Aihearkisto: 1800-luku

1800-luku

Turun kaupunginkomendantti vuosina 1865–1887

Kommentoi

Jalkaväen majuri Nikolai T. Golovatšev nimitettiin Turkuun kaupunginkomendantiksi joulukuun puolivälissä 1865. Paikallisten kaupunginkomendanttien, eli kaupungissa sijainneen venäläisen varuskunnan komentajien, jatkumo, johon lukeutui muun muassa Nikolai Demidov ja Carl von Derschau, sai uuden henkilön yli 20 vuoden ajaksi. Golovatšev oli aikaisemmin ollut sijoitettuna Bomarsundin linnoitukseen ja opettajaksi Helsingin junkkarikouluun.

Jakkaralla istuva viiksekäs mieshenkilö, jolla on yllään univormu.
Åbo Akademin kirjaston arkistokokoelmat. Åbo Akademis Bildsamlingar / ÅABS. Vinjetterat Porträtt Av General Nikolai Golovatscheff Sittande I Knästycke. Kuva: Reinberg, Johan Jakob (1860–1897). Åbo. Ladattu 11.5.2026.

Venäläinen varuskunta toi omat ominaisuutensa Turun yhteiskunnalliseen elämään. Golovatševin komendanttiaikana venäläiset sotilaat jatkoivat Kakolan vankilan ulkovartijoina. Käytäntö lopetettiin vuonna 1896. Sotilaat saatettiin myös määrätä auttamaan tulipalojen sammuttamisessa tai auttamaan poliisiviranomaisia. Esimerkiksi Turun poliisikivalteri Söderström jahtasi vankikarkureita neljän kasakkasotilaan kanssa vuonna 1870. Kuvernööri Carl Magnus Creutz ilmoitti myös sanomalehdessä kaupunkilaisille Golovatševin aloittavan sotilaiden ampumaharjoitukset toukokuussa 1877. Kaupunginkomendantti oli siis sotilaidensa kanssa vuorovaikutuksessa kaupungin viranomaisiin asioiden järjestämistä varten. Toisaalta sosiaalinen vuorovaikutus kaupunkilaisten ja varuskunnan välillä sisälsi sekä rikoksia että avioliittoja. Varuskunta tarjosi myös taloudellisia mahdollisuuksia urakkatöiden muodossa.

Nikolai Golovatšev osallistui kaupungin seuraelämään hevosurheilun kautta, sillä hän toimi yhtenä yhdeksästä palkintotuomarista Turussa järjestetyistä kilpa-ajoissa huhtikuussa 1870. Hänet valittiin hevosystäväin yhdistyksen kilpa-ajojen järjestämisen toimikuntaan joulukuussa 1871. Seuraavana vuonna hänet valittiin yhdistyksen hallitukseen. Eversti Golovatšev ylennettiin kenraalimajuriksi vuoden 1887 lopussa. Samalla hänelle myönnettiin ero palveluksesta ja oikeus sekä nauttia palkkansa eläkkeenä että kantaa virkapukua.

Kenraalimajuri kuoli vuonna 1897. Hänen hautajaisiinsa osallistuivat ystävien, sukulaisten, Turun ortodoksisen seurakunnan diakonien ja kirkkokuoron lisäksi paikallisia silmäätekeviä. Näihin lukeutuivat kenraali Wilhelm von Kraemer ja lääninsihteeri A. W. Rydman. Eversti von Willebrand toimi hautajaisten järjestäjänä. Asevelvollisen pataljoonan soittokunta soitti virren ja everstiluutnantti Muurman ojensi kauniin seppeleen. Lehtori Gustaf Cygnaeus laski palmunoksan haudalle ja totesi kiittäen Golovatševin tahdikkaan huomaavaisuuden ja vilpittömän hyväntahtoisuuden, jota hän osoitti Turun kaupungille monien vuosien ajan.

Vainajaa surivat hänen tyttärensä Olga, Alexandra ja Katja, vävynsä kenraalimajuri Henrik Willehad Åkerman ja Turun hovioikeuden hovioikeudenneuvos Alexander Wilhelm Sallmén ja lastenlapset. Kirkkoherra Konstantin Stepanovitš Skorodumov siunasi Nikolai Golovatševin hänen edesmenneen vaimonsa Emelien viereen Turun vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, jossa hauta vieläkin on.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Aura, 14.3.1893, nro 31 (3-päiv. painos), s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/726641?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 4.5.2026.

Nybergh, Vihtori: “Turun kuritushuone 1853–1903,” DIGI – Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa. https://digi.kirjastot.fi/items/show/125102. Viitattu: 04.05.2026.

Sanomia Turusta, 21.1.1870, nro 3, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482052?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 4.5.2026.

Sanomia Turusta, 23.5.1877, nro 39, s. 3.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/484657?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 4.5.2026.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 21.12.1871, nro 151, s. 3.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/418770?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 4.5.2026.

Suometar, 14.12.1865, nro 291, s. 2.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/424681?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.4.2026.

Turun Lehti, 1.12.1887, nro 141, s. 2.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/461474?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.4.2026.

Uusi Suometar, 7.4.1870, nro 28, s. 2.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/429019?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 11.5.2026.

Westerlund, Adolf Wilhelm: Turun hovioikeuden presidentit, jäsenet ja virkamiehet 1623–1923: elämänkerrallisia ja sukuhistoriallisia muistiinpanoja. Osa 1. Suom. Aleksi Käpy. Turun kirjapaino ja sanomalehti osakeyhtiö. Turku, 1923.

Åbo Tidning, 15.6.1897, nro 159, s. 2.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/564544?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.4.2026.

Åbo Tidning, 13.6.1897, nro 157, s. 2.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/552577?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 25.4.2026.

Åbo Underrättelser, 3.2.1872, nro 18, s. 1.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/361200?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 4.5.2026.

