Kaikki kirjoittajan Editor artikkelit

1900-luku

Ewert Kupiainen – Turun yliopiston opiskelijalegenda

Kommentoi

Turkulaisen korkeakoulutuksen vuosisatainen henkilökaanon nimistä Pehr Kalm ja Henrik Gabriel Porthan aina V. A. Koskenniemeen on tieteellisen merkityksensä ja historiallisen merkittävyytensä kannalta poikkeuksellinen Suomessa. Osaltaan tähän kaanoniin piirtyy syvään uurretuin kirjaimin myös yksi tunnetuimmista Turun yliopiston ikuisopiskelijoista – Ewert Kupiainen.

Monen nykyisen tai entisen yliopistolaisen edelleenkin tuntema Ewert (jossain yhteyksissä myös Evert) pulpahtelee esiin aika ajoin. Ensimmäiset tarinat Kupiaisesta kertovat hänen kirjoittautuneen yliopistoon vuonna 1955. Vanha legenda kertoo, että opiskelijat keksivät fiktiivisen hahmon, jonka nimissä kävivät tenteissä ja jättivät harjoitustehtäviä.

Vuonna 1962 Kupiaisen nimeä kantanut hahmo esiintyi Turun kaupungin viranomaisia ruotivassa opiskelijanäytelmässä vastauksena kaupungin kiellolle, ettei vuosijuhlia voi järjestää Turun linnassa. Näytellyn oikeudenkäynnin seurauksena kaksi ”tuomittua” (nukkea) ripustettiin linnapihalla hirsipuuhun. Vuonna 1968, osana Varsinais-Suomalaisen osakunnan 50-vuotisjuhlaviikkoa, ”Turun yliopiston tunnetuimmalle opiskelijalle” Evert Kupiaiselle pyrittiin saamaan asunto kaupunginteatterin viereiseen kivilouhokseen.

Kuvakaappaus Turun yliopiston matematiikan oppiaineen vanhasta pro gradu -tutkielman mallipohjasta.

Kupiainen onkin ollut opiskelijoita alleen kokoava nimimerkki, jonka nimellä on kirjoitettu Turun ylioppilaslehteen jo 1950-luvulla ja vielä aivan 2000-luvullakin. Myös oppiaineiden kahvihuoneiden työlistoihin ja opiskelijatapahtumien osallistujalistoihin nimi on ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Myös allekirjoittanut myöntää tehneensä tämän kerran jos toisenkin.

Kerrotaan myös, että Turun yliopiston Kevon tutkimusaseman vihkiäisten, joihin myös Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen osallistui, vieraskirjasta Kupiaisen nimi löytyy 27. sijalta. Löytyypä nimi myös 2000-luvun alussa ilmestyneistä Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan Kuoron musiikkilevyistä kuorolaisten listalta.

Kupiaista muistetaan myös opiskelijakulttuurissa. Matematiikan ja fysiikan ainejärjestön Deltan sitsilaulujen listasta löytyy kappaleen ”Balladi Rosvo-Roopesta” (1931) säveleen sanoitettu ”Ewert Kupiainen”. Laulu kertoo erikoisen tarinan naisiin ja alkoholiin menevästä opiskelijasta, jonka oppimismenestyksessä ei ollut kehuttavaa: ”Ain’ tenteissä hän kävi tavoitteenaan ykkönen, mut tentin jälkeen tuotiin hälle pöytään kolmonen.”

Yliopiston sisäisessä verkossa Ewert Kupiainen toisinaan esiintyy edelleen samaan tapaan kuin viranomaismallien esimerkkipseudonyymit (”Erkki Esimerkki”, ”Minna Mallikas” jne.) esimerkkiopiskelijana tutkielma-asiakirjojen mallikappaleiden nimirivillä. Nimi esiintyy erityisesti luonnontieteellisen tiedekunnan oppiaineissa.

Jerkko Holmi

Lähteet:

Deltawiki: Ewert Kupiainen. https://delta.utu.fi/wiki/index.php/Ewert_Kupiainen.

”Hirttonäytelmä linnapihalla – Ylioppilaat osoittivat mieltään”. Turun Sanomat 30.4.1962.

Ihatsu, Katja. PikkuWappua juhlittiin lakit nurinpäin”. Turun Sanomat 30.9.2005. https://www.ts.fi/viihde/1074150589.

Junttila, Veli. ”Turun ylioppilaiden ankara protesti”.  Turun Sanomat 30.4.2012. https://www.ts.fi/puheenvuorot/340294.

Lehtinen, Toni. ”Kopioi ja liitä”. Turun Sanomat 2.3.2005.  https://www.ts.fi/teemat/1074028711.

Saira, Mikko. ” Opiskelu 2020-luvulla: seikkailu yhteisöllisyyden vesissä vai nollien ja ykkösten viidakossa?”. Lastuja Suomen Historiasta -blogi, 9.8.2022. https://blogit.utu.fi/suomenhistoria/opiskelu-2020-luvulla-seikkailu-yhteisollisyyden-vesissa-vai-nollien-ja-ykkosten-viidakossa/

”Turkulaiset leikkimielellä”. Helsingin Sanomat 3.3.1968.

Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan Kuoro. Pelkkää Ilmaa – J. Karjalaisen Lauluja. CD-levy. TYYK002, 2001.

TYY:n Kuoro. Pikavuaro Turkku. CD.levy. TYYK 004, 2004.

TYY:n Kuoro. Juoma Janon Sammuttaa. CD-levy. TYYK 003, 2002.

1900-luku

Turun ensimmäinen tietokone ja tietokonepeli

Kommentoi

Uutista tietokoneesta oli osattu odottaa, kun turkulainen sanomalehti helmikuussa 1960 otsikoi, että ”Turun yliopistoille lahjoitettu Wegematic 1000” saataisiin käyttöön saman vuoden syksyllä. Kaivattu tietokone, jota hiljattain oli kutsuttu matematiikkakoneeksi ja sähköaivoksi, oli useimmille ennennäkemätön ja tärkeä teknisen edistyksen askel. Koneisto myös täytti ison huoneen.

