Vain muutamaa vuotta ennen reformaation tuomia hartauskulttuurin muutoksia Turku koki historiansa suurimman pyhimysjuhlan. Piispa Hemmingin (n. 1290–1366) reliikkien siirtämiseen haudasta uuteen reliikkiarkkuun oli saatu paavillinen lupa. Juhlavalmisteluita varten laadittu yksityiskohtainen suunnitelma on ainoa laatuaan Suomessa.
Reliikkilipas, mahdollisesti Hemmingin reliikeille, 1400-luku, Turun tuomiokirkko. Kuva: P.O. Welin, Museovirasto, finna.fi.
Samantapainen suuri juhla oli järjestetty varmasti myös vuoden 1300 paikkeilla, kun Pyhän Henrikin reliikkejä tuotiin Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon, mutta siitä ei ole säilynyt tarkempia tietoja. On myös syytä olettaa, että vuonna 1514 resurssit juhlimiseen olivat vielä suuremmat kuin kaksisataa vuotta aikaisemmin.
Koko kaupunki valmisteltiin juhlan näyttämöksi, vaikka pyhimmät tapahtumat toki keskittyivät Tuomiokirkkoon. Kaupunkilaisia kehotettiin siivoamaan katunsa ja koristelemaan ne lehvillä Hemmingin kunniaksi. Kirkkoon mahtuneita osallistujia aiottiin suunnitelman mukaan ällistyttää muun muassa pienimuotoisilla ilotulituksilla ja holveissa lentävillä linnuilla.
Suunnitelma on historiallinen myös kuvien käytön kannalta. Se on ainoa dokumentti painettujen pyhimyskuvien käytöstä eräänlaisena massamediana keskiajan Suomessa. Painotekniikka mahdollisti suuren kuvamäärän tuottamisen ja levittämisen ennennäkemättömässä mittakaavassa. Tieto Hemmingistä ja juhlasta levisi tehokkaasti ympäri kaupunkia, kun 500–600 painokuvaa ripustettiin kaduille ja jaettiin juhlaväelle. Kuva esitti Hemmingiä piispallisine vaakunoineen.
Painokuvat eivät olleet kierrätykseen päätyvää kertakäyttötavaraa, vaan niistä tuli varmasti vaalittuja hartauskuvia turkulaisiin koteihin ja sukupolvelta toiselle periytyviä muistoja Turun suuresta pyhimysjuhlasta. Yhtäkään tällaista Hemmingin kuvaa ei ole säilynyt, mutta vastaavanlaisia painettuja pyhimyskuvia tunnetaan muualta Euroopasta.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.
Torstai-iltana 4. tammikuuta vuonna 1900 Turun Puutarhakatu 8:ssä järjestetyssä tilaisuudessa oli käytössä uusinta huipputeknologiaa. Yleisöä viihdytettiin esittämällä taikalyhdyllä kuvia eteläisen Afrikan Transvaalista.
Sähköllä toimiva taikalyhty 1900-luvun alusta. Kuvat lasilevyllä liu’utettiin objektiivin ja rungon välissä näkyvään rakoon. Kuva: CC BY-NC-ND 4.0: Tiedemuseo Liekki.
Kristillisen siveellisen raittiusseuran tiloissa järjestetty luentotilaisuus oli osa uutta Suomeen saapunutta trendiä, jossa niin sanotulla taikalyhdyllä, tai laterna magicalla, voitiin heijastaa kuvia. Seinälle parin metrin kokoisiksi heijastetut kuvat tarjosivat yleisölle uudenlaisen tavan omaksua erilaisissa iltamissa pidettyjen luentojen aiheita. Kyseessä oli siis varhainen diaprojektori. 1900-luvun taitteessa monissa sanomalehtiuutisissa kerrottiin, kuinka hyvin tällaiset seinälle ”kuin taiotut” kuvat viihdyttivät luentovieraita.
Taikalyhtyjen saapuminen Suomeen otti aikansa. Itse teknologiaa, jolla lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa lampun ja linssien avulla seinälle, kehitettiin Keski-Euroopassa jo 1600-luvulla. Taikalyhtyjen suosio spektaakkelina kasvoi keski-Euroopassa erityisesti 1800-luvun puolessa välissä, kun taikalyhtyihin käytettäville lasilevyille saatiin painettua valokuvia. Näin esimerkiksi eri maita, rakennuksia tai maisemia käsitteleviä luentoja voitiin kuvittaa aiempaa tarkemmilla ja hienommilla taikalyhtykuvilla. Heijastettujen kuvien esittämisestä muodostui oma viihdemuotonsa. Taikalyhtyluentojen kulta-aikana 1870-luvulta 1910-luvulle taikalyhtykuvien ja niitä varten kirjoitettujen valmiiden luentotekstien myymiseksi kehittyi laajoja verkostoja, jotka ulottuivat Euroopasta Amerikkaan ja aina Australiaan asti. Tuona aikana teknologia levisi myös Suomeen.
Varhaisia taikalyhtyjen omaksujia Suomessa 1800-luvun lopussa olivat suomalaisen sirkuksen pioneerit Westerlundin veljekset. Heidän esityksissään taikalyhdyillä kuvitettiin muun muassa satuja. Pian myös yhdistykset kuten Raittiuden ystävät ja Kansanvalistusseura rupesivat laatimaan omia taikalyhtyluentojaan osana raittiustyötänsä ja suomalaisen kansan sivistämistä.
Turun Puutarhakadulla järjestetyn Transvaal-aiheisen taikalyhtyluennon taustalla oli Uusi Aura -lehden päätoimittaja Juho Heikki Kala. Eräät ”länsisuomalaiset ylioppilaat” olivat löytäneet Kansanvalistusseuran ilmaiseksi lainaamista taikalyhtyluennoista kyseisen kuvasarjan ja ilmeisesti englanninkielisen kuvasarjaan kuuluneen luentovihon. Ylioppilaat olivat pyytäneet J. H. Kalaa kääntämään luennon suomeksi, minkä jälkeen Kala itse esitti luentoa Kristillisen raittiusseuran tilaisuuksissa. Luento sai turkulaisissa sanomalehdissä kiitosta siitä, että se ”kuwaa sikäläisiä kaupunkeja, näköaloja ja kansantyyppejä. Tällaisten kuwain awulla selwenee esitys, josta siten myöskin paljoa kauemmin säilyy muistissa”. Tämän tarkempaa tietoa luennon varsinaisesta sisällöstä ei ole säilynyt.
