Avainsana-arkisto: Turun tuomiokirkko

1500-luku, 1800-luku, 1900-luku

Ejbyn kalkin palautus 1925

Kommentoi

Tanskalaisen sotapäällikkö Otte Rudin vuonna 1509 Turun tuomiokirkosta sotasaaliiksi viemä kalkki ja ehtoollislautanen päätyivät Tanskassa Sjellantiin Ejbyn kyläkirkon käyttöön, sillä kirkko kuului Rudin suvun Tryelbygårdin tilusten piiriin. Esineet säilyivät likimain ennallaan, mutta myöhempänä muutoksena Tanskassa kalkin maljaosa uusittiin vuonna 1851.

Ejbyn kalkki unohtui vuosisadoiksi, kunnes vuonna 1864 julkaistu C. F. Allenin artikkeli kiinnitti huomion esineisiin. Turun Historiallinen museo yritti saada niitä takaisin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Ejbyn kirkkoherra Aage Möller suhtautui luovutukseen myönteisesti, mutta toivoi museon sijaan niitä pyhään kirkolliseen käyttöön. Vuonna 1925 kalkki saatiin lopulta takaisin Turkuun Tuomiokirkkoseurakunnan tehtyä anomuksen helmikuussa 1920. Ejbyn seurakunnan anomus kalkin lahjoittamisesta korvauksetta hyväksyttiin Tanskan hallituksessa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1924. Esineet luovutti ulkoministeri Gustaf Idmanille Tanskan lähettiläs, kamariherra Fleming Lerche 2.6.1925, ja Tuomiokirkolle ne siirtyivät 3.6.1925.

Mustavalkoinen piirros kattokruunusta, josta näkyy neljän varren päässä kynttilät.
Piirros Turun seurakuntien Ejbyn kirkolle lahjoittamasta kaksitoistakynttiläisestä barokkityylisestä kirkkokruunusta. Kruunun keskuspuuhun tuli tanskankielinen omistuskirjoitus ”Fra Finland till Ejby Kirke af Församlingerne i Åbo”. Kuva: Uusi Aura 21.6.1925, s. 3.

Palautuksen mukana seurasi seuraava lahjakirja:

Lahjakirja Turun tuomiokirkon isännistölle ja kirkkovaltuusmiehille – Ejbyn pitäjän seurakunnanneuvosto Roskilden hiippakunnassa Tanskassa on tänä päivänä tehnyt päätöksen siitä, että Ejbyn kirkon kalkki ja ehtoollisastia, jotka aina vuoteen 1509 ovat olleet Turun tuomiokirkon omaisuutta Suomessa, nyt annetaan sille takaisin. Ja kun seurakunnanneuvosto on hankkinut kirkollisministeriön suostumuksen tähän takaisinantoon, pyydämme me Turun tuomiokirkon hallitusta vastaan ottamaan nämä pyhät astiat kirkollista käyttöä varten siinä paikassa, johon ne alkuperin kuuluvat. – Tässä takaisinannossa me haluamme esiintuoda ilmauksen meidän ja – me uskallamme sen sanoa – kirkkomme ja kansamme myötätunnosta Suomen kirkkoa ja vapaata Suomen kansaa kohtaan ja meidän parhaista toivotuksistamme Suomen tulevaisuudelle. Huhtikuun 3 pnä 1925, Ejbyn seurakuntaneuvosto. B. Bartholdij Möller, Kristian Kristiansen, L. Nielsen, Hans Kristiansen, Rasmus Knudsen, Peder Kristiansen, J. T. K. Jacobsen, Hans Jörgen Nielsen.

Turun tuomiokirkkoseurakunta teetti esineistä Kööpenhaminassa kahdet kopiot, jotka annettiin Tanskan kansallismuseoon sekä Ejbyhyn. Kirkolle annetut vihittiin siellä käyttöön pääsiäisenä 1925. Samoin kiitoksena kirkkoon lahjoitettiin kattokruunu, joka valettiin vuodelta 1657 peräisin olevien piirustusten pohjalta. Kruunu lahjoitettiin Otte Rudin Turun ryöstön vuosipäivänä 2.8.1925.

Näiden esineiden palautus ei jäänyt ainoaksi sodankäynnin yhteydessä anastetun kirkollisen omaisuuden palautukseksi Suomeen. Tuona vuonna palautettiin myös Iso-Britanniasta Krimin sodan (1853–1856) aikana Bomarsundin linnoituksen läheltä Skarpansin kirkosta sotasaaliina viety kirkonkello.