Vaikuttava tietokone oheislaitteineen esiteltiin lehdissä mieluusti valokuvin. Wegematicin kanssa vuonna 1961 kuvattu Kalervo V. Laurikainen oli nimitetty ydinfysiikan professoriksi Helsingin yliopistoon vuonna 1960. Kuva: Turun yliopiston digipalvelut / Wikipedia.

Opetus tietokoneen käyttöä varten oli aloitettu jo aiemmin. Sitä järjesti tietokoneen hankkimista varten perustettu Turun matematiikkakoneyhdistys. Ohjelmoinnin saloja selvensi erityisesti FM Olli Varho, parhaillaan Helsingissä ESKO-tietokonetta rakentaneen Matematiikkakonekomitean matemaatikko ja Turun yliopiston kasvatti, joka eteni sittemmin Suomen IBM:n toimitusjohtajaksi. Varhon opettajiin kuului fysiikan apulaisprofessori Kalervo V. Laurikainen. Hän vaikutti merkittävästi tietokonehankkeen taustalla.

Tietokoneen vastaanotto ja käyttö oli poikkeuksellinen ponnistus, joka sai aikaan monenlaista yhteistyötä. Siihen osallistuivat niin Turun kaksi yliopistoa kuin useita yrityksiä. Turun yliopisto ja Stiftelsen för Åbo Akademi perustavat yhteisen säätiön, jonka hoitoon otettiin ruotsalaisen Wenner-Grenin säätiön lahjoittama ”elektroninen tietojenkäsittelykone” oheislaitteineen.

Ehkä hieman yllättäen Turun ensimmäinen tietokone on säilytetty. Viime vuodesta (2025) alkaen Wegematic 1000 on esillä yliopistonmäellä. Sitä voi ihailla Turun yliopiston luonnontieteiden talo Naturan alakerrassa eli kellarikerroksessa rakennuksen Vesilinnantien suunnan portaikossa. Kuva: Petri Paju.

Turun alueen suuremmat yritykset olivat varsin kiinnostuneita tietokoneesta, jota pääsi opiskelemaan ilmaiseksi ja käyttämään suhteellisen halvalla konetta varten perustetussa Turun laskukeskuksessa. Yhden uutisjutun mukaan Wegematicilla oli pian ehditty tekemään laskelmia Crichton-Vulcanille eli myöhemmälle Wärtsilän Turun telakalle. Laskentakeskuksen kursseille puolestaan tulvi osanottajia. Syyskauden 1960 aloitusluennolle ilmaantui 200 henkeä. Seuraavana vuonna 1961 koulutettiin myös erikseen yritysten henkilöstöä.

Alusta alkaen tietokoneeseen saattoi ilmeisesti tutustua pelaamalla. Seikka on jäänyt huomaamatta aiemmassa tutkimuksessa, sillä pelikokemuksista säilyi niukasti tietoa. Professori Kalervo Laurikainen paljasti kuitenkin Åbo Underrättelserin toimittajalle, että hän oli pelannut Wegematicin kanssa tulitikkupeliä (tändsticksspelet) eli todennäköisesti jotakin Nim-pelin tapaista tikunvetoa. Mainitussa versiossa viimeisen tikun saaja voittaa. Hän oli kuulemma hävinnyt koneelle joka kerta. Todennäköisesti peli ei ollut turkulaista tekoa, vaan Turkuun tuotiin Wegematicin mukana ensimmäinen tietokonepeli tai useampi peli.

Petri Paju

Lähteet

Tietojenkäsittelykoneiden ohjelmoinnin opetusta Turussa. Turun Päivälehti, 27.1.1960, s. 2, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3191625?page=2

Turun yliopistoille lahjoitettu Wegematic 1000 syksyllä käyttöön. Turun Sanomat, 7.2.1960, s. 3, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3284271?page=3

Laskukeskuksen kurssit alkaneet Turussa. Turun Päivälehti, 23.11.1960, s. 5, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3192998?page=5

Oman: Matematikmaskinen i Åbo beräknar fartygs stabilitet. Åbo Underrättelser, 21.12.1960, s. 6, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2678709?page=6

Liikkeenjohdon tietojenkäsittelykurssit Turussa. Turun Sanomat, 24.9.1961, s. 15, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3291694?page=15

Paju, Petri. ”Huvia hyödyn avuksi jo 1950-luvulla. Nim-pelin rakentaminen ja käyttö Suomessa.” Wider Screen. No 2–3/2003. (https://widerscreen.fi/2003/2-3/)

Suominen, Jaakko, Petri Paju & Aimo Törn. ”Varsinaissuomalainen linja Suomen tietoteknistymisen alkuvaiheissa 1959–1964.” Tekniikan Waiheita 18, 3/2000: 24–46. https://journal.fi/tekniikanwaiheita/article/view/154373.

Wegematic 1000 (ks. tekniset tiedot). Suomen tietokonemuseo. Haettu 23.9.2026. https://suomentietokonemuseo.fi/laitteet-esineet/#wegematic-1000

1400-luku, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku

Rutto turkulaisten vitsauksena

Kommentoi

Paiserutto on esiteollisen ajan tartuntataudeista leimallisin ja pelätyin. Ruton pelottavuus perustui sen yllätyksellisyyteen. Tauti ilmaantui epäsäännöllisin väliajoin ja pystyi etenemään koko väestöön. Monet muut kulkutaudit olivat niin tavallisia, jopa jokavuotisia ilmiöitä, ettei niiden ilmaantuminen aiheuttanut suurta yllätystä, saati paniikkia. Varsinkin lapsia uhanneiden tuhkarokon, isorokon ja hinkuyskän kanssa oli pakon edessä totuttu elämään. Pahimmillaan vain muutamassa päivässä kuolemaan johtanut rutto levisi sen sijaan tehokkaasti myös aikuisväestöön. Kauhua herättivät ruton näkyvät oireet, kuten mustat paiseet tai tummunut kieli, joiden mukaan 1300-luvun eurooppalainen pandemia musta surma on saanut nimensä. 

