Kudos Oy Silo tarjosi jälleenmyyjilleen valmiita piirroskuvia, joita myymälä saattoi käyttää omissa mainoksissaan. Muoti ja käytäntö -asiakaslehdessään yritys esitteli monia vaihtoehtoja, joista mainoskuvan saattoi valita. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1936.
Tampere tunnetaan tekstiiliteollisuudestaan, mutta niin vain Turustakin ponnistettiin 1900-luvun alussa useita alan yrityksiä Suomen kartalle. Heikki Kestilän vuonna 1911 perustama Suomen Pukimo valmisti alkuun miesten pukuja, myöhemmin myös naisten turkiksia, ja oli 1930-luvulla jo maan tuotteliaimpia laatuaan. Merkittävässä roolissa tehtaan sarjatuotannon kehittämisessä oli 1928 yrityksen toimitusjohtajaksi tullut August Laurén, joka samana vuonna perusti siinä sivussa trikoovaatetehtaan nimeltään Kudos Oy Silo. Laurén oli etevä liikemies, joka ideoi Kestilän ja Silon asiaa ajamaan yhteisen mainostoimiston nimeltä Ponsi Oy.
Kotiseuturakas turkulainen sonnustautui 1930-luvulla kiireestä kantapäähän oman kaupungin tehtaiden tuotantoon. Alimmaksi kerrokseksi saattoi vetää Silon tekosilkkikerraston, päälle talven viimoilta suojaamaan Kestilän Pukimon turkiksen. Laurénin luotsaamat yritykset tähtäsivät kuitenkin myös kaupungin rajojen ulkopuolelle.
Markkinointipuhteissaan Kestilä ja Silo julkaisivat vuosina 1936–1938 tehtaiden jälleenmyyjille suunnattua lehteä Muoti ja käytäntö. Silon ja Kestilän strategia saada Suomi pukeutumaan turkulaiseen oli lehdessä selkeä. Yritysten oman mainospalvelun kautta jälleenmyyjille tehtiin helpoksi julkaista näyttäviä kuvareklaameja paikallisissa lehdissä. Muoti ja käytäntö sisälsi myös kattavasti ohjeita houkuttelevien näyteikkunoiden kokoamiselle, ja niihinkin sai tilata mainosmateriaaleja. Kauppiaiden tuli vain olla yhteydessä jompaankumpaan konttoriin ja pyytää kuvamatriisi käyttöönsä – se toimitettiin aivan ilmaiseksi, kunhan kaupan tosiaan oli Kestilää tai Siloa. Silon täyttäessä kymmenen vuotta vuonna 1938 Laurén nosti esille juuri mainonnan suunnitelmallisuuden ehtona sille, että Silo tunnettiin hyvin ympäri maan.
Ponsi Oy:n julkaisemassa Turun opaskartassa huomattiin mainita myös Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon sijainti kaupungissa. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1938.
Silon ja Kestilän sivussa ehdittiin mainostamaan välillä Turkuakin. Muodinja käytännön vuoden 1938 toisessa numerossa mainittu Ponsi Oy:n julkaisema mainoslehtinen Turusta sisälsi kartan, johon matkasuunnitelmaan lisättäväksi oli tuomiokirkon ja Turun linnan lisäksi merkitty Kestilän ja Silon tehtaat. ”Huomautamme näistä seikoista sen vuoksi, että kauppiaamme Turussa käydessään ovat tilaisuudessa lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin: historiarikas Turku on todellakin tutustumisen arvoinen. Toiseksi: samalla kertaa on erinomainen tilaisuus tehdä tutkimusretki Silon ja Kestilän tehtaisiin. Kauppiaan kannalta ottaen tällainen käynti on erittäin terveellinen.”
Terveellinen vaikuttaa olleen myös Turun, Kestilän ja Silon symbioosi – ainakin mainostuksen poikimien myyntien saralla.
Elina Lahdenniemi
Lähteet:
Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti. 1936–1938.
Möttönen, Tuomas: Tienraivaajia ja jälleenrakentajia: suomalaista yrityshistoriaa itsenäistymisestä jälleenrakentamiseen. Aviador, Helsinki 2023. 330–334.
Strandén, Merja: August Laurén. Työtä yhteiskunnan, kansallisen kulttuurin ja tieteen hyväksi. Turun museokeskuksen julkaisuja 64. Pekka Laurén & Turun museokeskus, Turku 2012.
Oi, kuinka onnellinen, kuinka syvästi tyytyväisenä onnittelen Sinua siitä, että olet selvinnyt sanojesi mukaan Vaikeimmasta asiasta eli Jumalan kiitos, Kokeen läpäisemisestä. Voit pian sanoa, että nyt se on ohi, olen päässyt raskaasta taakasta eroon. On totta, että monet vaikeudet odottavat sinua vielä Apupappina, mutta vähäisemmässä määrin kuin silloin, kun koit niitä Opiskelijana.
Sain juuri äidiltä kirjeen, hän on niin huolissaan siitä, että oli kehottanut Collania pyytämään Sinua tulemaan kotiin. Jotkut Kiteellä ovat sanoneet hänelle, että tuhlaat nyt täysin onneasi päätökselläsi lähteä Turusta ja nämä puheet huolestuttavat Mummelia lisää, vaikka hän on sydämensä pohjasta iloinen siitä, että saa rakkaan Ericinsä takaisin kotiin ja että tämä asettuu asumaan hänen luokseen. (Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 8.7.1812.)
Erik Anders Crohns. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto. Reprokuvaus: Markku Haverinen. Finna.fi.
