkkitehtuurikirjallisuudesta. Kaupunkisuunnittelun tutkimuksen maamme kenties ensimmäiseksi esitykseksi voisi kutsua Pehr Kalmin vuonna 1753 presidioimaa Gustac Frid. Aureniuksen opinnäytettä Enfalliga tankar om det, som bör i achttagas, wid en stads anlägning. Edellä esiteltyihin verrattuna varsin laajassa väitöskirjassa käydään perusteellisesti läpi kaupunkien sijoittaminen ilmastollisesti ja luonnonvarojen kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen paikkaan sekä sopivien liikenneyhteyksien äärelle.

Fragmentaarisuudessaan nämä muutamat teokset kertovat verraten hyvin siitä, että Suomen alueella ei tuolloin ollut arkkitehtikoulutusta eikä ensimmäistäkään koulutettua arkkitehtia. Tämä nousee erinomaisesti esiin Isaak Estlanderin vuonna 1787 julkaistussa opinnäytteessä Anmärkningar uti Byggnings-Konsten i allmänhet och den Finska i synnerhet, jossa hän kirjoittaa Suomen arkkitehtuurin alennustilasta seuraavasti:

”Ruotsissa on varsin harvoja arkkitehtuurista kirjoittavia henkilöitä, eikä Suomen rakennustaiteesta ole kirjoitettu juuri mitään. Julkiset ja yksityiset kirjastomme lähes ammottavat tyhjyyttään tämän tieteenalan osalta, ja mikä on vielä pahempaa, meillä on tuskin lainkaan arkkitehteja maassamme ja vieläpä varsin vähäpätöisiä rakennuksia, joita katsella ja joista voisi ottaa mallia.”

Panu Savolainen

Lähteet:

Turun akatemian maisterinopinnäytteet (Doria).

1700-luku

Vuoden 1775 kaupunkipalon tutkinta Turussa

Kommentoi

Elokuun 10. päivänä 1775 Turussa sattui vuosikymmenten tauon jälkeen laaja kaupunkipalo. Vaskiseppä Nordquistin lesken Dorothea Bomanin talosta alkanut palo tuhosi 150 tonttia Pohjoiskorttelissa. Tulipalo oli yksi ensimmäisistä, joissa paloa vastaan taisteltiin menestyksekkäästi palopurjein, ja se saatiin tällä tavoin rajattua Brahen poikkikatuun.

Kaupunkipalot olivat valtavia taloudellisia ja yhteisöllisiä katastrofeja, ja siitä syystä ne tutkittiin tuomioistuimessa tarkoin. Niin myös tässä tapauksessa. Oikeutta käytiin Turun kämnerinoikeudessa 15.8.–25.11.1775, ja tapauksessa kuultiin talossa tulipalon alkaessa olleita Dorothea Bomania ja hänen poikaansa, kupariseppäkisälli Carl Petter Nordquistia sekä Bomanin ystävää Anna Helena Hedvallia – sekä lukuisaa joukkoa läheisyydessä olleita todistajia.

Oikeudenkäynnissä käytiin läpi, oliko tulipaloa edeltänyt tulen käyttö keittiöissä, leivintuvassa tai työpajassa. Nordquist vastasi lounaalla tehdyn ruokaa ja päivällisen jälkeen keitetyn hieman kahvia liedellä. Hänen poikansakaan ei ollut käyttänyt verstaalla tulta. Talon leivinuunia oli viimeksi käytetty viikkoja sitten leivän tekemiseen.

Kuukausien oikeudenkäynnin ja todistajanlausuntojen jälkeen Dorothea Boman ja Carl Petter Nordquist saivat huokaista helpotuksesta, kun kämnerinoikeus totesi heidät 25. marraskuuta syyttömiksi:

”Kuten edesmenneen kupariseppä Nordquiston leski Dorothea Boman ja hänen kupariseppäkisällipoikansa Carl Petter Nordquist ovat yhdessä vannoneet, tuli ei 10. elokuuta syttynyt heidän huolimattomuutensa tai tahallisuutensa johdosta, on kämnerinoikeus näin ollen vapauttanut heidät syytteistä tässä asiassa.”