Kuolemantanssi on mustan surman jälkeen kirkkotaiteessa yleistynyt aihe, joka kuvaa vertauskuvallisesti kuoleman universaaliutta. Liber chronicarum (Nürnbergin kronikka), 1493. Wikimedia Commons. 

Esiteollisen ajan katkelmallisissa lähdetiedoissa rutto mainitaan useammin kuin muut tartuntataudit. Emme tiedä, ulottuiko lähes koko Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä levinnyt musta surma Suomeen. Lähteiden perusteella tautia esiintyi Suomessa kaikkiaan 17 kertaa 1400-luvun alun ja vuoden 1711 välisenä aikana. Suomen merkittävimpänä ja laajaa ulkomaankauppaa harjoittaneena kaupunkina Turku välttyi vain harvoin näiltä epidemioilta. Kun rutto puhkesi jossain Itämeren rannikkokaupungissa, se lähes aina kulkeutui myös Turkuun. Laivaliikenne ja muut vilkkaat yhteydet pitivät huolen taudin leviämisestä laajalle. Vuosina 1500–1711 rutto mainitaan Turkua koskevissa lähteissä 12 kertaa. Vuosien 1710–1711 epidemia oli viimeinen kerta, jolloin ruttoa esiintyi Suomessa ja myös Turussa.

Vaikka ruton tarttuvuus tunnettiin, sen leviämismekanismeista oli vain arvailuja. Ihmiset turvautuivat moniin keinoihin välttääkseen sairastumisen. Niiden hyödyllisyydestä on vaikea sanoa mitään, sillä ainakaan esivallan 1600-luvulta lähtien määräämät karanteenitoimet eivät epidemioita pidelleet. Taudin tieltä pakeneminen sen sijaan saattoi toimia. Vuonna 1500 Turun kerrotaan autioituneen, kun asukkaat jättivät kaupungin. 

Kuolema oli esiteollisena aikana erottamaton ja nykyistä paljon välittömämpi osa elämää. Ruttoepidemioiden seurauksena oli silti poikkeuksellinen kuoleman läsnäolon tunne. On luonnollista, että kuin tyhjästä ilmaantunut ja nopeasti epidemian mittoihin yltynyt tauti herätti ihmisissä pelkoa ja suorastaan hallitsematonta kauhua. Ruttoepidemioiden aikana vakiintuneet henkiset rakenteet ja niihin pohjautuneet käyttäytymismallit helposti murtuivat. Tämä näkyy esimerkiksi hautausten järjestämisessä. Kun Turussa havaittiin ensimmäiset ruttotapaukset syyskuun lopulla 1710, vielä tammikuussakin osa ruumiista odotti hautaamistaan. Yhteisön täydellisestä kaaoksesta kertoo, että aikalaiskuvausten mukaan öisin kaduille viskeltiin ruttoon kuolleiden ruumiita ja jopa sellaisia, jotka yhä elivät ja joita olisi voitu auttaa. 

Mika Kallioinen

1800-luku

Avustaja tuomittiin Turun hovioikeudessa

Kommentoi

Huhtikuun 5. päivänä 1897 Keisarillinen Turun hovioikeus ratkaisi kaksi porvoolaista Viola Leviniä koskevaa asiaa. Toinen koski Levinin isältään perimää omaisuutta, jota oli hänen mukaansa hoidettu huonosti, toinen Levinin hakemusta holhouksesta vapauttamiseksi. Levin oli asetettu holhoukseen vuonna 1894, ja hän taisteli ratkaisua vastaan sekä oikeudessa että julkisuudessa. Lääkärit olivat erimielisiä: kolme suomalaista lääkäriä piti Leviniä sairaana, mutta kaksi turkulaista lääkäriä ja useat ruotsalaiset kollegat totesivat hänet tervejärkiseksi. Satiirilehti Fyren ihmetteli kesällä 1898, että kolmen lääkärin lausunto oli riittänyt holhoukseen, eikä antanut asialle omaa siunaustaan. Tapausta seurattiin laajasti sekä suomen- että ruotsinkielisessä lehdistössä.

Mustavalkoinen ateljeevalokuva Viola Levinistä.
Viola Levin Daniel Nyblinin ateljeekuvassa. Kuva: Museovirasto, Nyblinin negatiivikokoelma, henkilökuvia, HK19321130:1-25859.

Hovioikeus katsoi Levinin sairastavan prosessimaniaa, niin sanottua kverulanttimielisairautta, jossa ihminen käy jatkuvasti oikeutta asioissaan. Diagnoosin jälkeen Levinin vaatimuksia ei enää arvioitu sisällön perusteella, vaan oikeudenkäynti itsessään katsottiin sairauden merkiksi. Hovioikeuden mukaan raastuvanoikeuden ei olisi pitänyt ottaa kuolinpesää koskevaa kannetta lainkaan tutkittavaksi, ja se kumosi alemman oikeuden päätöksen tältä osin. Holhouksesta vapauttamista koskeva hakemus jätettiin tutkimatta. Prosessimania oli yhtä aikaa lääkärin diagnoosi, oikeuden ratkaisuperuste ja lehtien puheenaihe. Siksi myös avustajan asema muuttui: kun päämiehen ääni oli kertaalleen määritelty sairaudeksi, myös sen välittäjä joutui saman logiikan kohteeksi.

