Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.
Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.
Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.
Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.
Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita.
Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.
Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.
Noora Viljamaa
Lähteet
Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.
Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.
Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.
Huijarien huvittavat huiputtajat -elokuvan mainosjuliste vuodelta 1945. Kuva: Elonet.fi.
Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki uhmasivat 1940-luvulla suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon pääkaupunkikeskeisyyttä. He ostivat talvisodan jälkeen 16 mm:n kameran ja ottivat tavoitteekseen pitkän elokuvan valmistamisen. Tuloksena oli farssi Kulkurin holhokki (1940), johon he ammensivat vaikutteita Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun komedioista. Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa ja tekivät elokuvaa aina vapaa-aikoina. Tarinan päähenkilö oli kulkuri-Teemu (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki).
Ensimmäisen kokeilun jälkeen veljekset jatkoivat elokuvaharrastustaan jatkosodan loppuvaiheessa, olosuhteissa, joissa raakafilmin hankkimisen on täytynyt olla haaste. Kunnianhimosta kertoo, että seuraavat kolme elokuvaa toteutettiin 35-milliselle filmille. Melodraamaan Miehen vankina (1943) saatiin kuvaajaksi todellinen ammattilainen Oskar Lindelöf. Tätä seurasivat veljesten viimeisiksi elokuviksi jääneet jännityskomedia Kaksi kivaa kaveria (1944) ja seikkailukomedia Huijarien huvittavat huiputtajat (1945).
Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky esiintyivät Huijarien huvittavien huiputtajien päärooleissa. Kuva: Elonet.fi.
Huijarien huvittavat huiputtajat on Aarne Kivimäen ohjaama. Se on turkulaisen kulttuurihistorian kannalta antoisa jo siksikin, että sen päärooleissa nähtiin estradikoomikot Eino Hyrsky ja Mikko Miehelä. Elokuvan alussa päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee elokuvassa näkyvästi esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.
Huijarien huvittavissa huiputtajissa näkyy vahvasti tanskalaisen koomikkoparin Majakan ja Perävaunun vaikutus. Sami ja Santtu toilailevat ympäri Turkua ja varsinkin Ruissalossa, jossa elokuvaa kuvattiin sekä Honkapirtin lähellä että Ruissalon kartanolla. Pentti Viherluodon musiikilla säestetty tanssikohtaus kuvattiin nykyisen Kasvitieteellisen puutarhan lähellä.
Salmi, Hannu: ”Turkulainen välinäytös. Aarne ja Eino Kivimäen elokuvaura”, Suomen Kansallisfilmografia. Osa 3: 1942–1947. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Painatuskeskus, Helsinki 1993, 297– 306.
Kuningas Kustaa Vaasa oivalsi 1500-luvulla tiedonkulun arvon: ”Jos jokainen tietäisi, millaisilla tavaroilla missäkin paikassa kannattaisi tehdä kauppaa, sen suurempi voitto (profitt) olisi saatavissa.” Kuningas piti itseään parhaana asiantuntijana kaupankäynnissä. Hänen kritisoimansa turkulaiset kauppiaat ymmärsivät silti tiedonkulun merkityksen vähintään yhtä hyvin kuin hallitsija. Keskiajalla hidas tiedonkulku ja hintojen ajoittain nopeat muutokset korostivat tiedonsaannin merkitystä. Miten nopeasti Turussa oltiin perillä Itämeren hansakaupunkien tapahtumista ja kauppaan vaikuttaneista muutoksista?
Monet erilaiset uhat luonnonvoimista alkaen olivat keskiajalla jatkuvasti laivaliikenteen ja tiedonkulun haittana. Lähde: Olaus Magnus, Pohjoisten kansojen historia. Wikimedia Commons.
Tieto saattoi käytännössä kulkea joko suullisesti kauppiaalta toiselle tai sitten kauppakirjeiden välityksellä. Suullisen viestinnän merkitys oli mitä ilmeisimmin luultua suurempi, sillä siitä ei ole jäänyt samalla tavalla jälkiä kuin kirjallisesta viestinnästä. Etenkin laivurit olivat arvokkaita ”tietotoimistoja”, joilta kauppiaat kävivät kysymässä tuoreimpia uutisia heti laivan saavuttua satamaan. Laivurit myös veivät viestejä suoraan kauppiaalta toiselle. Esimerkiksi turkulaislaivuri Peter van Aken kertoi 1500-luvun alussa Danzigissa (Gdansk), mitä tavaroita kauppiaat Turussa halusivat ostaa.
Kirjeenvaihto oli etenkin kaukokaupassa keskeinen yhteydenpidon muoto. Kirjeiden välityksellä tapahtunut kommunikaatio ei rajoittunut kaupoista sopimiseen, kuljetusten järjestämiseen tai esimerkiksi hintatietoihin. Kirjeet tarjosivat myös välineen, jonka avulla kauppiaat saattoivat ylläpitää luottamukseen ja jopa ystävyyteen perustunutta vuorovaikutusta. Kirjeet kulkivat laivojen matkassa, joten tieto siirtyi Itämeren poikki samalla vauhdilla kuin laivatkin. Turkulaislaivojen purjehdusnopeudesta on mahdollista saada käsitys 1500-luvun puolivälin tulliluetteloiden perusteella. Koska laivojen lähtö- ja saapumispäivät sekä määränpää tunnetaan, voidaan laskea edestakaiseen purjehdusmatkaan käytetty aika vuorokauden tarkkuudella.