Vaikka niin Turussa kuin ympäri Eurooppaa esitetyistä taikalyhtyluennoista usein korostettiin niiden viihdyttävyyttä, aina yleisö ei kuitenkaan jaksanut kuvista kiinnostua. Tammikuussa 1900 Heinolassa pidetyissä iltamissa esitetystä taikalyhtyluennosta uutisoitiin, että yleisöstä oli kuulunut kommentti: ”Kuwista me wiisi; joka tanssii, niin se tanssii ja joka ei tanssi se lähtee kotiaan.”
Suomen historian keskeinen ja kiistelty dokumentti on paavi Gregorius IX:n kirje, joka on päivätty Perugiassa 23. tammikuuta ”hänen paaviutensa toisena vuonna” eli vuonna 1229. Kirjettä ei ole säilynyt alkuperäisenä, mutta siitä on kopio Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa, jonne se on kirjattu 1400-luvulla. Aikanaan kyse ei ollut yksittäisestä kirjeestä, vaan se oli osa laajempaa paavillisten asiakirjojen ja toimenpiteiden kokonaisuutta.
Ote Turun tuomiokirkon Mustasta kirjasta. Kuva: Diplomatarium Fennicum.
Teksti on latinankielinen, ja se on sittemmin julkaistu Diplomatarium Fennicumissa seuraavasti:
”Gregorius episcopus, seruus seruorum Dej, venerabilj fratri episcopo Lincopensi et dilectis filiis abbatj de Gutlandia, Cisterciensis ordinis, et preposito de Visby, Lincopensis dyocesis, salutem et apostolicam benediccionem. Venerabilis frater noster Finlandensis episcopus nobis exposuit, quod in primitiua christianitatis plantacione in partibus illis cathedralis ecclesia sua fuit in loco minus ydoneo constituta; vnde petebat, vt [cum] nunc plura loca, crescente in eisdem partibus per Dei graciam fide katholica, magis ad hoc commoda esse noscantur, transferri episcopalem sedem ad locum competenciorem in sua dyocesi mandaremus. Quocirca discrecionj vestre per apostolica scripta mandamus, quatenus, inquisita super hoc diligencius veritate, si rem inueneritis ita esse, cum consilio eiusdem episcopi et clericorum suorum transferatis auctoritate nostra sedem eandem ad locum in eadem diocesi magis aptum. Quod si non omnes hiis exequendis potueritis interesse, tu, frater episcope, cum eorum altero ea nichilominus exequaris. Datum Perusij x kalendas Februarij pontificatus nostri anno secundo.”
Kirjeen suomennos on julkaistu Suomen historian dokumentteja -teoksessa vuonna 1968 Paavo Nummisen kääntämänä:
”Gregorius piispa, Jumalan palvelijoiden palvelija, esittää kunnianarvoiselle veljelle Linköpingin piispalle, rakkaille pojillensa Gotlannin apotille cisterciläisjärjestöstä ja Visbyn tuomiorovastille [oik. rovastille], Linköpingin hiippakuntaa, tervehdyksen ja apostolisen siunauksen. Kunnianarvoinen veljenne [oik. veljemme] Suomen piispa on esittänyt meille, että alkavassa kristillisyyden istutuksessa niillä seuduilla, missä hänen tuomiokirkkonsa on ollut, se on sijainnut vähemmän sopivalla paikalla; siksi hän on pyytänyt, että kun nyt, katolisen uskon niillä seuduilla Jumalan armosta kasvaessa, on tiedossa useita tähän soveliaita paikkoja, määräisimme piispanistuimen siirrettäväksi edullisemmalle paikalle hänen hiippakunnassaan. Sen vuoksi määräämme Teidän järkevyydellenne apostolisten kirjoitusten kautta, että tutkittuanne tarkoin tosiasioita tässä suhteessa, jos havaitsette hyväksi, yhdessä saman piispan ja hänen pappiensa neuvoston kanssa siirrätte meidän valtuudellamme samaisen istuimen samassa hiippakunnassa sopivammalle paikalle. Mutta jos ette kaikki voi ottaa osaa tämän toimeenpanemiseen, niin sinä, veli piispa, pane se siitä huolimatta täytäntöön toisen heistä kanssa. Annettu Perugiassa tammikuun 23. päivänä paaviutemme toisena vuonna.”
Kirjeessä mainitaan paikkakuntia, Perugian ohella Gotlanti, Linköping ja Visby. Tekstissä viitataan myös Suomen piispaan (”Finlandensis episcopus”), mutta ei tarkkaan kerrota, missä piispanistuin on sijainnut, eikä mainita piispan nimeä. Kirje kehottaa Linköpingin piispaa ryhtymään toimenpiteisiin, jotta piispanistuin saataisiin siirrettyä ”sopivammalle paikalle”. Kirjeen mukaan hiippakunnan alueella oli ”useita tähän soveliaita paikkoja”, mikä kirjeessä tukee toteamusta siitä, että katolinen usko olisi alueella vahvistunut. Kirje on kaikesta päätellen alku pidemmälle prosessille, eikä sen perusteella voi vetää johtopäätöstä, että tapahtumat olisivat välittömästi edenneet.
Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa paavin bulla on otsikoitu, ja otsikon kirjoittaja on tulkinnut kirjeen liittyvän kirkon siirtoon a Rænthamækj vsque huc, ”Räntämäeltä tänne”. Kirjeen tulkintaperinne ulottuu siis syvälle historiaan, mutta olennaista on, ettei kirje itsessään sisällä paikannimiä. Viittaus Räntämäkeen, ja siis Koroisiin, on tullut vasta myöhemmin. Sittemmin paavin bullan on pikemmin tulkittu merkinneen kirkollisen keskuksen siirtämistä Nousiaisista Koroisiin, vaikka siis näitäkään nimiä ei kirjeessä mainita – eikä voitaisikaan mainita, koska bullan kirjoittamisen tarkoitus oli vasta käynnistää soveliaan paikan etsiminen.