Levinin avustajana toimi varatuomari Kaarlo Conradi. Vastapuolen vaatimuksesta oikeus arvioi myös hänen toimintaansa ja katsoi hänen vastaavan väitteistä, jotka hän oli kirjelmissään esittänyt päämiehensä puolesta. Seurauksena olivat sakot kunnianloukkauksesta. Koska Conradi oli konkurssissa, hovioikeus määräsi, että maksamattomat sakot muunnetaan 85 päivän vankeudeksi.

Avustajan näkökulmasta ratkaisu herättää ajatuksia. Oikeudenkäyntiavustajan tehtävä on esittää päämiehensä puolesta voimakkaitakin väitteitä, kunhan niille on peruste. Vuonna 1897 avustajan vastuu näyttäytyi toisenlaisena: kun päämiehen katsottiin olevan prosessimanian vallassa, myös hänen puolustamisensa arvioitiin eri mittapuulla. Conradin tapaus osoittaa, että oikeudellinen kontrolli kohdistui sairaaksi leimatun lisäksi myös häneen, joka käytti tämän ääntä.

Sama kysymys punnitaan tuomioistuimissa yhä: missä kulkee oikeudenkäyntiavustajan vastuun raja? Yli sata vuotta vanha ratkaisu muistuttaa, että oikeudenkäynnissä on kyse myös siitä, kenellä on oikeus tulla kuulluksi, kuka saa puhua hänen puolestaan – ja millä ehdoilla.

Mia Kavasto

Lähteet

Keisarillisen Turun hovioikeuden päätökset N:o 247 ja 248, 5.4.1897 (julkipantu 19.7.1897). Turun hovioikeuden arkisto, päätöstaltiot Dbb 104, Kansallisarkisto.

Senaatin oikeusosaston anomus- ja valitusaktit, akti 517/1896 (Ea 2362), Kansallisarkisto.

”Huomiota herättäviä oikeudenkäyntejä.” Naisten Ääni 21 (1.11.1909), s. 248–249.

Fyren 11 (9.6.1898).

1800-luku

Taideopettajan vierailu Turussa vuonna 1842

Kommentoi

Höyrylaiva Storfursten, joka saapui Tukholmasta Turkuun 8. lokakuuta 1842, toi mukanaan erikoisen vieraan, maalari ja taideopettaja Ferdinand Fürbringerin. Nykyisen Saksan itäosassa Geran kaupungissa vuonna 1790 syntynyt ja sieltä 1830-luvun puolimaissa matkaan lähtenyt Fürbringer oli kulkenut Turkuun pitkän matkan: matkareitti oli kulkenut muun muassa Kölnin, Amsterdamin, Hampurin ja Kööpenhaminan kautta. Ennen häntä Turussa oli vieraillut muutamia ulkomaisia taideopettajia, mutta he olivat olleet lähinnä läpikulkumatkalla.

Fürbringer opetti kiinalaiseksi tai itämaiseksi pikamaalaukseksi kutsuttua maalaustyyliä. Se oli noussut suosituksi Keski-Euroopassa 1830-luvulla ja lukuisat koulutetut tai itseoppineet opettajat ilmoittelivat sanomalehdissä järjestävänsä lyhyitä maalauskursseja pienryhmille ja yksityisoppilaille. Maalaus oli etenkin säätyläisnaisten suosiossa: kodin esineistön kaunistamista maalatuilla itämaistyylisillä kuva-aiheilla pidettiin heille sopivana harrasteena.

Aiemmissa vierailukaupungeissaan Fürbringer oli käynyt esittelemässä omia ja oppilaidensa maalauksia paikallisten sanomalehtien toimituksissa. Näin tapahtui myös Turussa: Åbo Tidningarin toimitus kehui lehden etusivulla Fürbringerin taitoja ja hänen opettamaansa helposti omaksuttavaa maalaustapaa – samalla taideopettaja sai ilmaista mainosta. Toimittajien jutut, lehdissä julkaistut matkustajaluettelot ja Fürbringerin omat ilmoitukset ovatkin mahdollistaneet hänen matkareittinsä seuraamisen maasta toiseen.

Åbo Tidningar kirjoitti Fürbringerin tarjoamasta taideopetuksesta 12.10.1842.

Turussa Fürbringer asettui asumaan matkalaisia majoittaneen kellarimestari Beckmarckin luo. Hän mainosti kurssejaan lehdissä ja kertoi vielä marraskuussa ottavansa lisää oppilaita. Fürbringer sai ilmeisen lämpimän vastaanoton, sillä lähtiessään vuoden 1843 alussa Helsinkiin hän julkaisi lehdissä jäähyväisviestin asiakkailleen ja ystävilleen. Tiettävästi vastaavia kiitoksia ei julkaistu muualla.

Fürbringer julkaisi kiitokset Åbo Tidningar- ja Åbo Underrättelser -lehdissä 4.1.1843. Kuva ensin mainitusta lehdestä.

Fürbringer aloitti taideopetuksen Helsingissä tammikuussa 1843, mutta joutui pian kaupungissa jo olleen taideopettajan kritisoimaksi. Hänen osaamisensa kyseenalaistettiin ja häntä epäiltiin onnenonkijaksi, sillä hänen kurssinsa olivat toisen opettajan kursseja lyhyempiä. Fürbringerin eurooppalaisissa suurkaupungeissa saama hyvä maine ei ollut kiirinyt Helsinkiin asti. Riita sai julkisuutta, kun Helsingfors Tidningarin toimittaja Zacharias Topelius mainitsi opettajien hintakilpailun lehtikirjoituksessaan.