Edestakainen laivamatka Tallinnaan vei kolme tai neljä viikkoa, kun taas Danzigin- ja Lyypekin-matkaan oli varattava kuudesta seitsemään viikkoa. Suotuisissa oloissa liikkuminen oli selvästi nopeampaa, ja Turusta saattoi purjehtia Danzigiin ja takaisin jopa alle kolmessa viikossa. Yhdensuuntainen matka Itämeren etelärannikolle vei tavallisesti alle 20 vuorokautta, Tallinnaan ehkä vain joitakin vuorokausia.
Nykymittapuun mukaan tiedonkulku oli keskiajalla hidasta. Kiinnostavaa kyllä, tiedonkulun nopeus ei juuri parantunut vuosisatojen aikana. Vielä 1800-luvun puolivälissä kirjeen saapuminen esimerkiksi Lyypekistä Turkuun kesti keskimäärin 10:stä 19 päivää. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta 1850-luvulta lähtien, kun sähköinen lennätin mullisti ikiaikaisen tiedonvälityksen ja ennen kaikkea sen nopeuden.
Mika Kallioinen
Lähteet:
Kallioinen, Mika, ’Medieval merchants’ letters in Northern Europe. Functions and conventions’. Scandinavian Journal of History 44 (1) 2019, 53–76.
Vuodet 1696−1698 olivat Turun kämnerin- ja raastuvanoikeudessa käsiteltyjen juttujen osalta hyvin poikkeuksellisia. Suurin osa oikeustapauksista koski varkauksia, ja vieläpä alaikäisten lasten tekemiä varkauksia. Heidät ajoi tekoihin nälkä, joka johtui vuodesta 1695 vallinneista katovuosista, ja monet heistä olivat tulleet kaupunkiin kaukaa maaseudulta kerjäämään elantonsa, sillä kotiseudulta oli loppunut ruoka vallitsevien katovuosien tähden. Yksi varkaus kohdistui jalosyntyisen leskirouva Maria Rosendahlin vaatetavaraan, ja siitä syytettiin neljää tyttöstä, Mariaa, Lisbetaa ja kahta Karinia.
Nälänhädän ollessa pahimmillaan kuoli kuningas Kaarle XI, Kaarle XII kruunattiin ja Tukholman kuninkaanlinna Tre Kronor paloi. Ilmassa oli maailmanlopun merkkejä. Kaarle XI:n hautajaiset. Kaivertaja Sébastien Leclerc, alkuperäisen kuvan tekijä Nicodemus Tessin nuorempi 1697. Museovirasto.
Kihlakunnantuomari Erik Tavaststiernan lesken Maria Rosendahlin piika Anna Remmare kertoi kämnerinoikeudessa 14-vuotiaan kerjäläistyttö Karin Hansdotterin nukkuneen 1. heinäkuuta 1697 rouvan talossa. Yöllä rouvan omasta kamarista oli kadonnut kangasta ja piialta esiliina. Koska talossa ei tuolloin ollut muita, piti piika Karinia syyllisenä varkauteen. Karin oli vangittu ja hän kertoi syntyneensä Tukholmassa, mutta oleskelleensa Tallinnassa ja Uudellamaalla, josta hän oli tullut edellisenä talvena Turkuun. Hän kielsi varastaneensa tavaroita, mutta Anna sanoi hänen jo tunnustaneen varkauden ja sen, että hän oli antanut varastetut tavarat toiselle kerjäläispiialle. Karin kertoi tunnustaneensa pelosta, kun rouva ja Remmare olivat riisuneet ja piiskanneet hänet. Tosin hän kertoi kyseisen toisen piian yrittäneen houkutella häntä varkauteen.
Tämä toinen piika, Sahalahdelta kotoisin ollut Maria Mickelsdotter kielsi saaneensa mitään Karinilta. Maria valitti sitä, että hänet oli viety vankeuteen raatihuoneelle ja hänen molempiin käsiinsä oli pantu käsiraudat, mistä ne olivat vieläkin arat. Raatihuoneen vahtimestari Henrik Kleen joutui myöntämään, että hän oli laittanut Marian käsirautoihin saadakseen tämän tunnustamaan. Karin vakuutti syyttömyyttään ja sanoi, että hänen nukkuessaan rouvan talossa sen portti oli lukittu ja hän oli maannut pidempään kuin Anna Remmare.
Leskirouva Maria Rosendahlin luona tapahtunutta varkautta tutkittiin jälleen 17. heinäkuuta 1697. Leski oli saanut tietää, että aiemmin varkaudesta syytetyn varastyttönen Karin Hansdotterin kanssa yhdessä tuumassa oli ollut vielä kaksi muuta kerjäläistyttöä Lisbeta Jöransdotter ja Karin Thomasdotter, jotka otettiin kuultaviksi. Heistä Lisbeta sanoi syntyneensä Tukholmassa, olevansa 16-vuotias ja oleskelleensa nyt joitakin vuosia Erik Tullin luona Turussa. Karin kertoi olevansa Raision Polusmäen ratsumiehen tytär ja oleskelleensa Tammelassa. Hän oli tullut kaupunkiin edellisenä keväänä, eikä hänellä ollut vakituista asuinpaikkaa.
