Kaksi renkiä, Jacob Michelsson ja Gustav Matsson Liedosta, olivat kyllästyneet raskaaseen maatyöhön ja päättivät lähteä etsimään töitä Turusta. Kaupunki tarjosi vuoden 1827 palon jälkeen paljon työtehtäviä rakennustoiminnan, kuljetuksen ja huvielämän parissa, mikä houkutteli myös renkejä. Tarkoitus oli hyvä, mutta koko reissu päättyi sen sijaan ryyppäämiseen ja vaatevarkauksiin. Renkien edesottamukset kaupungissa on dokumentoitu tarkasti poliisikuulusteluissa ja oikeuden pöytäkirjoissa. Ne avaavat Turun historiallista maisemaa ja tarjoavat ainutlaatuisen ajankuvan kestikievareista ja kapakoista, kaduista ja kujista muutamana myöhäissyksyn päivänä 12.–14. marraskuuta 1833.
Merikapteeni Fredrik Willhelm Hjelt rakennutti vuonna 1830 Vanhan Suurtorin laidalle kaksikerroksisen, pietarilaista empiretyyliä edustavan kivirakennuksen. Hjelt asui talon yläkerrassa, kun taas katutason tilat vuokrattiin liikehuoneistoiksi, muun muassa vääpelinvaimo Hedvig Helena Hjelmin majatalolle. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
Rengit majoittuivat Turussa kellonsoittaja Laurénin taloon I kaupunginosassa Vähä Hämeenkadun varrella. He katselivat ympärilleen ja hakeutuivat muun muassa Uudenmaan tullin ulkopuolella sijaitsevaan Ringsbergin kestikievariin. He tapasivat vanhan tuttunsa aiemmilta markkinoilta, porvarinpoika Ephraim Eklundin, joka pyysi heitä mukaansa vääpelinvaimo Hedvig Helena Hjelmin majataloon vastavalmistuneeseen niin kutsuttuun Hjeltin taloon Vanhan Suurtorin laidalle (jota kutsuttiin jo silloin myös Nikolaintoriksi). Aluksi he nauttivat kolme kupillista kahvia ja jatkoivat sekä oluella että portterilla. Hjelmiltä he siirtyivät ravintoloitsija Gustaf Enbergin majataloon Arseninkadun ja Ison Hämeenkadun kulmaan. Majatalossa oli sekä ravintolasali että biljardisali. Juotuaan kukin pikarillisen viiniä he jatkoivat Aurajoen pohjoispuolelle ravintoloitsijaleski Maria Sjöbergin luo Köydenpunojankadulle ja virkistäytyivät monenlaisilla juomilla, muun muassa kolmella kupillisella teetä; myös tarjoileville piioille tarjottiin juotavaa. Kumppanukset palasivat pian takaisin joen eteläpuolelle Anton Soltanin konditoriaan – jota kutsuttiin myös sveitsiläiskahvilaksi (schweitzeri) – Isolle Hämeenkadulle, lähelle Nikolaintoria. He tilasivat ja saivat kuusi pikarillista portviiniä. Tässä vaiheessa seurue lienee ollut varsin hyväntuulinen, joten he jatkoivat hattumaakari Henrik Öhmanin majataloon, joka sijaitsi syrjemmällä Hämeenkadun päässä Hämeentullin luona, niin kutsutun Ryssänmäen alapuolella. Paikkaa kutsuttiin ”Puistoksi” (Parken), ja sitä hoiti Öhmanin vaimo Anna Maria. Siellä heille tarjoiltiin vielä ainakin kolme lasillista ranskalaista viiniä. Kun Erlund oli lähtenyt kotiin, rengit jatkoivat juhlimista.
Huomiota herättää se, kuinka paljon ja kuinka monenlaista alkoholia rengit päivän aikana nauttivat. He eivät käyneet tavallisissa viinakapakoissa, joissa rengit, kisällit, merimiehet ja muu irtoväki viettivät aikaansa, vaan hienommissa majataloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja konditorioissa, jotka toimivat kaupungin varakkaampien asukkaiden ja vierailijoiden kohtaamispaikkoina. Ehkä juuri tämä herätti rengeissä mieliteon varastaa tarjoiluhuoneista ja eteisistä hienoja ja arvokkaita vaatteita: takkeja ja turkkeja, hattuja ja hopealusikoita sekä jopa pöytäliinan, kalossit ja hevosloimen. Varastetun tavaran kokonaisarvo nousi 202 riikintaalariin eli 127 hopearuplaan, mikä oli tuohon aikaan erittäin suuri summa. Turun ja Porin läänin vuoden 1833 veroluettelon (markegångstaxa) mukaan pelkkä maatyöläisen päiväpalkka oli puoli hopearuplaa.
Varastetut käsintehdyt vaatteet olivat arvokkaita, ja ne voitiin myydä eteenpäin tai käyttää maksuvälineenä. Niitä käyttivät pääasiassa säätyläiset, ja ne ilmensivät kantajiensa yhteiskunnallista asemaa ja varallisuutta. Rengit Jacob ja Gustaf eivät käyttäneet sellaisia vaatteita, vaan heillä oli yllään yksinkertaiset, kotikutoiset harmaat ja siniseksi värjätyt sarkavaatteet. Vaatteita oli helppo kuljettaa, vaikea tunnistaa ja ne saattoi muuttaa nopeasti rahaksi tai vaihtaa muihin tavaroihin. Varastetut vaatteet päätyivät usein markkinoille vilkkaasti harjoitettuun vaatekauppaan, kätkijöille tai vaatevälittäjille. Niinpä onkin hyvin todennäköistä, että renkien tarkoituksena oli ansaita sopiva summa myymällä vaatteet kaupungissa. Vaatteilla oli samat tehtävät kuin rahalla: ne olivat arvon säilyttäjiä, arvon kantajia ja maksuvälineitä. Käytetyt vaatteet ja tekstiilit kävivät kovasta valuutasta; saapaspari tai hienompi takki saattoi vastata työläisen usean viikon palkkaa tai jopa hevosen hintaa.
Rengit eivät kuitenkaan päässeet saaliinsa kanssa pitkälle, vaan heidät vangittiin varsin pian ja omaisuus palautettiin omistajilleen. Varastettujen vaatteiden lisäksi rengit onnistuivat anastamaan kuparisen viinapannun, mutta se on jo aivan toinen tarina. Ephraim Erlund ja Jacob Michelsson kielsivät rikokset jyrkästi, eikä heitä useista todistajista huolimatta voitu tuomita. Gustaf Mattsson puolestaan ehti kuolla kuumeeseen ennen kuin oikeuskäsittely ehti alkaa.
Mikael Korhonen
Lähteet ja kirjallisuus:
Turun hovioikeuden arkisto, Jacob Michelssons personakt ÅD 56/1834, Kansallisarkisto.
Åbo Allmänna Tidning ja Åbo tidningar.
Jonsson, Pernilla & Kristina Lilja, ” Strategier för krediter. Begagnade kläder och textilier som värdebevarare och värdebärare i 1800-talets Västerås”, Historisk tidskrift 3/2015.
Uotila, Merja, ”Kun talonpojat ryhtyivät kuluttamaan. Pukeutuminen miehen aseman ja varallisuuden ilmentäjänä 1800-luvun alun suomalaisesssa maaseutuyhteisössä”, Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle, Helsinki 2019.
Varakas turkulainen kauppias Josef Petrej syntyi vuonna 1660 Loimaalla ja sai Turussa porvarisoikeudet vuonna 1695. Hän kuoli Turun vanhimpana suomalaisena porvarina 15.1.1735. Hän keskittyi kaupankäynnissään hankkimaan tuotteita maaseudun talonpojilta ja viemään niitä kuutollaan eli saaristolaivallaan Ruotsiin. Paluurahtina hänellä saattoi olla muutakin, kuin suolaa ja kankaita.