 Vuodelta 1777 olevassa rakennuspiirustuksessa palon tuhoaman alueen jälleenrakennuksessa näkyy palon jälkeen suosittu kivikatto. Turun kaupunginmuseon arkisto.

Vuoden 1775 kaupunkipalo säikäytti turkulaiset. Se johti uusiin rakennustapaohjeisiin ja pyrkimyksiin paloturvallisen asemakaavan puolesta. Maaherra Christoffer Rappe kampanjoi paloturvallisten kivikattojen puolesta. Tässä ratkaisussa herkästi syttyvät katemateriaalit kuten lauta ja turve korvattiin vesieristeenä olevan tuohen päälle ladottavilla kivillä. Näitä kivikattoja on yhä nykyään jäljellä Turun Luostarinmäellä, joka rakennettiin juuri 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.

Vaikka paloturvallisuuteen kiinnitettiin aiempaa suurempaa huomiota, se ei riittänyt estämään palokatastrofia, joka lopulta 52 vuotta myöhemmin hävitti savuna ilmaan koko historiallisen Turun.

Panu Savolainen

Lähteet:

Turun Kämnerinoikeuden tuomiokirja, 1775. Kansallisakisto.

1700-luku

Seksiä 1700-luvun turkulaisravintolassa

Kommentoi

Avioliiton ulkopuolinen seksi oli Ruotsissa 1700-luvulla kiellettyä. Tämän rikoslain pykälän ansiosta hyvin paljon ihmisten intiimielämää päätyi parisataa vuotta sitten tuomioistuimiin ja oikeuspöytäkirjojen sivuille, etenkin jos tuloksena oli avioton lapsi, jolloin tapaus tuli helpommin ilmi.

Erityisesti palvelusväellä ja vähävaraisemmilla kaupunkilaisilla oli hyvin vähän yksityistä tilaa. Sen vuoksi lempi leiskui välillä mitä eriskummallisimmissa paikoissa, kuten heinänteossa niityllä, kaupunkia ympäröivillä mäillä sijaitsevien tuulimyllyjen alla, ruokakomeroissa ja krouvien ullakoilla.

Rakennus ja ravintolatila, jossa Johanin ja Margarethan välinen 251 vuoden takainen lemmiskely tapahtui, on yhä jäljellä, ja tiloissa toimii nykyäänkin ravintola.

Yksi kiinnostava salavuoteustapaus sattui vuonna 1775 Seipellin kellarissa, eli jo tuolloin perinteikkäässä turkulaisravintolassa. Talvimarkkinoiden aikaan vahtikorpraali Simon Modig oli mennyt puotipalvelija Johan Dahlstedtin kanssa Seipellin kellariin juomaan muutaman lasin viiniä. Ohi oli kulkenut naapuritontin piika Margaretha Biörckman, ja Johan oli pyytänyt Simonia noutamaan tämän heidän seuraansa. Oli yleisesti tiedossa, että Johan ja Margaretha seurustelivat, ja heidät oli nähty kuhertelemassa öisin Margarethan piiankamarissa.

Heidän talvinen viinituokionsa jatkui kolmistaan, ja välissä Simon piipahti asioille. Palatessaan hän löysi Johanin ja Margarethan makaamasta päällekkäin ravintolan (joka oli myös majatalo) sängyltä. Kiire oli ilmeinen, sillä Johanilla oli lemmenpuuhissa kaprokki eli 1700-luvun tyypillinen miesten päällystakki päällään.

Tapaus meni ajan tavan mukaan tuomioistuinkäsittelyyn. Turun kämnerinoikeuden kuulemisessa Johan väitti, ettei ollut maannut sängyllä vaan istunut sen vieressä olleella tuolilla. Vielä tuolloin oikeusavustajia ja asianajajia oli vain harvoilla, ja monissa salavuoteustapauksissa syytetyt vetosivat oman syyttömyytensä perustelemiseksi melko hyödyttömiin seikkoihin, kuten Johan Dahlstedt tässä tapauksessa puhuessaan tuolista sängyn sijaan.

Salavuoteus eli naimattomien henkilöiden välisen sukupuoliyhteyden kriminalisointi kulkeutui autonomisen Suomen lainsäädäntöön ja vielä itsenäisenkin Suomen lainsäädäntöön. Se poistettiin vanhentuneena Suomen rikoslaista tasan sata vuotta sitten, vuonna 1926.