Erik Anders Crohns valmistui Turun akatemiasta kesällä 1812. Hän oli 28-vuotias. Opintien läpikäynti ei ollut helppoa. Siihen sisältyi vaikeita vuosia ja silpputöitä, joilla Crohns elätti itsensä ja koetti tukea samalla lapsuudenperhettään Kiteellä. Vuonna 1812 tulevaisuus näytti valoisalta. Turussa oli elämää, opiskelijatapahtumia ja isän sekä veljen kuolemat suruaikoineen olivat ohitse. Keväällä Turussa oli juhlittu naamiaisissa, joihin Erik Anders oli pukeutunut munkiksi. Turussa solmitut kontaktit, eikä vähiten pikkusisko Elisabethin puolison Pehr Johan Collanin tuki, auttoivat Crohnsia opintojen jälkeen. Collan tunsi kaikki, niin Porthanin kuin uuden kenraalikuvernöörin Steinheilinkin. Elisabeth kiusoitteli opintojensa loppusuoralla olevaa Erik Andersia kirjoittamalla kirjeen osoitteeksi ”Piispa Herra Erik Anders Crohns Turussa”. Piispaa Erik Andersista ei koskaan tullut, mutta tulipa kuitenkin Helsingin ja Helsingin pitäjän kirkkoherra, joka saarnasi vuonna 1840 Helsinkiin siirretyn yliopiston riemujuhlassa juhlasaarnan.
Erik Andersin opiskeluvuodet olivat stressistä huolimatta täynnä iloisia hetkiä ja vapautta, jota Elisabeth-sisko kadehti. Iisalmen perspektiivistä Turku oli eksoottinen, urbaani ja kiehtova. Elisabeth kirjoitti veljelleen:
Täällä [Iisalmessa] monet Kaupungeissa vierailleet ja siellä muutamia vuosia asuneet eivät juuri erotu meistä muista [kuten] sanotaan. Mielelläni kuitenkin haluaisin olla Sinun kanssasi jonkun Aikaa Turussa, että näkisin miten siellä eletään, se vain kiinnostaa minua nähdä niin monia kiinnostavia ja hyvin pukeutuneita ihmisiä ja kohteliaita ja monenlaisia, joita olen nähnyt, monia, jotka ovat tulleet sieltä, tarkoitan sellaisia, joita ei tavallisesti ole täällä. (Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.12.1812.)
Ulla Ijäs
Lähteet:
Collan suvun kokoelma, Coll. 37.14., Kansalliskirjasto.
Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 8.7.1812. Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 26.3.1812. “Biskoppen Herr Eric Crohns i Åbo”. Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.1.1812. Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.12.1812.
Turun satama jatkosodan aikaan, suuri joukko vanhempia hyvästelemässä lappu kaulassa laivaan pääsyä odottavia lapsiaan. Jännittynyt ja samalla lohduton tunnelma – oli epävarmaa, milloin lapset näkisivät taas vanhempansa vai näkisivätkö enää koskaan. Pienimmät lapset eivät kunnolla ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, mutta etenkin aikuisille jäähyväiset olivat raastavat, vaikka he arvelivat, että näin oli parempi ja lapset pääsisivät nyt turvaan sodan kauhuilta.
Suomalaisia sotalapsia Turussa, kuvausvuosi tuntematon. Wikimedia Commons.
Kolmen turkulaislapsen, 9-vuotiaan Else-Majn, 7-vuotiaan Mikon ja 4-vuotiaan Helyn, maailma mullistui jatkosodan aikaan, kun he päätyivät siihen noin 80 000 lapsen joukkoon, joka siirrettiin vuosina 1939–1945 Suomesta naapurimaihin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan sotaa pakoon. Else-Maj, Mikko ja Hely lähetettiin kaikki laivalla, mahdollisesti tuhansia sotalapsia kuljettaneella S/S Arcturuksella, Turusta Ruotsiin, kuten valtaosa muistakin sotalapsista Norjan ja Tanskan jouduttua keväällä 1940 Saksan miehittämiksi.
Syyt lähettää lapsia Suomesta sotaa pakoon olivat moninaiset. Myös tämän blogitekstin päähenkilöillä tilanteet olivat erilaiset. Else-Majn perheen kotitalo tuhoutui juhannuksena 1941 maan tasalle jatkosodan aloittaneessa venäläisten suurpommituksessa, jonka tuhot niin Turussa kuin Helsingissä olivat suuret. Else-Majn autonkuljettajaisä työskenteli sodan aikana Crichton-Vulcanin asetehtaalla, joten hän sai vapautuksen rintamalta. Äiti ei siis jäänyt sodan alettua yksin huolehtimaan heidän ainoasta lapsestaan. Else-Maj oli kuitenkin itse halukas lähtemään Ruotsiin, ja ruotsinkielisenä sijoitusmaan kieli ei ollut samanlainen ongelma kuin monelle ainoastaan suomea puhuvalle lapselle. Marraskuussa 1941 vanhemmat hyvästelivät Else-Majn ja tämä aloitti matkansa meren yli Ruotsiin.
Mikon kotona oli jatkosodan syttymisen aikoihin viisi lasta, nuorin vasta 2-vuotias. Perheen isä oli kirvesmies ja ahtaaja, joka työskenteli jatkosodan aikana ilmatorjunnassa, äiti oli kotona. Monilapsisessa, köyhässä perheessä oli pulaa ruoasta ja vaatteista. Lisäksi yhdellä lapsista oli vaikea tuberkuloosi, mikä johti tilanteeseen, jossa äidin jaksaminen ja muiden lasten hyvinvointi olivat vaakalaudalla. Niinpä 7-vuotias Mikko matkusti Ruotsiin alkuvuodesta 1942 ja hänen 9-vuotias veljensä seurasi perässä hiukan myöhemmin. Myös veljesten kaksi muuta sisarusta lähetettiin vuonna 1944 joksikin aikaa sotalapsiksi.