Tämän vuoden 1725 virsikirjan arkit ovat Henrik C. Merckellin painamia sivuja, jotka on sidottu kirjaksi. Ne eivät siis ole Josef Petrejn Ruotsista tuomia sivuja. Kansalliskirjasto.
Olipa rahdin tilaaja kuka tahansa, Petrej oli tarkka siitä, että hänelle kuuluvat maksut suoritettiin ennen kuin hän luovutti lastin tilaajan haltuun. Hän joutui tästä tavastaan riitaan jopa herra piispa ja tohtori Johannes Gezeliuksen kanssa. Piispan valtuutettu ylioppilas Johan Degerman valitti Turun raastuvassa marraskuussa 1711, ettei Petrej suostunut luovuttamaan herra piispan Tukholmasta tilaamaa kirjapainolaitosta ennen kuin sai siitä rahtimaksuna 150 kuparitaaleria. Degermanin mukaan hinnaksi oli sovittu vain 120 taaleria tukholmalaisen kirjanpainaja Henrik Christopher Merckellin kanssa. Petrej kertoi puolestaan sopineensa Merckellin kanssa, että hän saisi pyytää rahdista haluamansa summan, kun se olisi lastattu ja toimitettu turvallisesti perille.
Merckellin mukaan Petrej sanoi Tukholmassa, ettei voinut rahdata kirjapainoa 120 taalarin liian halvasta maksusta. Koko kirjapaino ei edes mahtunut täyteen lastattuun kuuttoon, vaan osa siitä lastattiin Mickel Naulin alukseen. Kun Petrejlle toimitettiin raastuvanoikeuden tuomio asiassa, sysäsi hän sen pois ja ilmoitti, ettei huolinut sitä. Se oli kuitenkin annettu viralliselle leimapaperille, joten oikeus määräsi Petrejlle sakon oikeuden loukkaamisesta. Saman kuun 29. päivänä Petrejn valtuutettu pyysi saada päämiehensä takavarikoidut tinavadit takaisin. Oikeus ilmoitti, että Petrej saisi ne takaisin lunastettuaan hyljeksimänsä oikeuden tuomion kolmella hopeataalerilla.
Sattuipa niinkin, että Petrejn tuomat tavarat jäivät hänen käsiinsä. Tammikuussa 1725 raastupaan tulivat kaupunginviskaali Nils Gedich sekä kirjansitojamestarit Kristian Trapp, Niclas Erland ja Johan Gummerus, jotka syyttivät Petrejtä luvattomasta kirjojen myymisestä. Tuolla kertaa Petrejtä edusti oikeudessa vain yksinkertainen teinipoika Simon Lindberg, joka sanoi Petrejn olevan muissa tehtävissä talonpoikien kanssa, koska oli markkina-aika. Petrej oli lisäksi huonovointinen, joten asiaa ei voitu käsitellä enempää tuolla kertaa. Häntä syytettiin jatkossa maaherra Otto Reinhold Yxkullin kirjeen perusteella painettujen arkkien tuomisesta maahan, sitomisesta kirjoiksi ja myymisestä. Täten hän vahingoitti kirjansitojien ammattikuntaa. Petrejn kirjat olivat 200 suomenkielistä virsikirjaa ja 70 katekismusta ja ne päätettiin takavarikoida välittömästi kirjansitoja Petter Södermanin haltuun.
Seuraavaksi Petrej lähetti oikeuteen valtuutettunsa ja vuokralaisensa sotatuomari Jakob Östmanin, joka ilmoitti oikeudelle, että Petrej toi kyseiset kirjat Tukholmasta kirjanpainaja Merckelliltä kirjansitoja Trappin laskuun. Trapp ei kuitenkaan hyväksynyt Merckellin 15. tammikuuta päiväämää 600 kuparitaalarin laskua, ja siksi Petrej yritti myydä kirjat Södermanille. Kirjansitojat valittivat, että hän antoi itse sitoa kirjoja ja Gummerus näki Petrejn pojan myyvän niitä Hämeenlinnan markkinoilla. Österman sanoi Petrejn kyllä tarjonneen hänelle takavarikoituja kirjoja, mutta hän ei ostanut niitä. Kirjansitojien mukaan Petrej ilmoitti myyvänsä kirjansa markan halvemmalla kappaleelta kuin kirjansitojat. Trappia haluttiin kuulla kirjatilauksestaan, mutta hän oli estynyt. Hän ei ollut paikalla seuraavanakaan päivänä, sillä hänen oli sidottava joitakin lääninkansliasta saapuneita akteja. Trapp tuli oikeuteen vasta 25. helmikuuta ja kielsi täysin saaneensa Petrejltä mitään laskua kirjoista.
Maaliskuun 12. päivä 1725 kirjansitoja Söderman kertoi myyneensä 30 Petrejn virsikirjoista ja häntä kiellettiin myymästä niitä enää lisää ennen jutun loppuun käsittelemistä oikeudessa. Kuusi päivää myöhemmin Petrej kertoi oikeudelle tarjonneensa kirjoja ostettavaksi Gummerukselle, mutta tämä piti niitä liian kalliina. Petrej tarjosi niitä myös Trappin pojalle, joka sanoi, että hän ilmoittaisi asian virallisena syyttäjänä toimivalle kaupunginviskaalille. Kirjansitojat olivat muutoin sitä mieltä, että he tulivat toimeen ilman Petrejn heille hankkimia kirjoja, sillä he saivat niitä muualta halvemmalla. Petrejllä oli mielestään oikeus myydä Merckelliltä tavaroistaan maksuksi saamiansa kirjoja, mutta kirjansitojat huomauttivat, ettei hänellä ollut oikeutta myydä sidottuja kirjoja. Oikeus totesi lopulta Petrejn rikkoneen kirjansitojien ammattikunnan oikeuksia ja hänet tuomittiin 40 hopeamarkan sakkoon.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto (Helsinki, KA)
KA z:80, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) 11.11.1711, s. 478v−479v; 13.11.1711, s. 488−488v; 29.11.1711, s. 519−519v.
KA z:86, TRO 23.1.1725, s. 71−72; 28.1.1725, s. 92−97; 29.1.1725, s. 97−98; 30.1.1725, s. 109; 25.2.1725, s. 228−229; 11.3.1725, s. 319−321; 12.3.1725, s. 322−324; 13.3.1725, s. 330−331; 15.3.1725, s. 343−344; 18.3.1725, s. 366−373; 19.4.1725, s. 517−519.
Niin talvi- kuin jatkosodassa neuvostoliittolaiset pommikoneet moukaroivat Turkua, jolloin Turun linna sai useita osumia. Itse linna ei ollut punakoneiden maalina, vaan ympäröivä Turun satama. Linnassa oli vuonna 1939 valmistauduttu sotaan siirtämällä arvokkaimmat lähialueiden kartanoiden suojiin. Talvisodan alettua kerrokset tyhjennettiin kokonaan, jolloin myös arvokkaimmat tapetit ja uunit siirrettiin museon suojiin. Samalla pesutupaan ja pyöreän tornin alakertaan järjestettiin väestönsuojat.
Turun linna palaa pommitusten seurauksena 26.6.1941. Kuva: Yrjö Paldan/Turun kaupunginmuseo, kuva N19508.
