Avainsana-arkisto: oikeudenkäynnit

1700-luku

Kauppias Josef Petrej ja kirjarahdit

Kommentoi

Varakas turkulainen kauppias Josef Petrej syntyi vuonna 1660 Loimaalla ja sai Turussa porvarisoikeudet vuonna 1695. Hän kuoli Turun vanhimpana suomalaisena porvarina 15.1.1735. Hän keskittyi kaupankäynnissään hankkimaan tuotteita maaseudun talonpojilta ja viemään niitä kuutollaan eli saaristolaivallaan Ruotsiin. Paluurahtina hänellä saattoi olla muutakin, kuin suolaa ja kankaita.

Tämän vuoden 1725 virsikirjan arkit ovat Henrik C. Merckellin painamia sivuja, jotka on sidottu kirjaksi. Ne eivät siis ole Josef Petrejn Ruotsista tuomia sivuja. Kansalliskirjasto.

Olipa rahdin tilaaja kuka tahansa, Petrej oli tarkka siitä, että hänelle kuuluvat maksut suoritettiin ennen kuin hän luovutti lastin tilaajan haltuun. Hän joutui tästä tavastaan riitaan jopa herra piispa ja tohtori Johannes Gezeliuksen kanssa. Piispan valtuutettu ylioppilas Johan Degerman valitti Turun raastuvassa marraskuussa 1711, ettei Petrej suostunut luovuttamaan herra piispan Tukholmasta tilaamaa kirjapainolaitosta ennen kuin sai siitä rahtimaksuna 150 kuparitaaleria. Degermanin mukaan hinnaksi oli sovittu vain 120 taaleria tukholmalaisen kirjanpainaja Henrik Christopher Merckellin kanssa. Petrej kertoi puolestaan sopineensa Merckellin kanssa, että hän saisi pyytää rahdista haluamansa summan, kun se olisi lastattu ja toimitettu turvallisesti perille. 

Merckellin mukaan Petrej sanoi Tukholmassa, ettei voinut rahdata kirjapainoa 120 taalarin liian halvasta maksusta. Koko kirjapaino ei edes mahtunut täyteen lastattuun kuuttoon, vaan osa siitä lastattiin Mickel Naulin alukseen. Kun Petrejlle toimitettiin raastuvanoikeuden tuomio asiassa, sysäsi hän sen pois ja ilmoitti, ettei huolinut sitä. Se oli kuitenkin annettu viralliselle leimapaperille, joten oikeus määräsi Petrejlle sakon oikeuden loukkaamisesta. Saman kuun 29. päivänä Petrejn valtuutettu pyysi saada päämiehensä takavarikoidut tinavadit takaisin. Oikeus ilmoitti, että Petrej saisi ne takaisin lunastettuaan hyljeksimänsä oikeuden tuomion kolmella hopeataalerilla.

Sattuipa niinkin, että Petrejn tuomat tavarat jäivät hänen käsiinsä. Tammikuussa 1725 raastupaan tulivat kaupunginviskaali Nils Gedich sekä kirjansitojamestarit Kristian Trapp, Niclas Erland ja Johan Gummerus, jotka syyttivät Petrejtä luvattomasta kirjojen myymisestä. Tuolla kertaa Petrejtä edusti oikeudessa vain yksinkertainen teinipoika Simon Lindberg, joka sanoi Petrejn olevan muissa tehtävissä talonpoikien kanssa, koska oli markkina-aika. Petrej oli lisäksi huonovointinen, joten asiaa ei voitu käsitellä enempää tuolla kertaa. Häntä syytettiin jatkossa maaherra Otto Reinhold Yxkullin kirjeen perusteella painettujen arkkien tuomisesta maahan, sitomisesta kirjoiksi ja myymisestä. Täten hän vahingoitti kirjansitojien ammattikuntaa. Petrejn kirjat olivat 200 suomenkielistä virsikirjaa ja 70 katekismusta ja ne päätettiin takavarikoida välittömästi kirjansitoja Petter Södermanin haltuun. 