Hely, nuorin tässä blogitekstissä esitellyistä lapsista, oli äitinsä kanssa sotaa paossa Ruotsissa eräässä lastenkodissa jo talvisodan aikana, mutta hänen ensimmäinen yksinäinen matkansa sotalapseksi Ruotsiin koitti 4-vuotiaana keväällä 1942. Helyn valajaisä oli Else-Majn isän tavoin sodan aikaan töissä asetehtaalla ja vapautettu rintamalta. Helyn perheeseen kuului myös häntä kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Kun jatkosodan aikana Helyn leikkikavereita samasta pihapiiristä alettiin lähettää sotalapsiksi, myös Hely esitti vanhemmilleen toiveen päästä Ruotsiin. Lapsen oma tahto yhdistettynä pulaan ravinnosta saivat lopulta Helynkin vanhemmat lähettämään pienen tyttönsä lahden taakse.
Kaikilla sotalapsilla sopeutuminen sijaiskoteihin Ruotsiin, puhumattakaan paluusta Suomeen sodan päätyttyä, ei sujunut ongelmitta. Else-Maj, Mikko ja Hely viihtyivät kuitenkin heidän ja sijaisvanhempien kotiin lähettämien kirjeiden perusteella hyvin sijoituspaikoissaan. Kotiin Turkuun he palasivat kaikki, monen muun sotalapsen tavoin, ensimmäisen kerran vuoden 1942 syksyllä asemasodan aikaan, ja lopullisesti vuoden 1945 aikana, jolloin Suomeen palautettiin noin 18 000 sotalasta valtaosan jäädessä vielä Ruotsiin. Palatessa tunteet olivat ristiriitaiset niin lapsilla, sijaisvanhemmilla kuin lapsensa pois lähettäneillä perheillä Suomessa. Maaliskuussa 1945 Helyn kasvattiäiti kuvasi tytön tuntemuksia kirjeessään Helyn vanhemmille näin:
”Själv är Hely som hemma här och glad så länge hon får stanna, men hon gläder sig också åt att få träffa Mamma[,] Pappa och Marja […]. Det säger hon alltid när vi talar om hemresan.” (A.M:n kirje T.M:lle 14.3.1945)
Perämäki, Anna-Leena: Kaksi kotia. Kolmen jatkosodan aikana Ruotsiin lähetetyn turkulaisen sotalapsen ja heidän kasvattivanhempiensa kokemuksia kirjeiden valossa vuosina 1941–1945. Kulttuurihistorian julkaisematon proseminaaritutkielma. Turun yliopisto 2004.
Knuutila, Jarmo & Levola, Kari: Sotalapsi ei unohda. Helsinki 2000.
Kovács, Magdolna (toim.): Olin sotalapsi. Turku 1995.
Maanantaina 18. toukokuuta 2026 Turun kaupunginvaltuusto päätti, että Turkuun rakennetaan raitiotie. Toisin kuin Tampereella Turkuun rakennettava raitiotie ei tule olemaan ensimmäinen laatuaan: ensimmäistä kertaa Turussa sähköraitiotiellä pääsi matkustamaan jouluna 1908, ja sitä ennen Suomen ensimmäinen hevosraitiotie ehti liikennöidä Turussa 1890–1892. Raitiovaunut liikkuivat Turussa aina vuoteen 1972, jolloin tiet haluttiin vapauttaa vauhdilla kasvaneelle yksityisautoilulle. Turku voi siis pitää Suomen edelläkävijänä niin raitiovaunuliikennöinnissä, sen lopettamisessa kuin uudelleen käynnistämisessäkin. Raitiotiellä on sattunut sekä tapahtunut, ja se on ollut näkyvä osa kaupunkikuvaa, joten on hyvä tutustua hieman julkisen liikenteen ja Turun menneeseen yhteiseen matkaan samoilla kiskoilla.
Kreivi August Armfeltilla oli lennokas idea: Turkuun tulisi saada hevosraitiotie. Nuoren kreivin vimma tarttui myös Turun kaupunginvaltuustoon, ja Turkuun alettiin rakentaa raitiotielinjoja heti samaisena vuonna 1889. Jos nyt Turkua on syytetty jahkailusta raitiotiepäätöksen kanssa, oli henki toinen 137 vuotta sitten: päätös eteni ”ennätyksellisen nopeasti” byrokratian rattaissa. Åbo Tidning kertoi 29.4.1890, että viisi ensimmäistä raitiovaunua oli matkalla Tukholmasta Turkuun. Vaunuihin mahtui lehden tietojen mukaan 17 ihmistä istumaan ja viisi seisomaan vaunun takaosaan.
Turun hevosvetoinen raitiotie Turun Linnankadulla. Turun kaupunginmuseo.
Ei kulunutkaan kuin vajaa viikko, kun raitiovaunut lähtivät liikkeelle sunnuntaina 4.5.1890. Åbo Underrättelser kertoo raitiotien kuljettaneen ”luonnollisesti uteliaita” matkustajia täysin vaunuin aamusta iltaan. Matkaa pystyi taivaltamaan vain Kauppiaskadulta Varvintorille. Åbo Tidning kertoi ”kauniiden vaunujen” keränneen 2 100 matkustajaa 25 pennin hintaiselle kierrokselle ensimmäisenä päivänään lukuisten kadulle kerääntyneiden silmäparien tarkkaillessa. Hinta laskettiin 15 penniin jo viikon kuluttua, ja kuun loppuun mennessä tulivat myyntiin alennus- ja vuosiliput.
Raitiotie ei osoittautunut kuitenkaan kannattavaksi, ja liikennöinti loppui lokakuussa 1892. Tuloja oli kyllä tullut lipuista, mutta menoja kertyi enemmän. Osakeyhtiö pyysi rahallista tukea kaupungilta joulukuussa 1892, mutta ei sitä saanut. Vaunut olivat Aura-lehden mukaan kulkeneet enimmäkseen tyhjillään kaksi viime vuotta. Tämä tosin on hieman ristiriitaista, jos lipputuloja on kuitenkin tullut budjetoidusti. Raitioteiden ympärillä oli maailmalla kuitenkin jo sähköä ilmassa: Aurassa uutisoitiin 23.4.1893 kaasukäyttöisen raitiovaunun keksityn Saksassa, ja kirjoittaja arveli sen olevan ratkaisu myös Turun kannattamattomalle raitiotielle. Uutta raitiotietä jouduttiin odottamaan kuitenkin seuraavalle vuosisadalle saakka.