Nämä kaksi olivat tulleet puheisiin Karin Hansdotterin kanssa torilla. Hän oli kertonut tietävänsä paikan, jossa olisi varastettavaa. Karin Hansdotter oli johdattanut heidät leskirouva Rosendahlin portille, johon he olivat paneutuneet nukkumaan. Aamupuoleen Karin päästi heidät portista sisään ja neuvoi Karin Thomasdotterin rouvan tupaan, josta hän otti vaatetavaraa arkusta ja vei ne Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Leski oli luvannut hankkia vaatteista rahaa tytöille. Leski kielsi tämän oikeudessa. Hän kielsi myös Lisbetan oleskelleen luonaan. Tämä oli ainoastaan maannut talossa sairaana kerran Elinin miehen vielä eläessä. Karin Hansdotter kielsi tuntevansa tyttöjä tai olleensa varkaissa heidän kanssaan.
Leski ja Lisbeta ohjattiin ulos oikeudesta ja Karin Thomasdotteria kuultiin Karin Hansdotterin läsnä ollessa. Thomasdotter pysyi kertomuksessaan varkaudesta ja vaatteiden kantamisesta Tullin leskelle. Lisäksi Lisbeta oli varastanut edellisenä päivänä vaatteita Ryssänmäeltä ja kantanut ne leskelle, joka oli laittanut ne arkkuunsa. Leski oli halunnut heidät mukaansa metsään marjaan, mutta he eivät olleet lähteneet. Kun leski oli mennyt marjaan, oli Lisbeta ottanut arkusta Ryssänmäeltä varastamansa vaatteet ja myynyt ne vieraalle väelle jokirannan veneissä. Karin Hansdotteria hän kielsi nähneensä lesken luona. Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen Elin Tullin tytär Kirstin, joka kielsi nähneensä Karineita äitinsä luona ennen edellistä maanantaita. Kun Lisbeta väitti asuneensa kolme vuotta Tullin luona, halusi leski naapureitaan kuultavaksi siitä, ettei näin ollut tapahtunut.
Kun asia siirrettiin raastupaan, kielsi Karin edelleen varastaneensa mitään. Hän kertoi myöntäneensä varkauden vain siksi, että Anna Remmare oli sitonut hänen kätensä köydellä selän taakse ja piiskannut sitten häntä niin kovin, että hänen oli ollut pakko tunnustaa. Anna myönsi pieksämisen, mutta sanoi sen tapahtuneen emäntänsä Maria Rosendahlin käskystä. Karin valitti vielä sitä, että hänet oli heitetty kellariin vankilaan aivan alastomana ja hän sai siksi virua siellä kylmyydessä. Myös piika Maria Mickelsdotter valitti sitä, että hänet oli lyöty käsirautoihin ja heitetty varaskellariin. Raatihuoneen vahtimestarille Henrik Kleenille huomautettiin, että tällaisesta kohtelusta Marian tuomiossa ei puhuttu mitään. Kleen ilmoitti tehneensä näin, jotta hän saisi Marian säikäytettyä tunnustamaan ottaneensa vastaan varastettuja vaatteita.
Oikeustapauksen käsittelyä jouduttiin lykkäämään jatkossa elokuulle saakka, sillä rouva Rosendahl tai hänen piikansa Anna Remmare eivät saapuneet oikeuteen, vaan anoivat lykkäystä. Kun asiaan palattiin, tunnusti Lisbeta Jöransdotter kantaneensa varastettuja vaatteita Erik Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Tämä kuitenkin kielsi ottaneensa niitä vastaan ja halusi todistaa olleensa tuolloin maalla. Kaupunkiin muualta tulleiden varaslapsien kohtalona oli tuomio, jonka mukaan heidät piiskattiin ja karkotettiin kaupungista.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:64, TRO 5.7.1697, 758–759; 14.7.1697, 794−795; Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirja z:204, 3.7.1697, 491–493; 17.7.1697, 514−516.
Avioliiton ulkopuolinen seksi oli Ruotsissa 1700-luvulla kiellettyä. Tämän rikoslain pykälän ansiosta hyvin paljon ihmisten intiimielämää päätyi parisataa vuotta sitten tuomioistuimiin ja oikeuspöytäkirjojen sivuille, etenkin jos tuloksena oli avioton lapsi, jolloin tapaus tuli helpommin ilmi.
Erityisesti palvelusväellä ja vähävaraisemmilla kaupunkilaisilla oli hyvin vähän yksityistä tilaa. Sen vuoksi lempi leiskui välillä mitä eriskummallisimmissa paikoissa, kuten heinänteossa niityllä, kaupunkia ympäröivillä mäillä sijaitsevien tuulimyllyjen alla, ruokakomeroissa ja krouvien ullakoilla.
Rakennus ja ravintolatila, jossa Johanin ja Margarethan välinen 251 vuoden takainen lemmiskely tapahtui, on yhä jäljellä, ja tiloissa toimii nykyäänkin ravintola.
Yksi kiinnostava salavuoteustapaus sattui vuonna 1775 Seipellin kellarissa, eli jo tuolloin perinteikkäässä turkulaisravintolassa. Talvimarkkinoiden aikaan vahtikorpraali Simon Modig oli mennyt puotipalvelija Johan Dahlstedtin kanssa Seipellin kellariin juomaan muutaman lasin viiniä. Ohi oli kulkenut naapuritontin piika Margaretha Biörckman, ja Johan oli pyytänyt Simonia noutamaan tämän heidän seuraansa. Oli yleisesti tiedossa, että Johan ja Margaretha seurustelivat, ja heidät oli nähty kuhertelemassa öisin Margarethan piiankamarissa.