Panu Savolainen

Lähteet:

Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1775, Kansallisarkisto.

1700-luku

Porthan Saksassa

Kommentoi

Henrik Gabriel Porthan sai 18. toukokuuta 1779 Turun akatemian kanslerilta pitkään odottamansa virkavapauspäätöksen. Hän oli koko kevään suunnitellut matkaa Saksaan, ennen kaikkea Göttingenin maineikkaaseen yliopistoon, ja nyt lähtö viimein varmistui. Akatemian kirjasto oli Porthanin silmäterä, ja samalla kun matka tarjoaisi mahdollisuuden kartuttaa tietoja ja taitoja, se antaisi tilaisuuden ”hyödyttää köyhää kirjastoamme”, kuten Porthan totesi. Tarkasta lähtöpäivästä ei ole säilynyt tietoa, mutta lähteiden perusteella voi päätellä, että Porthan hyvästeli kotikaupunkinsa viimeistään kesäkuun puolivälissä. Merimatka Lyypekkiin sujui joutuisasti, ja sieltä hän jatkoi Göttingeniin, jossa hän vietti lopulta viisi viikkoa, elokuuhun asti.

Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin maalaus Christian Gottlob Heynesta vuodelta 1772. Kuva: Wikimedia Commons.

Göttingenin yliopisto oli perustettu vain runsaat 40 vuotta aiemmin, mutta siellä työskenteli monia maineikkaita tutkijoita, joiden teoksia Turussakin tunnettiin. Göttingenissä vaikutti muun muassa historioitsija August Ludwig von Schlözer, jonka teoksen Allgemeine Nordische Geschichte Porthan oli lukenut kaksi vuotta aiemmin. Matkansa aikana Porthan tapasi Schlözerin lisäksi Vanhan testamentin eksegetiikan professorin Johann David Michaelisin ja antiikin tutkijan ja uushumanismin puolestapuhujan Christian Gottlob Heynen, joka oli Porthanin tapaan kaunopuheisuuden professori.

Porthan oli erityisen paljon tekemisissä paitsi Schlözerin myös Heynen kanssa. Keskustelukielenä oli latina, sillä Porthan koki osaavansa saksaa liian kankeasti. Helppoa ei vuorovaikutus ollut latinaksikaan, sillä Heyne puhui voimakkaalla aksentilla: ”Etenkin alussa minun oli vaikea käsittää, että fel tarkoitti vel, sey oli seu, schentes ja maschis olivat gentes ja magis, dedit oli tetit jne. Kun hän kuninkaallisessa tiedeseurassa luki ääneen muuten varsin kauniin tutkielman, vaikutti tämä ääntämys minusta erityisen kummalliselta.”

Antiikin veistosten kipsijäljennöksiä Göttingenin yliopiston kokoelmissa. Kuva: Hannu Salmi.

Akateeminen elämä oli Göttingenissä kovin toisenlaista kuin Turussa. Opiskelukulttuuri ja työmoraali tekivät Porthaniin vaikutuksen. Hän kirjoitti kirjeessään:

”Täkäläinen akatemia on parhaassa kukoistuksessaan, ja sillä on oivat opettajat ja noin 900 ylioppilasta. Täällä ollaan harvinaisen ahkeria; aamuseitsemästä iltakahdeksaan pidetään päivittäisiä luentoja, paitsi sunnuntaisin ja lauantai-iltapäivisin; ja jopa silloin jotkut luennoivat. Kun kello lyö, ovat kaikki kadut täynnä ylioppilaita; mutta tuntien aikana ei monenkaan näe vetelehtivän ympäriinsä. Laiskat pelaavat ja juovat kamareissaan.”

Porthan mainitsi erityisesti tavan, jolla opiskelijat maksoivat luennoitsijalle: ”Kun professori luennoi 50, 150 tai 200 kuulijalle ja saa jokaiselta 1–3 dukaattia, niin kannattaa olla ahkera; ja niinpä useimmat pitävät 3 tai 4 yksityistä luentosarjaa päivittäin.” Turussa tätä ei kuitenkaan voisi toteuttaa. Sen Porthan oli valmis myöntämään.