Seuraavaksi Petrej lähetti oikeuteen valtuutettunsa ja vuokralaisensa sotatuomari Jakob Östmanin, joka ilmoitti oikeudelle, että Petrej toi kyseiset kirjat Tukholmasta kirjanpainaja Merckelliltä kirjansitoja Trappin laskuun. Trapp ei kuitenkaan hyväksynyt Merckellin 15. tammikuuta päiväämää 600 kuparitaalarin laskua, ja siksi Petrej yritti myydä kirjat Södermanille. Kirjansitojat valittivat, että hän antoi itse sitoa kirjoja ja Gummerus näki Petrejn pojan myyvän niitä Hämeenlinnan markkinoilla. Österman sanoi Petrejn kyllä tarjonneen hänelle takavarikoituja kirjoja, mutta hän ei ostanut niitä. Kirjansitojien mukaan Petrej ilmoitti myyvänsä kirjansa markan halvemmalla kappaleelta kuin kirjansitojat. Trappia haluttiin kuulla kirjatilauksestaan, mutta hän oli estynyt. Hän ei ollut paikalla seuraavanakaan päivänä, sillä hänen oli sidottava joitakin lääninkansliasta saapuneita akteja. Trapp tuli oikeuteen vasta 25. helmikuuta ja kielsi täysin saaneensa Petrejltä mitään laskua kirjoista. 

Maaliskuun 12. päivä 1725 kirjansitoja Söderman kertoi myyneensä 30 Petrejn virsikirjoista ja häntä kiellettiin myymästä niitä enää lisää ennen jutun loppuun käsittelemistä oikeudessa. Kuusi päivää myöhemmin Petrej kertoi oikeudelle tarjonneensa kirjoja ostettavaksi Gummerukselle, mutta tämä piti niitä liian kalliina. Petrej tarjosi niitä myös Trappin pojalle, joka sanoi, että hän ilmoittaisi asian virallisena syyttäjänä toimivalle kaupunginviskaalille. Kirjansitojat olivat muutoin sitä mieltä, että he tulivat toimeen ilman Petrejn heille hankkimia kirjoja, sillä he saivat niitä muualta halvemmalla. Petrejllä oli mielestään oikeus myydä Merckelliltä tavaroistaan maksuksi saamiansa kirjoja, mutta kirjansitojat huomauttivat, ettei hänellä ollut oikeutta myydä sidottuja kirjoja. Oikeus totesi lopulta Petrejn rikkoneen kirjansitojien ammattikunnan oikeuksia ja hänet tuomittiin 40 hopeamarkan sakkoon.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Helsinki, KA)

KA z:80, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) 11.11.1711, s. 478v−479v; 13.11.1711, s. 488−488v; 29.11.1711, s. 519−519v.

KA z:86, TRO 23.1.1725, s. 71−72; 28.1.1725, s. 92−97; 29.1.1725, s. 97−98; 30.1.1725, s. 109; 25.2.1725, s. 228−229; 11.3.1725, s. 319−321; 12.3.1725, s. 322−324; 13.3.1725, s. 330−331; 15.3.1725, s. 343−344; 18.3.1725, s. 366−373; 19.4.1725, s. 517−519.

1600-luku

Ylioppilas Sigfridus Boijan kuolema

Kommentoi

Turun raastuvanoikeudessa tutkittiin elokuusta joulukuuhun 1642 ylioppilas Sigfridus Erici Boijan kuolemaa. Ylioppilas oli syntynyt Turussa Karjakadulla. Hän oli ollut ylioppilas Joachimus Joachimi Stutaeuksen kanssa kaupunginkellarissa 15. elokuuta ja löytyi hukkuneena Aurajoesta 22. elokuuta porvari David Måsen talon alapuolelta. 

Alexander Wattsonin talo Kirkkokorttelissa nykyisen Pinellan paikkeilla. Talon pohjapiirroksen piirsi vuoden 1630 jälkeen maanmittari Olaus Gangius. Riksarkivet, Stockholm. Kuva Veli Pekka Toropainen 2024.

Sigfriduksen vanha ystävä ja opiskelutoveri Henrik Mattsson, joka oli jättänyt opinnot ja antautunut kaupan alalle, oli tullut edellisenä päivänä Tukholmasta. Hän oli puhunut seuraavana päivänä kello kuusi Sigfriduksen kanssa Turun sillalla. Sigfridus oli pyytänyt häntä ylioppilaiden mukaan kellariin. Henrik oli kieltäytynyt ja sanonut olevansa liian väsynyt lähteäkseen krouviin. Sigfridus oli pyytänyt häneltä markkaa lainaksi ja sanonut tulevansa myöhemmin yöksi Henrikin kuuttoon joelle nukkumaan. Kun he olivat eronneet, olivat Sigfridus ja Joachimus menneet kaupunginkellariin. 