Mikko Lähdesmäki
Lähteet:
Aura 16.12.1892 nro 293.
Aura 23.4.1893 nro 93.
Sirkiä, Hanna: Hyvästi ny sitt – Raitsikat: Turun raitiovaunuliikenteen lakkautus 1961–1972. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, 2003.
Turun yliopiston ylioppilaskunnalla (TYY) ja sen opiskelijoilla on ollut alusta lähtien vilkas ja säännönmukainen huvittelukulttuuri. Ylipäänsä ylioppilaat ovat olleet näkyvä osa kaupunkikulttuuria, johon he ovat jättäneet monia jälkiä. TYYn vuodesta 1922 alkanutta historiaa on kuitenkin valokuvattu varhaisvuosilta harvakseltaan erityisesti juhlakulttuurin näkökulmasta. Turun Ylioppilaslehden sivuilla on siitä välähdyksiä 1930-luvulta, mutta alkuperäiset kuvat eivät ole jääneet lehden tai ylioppilaskunnan arkistoihin.
Tästä syystä ilahduin, kun huomasin Turun kaupunginmuseon digitoineen yli neljäkymmentä valokuvaa TYYn 1930-luvulla järjestämistä erilaisista juhlista. Kuvat on ottanut Atelier Alppila -nimisen valokuvaamon yrittäjänä toiminut Eemeli Reuna, joka valokuvasi ylioppilaskunnan laskuun. Kuvia käytettiin esimerkiksi Turun Ylioppilaslehden kuvituksessa, mutta monikaan nyt digitoiduista kuvista ei päätynyt lehden sivuille. Valokuvaamonsa 1916 perustaneella Reunalla ei näytä olleen suoraa kytköstä ylioppilaskuntaan, vaan hurvittelevan nuorison kuvaaminen oli tilaustyö.
Valtaosa Reunan valokuvista on otettu sisätiloissa, mikä oli vielä tuolloin harvinaista. Ylioppilaskunnan juhlatilat olivat valaistuja, mutta samalla ilta-aikaan järjestettyinä kuitenkin vailla luonnonvaloa. Reuna käytti kuvissaan salamavalolamppuja, jotka olivat vielä 1930-luvun Suomessa varsin uutta teknologiaa. Kamerateknologia oli muutenkin edistynyt sisäkuvien näkökulmasta 1920- ja 1930-luvuilla. Objektiivit olivat aikaisempaa valovoimaisempia, sulkimet nopeampia ja filmit herkempiä.
Sisätiloissa otetut valokuvat jakautuvat karkeasti kahteen luokkaan: virallisluoteisempiin kuviin kunnan tapahtumista sekä tilannekuviin, joissa asetelmat ja ideat ovat kenties syntyneet illan aikana. Jälkimmäisissä kuvissa ihmiset istuvat yleensä pöytien ääressä, sohvilla tai muuten vaan poseerasivat spontaanin oloisesti Reunan kameralle. Virallisemmat poseerauskuvat taas henkivät tunnelmaa asialleen omistautuneista ylioppilaista.
Juhlakuvissa ihmiset olivat luonnollisesti iloisia ja tunnelma oli vapautunut. Valokuvissa esiintyvät naiset ja miehet olivat ylioppilaskunnan aktiiveja, mikä osaltaan selittää kuvissa pilkehtivää toverillisuutta. Osa kuvista on otettu ylioppilaskunnan tai maakuntakerhojen vuosijuhlissa tai muissa virallisemmissa tapahtumissa, osa taas naamiaisissa tai rapujuhlissa.
Toverillisuutta höystettiin 1930-luvulla jo avoimesti alkoholilla, toisin kuin vielä edellisellä vuosikymmenellä, jolloin alkoholitarjoilut piti pitää piilossa. Avoimen alkoholinkäytön ja tupakoinnin vastapainona ylioppilaskunnan piirissä toimi myös aktiivinen raittiusseura T.Y.R.Y., jonka tilaisuuksissa juotiin erityisesti piimää. Myös tällaisia hetkiä on tallentunut Reunan kameraan.
Artukka, Topi, Liisa Lalu, Otto Latva & Panu Savolainen: Tyylikkäät vuodet. Turun yliopiston ylioppilaskunta 100 vuotta. TYY, Turku 2022.
Ijäs, Minna (toim.): Kuvalähde. Valokuvia Turun museokeskuksen kokoelmista. Turun museokeskus, Turku 2016.
Männistö-Funk, Tiina: Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopisto, Turku 2014.
Eemeli Reunan valokuvia Turun kaupunginmuseon kokoelmista:
Kilpajuoksua Turun Urheilupuistossa 1914. Kuva: Lizzie ja August Blombergin kokoelma, Turun kaupunginmuseo, Finna.fi.
Helluntaiviikonloppu 1914 oli poikkeuksellinen. Aurinko helli yleisöä, joka oli kokoontunut Urheilupuistoon seuramaan I.F.K.:n kansallista urheilukilpailua. Kolmen päivän kuluessa kisattiin juoksu- ja kenttälajien lisäksi pyöräilyssä ja moottoripyöräilyssä. Kisoissa pelattiin myös jalkapallo-ottelu Helsingin ja Turun I.F.K:n välillä, vaikkakin Turun Sanomien toimittaja totesi sen tasosta, että ”huonompaa ottelua ei täälläkään juuri ole pelattu”. Urheilulajien joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten sadan jaardin juoksu.