Antoisat viikot Göttingenissä olivat pian takana, ja matka jatkui. Syyskuussa hän seisahtui Dresdeniin ja anoi kirjeitse lisää virkavapautta, sillä kotiinpaluu kestäisi. Samalla hän tiivisti kirjeessään paitsi siihenastisen reittinsä myös kotiinpaluunsa suunnitelman:

”Olen, Jumalan kiitos, ollut koko ajan terveenä! Oleskelin muutaman päivän Lyypekissä, viikon Hampurissa, viisi viikkoa Göttingenissä, noin viikon Kasselissa ja erinäisiä päiviä Gothassa, Erfurtissa, Weimarissa, Jenassa, Hallessa, Leipzigissa; aion matkustaa täältä Wittenbergin kautta Berliiniin, Greifswaldiin ja Stralsundiin sekä sitten postin mukana Ystadiin.”

Hannu Salmi

Lähteet:

Klinge, Matti: Nyhumanismen i Finland. Finlands svenska litteraturhistoria. Förra delen. Åren 1400–1900. Utgiven av Johan Wrede. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1999.

Riikonen, H. K.: Saksalainen ja ”saksalainen” professori: C. G. Heyne ja H. G. Porthan. Auraica. Scripta a Societate Porthan edita, Vol. 16, 2025: 47–55.

Schybergson, M. G.: Henrik Gabriel Porthan. Lefnadsteckning. Förra delen. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1908.

1700-luku

”Kaikkein Armollisin Kuninkaamme”

Kommentoi

Toukokuussa 1775 odotettiin Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n vierailua Turkuun. Maaherra Christoffer Rappe oli lähtenyt seurueineen Ahvenanmaalle vastaan, ja sieltä hän seurasi kuningasta Turkuun asti. Vihdoin aamulla 25. toukokuuta kaikuivat tykinlaukaukset merkkinä kuninkaan laivan lähestymisestä. Hovioikeuden jäsenet, maistraatti, akatemian professorit ja paikalliset sotilasosastot asettuivat Linnankentälle odottamaan Hänen Majesteettiaan, kunnes vihdoin kello 10 aikaan kuninkaan alus lipui Pikisaaren tuntumaan. Kun heinäkuussa sanomalehti Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo kertoi kuninkaan saapumisesta, todettiin, miten aamu oli ollut sumuinen ja kolea, mutta kun Kustaa III astui Turun kamaralle, ”ilma muuttui täällä kirkkaaksi ja lämpimäksi”.

Kustaa III Alexander Roslinin muotokuvassa, 1777. Kuva: Wikimedia Commons.

Iltapäivällä kuningas rantautui, nousi ratsaille ja suuntasi kohti kaupunkia. Paikalle kerääntyneet turkulaiset saattelivat kuningasta riemuhuudoin. Kaupungin linnanpuoleiselle rajalle oli pystytetty juhlaa varten portti, jonka oli suunnitellut kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder.  Siihen oli kaiverrettu latinankielinen omistuskirjoitus ”isänmaan isälle” ja ”vapauden palauttajalle”. Kaupungin puoleiselle sivulle oli kirjoitettu säkeitä Vergiliukselta: ”Mikä onnellinen aikakausi on tuonut sinut? Ketkä suuret vanhemmat ovat synnyttäneet sinut? Aina on kunniasi, nimesi ja maineesi elävä!”

Kun Kustaa III oli asettunut majapaikkaansa, maaherran residenssiin, hän järjesti vastaanoton. Koko kaupunki oli koristeltu, ja kunnianosoituksia kuninkaalle oli sijoitettu joka puolelle. Raatihuoneelle oli tehty transparangeja, ohuelle kankaalle tai paperille piirrettyjä kuultokuvia, jotka valaistiin takaa päin. Toisessa nähtiin vuori, jonka laelta purot valuivat alas ja kastelivat maata. Samalla vuori suojeli maan kukoistusta takana myrskyävältä mereltä. Kuvan lisäksi transparangissa hehkui teksti: Tuetur & rigat (Suojelee ja kastelee). Toinen raatihuoneen näyttävä kuva esitti kevään puhkeamista, ja sitä saatteli teksti: Fert gaudia secum (Tuo ilon mukanaan). Molemmat ylistivät ”kaikkein armollisimman kuninkaan” elähdyttävää voimaa: kuningas oli vakaa kuin vuori ja samalla uuden elämän lähde. Kuninkaallisen Akatemian kirjastoon oli puolestaan asetettu näyttävä vaasi, jota Minerva-jumalatar kannatteli käsissään, ja vaasissa luki teksti: Hoc Numine lætatur Pallas (Tästä jumaluudesta Pallas iloitsee).