Museovitriinissä punaisen samettimaisen kankaan päällä olevia kullattuja koristeellisia astioita.
Ejbyn eli Särkilahden ehtoolliskalkki ja pateeni sekä muuta Turun tuomiokirkon esineistöä esillä Aboa Vetus & rs Novan näyttelyssä 24.5.2026. Kuva: Riku Kauhanen.

Tätä kirjoitettaessa Turun Tuomiokirkko on remontissa, ja Ejbyn kalkki on esillä Aboa Vetus & Ars Nova -museon Altare et Urbs – Tuomiokirkon aarteita ja lahjoittajia -näyttelyssä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Immonen, Visa. Golden Moments : Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. I, Text. Suomen keskiajan arkeologian seura, 2009.

Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.

Merimiehen ystäwä: Suomen merimieslähetystoimen lehti 1.2.1928, nro 2.

Panu 13/1925.

Turun Sanomat 4.6.1925.

Uudenkaupungin Sanomat 23.7.1925

Uusi Aura 26.4.1925; 4.6.1925; 21.6.1925

1500-luku

Särkilahden kalkin ryöstö 1509

Kommentoi

Vaikka uhka Suomeen on usein tullut idästä, on myös lännestä käsin käyty useaan otteeseen ryöstelemässä ja pommittamassa Suomen rannikkoa. Iskeäkseen ruotsalaisia vastaan tanskalaiset eli ”juutit” ovat purjehtineet Suomeen sotaisin aikein. Keskiajan lopulla, 1500-luvun alussa maat kuuluivat samaan valtioliittoon eli Kalmarin unioniin, mutta liitto oli riitaisa. Vuosisadan alku tunnettiinkin Suomessa juuttivihan aikana. Tuolloin valtaa piti vuonna 1497 Ruotsin kuninkaaksi kruunattu unionikuningas Hannu (eli Juhana II), joka oli lyönyt Ruotsin valtionhoitaja Sten Sturen Rotebron taistelussa.

Kun Hannu yritti keskittää itselleen valtaa, kääntyivät häntä tukeneet Ruotsin valtaneuvoston jäsenet nyt kuningasta vastaan. Hannun vastainen kapina ylsi Turkuun vuonna 1501, jolloin Turun linna antautui kapinallisille. Tanskalaiset ja ruotsalaiset talonpojat olivat kuitenkin kyllästyneet loputtomaan valtataisteluun, ja näiden ”rauhanliike” tyrehdytti maasodankäynnin.

Itämeren valtapeliin liittyi myös Hannun pyrkimys heikentää Hansaliittoa, ja sodat näkyivät etenkin Tanskan laivaston uudistamisessa sekä aktiivisena merirosvouksena. Hannu yritti saada kapinalliset ruotsalaiset kuriin nimenomaan ylivoimallaan merellä, maihinnousun uhalla sekä kauppasaarrolla, johon muun muassa Lyypekki yhtyi. Kapinalliset oli jo melkein taltutettu, kun vuonna 1509 Lyypekki ryhtyi sotaan Hannua vastaan.

Valtapeli näkyi Suomessa pahimmillaan vuosina 1507–1509, jolloin tanskalaiset tekivät nopeita iskuja pitkin rannikkoa. Poikkeuksellisen ankara oli tanskalaisen Bornholmin linnan päällikkö Otte Jørgensen Rudin (n. 1482–1510/1511) hyökkäys Turkuun elokuun 1509 alussa. Rud, jota Piispainkronikka nimittää ”vääryyden pojaksi”, joukkoineen pääsi torstain ja perjantain 2.–3.8. välisenä yönä huomaamatta Turun linnan ohi ja ”kohottaen hirveän huudon, rumpujen päristessä ja torvien soittaessa” hyökkäsi kaupunkiin. Linnanpäällikkö Josef Pietarinpoika oli tuolloin poissa, eikä puolustusta johtaneella linnanvouti Sander Arendinpojalla ollut riittävästi miehiä eikä ammuksia, joten hyökkääjiä voitiin lähinnä häiritä.

Valkoiseksi kalkittu suuri kirkkorakennus jossa punatiiliset katot.
Ejbyn kirkko Tanskan Sjællandin saarella, minne Turun tuomiokirkosta 1509 viedyt Särkilahden kalkki (ehtoollismalja) sekä pateeni (ehtoollisleipälautanen) päätyivät ilmeisesti Otte Rudin sukulaisten välityksellä 400 vuoden ajaksi. Kuva: Hideko Bondensen/wikimedia.