Varautuminen kannatti, sillä joulupäivänä 1939 pommi tuhosi uuden osan pohjoisen kulmatornin ja pohjoissiiven rajalta kattoa ja huoneiden yläosia. Pommitus 1.1.1940 tuhosi saman tornin ylimmän välikerran sekä kattoa. Entinen museonvartija Esko Selin onnistui tuolloin sammuttamaan uuden linnan eteläiseen siipirakennukseen osuneen palopommin. Länsi-Suomi -lehdessä kerrottiin 25.1.1940 tapauksesta: ”Palopommi oli pudonnut linnan sen siipirakennuksen katolle, jossa sijaitsi linnan arvokkain sisustus. Kaikki luulivat, että kalleudet olivat pian tuhon omina. Mutta niin ei tapahtunut. Eräs vahtipojista kiipesi nopeasti katolle, tarttui pommiin ja heitti sen alas kadulle.”
Linna selvisi siis talvisodasta pienehköin vaurioin, ja keväällä 1940 niitä korjatessa pystyttiin myös tutkimaan linnan rakenteita, kun muun muassa tiilirakenteita paljastui murtuneiden rappausten alta. Samalla löytyi vanhoja seinämaalauksia, joista vanhin oli 1600-luvun puolivälistä eli Pietari Brahen ajalta peräisin oleva friisi, joka löytyi purettaessa Nuhjalan huoneen ja barokkisalin välistä pomminvaurioittamaa seinää.
Kesäkuussa 1941 satama saksalaisjoukkoineen, aluksineen ja lentokoneineen muodosti mehevän maalin. Kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton pommituksissa tuhot olivat hirmuisia. Toisen pommituspäivän aikana 26.6. pommit sytyttivät linnan vanhan osan tuleen. Pahimpia tuhoja oli vuodelta 1705 peräisin olleen linnankirkon täydellinen palaminen sisustuksineen kaikkineen. Kirkossa oli alkuperäiset vanhat penkit, saarnastuoli sekä ainutlaatuiset niin sanotut kuninkaan ja kuningattaren tuolit, joita ei voitu siirtää turvaan. Pommituksista oli suuret otsikot 27. ja 28.6. ja Turun Sanomien etusivun juttu oli otsikoitu: ”Turun linna kärsi suuria vaurioita raakalaislentäjien pommituksessa”.
Pommituksissa 26.6.1941 tuhoutuneen Turun linnankirkon sisäkuva kirkon ollessa vielä ehjä. Kuva otettu noin 1935–1941. Kuva: Gustaf Welin/Turun kaupunginmuseo, kuva N766.
Turun palokunnassa palvellut Albin Karlsson muisteli jatkosodan alkua: ”Minun osastoni sai komennuksen Kakolanmäkeen, jossa paloi muutama verstasrakennus. Olimme siellä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla – – Erityisen ilkeältä näytti Turun linnan palo. Liekit löivät korkealle ja katot romahtivat. Näytti siltä, ettei koko linnasta jää mitään jäljelle. Onneksi ihan näin ei kuitenkaan käynyt. Vauriot olivat kuitenkin pahat. Sammutusvoimaa ei ollut riittävästi käytettävissä. Korjaustöiden yhteydessä lahjoittivat sitten sadat suomalaiset yhden tai useamman kuparilevyn hinnan linnan uusiin kattoihin. Samalla he saivat lahjoittamiinsa levyihin omat nimensä, mitkä siellä kai ovat tänä päivänäkin luettavissa.”
Riku Kauhanen
Lähteet:
Aarnipuu, Petja. Turun Linna kerrottuna ja kertovana tilana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.
Grönholm, Pertti et al. Elämää Sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014.
Karlsson, Albin. Liekit Turun linnasta löivät korkealle. Teoksessa (toim. Kalske, Tauno) Tapahtui Suomen Turussa: Muistoja Sotavuosilta 1939–1944. Turku: 1987, s. 36–38.
Halloween on Suomessa varsin uusi juhla, joka on kehittynyt osaksi suomalaista juhlaperinnettä vähitellen populaarikulttuurin ja kaupallisuuden kautta. Halloweenin juhlinta alkoi yleistyä Suomessa pikkuhiljaa 1980- ja 90-luvuilta lähtien ja nykymuotoonsa 2010-luvulta eteenpäin. Vaikka halloween on verrattain uusi juhla, on sitä kuitenkin juhlittu Suomessa ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla. Tuolloin erilaiset Suomi-Amerikka-yhdistykset sekä Suomi-Englanti-yhdistykset olivat järjestämässä halloween-juhlia useassa eri kaupungissa, mukaan lukien Turussa. Varhaiset halloween-juhlat olivat siis nimenomaan amerikkalaista ja brittiläistä kulttuuria esitteleviä juhlia.
”First Time in Turku!” Halloween juhlan mainos, joka kutsui viettämään 6 tuntia ”Setä Samulin” seurassa. Kuva: Turun Sanomat 19.10.1958, nro 283, 2.
Tiettävästi ensimmäinen halloween-juhla Turussa järjestettiin lokakuun 31. päivä vuonna 1958 Hamburger Börssissä. Juhlan järjesti Suomalais-amerikkalainen yhdistys ja asuksi toivottiin karnevaali- tai juhlapukua. Juhla ei ilmeisesti kuitenkaan ollut varsinainen yleisömenestys päätellen juhlien jälkeen Turun Sanomissa ilmestyneestä satiirisesta lehtikirjoituksesta, jonka mukaan turkulaiset ottivat juhlan niin tosissaan, että tulivat paikalle pelkkinä henkiolentoina. Turussa juhlittiin halloweenia myös seuraavana vuonna, kun Suomalais-Englantilainen yhdistys järjesti juhlat Ruotsalaisella klubilla 28.10.1959. Tämän jälkeen halloweenin viettoa ei juurikaan mainita turkulaisissa sanomalehdissä yli pariin kymmeneen vuoteen.
Seuraavat lehtimaininnat Turun seudulla järjestetyistä halloween-juhlista ovat vuodelta 1985, jolloin Suomi-Amerikka Yhdistys järjesti halloween-juhlat leikkikoulullaan ja seuraavana vuonna Kurpitsa-juhlan Upseerikerholla. Tämän jälkeen halloween-juhlia järjestettiin mm. nuorison suosimassa limudisko Disco Streetissä vuosina 1987–1989. Halloween alkoi näkyä yhä useammin 1990-luvulta lähtien muun muassa baarien ohjelmatarjonnassa sekä koulujen ja päiväkotien juhlinnassa, ja 2000-luvulta eteenpäin erilaisia halloween-tapahtumia järjestettiin yhä enemmän ja enemmän. Yksi esimerkki erikoisemmasta halloween-ajan juhlinnasta Turussa olivat Pub Arthurissa järjestetyt Artturin Hattukarnevaalit. Juhlan yhteydessä ei mainita halloweenia, mutta juhla toteutettiin loka-marraskuun vaihteessa ja osallistujia pyydettiin pukemaan naamiaisasuna erikoinen tai hauska hattu, joista paras palkittiin. Hattukarnevaalit järjestettiin ainakin vuosien 1996 ja 2000 välillä.
Nykyään halloweenia vietetään Turussa vakiintuneesti muun muassa erilaisten baarien ja yökerhojen, urheilu- ja harrasteseurojen sekä koulujen ja päiväkotien järjestämissä juhlissa ja tapahtumissa. Halloween on löytänyt tiensä jopa Turun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Myös Turun Suomi-Amerikka Yhdistys järjestää edelleen halloween-tapahtumia, joista viimeisimpänä lokakuussa 2026 järjestetty perinteinen kurpitsankaiverrustapahtuma.