1800-luku, 1900-luku

Turun varhaiset katuvalot

Yksi kommentti

Julkinen valaistus on nykyajan vauraan maailmanosan kaupungeissa oletusarvoinen osa pimeän ajan arkea. Valaisematon kaupunkiympäristö ajatellaan helposti turvattomaksi, ja julkisen valaistuksen vähentäminen herättää tavallisesti vastustusta. Toisaalta valosaasteen aiheuttamat ongelmat ja valaistuksen energiankulutus ovat herättäneet keskustelua valon tarpeellisuudesta, merkityksestä ja rajoittamisesta. Tässä blogissa etsiydyn Suomen julkisen valon ja valosaasteen alkulähteille: Turun varhaiseen katuvalaistukseen.

Turku oli Suomen ensimmäinen kaupunki, jossa otettiin käyttöön katuvalot vuonna 1805. Tuolloin ne olivat öljy- ja kynttilälyhtyjä, joita oli ripustettuna rakennusten seiniin noin 300 kappaletta. Sanomalehdet kuvasivat marraskuussa 1805, miten turkulaiset olivat sankoin joukoin kerääntyneet iltaisille kaduille ihmettelemään uutta valoa. Nykyään pieni tuikkuvalo tuskin hetkauttaisi, ja se saattaisi tuntua ennemminkin pelottavalta voimakkaisiin sähkövaloihin tottuneille ihmisille.

Vuonna 1863 Turussa siirryttiin kaasuvaloon hieman Helsingin jälkeen. Kaasulaitos sijoitettiin Ursinin- ja Eerikinkatujen kulmaukseen, missä sen muinaisesta, jo sata vuotta sitten päättyneestä historiasta kertoo yhä tyhjillään oleva tontti. Kaasulaitostoiminnan aiheuttamat maaperän epäpuhtaudet tekevät tontin rakentamisesta kallista, ja siksi se on yhä tyhjänä.

Alkuvaiheessa, syksyllä 1863, kaupungin kaduille asennettiin 217 kaasulyhtyä. Vanhat kynttilälyhdyt jäivät yhä käyttöön valtaosassa kaupunkia, muun muassa Luostarinmäellä, sillä vain kaupungin keskeisimmät alueet ja väylät valaistiin kaasuvaloin.

Kartta 1: Turun kaasulyhdyt kaasuvalaistuksen alkaessa vuonna 1863 mustilla pisteillä. Pohjakartta: Turun kaupunginarkisto. Käsittely ja lyhtyjen sijoittelu: Panu Savolainen.

Kartassa 1 on kuvattu Turun ensimmäiset kaasulyhdyt vuonna 1863 mustin pistein. Kartta julkaistaan tässä blogissa ensi kertaa. Siitä näkyy, miten kaasuvalaistus oli paitsi käytännöllinen parannus myös kaupungin edustuksellisimpia alueita kaunistava ja korostava teknologia. Tiheimmn lyhtyjä oli Tuomiokirkon ympäristössä ja jokivarsissa. Akatemiatalon jokaisella kulmalla oli kaasulyhty. Lisäksi katulyhdyin oli valaistu suurimmat pääkadut, Kauppatorin ympäristö, Piispankatu sekä kaupungista ulos johtavat Uudenmaankatu ja Hämeenkatu.

Vuonna 1863 kaupungissa oli 217 kaasulyhtyä, joista 198 oli tolppalyhtyjä. 19 lyhtyä oli kiinnitettynä rakennusten seinissä oleviin pidikkeisiin. Kaasuvalaistus ei aluksi ollut ympärivuorokautinen, vaan lyhdyt paloivat täydellä liekillä kello 11 asti ja puolella liekillä klo 01 asti. Kuutamon aikaan kirkkaalla säällä lyhdyt olivat sammutettuina. 

1800-luvun lopulla osaa lyhdyistä alettiin käyttää läpi yön, ja kaupungissa oli vuoteen 1929 asti ”ilta- ja aamulyhtyjä”, joista ensin mainitut sammutettiin klo 12 ja jälkimmäiset paloivat aamun sarastukseen asti. 

Valaistusta ei laajennettu merkittävästi ennen 1890-lukua, jolloin lyhtyjen määrä kasvoi kaksinkertaiseksi viidessä vuodessa. Tässä vaiheessa katuvalaistus laajeni suureen osaan ruutukaava-aluetta. Kaasulyhtyjen määrä oli korkeimmillaan vuonna 1914, jolloin niitä oli 796 kappaletta. 1920-luvun puolivälin kaasulyhtyjen määrä väheni nopeasti sähkövalojen yleistyessä ja korvatessa kaasuvalon. Turun viimeinen kaasulyhty sammui vuonna 1929.

Panu Savolainen

1700-luku, 1800-luku

Yrttejä unettomuuteen

Kommentoi

Vesihoito, kääreet, maitodieetti, lepohoito. Mielikuvaharjoitukset. Magnetismi. Sähköhoidot. Suklaa, banaani, juusto. Bromi, kloraali, oopiumi, morfiini, veronaali. Unikko. Kamomillatee.

Jos ei uni tule, ehkä näistä löytyisi apua?

Unettomuus ei ole vain meidän aikamme vaiva. Unen puutteeseen on etsitty hoitokeinoja tuhansien vuosien ajan. Osa on varsin mielikuvituksellisia, ja jotkut kuulostavat nykynäkökulmasta jopa vaarallisilta. Silti moni uneton tietää, että jossain pisteessä sitä on valmis kokeilemaan melkein mitä vain, että saisi nukuttua. 

Suomalaisesta kansanperinteestä löytyy runsaasti ohjeita unen saantiin. Luonnosta saatavat aineet kuten unikko, sianpuolukka tai sudenpursu listataan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistojen kansanlääkintää käsittelevissä aineistoissa, samoin saunominen ja tietysti viina. Ehkä taiat tai loitsut auttaisivat? Tai kenties peseminen vihdalla, jolla ”kuuntautinen” nainen on kylpenyt?

Elias Lönnrotin Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri -teoksella (1839) oli merkittävä rooli terveysneuvojen levittämisessä. Apteekkimuseon ja Qwenselin talon Kun lääkäri ei ole lähellä -näyttely. Kuva Pälvi Rantala.