Henrik oli mennyt saunaan majapaikkaansa ja nukkunut siellä yönsä enää näkemättä Sigfridusta. Seuraavana päivänä hän oli mennyt Karjakadulle kysymään Sigfridusta, mutta kukaan talossa ei ollut tiennyt hänen olinpaikkaansa. Henrik oli ajatellut hänen matkustaneen Joachimuksen kanssa tämän maatilalle Kakskertaan, sillä tämä oli ollut aikeissa lähteä sinne. Kun Sigfridus sitten oli löytynyt joesta, oli hänellä ollut mustia hiustukkoja kädessään ja 15 markkaa rahaa housujen taskussa, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan rahaa kellariin mennessään.

Parturi Mårten Sumboldt, joka oli lähetetty tarkastamaan ruumis heti sen löydyttyä, kertoi, että hän ei ollut löytänyt mitään merkkejä siitä, että Sigfridusta olisi lyöty tai pistetty millään esineellä. Hiuksia, jotka tällä oli kädessä, hän oli verrannut Sigfriduksen omiin hiuksiin ja todennut niiden kuuluvan hänelle itselleen. Sitä hän ei osannut sanoa, miten ne olivat joutuneet hänen käteensä.

Sigfriduksen veli Anders Eriksson Bakare, joka oli Turussa leipurimestarina, kertoi että kiltatuvasta oli tullut piika katsomaan hänen veljensä ruumista. Hän oli ymmärtänyt tämän puheista, että veli olisi joutunut killassa korttipeliin ja siinä riitaan jonkun kanssa. Killan krouvia pitäneeltä Joachim Strokerckin vaimolta kysyttiin, oliko Sigfridus ollut sinä iltana killan kapakassa. Vaimo sanoi siellä olleen vain kolme juuri tullutta ruotsalaista. Mitään korttipeliä tai riitaa sinä iltana ei ollut. 

Alexander Wattsonin piika kertoi tulleensa katsomaan Sigfridusta, sillä hän oli tuntenut tämän aiemmin palvellessaan Karjakadun Köppilässä. Hän oli kulkenut aamulla ohi ajaessaan pormestari Johan Knutssonin pienen pojan kanssa lehmiä Karjakatua myöten. Myöskään hän ei ollut nähnyt Sigfriduksen juovan kyseisenä iltana Wattsonin talossa. Anders Merthenin kapakan tarjoilijalta Anders Kellaresveniltä kysyttiin, kuka oli ollut hänen luonaan kyseisenä iltana. Sigfridusta hän ei ollut nähnyt ja sanoi sulkeneensa kapakan oven kello 9 maistraatin käskyn mukaan. Hän ei ollut myöskään anniskellut sen jälkeen kenellekään. 

Kun Anders Bakare epäili veljensä käyneen myöhemmin illalla ystävänsä Henrik Mattsson luona, lähetettiin hakemaan tämän 12-vuotiasta renkipoikaa Bengt Månssonia. Tämä kertoi syntyneensä Örebrossa ja tulleensa Henrikin palvelukseen Tukholmassa. Kysyttäessä Bengt sanoi tunnistaneensa Sigfriduksen, joka oli ollut suuren myrskyn yönä hänen isäntänsä kuutossa. Henrik ja Bengt olivat tulleet myöhään laivalle ja Bengt oli jo ennättänyt nukahtaa, kun hänen oli haettava Sigfrid jollalla kuuttoon. Henrik ja Sigfrid olivat menneet kajuuttaan ja hänen isäntänsä oli lyönyt tulen ja sulkenut kajuutan oven. Hän oli peittänyt hatulla kajuutan ikkunan. Itse Bengt oli mennyt alas nukkumaan. Kun hän oli aamulla kysynyt Henrikiltä, minne Sigfridus oli mennyt, oli tämä vastannut soutaneensa hänet rantaan ja tämän menneen kotiin. Henrik kielsi tällaisen kokonaan ja sanoi nukkuneensa sairaana ja huonovointisena majapaikassaan Klemet Posoilan luona. 

Seuraavaksi Bengtiltä kysyttiin, osasiko hän kertoa millaiset hiukset ja vaatteet vieraalla oli ollut. Pojan mukaan tällä oli tummat hiukset ja mustat vaatteet sekä mustat sukat. Lisäksi vieras oli ollut suurikokoinen ja lihavahko, kuten Sigfridus oli. Bengt kertoi vielä, että tämä oli jo päivällä ollut kuutossa erään pappismiehen kanssa juomassa kannullisen olutta. Henrik sanoi, että Sigfridus oli ollut herra Johannes Frisiuksen kanssa laivalla noin kello yhdeltä ja sitten lähteneen yhdessä Frisiuksen kanssa. Bengt pysyi kertomuksessaan siitä, että Sigfridus oli palannut yöllä takaisin, vaikka Henrik kielsi sen täysin ja sanoi olevansa puhdas omatunnoltaan ja voivansa elää ja kuolla sen kanssa. Myös Klemet Posoilan piika todisti, että Henrik oli ensin ollut saunassa ja sitten maannut Posoilassa koko maanantai-illan.