Heidän talvinen viinituokionsa jatkui kolmistaan, ja välissä Simon piipahti asioille. Palatessaan hän löysi Johanin ja Margarethan makaamasta päällekkäin ravintolan (joka oli myös majatalo) sängyltä. Kiire oli ilmeinen, sillä Johanilla oli lemmenpuuhissa kaprokki eli 1700-luvun tyypillinen miesten päällystakki päällään.
Tapaus meni ajan tavan mukaan tuomioistuinkäsittelyyn. Turun kämnerinoikeuden kuulemisessa Johan väitti, ettei ollut maannut sängyllä vaan istunut sen vieressä olleella tuolilla. Vielä tuolloin oikeusavustajia ja asianajajia oli vain harvoilla, ja monissa salavuoteustapauksissa syytetyt vetosivat oman syyttömyytensä perustelemiseksi melko hyödyttömiin seikkoihin, kuten Johan Dahlstedt tässä tapauksessa puhuessaan tuolista sängyn sijaan.
Salavuoteus eli naimattomien henkilöiden välisen sukupuoliyhteyden kriminalisointi kulkeutui autonomisen Suomen lainsäädäntöön ja vielä itsenäisenkin Suomen lainsäädäntöön. Se poistettiin vanhentuneena Suomen rikoslaista tasan sata vuotta sitten, vuonna 1926.
Panu Savolainen
Lähteet:
Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1775, Kansallisarkisto.
Turun hevosraitiotie oli käytössä verrattain lyhyen aikaa, vain vuodet 1890–1892. Tämän matkan varrella raitiotie pysähtyi moneen kertaa sanomalehtien sivuille. Raitiotie herätti paljon tunteita eikä sen kulku ollut vailla ongelmia. Voinee ajatella raitiotien olleen aivan yhtä ajankohtainen kuin se on tänäkin päivänä.
Raitiotie ei kerännyt kirjoittajalta kuin kipakkaa palautetta. Aura 17.7.1892 nro 163.
Raitiotien todennäköisesti ensimmäinen uhri oli muuan merimies, jonka Aura uutisoi jääneen raitiovaunun alle Linnankadulla loppuvuodesta 1891. Miesparan molemmat jalat ruhjoutuivat pyörien alla, eikä hän selvinnyt hengissä seuraavaan aamuun sairashuoneella. Vammat eivät jääneet tähän. Aurassa julkaistiin 17.7.1892 pitkä kirjoitus otsikolla ”Onko Turun raitiotie aijottu tekemään ihmisistä raajarikkoja?”, tosin vammat liittyvät siinä enemmän vaunusta poistumiseen. Kirjoittaja itse oli pyytänyt konduktööriä pysäyttämään vaunut poistuakseen niistä. Konduktööri oli vastannut: ”Ette ole kukaan niin wanhoja, ettette woisi hypätä alas waunun ollessa liikkeellä.” Kirjoittaja kertoo monen loukanneen itsensä vastaavassa tilanteessa ja ”saawat siitä kärsiä lopun ikänsä”.
Niin ikään samassa lehdessä samaisena kuukautena oli toinen pitkä kirjoitus ”Turun raitioteillä loukataan suomenkieltä puhuwia”. Eräs ulkoturkulainen ei ollut saanut lippua ostettua raitiovaunussa, koska konduktööri ei puhunut suomea lainkaan. Muut matkustajat auttoivat kuitenkin kielimuurin murrossa, mikä kirjoittajasta ”herätti inhoa epäilemättä jokaisessa läsnäolewassa”. Hän jatkaa: ”Jos raitioteitten johtokunta tahallansa on walinnut senkaltaisia henkilöitä, toiwoen ylläpitäwänsä raitioliikkeen ainoastaan hurjilla ruotsinkiihkoisilla, niin onnittelemme sitä. Mutta kaikesta tapauksesta se on walinnut kehnon keinon pidättääkseen suomen kieltä puhuwia ja kunnioitettawia kansalaisia mainittua laitosta käyttämästä.”
Raitiovaunut eivät olleet turkulaisille tuttuja ennen raitiotien avaamista. Ruotsinkielisissä sanomalehdissä niistä oli joitain kirjoituksia, mutta suomenkielisessä lehdistössä ilmiö muuttui arkiseksi vasta liikennöinnin alettua Turussa. Arkipäiväistymisestä kertovat sanomalehtien huumoripalstat, joissa tarinoiden miljööt alkoivat liikkua raiteilla. Raitiovaunut saattoivat kadota katukuvasta, mutta lehdissä raitiovaunuvitsejä oli vielä kesällä 1893. Vitseissä on paljon ajattomia elementtejä: ylioppilaiden väitetty joutilaisuus, yritysten ahneus sekä koomiset tilanteet. Huonommista puujalkavitseistä pitävä saattaa niille tänäkin päivänä hörähtää. Kirjoituksen lopussa on muutama esimerkki näistä vitseistä, niin että jokainen lukija voi itse päättää, kuinka huvittavina näitä vitsejä pitää.
– Waaratonta. Kun ette waan tästä loukkaantumisesta kärsisi työssänne, sanoo poliisi raitiowaunusta pudonneelle ylioppilaalle.