Fürbringer ei enää palannut Turkuun vaan matkasi kesän koittaessa Viipuriin. Matka jatkui vielä Pietariin, jossa hän mainosti taideopetusta saksankielisissä lehdissä ainakin vuonna 1844. Viimeinen lehtitieto Fürbringeristä on vuodelta 1856, jolloin hän lähti Riiasta. Historian hämärään jää vielä se, miksi Geran kaupungin pormestarin poika kulki pitkän matkan aina Turkuun ja Helsinkiin asti.

Maare Paloheimo

Lähteet:

Helsingfors Tidningar 28.1.1843.

Livländische Gouvernements-Zeitung 9.7.1856.

Paloheimo, Maare 2023: Vaikutteiden ja värien välittäjä. Kiertelevän taideopettaja Ferdinand Fürbringerin matka Itämeren ympäri (n. 1837–1856). Ennen ja nyt – historian tietosanomat. https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.137697

Stadtarchiv Gera, tiedonanto Ferdinand Fürbringerin taustasta 22.4.2024.

Åbo Tidningar 12.10. ja 19.11.1842, 4.1.1843.

Åbo Underrättelser 4.1.1843.

1600-luku

Turun saaristoa valvomassa

Kommentoi

Turun saaristo oli tärkeässä asemassa 1600-luvulla, sillä sen käyttöoikeus oli annettu privilegiolla eli erioikeudella Turun kaupungille aina kuuden ja puolen peninkulman eli noin  40 kilometrin päähän kaupungista. Saariston käyttöoikeutta myös valvottiin, ja siitä huolehtimaan perustettiin erityinen inspehtorin virka. Virkaan valitun inspehtorin tuli valvoa myös Turun kaupungissa käytävää laitonta kauppaa ja muita kaupungin oikeuksia rikkovaa toimintaa. 

Itämerellä käytettiin kuuttoja eli saaristolaivoja, jotka olivat noin 15 metriä pitkiä. Italialaisen diplomaatin Lorenzo Magalottin maalaama kuva kuutosta vuodelta 1674. Museovirasto, Markku Haverinen.

Saaristoa käytettiin myös suoja-alueena. Karl Karlsson Gyllenhielm ilmoitti kesäkuussa 1623 vihollisen haluavan vahingoittaa isänmaata ja hän halusi siksi kaupungin lähettävän joitakin aluksia vartioon saaristoon. Koska Stralsundissa esiintyi ruttoa keväällä 1639, ja sen pelättiin tulevan kotiin palaavien sotilaiden mukana kaupunkilaisten päälle, määräsi kuvernööri kahdeksan sotamiestä vartioon saaristoon, ettei sieltä tulisi kukaan luvatta kaupunkiin.

Syyskuussa 1639 julistettiin Joachim Timmen valtakirja kauppaordinantian inspehtoriksi, jonka kenraalikuvernööri oli hänelle myöntänyt. Tämä tarkoitti edellisenä vuonna luotua kaupanjaotusta, jonka mukaan jokaisella porvarilla sai olla vain yksi ammatti, kun niitä oli aiemmin ollut useita, kuten vaikkapa kauppias, räätäli ja kapakoitsija. Samalla luettiin myös kenraalikuvernöörin selitys siitä, että kunkin tuli toimia oikein ammatissaan ja että Timme saisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, ettei kaupungin privilegioita rikottu. Hänelle annettiin miehiä mukaan.

Inspehtori Timme kertoi jo syyskuun 1639 alussa olleensa maalla ja saaristossa valtakirjansa edellyttämällä tavalla tarkastamassa, kävikö joku siellä kiellettyä maakauppaa. Jungfrusundin tältä puolen hän oli löytänyt Tukholman kauppiaan Olof Samuelssonin, jolla oli ollut kuutossaan 30 tynnyriä silakkaa, vaikka ruotsalaisilla oli kielto kalastaa kaupungin privilegioiden piirissä seitsemän peninkulman sisällä kaupungista päin.

Maaherra syytti Timmeä lokakuussa 1640 tehtävänsä laiminlyömisestä. Timme halusi alaisiaan kuultavan siitä, oliko hän jättänyt jonkun syyttämättä. He vastasivat, ettei hän ollut tehnyt niin. Seuraavaksi hänen alaisiaan syytettiin siitä, että he olivat laiminlyöneet tehtävänsä. Timme vastasi, että hänen alaisistaan erityisesti Simon Ugni oli laiminlyönyt tehtävänsä. Hänet tuomittiin kolmen päivän vankeuteen vastahakoisuudestaan. Jo Timmen edeltäjää Axel Rautaa syytettiin vuonna 1623 lahjusten ja juomarahojen ottamisesta ruotsalaisilta kalastajilta. Hänen epäiltiin antaneen heidän siksi jäädä saaristoon. 

Tarkastaja Timme aikoi matkustaa toukokuussa 1641 Raumalle, mutta raastuvanoikeus velvoitti häntä hankkimaan tilalleen toisen pätevän miehen, joka voisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, etteivät ruotsalaiset rikkoisi kaupungin privilegioita kalastamalla liian lähellä kaupunkia. Hän lupasi hankkia toisen miehen.

Kesäkuussa 1641 tutkittiinkin viittä ruotsalaista, jotka olivat kalastaneet kaupungin oikeuden alueella ja joilta kaupungin edustajat olivat takavarikoineet joitakin tavaroita. Nämä olivat Strängnäsistä, Sigtunasta, Torshällasta ja Uppsalasta. Heitä kiellettiin ehdottomasti tulemaan Turun vapauspeninkulmien sisäpuolelle. Kesäkuun 17. päivä 1641 annettiin anomuksen perusteella yhdelle Uppsalan ja yhdelle Strängnäsin porvarille oikeus kalastaa Turun vapauspeninkulmien ulkopuolella, mutta ei sisäpuolella. Kesäkuussa 1641 tutkittiin lisääkin ruotsalaisia, jotka olivat kalastaneet kaupungin vapaapeninkulmien sisäpuolella. Kolme heistä oli Enköpingistä, yksi jalosyntyisen Claes Claesson till Storgårdenin kalastaja, yksi Sigtunan porvari ja yksi jalosyntyisen Bror Anderssonin palvelija.