Henrik Mattsson kertoi millainen poika Bengt oli, sillä tämä oli sanonut hänelle Tukholmassa kadulla ottaessaan pestin, että hän oli Örebrosta ja hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kun Henrik oli nyt syksyllä toisen kerran Tukholmassa, oli pojan isä Måns Smed Nordmalinista haastanut hänet raastupaan, jonne hänen oli annettava takuut, että palauttaisi pojan Tukholmaan. Sigfriduksen veli Anders Bakarekaan ei halunnut sitoa Henrikiä veljensä kuolemaan, vaan sanoi niin ymmärtäneensä vain pojan puheista. Sigfriduksen äiti kertoi Sigfriduksen ja Henrikin olleen aina hyviä ystäviä ja Henrikin pariin otteeseen vierailleen hänen luonaan. Kun Henrikin hiuksia verrattiin kädestä saatuun hiustukkoon, todettiin ne melko samanvärisiksi, mutta pidemmiksi ja laadultaan ohuemmiksi. 

Henrik Hassu kertoi Henrikin viipyneen hänen saunassaan myöhäiseen hetkeen. Hänen vaimoväkensä sanoi hänen olleen niin sairaan, että he olivat heti hänen tultuaan pyntänneet hänet vällyihin. Henrikiä kehotettiin vielä kerran kertomaan totuus ja hänelle esitettiin esimerkki, kuinka salattu teko tuli kuitenkin ilmi myöhemmin. Hän sanoi omantuntonsa olevan puhdas ja voivansa nauttia ehtoollista ja kuolla sen kanssa. Lopulta oikeus päätti, että koska Sigfriduksen ja Henrikin välillä oli ollut hyvä ja uskollinen ystävyys ja pojan sanaan ei voitu luottaa, ei Henrikiä voitu tuomita Sigfriduksen kuolemasta, vaan sen todettiin olleen onnettomuus.

Veli Pekka Toropainen

Lähde:

Turun kaupunginarkisto, Maistraatin arkisto BIa 15, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirja 14.12.1642, 137─144.

1600-luku

Tyttöjen varaskopla vuoden 1697 Turussa

Kommentoi

Vuodet 1696−1698 olivat Turun kämnerin- ja raastuvanoikeudessa käsiteltyjen juttujen osalta hyvin poikkeuksellisia. Suurin osa oikeustapauksista koski varkauksia, ja vieläpä alaikäisten lasten tekemiä varkauksia. Heidät ajoi tekoihin nälkä, joka johtui vuodesta 1695 vallinneista katovuosista, ja monet heistä olivat tulleet kaupunkiin kaukaa maaseudulta kerjäämään elantonsa, sillä kotiseudulta oli loppunut ruoka vallitsevien katovuosien tähden. Yksi varkaus kohdistui jalosyntyisen leskirouva Maria Rosendahlin vaatetavaraan, ja siitä syytettiin neljää tyttöstä, Mariaa, Lisbetaa ja kahta Karinia. 

Nälänhädän ollessa pahimmillaan kuoli kuningas Kaarle XI, Kaarle XII kruunattiin ja Tukholman kuninkaanlinna Tre Kronor paloi. Ilmassa oli maailmanlopun merkkejä. Kaarle XI:n hautajaiset. Kaivertaja Sébastien Leclerc, alkuperäisen kuvan tekijä Nicodemus Tessin nuorempi 1697. Museovirasto.

Kihlakunnantuomari Erik Tavaststiernan lesken Maria Rosendahlin piika Anna Remmare kertoi kämnerinoikeudessa 14-vuotiaan kerjäläistyttö Karin Hansdotterin nukkuneen 1. heinäkuuta 1697 rouvan talossa. Yöllä rouvan omasta kamarista oli kadonnut kangasta ja piialta esiliina. Koska talossa ei tuolloin ollut muita, piti piika Karinia syyllisenä varkauteen. Karin oli vangittu ja hän kertoi syntyneensä Tukholmassa, mutta oleskelleensa Tallinnassa ja Uudellamaalla, josta hän oli tullut edellisenä talvena Turkuun. Hän kielsi varastaneensa tavaroita, mutta Anna sanoi hänen jo tunnustaneen varkauden ja sen, että hän oli antanut varastetut tavarat toiselle kerjäläispiialle. Karin kertoi tunnustaneensa pelosta, kun rouva ja Remmare olivat riisuneet ja piiskanneet hänet. Tosin hän kertoi kyseisen toisen piian yrittäneen houkutella häntä varkauteen. 

