”Mitä arvelet sellaisesta sanansaattajasta, joka ei tarvitse edes kahta sekuntia juostakseen maapallon ympäri?” Zacharias Topelius ihmetteli vuonna 1850 Helsingfors Tidningar -lehden toimittajana Euroopassa levinnyttä uutta keksintöä, sähköistä lennätintä. Kuten kaikille aikalaisille, Topeliuksellekin lennättimen nopeus oli ällistyttävää. Hän laskeskeli, että sähkövirta tarvitsisi vain 1/200 sekuntia kulkeakseen runsaan 200 Ruotsin peninkulman matkan Helsingistä Turun, Oulun, Kuopion, Viipurin ja Pietarin kautta takaisin Helsinkiin.
Varhainen lennätinlaite 1830- ja 1840-luvun taitteesta. Lennätinlinjan rakentaminen Turkuun vuonna 1856 oli tiedonkulun kannalta mullistavaa. Ensi kertaa kaupunki kytkeytyi muuhun maailmaan yhteydellä, joka oli nopea vaikkei vielä aivan reaaliaikainen. Lähde: Wikimedia Commons.
Vaikka 1800-luvulla otettiin käyttöön useita tiedonkulkua parantaneita teknologisia uudistuksia, sähköisen lennättimen vaikutus oli mullistavin: vasta se merkitsi kuljetuksen ja kommunikaation ratkaisevaa erottamista toisistaan. Lennätin mahdollisti neuvottelemisen kaukaistenkin paikkojen välillä ilman päivien tai viikkojen viivettä. Nykyistä reaaliajassa toimivaa tietotekniikkaa pidetään ainutlaatuisena teknologisena uudistuksena, mutta lennätin siirsi kansainvälisen tiedonkulun lähelle ”reaaliaikaista” jo liki 200 vuotta sitten.
Suomalaiset sanomalehdet kuvasivat lennätinverkon laajenemista Länsi-Euroopassa 1840-luvulta lähtien, joten uuden tekniikan edut tunnettiin myös täällä. Suomen ensimmäinen lennätinlinja rakennettiin muun Euroopan vanavedessä Moskovan ja Pietarin kautta Helsinkiin vuonna 1855. Seuraavana vuonna linja ulotettiin Turkuun, missä se kulki Hämeenkadulta Aurajoen yli Kauppiaskadulle kauppias Nomellin taloon.
Turkulaiset ottivat lennättimen vastaan paitsi innostuksella myös pelonsekaisella jännityksellä. Åbo Underrättelser maalaili, miten ohut lanka yhdisti meidät sivistyneeseen Eurooppaan. Monet pitivät kuitenkin lennätintä lähes noituutena. Lehden mukaan vallalla oli ajatus, että ”pieninkin sormenkosketus siihen aiheuttaa salaisimmankin ajatuksen leviämisen ympäri maailmaa”.
Turkulaiskauppiaat tarttuivat välittömästi uuteen yhteydenpidon välineeseen, vaikka siinä oli aluksi kosolti teknisiä ongelmia. Vajaata kuukautta lennätinaseman avaamisen jälkeen kauppahuoneen omistaja Carl Magnus Dahlström lähetti kolme ”sähködepessiä” ulkomaille. Näistä ensimmäinen meni perille, muiden sisältöä ei sen sijaan lennätintoimipaikoissa ollut ymmärretty. Ruotsiksi kirjoitetut viestit olivat muuttuneet venäjäksi käännettäessä niin paljon, etteivät ne olleet enää Pietarissa luettavassa muodossa. Esimerkiksi nimi ”Johan Granfeldt” oli vaihtunut muotoon ”Ragano Granfeldt”. Lennätinliikenteen luotettavuus parani vuodesta 1860 lähtien, kun uusi Haaparannan kautta Ruotsiin kulkenut yhteys valmistui.
Henry Ulken maalaus presidentti Grantista vuodelta 1875. Kuva: Wikimedia Commons.
Turku on seissyt 1700-luvulta lähtien hyvällä sijainnilla Tukholman ja Pietarin välisellä reitillä. Tämä kahden metropolin välisenä levähdys- ja kauttakulkupaikkana toimiminen on tuonut Turkuun paljon myös tunnettuja ulkomaisia vieraita. Eräs Turussa vieraillut tunnettu julkisuuden henkilö oli Yhdysvaltain 18. presidentti ja tunnettu sotasankari Ulysses S. Grant (1822–1885), joka vieraili Turussa heinäkuussa 1878. Presidenttikausiensa jälkeen Grant oli lähtenyt puolisonsa Julia Dentin kanssa suurelle matkalle Eurooppaan vuonna 1877, ja yhtenä pääkohteena hänen matkallaan oli Pietari.
Grantin matka Pohjois-Eurooppaan ja Suomeen sai suuren mediahuomion Suomen suuriruhtinaskunnan sanomalehdissä, vaikka mistään valtiovierailusta ei luonnollisesti ollutkaan kyse. Lehdet kirjoittivat jo kesäkuussa 1878, kuinka Grantia oli kestitty Pariisissa, kuinka matka sieltä eteni Saksaan ja koska pariskunta saapuisi viimein Tukholmaan ennen Suomen-vierailua. Tieto levisi nopeasti sähkösanomina lehtien palstoille.
Lehdissä myös tehtiin tiettäväksi Grantin elämänvaiheita ja saavutuksia, ja siten suomalaisille rakennettiin hänestä suurmieskuvaa. Åbo Underrättelserkin kuvaili Grantia 29.7.1878 numerossaan sanoin: ”en af wår tids största celebriteter”. Grantin vierailun aiheuttama mediakiinnostus oli osa 1700-luvulla syntynyttä porvarillista julkisuuskulttuuria, jossa nimenomaan sanomalehdistö loi huomiota kirjailijoille, poliitikoille ja muille julkisuuden henkilöille, kuten Rousseaulle, Madame de Staëlille, Goethelle, Napoleonille tai Lisztille.