Paavin bullan tulkintaperinne on pitkä, ja kirjeen sisältöä on usein ylitulkittu. Otsikointikin on saattanut muuttua osaksi paavillista viestiä. Kun kirjeen kirjoittamisesta oli kulunut 700 vuotta, Julius Finnberg (1877–1955), turkulaisen historiakulttuurin voimahahmo, kirjoitti Uudelle Suomelle laajan artikkelin otsikolla ”700 vuotta sitten, tammikuun 23:na 1229, allekirjoitettiin Turun tuomiokirkon perustamiskirja”. Jo otsikko kertoo väärinkäsityksestä, sillä bulla ei ole perustamiskirja. Finnberg toteaa muun muassa, että siirtäminen ”on bullan sanojen mukaan tapahtuva ’a Raenthamaekij vsque huc’, s.o. ’Räntämäeltä tänne’, s.o. Auran Turkuun”. Räntämäki-sana ei kuitenkaan esiinny bullan tekstissä, toisin kuin Finnberg esittää, vaan se on myöhemmin kopiokirjaan lisätty otsikko. Sitä ei voi käyttää todisteena piispanistuimen siirrosta. Sen sijaan se kertoo siitä, miten bullaa myöhempinä vuosisatoina tulkittiin.
Finlands medeltidsurkunder. Samlade och i tryck utgifna af Finlands Statsarkiv genom Reinh. Hausen. Band I. Helsingfors: Finlands Statsarkiv 1910, 26–27.
Finnberg, Julius: ”700 vuotta sitten, tammikuun 23:na 1229, allekirjoitettiin Turun tuomiokirkon perustamiskirja”, Uusi Suomi 20.1.1929.
Suomen historian dokumentteja 1. Toim. Mikko Juva, Vilho Niitemaa ja Päiviö Tommila. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 1968, 91–92.
”Tuonelan työhuoneen uudisrakennus wihittiin tarkoitukseensa eilen k:lo 1 i pp. lukuisien, laitoksen ihmisystäwällistä tarkoitusta harrastawien henkilöiden sekä niitten lasten, wähän toista sataa, poikia ja tyttöjä, läsnäollessa, jotka laitoksessa saawat työtä ja hoitoa”, kerrottiin Sanomia Turusta -lehdessä jouluaattona 1883. Työhuone perustettiin kaupungin lapsia varten hyväntekeväisyystarkoituksessa. Nimensä työhuone sai siitä, että se toimi kaupungin mailla Aninkaistentullin ulkopuolella sijainneessa Tuonelan huvilassa, jota piti tosin laajentaa työhuoneen tarpeisiin. Uutisessa mainittu vihkimistilaisuus oli myös joulujuhla työhuoneeseen otetuilla lapsille.
Tuonelan työhuoneesta ei ole säilynyt valokuvia, mutta kaupungissa toimineen Kajanderin työtuvan lapset käsitöineen havainnollistavat, millaista työtä lapset tekivät työhuoneissa. Valokuva on päivätty 30.11.1932. Kuva: Turun Sanomat, Turun kaupunginmuseo.
Työhuoneelle oli ilmeisesti suuri tarve, sillä jo elokuussa 1883 työhuoneessa työskenteli 73 lasta, joista 52 oli poikia ja 21 tyttöjä. Sanomalehdissä ei kerrota lasten taustoista, mutta työhuone oli tarkoitettu köyhille lapsille, ja vuonna 1883 työhuoneessa olevat lapset olivat 8‒12-vuotiaita. Työn tekeminen ruokaa ja hoivaa vastaan oli 1800-luvun loppupuolella tyypillinen tapa huolehtia apua tarvitsevien lapsiperheiden elatuksesta. Työn tarjoaminen oli myös keino ehkäistä haitallisena pidettyä kerjäämistä. Työhuone oli toiminnassa vuoteen 1939 asti.
Lasten piti saapua työhuoneelle puhtaina ja kammattuina joka aamu kello kahdeksalta, jolloin päivä alkoi yhteisellä rukouksella ennen kuin työt aloitettiin. Kello yhdeksältä nautittiin aamiainen, joka ainakin elokuussa 1883 sisälsi perunoita, silakoita, leipää ja sahtia. Kello yhdeltätoista lapset saivat puolen tunnin ajan pitää taukoa ja leikkiä pihalla. Tämä kertoo laitoksen olleen moderni, sillä tuota varhaisemmissa turkulaisissa lasten työlaitoksissa ei ollut varattu aikaa peleihin ja leikkeihin. Päivälliseksi kello yhdeltä lapset saivat herneruokaa, luusoppaa, puuroa ja velliä. Päivät olivat pitkiä, sillä perunoista, silakoista ja sahdista koostuva illallinen syötiin kello seitsemältä illalla. Iltarukouksen jälkeen lapset saivat lähteä koteihinsa yöksi. Pimeään vuodenaikaan työskenneltiin vain päivänvalon aikaan.
Lasten työhuoneessa suorittamat askareet olivat monipuolisia ja yleishyödyllisiä, ja työntekoa varten oli varattu kaksi valoisaa työsalia. Pojille opetettiin puutöitä ja niinen sidontaa, ja tyttöjä opetettiin ompelemaan, tikkaamaan ja virkkaamaan. ”Suwen kuluessa on lapsille myös annettu neuwoa puutarhanhoidossa”, kerrotaan Sanomia Turusta -lehdessä elokuussa 1883. Lisäksi lasten tuli käydä kansakoulussa, mikä kertoo myös työn ja koulutuksen kasvatuksellisista tavoitteista.