Illalla kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Maistraatti oli jo huhtikuussa määrännyt, että julkisten tilojen lisäksi yksityiskodit piti illalla valaista kynttilöin. Panu Savolaisen mukaan tämä oli todennäköisesti ensimmäinen kerta, kun juhlavalaistus ulotettiin laajemmin kaupunkilaisten tehtäväksi. Luonnontieteilijä Pehr Kalm kirjoitti päiväkirjaansa 25. toukokuuta: ”Seuraavana yönä koko kaupunki valaistiin, ilotulitteita ja raketteja suhisi Wuorebergin [Vartiovuoren] laelta; musiikkia ja laulua ylhäällä kirkontornissa.”

Kustaa III viipyi Turussa 31. toukokuuta asti. Hän sai tietää paljon Kuninkaallisen Akatemian toiminnasta, hänelle esiteltiin kaikki auditoriot, ja pääsipä hän samalla seuraamaan myös väitöstilaisuutta. Pehr Kalm sai kunnian esitellä Akatemian puutarhaa, ja Kalm kirjasikin muistiin, miten kuningas esitti innokkaasti kysymyksiä. Vierailu oli ratkaiseva, sillä kuningas antoi rahakirstustaan varoja uusia istutuksia varten ja myöhemmin lahjoitti kasvihuonekasveja omasta puutarhastaan.

Turkulaisten mieliin Kustaa III:n vierailu jäi pitkäksi aikaa, ja monenlaisia tarinoita kerrottiin. Erään muistikuvan mukaan kuningas olisi osallistunut Kärsämäellä sotilasparaatiin, jota tahdittivat soittokunnan sävelet. Rumpali epäonnistui kuitenkin tahdin lyönnissä siinä määrin, että kuningas närkästyi ja kysyi, eikö löytyisi taitavampaa rumpalia. Silloin kapellimestari ilmoitti, että muuan oboisti Jahn oli taitava ja hallitsi useita soittimia. Jahn otti kuninkaan toiveesta rummut hoitaakseen ja teki työnsä niin hyvin, että Kustaa III taputti häntä ihastuneena olkapäälle ja sanoi luottamuksellisesti: ”Se oli kaunista, toveri!”

Hannu Salmi

Lähteet:

K. F. W.: Ur Gustaf III’s eriksgata i Åbo. Veckans krönika 6/1910.

Pehr Kalm: Päiväkirjamerkinnät Turun vuosilta 1772–1779. Toimittaneet Samuli Helama, Jari Holopainen ja Henry Väre. Faros-kustannus, Turku 2026.

Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo 15.7.1775, 31.7.1775.

Hannu Laaksonen: Kun juhlavalaistu Turku vastaanotti Kustaa III:n. Turun Sanomat 26.10.2008.

Panu Savolainen: Teksteistä rakennettu kaupunki Julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810. Sigillum, Turku 2017.

1700-luku

Geografisia huomioita Turusta

Kommentoi

Jos sinun pitäisi kirjoittaa sivun verran tekstiä tämän päivän Turusta, mistä kertoisit? Millaisia asioita haluaisit välittää tuleville lukijoille 250 vuoden päähän?

Maantiedon kirja 1770-luvulta pelastui tulipalosta. 

Käsissäni on Daniel Djurbergin (1744–1834) kirja Geografie, joka on julkaistu vuonna 1778. Tämä kappale kirjaa on tiettävästi pelastettu palavan apteekin yläkerrasta Ruotsin Uumajassa 1940-luvulla. Teos on sarjan toinen osa, ja siitä löytyy myös Åbo eli Turku. 