Turkuun presidentti Grant ja Dent saapuivat 28. heinäkuuta 1878 Finland-nimisen höyrylaivan kyydissä. Heitä oli vastaanottamassa arvovaltainen joukko turkulaisia. Paikalla olivat pormestari Herman Höckert ja yksi Turun varakkaimmista miehistä kauppias Ernst Dahlström, joka toimi myös tilaisuuden tulkkina. Satamaan saapuneet sadat kaupunkilaiset tervehtivät arvovaltaisia matkustajia hurraa-huudoin. Samppalinnanmäelle oli nostettu kunnianosoituksena Yhdysvaltain tähtilippu liehumaan.
Grantien päivän ohjelmaan kuului tutustumista kaupungin nähtävyyksiin. Hevosvaunuilla ajellen heidät vietiin Tähtitorninmäelle tutustumaan Engelin tähtitorniin ja sieltä Kupittaan kylpylään. Kupittaan jälkeen vuorossa oli vielä Tuomiokirkko. Päivällisen jälkeen Grantit matkustivat höyryveneellä Ruissaloon, jossa joivat kahvit nykyisin Kansanpuistona tunnetulla Yleisellä promenadilla. Kahvien jälkeen presidenttipari käveli rantapromenadilla ja keskusteli englannin kielen taitoisten turkulaisten kanssa.
Turkulaiset järjestivät Granteille lisäksi päivällisen uudessa Hotelli Phoenixissa Kauppatorin laidalla. Toistaiseksi voimme vain kuvitella, mitä presidenttiparille tarjoiltiin Phoenixissa. Useamman ruokalajin illallinen, kenties lasilliset samppanjaa ja hyvää punaviiniä Ranskasta, ja ehkäpä kahvi ja konjakki yhdessä sikarin kera kuuluivat kattaukseen, kuten monissa vastaavissa juhlissa tuohon aikaan.
Hotelli, ja kenties myös päivällinen, oli presidentin mieleen, sillä hän oli sanomalehtitietojen mukaan verrannut hotellia Washingtonin Valkoiseen taloon. Niin tai näin, ainakin turkulaisia varmasti miellyttivät Grantin kohteliaat sanat, sillä Phoenix oli valmistunut samana vuonna ja edusti uudenlaista mannermaista hotellikulttuuria kaupungissa.
Grant ei kuitenkaan yöpynyt hotellissa, vaan hän lähti seurueineen kohti Helsinkiä jo illalla. He saapuivat seuraavana aamuna Finland-laivan kyydissä pääkaupunkiin, jossa ”maailmanmainioksi” sanomalehdistössä kuvattu presidentti otettiin jälleen vastaan innostunein hurraa-huudoin. Helsingistä presidenttipari lähti laivalla kohti Pietaria vielä samana iltana.
Topi Artukka
Teksti on ilmestynyt laajempana versiona Turun historiallisen yhdistyksen Historia nyt -julkaisussa vuonna 2025.
Lähteet
Åbo Posten, Åbo Underrättelser, Suomen Wirallinen Lehti, Sanomia Turusta, Tampereen Sanomat, Hufvudstadsbladet, Vaasan Sanomat, Wiborgs Tidning, Helsingfors Dagblad numerot kesältä 1878
Lagerstedt, Ilpo: ”Malja vapaudelle!”. Yliopisto 7/1997, s. 21–23.
Leimu, Pekka: Phoenixin kohtaloita. Yliopisto 8/1997.
Turun palo 1827 oli iso tragedia, jonka tuhot koskettivat kaiken ohella myös kulttuurielämää. Turussa oli ollut virkeä teatteri- ja konserttitarjonta, ja etenkin teatterin osalta Turku oli ollut johtava kaupunki Suomessa. Palon myötä tämä asema kuitenkin menetettiin, kun kaupungin ylpeys, teatterinjohtaja Bonuvierin 1817 valmistunut teatteritalo katosi liekkeihin.
Turkulainen kulttuurielämä virkistyi palon aiheuttamasta alhosta yllättävän nopeasti ottaen huomioon, että ¾ osaa kaupungista tuhoutui ja iso osa asukkaista jäi kodittomiksi. Kaupungin konserttielämän keskuspaikka Seurahuone selvisi palosta, samoin Kupittaan kylpylä, jossa esitettiin myös teatteria. Sanomalehtiaineiston perusteella ensimmäiset julkiset konsertit järjestettiin syksyllä 1828 ja ensimmäiset teatteriesitykset kesällä 1829 juurikin Kupittaalla.
Esitysmahdollisuuksista huolimatta tilanne oli väliaikainen ja kaupungin kulttuuripiireissä kyti toive uudesta teatterirakennuksesta. Engelin uudessa asemakaavassa oli paikka teatterille, johon myöhemmin tuli Rettigien kaupunkipalatsin puutarha. Jostain syystä teatteria ryhdyttiin puuhaamaan kuitenkin kauppias Kingelinin omistamalle tontille Kauppatorin laidalle.
Teatterirakennuksen fasadi torin suuntaan. Kuva: Kansallisarkisto.
Kingelinin tontille valmistui kivisen teatterirakennuksen sijaan aluksi puinen teatteritalo. Sen tarkoitus oli alun perinkin toimia väliaikaisena näyttämönä niin kotimaisten kuin ulkomailta saapuneiden kiertelevien seurueiden esityksille, kunnes varsinainen teatteri saatiin rakennettua. Puisen teatterin suunnittelijaksi on arveltu Turun kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylichiä, joka vastasi myös tulevan kiviteatterin suunnittelusta.
Ensimmäiset esitykset järjestettiin puuteatterissa todennäköisesti pe 21.2.1834, jolloin siellä näyteltiin J. Lambertin seurueen toimesta Shakespearen Romeo och Juliette sekä August von Kotzebuen komedia Falkarne, ellerDen olyckliga slägten. Lambertin jälkeen teatterissa vieraili epäsäännöllisen säännöllisesti etenkin Ruotsista ja Saksasta tulleita kierteleviä teatteriseurueita, jotka esittivät niin komedia- ja draamanäytelmiä kuin ranskalaista oopperaakin.