Poikkeukselliseksi kisan teki nuori lahjakkuus, joka herätti kaikkien huomion sunnuntaina 31. toukokuuta. Kun lehdistössä muutoin lähinnä lueteltiin voittajat ja tulokset, kaikissa raporteissa kuvattiin sitä ylivoimaa, jolla 16-vuotias juoksijalupaus Paavo Nurmi oli voittanut alle 18-vuotiaiden 3000 metrin juoksun. Åbo Underrättelser kertoi, miten Nurmi karkasi toiseksi viimeisen kierroksen alussa joukosta hämmästyttävän kevyesti ja saavutti voiton muutaman kymmenen metrin erolla. Sosialisti-lehti kuvasi, miten ”Nurmi voitti juoksun aivan ylivoimaisesti pitkällä ja voimakkaalla loppupinnistyksellään”. Turun Sanomat korosti, miten Nurmen ”loppupinnistys oli aivan erikoinen”.
Paavo Nurmen 3000 m:n juoksua kuvattiin Turun Urheiluliiton lehdessä. Tekstissä juoksu on ajoitettu lauantaille 30.5., mutta se juostiin sunnuntaina 31.5.1914. Kuva: Kisa-Torvi 5/1914., Kansalliskirjasto.
Turun Urheiluliiton jäsenlehti Kisa-Torvi oli syystäkin ylpeä, sillä vuonna 1897 syntynyt Nurmi oli liittynyt Urheiluliittoon vasta aiemmin samana vuonna. ”Kunniata niitti 16-vuotias jäsenemme Paavo Nurmi”, lehti totesi ja jatkoi kuvaamalla, miten Nurmi oli tullut ”aivan leikitellen ensimmäisenä perille ajalla 10 min. 06,9 sek. joka vertailun vuoksi on ainoastaan 24,4 sek. huonompi piirin kevätjuhlassa samalla matkalla ’täysmittaisten’ juoksussa ensimmäiseksi saapuneen paimiolaisen A. Marttilan tulosta”.
Nurmen ylivoimaa osoitti se, että toiseksi tullut Fredrik Karlsson jäi viimeisillä kierroksilla lähes kymmenen sekuntia.
Kaikki tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Nurmi täytti 17 vuotta 13. kesäkuuta 1914. Ensimmäisen Suomen ennätyksensä hän juoksi Turussa vuonna 1920. Menestyksen vuodet olivat edessä.
Hannu Salmi
Lähteet:
”I.F.K.;n kilpailut”, Turun Sanomat 3.6.1914.
”I.F.K.:s stora idrottsfest”, Åbo Underrättelser 2.6.1914.
Turun keskiaikaisessa hiippakunnassa oli ilmeinen ongelma: papit olivat hankkineet liturgisia käsikirjoituksia kuka mistäkin, mikä tarkoitti että hiippakunnan jumalanpalveluselämässä oli sisällöllistä variaatiota. Piispa Konrad Bitz (piispana 1460–1489) vaikuttaa tarttuneen ongelmaan tehokkaimmin aikana, jolloin jo saattoi turvautua painokoneen apuun.1400-luvun lopulta säilyneiden Missale-käsikirjoituskatkelmien runsaudesta on päätelty, että hän aikaansai hiippakunnan suuren liturgisen yhtenäistämishankeen. Bitz mahdollisesti teki seurakuntien puolesta yhteistilauksen lyypekkiläiselle kirjanpainajalle Bartholomeus Gothanille, joka painoi Missale Aboensena tunnetun teoksen Lyypekissä vuonna 1488. Tämä Missale Aboensena tunnettu, Turun hiippakunnan oma messukirja, sisältää tekstit ja ohjeita messun viettämiseen kalenterivuoden mukaisessa järjestyksessä.
Missale Aboensen alkulauseet, jotka kirjan tilaaja piispa Bitz on muotoillut, antavat ymmärtää, että painettu messu perustui Turun hiippakunnassa vakiintuneelle liturgiselle kaavalle. Uuden painetun kirjan tavoitteena oli Bitzin tekstin mukaan korjata ja yhdenmukaistaa eri seurakunnissa vallinneita, ilmeisen vaihtelevia messukäytäntöjä. Painetun aineiston lisänä oli edelleen käsikirjoituslisäyksiä, jotka voivat viitata tarpeeseen muokata liian yleisestä liturgisesta kulttuurista tulevaa traditiota vastaamaan hiippakunnan omintakeisia piirteitä.
Missale Aboense -kirjassa on jotakin merkkejä, jotka viittaavat siihen, että tekstikokonaisuutta on muokattu juuri Turun hiippakuntaan sopivaksi, kuten kirjan aloitussivu, sitä seuraava kalenteri, osio ”Kuningaskunnan patronusten juhlapäivään” (De festo patronorum regni) ja sekvenssit ”pro ecclesia aboensis”.
Aloitussivua hallitsee puupiirros, johon on kuvattu hiippakunnan suojeluspyhimys Henrik sekä hänen seuranaan itse piispa Konrad Bitz ja tuomiorovasti Magnus Nicolai Stjernkors (Maunu Särkilahti). Kalenterin tunnistaa hiippakunnalle tehdyksi etenkin kahdesta siihen merkitystä juhlasta: tuomiokirkon pyhittämisjuhlasta (Dedicatio ecclesie) ja Pyhän Henrikin translaatiopäivästä (Translatio Henrici), jotka ovat peräkkäisinä päivinä 17. ja 18. kesäkuuta. Kuningaskunnan suojeluspyhimykille nimikoidussa osassa suurin osa on yleisiä pohjoismaisia pyhimyksiä, eikä erityisesti Ruotsin valtakuntaan yhdistettäviä. Turun tuomiokirkolle nimetty osio ei sekään vaikuta kovin erityiseltä; se sisältää tyypilliset dominikaanisääntökunnan liturgiassa käytetyt, suositut laulut.