Tämä toinen piika, Sahalahdelta kotoisin ollut Maria Mickelsdotter kielsi saaneensa mitään Karinilta. Maria valitti sitä, että hänet oli viety vankeuteen raatihuoneelle ja hänen molempiin käsiinsä oli pantu käsiraudat, mistä ne olivat vieläkin arat. Raatihuoneen vahtimestari Henrik Kleen joutui myöntämään, että hän oli laittanut Marian käsirautoihin saadakseen tämän tunnustamaan. Karin vakuutti syyttömyyttään ja sanoi, että hänen nukkuessaan rouvan talossa sen portti oli lukittu ja hän oli maannut pidempään kuin Anna Remmare.

Leskirouva Maria Rosendahlin luona tapahtunutta varkautta tutkittiin jälleen 17. heinäkuuta 1697. Leski oli saanut tietää, että aiemmin varkaudesta syytetyn varastyttönen Karin Hansdotterin kanssa yhdessä tuumassa oli ollut vielä kaksi muuta kerjäläistyttöä Lisbeta Jöransdotter ja Karin Thomasdotter, jotka otettiin kuultaviksi. Heistä Lisbeta sanoi syntyneensä Tukholmassa, olevansa 16-vuotias ja oleskelleensa nyt joitakin vuosia Erik Tullin luona Turussa. Karin kertoi olevansa Raision Polusmäen ratsumiehen tytär ja oleskelleensa Tammelassa. Hän oli tullut kaupunkiin edellisenä keväänä, eikä hänellä ollut vakituista asuinpaikkaa. 

Nämä kaksi olivat tulleet puheisiin Karin Hansdotterin kanssa torilla. Hän oli kertonut tietävänsä paikan, jossa olisi varastettavaa. Karin Hansdotter oli johdattanut heidät leskirouva Rosendahlin portille, johon he olivat paneutuneet nukkumaan. Aamupuoleen Karin päästi heidät portista sisään ja neuvoi Karin Thomasdotterin rouvan tupaan, josta hän otti vaatetavaraa arkusta ja vei ne Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Leski oli luvannut hankkia vaatteista rahaa tytöille. Leski kielsi tämän oikeudessa. Hän kielsi myös Lisbetan oleskelleen luonaan. Tämä oli ainoastaan maannut talossa sairaana kerran Elinin miehen vielä eläessä. Karin Hansdotter kielsi tuntevansa tyttöjä tai olleensa varkaissa heidän kanssaan. 

Leski ja Lisbeta ohjattiin ulos oikeudesta ja Karin Thomasdotteria kuultiin Karin Hansdotterin läsnä ollessa. Thomasdotter pysyi kertomuksessaan varkaudesta ja vaatteiden kantamisesta Tullin leskelle. Lisäksi Lisbeta oli varastanut edellisenä päivänä vaatteita Ryssänmäeltä ja kantanut ne leskelle, joka oli laittanut ne arkkuunsa. Leski oli halunnut heidät mukaansa metsään marjaan, mutta he eivät olleet lähteneet. Kun leski oli mennyt marjaan, oli Lisbeta ottanut arkusta Ryssänmäeltä varastamansa vaatteet ja myynyt ne vieraalle väelle jokirannan veneissä. Karin Hansdotteria hän kielsi nähneensä lesken luona. Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen Elin Tullin tytär Kirstin, joka kielsi nähneensä Karineita äitinsä luona ennen edellistä maanantaita. Kun Lisbeta väitti asuneensa kolme vuotta Tullin luona, halusi leski naapureitaan kuultavaksi siitä, ettei näin ollut tapahtunut.

Kun asia siirrettiin raastupaan, kielsi Karin edelleen varastaneensa mitään. Hän kertoi myöntäneensä varkauden vain siksi, että Anna Remmare oli sitonut hänen kätensä köydellä selän taakse ja piiskannut sitten häntä niin kovin, että hänen oli ollut pakko tunnustaa. Anna myönsi pieksämisen, mutta sanoi sen tapahtuneen emäntänsä Maria Rosendahlin käskystä. Karin valitti vielä sitä, että hänet oli heitetty kellariin vankilaan aivan alastomana ja hän sai siksi virua siellä kylmyydessä. Myös piika Maria Mickelsdotter valitti sitä, että hänet oli lyöty käsirautoihin ja heitetty varaskellariin. Raatihuoneen vahtimestarille Henrik Kleenille huomautettiin, että tällaisesta kohtelusta Marian tuomiossa ei puhuttu mitään. Kleen ilmoitti tehneensä näin, jotta hän saisi Marian säikäytettyä tunnustamaan ottaneensa vastaan varastettuja vaatteita.