Puisessa teatterirakennuksessa oli monen aikakauden teatterirakennuksen tapaan soikionmuotoinen permanto, jossa oli edessä orkesterisyvennys. Sen takana oli istuinrivejä, joissa oli todennäköisesti tuolit tai penkit, kuten aiemmassakin Turun teatterissa. Istumapaikkoja löytyi myös toisen kerroksen aitioriviltä, joka kiersi soikionmuotoisen permannon reunoja. Aitioita teatterissa oli yhteensä 17. Lisäksi toisen kerroksen päädyssä ollutta isompaa tilaa oli käytetty todennäköisesti lämpiönä.
Väliaikaisuus oli todella lyhytaikaista, sillä kivisen teatteritalon suunnittelu aloitettiin jo vuonna 1832. Puisen teatterin piirustuksissa tontille on jo aseteltu myös tuleva kivitalo. Valmiiksi uusi teatterirakennus, siis nykyinen Åbo Svenska Teatern, saatettiin vuonna 1839, jolloin myös ensimmäiset esitykset järjestettiin talossa. Puuteatteri säilyi kuitenkin olemassa aina 1860-luvulle asti, jolloin se purettiin pois nykyisen teatterin laajennuksen alta.
Topi Artukka
Lähteet:
Teatterirakennuksen pääpiirustukset, tontti 7:10:4, A13 Asemakaava-, tonttijako- ja rakennusvalvonta-asiakirjat, Turun maistraatin arkisto, KA Turku.
Åbo Tidningar 3.8.1828, 19.8.1829
Åbo Underrättelser 19.2.1834, 5.3.1834, 24.5.1834, 7.6.1834, 30.7.1836
Viljo, Eeva Maija; Nyman, Lena & Zilliacus, Clas: Åbo Teaterhus 150 år. Åbo Akademi, 1989.
Kuvakaappaus Turun Sanomien 2.12.1927 ilmestyneestä numerosta (Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)
Turku vietti 700-vuotisjuhliaan vuonna 1929 näyttävin menoin. Kaupungissa järjestettiin lukuisa määrä erilaisia tapahtumia ja huvituksia, joihin kaupunkilaiset saivat osallistua. Juhlien yhteydessä pidettiin myös suuret Turun messut, jotka ovat jääneet elämään modernismin yhtenä esiinmarssina. Mutta voiko olla, että Turku olisi juhlistanut jo kerran aikaisemmin 700-vuotista historiaansa, kuten Turun Sanomat 2.12.1928 otsikossaan ”Kun Turku vietti 700-vuotisjuhliaan” antoi ymmärtää.
Näiden vuonna 1857 vietettyjen juupeli- tai riemujuhliksi kutsuttujen juhlallisuuksien julkinen syy oli juhlistaa kristinuskon oletettua saapumista ensimmäisen ristiretken mukana Suomen alueelle vuonna 1157. Nykytiedon valossa juhlien ajoitus (ja motiivi) oli varsin ongelmallinen, mutta aikalaisille juhla edusti luterilaisen uskon riemujuhlan ohella suomalaisuuden ja kansallisten juurien etsintää. Juhlat olivat valtakunnalliset, ja esimerkiksi Helsingissä yliopisto juhlisti vuotta jo toukokuussa vihkimällä tohtoreita ja maistereita kahdessa erillisessä promootiossa.
Turussa riemujuhlia vietettiin perinteisin menoin yhdistämällä jumalanpalvelus ja sitä seurannut isompi yhteinen juhla ohjelmineen. Juhlapäivä käynnistyi varhain tykinlaukauksilla, ja Tuomiokirkossa järjestettiin aamusta asti useampi jumalanpalvelus. Kupittaalla taas juhlittiin torvimusiikin ja kuorolaulun voimin koristeellisessa, ristiretkiä ihannoivasti korostavassa ympäristössä. Juhlan arvokkuutta aikalaisten silmissä nostatettiin erikseen sävelletyllä juhlakantaatilla ja painattamalla juhlavuodesta muistomitali.
Muistomitali kristinuskon saapumisen 700-vuotisjuhlan kunniaksi vuodelta 1857. Suunnittelija Alexander Ljalin, kaivertaja Mihail Kutškin, tilaaja: Suomen senaatti. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Mutta miksi Turun Sanomat liitti kristinuskon muistojuhlan Turun kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksiin? Näyttää siltä, että kyse oli Turun Sanomien ja toimittaja Julius F–g:n pyrkimyksestä liittää oletettu kristinuskon saapuminen ja Turun synty yhteen. Lehti ei suoraan väitä, että Turku olisi perustettu jo 1157, mutta se synnyttää oletuksen, jonka mukaan Turku olisi ollut olemassa jo 1157. Täten kristinuskon riemujuhlan lisäksi tulisi juhlistaa myös Turun kaupungin historiaa
Turun Sanomat pohjasi kirjoituksensa etenkin Sanomia Turusta -lehden riemujuhlakoontiin 23.6.1857. Siinä lehden toimittaja kirjoittaa, kuinka riemujuhlaa vietettiin Turussa ”siinä paikassa, josta sanomien mukaan Kristuksen oppi ensin saarnattiin”. Samasta näkökulmasta kirjoitti myös Åbo Tidningar numerossaan 23.6.1857.
Mikään muu aineisto ei kuitenkaan tue ajatusta, että Turussa olisi vietetty kesällä 1857 kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksia. Päin vastoin seremoniat keskittyivät nimenomaan kristinuskoon ja ensimmäisiksi uskottujen saarnaamisten ympärille, ei Turun kaupungin perustamisen ympärille. Tämän varjolla juhlien tärkein pitopaikka oli Tuomiokirkko jumalanpalveluksineen, vaikka myös Kupittaan vanhalla pyhän Henrikin lähteellä riemuittiin vuosipäivää.
Kytkös kristinuskon saapumisen ja Turun kaupungin perustamisen välille jää siis vain parin toimittajan ajatteluksi, eikä Turussa vietetty kaupungin perustamisjuhlia ensimmäisen kerran kuin vasta 1929. Tällöinkin kyse oli virhetulkinnasta, joka sitten jäi elämään elinvoimaisena rajapyykkinä.
Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapauslaki tarjosi naisille ensimmäistä kertaa oikeuden oman, itsenäisen elinkeinon harjoittamiselle. Täysin vapaata se ei ollut, sillä naimisissa olevat naiset pysyivät holhoojiensa edusmiehisyyden alaisina aina 1930-luvulle saakka – toisin sanoen he tarvitsivat elinkeinonsa harjoittamiselle miehensä suostumuksen. Sitä ei aina ollut helppo saada, kuten Amanda Caleniuksen (1846–1890) tapaus osoittaa.
Leipurimestari August Caleniuksen kanssa naimisissa ollut Amanda aloitti liiketoimintansa jo vuonna 1879, jolloin hän ilmoitti myyvänsä omiin nimiinsä mämmiä, piirakoita, pasteijoita ja torttuja sekä tuoreita munia. Amanda piti myös pitopalvelua, joka järjesti häitä ja juhlia maksua vastaan. Lisäksi hän huusi huutokaupasta itselleen vuodeksi ravintolaoikeudet Ruissalon kansanpuistossa sijainneesta Allmänna Promenadenista 500 markalla. Kaksi vuotta myöhemmin hän maksoi oikeuksista 1 000 markkaa, mutta Maistraatti katsoi, ettei hän enää ollut tähän tehtävään kelvollinen. Syynä olivat toistuvat kahnaukset virkavallan kanssa, juhlissa esiintyneet järjestyshäiriöt, poliisin halventaminen sekä sopimaton käytös.
Ryhmäkuva Ruissalon kansanpuistossa sijainneelta Allmänna Promenadenin terassilta vuodelta 1894. Kuvaajana Axel Tammelander, Vapriikin kuva-arkisto.
Amanda ei kuitenkaan antanut periksi. Hän hankki itselleen oikeudet viinien myyntiin, vuokrasi Iso-Heikkilästä lukaalin häitä ja juhlia varten, hankki käyttöönsä myyntipaikan Aleksanterin torilta sekä alkoi ylläpitää kylpylaitosta. Vuoden 1886 alussa Amandan toimet saavuttivat kuitenkin mittasuhteet, jotka eivät enää saaneet hänen miehensä suostumusta, vaan tämä ilmoitti paikallislehdissä kieltävänsä muiden käymästä vaimonsa kanssa kauppaa tai myymästä hänelle tavaroita velaksi.
Leipuri August Caleniuksen paikallislehteen laittama ilmoitus liiketoiminnan kieltämisestä hänen vaimonsa kanssa, Turun Lehti 23.3.1886 no 23
Syy kiellolle selvisi nopeasti. Ensin Amanda ilmoitti lopettavansa liiketoiminnan. Seuraavaksi hänen miehensä ilmoitti pariskunnan tehneen konkurssin ja hänen vaimonsa poistuneen kaupungista. Amanda oli nimittäin saanut syytteet poliisiin kohdistuneesta kunnianloukkauksesta sekä kiroilemisesta. Varojen puutteessa hänet oli määrätty vankeuteen 24 päivän ajaksi. Lisäksi kävi ilmi, että Amanda oli ostanut huutokaupasta velaksi suuren määrän juhlakäyttöön tarkoitettuja huonekaluja ja jättänyt laskunsa maksamatta.
Oikeuteen Amanda päätyi kuitenkin vasta heinäkuussa, jolloin häntä syytettiin Helsingissä ravintolan laittomasta ylläpitämisestä, luvattomasta oluen anniskelusta sekä pyhäpäivän rikkomisesta. Tämä ei saanut Amandaa muuttamaan tapojaan, vaan monen muun pienimuotoista kauppaa harjoittaneen naisen tapaan hänen oli toimeentulonsa turvatakseen kerta toisensa jälkeen turvauduttava luvattomaan oluenmyyntiin, josta häntä rangaistiin viimeisen kerran Hangossa vuoden 1890 lopulla.
Jarkko Keskinen
Lähteet:
Keisarillisen Majesteetinarmollinen asetus 31.3.1879.
Aura 1.10.1885 no 115 (viinin myyntioikeudesta); 23.3.1886 no 35 (kauppiasoikeuksien luopumisesta); 13.5.1886 no 56 (sopimattomasta käytöksestä ja vankeudesta).
Sanomia Turusta 19.9.1885 no 217 (juhlien organisoinnista); 17.12.1885 no 293 (juhlalukaalien vuokraamisesta); 29.1.1886 no 23 (kylpylaitoksesta); 30.4.1886 no 98 (konkurssi-ilmoituksesta); 19.5.1886 no 114 (maksamattomista huonekaluista).
Turun Lehti 21.3.1883 no 22 (ravintolaoikeuksista);23.3.1886 no 23 (kieltoilmoituksesta).
Åbo Posten 16.4.1878 no 89 ja 23.3.1879 no 1879 (elintarvikkeiden myynnistä).
Åbo Tidning 24.4.1885 no 109 (ravintolaoikeuksista); 14.10.1885 no 279 (häiden ja muiden juhlien järjestämisestä); 18.12.1885 no 344 (kahnauksista poliisin kanssa); 20.1.1886 no 18 (torikaupasta); 3.1.1886 no 2 (kylpylaitoksesta); 19.7.1886 no 192 (syytteistä Helsingissä); 11.10.1890 no 276 (syytteistä Hangossa).
Lääkärin perheeseen Pohjois-Italian Torinossa vuonna 1775 syntynyt Gioacchino Otta vaikutti suuresti suomalaisen liikunnanopetuksen varhaisimpiin vaiheisiin. Nuorukaisena hän päätyi Napoleonin armeijaan, jossa yleni luutnantiksi saakka. Vuonna 1807 käydyn Pommerin sodan yhteydessä hän kuitenkin joutui ruotsalaisjoukkojen vangitsemaksi. Vapauduttuaan Otta jäi vaikuttamaan pysyvästi Itämeren alueelle.