Vaikka halloween osittain edelleen hakee muotoaan suomalaisena vuotuisjuhlana, on se kuitenkin vakiinnuttanut asemansa osana turkulaista juhlaperinnettä.
Vuonna 1801 Åbo Tidning -lehdessä ilmoitettiin, että Seipellin talon tiloissa Turun jokirannassa oli myynnissä erilaisia lapsille ja nuorille sopivia kirjoja, kuten kaksiosainen Familjebok eller journal för barn.Kyseessä oli vuonna 1800 ilmestynyt ruotsinnosranskalaisenArnaud Berquinin teoksesta Le livre de familie ou journal des enfants (1791). Teos käsitteli dialogimuodossa muun muassa eettisiä sääntöjä, luonnonilmiöitä sekä taloutta.
Varhaisten sanomalehtien kirjailmoitukset avaavat näkymän siihen, miten monenlaisia kirjoja etenkin säätyläisperheiden lapsille oli saatavilla Turussa jo 1800-luvun alkupuolella. Lehdistö ja kirjallinen kulttuuri olivat pitkään keskittyneitä etenkin Turkuun, jossa toimivat myös Suomen varhaiset kirjakaupat. Frenckellin kirjapuoti perustettiin jo vuonna 1783, ja F. A. Meyerin kirjakauppa avattiin vuonna 1814. Myös muun muassa Johann Seipellin puodissa myytiin kirjoja erilaisten viinien ja ruokatarvikkeiden rinnalla. Kirjakauppojen sekä varhaisten lainakirjastojen valikoimissa oli Ruotsissa painettuja, mutta myös kauempaa hankittuja saksan- ja ranskankielisiä lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja. Näin ulkomaisia lastenkirjoja oli saatavilla Turussa samaan aikaan, kun varhainen lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus alkoi vasta hiljalleen kehittyä Suomen alueella.
Kirjapuotien ilmoituksia lapsille ja nuorille sopivista kirjoista ilmestyi etenkin ennen joulua, kun kirjoja sekä muita painotuotteita mainostettiin lapsille sopiviksi joululahjoiksi. Esimerkiksi joulun alla vuonna 1821 Åbo Tidningar -lehdessä ilmoitettiin Frenckellin kirjapuodissa olevan myynnissä kuvitettu raamattu lapsille, Kruununprinssin aapinen sekä Turussa laajasti vaikuttaneen Jakob Tengströmin varhaiset lapsille suunnatut kirjat Läse-Öfning för Mina barn sekä Tidsfördrif för mina barn. Listaan kuului myös Berquinin käsialaa oleva Barnvännen.
Berquinin suosittu Barnvännen-teos pohjautui Christian Felix Weissen kuuluisaan saksankieliseen aikakauslehteen DerKinderfreund. Lehti ilmestyi vuosina 1775–1782, ja se toimi esikuvana myöhemmin eri puolilla Eurooppaa yleistyneille lastenlehdille. Berquin julkaisi oman kokoelmansa L’Ami des enfants, joka koostui lyhyistä moraalisista kertomuksista, pienistä näytelmistä ja dialogeista, joiden avulla oli tarkoitus opettaa lapsille myötätuntoa, säästäväisyyttä ja muita hyveitä. Turussakin mainostettiin runsaasti Berquinin ranskankielisen teoksen ruotsinkielistä käännöstä ”lasten ystävästä”. Kuitenkin Weissen valikoitu teos käännettiin myös suoraan saksasta ruotsiksi jo 1700-luvun lopulla. Myös tämä teos oli luultavasti turkulaisten säätyläisten saatavilla. Nykyään kirja on osa Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa.
Tukholmalainen kirjanpainaja Johan Samuel Ekmanson julkaisi ruotsinnoksen Barn-wännen ensimmäisen osan vuonna 1797. Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma. Kirjoittajan kuva
Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma juontaa juurensa 1800-luvulle. Turun kansankirjasto perustettiin vuonna 1863, ja sen rinnalle rakentui kaupunginkirjasto kielitaitoista säätyläistöä varten 1860-luvun lopulta alkaen. Kansankirjasto ja kaupunginkirjasto liitettiin myöhemmin yhteen Turun kaupunginkirjastoksi. Kaupunginkirjaston vanha kokoelma kuitenkin säilyi erillisenä, ja se luetteloitiin kokoelmatietokannaksi Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushankkeessa vuosina 2013–2017.
Vanhasta kokoelmasta on nykyään löydettävissä nide vuoden 1801 ilmoituksessa mainittua Familje-bok eller journal för barn -teosta. Kirja on painettu Tukholmassa vuonna 1800. On vaikea tietää miten ja milloin kirja on päätynyt Turkuun ja lopulta osaksi Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa. Kirjassa on omistuskirjoitus Sofi Alstedt. Mahdollisesti juuri tämä kirjan omistaja on säilönyt kirjan väliin muistoksi jo haurastuneita punaisia koristeita, jotka näyttävät kukan terälehdiltä.
Heidi Hakkarainen
Lähteet:
Förteckning på Böcker, m. m., tjenliga till Jul- och Nyårsgåfvor, som finnas till salu uti Boklådan vid Stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 19.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Hypén, Kaisa, Leila Koivunen, & Janne Tunturi (toim.) (2015), Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla. Helsinki: Avain.
Karppinen, Emilia & Laura Yli-Seppälä. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushanke: uutta tietoa vanhasta kokoelmasta. Informaatiotutkimus 1 (36), 1–6.
Kåreland, Lena, Janina Orlov & Boel Westin (2024). Omvandlingens tid – barnlitteraturen i det tidiga 1800-talet. Teoksessa Boel Westin & Åsa Warnqvist (toim.), Den svenska barn- och ungdomslitteraturens historia. Från äldre tid till tidigt 1900-tal. Stockholm: Natur & Kultur, 219–310.
Lehtonen, Ulla (1981). Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: kirjahistoriallinen tutkimus. Tampere: Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti.
Rantala, Heli, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs & Heidi Hakkarainen (2024). Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.
Till salu: På boklådan i Seipells gård. Åbo Tidning 16.5.1801. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Till salu finnes: Uti Boklådan wid stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 8.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Kun Turun taidemuseo avattiin keväällä 1904, Puolalanmäelle kohonneessa graniittipalatsissa vieraili kahden ensimmäisen viikon aikana yli 8 300 kävijää, viidennes Turun asukasmäärästä. Taidemuseon perustamista oli suunniteltu pitkään. Hanke konkretisoitui vuonna 1895, jolloin Turun kaupunki sai 150 000 markan nimettömän lahjoituksen yhdistetyn kirjaston ja taidemuseon rakentamiseksi. Nopeasti paljastui, että lahjoituksen olivat tehneet liikemiesveljekset ErnstjaMagnus Dahlström. Turun kaupunki sai toisenkin mittavan lahjoituksen. Ennen kuin taidemuseon ja kirjaston rakennustöitä oli aloitettu, tupakkatehtailija Fredrik von Rettig antoi varat kirjaston rakentamista varten. Dahlströmien lahjoitus voitiin nyt käyttää kokonaisuudessaan taidemuseoon.
Arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelema, vuonna 1904 valmistunut Turun taidemuseo. Kuvaaja K. Pietinen 1936. Finna-kokoelma.