Monet Turun porvareista surmattiin tai vietiin vangeiksi Kööpenhaminaan. Ryöstelyä jatkui viisi päivää. Tuomiokirkko ryövättiin lähes tyhjäksi. Tanskalaisten matkaan lähti muun muassa piispanhiippa, paimensauva sekä kullattu hopeinen Särkilahden ehtoolliskalkki. Sauva ja piispanmitra saatiin Turkuun takaisin vuonna 1516 valtionhoitaja Svante Sturen tiedusteltua niitä Hannulta piispa Johannes Olavinpojan pyynnöstä; mitra tosin ilman siihen kuuluneita jalokiviä. Ehtoolliskalkki öylättilautasineen kulkeutui Rudin sukulaissuhteiden myötä Ejbyn kirkkoon, mistä se on saanut nimen Ejbyn kalkki.

Rud jäi elämään kansantarinoihin, ja niissä Rud sekoitetaan usein samannimiseen norjalaistanskalaiseen amiraaliin, joka eli vuosina 1520–1565. Rudin kerrotaan tulleen tekojensa tähden omantunnontuskiin ja lähteneen pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, mutta jo Baijerin Augsburgissa kuolo korjasi merisissin.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Helsingin Sanomat 21.11.1959

Juusten, Paavali & Simo Heininen. Suomen Piispainkronikka. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1988.

Klemettilä, Hannele (toim.). Suomalainen sotilas 3, Muinaisurhosta nihtiin. Karttakeskus, 2010.

Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.

Panu 13/1925.

Turun Sanomat 4.6.1925.

1300-luku, 1400-luku

Birgitta tuomiokirkon laulukirjassa

Kommentoi

Pyhän Birgitan juhlapäivä 7. lokakuuta vakiintui 1300-luvun lopulla Turun hiippakunnan liturgiseen kalenteriin. Turun tuomiokirkossa – kuten jokaisessa seurakuntakirkossa – Birgitan juhlaan valmistautuminen alkoi aattopäivän vesperillä, illan rukoushetkellä ja seuraavilla laulun sanoilla:

Rosa rorans bonitatem,
Stella stillans claritatem,
Birgitta, vas gratie,
Rora celi pietatem,
Stilla vite puritatem
In vallem miserie.

(Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu, 
kirkkautta vihmova tähti, 
Birgitta, armon astia, 
pisaroi taivaan rakkautta, 
vihmo elämän puhtautta 
kurjuuden laaksoon)

Kaunis laulu, ”Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu”, vei kuulijan kohti seuraavan päivän suurta juhlaa. Laulun sanat voi ymmärtää kutsuna pyhimykselle, johon laulussa viitataan niin ruusuna, tähtenä kuin astianakin: hänen toivotaan olevan läsnä omassa juhlapäivässään samoin kuin seurakuntalaisten jokapäiväisessä elämässä.

Laulukirjan F.m. IV.156 folio 21r, Birgitan juhlan alku, De sancta Birgitta (punaisella). Kansalliskirjaston kokoelmat.

Birgitalle omistetut laulut ovat säilyneet keskiajan Suomesta katkelmina. Kenties jännittävin tällainen katkelma on laulukirja, joka tunnetaan Kansalliskirjaston kokoelmasta nimellä F.m. IV.156. Se pitää sisällään 24 säilynyttä pergamenttilehteä, mutta alun perin lehtiä on ollut paljon enemmän. Se on käsin kopioitu todennäköisesti vuosien 1460–1475 välissä ja se arvioidaan laadituksi Naantalin luostarissa olleessa kopiointipajassa. Käsikirjoitusfragmentissa on poikkeuksellisen laaja laulujen sarja Birgitalle. Yhtä juhlavasti Turun hiippakunnassa on juhlittu vain hiippakunnan suojeluspyhimystä Pyhää Henrikiä.