Ruotsissa hän elätti itseään antamalla opetusta miekkailussa. Tämä osui ajan hermoon, sillä fyysiseen kulttuuriin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota eri puolilla Eurooppaa. Ruotsi oli tämän kehityksen kärjessä, ja erityisen vaikutusvaltaiseksi hahmoksi alalla kohosi Per Henrik Ling, joka nimitettiin vuonna 1805 Lundin yliopiston miekkailunopettajaksi.
Otta, jonka etunimi taipui ajan saatossa pohjoismaiseen muotoon Joachim, päätyi vastaavaan tehtävään Turun Akatemiaan vuonna 1812. Hänen edeltäjänään miekkailun ja tanssin opettajana toimi ruotsalaissyntyinen Johan Baptista Meyer, mutta tehtävä ehti olla tyhjänä kolme vuotta ennen Ottan saapumista Turkuun.
Ottan elämäntyö herätti kiinnostusta 1930-luvun lehdistössä, erityisesti Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen purkamisen yhteydessä. Kansan Kuvalehti 12.5.1934.
Turussa Ottan elämään astui myös sauvolainen Hedvig Finnberg, joka oli jäänyt leskeksi vuonna 1812. Finnberg ryhtyi pitämään majataloa Hämeentullin luona ja laajensi pian liiketoimintaansa Luostarikorttelista hankkimaansa huoneistoon. Jälkimmäisessä saatettiin viranomaisten luvalla harrastaa biljardia, joka mitä ilmeisemmin kiehtoi Ottaa. Avioiduttuaan Finnbergin kanssa keväällä 1816 myös Otta osallistui liiketoimintaan. Tästä esimerkkinä Åbo Allmänna Tidning -lehti julkaisi seuraavan vuoden kesäkuussa hänen allekirjoittamansa ilmoituksen, jossa tarjottiin myytäväksi vanhaa biljardipöytää, keppejä ja palloja.
Kuten monelle muullekin turkulaiselle, kaupungin palo syyskuussa 1827 merkitsi känteentekevää hetkeä Gioacchino Ottan elämässä. Hän menetti palon myötä omistamansa talon ja seurasi Turun Akatemian mukana Helsinkiin jatkamaan työtään. Otta vaikutti tammikuussa 1848 päättyneen elämänsä loppuun saakka Helsingissä, jossa hänen oppilaisiinsa lukeutui muiden muassa Zachris Topelius.
Ottan rooli oli hyvin aloitteellinen siinä, että Helsinkiin siirtynyt akatemia ja sen opiskelijat saivat käyttöönsä yksinomaan voimistelun ja miekkailun käyttöön tarkoitetun rakennuksen vuonna 1834. Kun rakennus purettiin tasan sata vuotta myöhemmin, Ottan työ eräänä suomalaisen liikuntakasvatuksen uranuurtajista nousi pinnalle eri yhteyksissä. Erityisesti Ottaa teki tunnetuksi 1930-luvun taitteessa professori Ivar Wilskman, joka kertoi italialaisen miekkailumestarin vaiheista paitsi kirjoissaan ja lehtikirjoituksissaan myös esimerkiksi liikuntakasvatuksen ja urheiluvälinenäyttelyn avajaispuheessaan kesällä 1930.
Joonas Kananen
Lähteet
Åbo Allmänna Tidning, 3.6.1817, nro 64, s. 4
Dahlström, Svante. Promenader 2. Åbo: Åbo tidnings- och tryckeri aktiebolags förlag . 1960.
Uusi Suomi 13.6.1930, nro 156, s. 1
Wilskman, Ivar. Muistelmiani voimistelu- ja voimailuelämämme alkuajoilta. Helsinki: Otava. 1929.
”Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkkää tanssia. Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä.”
Zacharias Topelius (1818–1898) julkaisi sadun ”Tomtegubben i Åbo slott” (Turun linnan tonttu-ukko) vuonna 1849. Satu julkaistiin myöhemmin muokattuna kokoelmassa Läsning för barn (Lukemisia lapsille). Sadussa 12-vuotias poika Matti, ruotsinkielisessä alkuteoksessa Matts, löytää sattumalta maanalaisen käytävän, joka johtaa Turun linnalta Turun tuomiokirkolle. Matti jää ansaan käytävään, joka sortuu hänen edessään ja takanaan. Poika ei kuitenkaan jää ikuisiksi ajoiksi vangiksi maan alle. Hänet pelastaa Turun linnan tonttu-ukko, yli 700 vuotta vanha, lähes raunioksi muuttuneen linnan suojelija.
Romantiikan ajan sadussa 12-vuotias lapsi kohtaa menneisyyden rapistuvassa linnassa, paikassa, johon liittyy menetys ja ajan kuluminen. Menneisyyden materiaalisten jälkien tutkimiseen liittyy riemua, mutta myös vaara joutua raunioiden vangiksi. Musketinluotien keräämisestä alkunsa saanut huoleton seikkailu saa uuden merkityksen, kun aika kuluu. Haltijatontun pelastamasta Matista tulee aikuisena vanhan ränsistyneen keskiaikaisen linnan vahtimestari. Hän päätyy vaalimaan linnan aarteita ja kivisiä muureja vielä vanhuusiälläkin. Mutta yhden nuoruuden menetys ei riitä, vaan tonttu vaatii myös Matin jälkeläisiä menneiden aikojen muistomerkin vaalijoiksi. Ihmisikä on lyhyt suhteessa linnaan ja sen edustamaan pitkään menneisyyteen. Vastuu muistamisesta ja yhteisen perinnön säilyttämisestä siirtyy tontun mukaan sukupolvelta toiselle.
Kuvitusta satuun Tomtegubben i Åbo slott (1849). Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.
Topeliuksen satu vaikutti osaltaan siihen, että kiinnostus linnan restauroimiseen heräsi 1800-luvulla. Restauroimissuunnitelma tehtiin 1880-luvulla, ja samaan aikaan linnan tiloja otettiin museokäyttöön. Ensimmäiset entisöimistyöt tehtiin vuosina 1929–1933. Samaan aikaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella lehdistössä Turun linnan tonttu-ukko esiintyi erilaisissa linnan entisöintiä ja kulttuuriperinnön vaalimista käsittelevissä teksteissä.