Monia kasveja, joilla on hoidettu unettomuutta, on käytetty lääkekasveina vuosisatojen ajan, ja esimerkiksi koiruoho, siankärsämö, kataja ja kamomillasaunio olivat kansanlääkinnässä monikäyttöisiä yleisrohtoja. Kun lääkäri ei ole lähellä -näyttelyssä  Apteekkimuseossa voi tutustua 1700- ja 1800-luvun kansanlääkintään. Museon herbahuoneesta taas löytyy muun muassa sitruunamelissaa, jolla voidaan hoitaa esimerkiksi hysteriaa, unettomuutta ja kuukautisvaivoja, kamomillasaunio taas rauhoittaa ja ehkäisee tulehduksia ja vatsavaivoja.

Myös Louhisaaren linnan talousreseptien joukosta, 1820-luvulla muistiin kirjattuna, on ”Elämän eliksiirin” ohje, jolla monien muiden vaivojen lisäksi hoidettiin unettomuutta. Vähän ennen nukkumaan menoa tuli ottaa 30 tippaa juomaa, johon tuli muun muassa hyvin liuotettua salpietaria (kolme luotia), valkoista viinikiveä (niin ikään kolme luotia) ja sama määrä punaisen mirhamin kumia.

Löytyisikö näiden yrttien joukosta apua unettomuuteen? Turun Apteekkimuseon herbahuone. Kuva Pälvi Rantala.

Monenlaiset yrttijuomat ja iltateesekoitukset ovat nykyäänkin tuttuja markettien ja luontaistuotekauppojen hyllyiltä. Ainakin kamomilla on edelleen suosittu iltajuoma, ja jokailtaisen suklaanmussutuksen voi ehkä ainakin itselleen perustella sillä, että se tuo hyvän unen. 

Pälvi Rantala

Lähteitä: 

Apteekkimuso ja Qwenselin talo. Tuula Hänninen, Johanna Viitaharju ja Jukka Vornanen. Turun museokeskus 2018.

Dornblüth, Otto: Unettomuus ja sen hoito. Helsinki: Weilin & kumpp. Osakeyhtiö, 1912.

Kun lääkäri ei ole lähellä. /När läkaren är långt från hemmet./ When the Doctor is Far from Home. Apteekkimuseo ja Qwenselin talo, näyttely 13.3.2026–15.8.2027. 

Kuurne, Jouni: Louhisaaren linnan talousreseptit (n. 1770–1850.) SKS, Helsinki 2008.

Oudinot, P. & Jagot, Paul C.: Miten pääsette unettomuudesta: taito helposti nukkua, vaikka on melua, huolia tai vaivoja. Ranskasta suomentanut Valfrid Herman. Kariston tietokirjat 31, 1929.

Rantala, Pälvi: ”Terve uni on kasvatuksella hankittavissa”: nukkumisen ohjeistaminen 1800-1900-luvun vaihteen suomalaisissa terveysohjeissa.  J@rgonia, 15 (29), 62–79.

Rissanen, Anu: Veden merkitys mielisairaaloiden muuttuvissa hoitokulttuureissa. Teoksessa Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus. Toim. Saara Jäntti, Kirsi Heimonen, Sari Kuuva & Annastiina Mäkilä. Nykykulttuurin tutkimus, Jyväskylä.

Rantala, Pälvi: Valvojat. Tutkimusmatka unettomuuden historiaan. Avain 2022. 

Scrivner, Lee: Becoming Insomniac. How Sleeplessness Alarmed Modernity. Palgrave Macmillan, 2014.

Shorter, Edward: Psykiatrian historia. Suom. Eila Salomaa. Alkuteos A History of Psychiatrry 1997. Into Kustannus Oy, 2019. 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Perinteen ja nykykulttuurin arkisto – Kansanlääkintä, Unettomuus.

1800-luku, 1900-luku

Sorvausnäytös Kuurojen koululla

Kommentoi

Turun Kuurojen koululla järjestettiin kesäkuun alussa 1911 harvinaislaatuinen näyttely, joka lehtitietojen mukaan oli ”ensimmäinen laatuaan meillä Suomessa”. Koulun tiloihin oli koottu käsityönäyttely, joka esitteli laajasti kuurojen tekemää taidetta ja käsityötä. Paikka oli merkityksellinen, sillä Turku oli kuurojen opetuksen pioneerikaupunkeja Suomessa. Nuori Carl Oscar Malm oli perustanut yksityisen kuurojen koulun Porvooseen jo vuonna 1846, mutta Malmin Turkuun vuonna 1860 perustamasta koulusta tuli ensimmäinen valtiollinen kuurojen oppilaitos. Se toimi aluksi vaatimattomassa puurakennuksessa nykyisen Yliopistonmäen kupeessa. Vuonna 1899 arkkitehti Theodor Granstedt suunnitteli sille näyttävän kivirakennuksen, joka nykyään tunnetaan Turun yliopiston Signum-talona.

Kuurojen koulu vuonna 1936. Kuva: Turun Sanomat/Turun kaupunginmuseo.

Vuoden 1911 näyttelyyn saapui kaikkialta Suomesta paitsi teoksia myös tekijöitä. Eniten huomiota sai osakseen kuurosokea sorvari Frans Leijon (1878–1947), joka oli saanut oppinsa Pietarsaaren kuurojenkoulussa ja joka oli alun perin kotoisin Yläneeltä. Lapsena näkönsä ja kuulonsa menettänyt poika oli elänyt villilapsena, kunnes hänet kymmenvuotiaana oli lähetetty Pietarsaareen oppia saamaan. Kouluvuosiensa aikana Frans oppi taitavaksi puun käsittelijäksi, ja ennen pitkää hän opetteli myös sorvaamaan, opettajien vastustuksesta huolimatta.

Sanomalehti Uuden Auran toimittaja tutustui näyttelyyn ja kiinnitti erityistä huomiota Fransiin. Hän kirjoitti: ”Ihmeellistä oli katsella hänen töitänsä. Ihmiseltä puuttuu näkö ja kuulo ja kuitenkin voi tehdä jotain kunnollista! Hän oli valmistanut raudasta rikkaruoholapion, hopeasta sormuksen, puusta parsinsienen ja neulatyynyt sekä messingistä lautasrenkaan ja avainlaatan ynnä nikkelistä nimilaatan. Oli siinä jo sokeakuuromykän töiksi. Ammatiltaan on Frans Leijon sorvari.”