– Mitä te ajattelette? Minä olen ylioppilas.
*
Ratatiewaunussa. Eräs matkustaja: Eräs wanha herra putosi raitiowaunusta!
Konduktööri: Sama se, hän on jo maksanut pilettinsä.
*
Yhdellä jalalla. Neiti astuessaan ulos täpötäydestä raitiowaunusta: ”Olipa hywä että kerrankin pääsi tuosta ahdingosta. Olen saanut seisoa yhdellä jalalla koko ajan”.
Turun tuomiokapitulin arkkidiakoni Magnus Olai (Maunu Tavast, k. 1452) valittiin hiippakunnan piispaksi vuonna 1412. Piispuuskauden alku ei kuitenkaan ollut ihan ongelmaton. Hiippakuntatason päätöksen jälkeen piispaksi valitun electuksen tuli hankkia paavin siunaus valinnalleen. Tätä varten oli tapana hankkia kuninkaan suosituskirje. Uppsalan arkkihiippakunta oli maallisen hallinnon puolelta osa yhteispohjoismaista Kalmarin unionia ja tuolloin unionikuninkaana oli Eerik Pommerilainen (1382–1459). Magnuksella oli hyvät suhteet kuninkaaseen: hän oli Prahan opintojensa jälkeen työskennellyt Eerikin kansliassa useamman vuoden ennen siirtymistään Turun tuomiokapitulin jäseneksi.
Kuninkaan suositus- ja suojelukirjeitä tarvittiin monessa tilanteessa. Kuvassa Suomen vanhin alkuperäisenä säilynyt asiakirja, kuningas Birgerin naisrauhakirje vuodelta 1316. Lähde: Wikipedia.
Ongelmia ei siis ennakoitu, kun Turun tuomiokirkon kaniikki Johannes Yölintu lähetettiin kuninkaan luo suosituskirjettä hakemaan. Matka sujuikin hyvin ja Johannes sai kirjeen. Kotimatkalla Turkuun hän kuitenkin hukkasi tämän kallisarvoisen dokumentin, eikä hän kehdannut palata kuninkaan luo pyytämään uutta kirjettä. Johannes turvautui ajan vakiintuneisiin ongelmaratkaisukeinoihin ja pyysi apuun eri pyhimyksiä – tuloksetta. Hätäpäissään Johannes lankesi jo hirvittäviin manauksiinkin. Lähteet eivät kerro, oliko kyseessä pikemmin nykymielessä sadattelu vai pahempaa: pyysikö hän kenties apuun yliluonnollisten voimien toista ääripäätä, demoneja kuten termi coniuraciones antaisi ymmärtää.
Tilanne ratkesi ja kirje löytyi vasta, kun Johannes ymmärsi pyytää apuun Linköpingin entistä piispaa Nicholausta. Tarinan sopiva päätepiste on, että muutama vuosi myöhemmin Magnus Olai toimi tämän Nicholauksen pyhimykseksi julistamisprosessissa komissaarina ja tutkittavien ihmeiden joukossa oli kuninkaan suosituskirjeen ihmeellinen löytyminen. Yksityiskohtaa manauksesta eivät tapauksesta todistaneet Turun tuomiokirkon kaniikit kuitenkaan kertoneen. Sitä ei siis löydy näistä paavillisista dokumenteista vaan ainoastaan tapauksesta kertovista maallisista asiakirjoista.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026,
Lundén,Tryggve (toim.): Sankt Nicolaus’ av Linköping Kanonisationsprocess – Processus canonizacionis beati Nicolai Lincopensis. Tukholma: Bonniers 1963.
Palola, Ari-Pekka: Maunu Tavast ja Olavi Maununpoika – Turun piispat 1412–1460. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 178. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1997
Puutori vuonna 1959. Kuvaaja: István Rácz. Museovirasto.
”Ns. mukavuusasioitten järjestelyä Turun kaupungissa ihmetteli ”kauhiast” muuan turkulainen, joka torin varrella sijaitsevan asuntonsa parvekeelta oli seuraillut torin tapahtumia juhannusaattona. Hän näet totesi, että torilla sijaitseva naisten mukavuuslaitos suljettiin jo klo 18 maissa. Kun linja-autot aina klo 22 saakka kuljettivat torilta juhannusjuhlille menijöitä.”
Näillä sanoilla kuvattiin tilannetta torin kulmalla juhannusaattoiltana Turun Sanomissa vuonna 1959. Kaunis kesäilta ja ei julkista vessaa saatavilla. Lähin käymälä on pitkän matkan päässä tai lukossa. Kuulostaako tutulta?
Julkiset käymälät eli ”mukavuuslaitokset” ovat jakaneet mielipiteitä niin menneisyydessä kuin nykyäänkin. Ne olivat 1940–1960-luvulla Turussa vielä näkyvämpi osa arkielämää, sillä kaupungissa elettiin ahtaasti ja kaikilla ei ollut omaa sisävessaa. Tällöin tie vei tarpeen vaatiessa usein julkisiin käymälöihin. Tuo kaikkia koskettava tarve vessassa käymiseen oli myös useiden kirjoitusten aihe aikakauden Turun Sanomissa.