1840-luvulla Topelius käytti historiallisia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja osana satunsa maailmaa. Kuvaukset linnan materiaalisuudesta ja rapistuneista paikoista sitoivat nykyaikaa kaukaiseen menneisyyteen. Tornit, salit ja portaikot muistuttivat linnan asukkaista ja elämästä, joka siellä oli joskus ollut. Vanha Turun linnan tonttu-ukko, paikan oma haltija, muisti menneet tapahtumat ja toimi välittäjänä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Myöhemmin Topeliuksen romanttinen satukertomus on vedonnut monien lukijoiden mielikuvitukseen vaikuttaen osaltaan linnaan liitettyihin mielikuviin.
Martin Rudolf Heland Château d´Åbo. Teoksessa A. F. Skjöldebrand: Voyage Pittoresque au Cap Nord, Stockholm 1801. Museovirasto. Historian kuvakokoelma.
Vuonna 1910 Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattajassa ilmestynyt artikkeli ”Maanalaisista käytävistä” käsitteli maanalaisiin käytäviin liittyvää kiinnostusta ja historiallista mielikuvitusta niin Turussa kuin myös muissa eurooppalaisissa kaupungeissa. Teksti alkaa kuvauksella siitä, miten ruotsalainen vierailija tutustuu Turun linnaan Topeliuksen sadun innoittamana. Kuvaus havainnollistaa sitä, miten historialliset muistomerkit usein nähdään erilaisten kirjallisuuden luomien odotusten ja innoituksen valossa: ”[…] lukemattomat vanhat tarinat ja muistot ympäröivät ja kietovat katsojaa ja kuulijaa noissa vanhoissa saleissa. Topeliuksen Turun linnan tonttu-ukko oli lumonnut tämänkin muukalaisen – kuten hän itse väitti – jo hänen linnan portista astuessaan.”
Turun linnan tonttu-ukkoon viitattiin myös, kuten kuvattiin arkeologien ja museoalan ammattilaisten työtä kulttuuriperinnön tutkimuksen ja tallentamisen parissa. 1900-luvun alkupuolella eri alojen ammattilaisten yhteinen tehtävä kulttuuriperinnön säilyttämiseksi tuleville sukupolville rinnastettiin sadun kertomukseen ihmisen ja haltijatontun yhteisistä ponnisteluista linnan säilyttämiseksi tuhon ja unohduksen sijaan.
Elokuussa 1939, vain pari viikkoa ennen toisen maailmansodan alkamista, julkaistiin Suomen Kuvalehdessä artikkeli Turun linnan korjauksista:
”Linnassa, varsinkin sen vanhassa osassa on suoritettu melkoisia tutkimus- ja korjaustöitä, joiden pyrkimyksenä on ollut linnan restauraatio, entistäminen. […] Ja vaikka Turun linnan nykyiset tutkijat eivät löytäisikään sen uumenista Z. Topeliuksen kuvailemaa Turunlinnan tonttu-ukkoa, löytävät he ainakin sen ympäristön, jossa tonttu-ukon muistelemat tapaukset monia vuosisatoja sitten tapahtuivat, Turun linnan salaperäisen romantiikan.”
Talvi- ja jatkosota katkaisivat entisöimistyöt. 1280-luvulla perustettu Turun linna sai pahoja osumia vuoden 1941 pommituksissa. Päälinnan puuosat tuhoutuivat täysin tulipalossa. Sotien jälkeen restaurointityöt kestivät 15 vuotta. Linna avattiin entisöitynä yleisölle vuonna 1961.
Kommentarer till Tomtegubben i Åbo slott Läsning för barn Zacharias Topelius Skrifter – https://topelius.sls.fi https://topelius.sls.fi/sv/collection/221/text/21604
Herman Paul, Key issues in Historical Theory. New York, Routledge 2015.
Kyllikki Penttilä, Turun linnan tonttu-ukon puheilla. Kansan kuvalehti 18.12.1831. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Zacharias Topelius, Lukemisia lapsille. 3:mas osa. WSOY, Porvoo 1893, s. 52. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Zacharias Topelius, Tomtegubben i Åbo slott. Sagor af Topelius, tredje samlingen. Wasenius, Helsingfors 1849. Kansalliskirjasto, Doria julkaisuarkisto.
Turun linnan menneisyyttä etsitään. Suomen Kuvalehti 12.8.1939. Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Tuliaseiden yleistyttyä tarvittiin alueita, joilla niiden käyttöä voitiin harjoitella turvallisesti ja paukkeen häiritsemättä. Turun sotaväen harjoituspaikkoina käytettiin 1700-luvulla esimerkiksi linnankenttää sekä Kaarinan kirkon läheistä hiekkanummea. Sittemmin hattujen sodan (1741–1743) aikana turkulaisporvarit harjoittelivat Nummenmäellä. Ei ole varmaa, liittyikö näihin harjoituksiin ammuntaa ladatuilla aseilla vai vain tahtimarssia ja kivääriotteita.
Vanhimpia tietoja varsinaisista ampumaradoista on Venäjän vallan ajalta. 2. Turun Tarkk’ampumapataljoonan ampumarata sijaitsi aluksi Kupittaalla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen Kärsämäellä. Kupittaan ampumarata oli vuokrattu pataljoonalle 18.9.1882 tehdyllä sopimuksella 25 vuoden ajaksi. Alueella sijaitsi myös ruutivarasto ja ”maalinammuntahuoneita”. Sopimus purettiin 1899 ja rakennukset purettiin vuonna 1900, kun rata myytiin huutokaupalla. Kärsämäen eli ”Turun seisontapaikkasotaväen” rata valmistui vuosisadan lopulla, mutta sitä piti vielä kunnostaa. Hankala rata-alue sijaitsi vetelässä suossa. Turun pataljoonan miehistö teki radalla vuonna 1900 kuivaustöitä, ja ampumarata aidattiin 1901.