Kaksi kuurosokeaa yhteiskuvassa, Frans Leijon ja Maria Lovisa Nyman. Kuva: Kuurojen museo, Työväenmuseo Werstas.

Fransilla oli erityisen herkkä tuntoaisti, ja hän käytti paljon aikaa siihen, että puuesineiden liitokset tulivat saumattomiksi ja pinnat tasaisiksi. Hänen kädenjälkensä teki vaikutuksen paitsi toimittajaan myös muihin näyttelyvieraisiin. Toimittaja ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten tämä nuori mies kommunikoi. ”Suurella uteliaisuudella seuraa hänen liikkeitään ja eleitään. Tuntoaistin avulla muodostaa hän sangen näppärästi itselleen käsityksen asioista. Toinen voi ilmoittaa hänelle ajatuksensa sormiaakkosilla, jotka puhutaan tai oikeammin merkitään hänen käteensä. Samoin tekee hän vilkkaasti kysymyksiä sormien avulla. Toisella keinollakin hän saa selvän toisten ajatuksista. Hänellä nimittäin on mukanansa aina kuution muotoinen messinkilevy, jossa on sokeain pistekirjaimet. Kulettamalla Leijonin sormia kirjaimilla, voi näin pian muodostaa samoja ja lauseita.”

Turun-vierailunsa aikaan Frans Leijon oli 32-vuotias. Hän ei voinut silloin vielä aavistaa, että hän tulisi muutamaa vuosikymmentä myöhemmin asettumaan lähelle Turkua, Satavan saarelle. Vasta vuosikymmenien jälkeen Frans löysi perheensä, josta hän oli eronnut sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty Pietarsaareen opintielle. Tulevina vuosina Frans nähtäisiin Kuurojen koululla vielä monet kerrat.

Hannu Salmi

Lähteet:

”Kuuromykkä Frans Leijon”, Uusi Aura 4.6.1911.

Salmi, Hannu: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. Otava, Helsinki 2025.

1800-luku

Tennistä auringossa ja sateessa

Kommentoi

Lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1893 uteliasta yleisöä kerääntyi Turun uuteen urheilupuistoon, jota kutsuttiin tuolloin Samppalinnan kentäksi. Aikansa suosikkilajeille omistettu kenttä otettiin käyttöön Åbo Idrottsvänner/Turun urheiluystävät -seuran järjestämillä kilpailuilla. Ohjelmassa oli pyöräkisoja, ja niiden välillä pelattiin Suomen ensimmäinen tennisturnaus. Jokainen katsoja piti esillä pääsylippua mahdollisesti yleisön joukossa kulkevia tarkastajia varten. Jatkuva vesisade kastoi niin katsojat kuin pääsyliput, mutta tapahtuman järjestämistä se ei estänyt. 

Pyöräily ja tennis olivat 1890-luvulla trendikkäitä urheilulajeja, jotka herättivät varmasti katsojien kiinnostuksen. 1870-luvulla kehittynyt tennis oli rantautunut Suomeen jo seuraavalla vuosikymmenellä. Aluksi siitä käytettiin englanninkielistä nimeä lawn tennis.  David Berry selittää pelin merkitystä paitsi ajanvietteenä myös yhteiskuntaa muuttaneena toimintana. Tenniskentillä naisten merkitys oli lähes yhtä suuri kuin miesten, ja sekanelinpelissä he olivat jopa samaan aikaan kentällä. 

Elitistisestä maineestaan huolimatta tennis tarjosi porvaristolle mahdollisuuden harrastaa aatelisten ja jopa kuninkaallisten rinnalla. Tenniskentällä kohdattiin samanarvoisia lajin harrastajia, joita ei arvioitu vain heidän yhteiskunnallisen asemansa kannalta – kunhan pelaaja kuului vähintään ylempään keskiluokkaan. 1900-luvun puolella myös työväestö alkoi harrastaa lajia.

Moderni tennis oli syntynyt 1870-luvulla ja pian palloa lyötiin ympäri maailmaa mahdollisimman tarkasti ajetuilla ruohokentillä. Turussa lokakuun 1893 alussa kenttä oli ainakin märkä, mutta pelaamista se ei estänyt. Vaikeissa olosuhteissa miesten sarjan voitti varatuomari Rosenlew ja naisten puolella H. Stahl.

Pojat urheilupuiston tenniskentällä. Turun museokeskus / Jussi Ronkainen / Finna.
Reprokuva: Turun museokeskus/ Jussi Ronkainen

Rosenlewin perheessä harrastettiin tennistä jo 1800-luvun lopulla. Pojista (Fredrik) Walter oli suorittanut oikeustutkinnon vuonna 1892. Hän ei ollut vielä seuraavana vuonna varatuomari, joten uutinen saattoi hieman ennakoida kaivattua titteliä. Pikkuveli Conrad tunnettiin myös tenniksen ystävänä, mutta hän oli turnauksen aikana vasta 18-vuotias. Sahateollisuuden ja muun yrittämisen myötä syntyneet kiinteät yhteydet Englantiin vaikuttivat todennäköisesti Rosenlewien tennisinnostukseen.

Kuten niin usein urheilun historiassa, naisten aktiivisuudesta on jäänyt vähemmän lähteitä. Kuka oli H. Stahl? Ketkä muut osallistuivat naisten sarjaan? David Berryn mukaan tenniskentät olivat väyliä emansipaatioon ja yleensäkin yksi ensimmäisistä julkisista tiloista, joissa naiset saivat toimia muutenkin kuin miestensä puolisoina. Suomenkin osalta tätä ilmiötä voisi tutkia.

Urheilupuiston ensimmäiset kentät olivat lajin nimenkin mukaisesti ruohoa, vaikka lokakuun sateessa vuonna 1893 kenttien pinta saattoi jäädä arvailujen varaan. Englantilainen tennis oli nimenomaan nurmella pelattu laji. 1800-luvun lopussa Etelä-Ranskassa alettiin tehdä kenttiä, joiden pinta olikin tiilimurskeen, keraamien ja kivien sekoitusta. Rivieran hellettä tämä massakentäksi kutsuttu alusta kesti paremmin. Turun urheilupuiston kentätkin vaihtuivat melko pian punahehkuiseksi massaksi.