Aluksi kuvaillaan kaupungin maantieteellistä sijaintia. Ei kovin houkuttelevaa: maaperä on huonoa, ja seutu on osin suota ja rämettä. Luettelomaisesti etenevä kuvaus kuitenkin antaa kuvan varsin vilkkaasta paikasta. Kaupungista löytyvät esimerkiksi hovioikeus, yliopisto, katedraalikoulu sekä kirjapaino. Julkiset rakennukset tuovat kaupungille arvokkuutta. Erityisesti mainitaan kaksi kirkkoa sekä hovioikeuden ja akatemian rakennukset, raatihuone ja presidentin-, maaherran- ja piispantalot. Lasaretti ja kehruuhuonekin löytyvät. Teollisuuslaitoksista mainitaan sokeritehdas, villakangas- ja verkatehdas, kaksi tupakkakehräämöä, kaksi lankojen, tröijyjen ja sukkien valmistamoa, yksi parkkumitehdas, yksi pellava- ja puuvilla- sekä pellavadamastikutomo. Eikä tässä vielä kaikki! Kaupungista löytyy myös telakka ja tiilitehdas.

Maantietoa vuodelta 1778. Mukana myös Turku!

Kansainvälisen kaupan keskus on tietysti satama. Vilkasta kauppaa käydään Välimeren alueelle, Hollantiin, Portugaliin, Englantiin, Espanjaan, Venäjälle ja Tanskaan. Vientituotteita ovat etenkin rauta, vilja, kuivatut elintarvikkeet, nahat, tali, pellava, hamppu, terva, puutavara ja muut metsätuotteet. Tuontitavaraksi mainitaan samat, jotka muissakin kaupungeissa tavallisesti käyvät kaupaksi. Nykylukijalle jää siis tämän tekstin perusteella arvoitukseksi, löytyikö Turkuun tulevista laivoista esimerkiksi kahvia, sokeria tai mausteita. Kirjoittaja mainitsee kuitenkin, että mahdollisuudet kaupankäyntiin olisivat vielä paremmat, jos Suomen talonpoikien purjehdusvapaus ei hidastaisi sekä Turun että muiden kaupunkien kasvua. 

Maantiedosta tuli 1700-luvun kouluissa merkittävä oppiaine. Djurberg, jota tituleerataan maantieteilijäksi ja koulumieheksi, kirjoitti myös suositun oppikirjan Geografie för Begynnare, josta maantietoa opiskeli esimerkiksi nuori Zacharias Topelius. 

1700-luvun Turusta kertovaa tekstiä lukiessa voidaan miettiä, millaisesta elämästä lyhyt kuvaus kertoo, ja millaista taustatietoa sen syvempi ymmärtäminen vaatii. Kuka viljeli, kalasti, kuivasi, valmisti laivoja, kehräsi, parkitsi tai kasvatti tupakkaa? Kuka myi, osti, rikastui tai köyhtyi? 

Riveille ja rivien väliin mahtuu monenlaista elämää. 

Pälvi Rantala

Lähde:

Geografie, Sammandragen utur de Nyaste och Tilförliteligaste Auctorer, af Daniel Djurberg, II Delen. Stockholm, Tryckt hos P. Hesselberg 1778.

1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Turun vanhat ampumaradat

Kommentoi

Tuliaseiden yleistyttyä tarvittiin alueita, joilla niiden käyttöä voitiin harjoitella turvallisesti ja paukkeen häiritsemättä. Turun sotaväen harjoituspaikkoina käytettiin 1700-luvulla esimerkiksi linnankenttää sekä Kaarinan kirkon läheistä hiekkanummea. Sittemmin hattujen sodan (1741–1743) aikana turkulaisporvarit harjoittelivat Nummenmäellä. Ei ole varmaa, liittyikö näihin harjoituksiin ammuntaa ladatuilla aseilla vai vain tahtimarssia ja kivääriotteita.

Vanhimpia tietoja varsinaisista ampumaradoista on Venäjän vallan ajalta. 2. Turun Tarkk’ampumapataljoonan ampumarata sijaitsi aluksi Kupittaalla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen Kärsämäellä. Kupittaan ampumarata oli vuokrattu pataljoonalle 18.9.1882 tehdyllä sopimuksella 25 vuoden ajaksi. Alueella sijaitsi myös ruutivarasto ja ”maalinammuntahuoneita”. Sopimus purettiin 1899 ja rakennukset purettiin vuonna 1900, kun rata myytiin huutokaupalla. Kärsämäen eli ”Turun seisontapaikkasotaväen” rata valmistui vuosisadan lopulla, mutta sitä piti vielä kunnostaa. Hankala rata-alue sijaitsi vetelässä suossa. Turun pataljoonan miehistö teki radalla vuonna 1900 kuivaustöitä, ja ampumarata aidattiin 1901.