Sekä Dahlströmit että Rettig olivat kauppaneuvoksia, jotka lukeutuivat kaupungin johtavaan liikemieseliittiin. Ernst (1846–1924) ja Magnus Dahlströmin (1859–1924) isä Carl Magnus (1805–1875) loi laajan tuontikauppaa ja laivanvarustusta harjoittaneen kauppahuoneen, jonka toimintaa pojat jatkoivat. Niin isä kuin pojat ymmärsivät, että nousevaan teollisuuteen investointi oli erityisen kannattavaa. Kauppahuone sijoitti kahden sukupolven aikana varojaan useisiin Turun alueen teollisuusyrityksiin. Lisäksi Dahlströmit omistivat Kymin osakeyhtiöstä enemmistön. Tehtaasta kasvoi 1890-luvulla Suomen suurimpiin kuulunut yritys, joka nykyisin on osa UPM-metsäyhtiötä. Fredrik von Rettig (1843–1914) puolestaan laajensi voimakkaasti isänsä Turkuun perustamaa tupakkatehdasta, josta kasvoi yksi suurimmista Suomessa.
Dahlströmit ja Rettig muistetaan parhaiten juuri kaupungille lahjoittamistaan rakennuksista. Taidemuseon ja kirjaston vuoksi Turku tunnettiin 1900-luvun alussa lahjoittajien kaupunkina. Dahlströmit ja Rettig loivat lahjoituksillaan mallin, joka jatkui sotien välisenä aikana. Seuraavan polven turkulaisliikemiehet tekivät lahjoituksia erityisesti Åbo Akademin ja Turun Suomalaisen Yliopiston hyväksi.
Mesenaattien toiminta kertoo oman aikansa yhteiskuntavastuusta: liiketoiminnassa hankittujen pääomien haluttiin hyödyttävän koko yhteisöä. Donaattorit halusivat edistää kulttuuria ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen, samalla kun he epäilemättä pönkittivät omaa asemaansa kaupunkiyhteisössä.
Suomessa 1800- ja 1900-luvun vaihde näyttäytyy taitekohtana, jota luonnehti nopea teollistuminen, monenlaisen uuden teknologian käyttöönotto ja vähitellen kiihtyvä yhteiskunnallinen liikehdintä. Vanhojen kauppahuoneiden ja yrittäjäsukujen dynaaminen rooli uuden suurteollisuuden synnyssä ja lopulta pääomien käyttäminen koko kaupunkiyhteisöä hyödyttäviin tarkoituksiin ilmentävät jatkuvuutta jyrkältä murrokselta näyttäneessä kehityksessä.
Jo 1800-luvun lopulla perustetun Urheilupuiston rakennettu ympäristö kehittyi voimakkaasti 1920-luvulta eteenpäin. Tämä liittyi osaltaan Suomen itsenäistymisen jälkeiseen vaiheeseen, jolloin suomalaisurheilijoiden saavuttama kansainvälinen maine nivoutui osaksi kansallisen identiteetin rakennustyötä. Esimerkiksi Urheilupuistoa vuokrannut yhdistys, Turun Urheilun Ystävät, vetosi marraskuun 1924 kirjelmässään kaupugin urheilulautakunnalle juuri Suomen urheilumaineeseen ja sen tunnetuimman edustajan, Paavo Nurmen, turkulaisuuteen, kun se kannusti kaupunkia Urheilupuiston kehittämiseen.
Keväällä 1932 valmistunut katsomorakennus oli käytössä aina 1980-luvulle saakka. Turun kaupunginmuseo/ Turun Sanomat/ Finna.
Eräs Urheilupuiston näkyvimmistä kehityshankkeista oli alakentän paviljongin korvaaminen uudella puisella katsomolla. Nykyisen Paavo Nurmen stadionin kohdalla sijainneen katsomon rakentaminen käynnistyi syksyllä 1931, pian sen jälkeen kun läheinen yläkenttä oli saanut oman katsomosuojansa. Mainekysymysten ohella hankkeeseen liittyi myös tavoitteita. Muun muassa Turun Sanomat kirjoitti, että katsomon myötä ”ei yleisön kilpailujen aikana tarvitse enää olla riippuvainen sääolosuhteista ja sateen pelko ei ole enää ole aiheena poisjäämiseen kilpailuja katsomasta”. Ylipäänsä Urheilupuistossa perittiin pääsymaksuja aina 1940-luvulle saakka, jolloin kaupunki otti sen hallintaansa.
Uuden katsomon harjannostajaisia vietettiin helmikuussa 1932. Toukokuun alussa lehdistö mainosti katsomon vihkiäisiä, joiden yhteydessä puhuttiin jopa ”Suomen ensimmäisestä stadionista”. Stadion-käsite ei yleisesti ottaen ollut kovinkaan vakiintunut, eikä väite ollut täysin kiistaton. Myöhemmin samana syksynä lehdistössä käytettiin samaa titteliä puhuttaessa Tampereen Ratinaan suunnitellusta rakennuksesta. Yleisimmin sama kunnia lankesi aikalaiskeskustelussa Helsingin Olympiastadionille, joka avautui yleisölle 1930-luvun lopussa.
Selvää oli kuitenkin se, että arkkitehti Albert Richardtsonin suunnittelema katettu katsomo Urheilupuiston alakentällä herätti ylpeyttä kaupunkilaisissa. Kymmenestä penkkirivistä muodostunut, 103 metriä pitkä katsomo tarjosi istumapaikkoja noin 1 600:lle katsojalle. Lisäksi penkkirivien yläpuolella katsojia palveli lasi-ikkunainen ravintolaparveke tarjoilusaleineen. Rakennukseen mahdutettiin myös joukko muita toimintoja, esimerkiksi radiokoppi ja kahdeksan tilavaa pukuhuonetta.
Katsomo vihittiin käyttöön helluntaina. Avajaispuheiden ja Porin Rykmentin soittokunnan esitysten ohella ohjelmaan kuului voimisteluesityksiä, yleisurheilua sekä miesten ja naisten lyhyitä jalkapallo-otteluita. Tapahtumaa todisti noin 2 000 ihmistä ja sitä pidettiin laajalti onnistuneena. Juhlan keskellä kielteisempää huomiota sai osakseen katsomon edustalla sijainneen kentän huono kunto, joka näyttäytyi Urheilupuiston ”kauneuden keskellä ikävänä silmätikkuna”. Sen kunnostamiseen ryhdyttiin hyvin pian ja jo seuraavana keväänä sen paikalle kylvettiin ruohokenttää.
Joonas Kananen
Lähteet
Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1933.
Turun Sanomat, 19.8.1931, nro 220, 1.
Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.
Suomen postimerkkien kuva-aiheena oli vuodesta 1856 vuosikymmenten ajan vaakunaleijona erilaisin kehyksin ja koristein ympäröitynä. Vasta 1920-luvun loppupuolella ilmestyivät ensimmäiset juhlamerkit, itsenäisyyden kymmenvuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1927 ja ensimmäisen postimerkkinäyttelyn johdosta vuonna 1928. Jälkimmäinen toteutettiin lisäpainamalla eli se ei muilta osin eronnut käytössä olleita yleismerkeistä. Vaakunaleijona oli aiheena myös itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä.
Turun kaupungin 700-vuotisjuhlan lähestyessä kaupungin filatelistien keskuudessa syntyi ajatus juhlavuoden ikuistamisesta postimerkkeihin. Joulukuun alussa 1928 Turun Sanomia lähestyi ”muuan kaupunkilaisemme, innokas filatelisti” ja ehdotti juhlapostimerkkien liikkeelle laskemista kaupungin juhlavuonna. Lehdelle hän perusteli asiaa sillä, että juhlatilaisuudet, niin arvokkaita kuin ne ovatkin, kestävät vain hetken ja unohtuvat pian. Sitä vastoin postimerkkeihin ikuistettuna juhla ”jäisi maailman historiallisiin tapauksiin, jotka esiintyisiwät paitsi merkkeilijöillä, myös yleisissä kansainvälisissä postimerkkinäyttelyissä ja niin tekisiwät hyvän palweluksen Suomen tunnetuksi tekemiselle”. Lehden haastattelemat kolme turkulaista filatelistia pitivät ehdotusta sopivana ja merkkien julkaisemista toivottavana.