Oikeustapauksen käsittelyä jouduttiin lykkäämään jatkossa elokuulle saakka, sillä rouva Rosendahl tai hänen piikansa Anna Remmare eivät saapuneet oikeuteen, vaan anoivat lykkäystä. Kun asiaan palattiin, tunnusti Lisbeta Jöransdotter kantaneensa varastettuja vaatteita Erik Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Tämä kuitenkin kielsi ottaneensa niitä vastaan ja halusi todistaa olleensa tuolloin maalla. Kaupunkiin muualta tulleiden varaslapsien kohtalona oli tuomio, jonka mukaan heidät piiskattiin ja karkotettiin kaupungista.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:64, TRO 5.7.1697, 758–759; 14.7.1697, 794−795; Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirja z:204, 3.7.1697, 491–493; 17.7.1697, 514−516.

1600-luku

Kun pormestarinna halusi tuhota pormestarin

Kommentoi

Turussa kuohui kesällä 1688. Kaupungilla juoruiltiin oikeuspormestari Olaus Beckiuksen ja inspehtori Lars Lambin vaimon Maria Lambskan väitetystä luvattomasta suhteesta. Pormestarinna Magdalena Kyhn kiljui kadulla Lambskaa miehensä huoraksi. Lisäksi kaupungilla kulki huhu siitä, että pormestarinna oli hakenut apua noidalta miehensä ja Lambskan rankaisemiseen. Magdalena Kyhn ilmoitti, ettei hän ollut suinkaan hakenut apua tuhotakseen miehensä, vaan kääntääkseen tämän kovan sydämen jälleen puoleensa. 

*

Oikeuspormestari Beckiuksen oli pakko tuoda juttu oikeuteen oman ja vaimonsa sekä Lambskan maineen puhdistamiseksi. Hänen selostuksensa keskeytyi kuitenkin alkuunsa, kun pormestarinna totesi miehelleen, että hän tiesi asiasta totuuden. Magdalena Kyhn kertoi tehneensä keväällä 1686 asiaa Uuteenkaupunkiin ja saaneensa matkalle tiennäyttäjäksi ja tulkiksi ratsumiehen vaimo Valborg Jöransdotterin. Paluumatkalla naiset pysähtyivät Mynämäen Thomas Keijaisen taloon. 

Kun pormestari Beckiuksen perheriitaa alettiin käsitellä Turun kämnerinoikeudessa toukokuussa 1688, ilmoitti pormestari alkajaisiksi vaimonsa Magdalena Kyhnin halunneen tuhota hänet. KA z:196 TKO 8.5.1688, 192.

Pormestarinna käski suomea taitamattomana Valborgin kysyä talolliselta, oliko pormestari noiduttu. Talollinen vastasi Maria Lambskan tuhonneen pormestarin paloviinalla. Pormestarinna halusi tietää, osasiko talollinen parantaa hänen miehensä. Tämä antoi naisille vähän suolaa ja käski vaimo Kyhniä laittamaan sen miehensä tyynyn alle, minkä hän tekikin. 

Pormestarinnalta kysyttiin, mistä hän tiesi hakea apua tältä talolliselta. Hän kertoi saaneensa tiedon eräältä turkulaiselta naiselta, joka oli neuvonut hänet toisen talollisen luo, joka kertoisi salaisen reitin noidan luo. Thomas Keijaisen mukaan naiset olivat pyytäneet häntä noitumaan pormestarin ja Lambskan niin, että he tulisivat päistään hulluiksi ja Lambska murtaisi jalkansa mennessään seuraavan kerran pormestarin luo. Naiset olivat talollisen mielestä kuin hullut yrittäessään pakottaa hänet tähän. Erityisesti Magdalena Kyhn, joka jankutti asiaansa kohotetuin käsin. Thomas antoi heille vähän suolaa vain tarkoituksenaan päästä heistä eroon, sillä hän ei osannut taikoa näiden tahtomia asioita. 