Entä miksi paikkaa, jossa työhuone sijaitsi, kutsuttiin Tuonelaksi? Selityksen tarjoaa Sanomia Turusta -lehti. Maaliskuussa 1886 alueella kaivettiin perustuksia uusia rakennuksia varten, ja kaivausten yhteydessä työntekijät löysivät ihmisen luurangon. ”Tämä seikka todistanee muutamain wanhojen ihmisten kertomukset, että paikalla muinoin on ollut hautausmaa. Kentiesi tarkoittaa myöskin nimi Tuonela (kuolleiden koti) tätä wiimemainittua asiata”, lehdessä pohditaan.
Noora Viljamaa
Lähteet:
Sanomia Turusta 2.8.1883, nro 117; 24.12.1883, nro 199; 27.3.1886, nro 71.
Syksyllä 2025 tutkijat Tanja Ratilainen ja Jussi Kinnunen tekivät Turun tuomiokirkon tornista hämmästyttävän löydön. Noin 25 metrin korkeudesta, tornin yli kaksi metriä paksun seinärakenteen sisältä, löytyi tornin alkuperäiseen rakennusvaiheeseen kuuluva latriini – eli huussi.
Vessan laserkeilausmalli. Kuvassa näkyy alaspäin viettävä viemärikouru, jonka päällä on muinoin sijainnut istuinpenkki. Kuva: Jussi Kinnunen.
Löytö oli hämmästyttävä, sillä Turun tuomiokirkkoa pidetään melko läpikotaisesti tutkittuna rakennuksena. Turun tuomiokirkon 1920-luvun tutkimuksia johtanut Juhani Rinne oli kyllä käynyt tilassa, mutta piti sitä pintapuolisten tutkimuksiensa perusteella ampuma-aukkona.
Turun tuomiokirkon tornin vessa kuului tornin ensimmäiseen, 1300-luvun lopun tai 1400-luvun alun rakennusvaiheeseen. Se oli ylellinen ja tasokas aikakautensa vessaksi ja rakennusteknisesti korkeatasoinen. Seinärakenteen sisällä sijainneesta huussista johti seinänsisäinen, noin viiden metrin viemärikuilu tornin seinässä sijainneella heittoaukolle. Siitä ulosteet tippuivat alas kirkkomaalle, todennäköisesti sitä varten rakennettuun laariin.
Vessan ohella tornin samaisesta kerroksesta löytyi myös takka – sekä kuusi länteen, etelään ja pohjoiseen avautunutta maisemaikkunaa. Kokonaisuus on hämmentävä sijaitakseen kirkontornissa. Tämänhetkisten tulkintojen mukaan kysymys voisi olla esimerkiksi tuomiokapitulin edustustilasta tai pyhiinvaeltajien majoittamiseen käytetystä tilasta.
Vessan sijainnin osoittava otos Turun tuomiokirkon laserkeilausmallista. Vessa ja viemärikuilu näkyvät vasemmalla tornin seinärakenteen sisällä. Kuva: Jussi Kinnunen.
Vessa on ollut käytössä todennäköisesti 1490-luvulle asti. Silloin tornin ja viemärin heittoaukon eteen rakennettiin Tarkk’ampujainkappeli, ja käytön on täytynyt päättyä viimeistään tällöin. Tämä käytön päättymisen ajoittava tieto on merkityksellinen, kun ajatellaan vessalöydön ehkä kiinnostavinta ulottuvuutta: viemärikuiluin jätettä.
Arkeologi Tanja Ratilaisen vetämissä kaivauksissa huussin istuintason alta lähteneen viemärikuiluin sisältö tutkittiin osittain. Sen pinnalla oli rotanpesiä ja 1500- ja 1600-lukujen kirjariekaleita, ilmeisesti rottien tuomina. Niiden alta alkoi paljastua itse käytön aikaista ainesta – eli sitä itseään – sekä esimerkiksi pyyhintätikkuja eli keskiaikaista vessapaperia. Löytyipä jätteen seasta myös ravun sakset.
Tällä hetkellä keskiaikaiset pökäleet ovat DNA- ja proteiinianalyyseissä, ja niistä etsitään myös loisia. Tarkemmilla analyyseillä saadaan ehkä viitteitä siitä, ketkä tätä keskiaikaista luksusvessaa muinoin käyttivät.
Panu Savolainen
Lähteet:
Ratilainen, Tanja: ”Ampuma-aukoista asuintiloiksi – Tornissa tehnyt kaivaukset toivat paljon uutta tietoa tuomiokirkosta”, Uponnut katedraali. Turun tuomiokirkon tutkimushankkeen 2024–2028 blogi 11.1.2026, https://blogs.aalto.fi/uponnut/2026/01/11/ampuma-aukoista-asuintiloiksi-tornissa-tehnyt-kaivaukset-toivat-paljon-uutta-tietoa-tuomiokirkosta/
Turun Kirjailijat – Åbo Författare -yhdistys järjesti syyskuun lopussa 1962 runoseminaarin, jolla on mittava jälkimaine. Tapahtuma pidettiin turkulaisen raittiusyhdistys Taimi II:n tiloissa. Monesti muistetaan kutsuttuihin alustajiin kuuluneen runoilija Pentti Saarikosken juopuneet välihuudot ja keskustelut. Erään version mukaan runoilija päätyi myöhemmin turkulaisessa hotellihuoneessa laukaisemaan mukana kuljettamansa käsiaseen.
Varsinaista puheenvuoroaan otsikolla ”60-luvun runoilijan ohjelmani” Saarikoski ei suostunut tai pystynyt pitämään. Sitäkin enemmän kuultiin muita kulttuurivaikuttajia. Alustajina olivat muun muassa filosofian tohtori, runoilija Osmo Hormia ja kirjailija Arvo Salo. Seminaarin annista ja keskusteluista on mahdollista saada hyvä käsitys, sillä magnetofoni tallensi kaiken. Armo Hormian ja Aiju von Schönemanin Kustannusliike Tajo julkaisi jo vuonna 1963 satasivuisen koostekirjasen Runoseminaari 29-30.9.1962. Alaotsikkona seisoi ”60-luvun runouden merkeissä”.