Janne Tunturi

Teksti on muokattu versio Turku/Åbo 1800-sivuston blogikirjoituksesta 11.7.2022. https://blogit.utu.fi/turku1800/2022/07/11/tennista-auringossa-ja-sateessa/

Kirjallisuutta

Berry, David. Tennis – radikaali historia. Tampere: Vastapaino 2021.
Kanerva, Juha ja Vesa Tikander. Urheilulajien synty. Helsinki: Teos, 2012.

Sandelin, Benedict. Ett borgerskapets projekt: Åbo Idrottsvänner och Idrottsparken 1890–1910. Historisk Tidskrift för Finland 4/1997, 493-536.

1500-luku, 1800-luku, 1900-luku

Ejbyn kalkin palautus 1925

Kommentoi

Tanskalaisen sotapäällikkö Otte Rudin vuonna 1509 Turun tuomiokirkosta sotasaaliiksi viemä kalkki ja ehtoollislautanen päätyivät Tanskassa Sjellantiin Ejbyn kyläkirkon käyttöön, sillä kirkko kuului Rudin suvun Tryelbygårdin tilusten piiriin. Esineet säilyivät likimain ennallaan, mutta myöhempänä muutoksena Tanskassa kalkin maljaosa uusittiin vuonna 1851.

Ejbyn kalkki unohtui vuosisadoiksi, kunnes vuonna 1864 julkaistu C. F. Allenin artikkeli kiinnitti huomion esineisiin. Turun Historiallinen museo yritti saada niitä takaisin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Ejbyn kirkkoherra Aage Möller suhtautui luovutukseen myönteisesti, mutta toivoi museon sijaan niitä pyhään kirkolliseen käyttöön. Vuonna 1925 kalkki saatiin lopulta takaisin Turkuun Tuomiokirkkoseurakunnan tehtyä anomuksen helmikuussa 1920. Ejbyn seurakunnan anomus kalkin lahjoittamisesta korvauksetta hyväksyttiin Tanskan hallituksessa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1924. Esineet luovutti ulkoministeri Gustaf Idmanille Tanskan lähettiläs, kamariherra Fleming Lerche 2.6.1925, ja Tuomiokirkolle ne siirtyivät 3.6.1925.

Mustavalkoinen piirros kattokruunusta, josta näkyy neljän varren päässä kynttilät.
Piirros Turun seurakuntien Ejbyn kirkolle lahjoittamasta kaksitoistakynttiläisestä barokkityylisestä kirkkokruunusta. Kruunun keskuspuuhun tuli tanskankielinen omistuskirjoitus ”Fra Finland till Ejby Kirke af Församlingerne i Åbo”. Kuva: Uusi Aura 21.6.1925, s. 3.

Palautuksen mukana seurasi seuraava lahjakirja:

Lahjakirja Turun tuomiokirkon isännistölle ja kirkkovaltuusmiehille – Ejbyn pitäjän seurakunnanneuvosto Roskilden hiippakunnassa Tanskassa on tänä päivänä tehnyt päätöksen siitä, että Ejbyn kirkon kalkki ja ehtoollisastia, jotka aina vuoteen 1509 ovat olleet Turun tuomiokirkon omaisuutta Suomessa, nyt annetaan sille takaisin. Ja kun seurakunnanneuvosto on hankkinut kirkollisministeriön suostumuksen tähän takaisinantoon, pyydämme me Turun tuomiokirkon hallitusta vastaan ottamaan nämä pyhät astiat kirkollista käyttöä varten siinä paikassa, johon ne alkuperin kuuluvat. – Tässä takaisinannossa me haluamme esiintuoda ilmauksen meidän ja – me uskallamme sen sanoa – kirkkomme ja kansamme myötätunnosta Suomen kirkkoa ja vapaata Suomen kansaa kohtaan ja meidän parhaista toivotuksistamme Suomen tulevaisuudelle. Huhtikuun 3 pnä 1925, Ejbyn seurakuntaneuvosto. B. Bartholdij Möller, Kristian Kristiansen, L. Nielsen, Hans Kristiansen, Rasmus Knudsen, Peder Kristiansen, J. T. K. Jacobsen, Hans Jörgen Nielsen.

Turun tuomiokirkkoseurakunta teetti esineistä Kööpenhaminassa kahdet kopiot, jotka annettiin Tanskan kansallismuseoon sekä Ejbyhyn. Kirkolle annetut vihittiin siellä käyttöön pääsiäisenä 1925. Samoin kiitoksena kirkkoon lahjoitettiin kattokruunu, joka valettiin vuodelta 1657 peräisin olevien piirustusten pohjalta. Kruunu lahjoitettiin Otte Rudin Turun ryöstön vuosipäivänä 2.8.1925.

Näiden esineiden palautus ei jäänyt ainoaksi sodankäynnin yhteydessä anastetun kirkollisen omaisuuden palautukseksi Suomeen. Tuona vuonna palautettiin myös Iso-Britanniasta Krimin sodan (1853–1856) aikana Bomarsundin linnoituksen läheltä Skarpansin kirkosta sotasaaliina viety kirkonkello.

Museovitriinissä punaisen samettimaisen kankaan päällä olevia kullattuja koristeellisia astioita.
Ejbyn eli Särkilahden ehtoolliskalkki ja pateeni sekä muuta Turun tuomiokirkon esineistöä esillä Aboa Vetus & rs Novan näyttelyssä 24.5.2026. Kuva: Riku Kauhanen.

Tätä kirjoitettaessa Turun Tuomiokirkko on remontissa, ja Ejbyn kalkki on esillä Aboa Vetus & Ars Nova -museon Altare et Urbs – Tuomiokirkon aarteita ja lahjoittajia -näyttelyssä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Immonen, Visa. Golden Moments : Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. I, Text. Suomen keskiajan arkeologian seura, 2009.

Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.

Merimiehen ystäwä: Suomen merimieslähetystoimen lehti 1.2.1928, nro 2.

Panu 13/1925.

Turun Sanomat 4.6.1925.