Matti Parvio onkin esittänyt, että Missale Aboense -painoksen viimeisen osion otsikkoon olisi vain lisätty viimeiseksi sanat pro ecclesia Aboensis. Kysymykseen miksi näin on tehty ja miksi sekvenssit haluttiin omistaa juuri tuomiokirkolle, ei ole vastausta. Ehkä messukirjan lopussa haluttiin palata sen alussa luotuun illuusioon Turun hiippakunnan omasta liturgiasta: olihan puupiirroksen kunniapaikalla Turun hiippakunnan suojeluspyhimys Henrik kädessään kirja ja jaloissaan murhamies Lalli.
Marika Räsänen
Teksti pohjautuu teokseen Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen, Pyhimys naapurissa. Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Gaudeamus 2026.
Millaiselta näytti turkulaisnuoren kevät 170 vuotta sitten, toukokuussa 1856? Joitakin aavistuksia antaa kahdeksantoistavuotiaan Josef Julius Wecksellin ensimmäinen julkaistu runo, joka ilmestyi Åbo Underrättelserissä 13.5.1856.
J. J. Wecksellin runo Åbo Underrättelserissä 13.5.1856.
Runossaan ”Frid och vår”, Rauha ja kevät, Wecksell kuvaa kevään peruspiirteitä kuten muuttolintujen paluuta, kukkaan puhkeavaa luontoa ja veneen viirin iloista liehuntaa. Mutta runolla oli myös poliittinen sisältönsä: Krimin sota oli juuri päättynyt, ja nimimerkillä –s –l kirjoittanut nuori runoilija ylisti sitä, että ukkospilvet olivat väistyneet Suomen yltä.
Suomi oli Venäjän keisarin alainen suuriruhtinaskunta, ja Venäjän imperiumi oli ajautunut monivuotiseen sotaan Osmanien valtakuntaa, Ranskaa ja Britanniaa vastaan. Sodan päänäyttämö oli Krimin ja Balkanin niemimailla, mutta myös Itämeri oli saanut siitä osansa.
Siinä missä keväällä 2026 Euroopan sota on näkynyt Suomessa satunnaisina harhautuneina drooneina, 1850-luvun taisteluista oli muistuttanut uhka mereltä. Liittoutunut brittiläis-ranskalainen laivasto oli hävittänyt Ahvenanmaata – tästä nimitys ”Oolannin sota” – ja myös Hanko, Tammisaari, Kokkola ja Turku olivat olleet uhattuina.
Merta oli miinoitettu – kyseessä oli oman aikansa uusi, tehokas sotateknologia. Tavallinen asujaimisto niin Turussa kuin muissa rannikkokaupungeissa oli varautunut pahimpaan. Nuoren Wecksellin teini-ikää oli siis varjostanut epämääräinen sodan uhka. Mutta nyt rauha oli solmittu, ja aloitteleva runoilija ilmaisi kiitollisuutensa siitä, että myrskypilvi oli kohdellut Suomea varsin lempästi.
Wecksellin runoilijan ura jatkui Åbo Underrättelserin sivuilla ja myöhemmin muissakin julkaisuissa. Hän siirtyi vuonna 1858 opiskelemaan Helsinkiin, ja opiskelutoveri Emil Nervander muisteli häntä iloisena ja lahjakkaana nuorukaisena.
Wecksell rakasti Shakespearea ja oli jo kouluaikoinaan luonnostellut näytelmää, josta myöhemmin tuli tragedia Daniel Hjort. Tuo vuonna 1862 valmistunut murhenäytelmä kuvaa 1590-luvun opiskelijapoikaa, historiallista mutta Wecksellin tarinassa uuden perhetaustan saanutta nuorukaista, joka joutuu nuijasodan valtakamppailujen keskelle.
Tarina käsitteee Hamletin hengessä kostoa ja epäröintiä sekä nuoren miehen heräämistä siihen, että hän onkin suomalaista sukujuurta ja velvoitettu kostamaan kansansa kokeman vääryyden.
Näytelmän valmistuessa Weckselliä piinasivat jo mielenterveysongelmat, jotka veivät hänen luomiskykynsä, mutta Åbo Nation vaalii hänen muistoaan vielä tänäkin päivänä, ja osakuntakokous aloitetaan aina Wecksellin runolla. Åbo Akademin kirjaston edustalla puolestaan on hänen alakuloiseksi kuvattu patsaansa.
Wecksellin varhaisissa runoissa ei kuitenkaan ollut vielä merkkejä tästä synkkämielisyydestä, vaan hän katsoi valoisasti tulevaisuuteen ja ylisti riemun siivittämää kevän juhlaa. Hänen nuorekas runoilijan äänensä voi välittää nykyajassakin tunnistettavia tuntoja ja kokemuksia – huolia ja sodan varjoa, mutta myös kevään mukanaan tuomaa toivoa.
Anu Lahtinen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian professori, Turun yliopiston dosentti ja Åbo Nationin inspehtori.
Suomenruotsalainen kirjailija Walentin Chorell (1912–1983) oli lähtöisin Turun kupeesta Nummenpakalta, josta hän tosin muutti varhain Helsinkiin. Tuottelias kirjailija julkaisi yli sata teosta proosaa, runoutta, kuunnelmia ja näytelmiä. Chorellista tuli nopeasti helsinkiläisten näyttämöiden lemmikki, jonka tie vei ruotsinkielisiltä estradeilta myös suomenkielisille.
Sotien jälkeen kotimaiseen näytelmäkirjallisuuteen kaivattiin ihmisen sisäismaailmojen tulkitsijoita. Sellaiseksi Chorell tunnustettiin. Kirjailijaa kiitettiin ihmiskuvien kaksoisvalotuksesta, jolla hän kuroi yhteen hahmojensa myötätuntoa keräävän surkeuden ja avuttomuuden.
Kansallisteatterin apulaisjohtaja Jack Witikka ja Walentin Chorell. Kuva: Suomen Kuvalehti 17/1957, 21.