Tajo oli psykiatrian lääkäri Armo Hormian perustama laaja-alainen pienkustantamo, joka toimi Turussa.
Kiinnostavasti seminaarin puheenvuoroissa läikehtivät taiteen kentän muutoksen enteet. Osmo Hormia kurkisti tulevaan otsikolla ”60-luvun runous, mitä se on oleva”:
”Kuusikymmentäluvun kuluessa ja vallankin sen loppua kohti saamme tietenkin yllättyä ilmiöistä, joiden edellytyksetkin syntyvät vasta nyt elettävän hetken jälkeen, tai joiden olemassa olevia edellytyksiä emme kykene mitenkään näkemään. Mutta on selvää, että juuri nytkin elämme keskellä muuttumista. Ympärillämme täytyy olla olemassa ja havaittavissakin vaikutusvoimaisia tendenssejä, jotka jo jonkin aikaa ovat olleet vahvistumaan päin, mutta jotka eivät vielä ole johtaneet tärkeiltä tuntuviin seuraamuksiin.”
Turun undergroundista kirjoittaneiden Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen havainnoissa runoseminaari näyttäytyy peräti suomalaisen kulttuurin käännekohtana. Heidän mukaansa tapahtumassa oirehti kirjallisuuden yhteiskunnallistuminen ja sosiologinen maailmankatsomus, jonka mukaisesti yhteiskunnan ongelmat olivat ratkaistavissa asioihin aktiivisesti vaikuttamalla.
Nopeasti edennyt sosiaalinen rakennemuutos tuli määrittämään vuosikymmentä, mutta sitä tekivät myös protesti ja sukupolvikapina. Uutta runoutta syntyi, ja siitä tehtiin myös laulettua, kuten Arvo Salo omassa runoseminaarin alustuksessaan kaipaili.
Paavo Oinonen
Lähteet:
Armo Hormia et al.: Runoseminaari 29-30.9.1962. 60-luvun runouden merkeissä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.
Matti Komulainen ja Petri Leppänen: U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia. Sammakko, Turku 2009.
Englantilaiset teollisuustyöntekijät toivat jalkapallon Turkuun 1800-luvun lopussa, ja aluksi sitä pelattiin Kupittaan puistossa. Seuraavina vuosikymmeninä lajin kehitystä hankaloittivat kuitenkin olosuhdeongelmat, erityisesti asianmukaisen ruohokentän puute.
Elokuussa 1927 Uusi Aura -lehti totesi yksiselitteisesti, että ruohokenttä oli “jalkapalloilun kehittymisen ehto” kaupungissa. Sama kirjoitus esitteli suunnitelmia, joiden mukaan ruohokenttä rakennettaisi Urheilupuistoon, Neitsytpolun puolelle valmistuvalle yläkentälle. Suunnitelman toteutuminen edellytti mittavia, Urheilupuiston luonnonympäristöön kohdistuneita toimenpiteitä, muun muassa kallioiden louhimista ja kentän paikalla sijainneen lammikon täyttämistä. Ajatus kansainväliset mitat täyttävän ruohokentän rakentamisesta Yläkentälle kypsyi seuraavaan kesään mennessä ja kentällä tehtiiin tasaustöitä jo heinäkuussa 1928.
Kaupungin muutoin vilkas rakennustoiminta tuki osaltaan ruohokentän valmistumista, sillä paikalle saatiin ilmaista täytemaata esimerkiksi Yliopiston- ja Kristiinankatujen kulmauksen rakennustyömaalta. Ruoho kylvettiin kentälle loppukeväästä 1930, minkä yhteydessä Turun Sanomat toi esiin sen, etteivät luonnonolosuhteiden vaikutukset rajoittuneet yksinomaan kentän rakennusvaiheeseen. Samalla kun korkealle paikalle sijoitettu kenttä kuivui jo varhain keväällä, sen alttius tuulille saattoi osaltaan vaikeuttaa jalkapallon pelaamista.
Urheilupuiston yläkentän avajaisottelussa kohtasivat TPS ja IFK. Turun Sanomat, 28.8.1930.
Tuulesta ei kuitenkaan ollut haittaa elokuussa 1930, kun Turun Urheilupuiston yläkenttä, joka oli Suomen kolmas jalkapallolle tarkoitettu ruohokenttä, otettiin käyttöön. Sen avausottelua, jossa kohtasivat Turun Palloseura ja Idrottsföreningen Kamraterna i Åbo, seurasi noin 800 katsojaa. Vaikka pelaajien kokemukset kentän pehmeydestä huomioitiin ottelua koskeneessa uutisoinnissa, nähtiin yläkentän käyttöönotto merkittävänä edistysaskeleena Turun jalkapallolle. Ruohokentän uskottiin palvelevan erityisesti nuoria pelaajia, joiden “pallonkäsittely itsestään muodostuu pehmeämmäksi ja vaivattomammaksi kuin kovalla kentällä”. Kun kentän laidalle valmistui vielä vuotta myöhemmin noin 700 hengen katettu katsomo, oli kaupungin jalkapallo saanut täysin uuden näyttämön.
Modernin jalkapallon syntysijana pidetty Englanti merkitsi keskeistä viittauskohdetta lajista ja sen olosuhteista käydyssä keskustelussa. Eräänä esimerkkinä tästä Hugo Lahtinen totesi urheilurakentamista Suomessa ohjanneessa teoksessaan Urheilukenttä ja -välineet (1930), että “Englannissa rakennetaan usein rinnan kaksi jalkapallokenttää, joita aina vuoroin käytetään, toisen ollessa rauhoitettuna”. Turussa tämä tuli mahdolliseksi 1930-luvun puolenvälin jälkeen, kun Kupittaalle valmistui kaksi ruohokenttää. Tästä alueesta muodostui sittemmin turkulaisen jalkapallon keskus, jossa pelattiin myös vuoden 1952 olympialaisten otteluita.
Joonas Kananen
Lähteet:
Uusi Aura, 30.8.1927, nro 233, s.5.