Joachim Timme, joka oli kauppaordinantian ja muiden kaupungin asioiden inspehtori, halusi tietää kesäkuun 1641 lopussa kenraalikuvernööri Per Brahen kirjeeseen perustuen, oliko hän menettänyt asemansa, sillä hän oli ollut joitakin viikkoja poissa kaupungista suorittamassa tehtäviään ja viipynyt matkalla jonkin verran aiottua pidempään. Nyt kaupungin mittamiehille oli annettu hoidettavaksi hänen oikeuteensa kuuluvat tehtävät. Hänelle vastattiin, ettei hänellä ollut oikeutta jättää virkaansa ja kuljeksia Raumalla ja Porissa miten halusi, sillä kaupungille ei ollut siten hänestä mitään hyötyä. Hän halusi kuitenkin pitää toimensa ja raastuvanoikeus päätti kirjoittaa kenraalikuvernöörille ja kysyä, tuliko hänet erottaa tehtävästään.

Inspehtori Joachim Timmeä ei sentään erotettu, sillä hän valitti jälleen heinäkuussa 1641 virkansa puolesta Wilhelm Sterckmanin tuoneen edellisenä syksynä kaupunkiin kelvottomia humaloita, joista hän oli jo myynyt osan porvaristolle. Humaloista oli otettu näyte, jonka oli tarkastanut raadin määräämä kollegio. Kyseisen erän 15 kippuntaa (2 550 kg) humaloita Sterckman oli ostanut Tukholmasta. Timme jatkoi toimessaan vielä vuosia.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

KA (Kansallisarkisto) z:1, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 13.6.1625, sp; KA z:9, TRO 25.5.1639, 145−146; 11.9.1639, 275−276. KA z:11, TRO 20.10.1640, 23−24; 10.5.1641, 289; 11.9.1639, 275−276. 

1800-luku

Rosa Clay esiintyi yleisölle lähetyshuoneella

Kommentoi

Sanomia Turusta uutisoi alkukesästä 1888 kaukaisista matkustajista, jotka olivat saapuneet Turkuun lähetysalalta Owambosta, nykyisen Pohjois-Namibian ja Etelä-Angolan alueelta. Nämä matkustajat olivat lähetyssaarnaaja Kaarle August Weikkolin perheineen sekä tekstissä erikseen mainittu, Afrikassa syntynyt ja siellä kastettu tyttö, joka esiintyi pari päivää myöhemmin Turussa lähetysrukouksessa lähetyshuoneessa. Tämä tyttö oli Ida ja Kaarle Weikkolinin kasvattitytär Rosa Clay, joka jäi Suomeen asumaan seuraaviksi 16 vuodeksi ja oli tiettävästi ensimmäinen afrikkalaistaustainen henkilö, joka sai Suomen (suuriruhtinaskunnan) kansalaisuuden vuonna 1899.

Rosa Clay käyntikorttikuvassa vuonna 1889. Charles Riis & C:o. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Rosa Clay oli syntynyt Omarurussa elokuussa 1875 ja oli Suomeen tullessaan hieman alle 13-vuotias. Hänen vanhempansa olivat brittiläinen kauppias Charles John Clay ja omarurulainen damara-kansaan kuulunut nainen, jonka nimestä ei ole mainintaa kirjallisissa lähteissä. Rosan isä antoi tyttärensä Ida ja Kaarle Weikkolinin hoitoon tytön ollessa 4-vuotias. Weikkolinien palatessa Suomeen 5-vuotiaan Johannes-poikansa kanssa vuonna 1888 otettiin Rosa mukaan ilmeisesti tämän biologisen isän pyynnöstä, jotta Rosa voisi saada koulutuksen Suomessa ja mahdollisesti palata aikuisena opettajaksi Lounais-Afrikkaan. Rosa itse muisteli myöhemmin ihastuneensa uuteen kotimaahansa heti, kun Turun saaristo tuli näkyviin laivalta katsottuna.

Turun lähetyshuoneessa Clay esitti ensi kertaa urkuharmonin säestyksellä hengellisiä lauluja, joiden sanat Kaarle Weikkolin tulkitsi suomeksi kuuntelemaan saapuneelle yleisölle. Vuosikymmeniä myöhemmin amerikansuomalaisen Arvo Lindewallin Claysta kirjoittamassa elämäkertateoksessa Rosalia (1942) Clay kuvaili Turun tapahtumia ja näitä seuranneita esityksiä muualla Suomessa ”ilveilynä hänen kustannuksellaan”. Tilaisuudet olivat houkutelleet paljon yleisöä, joka oli utelias näkemään ja kuulemaan afrikkalaistytön esittävän rukouksia ja lauluja paikallisilla kielillä. Owambon alueella puhutun ndongan kielen lisäksi näihin kuului Claylle vieraampi ”maiskutuskieli” eli namojen ja damarojen puhuma khoekhoe, jota hän itse piti rumana ja jolla esiintymisen hän koki nöyryyttävänä. Clayn oli kuitenkin seurattava kasvatti-isäänsä lähetyskokouksissa ympäri Suomea myös kahtena seuraavana joulunaikana ja kesänä. Kokouksissa hän muun muassa myi kirjoja ja valokuviaan.

Kaarle Weikkolinin viimeinen Owambon jakso päättyi hänen kuolemaansa vuonna 1891, kun kuumetauti vei hänestä voiton. Suomeen jäänyt Rosa Clay kasvoi aikuiseksi ensin Kaarlen vanhempien ja myöhemmin yksinhuoltajaksi jääneen Ida Weikkolinin huomassa. Clay valmistui kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarista ja toimi opettajana joitakin vuosia ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin kesäkuussa 1904. Muuttopäätökseen vaikuttivat ilmeisesti osaltaan kokemukset rasistisesta häirinnästä Kuopiossa, Helsingissä ja Tampereella. Rosa Clay, myöhemmin Lemberg, vietti loppuelämänsä Yhdysvalloissa.