Käsikirjoitusta on tuskin koskaan kuitenkaan käytetty Naantalissa, koska birgittasisarilla oli aivan oma traditionsa Birgitan juhlille. Tarpeeksi osaavat laulajat, jotka saattoivat suoriutua pitkästä ja juhlavasta liturgisesta kaavasta, joka fragmenttiin on talletettu, löytyivät todennäköisesti Naantalin ohella vain Turun tuomiokirkosta. Näin on oletettavaa, että käsikirjoitus valmistettiin aikoinaan räätälöidysti tilaajan toiveita noudattaen Turun tuomiokirkossa sijainneelle Pyhän Birgitan, pyhän ristin ja kaikkien enkelten alttarille. Alttarin oli perustanut Turun piispa Maunu Tavast vuonna 1421 (alttarin perustamiseen liittyvä asiakirja, ks. Diplomatarium Fennicum, 1685: https://df.narc.fi/document/1685). Maunu Tavast ja muut lahjoittajat lahjoittivat alttarille myös varoja, jotka ovat mahdollistaneet tavallista juhlavamman liturgisen elämän; alttarilla ilmeisesti vietettiin messua viikon jokaisena päivänä. Kerran viikossa messu vietettiin vuorotellen Birgitan ja pyhien enkeleiden kunniaksi. Säilyneet asiakirjat eivät anna suoria määräyksiä Birgitan juhlasta, mutta näyttää siltä, että Birgitan juhlan aattona ja varsinaisen juhlapäivänä (tai mahdollisesti useina perättäisinä päivinä) alttarilla on vietetty sekä Birgitan messuja että rukoushetkiä. Kun muu tuomiokirkko on hiljentynyt, ovat Birgitalle omistetut ylistyslaulut edelleen kaikuneet sivukappelissa.

Marika Räsänen

Voit tutustua aiheeseen lisää:

Vuori, Hilkka-Liisa ja Marika Räsänen: ”Rosa rorans bonitatem -antifoni Turun hiippakunnan nuottikäsikirjoituksissa”, Pyhä Birgitta ja birgittalaisuus myöhäiskeskiajan Suomessa, toim. A-S. Hägglund & S. Lahti. SKS 2025, 183–221. Open Access: DOI-number 10.21435/ht.294

1800-luku, 1900-luku

Tuomiokirkon naakat

Kommentoi

Turun tuomiokirkko on vuosisatojen ajan ollut naakkojen koti. Naakka on kulttuuriympäristöjen lintu, joka viihtyy rakennusten onkaloissa ja koloissa, vaikka se pesii myös lehti- ja sekametsissä. Se on vuosisatojen ajan elänyt kivikirkkojen ullakoilla ja torneissa. Tästä se on saanut myös nimet kirkhakkinen ja kirkherra.

Magnus von Wright & Wilhelm von Wright: Naakka, 1828–1838. Kansallisgallerian kokoelma / Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.

Kun Nils Henrik Pinello saapui Turkuun 6. syyskuuta 1827, kaksi päivää onnettoman kaupunkipalon syttymisen jälkeen, hän kiinnitti jo Paimiossa huomiota suureen naakkaparveen. Pinello tulkitsi, että linnut olivat lähteneet ihmisten tapaan pakolaisiksi tuhoutuneesta kaupungista. Naakat löysivät varmaankin nopeasti uudelleen takaisin tuomiokirkolle, mutta Pinellon havainto kertoo, miten olennainen osa kaupunkiympäristöä nämä tummanpuhuvat varislinnut olivat.

Naakkojen suhde Turun paloon tuli esille myös vuonna 1936, kun Seura-lehti julkaisi kuvitteellisen haastattelun. Lehden toimittaja kertoi kömpineensä kirkontorniin tapaamaan kellonsoittajaa mutta olikin päätynyt jututtamaan tuomiokirkon naakkaa. Mukana haastattelussa oli kirkon virkailija, joka oli hyvin harmistunut siitä, miten paljon naakat likaavat tornia. Toimittajaa kiinnosti kuitenkin enemmän se, mitä naakalla oli kerrottavanaan, ja kysyi palon vaikutuksista. ”Pois paloivat nämä istuinortemme”, vastasi naakka runollisesti, ”sortuivat punahonkaiset salvokset, sulivat mahtavat malmikellot ja rapaantuivat jylhät kiviseinät.”

Naakat ovat olleet paitsi kulttuuriympäristön lintuja myös mitä mielikuvituksellisimpien tarinoiden kohteita. Kirjailija J. H. Erkko taltioi 1910-luvulla sadun kahdesta pojasta, jotka kiipesivät tuomiokirkon torniin ryöväämään naakan munia. Toinen piteli sisäpuolella lankkua tornin luukusta samaan aikaan, kun toinen meni ulkopuolelle lankun päälle kurottamaan pesälle. Juuri ratkaisevalla hetkellä syntyi kiistaa siitä, kuka saisi saaliin. Eipä aikaakaan, kun toinen toveri putosi lankulta: ”Mutta tällä osui olemaan lammasnahkaturkit yllänsä. Tuuli ne levitti siiviksi putoavalle. Ne kannattivat häntä ilmassa ja laskivat hänet hiljaa ja loukkaantumatta toiselle puolelle Aura-jokea.”