Uusi Aura, 26.7.1928, nro 202, s.1.
Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.
Turunmaa, 5.8.1928, nro 180, s. 3.
Turun Sanomat, 12.5.1930, nro 126, 1.
Turun Sanomat, 28.8.1930, nro 230, s. 4.
Uusi Aura, 28.8.1930, nro 231, s. 4.
Turunmaa, 6.8.1931, nro 177, s. 3.
Hugo Lahtinen. Urheilukenttä ja -välineet. Urheiluopisto. 1930.
Katolisen opin mukaan kuolevien sielut päätyivät kiirastuleen, jossa niistä poltettiin synnin tarhat pois. Tähän tuli luonnollisesti varautua jo eläessä, mutta osa varautumista oli myös pitkä kuoleman prosessi, johon kuuluivat sakramenteista synnintunnustus ja viimeinen voitelu. Hautajaisrituaalit olivat keskeisiä hyvässä kuolemassa, sillä niiden avulla tehtiin nähtäväksi kuolleen sosiaalinen asema ja verkostot. Keskiaikaisesta Turusta on jäänyt kovin vähän kuvaavaa tekstimateriaalia hautajaistavoista, yksityiskohtaisemmin tunnetaan eliitin tavat. Rälssin ja mahtiporvareiden testamentit sisälsivät usein ohjeita hautapaikasta ja hautajaisrituaaleista. Hautajaiset kuitenkin kuuluivat jokaiselle kristitylle.
Manuale Aboense oli Turun hiippakuntaa varten keskiajalla (1522) painettu kirkkokäsikirja.
Kirkossa pidettävän seremonian ja sitä usein edeltäneen vigilian eli ruumiinvalvojaisten jälkeen ruumis oli valmis haudattavaksi. Varakkaat halusivat usein tulla haudatuiksi kirkon sisään, erityisen pyhimyksen alttarin läheisyyteen. Suurin osa vainajista kuitenkin päätyi kirkkomaalle. Varakkaimpien tiedetään maksaneen sekä keskeisestä hautapaikasta kirkossa että hautajaiskulkueesta. Ruumiin kuljetus hautaan oli osa kuoleman prosessia ja hautajaiskulkueeseen voitiin koota kaupungin köyhälistöä ja kerjäläisiä, jotka saivat osallistumisestaan palkkion, esimerkiksi ruokaa. Hautajaiskulkue saattoi myös rituaalinomaisesti kiertää kirkon ympäri.
Yhdestä tällaisesta kulkueesta – tai ainakin se suunnittelusta – on säilynyt tietoa Viipurin seurakunnan Torstenin testamentista vuodelta 1366. Torsten lahjoittaa hopeaa Turun tuomiokirkolle ja Neitsyt Marialle, ilmeisesti siis jommallekummalle Neitsyt Marialle omistetuista alttareista. Hän pyytää luotettua miestä tekemään hopeakulhosta ristin. Tätä ristiä tuli sitten kantaa Torstenin ruumiin edellä hautajaissaattueessa. Lopulta risti lahjoitettiin ”tuomiokirkon Pyhän Neitsyen ylistykseksi ja kunniaksi ja minun autuaan sieluni levoksi ja armoksi” (DF 745)
Pyhimykset olivat mukana myös vaatimattomammissa hautajaisseremonioissa. Turun hiippakunnassa käytössä ollut papin ohjekirja Manuale Aboense ohjeistaa rukoilemaan pyhimyksiä vainajan puolesta. Koko kristikunnan suosituimpien pyhimysten ja oman alueen suojelijoiden oletettiin olevan suosiollisimpia myös tässä yhteydessä. Hautaa umpeen luotaessa tuli kutsua apuun Mariaa, Pietaria ja Paavalia, Laurentiusta, Erikiä ja Henrikiä. Tämän jälkeen tuli rukoilla kaikkia pyhimyksiä.
Kuolleita saatettiin muistaa esimerkiksi vuosipäivänä muistomessulle. Pitkä kuolema oli osa surutyötä ja yhteisön uudelleen rakentamista menetyksen hetkellä.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026,
Manuale seu exequiale aboense 1522, toim. Parvio, Martti. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1980.
Kesäkuussa 1941 tuhannet suomalaismiehet välttelivät palvelukseen astumista, ja lopulta kaikkiaan 1500 jäi kokonaan ”metsäkaartiin” erilaisista syistä. Turun ympäristö oli erityisen aktiivista kaartilaisaluetta. Moni arveli sodan olevan lyhyen, ja kesällä selviytymiseen riittivät havumajat ja metsän annit tai kotoa saadut muonat. Sodan pitkittyessä ja syksyn kylmetessä monet antautuivat viranomaisille.
Jotkut karkurit pyrkivät selviytymään rakentamalla korsuja tai koteihinsa salahuoneita tai muita piileskelyyn sopivia tiloja. Suurkaupunkien ympäristössä moni hakeutui kaupunkiin, sillä väkimassaan oli helppo sulautua. Monin paikoin tarvittiin työvoimaa eikä esitetty tarkempia kysymyksiä, miksi mies ei ollut rintamalla. Jotkut saivat avustajiensa välityksellä kaupungista asunnon. Esimerkiksi tammikuussa 1942 Valtiollinen poliisi pidätti Turussa eräästä suurehkosta huoneistosta viisi sotilaskarkuria, jotka olivat asuneet siellä marraskuusta asti vuokralla.
Turkulaisen sotilaskarkurin väärennetty henkilöllisyystodistus. Kuva: Toveri-lehti N:o 2/1945. Kesäkuu. s. 6.
Eräs turkulainen valmisti vaimonsa vaatteista itselleen sopivat naistenvaatteet, ja esiintyi kaupungilla väärennetyin paperein Helvi Helteenä. Ensimmäisellä reissulla uskotut kehuivat hänen ulkomuotoaan, varsinkin sääret olivat kuulemma parhainta laatua. Räikeät korvarenkaat ja meikki saivat ilmeisesti aikaiseksi kevytmielisen vaikutelman, sillä pääsiäisenä 1942 kaupungilla hänelle esitettiin ”erinäisiä tarjouksia”. Förillä Aurajokea ylittäessä saksalaissotilas tuli jopa lähentelemään ”Helviä”.