Uudenkaupungin Sanomat 23.7.1925

Uusi Aura 26.4.1925; 4.6.1925; 21.6.1925

1800-luku

Nuoren turkulaispiian perukirja vuonna 1806

Kommentoi

Kun piika Anna Catharina Engerer kuoli Turussa vuonna 1806, hänen perukirjaansa kirjattiin valkoinen nokkospalttinasta valmistettu leninki. Se arvioitiin yhden taalerin arvoiseksi, ja se oli siten Engererin arvokkain vaate. Sen lisäksi perukirjasta löytyy myös nokkospalttinasta valmistettu kaulaliina ja hame sekä silkkinen saali. Piian asemassa olevalta henkilöltä ei heti olettaisi löytyvän muodikkaita ja melko arvokkaita tekstiilejä. Kuka Anna Catharina sitten oli?

Anna Catharina Engerer kuoli keuhkotautiin 25. elokuuta 1806. Hän oli kuollessaan vain 27-vuotias ja perukirjan ensimmäisen sivun mukaan hän ei jättänyt jälkeensä ketään sukulaisia. Asiakirjan avulla voidaan kuitenkin tehdä joitain veikkauksia Engererin taustasta. Hänen sukunimensä viittaa saksalaiseen sukuun, ja hänen perukirjaansa on esimerkiksi kirjattu: 1: Tysk Psalm bok, yksi saksalainen virsikirja sekä sen alle 1: Dito Böne bok, yksi samanlainen (saksalainen) rukouskirja. Tämän viereen on kirjattu mielenkiintoinen kirja, Mamsell Wargs Kokbok, joka oletettavasti viittaa tunnettuun Cajsa Wargin keittokirjaan. Alun perin vuonna 1755 julkaistu keittokirja oli laajalti tunnettu Ruotsin itäosissa 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Kirjojen perusteella voisi olettaa, että Engerer oli lukutaitoinen, mikä ei ole itsestäänselvyys tällä ajalla, varsinkaan palveluksessa olleen henkilön kohdalla. Kirjojen avulla saamme hieman tietää Engererin uskonnollisesta identiteetistä ja kielitaidosta.

Palataan vielä Engererin nokkospalttinaiseen leninkiin. Nokkospalttina on yleisnimitys hienolle, ohuelle kankaalle, jota valmistettiin aiemmin nokkosesta, ja myöhemmin myös pellavasta ja puuvillasta. Kangas oli arvokasta tuontitavaraa, jota käytettiin muodikkaissa empiretyylisissä leningeissä 1700–1800-lukujen vaihteessa. Tämän lisäksi sitä esiintyi asusteissa, kuten kaulaliinoissa. Nokkospalttinan esiintyminen useassa vaatekappaleessa on silmiinpistävää siksi, että sen käyttöä rajoitettiin vuoden 1794 ylellisyysasetuksessa. Asetuksessa kohdistettiin kieltoja juuri hienoihin ulkomaisiin tuontikankaisiin. Nokkospalttinasta valmistettu leninki kertoo, että kansainväliset muoti-ilmiöt ovat rantautuneet Turkuun tänä aikana siinä määrin, että niitä edustaneet vaatteet ovat päätyneet säätyläisiltä eteenpäin palvelusväelle. Perukirjat auttavat kertomaan, että piiat eivät olleet materiaalisesti näkymättömiä, vaan heilläkin oli oma asemansa muodin kierrossa ja kulutuksessa.

Nokkospalttinasta valmistettu hääpuku vuodelta 1797. Anna Catharina Engererin leninki on saattanut olla kankaaltaan ja malliltaan samankaltainen. Kuva: Tanskan kansallismuseo.

Alkusilmäyksellä perukirjat vaikuttavat kuivilta ja yksitoikkoisilta asiakirjoilta, mutta syvemmällä tarkastelulla ne antavat kiinnostavan kuvauksen ihmisistä, joista ei muuten jäänyt paljonkaan merkkejä. 1700–1800 lukujen vaihteessa perunkirjoitettujen turkulaisten piikojen perukirjoissa tekstiilit ovat yleensä muodostaneet suurimman ja arvokkaimman osan omaisuudesta. Ei ole epätavallista, että piikojen perukirjoista löytyy esimerkiksi silkkisiä vaatteita ja asusteita. Vaatteita saatiin palkkana, joten henkilöt saattoivat vuosien palveluksen aikana kerätä omaisuutta juuri tekstiilien muodossa. Engerer on saattanut olla asemaltaan erityisen hyväosainen piika, jotta hän on saattanut kerätä niin arvokkaan omaisuuden jo nuorena. On mahdollista, että piiat eivät ole itse käyttäneet arvokkaimpia vaatteitaan, vaan säilyttäneet niitä eräänlaisena säästötilinä. Kuitenkin se, että myös piikoina toimineiden henkilöiden omaisuudesta löytyy muotivaatteita kertoo, miten pukeutumisen sosiaaliset rajat ovat hämärtyneet, kun myös vähempiosaiset ovat voineet saada käsiinsä arvokkaita vaatekappaleita. Yksittäisistä varakkaammista piioista ei toki voi olettaa, että suuri osa palkallisista naisista olisi omistanut suurta ja arvokasta vaateomaisuutta. Vaikka piiat ovat muodostaneet ison osan kaupungin väestöstä, he eivät ole laajasti edustettuina säilyneessä perukirja-aineistossa. Esimerkit Engererin kaltaisista henkilöistä laajentavat silti ajatusta siitä, millaisia henkilöitä on tähän aikaan Turun historiassa ollut piian asemassa ja miten monipuolisen ryhmän he ovat kaupungin arjessa muodostaneet.

Elina Saari

Lähteet:

Turun kaupunginarkisto (TKA), Turun maistraatin ja raastuvanoikeudenarkisto (Tmra), Perukirjat 1798–1809 (B1c:4–15)

Laine, Tuija: Keittotaitoa nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin. Minun aarteeni– blogi. 19.1.2015. https://blogs.helsinki.fi/minunaarteeni/2015/01/19/keittotaitoa-nuorille-ja-miksei-vahan-vanhemmillekin/ [Haettu 1.6.2026]

Pylkkänen, Riitta: Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla. Toim. Lars Pettersson. Helsinki 1982.