Häilyvien identiteettien kuvaajan tuotanto löysi paikkansa turkulaisilla näyttämöillä. Åbo Svenska Teater esitti kirjailijan esikoisnäytelmän vuonna 1950 ja vähän myöhemmin yksinäytöksisen kuvaelman nimeltä Haman. Vaikka Chorell tuli tunnetuksi hymyttömänä ihmisen rikkonaisuuden tulkitsijana, Turun Kaupunginteatteri esitteli hänet maaliskuussa 1957 komedialla Äidittömät, jossa dramaatikko kokeili absurdia huumoria.
Teatterinjohtaja Jouko Paavola kutsui esitystä varten ohjaajavierailulle Eine Laineen, joka mittavan teatteriuransa ohella oli tuttu radiosarja Suomisen perheen mummona. Eräs turkulaiskriitikko epäili, oliko viisasta esitellä Chorell kevyesti ja uhrata ohjaajavierailu komedian alttarille. Syy tähän oli kuitenkin ilmeinen. Jack Witikan ohjaama Äidittömät oli ollut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä suurmenestys, joka oli tuohon mennessä myyty loppuun 60 kertaa. Hieman myöhäisempi Witikan ohjaama elokuvaversio ei yltänyt näyttämötulkinnan kaltaiseen menestykseen.
Turun Kaupunginteatterin Äidittömien pölvästit mammanpojat. Hemmo Airamo professorina ja Taito Mäkelä hänen poikanaan. Kuva teoksesta Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle.
Nykynäkökulmasta draaman juoni tuntuu asenteelliselta ja kömpelöltä. Keski-ikäinen miesprofessori ja hänen aikamiespoikansa havahtuvat siihen, että perheen laiminlyöty äiti on kadonnut jälkiä jättämättä. Aikalaisyleisö näki asetelman viihdyttävänä, ja näytelmä saavutti suosiota myös Turussa. Turun Sanomien kriitikko Teppo Samooja tiivisti ensi-ilta-arvioonsa:
”Eine Laineen ohjaajavierailu oli täysi menestys. Hän oli saanut esitykseen erittäin osuvan sävyn, ryydittänyt sen räiskyvin älypanoksin, antanut tapahtumille pirteän temperamenttisen kulun sekä tavoittanut näytelmän huumorin aitona.”
Samooja osui oikeaan toppuutellessaan, että kokeilu farssilla merkitsi kirjailijalle ”lepotaukoa parempien töiden lomassa”. Turun Kaupunginteatteri jatkoi kirjailijan vakavalla tuotannolla. Vuoteen 1965 mennessä Kaupunginteatteri esitti Äidittömien jälkeen viisi Chorellin näytelmää. Sen jälkeen ihmismielen riitasointujen paikantaja katosi Kaupunginteatterin ohjelmistosta. Seitsemänkymmentäluvulla kaikui moite, että kirjailijan töistä puuttui yhteiskunnallinen näkökulma. Ajat ja yleisön toiveet olivat muuttuneet, vaikka tarkkaan katsottaessa vähintään yhteiskuntaluokat teoksissa näkyivät.
Paavo Oinonen
Lähteet:
E–o L–n [Eino Lehtinen]: Äidittömät – Turun Kaupunginteatterissa. Uusi Päivä 3.3.1957.
Lindberg, Petter: Chorell, Walentin. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [viitattu 14.5.2026].
T. S-ja [Teppo Samooja]: Walentin Chorell: Äidittömät. Turun Sanomat 3.3.1957.
Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.
Kruunun linnat olivat keskiajalta 1900-luvulle luonnollisia vankiloita. Linnaan päätymistä edelsi rikos. Vankeuden syyt jakautuivat kolmeen suurempaan ryhmään: poliittiseen vankeuteen, rikosten tuomioita edeltävään tutkintavankeuteen ja velkavankeuteen. Nämä myös erosivat toisistaan huomattavasti. Poliittiset vangit olivat niitä, jotka saivat lukea tiilenpäitä pisimpään, jopa vuosikymmeniä. Jo 1600-luvulla heidän joukkoonsa ilmaantui muitakin elinkautisvankeja, tosin harvakseltaan. Velkavankeutta käytettiin, kun tuomittu ei kyennyt maksamaan velkojaan. Tutkintavankeudessa viivyttiin viikosta joihinkin kuukausiin ennen tuomion julistamista. Tuomion jälkeen päädyttiin usein pakkotyöhön kruunun linnoituksiin. Myös esimerkiksi Viaporin linnoitusta rakennettiin vankityövoimalla. Velkavankeus puolestaan kesti vain sen aikaa, että velka tuli suoritettua. Linnat toimivat kruunun edustajien – kuninkaan ja hänen virkamiestensä – vastustajien säilytyspaikkoina. Kuuluisimpia tällaisia Turun linnan vankeja lienevät kuningas Erik XIV ja Jaakko Ilkka.
Tämän linnan vankihuoneen kuuluisa asukas oli Erik XIV. Keijo Hakanen 1962, Turun kaupunginmuseo.
Turun linnassa laadittiin vuodesta 1569 säilyneet viikoittaiset henkikirjat, joihin merkittiin kaikki linnan ruoissa olleet henkilöt, myös vangit. Osa vangeista mainittiin nimeltä ja kotipaikan mukaan. 1610-luvun lopulta lähtien nämä linnan henkikirjat puuttuvat asiakirjoista, joten vankimäärän kehitystä ei ole mahdollista seurata kyseisellä vuosisadalla. Yleisimmin linnassa istui vain vähän vankeja kerrallaan, toisinaan ei ketään. Esimerkiksi vuonna 1584 linnassa joutuivat majailemaan viisi venäläistä poliittista vankia. Muut olivat paikallisia ja syytettyinä rikoksista. Seitsemän ensimmäisen tilikuukauden aikana rikoksista mainitaan huoruus viisi kertaa, miestappo kaksi kertaa, tappelu kolme kertaa, varkaus ja noituus kerran. Vain yksi vanki oli nainen, joka oli syyllistynyt huoruuteen naapurin isännän kanssa. Seitsemän lemulaista talonpoikaa vietti huhtikuussa parisen viikkoa linnan suojissa pahoinpideltyään kuninkaallisen majesteetin rengin. Rikollisten kotipaikoiksi mainitaan Lemu, Loimaa, Maaria, Mynämäki, Nauvo, Parainen, Satava ja Sauvo.