Turun poliisille ratsiat varsinkin kaupunkia ympäröiviin, silloin Kaarinaan ja Maariaan kuuluneisiin esikaupunkialueisiin olivat arkea. Alueet olivat historiallisesti työväestön asuinaluetta, joille erilaiset tehtaat antoivat elannon. Esikaupungit olivat hehkuneet jo 1918 tulipunaisina. Ei siis ihme, että moni karkuri ja maanalainen kommunisti sai sieltä yhä sodan aikaan turvapaikan.
Turun esikaupungeista Raunistula oli pitkään hurjan alueen maineessa. Alue oli etenkin erilaisten tehdastyöläisten asuinaluetta, ja paikallisten tarjosivat jatkosodassa majapaikkoja sotilaskarkureille ja maanalaisille kommunisteille. Kuva: Riku Kauhanen.
Kaksi liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelia, Arvo Lindström ja Yrjö Hongisto, lähtivät 29.3.1942 Raunistulaan ja pistäytyivät asuntoon Kastu n:o 45, missä epäiltiin asuvan sotilaskarkureiden piilottelijan. Täällä poliisit tapasivat kaksi miestä, joista toinen oli etsitty puuseppä Taisto Aulio. Toisella taas ei ollut mitään papereita. Paperiton kertoi, että hän asui lähettyvillä olevassa talossa, missä asiakirjatkin olivat. Poliisien kuulustellessa Auliota mies piti koko ajan toisen kätensä taskussaan. Toinen konstaapeli, Lindström, lähti miehen kanssa kävelemään talon suuntaan. Mies käveli edellä ja päästyään kulman taakse hän kaivoi esiin pistoolin, jolla ampui Lindströmiä. Luoti osui päähän vasempaan poskeen. Hämmingissä mies pääsi pakenemaan.
Kuulusteluissa selvisi, että ampuja oli Väinö Ketonen (1915–1944), kiihkeästi etsitty metsäkaartilaisten päällikkö. Hän oli asunut kuuden viikon ajan Raunistulassa, minne hän oli tullut oman kertomansa mukaan Hirvensalosta. Ketonen onnistui välttämään pidätyksen vielä kerran Turun Nummenmäellä 24.11.1942, mutta tuuri loppui lopulta Kaarinan Kuralassa, missä hänet pidätettiin.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Grönholm, Pertti et al. Elämää Sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014.
Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1421. Turun osaston tilannekatsaukset (1928–1942). Tilannekatsaus n:o 1. 9.2.1942. Laadittu tammikuulta 1942; Tilannekatsaus n:o 11. 10.12.1942. Laadittu marraskuulta 1942.
Kansallisarkisto, Turun toimipiste. Turun poliisilaitoksen rikososaston arkisto. Cb:19 Poliisitutkintapöytäkirjojen luonnokset, 1–450. N:o 25/43. 1943.
Rislakki, Jukka. Maan alla: vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. Love kirjat, 1985.
Koska turkulaiset joutuivat maksamaan penkkisijastaan tuomiokirkossa, ei omasta paikasta haluttu hevin luopua. Pohjolan kirkoissa sukupuolet oli sijoitettu omille puolilleen kirkon keskikäytävää. Naisten penkit sijaitsivat alttarille päin katsottaessa pohjoisessa vasemmalla ja miesten etelässä oikealla. Kun joku yritti istua arvokkaammalle paikalle penkin keskikäytävän päähän, oli riita varma. Samoin syntyi epäjärjestystä ja suukopua siitä, että penkkiin tungettiin toisten jo siinä istuessa. Kaikille ei riittänyt penkkisijaa, vaan esimerkiksi tyttäret saattoivat istua äitinsä edessä mukanaan tuomallaan pallilla. Tuomiokirkon penkkisijariidoista on säilynyt joukko oikeustapauksia Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjoissa.
Naisten penkit sijaitsivat alttarilta katsoen oikealla. Kuva Ståhlberg, Turun kaupunginmuseo.
Esimerkiksi porvari Henrik Slachtaren tytär, vaimo Anna Henriksdotter, ja porvari Anders Naulin vaimo Lisbeta Henriksdotter neuvottelivat heinäkuussa 1696 siitä epäkunnioituksesta, jota Lisbeta oli osoittanut Annalle heidän kirkonpenkissään. Annan ensimmäinen todistaja, porvari Matts Paturin leski Margareta Bertilsdotter kertoi valan vannottuaan, että hän oli kuullut naisten porisevan keskenään, mutta syytä hän ei tiennyt. Hän ei ollut myöskään kuullut sanoja. Porvari Matts Paturin vaimo Valborg Mattsdotter vannoi valan ja kertoi, että penkissä ei ollut koskaan aiemmin mitään riitaa. Nyt riita oli alkanut Naulin vaimon tultua penkkiin. Slachtaren tytär ei halunnut istua penkissä ylempänä, kuin vanhemmat vaimot, eikä Naulin vaimo puolestaan alempana, kuin Slachtaren tytär. Todistaja oli kuullut porinaa, mutta mitään tönimistä ei ollut tapahtunut.
Porvari Zachris Sipilän vaimo Brita Thomasdotter vannoi valan ja kertoi kuulleensa sorinan, mutta kielsi tönimisen. Porvari Mickel Naskalin vaimo Valborg Simonsdotter kertoi ilman valaa, sillä vaimo Lisbeta kielsi häneltä sen heidän välillään olleen kirkon penkkiriidan vuoksi. Myös hän oli kuullut sorinan, mutta kielsi tönimisen. Tullimies Erik Koskelan vaimo kertoi ilman valaa, että Naulin vaimo oli ollut edellisenä rukouspyhänä penkissä pilarin vieressä, kun Slachtaren tytär oli tullut ja penkkiin oli tullut ahdasta. Porvari Henrik Tammen vaimo Lisbeta Mattsdotter kertoi ilman valaa, että hän istui naisten takana olevassa penkissä ja kuuli heidän sorisevan. Asiaa lykättiin, kunnes kirkkoväärti tulisi paikalle.