Pormestarinna kertoi, että hänen luokseen oli tullut joitakin vuosia aiemmin eräs mies Norrbottenista. Mies oli tuijottanut kiinteästi Magdalenaa ja hänen miestään. Magdalenan kysyessä tuijotuksen syytä oli mies sanonut, että pormestari rakasti toisen miehen vaimoa ja tulisi lyömään ja pahoinpitelemään omaa vaimoaan kahden vuoden kuluttua. Magdalena Kyhn kertoi vielä, että turkkuri Matthias Rauch ja suutari Lorentz Timme olivat puhuneet miten väärin oli, että pormestari vihasi vaimoaan. Heidän mielestään hänet oli noiduttu. Rauch oli kertonut, että hänellä oli saksalainen kirja, jossa neuvottiin, miten kirouksen sai purettua. Tuli ottaa vähän suolaa ja laittaa se noidutun vasempaan kenkään. Suola oli sitten heitettävä olkapäiden yli. 

*

Pormestarinna hermostui kesken oikeudenkäyntiä ja haukkui pormestaria useita kertoja kelmiksi ja hunsvotiksi. Pormestari myönsi käyneensä toisinaan iltaisin polttamassa piipullisen inspehtori Lambin kanssa, mutta poistuneensa sitten aina talosta. Magdalena kutsui edelleen Lambskaa useita kertoja kevytkenkäiseksi huoraksi ja sanoi, että hänen miehensä ja Lambska olivat majoittuneet Tukholmassa kolmeen tai neljään paikkaan ja maanneet ja eläneet yhdessä kuin mies ja vaimo. Pormestari Beckius kielsi edelleen tämän, mutta ilmoitti menevänsä heti uudelleen Lambin luo vaimonsa kiusaksi. Vaimoaan hän piti kunnian varkaana ja sanoi, että jos hän olisi saanut tehdä tämän kanssa niin kuin hän halusi, olisi Magdalena ollut jo kauan teilipyörissä pilkottuna. 

Myös Maria Lambska tulistui pormestarinnaan ja sanoi, ettei hän jättäisi asiaa ennen kuin Magdalena päätyisi torille kaakinpuuhun rautoihin. Sekä pormestari että Lambska väittivät Magdalenan jauhaneen sisarensa Barbro Kyhnin kanssa suljettujen ovien takana pormestarin housut ja Lambskan sukat tuottaakseen näille epäonnea. Tästä syystä Lambska oli huutanut viidentenä helluntaipäivänä kadulla Kyhniä noita-akaksi, huoraksi ja varkaaksi useita kertoja.

Koko soppa oli lopulta syntynyt naisten välisestä vihanpidosta. Asia juontui jo muutaman vuoden taakse, jolloin naiset olivat olleet vielä ystäviä. Kun pormestari Beckius sitten viihtyi inspehtori Lars Lambin ja tämän vaimon Maria Lambskan seurassa pormestarinnan mielestä liian hyvin, oli riidan siemen kylvetty.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z:196 8.5.1688, 192−201; 26.7.1688, 284−286.

1600-luku

Väärää rahaa

Kommentoi

Vuonna 1696 Ruotsin valtakuntaa ja erityisesti sen Suomen puoleista osaa koetteli yksi kaikkien aikojen pahimmista nälänhädistä. Suomen alueen väestöstä arvellaan kolmanneksen menettäneen henkensä tauteihin ja ravinnon puutteeseen. Turussa porvariston kellareissa ja aitoissa oli vielä ruokaa, mutta tämä ei koskenut kaikkia kaupunkilaisia. Köyhimpien elanto oli kruunun jakaman viljan ja kanssaihmisten hyvän tahdon varassa. Vyöntekijä Petter Falck vaimoineen keksi kuitenkin tavan hankkia itselleen ruokaa.

*

Kultasepän leski Anna Augustinsdotter oli lainannut alkukesästä 1696 Petter Falckille hienoa hiekkaa ja valukuppeja tämän pyynnöstä. Leski ei kuitenkaan tiennyt, että Falck valoi niillä tinasta 11 kappaletta kaksinkertaista karoliinia, joista jokainen oli hopeataalerin arvoinen. Falck antoi oppipoikansa ja kahden vaimon vaihtaa niitä lailliseen rahaan. Rahan väärentämisestä oli annettu kuninkaallisia asetuksia pitkin vuosisataa ja teko oli vakava majesteettirikos. Petter Falck pyysi raastuvanoikeudessa, että hänen tekonsa annettaisiin anteeksi vaikeana nälkäaikana, jolloin hän oli pakotettu tähän tekoon.

Tätä kuningatar Kristiinan äyriä väärennettiin vielä 1970-luvulla. Veli Pekka Toropaisen kokoelmat.