Puuttuva ja kallis käymälä
Lainauksessa kuvattu käymälätilojen saatavuus ei ollut puheenaihe ainoastaan 1950-luvun Turussa, vaan Turun Sanomille lähetettiin pyyntöjä uusien mukavuuslaitosten perustamisesta myös 1940-luvulla. Vuonna 1943 toimitukselle valiteltiin käymälän puutetta Veistämöntorilla. Alueella kun liikkui paljon väkeä, mutta siellä ei ollut asianmukaista mukavuuslaitosta. Turun talonrakennustoimisto vastasi kirjoittajalle, että vessoja oli kaupungissa liian vähän, mutta niiden rakentaminen vaati aloitetta kaupunginhallitukselle. Kirjoittajan ongelmaan ei siis voitu vastata, sillä seuraavaa julkista käymälää suunniteltiin jutun mukaan Veistämöntorin sijaan Nummenmäelle.
Närkästystä kaupungissa herätti myös käytöstä poistettu käymälä. Vuonna 1953 kummastusta herätti muun muassa kauppahallin ulkopuolelta suljettu mukavuuslaitos. Turun Sanomat kertoi etenkin tavaraa kuljettavien liha- ja karjakauppiaiden olleen asiasta ihmeissään, sillä lähin vessa olisi ollut hallissa lukkojen takana. Matka kauppatorin ”hätää kärsivien konttoriin”, kuten juttu sen ilmaisi, olisi myös tarkoittanut kauppatavaroiden hylkäämistä työpäivän aikana.
Lehdessä nostettiin lisäksi esiin huolta käymälöiden hinnasta. Valituksen aihetta Turun kaupungin käymälöistä antoi vuonna 1949 se, että yleiset vessat eivät olleet naisille ja heidän kanssaan kulkeville pienille lapsille maksuttomia. Jokaisesta käynnistä naisille tarkoitetussa mukavuuslaitoksessa piti maksaa viisi markkaa. Julkisia käymälöitä koskevat maksut eivät tästä 1960-luvulle tultaessa halventuneet. Vuonna 1960 kaupungin kiinteistö- ja rakennuslautakunta ehdotti kauppatorin vessojen käyttömaksuksi 20 markkaa kerralta.
Turun kauppatorin rakennuksia pommituksen jälkeen 1940. Kuvassa etualalla näkyy kauppatorin yksikerroksiset kioski- ja käymälärakennukset. Kuvaaja: Yrjö Paldán, Turun kaupunginmuseo.
Kadonneita tavaroita ja varkauksia
Yksi aikakauden mukavuuslaitoksia koskeva teema Turun Sanomissa oli myös käymälöihin hukatut tavarat tai niiden anastaminen. Lehdessä etsittiin esimerkiksi 1940-luvulla Puutorin mukavuuslaitoksesta löytyneen tavarasäkin omistajaa ja haikailtiin linja-autoaseman vessaan kadonneen ilmapuolustussormuksen perään. Vuonna 1944 Aninkaistenkadun ja Eerikinkadun kulmauksessa olevaan pömpeliin kadonneen ”herrain sateenvarjon” löytäjälle tarjottiin myös hyvää palkkiota.
Käymälöihin hukattu tavara oli tavallisesti käsissä pidettävää ja helposti pudotettavaa. Jos tavara lähti liikenteeseen käymälöiden ulkopuolelta, oli se usein polkupyörä tai siihen kiinnitetty esine. Ympäristönä toimi kauppatori, jonka lähelle polkupyöriä parkkeerattiin. Esimerkiksi vuonna 1960 kerrottiin tapauksesta, jossa Kauppiaskadulle jätetyn pyörän ohjaustangosta oli varastettu rahasalkku sekä 61 700 markan edestä rahaa, kun salkun omistaja oli käynyt kauppatorin käymälässä. Samaisen mukavuuslaitoksen ulkopuolelta pitkäkyntisen matkaan lähti myös Turun Sanomien mukaan 8000 markan arvoinen polkupyörä vuonna 1957.
Luostarin Välikadulla ollut koulun käymälä, josta on päätyseinä jo purettu, 1954. Kuvaaja: Carl Jacob Gardberg, Turun kaupunginmuseo.
Purku-uhan alla oleva mukavuuslaitos
Huuhtelukäymälöiden yleistyessä ja vesijohtoverkoston rakentuessa julkisten käymälöiden käyttö väheni 1960- ja 1970-luvuilla. Niitä vaadittiin myös purettaviksi esimerkiksi hajuun ja epäsiistiin olemukseen vedoten. Esimerkiksi Kupittaan jalkapallostadionin lähellä olleesta vessasta kirjelmöitiin Turun Sanomille negatiiviseen sävyyn vuonna 1952. Kirjoittajan mukaan sen paikkaa piti siirtää, koska sen olemassaolon saattoi ”haistaa jo matkojen päästä”.
Lääninrakennustoimiston kerrottiin niin ikään vuonna 1959 pyytäneen Hämeenkadun pisoaarin poistamista, sillä sen paikka lääninhallituksen edessä oli heidän mielestään ”täysin sopimaton”. Katurakennusosasto hylkäsi anomuksen, koska julkisten käymälöiden määrä oli käymässä kaupungissa vähäiseksi.
Julkisten käymälöiden purkamisesta ja vähentymisestä koko Suomessa kertoo myös se, että sanan ”mukavuuslaitos” käyttö väheni yleisesti sanomalehdissä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Nykyään vanhoista käymälöistä Turussa jäljellä ovat esimerkiksi Puutorin Vessa ja Itäisellä Rantakadulla sijaitseva WC.