Saari, Elina: Vaatearkkujen kertomaa – Vaatteet turkulaisten piikojen perukirjoissa vuosina 1789–1809. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto 2025.

1800-luku

Kirjoja Turun kaduilla

Kommentoi

Maanantaina, helmikuun 13. päivänä kirja putoaa kadulle akatemian ja pienen Luostarikadun välillä. On vuosi 1815 ja Turussa päivällisaika. Kadonnut kirja käsittelee heprean kielioppia ja omistajalla olisi opukselleen vielä tarvetta, sillä seuraavalla viikolla ilmestyy kaupungin sanomalehdessä katoamisilmoitus. Kirjan löytäjää pyydetään palauttamaan teos Isolla Kirkkokadulla sijaitsevaan ”kirjalaatikkoon” (Boklådan), joksi Frenckellien kirjakauppaa tuolloin kutsuttiin.

Frenckell-suvun kirjakauppa Turussa 1900-luvun alussa. Museovirasto.      

Tämänkaltaisia ilmoituksia kadotetuista kirjoista julkaistiin Turun lehdessä ajoittain 1800-luvun alussa. Julkaisualustana toimi Frenckellin kirjapainon tuote, Åbo Tidning– tai Åbo Allmänna Tidning -nimellä tunnettu lehti. Kirjojen omistajat olivat saattaneet pudottaa opuksensa liikkuessaan kaupungilla, vaikkapa etsiessään päivällispaikkaa, kuten heprean kielioppia mukanaan kantaneelle (oletettavasti akateemiselle) henkilölle oli mahdollisesti tapahtunut. Aina kirjan katoamispaikka ei ollut määriteltävissä kadun tarkkuudella. Koordinaateiksi voitiin ilmoittaa esimerkiksi Kupittaan ja kaupungin välinen alue. Tai toisaalta niinkin tarkka paikka kuin tuomiokirkko. Sieltä katosi psalmikirja vuonna 1810.

Kaupungin sanomalehdessä julkaistiin myös ilmoituksia löydetyistä kirjoista. Kadulle pudonnut kirja oli poimittu talteen ja sen sai tulla noutamaan ilmoituksessa mainitusta osoitteesta. Vaihtoehtoisesti löytäjä saattoi toimittaa kirjan esimerkiksi Frenckellien puotiin odottamaan omistajaansa. Tällaisten kadotettuja tai löydettyjä kirjoja koskevien yksittäisten ilmoitusten lisäksi lehdessä saatettiin peräänkuuluttaa aikanaan lainaan annettuja kirjoja, joita ei ollut saatu takaisin. Näin kävi esimerkiksi herra Collanille, joka huhtikuussa 1802 julkaisi etsintäkuulutuksen eräästä kirjastaan, jonka oli antanut lainaan ystävälleen. Laina oli ilmeisesti pitkittynyt, sillä nyt Collan ei enää kyennyt muistamaan, keneltä ystävistään hänen tulisi lainaa karhuta. Kirjan hän kyllä muisti. Se käsitteli moraalisia ajatuksia.

Heli Heino

Teksti pohjautuu tietoihin, jotka on julkaistu teoksessa Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Gaudeamus 2024. Kirjan ovat kirjoittaneet Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs ja Heidi Hakkarainen.

1800-luku

Mies, joka halusi tulla tuomituksi

Kommentoi

Syksyllä 1889 Waldemar Churberg matkusti Turkuun. Hän kävi Turun linnassa katsomassa sen vankilakäytössä olleita tiloja — ei turistina, vaan miehenä, joka valmistautui omaan rangaistukseensa. Churberg aikoi tehdä rikoksen, tunnustaa sen ja tulla tuomituksi. Hän halusi nähdä etukäteen, millaisissa huoneissa hän mahdollisesti joutuisi elämään.

Waldermar Churberg vuonna 1877 Daniel Nyblinin kuvaamana. Kuva: Atelier Nyblinin kuvakokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Marraskuun 28. päivänä 1889 Churberg veti Helsingin yliopiston edustalla esiin revolverin ja ampui kohti rikosoikeuden professoria Jaakko Forsmania. Yksi luoti osui Forsmanin vasempaan käsivarteen, toinen vasempaan reiteen. Kolmas suuntautui vatsaan, mutta pysähtyi nappiin ja litistyi siihen. Forsman haavoittui, mutta luut säilyivät ehjinä, haavat paranivat, ja hän selvisi.

Churberg ei paennut. Hän käveli suoraan poliisikamariin, tunnusti tekonsa ja nukkui yönsä hyvin. Hänen kertomuksessaan ampuminen liittyi kunniaan, avioliiton väitettyyn rikkomiseen ja ystävyyden pettämiseen. Hän tahtoi oikeudenkäynnin, tuomion ja rangaistuksen. Ja juuri niitä hän ei saanut. Churbergin käsityksen mukaan Forsmanin suhteet hallintoon estivät häneltä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin.

Lääkintöhallitus astui kuvaan miltei heti, kuin asia saatiin oikeuden käsiteltäväksi. Asia kulki Helsingin raastuvanoikeudesta Turun hovioikeuteen, Suomen vanhimpaan hovioikeuteen. Hovioikeuden kautta Churbergin kohtalo asettui osaksi laajempaa viranomaisketjua, jossa rikosasia muuttui mielisairauden, vaarallisuuden ja holhouksen kysymykseksi. Hänet määrättiin Lapinlahden mielisairaalaan havaintojaksolle ja sen jälkeen Käkisalmen laitokseen. Hoitolaitoksista vapauduttuaankin hän pysyi holhouksen alaisena: hän ei hallinnut omaisuuttaan, liikkumistaan eikä oleskeluaan kotimaassaan täysivaltaisena kansalaisena, eikä lopulta vapauduttaan saanut jäädä kotimaahansa edes oleskelemaan.

Turussa Churberg oli kuvitellut vankilan, rikostuomion ja sovituksen. Lopulta hän sai jotakin rangaistusta epämääräisempää ja pitkäkestoisempaa: mielenvikaisuuden leiman, hallinnollisen valvonnan ja oikeustaistelun, joka kesti noin 23 vuotta.