Turun Postimerkkeilijäin Yhdistyksessä innostuttiin juhlamerkkiajatuksesta siinä määrin, että se asetti komitean laatimaan ehdotuksen juhlapostimerkkien julkaisemisesta. Komitea työskenteli ripeästi ja sai ehdotuksensa valmiiksi tammikuun puolivälissä 1929. Ehdotukseen sisältyi suunnitelma neljästä juhlapostimerkistä, joiden aiheina olisivat kellertävän viheriäisessä 50 pennin merkissä Turun keskiaikainen satama, tumman sinipunertavassa yhden markan merkissä tuomiokirkon ulkokuva, ruosteenkeltaisessa puolentoista markan merkissä tuomiokirkon sisäkuva sekä tummassa teräksensinisessä kahden markan merkissä Turun linnan ulkokuva. Ehdotustaan postimerkkeilijät perustelivat Turun asemalla maan vanhimpana kaupunkina, ”jossa maamme arvokkaimmat kulttuurimuistot sijaitsevat”. Komitea muistutti myös, että postimerkki on ”mitä tehokkain väline maan ja kansan tunnetuksi tekemiseksi ympäri maailmaa, niin pitkälle kuin postiyhteys ulottuu”.
Juhlapostimerkit olivat jo ennen postimerkkeilijäin ehdotuksen valmistumista esillä Turun kaupungin 700-vuotisjuhlakomitean aloittaessa työnsä tammikuun alussa 1929. Postimerkkeilijäin ehdotuksen saavuttua muutamaa viikkoa myöhemmin juhlakomitean kansliaan kaupunki laati valtioneuvostolle osoitetun esityksen juhlapostimerkkien julkaisemisesta. Sen toimitti eteenpäin yleisten töiden ja kulkulaitosten ministeriölle Turun ja Porin läänin maaherra Ilmari Helenius (1879–1944), joka oli myös ollut laatimassa postimerkkeilijäin komitean ehdotusta juhlamerkeistä.
Valtionhallinnon käsitellessä juhlapostimerkkianomusta turkulaiset lehdet seurasivat asian etenemistä tiiviisti. Turkulaisten taiteilijoiden osallistumista postimerkkiluonnosten tekoon odotettiin, mutta anomuksessaan Turun kaupunki oli toivonut yleisten töiden ja kulkulaitosten ministeriön huolehtivan merkkien valmistamisesta, joten merkkien suunnittelutyö eteni helsinkiläisin voimin.
Maaliskuussa 1929 valtioneuvosto määräsi, että ”Turun kaupungin 700-vuotisjuhlan johdosta on postiliikenteessä otettava käytäntöön kolmea eri lajia olevia juhlapostimerkkejä, joiden kuva-aiheet ovat Turun kaupungista, nimittäin 1 markan, 1 markan 50 pennin ja 2 markan”. Merkit laskettiin liikenteeseen kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja niitä voitiin käyttää postiliikenteessä vuoden loppuun asti. Kutakin merkkiä painettiin miljoona kappaletta.
Valtioneuvosto päätti Turun juhlapostimerkkien julkaisemisesta 21.3.1929 ja jo seuraavana päivänä Uusi Aura julkaisi valokuvia tulevista postimerkeistä. Merkit suunnitteli Suomen Pankin Setelipainon piirtäjänä toiminut taiteilija Signe Hammarsten-Jansson (1882–1970). Ne olivat paitsi ensimmäiset Turkua kuvanneet postimerkit, myös Hammarsten-Janssonin pitkällä postimerkkisuunnittelijan uralla ensimmäiset julkaisuun edenneet merkit. Turkulaisfilatelistien alkujaan ehdottamien neljän merkin sijasta posti toteutti kolmen juhlamerkin sarjan. Yhden markan merkin kuva-aiheeksi tuli satamasta juuri lähtenyt höyrylaiva Bore, jonka taustalla häämöttää Turun linna. Kahden markan merkkiin taiteilija kuvasi linnan lähempää ja puolentoista markan merkin aiheena oli tuomiokirkko.
Esittelijäneuvos K. R. Salovius vahvisti allekirjoituksellaan Signe Hammarsten-Janssonin tekemät juhlapostimerkkien luonnokset valtioneuvoston hyväksymiksi 21.3.1929. Todennäköisesti Uuden Auran seuraavana päivänä julkaisemat valokuvat tulevista postimerkeistä oli otettu näistä luonnoksista. Kuvalähde: Postimuseon postimerkkikokoelmat.
Juhlapostimerkit saivat vaihtelevan vastaanoton. Heinäkuussa Turun Sanomat moitiskeli turkulaisia siitä, että he ostavat lähetyksiinsä mieluummin leijonamerkkejä kuin oman kotikaupunkinsa juhlamerkkejä, mutta kuukauden päästä kerrottiin nimellisarvoltaan kahden pienimmän merkin tulleen jo loppuun myydyiksi. Filatelistit olivat tyytymättömiä merkkien laatuun, erityisesti paperiin ja painojälkeen. Ihastuneimman mielipiteen ilmaisi Uudessa Aurassa kirjoittanut nimimerkki ”Nuori nainen”, jonka mukaan leijonamerkit olivat kyllä kuivan asiallisia, ”mutta että uusi merkki on silmissäni kauniimpi, tunnelmallisempi, sitä en voi salata”. Häntä juhlamerkit olivat innostaneet kirjoittamaan aiempaa ahkerammin: ”Kun on kaunis postimerkki, näkee vaivan kirjoittaa kirjeen, että saisi sen liimata kirjeensä oikeaan yläkulmaan vieraiden ihailtavaksi.”
Mikko Kylliäinen
Lähteet
LaPe 2021 – Erikoispostimerkkiluettelo nro 83. Naantali, Suomen Filateliapalvelu Oy.
Vankien olot kruunun linnoissa vaihtelivat rikoksen ja vangin sosiaalisen aseman mukaan. Turkulaista syntyperää ollut uskonnollinen separatisti Petrus Scheffer istui Turun linnassa vangittuna 1700-luvun alkuvuosina. Hän kuvaa päiväkirjassaan linnan oloja. Paraisten kappalainen Ericus Ketarenius, joka oli samaan aikaan vangittuna lapsenmurhasta, istui poikansa kanssa ns. Golawitzin kamarissa. Hän haukkui Schefferiä vankipaikastaan, jota tämä kuvaa eräässä yhteydessä rautahäkiksi.
Turun linnan vankilan vankihuone, jossa on päiväksi ylös nostettava nukkumalavitsa. Turun Sanomat, Turun kaupunginmuseo.
Vänrikki Erik Johan Armfeltin toiminta vankeudessa antaa joitakin tietoja niistä oloista, jotka Turun linnan vankilassa vallitsivat vuonna 1688. Jalosyntyinen vänrikki oli päätynyt linnaan laittomasta kaksintaistelusta. Vankeusaikanaan Armfelt sai kolme poikaa komendantin tyttären Beata Lilljebrunnin kanssa. Kun vänrikki ei antanut hyvällä vihkiä itseään lastensa äidin kanssa, vietiin hänet kirkkoon vartijan saattamana. Yhtä kaikki vihkiminen jäi suorittamatta. Pojat kuitenkin julistettiin vänrikin aviolapsiksi.