Jean Lukkarinen
Lähteet:
Lehtiartikkelit:
Talteenotettu. Turun Sanomat, 13.10.1940, nro 278, s. 11.
Kadonnut. Turun Sanomat, 01.06.1941, nro 145, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 23.02.1943, nro 52, s. 3.
Herrain sateenvarjo. Turun Sanomat, 05.11.1944, nro 300, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 05.06.1949, nro 131, s. 3.
Kupittaan jalkapallostadion kanadalaisen silmin nähtynä. Turun Sanomat, 09.07.1952, nro 181, s. 5.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 19.12.1953, nro 342, s. 6.
Juopunut tykkimies ajoi varastetulla autolla ojaan. Turun Sanomat, 26.11.1957, nro 320, s. 3.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 22.06.1959, nro 164, s. 4.
Hämeenkadun pisoaari jää paikoilleen. Turun Sanomat, 10.12.1959, nro 333, s. 11.
Varataan tontti itäharjulta. Turun Sanomat, 21.04.1960, nro 108, s. 10.
Varkauksia Turussa. Turun Sanomat, 26.05.1960, nro 142, s. 10.
Haku: ”Mukavuuslaitos”, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Haku tehty 1.6.2026.
Kirjallisuus:
Juuti, Petri S. & Wallenius J. Katri: Kaivot ja käymälät. Brief history of wells and toilets. KehräMedia Oy, Tampere 2005.
Hautanen, Tarja: Yksityistilaisuus. Turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa. Seta ry, Helsinki 2005.
Heinäkuussa vuonna 1890 salvumies Anderssonin yhdeksänvuotias poika poimi marjoja metsässä Hirvensalon saaressa. Hän liikkui todennäköisesti paljain jaloin, elettiinhän lämmintä kesäpäivää. Yhtäkkiä poika tunsi terävän kivun jalassaan. Hän oli astunut lähelle kyykäärmettä, ehkä jopa matelijan päälle. Kyy oli tuntenut itsensä uhatuksi ja iskenyt hampaansa pojan jalkaan. Kenties poika ehti nähdä käärmeen, ennen kuin se katosi kasvillisuuden kätköihin, ja ymmärsi heti mitä tapahtui. Tai ehkä hän havahtui tilanteeseen hetken kuluttua, kun kipu yltyi ja puremakohta ja sittemmin koko jalka alkoivat turvota.
Turkulainen sanomalehti Aura kertoi pojan ja käärmeen kohtaamisesta pari päivää välikohtauksen jälkeen. Uutisessa ei mainittu, oliko poika ollut liikkeellä yksin tai miten hän oli päässyt kotiin kipeällä jalallaan. Pojan vanhemmat hakivat lääkäriltä apua lapselleen.
Samana päivänä käärmeen puremaksi joutui myös ajuri Wilhelmsonin kahdeksanvuotias tytär. Hän oli ollut poimimassa marjoja Wirwotuksen mäessä eli lähellä nykyisen Uudenmaantien ja Hautausmaantien risteystä, jossa toimi aikanaan suosittu Virvoitus-niminen ulkoravintola. ”Kehottakoot nämät tapaukset warowaisuuteen marjassa käwijöitä!”, päättyi käärmeistä, salvumiehen pojasta ja ajurin tyttärestä kertova lyhyt uutinen.
Ihmiset kohtasivat käärmeitä Turussa ja sen lähiseuduilla, esimerkiksi Hirvensalossa työskennellessään marjametsissä ja heinäniityillä. Kuva: Tuntematon perhe Hirvenluodossa (nyk. Hirvensalo), ulkokuva vuodelta 1905. Valokuvaaja Viktor H. Auer / Turun kaupunginmuseo.
Työnteko oli keskeinen osa lähes jokaisen 1800-luvulla eläneen lapsuutta. Marjojen poimiminen kuului niihin töihin, joita lapsetkin pystyivät tekemään. Lapset poimivat metsistä erityisesti runsassatoista puolukkaa ja mustikkaa. Pienet sormet tavoittelivat myös ahomansikoita ja vadelmia niityiltä sekä pellon- ja metsänreunoilta. Luonnonmarjat olivat hyvä lisä erityisesti vähävaraisten perheiden ruokapöytään ja mahdollinen lisätulojen lähde, koska marjoja myytiin kaupunkien toreilla ja katujen varsilla. Suomessa poimittiin marjoja myyntiin ulkomaille asti jo 1800-luvun lopussa.
Lapset kohtasivat käärmeitä erityisesti maaseudulla, jossa he paitsi poimivat marjoja myös tekivät vanhempiensa apuna heinätöitä ja paimensivat karjaa niityillä ja metsissä. Käärmeet kuuluivat siis arkisiin työnteon paikkoihin. Ihmiset tottuivat käärmeiden läsnäoloon siellä, missä ne olivat yleisiä. Sanomalehdistä löytyy useita mainintoja ihmisten ja käärmeiden kohtaamisista myös kaupungeissa kuten Turussa ja sen lähiympäristössä. Esimerkiksi kivikkoisessa mäessä Korppoolaisten mäen ja Crichtonin konepajan yläpuolella asusti runsaasti käärmeitä ainakin 1890-luvun alussa.