Vuonna 1597 vangit mainittiin vain ryhmänä ja heitä oli kerrallaan 3─31. Lähes kaikki olivat talvella 1597 Nuijasodassa vangiksi jääneitä talonpoikia Uudeltamaalta, Hämeestä ja Pohjanmaalta. Alkuvuodesta 1598 vankeja oli linnassa vain muutama. Kotoisin he olivat Liedon Vintalasta, Somerolta ja Taivassalosta ja heidän ammatteinaan mainitaan kirjuri, nimismies, pyöräntekijä ja teini eli koulupoika. Kesän alussa linnaan tuotiin vangittuna kolme romania, joiden oli kiellettyä liikkua Ruotsin valtakunnan alueella. Kesällä vankien määrä nousi, kun linnassa oli kerrallaan seitsemästä kahdeksaan sotilasta. Syksyllä herttua Kaarlen kannattajia saatiin lisää kiinni Ahvenanmaalla ja heidät tuotiin linnaan. Sotilaita syytettiin ryöstelystä, kuningas Sigismundin panettelusta ja herttua Kaarlen seuraamisesta.
Tilikauden 1599 vankimäärä oli Turun linnassa suurimmillaan joulukuussa, jolloin heitä oli 19. Vankeina mainitaan Upplannin rykmentin ratsumiehiä ja leskikuningattaren palvelijoita, jotka olivat sotavankeja. Sen sijaan Hagan rouva Cecilian kolme renkiä lienee syyllistynyt rouvansa omaisuuden varastamiseen levottoman ajan turvin. Myös vankien kotipaikat ovat laajalta alueelta; Ahvenanmaa, Nauvon Hanslax, Paraisten Granvik, Perniö, Pohjanmaa, Ruotsi, Skoone ja Vehmaa. Poikkeuksellinen vanki oli vuoden alussa linnaan tuotu pohjalainen Brusius Henriksson, joka nukahti Jumalassa 10. maaliskuuta kello yhdeksän ja kymmenen välillä päivällä. Kuten mainittu, vankeus linnassa oli yleensä tutkintavankeutta, eikä vangin ollut tarkoitus menehtyä siellä. Poikkeuksellisia olivat myös vankeuden syyt, sillä kaksi skoonelaista ratsumiestä joutui vankeuteen harjoitettuaan Turun kaupungissa väkivaltaa, ulvilalainen vaimo oli murhannut toisen vaimon ja Korppoon Lomin Ingel Hansson oli sortunut rosvoamaan toisen miehen laivan. Linnan vankilassa sai pitää hoviaan myös skoonelainen hovimies.
Herttua Kaarlen voitettua valtataistelun oli tilivuoden 1600 seitsemännellä viikolla vankeja linnassa lähes 60, mukana piispa ja useita aatelismiehiä, sotilaita ja virkamiehiä. Tilikaudella linnaan virtasi jatkuvasti vankeja tutkintavankeuteen syytettynä väkivallanteoista ja vääristä puheista levottomien vuosien aikana. Vankien määrä pieneni ja jäljelle jäivät todellisen rikoksen tehneet. Kokemäen kirkkoherra herra Hans tuotiin linnaan 14. tammikuuta ja hänen vankeutensa kesti useita kuukausia. Esimerkiksi vankiluettelossa mainitut Johan Fleming ja Hartvig Henriksson mestattiin syksyllä 1600, ja heidät mainitaan Turun tuomiokirkon haudattujen luettelossa, sillä he saivat hautauksen kirkkoon herttua Kaarlen luvalla. Vuoden 1600 kuluessa yleistyvät myös velkavankeuteen asetetut.
Vuosien 1609─10 Turun linnan manttaaliluettelo kertoo karua kieltä sota-ajasta. Suurin osa linnassa säilytetyistä vangeista oli joko oman valtakunnan sotajoukoissa rikoksia tehneitä tai niistä karanneita miehiä. Vankilassa asusti lähes koko vuoden kapteeni Mickel Bagge. Lisäksi vangittuina oli kerrallaan kuusi ratsumiestä, jotka olivat karanneet ruotsalaisista joukko-osastostaan Venäjältä. Tammikuusta helmikuuhun siellä säilytettiin kahta puolalaista vankia ja kesäkuusta marraskuuhun kahta liivinmaalaista vankia. Lokakuussa joukkoon liittyi tallinnalainen porvari. Siviilivankeja oli määrällisesti huomattavasti vähemmän. Heidät oli tuomittu ainakin tappelusta ja miestaposta. Kotoisin he olivat Kankaisista, Loimaalta, Naantalista, Paraisilta, Savosta, Turusta ja Ylä-Satakunnasta. Linnassa istuvalla Porvoon entisellä voudilla oli mahdollisesti selvittämättömiä tilejä kruunun kanssa.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki (KA)
KA 1428, Turun linnan tilikirja 1584, 1─61; KA 1569, Turun linnan tilikirja 1597, 12─26; KA 1574, Turun linnan tilikirja 1598, 84─103v; KA 1579, Turun linnan tilikirja 1599, 66─89; KA 1585, Turun linnan tilikirja 1600, 10─19; KA 1713, Turun linnan tilikirja 1609─1610, 47─69v.
Nikula, Oscar ja Sigrid 1987: Turun kaupungin historia I─II 1521─1600. Turku.
Ruuth, J. W. 1916: Åbo stads historia under medeltiden och 1500-talet III. Helsingfors.