Turun metsästysseuran ilmoitus Åbo Underrättelserissä syyskuussa 1874. Kuva: Åbo Underrättelser, 5.9.1874.
Turun metsästysseuralla oli oma, vuonna 1874 valmistunut ampumarata ”kaupungin laitumella”. Tätä tarkempaa tietoa sijainnista ei ole. Metsästysseuran radalla kisattiin esimerkiksi 17.6.1883 Helsingin Sporttiklubin järjestämä ampumakilpailu, josta ilmoitettiin Turun Lehdessä ”niille kunnioitettaville talonpoikaissäädystä, jotka haluavat ottaa osaa”. Toinen saman tahon järjestämä kilpailu pidettiin heti perään 28.6.1883. Ampumamatka oli 200 kyynärää (noin 118 metriä).
Muillakin yhdistyksillä, kuten 1893 perustetulla Turun Ampumataidon Ystävillä oli omia ratoja. Seuralla oli rata vuonna 1903 Turun eteläisillä takamailla, parin kilometrin päässä Uudenmaan tullista. Määräysten kiristyttyä uusi rata toimi Kärsämäessä vuodesta 1922 alkaen. Rata piti lunastaa vuonna 1921 kahdelta maanomistajalta, sillä sen halki kulki Kaerlan ja Kärsämäen kylän raja.
Turun suojeluskuntapiirin ampumakilpailut Kärsämäen radalla vuonna 1925. Kuva: Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11–12/1925, s. 11.
Suojeluskunnille ampumaradat olivat ensisijaisen tärkeitä. Turun suojeluskunta käytti Kärsämäen ampumarataa, kunnes vuonna 1925 uusi rata valmistui Ispoisten kartanon maille, kaupungin ja Kaarinan kunnan rajalle. Rata oli tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön ja sijainti oli valittu niin, että turkulaiset pääsisivät radalle näppärästi. Rata sijaitsi metsäisten mäkien rajaamassa laaksossa, mikä vaiensi pauketta. Ampumaratoja oli 100, 150 ja 300 metrin matkoille. Vihkiäisten yhteydessä 28.6.1925 kehuttiin erityisesti radan ampumapaviljonkia. Kärsämäen radan käyttö jatkui samalla edelleen. Varsinais-Suomen Vartio kirjoitti uudesta radasta: ”Versokoon ja kasvakoon sen suojissa suomalainen ampumataito ja lujittukoon sen tanhuvilla voimakas isänmaan puolustamisen tahto.” Rata siirtyi kaupungille vuonna 1944, ja sen toiminta päättyi 1964. Radan paikalle rakennettiin kerrostaloja.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Aitamäki, Aaro. Turun seutu ja sotaväki: piirteitä alueen varuskunnallisesta kehityksestä ja sotilaselämästä. Turun kaupunki, 1991.
Ahola, Harri. Kartalta ja muistoista kadonneet. Turun Sanomat 1.3.2024.
Ampujain lehti: Suomen ampujain liiton äänenkannattaja 13/1930.
Länsisuomen Työmies 9.3.1901.
Turun Lehti 13.6.1883; 17.3.1900.
Sanomia Turusta 15.5.1874; 29.6.1900.
Uusi Aura 21.11.1899; 11.11.1923
Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 9/1923.
Elinkeinovapaus avasi ovet uudenlaisen kaupunkitalouden synnylle 1800-luvun lopulla. Entisten rakenteiden murtuessa myös naisten oli entistä helpompaa löytää markkinoilta tilaa oman itsenäisen liiketoimintansa harjoittamiselle. Turussa 1800-luvun lopun näkyvimpiä naisyrittäjiä oli Turussa vuonna 1845 syntynyt Selma Paulina Nordlin (os. Pettersson).
Selma avioitui 17-vuotiaana paikallisesta merenkulkuoppilaitoksesta valmistuneen kapteeni Gustav Reinhold Nordlinin kanssa vuonna 1868. Jo seuraavana vuonna he perustivat yhdessä kaupunkiin siirtomaatuotteita, hedelmiä ja herkkuja myyvän myymälän kotinsa yhteyteen. Liikkeen pyörittäminen jäi pitkälti Selman hoidettavaksi, sillä Gustav oli enenevissä määrin merillä ja liikkeen oli tarkoitus turvata perheen toimeentulo hänen poissa ollessaan.
Selma oli myös eräs niistä kauppiaista, jotka ymmärsivät mainonnan merkityksen liiketoiminnan menestymiselle. Näin ollen perheen liiketoimintaa on mahdollista seurata lähes päivittäin ilmestyneistä ilmoituksista ja mainoksista. Myymälän valikoimiin kuului alusta saakka eri puolilta Eurooppaa tuotuja herkkuja, kuten omenoita Krimiltä, portviiniä Portugalista, appelsiineja Valenciasta, punaviinejä Bordeaux’sta sekä joulupöytään tuotuja kalkkunoita Pietarista. Valikoimasta oli myös suuren suosion saavuttanutta Amykos-suuvettä, joka ainakin lehtimainoksen mukaan auttoi lähes kaikkeen.
Ruotsalaisen apteekkari Henrik Gahnin kehittämän Amykos suuveden sanomalehtimainos, Åbo Posten 27.11.1878, nro 277.
Vuoden 1883 alussa Selma laajensi yritystään perustaen muotimakasiinin ystävänsä Serafia Jacobssonin kanssa. Serafia kuoli kuitenkin jo samana vuonna ja liike siirtyi Selman omistukseen. Muotiala osoittautui menestykseksi. Liike tarjosi asiakkailleen viimeisintä muotia: kankaita, vaatteita ja hattuja, joita Selma hankki ympäri Eurooppaa vieraillen säännöllisesti muun muassa Lyypekissä ja Berliinissä. Menestys rohkaisi häntä avaamaan myös uuden myymälän.
Selma Nordlinin ilmoitus lähdöstä Berliiniin ostamaan sesonkituotteita. Åbo Tidning 21.4 ja 18.8.1886.