Raita Merivirta

Lähteet:

Kaukaisia matkustajia. Sanomia Turusta 6.6.1888. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/413311?page=2

Lindewall, Arvo. Rosalia. Yonkers, NY: Kansallinen kustannuskomitea, 1942.

Merivirta, Raita: ‘Bitter Memories of a Racialised Childhood: The Experiences of Rosa Clay, the First Finn of African Descent, in Finland in the Late Nineteenth Century.’ Immigrants & Minorities, 1-30. Published online 30 July 2026. https://doi.org/10.1080/02619288.2026.2706806

Merivirta, Raita: ‘The multi-ethnic family connections of Rosa Clay, the first Finn of African descent, in late nineteenth-century South West Africa.’ Immigrants & Minorities 44(2), 2026, 270–298. Published online 15 Dec 2025. https://doi.org/10.1080/02619288.2025.2596163

1500-luku

Turkulaiset Hemmingiä juhlimassa

Kommentoi

Kun Autuaan Hemmingin reliikkien siirtämisjuhlaa suunniteltiin kesälle 1514, historiallisen mittavat juhlajärjestelyt eivät olleet hiippakunnan johdolle saati kaupunkilaisille tuttua puuhaa: Turussa ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa pariin sataan vuoteen. Juhlien suunnitteluun saatiin onneksi apua kokeneelta mieheltä, joka oli kaiken kukkuraksi juhlien päähenkilön kaima: Linköpingin piispa Hemming Gadh kirjoitti turkulaisille yksityiskohtaiset ohjeet.

Kirkon ja katujen koristelun sekä liturgian eri vaiheiden lisäksi Gadh otti huomioon myös ravitsemuksen. Kirkonmenojen jälkeen tuomiokapitulin jäsenet kunniavieraineen nauttisivat komean juhla-aterian, jonka aikana luettaisiin ääneen kertomuksia Autuaan Hemmingin elämästä ja ihmeistä. Kaupunkilaisia hän kehotti menemään kotiinsa herkuttelemaan kinkulla, jos sitä oli saatavilla, ja juomaan hyvää suomalaista olutta.

Aarno Karimo, 1938: Keskiajan kaupunki, opetustaulu. WSOY. Turun kaupunginmuseo.

Gadh tiesi mistä puhui, koska hän oli ollut mukana useammassa kanonisaatio- ja translaatiojuhlassa ja nähnyt suuren maailman pyhimysjuhlia Roomassa asti. Ajallisesti ja maantieteellisesti lähin vertailukohta oli kuitenkin Katariina Vadstenalaisen reliikkien siirtämisjuhla Vadstenassa vuonna 1489. Juhlasta on säilynyt kaksi aikalaiskuvausta, joiden yksityiskohtia voi kuvitella myös Hemmingin juhlapäivästä hurmaantuneeseen Turkuun. Vadstenassa Katarinan reliikkejä kannettiin juhlakulkueessa, johon tuotiin mukaan myös muut Vadstenan reliikkiaarteet. Satoja ihmisiä kerääntyi kirkkoon, kirkkomaalle, heitä istui kirkkomaan aidoilla, ja väkeä oli kiivennyt kirkkoa ympäröivien talojen katoillekin nähdäkseen edes vilauksen juhlakulkueesta ja reliikeistä. Paikalle tulleita ihmisiä palkittiin aneilla sekä kosketusreliikeillä: heillä oli mahdollisuus saada mukaansa pisara pyhää vettä, jolla Katarinan luita oli huuhdeltu. Tällaisia tilanteita ei Turun juhlasta ole taltioitu, mutta väenpaljous oli varmasti samaa kokoluokkaa. Turussakin osallistujat lienevät saaneen juhlan kunniaksi sekä aneita että jonkin materiaalisen muiston – ainakin pyhimystä esittävän painokuvan, joita oli teetetty satamäärin juhlapäivänä jaettavaksi.

Sofia Lahti

Lähteet:

Den stora kyrkofesten för Sankta Katarina i Vadstena år 1489: samtida texter med översättning och kommentar. Utgivna genom Birgitta Fritz och Lars Elfving, 2004. Kungl. samfundet för utgivande av handskrifter rörande Skandinaviens historia: Handlingar, del 27. Uppsala: Swedish Science Press.

Diarium Vadstenense. The Memorial Book of Vadstena Abbey. A Critical Edition with Introduction. Clas Gejrot, 1988 (ed.). Stockholm: Almqvist & Wiksell International.

Diplomatarium Fennicum 5715, 5716 (https://df.narc.fi/document/5715, /5716)

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.

1300-luku, 1500-luku

Kuvat Autuaan Hemmingin reliikkijuhlassa 1514, osa 2: Kirkko täynnä kuvia

Kommentoi

1500-luvulle tultaessa Turun piispa Hemmingin (n. 1290–1366) pyhimysmaine oli kasvanut Turun hiippakunnassa ja Uppsalan arkkihiippakunnassa siihen mittaan, että häneen liittyviä ihmeitä oli koottu riittävästi ja kanonisatioprosessi saattoi alkaa. Translaatiojuhlassa kesällä 1514 Hemmingin ihmeitä luettiin Turussa ääneen juhlaväelle. Ei ole tiedossa, oliko ihmekokoelmasta vain käsikirjoitusversioita vai oliko siitä jo kenties tehty kirjapainokopioita. Yhtäkään kappaletta ihmekokoelmasta ei valitettavasti nykyään tunneta. Niinpä ei myöskään ole tiedossa, olisiko ihmekokoelma ollut kuvitettu.