Tarinoita olisi kirjaksi asti, mutta nostan tähän vain kirjailija Rafael Hertzbergin novellin ”Turun tuomiokirkon aateliset naakat”. Tässä tarinassa naakat kertovat sanomaa kristinuskon varhaisvaiheista Suomessa. Linnut olivat seuranneet sivistyksen tuloa. Piispa Henrikin sormeakaan ei löytänyt korppi vaan tietysti naakka. Kirkherrojen ikiaikainen merkitys oli unohtunut, mutta ”tuleepa kerran kaupunkiimme kynänpyörittäjä, joka saattaa kaupunkilaisten tiedoksi kunniakkaan historiamme ja merkityksemme kulttuurisena kirkon jylhyyden omalaatuisena värittäjänä”.

Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 23.12.2021 julkaistuun alioartikkeliin.

1900-luku

Prinsessa Sibyllan kesäpäivä Turussa

Yksi kommentti

Kesäkuussa 1955 Turku sai harvinaisen vieraan. Vesterbottenin herttuatar, Ruotsin prinsessa Sibylla, saapui Suomeen tyttäriensä Birgittan ja Desirén kanssa. Matka alkoi Helsingistä, jossa kuninkaallinen seurue vieraili muun muassa Eduskuntatalossa, Presidentinlinnassa ja Suomenlinnassa. Heidät vastaanottivat presidentti J. K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi, ja iltajuhla vietettiin Kalastajatorpalla.

Ruotsin prinsessa Sibylla vierailulla Helsingissä 8.6.1955. Kuvaaja UA Saarinen. Kuvalähde: JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma, Museovirasto.

Matka jatkui Porvooseen, Lappeenrantaan ja Imatralle, ja lopulta Turkuun, jossa prinsessat saapuivat autokolonnassa Paraisten tienhaaraan 13. kesäkuuta. Automobiiliklubin ruskealakkiset edustajat ojensivat prinsessa Sibyllalle vaaleanpunaisia ruusuja. Hän otti kukat vastaan autossa istuen, mutta huomattuaan valokuvaajien vaikeudet hän kysyi ystävällisesti: “Onko liian pimeää, pitäisikö minun astua ulos?” Kuvakin saatiin. Siinä teräksenharmaassa jakkupuvussa ja valkomustassa hatussa istuva prinsessa hymyili kameralle.

Turussa kuninkaallinen seurue tutustui Tuomiokirkkoon, jossa professori Svante Dahlström esitteli kirkon historiaa. Erityisesti prinsessa Sibyllaa kiinnosti Kaarina Maununtyttären sarkofagi, jonka ääressä hän vietti pitkän tovin. Luostarinmäellä kampamestari sorvasi kuninkaalliselle seurueelle sarvikammat, savenvalaja sai aplodit esimerkillisestä dreijaamisesta, ja suutarimestari otti prinsessojen mitat käsintehtyjä kenkiä varten. Turun linnassa partiotytöt lauloivat marssin, ja prinsessat tutustuivat museoon, jossa kirjoittivat nimensä kuningas Kustaa V:n lahjoittamaan vieraskirjaan.

Lounas nautittiin Turun Ruotsin konsulaatissa, vuorineuvos Hans von Rettigin kodissa Aurajoen rannalla. Pieni Carl-Gustav ojensi prinsessalle ruusukimpun, ja seurue siirtyi punaista mattoa pitkin sisään. Mukana olivat kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen, maaherra Erkki Härmä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Toivonen.

Vierailu päättyi Turun satamaan, josta prinsessat tekivät paluumatkansa Ruotsiin hävittäjä Upplandilla. Matka oli osa laajempaa kulttuurista ja diplomaattista yhteydenpitoa, ja se tallennettiin myös filmille. Suomen Filmiteollisuuden dokumentti Resan till Finland ikuisti kuninkaallisten matkan – ja sen hetken, jolloin Turku sai kuninkaallisia vieraita.