Raastuvanoikeus ei hyväksynyt vetoamista nälkään, sillä Falckin olisi tullut hankkia perheelleen elanto ammatillaan. Siksi hänet tuomittiin kaupunginlain Kuninkaan kaaren mukaan hirtettäväksi. Hänen tuli myös korvata muille aiheuttamansa vahinko. Mitä tuli hänen vaimoonsa Elin Karlsdotter Pihliin, joka oli oikeuden mukaan heikompi astia, tämä ei yksinkertaisuudessaan voinut ymmärtää tällaisen teon seurauksia. Elin oli lisäksi Jumalan ja Ruotsin lain mukaan miehensä alamainen ja velvollinen tottelemaan tätä. Vaimo tunnusti kuitenkin olleensa miehensä kanssa yhteistuumin tässä teossa. Hänen ei olisi lain mukaan tullut totella miestään näin raskaassa rikollisessa teossa. Siksi myös hänet tuomittiin Varkaan kaaren mukaisesti kuolemaan.

Raastuvanoikeus katsoi, että Falckin 12 tai 13 vuotta vanha oppipoika Petter Eriksson oli velvollinen tottelemaan isäntäänsä, mikäli hän aikoi välttää rangaistuksen. Koska hän oli ollut paikalla isännän valaessa väärät rahat, ei hänen olisi tullut enää totella isäntäänsä näin raskaassa rikoksessa, vaikka hän ei tiennytkään, mihin rahoja aiottiin käyttää. Siksi hänet piiskattiin raatihuoneen käytävällä ja hän oli sen jälkeen vapaa syytöksistä Tuomarin ohjeiden mukaan.

*

Koska tuomioita ei voitu panna heti täytäntöön, vaan jäätiin odottamaan Turun hovioikeuden tuomiota, oli tuomitut säilytettävä Turun linnan vankilassa. Sitä varten maaherra Lorentz Creutz antoi linnan vahtimestari Henrik Björckille määräyksen ottaa kolmikko linnan vankilaan. Heille tuli antaa tavanomainen vangin ylöspito. Tämä tarkoitti vähäistä ruokarahaa päivittäin. Käytännössä tämä tarkoitti nälkää, sillä ruokaa ei ollut saatavissa tavallisten vuosien tapaan nälänhädän aikana. 

Hovioikeus antoi tuomionsa 18. heinäkuuta 1696. Hovioikeudella oli tapana leuteroida eli lieventää kuolemantuomioita sakko- tai ruumiinrangaistuksiksi ja karkotuksiksi kaupungista. Lievennetyn tuomion mukaan Petter Falck ja hänen vaimonsa Elin Pihl ruoskittaisiin 27. heinäkuuta Turun torin häpeäpaalussa ja karkotettaisiin kaupungista. Oppipoika Petter Erikssonin piiskaustuomio pysyi voimassa.

Maaherra Creutz antoi  rangaistuksen toimeenpanopäivänä vahtimestari Björckille määräyksen toimittaa heidät Turun raadin haltuun kärsimään rangaistustaan. Jos karkotettu palasi kaupunkiin, tuomittiin hänet kaupunginlain mukaan raastuvanoikeudessa kuolemaan. Ja Falck palasi ja sai kuolemantuomion. Maaherra Creutz sai kirjoittaa jälleen vahtimestari Björckille 20.5.1697, että Falck tuli ottaa vankilaan, kunnes asiasta annettaisiin uudet määräykset. 

Turun hovioikeus kirjoitti 3. kesäkuuta 1697 kuninkaalliselle majesteetille ja kysyi, miten Falckin kanssa tuli menetellä. Hovioikeus sai tuomita hänet uudelleen ruoskittavaksi ja karkotettavaksi kaupungista. Jos hän palaisi vielä kerran, pantaisiin kuolemantuomio täytäntöön. Karkottaminen tarkoitti sitä, ettei karkotettu saanut tulla kaupunkia ympäröivän tulliaidan sisäpuolelle. Petter Falck lienee uskonut tällä kerralla, sillä hänestä ei kuultu enää Turun raastuvanoikeudessa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (KA, Helsinki): KA z:63, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 4.7.1696, 414−415; 8.7.1696, 420−426; 27.7.1696, 528; Turun ja Porin läänin tilejä, Tositekirjat KA 7401, 4229, 4231, 4333, 4335; Riksarkivet (Stockholm): Åbo hovrätt till Kungl. Maj:t 1691-1698, 7. Turun hovioikeus kuninkaalle 3.6.1697, sp.