Linnan vahtimestari Anders Korp syytti Armfeltia siitä, että tämä oli malttinsa menettäneenä käyttänyt sietämättömiä sanoja, aukaissut vouti Valentin Zanderin ruoka-arkun ja ottanut siitä ruokaa ja pullon etikkaa. Vartija Erik Jöranssonin kimppuun hän oli käynyt tämän vartiovuorolla solvauksin, iskuin ja lyönnein niin, että tämä oli ollut yltä päältä verinen. Johan Slottmanin todistuksen mukaan vänrikki Bröijer oli eräänä iltana lähettänyt tämän Erikin vahtimestarin luo mukanaan yhdeksän äyriä rahaa ostamaan kannun olutta. Kun vahtimestari tai hänen vaimonsa eivät olleet kotona, oli Bröijer käskenyt Erikin mennä vouti Zanderin luo ja pyytää kannullisen olutta siitä leilistä, minkä hän oli antanut tuoda itselleen. Tämän olutkannullisen vouti oli antanut rahatta, mutta tämä Erik ei ollut palauttanut rahoja Bröijerille, joka luuli voudin ne saaneen. Toisena päivänä oli Bröijer kertonut Slottmanille ostaneensa voudilta kannun olutta, jolloin oli selvinnyt, ettei vouti ollut ottanut mitään maksua oluesta. Kun asiasta otettiin selvää, oli vartija soittanut suutaan Armfeltille.
Pappismies Matthias Moisander kertoi kantelussaan, että hän oli vänrikki Bröijerin ja erään venäläisen kanssa, joka istui hänen kanssaan samassa kamarissa, eräänä iltana juonut viinaa, kun Armfelt oli tullut vouti Zanderin luota alas heidän kamariinsa. Kun he olivat keskenään haastelleet, oli Armfelt puhjennut sanomaan: Sinä koira et olisi päässyt papiksi, ellet olisi antanut superintendentille lahjoja! Moisander sanoi vastanneensa: Kenties sinä tahdot narrata minua, kuten sinun isäsi kävi kimppuuni yleisellä tiellä? Tämän jälkeen Armfelt oli antanut Moisanderille, joka makasi sängyssä ja nousi pystyyn, korvapuustin, niin että hän kaatui ja hänen silmänsä tuli siniseksi. Armfelt oli myös sanonut häntä vanhaksi kelmiksi. Moisander sanoi, ettei hänellä ollut todistajia, mutta yhtä kaikki oli totta se, mitä hän oli ilmoittanut. Hän oli myös nähnyt, kun Armfelt antoi linnannihti Erik Jöranssonille yhdeksän korvapuustia, jolloin hänkin sai yhden korvapuustin heidän erottamisvaivastaan.
Vankilaa modernisoidaan
1700-luvun loppupuolella vankeus alkoi muuttua myös keinoksi kasvattaa rikoksen tehneitä. Enää ei pyritty ainoastaan rankaisemaan. Tämä johti vankeinhoidon hitaaseen kehittymiseen kohti meidän tuntemaamme laitosta. Esimerkiksi vankilapaot eivät olleet tavattomia aikana, jolloin vartijat seurustelivat vielä vankiensa kanssa hyvinkin tuttavallisissa merkeissä. Maaherran lähettämän kirjeen mukaan raati määräsi keskuudestaan vuonna 1763 Turun raatimiehet Gahmbergin ja Lexellin suorittamaan katselmuksen linnan vankihuoneiden kunnosta ja hankkimaan paikalle tarvittavat käsityöläiset mahdollisia korjauksia varten. Joulukuussa 1770 ilmoitettiin, että kolme elinkautisvankia oli äskettäin karannut muurin läpi siitä linnan vankihuoneesta, jossa heitä pidettiin. Maaherra pyysi kaupungin raatia tarkastamaan aukon ja esittämään laskelman sen korjaamisesta. Heinäkuussa 1771 oltiinkin linnan vankilaan hankkimassa lisää poijuja ja jalkarautoja vankien kahlitsemiseen. Linnan sepälle luvattiin antaa tähän tarkoitukseen rautaa. Jo vuonna 1612 laaditussa Turun linnan inventaariossa mainitaan kolme arvoituksellista vangin kannusta, ilmeisesti jalkarautaa. Vuonna 1635 mainitaan puolestaan vankitornin yläosaan sisustettu kirkko. Vankitornin sisustuksena mainitaan kolme rautaovea ja kahdet lattiaraudat avaimineen sekä neljä sinkilää ja kaksi haapatukkia, ilmeisesti vankien kahlitsemiseen.
Linnan lukuisat eri tiloissa sijainneet vankihuoneet eivät ilmeisesti tyydyttäneet vankeinhoidon tarpeita, sillä syyskuussa 1777 voitiin suorittaa loppukatselmus siinä Turun linnan vankilarakennuksessa, jonka sukelluskomissaari Robert Fithie oli ottanut rakentaakseen. Paikalla oli myös Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder, joka oli suunnitellut kyseisen rakennuksen. Vankilassa, joka sijaitsi linnan rundelissa eli pyöreässä tykkitornissa, oli neljä lämmintä huonetta sekä ensimmäisessä että toisessa kerroksessa. Ikkunat oli varustettu kaksinkertaisilla kaltereilla ja alakerrassa niitä suojasivat puiset luukut. Ovet oli rautapellitetty molemmin puolin ja niissä oli vahvat saranat, poikkirauta sekä riippulukot. Tiiliuuneissa oli rautaluukut ja pellit. Lattiat ja välikatot olivat kunnolliset ja vinttikerroksen katto oli suojattu palokatolla.
Vankien polttopuille oli varattu ovettomat komerot. Lisäksi rakennuksessa oli kahteen osastoon jaettu vessa. Lavitsat, joilla vangit voisivat maata, puuttuivat. Niitä tuli valmistaa kahdeksan kappaletta. Myös niiden päänaluset valmistettiin puutukeista. Muuten valitettiin, että tila teki meren puoleiselta sivultaan epämiellyttävän vaikutuksen. Heinäkuussa 1785 olivat maistraatin edustajat, myös arkkitehti Schröder, maaherran kutsumina tarkastamassa linnan vankihuoneiden kuntoa. Molemmissa kerroksissa lattiat olivat niin huonot, että ne tuli korvata osin tiilillä ja osin lankuilla. Samoin vankien polttopuille varatut komerot todettiin puutteellisiksi. Heinäkuussa 1818 Turun lääninkonttori kuulutti sanomalehdessä, että se järjesti uuden huutokaupan Turun linnan vankihuoneiden seinien lautavuorauksesta ja ikkunoihin asennettavien venttiilien teosta, sillä edellisessä huutokaupassa kukaan ei ollut halukas ottamaan sitä tehtäväkseen tarkoitukseen määrätyllä summalla.
Myös vankien hygieniasta ja terveydestä pyrittiin huolehtimaan. Helmikuussa 1830 maaherra ilmoitti, että hän oli valinnut sairaiden vankien latriinin eli käymälän paikaksi huoneen, joka sijaitsi Turun linnassa keittiön ja ruoanjakeluhuoneen välissä. Hän pyysi maistraatilta kustannusarviota muurin murtamisesta ja sopivasta ovesta. Heinäkuussa 1835 lääninkonttori kuulutti linnan vankihuoneissa tehtävistä korjauksista. Vankilalle tuli pystyttää uusi sauna ja käymälä, vankihuoneita, kirkkoa ja vankien halkoliiteriä tuli korjata. Korjaukset tuli suorittaa valmiiden piirustusten ja kustannuslaskelmien mukaan, joiden summa oli 5 255 ruplaa. Joulukuussa 1835 ilmoitettiin, että Turun linnaan pystytetty sauna ja käymälä vankien tarpeisiin olivat valmistuneet. Keisarillinen senaatti antoi Lars Gabriel von Haartmanin eli Hänen hirmuisuutensa kautta Turun maistraatille tiedoksi 6. lokakuuta 1835, että vastaisuudessa Suomen vankiloiden pöydät ja sängyt tulisi maalata niin kutsutulla setrivärillä entisen vaaleanvihreän maalin sijaan. Tätä oli suositellut Lääkintälautakunta. Ilmeisesti aiemmin käytetty vihreä väri sisälsi myrkyllisiä ainesosia, mahdollisesti arsenikkia.