Kyykäärmeiden ja lasten suhdetta leimasi erityinen haavoittuvaisuus, koska kyyn purema oli suurempi uhka lapselle kuin aikuiselle. Käärmeen puremat olivat vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaarallisempia kuin nykypäivänä, koska kulkuyhteydet olivat pitkiä ja hitaita eikä käytössä ollut yhtä tehokkaita hoitokeinoja kuin nykyään.
La Mela, Matti: Property rights in conflict: wild berry-picking and the Nordic tradition of allemansrätt. Scandinavian Economic History Review, (62) 3/2014, 266–289. https://doi.org/10.1080/03585522.2013.876928.
Perälä, Tauno. Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Turku 1951.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Lapset ja arki Suomessa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Teoksessa Ryysyläisyydestä osattomuuteen: Köyhyys lasten ja nuorten kertomana 1800-luvulta nykypäivään. Toim. Anna-Maria Isola, Johanna Kallio, Antti Malinen ja Kirsi Vainio-Korhonen, 31–53. Gaudeamus, Helsinki 2026.
Kudos Oy Silo tarjosi jälleenmyyjilleen valmiita piirroskuvia, joita myymälä saattoi käyttää omissa mainoksissaan. Muoti ja käytäntö -asiakaslehdessään yritys esitteli monia vaihtoehtoja, joista mainoskuvan saattoi valita. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1936.
Tampere tunnetaan tekstiiliteollisuudestaan, mutta niin vain Turustakin ponnistettiin 1900-luvun alussa useita alan yrityksiä Suomen kartalle. Heikki Kestilän vuonna 1911 perustama Suomen Pukimo valmisti alkuun miesten pukuja, myöhemmin myös naisten turkiksia, ja oli 1930-luvulla jo maan tuotteliaimpia laatuaan. Merkittävässä roolissa tehtaan sarjatuotannon kehittämisessä oli 1928 yrityksen toimitusjohtajaksi tullut August Laurén, joka samana vuonna perusti siinä sivussa trikoovaatetehtaan nimeltään Kudos Oy Silo. Laurén oli etevä liikemies, joka ideoi Kestilän ja Silon asiaa ajamaan yhteisen mainostoimiston nimeltä Ponsi Oy.
Kotiseuturakas turkulainen sonnustautui 1930-luvulla kiireestä kantapäähän oman kaupungin tehtaiden tuotantoon. Alimmaksi kerrokseksi saattoi vetää Silon tekosilkkikerraston, päälle talven viimoilta suojaamaan Kestilän Pukimon turkiksen. Laurénin luotsaamat yritykset tähtäsivät kuitenkin myös kaupungin rajojen ulkopuolelle.
Markkinointipuhteissaan Kestilä ja Silo julkaisivat vuosina 1936–1938 tehtaiden jälleenmyyjille suunnattua lehteä Muoti ja käytäntö. Silon ja Kestilän strategia saada Suomi pukeutumaan turkulaiseen oli lehdessä selkeä. Yritysten oman mainospalvelun kautta jälleenmyyjille tehtiin helpoksi julkaista näyttäviä kuvareklaameja paikallisissa lehdissä. Muoti ja käytäntö sisälsi myös kattavasti ohjeita houkuttelevien näyteikkunoiden kokoamiselle, ja niihinkin sai tilata mainosmateriaaleja. Kauppiaiden tuli vain olla yhteydessä jompaankumpaan konttoriin ja pyytää kuvamatriisi käyttöönsä – se toimitettiin aivan ilmaiseksi, kunhan kaupan tosiaan oli Kestilää tai Siloa. Silon täyttäessä kymmenen vuotta vuonna 1938 Laurén nosti esille juuri mainonnan suunnitelmallisuuden ehtona sille, että Silo tunnettiin hyvin ympäri maan.
Ponsi Oy:n julkaisemassa Turun opaskartassa huomattiin mainita myös Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon sijainti kaupungissa. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1938.
Silon ja Kestilän sivussa ehdittiin mainostamaan välillä Turkuakin. Muodinja käytännön vuoden 1938 toisessa numerossa mainittu Ponsi Oy:n julkaisema mainoslehtinen Turusta sisälsi kartan, johon matkasuunnitelmaan lisättäväksi oli tuomiokirkon ja Turun linnan lisäksi merkitty Kestilän ja Silon tehtaat. ”Huomautamme näistä seikoista sen vuoksi, että kauppiaamme Turussa käydessään ovat tilaisuudessa lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin: historiarikas Turku on todellakin tutustumisen arvoinen. Toiseksi: samalla kertaa on erinomainen tilaisuus tehdä tutkimusretki Silon ja Kestilän tehtaisiin. Kauppiaan kannalta ottaen tällainen käynti on erittäin terveellinen.”
Terveellinen vaikuttaa olleen myös Turun, Kestilän ja Silon symbioosi – ainakin mainostuksen poikimien myyntien saralla.
Elina Lahdenniemi
Lähteet:
Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti. 1936–1938.
Möttönen, Tuomas: Tienraivaajia ja jälleenrakentajia: suomalaista yrityshistoriaa itsenäistymisestä jälleenrakentamiseen. Aviador, Helsinki 2023. 330–334.
Strandén, Merja: August Laurén. Työtä yhteiskunnan, kansallisen kulttuurin ja tieteen hyväksi. Turun museokeskuksen julkaisuja 64. Pekka Laurén & Turun museokeskus, Turku 2012.