Selma jäi leskeksi ja yksin kahdeksan lapsensa kanssa ollessaan 42-vuotias vuonna 1887. Tämä ei kuitenkaan hidastanut liiketoimintaa, päinvastoin. Hän perusti sokerileipomon, avasi herkkukaupalle toisen toimipisteen, perusti kaupungin ensimmäisen wieniläiskahvilan sekä osti vaurioituneen höyrylaivan ja korjautti sen henkilöliikenteeseen Turun saaristoon. Hän haki lehdissä jatkuvasti myös uutta työvoimaa sekä myymälöihinsä että kotiinsa auttamaan lasten hoidossa. Samalla yritys saavutti oman lakipisteensä.
Suomeen saapui 1890-luvussa lama, joka ajoi Selman lopulta vararikkoon vuonna 1892. Koti Turussa vaihtui Maarianhaminaan, jossa hän aloitti alusta. Selma kävi siirtomaatavarakauppaa ja valmisti karamelleja seuraavan 20 vuoden ajan, ennen muuttamistaan takaisin Turkuun, jossa hän kuoli 83 vuoden iässä vuonna 1928.
Jarkko Keskinen
Lähteet:
Aura 18.5.1888 no 114 (Wiener café)
Sanomia Turusta 28.3.1883 no 64 (Muotimakasiini); 22.11.1887 no 271 (sokerileipomo); 3.5.1888 no 78 (laivanosto), 6.2.1888 no 30 (palkollisia), 24.4.1888 no 94 (kotiapulainen)
Åbo Posten 27.11.1878 no 277 (Akomys suuvesi)
Åbo Tidning 16.5.1883 no 129 (viini); 12.2.1884 no 41 (omenat); 13.2.1884 no 42 (Portviini ja appelsiinit); 12.12.1884 no 338 (Kalkkuna); 21.4.1886 no 108 ja 18.8.1886 no 222 (Berliini); 18.10.1887 no 283 Miehen kuolema); 6.9.1892 no 241 (Konkurssi)
Turussa on todistettavasti pyöräilty nyt jo 140 vuoden ajan, sillä yksi Suomen ensimmäisistä pyöräilyseuroista, Åbo velocipedklubb, perustettiin täällä vuonna 1886. Mutta miten monia ihmisiä onkaan kaikkien näiden vuosien aikana mahtanut saapua Turkuun pyörällä? Eniten tänne on epäilemättä pyöräilty aivan lähialueilta, niin töihin tai kouluun kuin ostoksille ja vierailuillekin. Mutta moni on polkenut Turkuun myös paljon kauempaa.
Suurimman osan 1900-lukua oli tavallista kulkea polkupyörällä tarvittaessa pitkiäkin matkoja. Oma äitini oli niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa pyöräillyt yhden päivän aikana kotoaan Säkylän Iso-Vimmasta Jopolla Turkuun ilmoittautuakseen kesäyliopistoon matematiikan kurssille. Lapsena tämä tuntui minusta uskomattomalta uroteolta. Vastaavista, mutta huomattavasti vanhemmista, reissuista on tallella runsaasti mainintoja museovirastossa, missä säilytetään vuonna 1971 tehdyn polkupyöräkyselyn vastauksia. Poimittakoon siis sieltä joitain muistoja pyöräilemisestä Turkuun.
Kuvassa pyöräilyleirille osallistuvat lapset pitävät juomataukoa matkalla Keravalta Turkuun heinäkuussa 1985. Kuva: Keravan museopalvelut.
Turussa opiskelevat taittoivat usein kymmeniä kilometrejä hiekkateitä koulukaupungin ja kodin välillä polkien. Kyselyn vastaajissa on vauraiden maalaisperheiden poikia, jotka kertoivat käyneensä 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana Turusta viikonloppuisin kotonaan esimerkiksi Mellilässä, Yläneellä ja Nousiaisissa. Polkupyörä oli niihin aikoihin kallis ja haluttu kulkuväline.
Vuonna 1911 syntynyt naispuolinen vastaaja muisteli saaneensa polkupyörän 1920-luvun alkupuolella siten, että kustansi itse puolet hinnasta keräämällä apilansiemeniä ja vanhemmat maksoivat loput. Hankkeessa auttoi isoveljen työpaikka turkulaisessa Merilän tehtaassa, joka oli perustettu vuonna 1904 Suomen ensimmäiseksi polkupyörätehtaaksi. Vastaaja kävi Turussa oppikoulua ja tarvitsi pyörää pistäytyäkseen kotonaan Liedossa. Hän muistelee pyörän olleen näillä matkoilla kuin lastattu kameli: molemmissa ohjaustangoissa oli suuri kassi ja tarakalla vielä perunasäkki.
Polkupyörä ei silti ollut pelkästään hyötyä varten, vaan se oli myös tärkeä seuraelämän välikappale. Vuonna 1907 syntynyt vastaaja muisteli nuorten käyneen hänen kotipaikkakunnaltaan Huittisista tanssimassa jopa Turussa asti pyörällä. Piioilla ei pyöriä ollut, mutta he saattoivat saada kyydin jonkun nuoren miehen polkupyörän putken päällä.
Vuonna 1898 syntynyt maanviljelijän poika muisteli ensimmäisen maailmansodan aikana kotoaan 170 kilometrin päästä Turkuun tekemäänsä pyöräretkeä, jonka varrella hän muun muassa pysähtyi virkistämään itseään kestikievarissa Piikkiössä. Missään urheiluvaatteissa hän ei toki ollut matkalla, vaan villaisessa tweed-puvussa. Reissun ikimuistoisin hetki liittyikin pukuun ja ajan tieoloihin:
”Muistan kun saavuin Turkuun, ja istuin Braahen puistossa, ihaillen tuomiokirkkoo, silmäni osuivat siniseen seviottipukuuni se olikin muuttunut harmaaksi. Hien kostuttamaan pukuun oli tarttunut hienoo hiekkaa ja pölyä, joka ei paljon lähtenyt ennen kun kuivui.”
Oletko sinä joskus pyöräillyt Turkuun kaukaa? Voit kertoa siitä kommenteissa.