Leipää ja viinaa
Vankilassa ruoka koostui lähinnä kuivatusta ja suolatusta kalasta, eri viljalajikkeista valmistetuista velleistä ja puuroista, papusopasta ja kotikaljasta. Vankien oli mahdollista saada ylimääräisiä ruoka-annoksia, mikäli joku niitä toimitti heille tai maksoi vartijoille niiden hankkimisesta. Toisinaan katsottiin, että se, joka oli vaatinut vangitsemista, oli vastuussa vastapuolensa ruokkimisesta. Vuonna 1648 Turun velkavankilassa istunut Matti Josefinpoika Kellare valitti, että hänen velkojansa olivat antaneet vangita hänet, mutta eivät toimittaneet hänelle ruokaa. Kaiken lisäksi nämä olivat matkustaneet Ruotsiin, joten hänen vankeutensa tulisi jatkumaan. Raastuvanoikeus määräsikin velkojat ruokkimaan vankinsa.
Turun raati oli saanut maaliskuussa 1698 kuninkaan kirjeen, jossa sitä kehotettiin määräämään kuluvalle vuodelle taksa, joka maksettaisiin kullekin elinkautisvangille hänen elannokseen. Raati katsoi, että vaikeiden aikojen vuoksi summa tuli pitää kahdessa hopeaäyrissä päivältä. Sama summa oli maksettu jo edellisenä vuonna. Vuonna 1722 tämän ruokarahan ilmoitettiin olevan kolme hopeaäyriä päivältä. Myös ulkopuoliset henkilöt myivät Turun linnan vangeille ruokatarvikkeita. Linnan vahtimestari Petter Qvidja esitti joulukuussa 1722 raadille maaherran kirjeen, jossa kiellettiin porvaristoa myymästä leipää linnan vangeille miehitysvuosien myötä maahan tullutta venäläistä rahaa vastaan.
Viinan myyminen vangeille oli ehdottomasti kiellettyä. Tätä kieltoa ei aina kyetty valvomaan. Esimerkiksi huhtikuussa 1779 valitettiin, että kun linnasta tuotiin vankeja Turkuun kärsimään julkista raipparangaistustaan, olivat nämä yleensä aivan humalassa. Linnan vahtimestari von Hausen ilmoitti, että linnassa he eivät saaneet viinaa, mutta kaupunginvahti, joka toi heidät kaupunkiin, antoi heidän käydä matkalla ryyppäämässä kapakoissa. Raati ilmoitti, että tällaista ei saisi vastaisuudessa tapahtua.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki (KA):
KA 1749, Turun linnan tilikirja 1612, 6; KA 7119, Turun linnan tilikirja 1635, 8v, 22─23.
Turun kaupunginarkisto (TKA):
Turun maistraatin arkisto K 7, Syne- och mätnings instrument 1776─1785, 5.9.1777, 126─129; 11.7.1785, 545─546v.
Pihlajamaa, Lauri 2000: Tukholman suomalaisen seurakunnan papisto 1533─1999. Viro.
Teräsvuori, Kaarlo 1956: Muutamia tietoja vänrikki Erik Johan Armfeltista. Genos 27. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Helsinki.
Toropainen, Veli Pekka 2011: Vankikistu, varaskellari ja karsseri. Linnasta linnaan. Turkulaista vankielämää 1500-luvulta 2000-luvulle. Matti Kohonen & al (työryhmä). Turun Seudun Sukututkijat ry. Turku.
Turkulaisen korkeakoulutuksen vuosisatainen henkilökaanon nimistä Pehr Kalm ja Henrik Gabriel Porthan aina V. A. Koskenniemeen on tieteellisen merkityksensä ja historiallisen merkittävyytensä kannalta poikkeuksellinen Suomessa. Osaltaan tähän kaanoniin piirtyy syvään uurretuin kirjaimin myös yksi tunnetuimmista Turun yliopiston ikuisopiskelijoista – Ewert Kupiainen.
Monen nykyisen tai entisen yliopistolaisen edelleenkin tuntema Ewert (jossain yhteyksissä myös Evert) pulpahtelee esiin aika ajoin. Ensimmäiset tarinat Kupiaisesta kertovat hänen kirjoittautuneen yliopistoon vuonna 1955. Vanha legenda kertoo, että opiskelijat keksivät fiktiivisen hahmon, jonka nimissä kävivät tenteissä ja jättivät harjoitustehtäviä.
Vuonna 1962 Kupiaisen nimeä kantanut hahmo esiintyi Turun kaupungin viranomaisia ruotivassa opiskelijanäytelmässä vastauksena kaupungin kiellolle, ettei vuosijuhlia voi järjestää Turun linnassa. Näytellyn oikeudenkäynnin seurauksena kaksi ”tuomittua” (nukkea) ripustettiin linnapihalla hirsipuuhun. Vuonna 1968, osana Varsinais-Suomalaisen osakunnan 50-vuotisjuhlaviikkoa, ”Turun yliopiston tunnetuimmalle opiskelijalle” Evert Kupiaiselle pyrittiin saamaan asunto kaupunginteatterin viereiseen kivilouhokseen.
Kuvakaappaus Turun yliopiston matematiikan oppiaineen vanhasta pro gradu -tutkielman mallipohjasta.
Kupiainen onkin ollut opiskelijoita alleen kokoava nimimerkki, jonka nimellä on kirjoitettu Turun ylioppilaslehteen jo 1950-luvulla ja vielä aivan 2000-luvullakin. Myös oppiaineiden kahvihuoneiden työlistoihin ja opiskelijatapahtumien osallistujalistoihin nimi on ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Myös allekirjoittanut myöntää tehneensä tämän kerran jos toisenkin.
Kerrotaan myös, että Turun yliopiston Kevon tutkimusaseman vihkiäisten, joihin myös Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen osallistui, vieraskirjasta Kupiaisen nimi löytyy 27. sijalta. Löytyypä nimi myös 2000-luvun alussa ilmestyneistä Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan Kuoron musiikkilevyistä kuorolaisten listalta.
Kupiaista muistetaan myös opiskelijakulttuurissa. Matematiikan ja fysiikan ainejärjestön Deltan sitsilaulujen listasta löytyy kappaleen ”Balladi Rosvo-Roopesta” (1931) säveleen sanoitettu ”Ewert Kupiainen”. Laulu kertoo erikoisen tarinan naisiin ja alkoholiin menevästä opiskelijasta, jonka oppimismenestyksessä ei ollut kehuttavaa: ”Ain’ tenteissä hän kävi tavoitteenaan ykkönen, mut tentin jälkeen tuotiin hälle pöytään kolmonen.”
Yliopiston sisäisessä verkossa Ewert Kupiainen toisinaan esiintyy edelleen samaan tapaan kuin viranomaismallien esimerkkipseudonyymit (”Erkki Esimerkki”, ”Minna Mallikas” jne.) esimerkkiopiskelijana tutkielma-asiakirjojen mallikappaleiden nimirivillä. Nimi esiintyy erityisesti luonnontieteellisen tiedekunnan oppiaineissa.