Porvari Henrik Schlachtaren tyttären vaimo Anna Henriksdotterin ja Anders Naulin vaimon Lisbeta Henriksdotterin välinen riita kirkonpenkistä otettiin pari päivää myöhemmin uudelleen käsiteltäväksi kämnerinoikeudessa. Paikalla oli kirkkoväärti Samuel Alanus, joka kertoi Naulin vaimon ostaneen itselleen paikan kyseisestä penkistä. Slachtaren tyttären äidin ja äidinäidin penkkipaikan hän oli luvannut tyttärelle. Kun äiti olisi paikalla, tulisi tytön istua tämän edessä. Hän ei saisi kuitenkaan aiheuttaa ahtautta penkkiin. Anna tuotti todistajaksi vielä porvari Matts Oravaisen vaimon Margareta Eriksdotterin, jonka valan vaimo Lisbeta halusi jäävätä siksi, että Margareta vihasi häntä, kun Lisbeta oli istunut Margaretan tytärtä ylempänä kirkonpenkissä palvellessaan porvari Knut Tekkalalla. Margareta kertoi ilman valaa kuulleensa, kuinka Lisbeta sanoi Annalle: ”Mitä hän yxi drengin waimo tule istuman minun siälleni!” Oikeus vapautti kummankin naisen sakoista, mutta varoitti heitä käyttäytymään vastedes kunnolla.
Porvari Henrik Lähteenkorvan vaimo Lisbeta Sigfridsdotter valitti syyskuussa 1696 porvari Gabriel Anungin vaimon Sofia Jöransdotterin aiheuttaneen hänelle haittaa kirkonpenkissä. Lähteenkorvan vaimo tuotti todistajaksi porvari Simon Kutan vaimon Gertrud Mattsdotterin, jonka valaa Anungin vaimo ei halunnut hyväksyä sanoen Gertrudin ja hänen äitinsä halunneen ajaa Anungin vaimon pois penkistä. Gertrud kielsi tämän ja sanoi, ettei heillä ollut koskaan riitaa. Gertrud kertoi ilman valaa, että kun Anungin vaimo oli tullut kirkkoon 30. elokuuta messuun, oli hän tullut penkissä ohi Gertrudin äidin ja Krydman vaimon, mutta hän ei ollut halunnut mennä Lähteenkorvan vaimon ohi, vaan oli sanonut: ”Se ja se (piru) minua wiekön, ios ej minä istu sinun sylijs.” Niinpä hän oli istunut laudalle Lähteenkorvan vaimon eteen ja sanonut tälle: ”Sinä sikavittu, råfferska, tulet minun sian.”
Kun saarna oli alkanut, olivat naiset päässeet istumaan mukavammin, sillä Lähteenkorvan vaimo oli päästänyt Anungin vaimon istumaan yläpuolelleen penkissä. Kun Evankeliumia luettiin alttarilla, oli Anungin vaimo tönäissyt Lähteenkorvan vaimoa. Seuraavaksi todistamaan tuli kersantti Sigfrid Bengtssonin leski Margareta Mickelsdotter. Anungin vaimo halusi kieltää häneltä valan, sillä leski istui pallilla penkin oven edessä. Lisäksi leski olisi hyökännyt kadulla Rakkilan lesken kimppuun siksi, että tämä oli myynyt penkkisijansa Anungin vaimolle. Leski Margareta olisi sanonut, ettei aikonut päästää Anungin vaimoa ikinä penkkiin. Margareta kielsi tämän, mutta sanoi kyllä keskustelleensa asiasta Rakkilan lesken kanssa. Margareta kertoi ilman valaa, ja kertoi Anungin vaimon sanoneen: ”Perkele minun sisällen, jos minä istun sinua alemba.” Anungin vaimo oli vielä jatkanut: ”Hå hå, sinä sikavittu, råfferska minun sian tulet.” Anungin vaimo oli istunut Lähteenkorvan vaimon eteen.
Kun Evankeliumia sitten luettiin, oli hän kääntynyt ja tönäissyt Lähteenkorvan vaimoa. Tämän todistaja ei ollut kuullut sanovan mitään. Porvari Thomas Krydimaan vaimo Brita Mattsdotter vannoi todistajanvalan ja kertoi, että kun Anungin vaimo oli tullut penkkiin, oli hän halunnut istua Britan ja Lähteenkorvan vaimon väliin, minkä viimeksi mainittu oli estänyt ja pyytänyt Anungin vaimoa istumaan äitinsä paikalle. Tätä Anungin vaimo ei ollut halunnut tehdä. Oliko siinä ollut jotakin tönimistä, ei Brita osannut sanoa, sillä hän oli pitänyt muhvia silmillään, koska ne olivat kipeät. Anungin vaimo kielsi tämän ja lupasi tuoda oikeuteen seuraavaksi torstaiksi omat todistajansa.
Gabriel Anungin vaimon Sofia Jöransdotterin ja Henrik Lähteenkorvan vaimon Lisbeta Sigfridsdotterin asiassa annettiin tuomio marraskuussa 1696. Anungin vaimon penkkiseteli oli päivätty 15.8.1696 ja se antoi oikeuden ensimmäiseen penkkisijaan. Lähteenkorvan vaimo oli kuitenkin lunastanut penkkisijansa jo 16.6.1687 ja sen lisäksi 12.5.1691 Jakob Eskolan vaimon sijan, joka oli ensimmäisenä kirkon suurella käytävällä. Koska suomalaisessa seurakunnassa oli tapana, että vanhemmat vaimot istuivat ennen nuorempia, määrättiin Lähteenkorvan vaimon paikaksi ensimmäinen paikka Krydimaan vaimon vieressä ja nuorempana Anungin vaimo sai istua alempana penkissä aiemmin määrätyin ehdoin. Asia lähetettiin vielä raastupaan sakkojen antamista varten.