Menetettyään vapautensa Churberg teki sen ainoan, mikä kirjailijalle jäi mahdolliseksi: hän kirjoitti. Valituksista, vetoomuksista ja kirjelmistä kasvoi viisiosainen omakustanne Huru finska domstolar och myndigheter skipa rättvisa — “Kuinka suomalaiset tuomioistuimet ja viranomaiset jakavat oikeutta” (1903–1913).

Churbergin kysymys jäi elämään: tällainen oli minun rikokseni — millainen oli heidän?

Mia Kavasto

1800-luku, 1900-luku

Åbo Teknici – Turun Teknikot

Kommentoi

Turku on ollut myös seurojen kaupunki, johon ovat jättäneet jälkensä monet jo toimintansa lopettaneet kaupungin asukkaiden yhteenliittymät. Marraskuussa 1892 täällä perustettiin yhdistys nimeltään Åbo Teknici, suomeksi Turun Teknikot. Sen vilkkainta aikaa tulivat olemaan 1800-luvun loppuvuodet ja 1900-luvun alkuvuosikymmenet.

Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja Stigzelius kuvattiin Turun Teknillisen reaalikoulun opettajakollegoidensa kanssa mahdollisesti 1880-luvulla. Takana vasemmalta Johan Jakob Reinberg, Johan Simelius, Karl Johan Wahlström ja Theodor Uschanoff sekä edessä vasemmalta Karl Stenberg, Karl Emil Stigzelius ja Knut Ridderström. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Perustamisen taustalla olivat keskustelut kansallisen insinöörien ja arkkitehtien seuran, 12 vuotta aiemmin aloitetun Tekniska Föreningen i Finlandin paikallistoiminnan kehittämisestä. Åbo Teknicistä muodostettiin kuitenkin haaraosaston sijaan itsenäinen yhdistys, käytännössä toinen yleinen suomalainen insinöörijärjestö.

Monissa maissa insinööriyhdistykset toimivat kasvavien kaupunkien teknisinä neuvonantajina, ja näin tapahtui Turussakin. Varhaisvuosina seurassa käsiteltiin useimmiten kaupungin oleellisia teknisiä kysymyksiä, esimerkiksi palontorjunnan vaihtoehtoja höyryruiskulla ja siltarakenteen valintaa. Seuraa kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki tekniikkaan liittyvä päätöksenteko.

Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja oli insinööri K. E. Stigzelius eli Karl Emil Stigzelius (1837–1907). Hän teki kauaskantoisimman työuransa opettamalla tulevia tekniikan ammattilaisia. Monet varhaisten insinööriseurojen jäsenet toimivat kouluttajina aloillaan. Stigzelius kuului Turussa tunnettuun teollisuus- ja sittemmin insinöörisukuun. Insinööriksi hän opiskeli Tukholman teknillisessä korkeakoulussa. Valmistuttuaan hän työskenteli ensin isänsä, entisen apteekkarin ja Korppoon kartanon omistajan, ostaman John Barkerin puuvillatehtaan teknisenä johtajana. 

Turkulaiselle teollisuudelle suunnittelijoita ja johtajia tuottaneen Teollisuuskoulun ensimmäinen oma rakennus valmistui Turkuun vuonna 1903. Oppilaitoksen ensimmäinen rehtori Karl Emil Stigzelius jäi eläkkeelle samana vuonna. Kuva: Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma.

Paljon pidempään Stigzelius vaikutti 1860-luvun lopusta lähtien Turun Teknillisessä reaalikoulussa (per. 1849) ja sen seuraajassa, lopulta yli kolme vuosikymmentä. Aluksi hän opetti koneenrakennusoppia, kunnes jatkoi kasvatustyötä vuonna 1887 uudistetun Teollisuuskoulun ensimmäisenä rehtorina eläköitymiseensa saakka vuoteen 1903. Samana vuonna Teollisuuskoululle valmistui sen ensimmäinen oma rakennus Sepänkadun ja Luostarinkadun kulmaan.

Vuonna 1894 seura järjesti Teollisuuskoululla taideteollisuusnäyttelyn, jonka näki yli 2000 vierasta. Näytteilleasettajille julkaistiin sanomalehdissä avoin kutsu, ja siihen ilmoittautui miespuolisille järjestäjille ilmeisenä yllätyksenä runsaasti naisia taidokkaine käsitöineen. Naisista moni myös palkittiin, kuten ”neiti Wawa Armfelt, kuwanpiirroksista nahkaan”.

Yhteiskunnan muuttuessa vahvasti ruotsinkielinen Åbo Teknici kohtasi haasteita etenkin 1920-luvulta lähtien, ja kaupunkiin perustettiin muita tekniikan alan yhdistyksiä, jotka vastasivat paremmin kaksikielisen, mutta suomenkielistyvän insinöörikunnan tarpeisiin. Turun Teknikoiden toiminta hiljeni vuosikymmeniä ennen kuin yhdistys lakkautettiin vuonna 1975. Åbo Teknicin historiasta on kirjoitettu vain vähän. Ryhmä jätti konkreettiseksi perinnökseen joitakin julkaisuja ja arkiston, jota säilytetään Kansallisarkiston Turun toimipisteessä.

Petri Paju

Lähteet

Palmén, K. E.: ”Öfversikt av Tekniska föreningens verksamhet under år 1893.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 4/1893, 156–160.

Taideteollisuusnäyttelyn palkinnot. Aura, 21.09.1894, nro 218, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721456?page=2

Kirjallisuus

Granberg, Andreas. Ett välförrättat livsverk: Om kommunalrådet C.G. Sundell och en stiftelse. Libraria, 2025. 

Impivaara, Ilmo. Turun Teknillinen oppilaitos 1849–1949. Turku, 1949.

Lassenius, K. A.: ”Kortfattad översikt över föreningens Åbo teknici r. f. Turun teknikot r. y. verksamhet under de senast förflutna 50 åren.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 6/1943, 118–122.

Paju, Petri ja Katariina Mauranen. Tekniikkaa hyvässä Seurassa: Tampereen Teknillinen Seura 125 vuotta. Tampereen Teknillinen Seura ry, Tampere 2018.