Ruotsinkielinen lehti-ilmoitus, ilmoituksen vasemmassa yläkulmassa piirroskuva miehestä ampumassa pyöreään tauluun.
Turun metsästysseuran ilmoitus Åbo Underrättelserissä syyskuussa 1874. Kuva: Åbo Underrättelser, 5.9.1874.

Turun metsästysseuralla oli oma, vuonna 1874 valmistunut ampumarata ”kaupungin laitumella”. Tätä tarkempaa tietoa sijainnista ei ole. Metsästysseuran radalla kisattiin esimerkiksi 17.6.1883 Helsingin Sporttiklubin järjestämä ampumakilpailu, josta ilmoitettiin Turun Lehdessä ”niille kunnioitettaville talonpoikaissäädystä, jotka haluavat ottaa osaa”. Toinen saman tahon järjestämä kilpailu pidettiin heti perään 28.6.1883. Ampumamatka oli 200 kyynärää (noin 118 metriä). 

Muillakin yhdistyksillä, kuten 1893 perustetulla Turun Ampumataidon Ystävillä oli omia ratoja. Seuralla oli rata vuonna 1903 Turun eteläisillä takamailla, parin kilometrin päässä Uudenmaan tullista. Määräysten kiristyttyä uusi rata toimi Kärsämäessä vuodesta 1922 alkaen. Rata piti lunastaa vuonna 1921 kahdelta maanomistajalta, sillä sen halki kulki Kaerlan ja Kärsämäen kylän raja.

Mustavalkoinen valokuva makaavista miehistä ampumassa kivääreillä maavallin takana. Ampujien takana kaksi seisaallaan seuraavaa miestä, taustalla näkyy laudoista rakennettu puuvaja.
Turun suojeluskuntapiirin ampumakilpailut Kärsämäen radalla vuonna 1925. Kuva: Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11–12/1925, s. 11.

Suojeluskunnille ampumaradat olivat ensisijaisen tärkeitä. Turun suojeluskunta käytti Kärsämäen ampumarataa, kunnes vuonna 1925 uusi rata valmistui Ispoisten kartanon maille, kaupungin ja Kaarinan kunnan rajalle. Rata oli tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön ja sijainti oli valittu niin, että turkulaiset pääsisivät radalle näppärästi. Rata sijaitsi metsäisten mäkien rajaamassa laaksossa, mikä vaiensi pauketta. Ampumaratoja oli 100, 150 ja 300 metrin matkoille. Vihkiäisten yhteydessä 28.6.1925 kehuttiin erityisesti radan ampumapaviljonkia. Kärsämäen radan käyttö jatkui samalla edelleen. Varsinais-Suomen Vartio kirjoitti uudesta radasta: ”Versokoon ja kasvakoon sen suojissa suomalainen ampumataito ja lujittukoon sen tanhuvilla voimakas isänmaan puolustamisen tahto.” Rata siirtyi kaupungille vuonna 1944, ja sen toiminta päättyi 1964. Radan paikalle rakennettiin kerrostaloja.

Riku Kauhanen

Lähteet: 

Aitamäki, Aaro. Turun seutu ja sotaväki: piirteitä alueen varuskunnallisesta kehityksestä ja sotilaselämästä. Turun kaupunki, 1991.

Ahola, Harri. Kartalta ja muistoista kadonneet. Turun Sanomat 1.3.2024.

Ampujain lehti: Suomen ampujain liiton äänenkannattaja 13/1930.

Länsisuomen Työmies 9.3.1901.

Turun Lehti 13.6.1883; 17.3.1900.

Sanomia Turusta 15.5.1874; 29.6.1900.

Uusi Aura 21.11.1899; 11.11.1923

Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 9/1923.

Åbo Underrättelser 11.05.1874.