Noora Kallioniemi

Lähteet:

Suomen Filmiteollisuus (1955) Resan till Finland. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_1043874
Helsingin Sanomat, 14.6.1955, nro 158, s. 12, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2516891?page=12
Uusi Aura, 1.6.1955, nro 145, s. 12
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3086159?page=12
Kansan Tahto, 12.6.1955, nro 134, s. 3
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3080962?page=3

1400-luku

Jumalan armosta hengellistä ravintoa

Kommentoi

Turun piispa Magnus Olai (Maunu Tavast, piispana 1412–1450) oli tyytymätön hiippakuntansa asukkaiden hartauden harjoittamisen tapoihin. Hiippakunnan esipaimenena hänen velvollisuutensa oli johdattaa heitä oikealle polulle uskon saralla. Niinpä hän kesäkuussa vuonna 1441 synodaalikonsiilissa vakuutti muut arkkihiippakunnan piispat anekirjeen tarpeellisuudesta. Kirjeessä huomioitiin, että suurten etäisyyksien ja vaikeakulkuisten teiden maassa kristityt eivät vierailleet kirkoissa niin useasti kuin olisi suotavaa; niinpä piispat rohkaisivat kaikki turkulaisia – niin kaupungin kuin hiippakunnankin asukkaita – vierailemaan Turun tuomiokirkossa ja muissa hiippakunnan seurakuntakirkoissa ja -kappeleissa. Näin he saisivat sielulleen Jumalan armosta hengellistä ravintoa.

Maunu Tavastin piispanvaakuna. Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjeen lupaamien 40 päivän aneiden edellytyksenä oli aito syntien katumus ja ripittäytyminen. Aneiden tarkoitus oli ohjata kristittyjä oikealle polulle; aneet lyhentäisivät kiirastulessa kuoleman jälkeen kärsittyä aikaa. Ehtona oli lisäksi vierailla katedraalissa – tai muussa kirkossa – kirkon nimikkopyhimyksen juhlapäivänä tai kirkon vihkimispäivänä. Turun tuomiokirkko oli omistettu Pyhälle Henrikille, jonka reliikkien translaatio 18. kesäkuuta, päivää aiemmin vietettiin kirkon pyhittämisjuhlaa. Kirje onkin osaltaan tukenut tuomiokirkon kesäkuisia juhlallisuuksia. Turun tuomiokirkon toinen taivaallinen suojelija oli Neitsyt Maria. Kirje kehotti vierailemaan kirkoissa myös kaikkina Marian ja Jeesuksen juhlapäivinä. Aneet sai myös osallistumalla sunnuntaimessuun ja kuuntelemalla hartaasti saarnaa ja vierailemalla jokaisella kirkon pyhimysalttarilla. Tuomiokirkossa oli 1400-luvulla jopa useita kymmeniä eri pyhimyksille omistettuja alttareita.

Aneet saadakseen vierailijoiden tuli myös lausua Ave Maria -rukous. Ave Maria oli yksi keskiajan suosituimpia rukouksia ja maallikoiden oletettiin osaavan se. Samaisessa piispojen kokouksessa pappeja velvoitettiin lukemaan muun muassa Ave Maria -rukous kirkkokansalle joka sunnuntai äidinkielellä. ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi” lienee siis kuultu Turun tuomiokirkon seinien suojissa useasti. Vierailijoiden tuli lisäksi lahjoittaa kynttilöitä, koristeita, koruja, vaatteita, kirjoja, maljoja, liinoja, kankaita, rahaa, maata tai muuta tarpeellista kirkkojen ja alttarien ylläpitoon. Magnuksen tavoitteena lienee ollut maallikoiden opettamisen ja kirkon talouden kohentamisen ohella myös tuomiokirkon hartauselämän vilkastuttaminen. Aneiden saamisen ehtona mainittiin myös erilaiset juhlakulkueet, joita järjestettiin pyhimysten juhlapäivinä ja rukouspäivinä. Erikseen kehotettiin osallistumaan hautajaiskulkueisiin, kiertämään niiden mukana kirkkoa ja rukoilemaan vainajien sielun puolesta.

Kirjeen olivat allekirjoittaneet kaikki Uppsalan arkkihiippakunnan piispat, mutta he olivat ”taipuneet tähän päätökseen kunnioitetun veljen, Turun piispan Magnusin ja hänen kapitulinsa rukouksista ja pyynnöistä.” Perusteena päätökselleen piispat kirjoittivat, että he pitivät Jumalalle mieluisana ja hurskaana palveluksena rohkaista kristittyjä osallistumaan kirkonmenoihin, ylistämään Jumalaa ja tekemään muita hurskaita tekoja. Palkinnoksi he tarjosivat kristityille aneita ikään kuin houkuttelevina lahjoina.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

DF 2390, 2393

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys Naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa (Gaudeamus 2026, tulossa)