Piispa Hemmingin sinetti, 1350. Lähde: Ilmari Salomies: Suomen kirkon historia I: Suomen kirkko keskiaikana, Helsinki 1944 / Wikimedia Commons.

Myös Hemmingin kuvat loistavat poissaolollaan. Ainoat todennäköisesti häntä esittävät kuvat ovat hänen piispallisessa sinetissään sekä Urjalan kirkon alttarikaapin paneelimaalauksessa. Myös Turun tuomiokirkossa on melko varmasti ollut pysyvästi vähintään yksi kuva Hemmingistä, esimerkiksi kaiverruksena tai reliefinä hänen hautansa kannessa, mutta sellaista ei ole säilynyt.

Translaatiojuhlan suunnitelmassa kuvaillaan, millaisia kuvia Hemmingistä piti valmistaa juhlaa varten. Kaupungille teetettäisiin satoja pienempiä painokuvia, mutta myös kirkossa kuvia olisi useita, kaikissa ovissa ja pylväissä sekä pylväiden väliin ripustettuna. Suurin, maalattu kuva piti tehdä kaksipuolisena, jotta se näkyisi joka suunnasta. Myös Hemmingin reliikeille tehdyssä uudessa, kultavärillä maalatussa reliikkiarkussa tulisi olla jokaisella sivustalla Hemmingin kuva reliefinä tai maalattuna. Kun arkkua kannettaisiin juhlakulkueessa, sen yläpuolella kannettaisiin kevyttä baldakiinia (eräänlaista katosta), jossa olisi myös suuria, värikkäitä Hemmingin kuvia. Kuvia on varmasti säilytetty kirkossa juhlan jälkeenkin, mutta nähtävästi yhtäkään ei ole säilynyt tähän päivään asti.

Miltä Hemming olisi kuvassa näyttänyt? Koska hän ei kuollut marttyyrinä, hänen kuvaansa ei kuulunut kärsimykseen viittaavaa esinettä eikä myöskään jalkojen alla makaavaa vihamiestä kuten Pyhällä Henrikillä. Hemming on varmasti kuvattu samaan tapaan kuin sinettikuvassa ja Urjalan maalauksessa: tavallisissa piispan varusteissa hiippoineen ja sauvoineen, pyhimyskehä pään takana komeillen. Ehkä kädessä on ollut kirja oppineisuuden merkkinä ja kenties jokin Turun hiippakuntaan viittaava symboli. Juhlaan teetettävissä kuvissa piti näkyä piispan itsensä lisäksi myös hänen vaakunansa, mutta sen ulkomuoto on myös nykyisin tuntematon.

Sofia Lahti

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum 5715, 5716 (https://df.narc.fi/document/5715, /5716).

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.

Sofia Lahti: Poissaoleva pannisellus. Kuvakalske-blogi 2023 (https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/2023/12/19/poissaoleva-pannisellus/).

1300-luku, 1400-luku, 1500-luku

Kuvat Autuaan Hemmingin reliikkijuhlassa 1514, osa 1: Painokuvat myöhäiskeskiajan massamediana

Kommentoi

Vain muutamaa vuotta ennen reformaation tuomia hartauskulttuurin muutoksia Turku koki historiansa suurimman pyhimysjuhlan. Piispa Hemmingin (n. 1290–1366) reliikkien siirtämiseen haudasta uuteen reliikkiarkkuun oli saatu paavillinen lupa. Juhlavalmisteluita varten laadittu yksityiskohtainen suunnitelma on ainoa laatuaan Suomessa.

Reliikkilipas, mahdollisesti Hemmingin reliikeille, 1400-luku, Turun tuomiokirkko. Kuva: P.O. Welin, Museovirasto, finna.fi.

Samantapainen suuri juhla oli järjestetty varmasti myös vuoden 1300 paikkeilla, kun Pyhän Henrikin reliikkejä tuotiin Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon, mutta siitä ei ole säilynyt tarkempia tietoja. On myös syytä olettaa, että vuonna 1514 resurssit juhlimiseen olivat vielä suuremmat kuin kaksisataa vuotta aikaisemmin.

Koko kaupunki valmisteltiin juhlan näyttämöksi, vaikka pyhimmät tapahtumat toki keskittyivät Tuomiokirkkoon. Kaupunkilaisia kehotettiin siivoamaan katunsa ja koristelemaan ne lehvillä Hemmingin kunniaksi. Kirkkoon mahtuneita osallistujia aiottiin suunnitelman mukaan ällistyttää muun muassa pienimuotoisilla ilotulituksilla ja holveissa lentävillä linnuilla.

Suunnitelma on historiallinen myös kuvien käytön kannalta. Se on ainoa dokumentti painettujen pyhimyskuvien käytöstä eräänlaisena massamediana keskiajan Suomessa. Painotekniikka mahdollisti suuren kuvamäärän tuottamisen ja levittämisen ennennäkemättömässä mittakaavassa. Tieto Hemmingistä ja juhlasta levisi tehokkaasti ympäri kaupunkia, kun 500–600 painokuvaa ripustettiin kaduille ja jaettiin juhlaväelle. Kuva esitti Hemmingiä piispallisine vaakunoineen.

Painokuvat eivät olleet kierrätykseen päätyvää kertakäyttötavaraa, vaan niistä tuli varmasti vaalittuja hartauskuvia turkulaisiin koteihin ja sukupolvelta toiselle periytyviä muistoja Turun suuresta pyhimysjuhlasta. Yhtäkään tällaista Hemmingin kuvaa ei ole säilynyt, mutta vastaavanlaisia painettuja pyhimyskuvia tunnetaan muualta Euroopasta.

Sofia Lahti

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum 5715 (https://df.narc.fi/document/5715).

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.