Aihearkisto: 1800-luku

1800-luku

Nuoren turkulaispiian perukirja vuonna 1806

Kommentoi

Kun piika Anna Catharina Engerer kuoli Turussa vuonna 1806, hänen perukirjaansa kirjattiin valkoinen nokkospalttinasta valmistettu leninki. Se arvioitiin yhden taalerin arvoiseksi, ja se oli siten Engererin arvokkain vaate. Sen lisäksi perukirjasta löytyy myös nokkospalttinasta valmistettu kaulaliina ja hame sekä silkkinen saali. Piian asemassa olevalta henkilöltä ei heti olettaisi löytyvän muodikkaita ja melko arvokkaita tekstiilejä. Kuka Anna Catharina sitten oli?

Anna Catharina Engerer kuoli keuhkotautiin 25. elokuuta 1806. Hän oli kuollessaan vain 27-vuotias ja perukirjan ensimmäisen sivun mukaan hän ei jättänyt jälkeensä ketään sukulaisia. Asiakirjan avulla voidaan kuitenkin tehdä joitain veikkauksia Engererin taustasta. Hänen sukunimensä viittaa saksalaiseen sukuun, ja hänen perukirjaansa on esimerkiksi kirjattu: 1: Tysk Psalm bok, yksi saksalainen virsikirja sekä sen alle 1: Dito Böne bok, yksi samanlainen (saksalainen) rukouskirja. Tämän viereen on kirjattu mielenkiintoinen kirja, Mamsell Wargs Kokbok, joka oletettavasti viittaa tunnettuun Cajsa Wargin keittokirjaan. Alun perin vuonna 1755 julkaistu keittokirja oli laajalti tunnettu Ruotsin itäosissa 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Kirjojen perusteella voisi olettaa, että Engerer oli lukutaitoinen, mikä ei ole itsestäänselvyys tällä ajalla, varsinkaan palveluksessa olleen henkilön kohdalla. Kirjojen avulla saamme hieman tietää Engererin uskonnollisesta identiteetistä ja kielitaidosta.

Palataan vielä Engererin nokkospalttinaiseen leninkiin. Nokkospalttina on yleisnimitys hienolle, ohuelle kankaalle, jota valmistettiin aiemmin nokkosesta, ja myöhemmin myös pellavasta ja puuvillasta. Kangas oli arvokasta tuontitavaraa, jota käytettiin muodikkaissa empiretyylisissä leningeissä 1700–1800-lukujen vaihteessa. Tämän lisäksi sitä esiintyi asusteissa, kuten kaulaliinoissa. Nokkospalttinan esiintyminen useassa vaatekappaleessa on silmiinpistävää siksi, että sen käyttöä rajoitettiin vuoden 1794 ylellisyysasetuksessa. Asetuksessa kohdistettiin kieltoja juuri hienoihin ulkomaisiin tuontikankaisiin. Nokkospalttinasta valmistettu leninki kertoo, että kansainväliset muoti-ilmiöt ovat rantautuneet Turkuun tänä aikana siinä määrin, että niitä edustaneet vaatteet ovat päätyneet säätyläisiltä eteenpäin palvelusväelle. Perukirjat auttavat kertomaan, että piiat eivät olleet materiaalisesti näkymättömiä, vaan heilläkin oli oma asemansa muodin kierrossa ja kulutuksessa.

Nokkospalttinasta valmistettu hääpuku vuodelta 1797. Anna Catharina Engererin leninki on saattanut olla kankaaltaan ja malliltaan samankaltainen. Kuva: Tanskan kansallismuseo.

Alkusilmäyksellä perukirjat vaikuttavat kuivilta ja yksitoikkoisilta asiakirjoilta, mutta syvemmällä tarkastelulla ne antavat kiinnostavan kuvauksen ihmisistä, joista ei muuten jäänyt paljonkaan merkkejä. 1700–1800 lukujen vaihteessa perunkirjoitettujen turkulaisten piikojen perukirjoissa tekstiilit ovat yleensä muodostaneet suurimman ja arvokkaimman osan omaisuudesta. Ei ole epätavallista, että piikojen perukirjoista löytyy esimerkiksi silkkisiä vaatteita ja asusteita. Vaatteita saatiin palkkana, joten henkilöt saattoivat vuosien palveluksen aikana kerätä omaisuutta juuri tekstiilien muodossa. Engerer on saattanut olla asemaltaan erityisen hyväosainen piika, jotta hän on saattanut kerätä niin arvokkaan omaisuuden jo nuorena. On mahdollista, että piiat eivät ole itse käyttäneet arvokkaimpia vaatteitaan, vaan säilyttäneet niitä eräänlaisena säästötilinä. Kuitenkin se, että myös piikoina toimineiden henkilöiden omaisuudesta löytyy muotivaatteita kertoo, miten pukeutumisen sosiaaliset rajat ovat hämärtyneet, kun myös vähempiosaiset ovat voineet saada käsiinsä arvokkaita vaatekappaleita. Yksittäisistä varakkaammista piioista ei toki voi olettaa, että suuri osa palkallisista naisista olisi omistanut suurta ja arvokasta vaateomaisuutta. Vaikka piiat ovat muodostaneet ison osan kaupungin väestöstä, he eivät ole laajasti edustettuina säilyneessä perukirja-aineistossa. Esimerkit Engererin kaltaisista henkilöistä laajentavat silti ajatusta siitä, millaisia henkilöitä on tähän aikaan Turun historiassa ollut piian asemassa ja miten monipuolisen ryhmän he ovat kaupungin arjessa muodostaneet.

Elina Saari

Lähteet:

Turun kaupunginarkisto (TKA), Turun maistraatin ja raastuvanoikeudenarkisto (Tmra), Perukirjat 1798–1809 (B1c:4–15)

Laine, Tuija: Keittotaitoa nuorille ja miksei vähän vanhemmillekin. Minun aarteeni– blogi. 19.1.2015. https://blogs.helsinki.fi/minunaarteeni/2015/01/19/keittotaitoa-nuorille-ja-miksei-vahan-vanhemmillekin/ [Haettu 1.6.2026]

Pylkkänen, Riitta: Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla. Toim. Lars Pettersson. Helsinki 1982.

Saari, Elina: Vaatearkkujen kertomaa – Vaatteet turkulaisten piikojen perukirjoissa vuosina 1789–1809. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto 2025.

1800-luku

Kirjoja Turun kaduilla

Kommentoi

Maanantaina, helmikuun 13. päivänä kirja putoaa kadulle akatemian ja pienen Luostarikadun välillä. On vuosi 1815 ja Turussa päivällisaika. Kadonnut kirja käsittelee heprean kielioppia ja omistajalla olisi opukselleen vielä tarvetta, sillä seuraavalla viikolla ilmestyy kaupungin sanomalehdessä katoamisilmoitus. Kirjan löytäjää pyydetään palauttamaan teos Isolla Kirkkokadulla sijaitsevaan ”kirjalaatikkoon” (Boklådan), joksi Frenckellien kirjakauppaa tuolloin kutsuttiin.

Frenckell-suvun kirjakauppa Turussa 1900-luvun alussa. Museovirasto.      

Tämänkaltaisia ilmoituksia kadotetuista kirjoista julkaistiin Turun lehdessä ajoittain 1800-luvun alussa. Julkaisualustana toimi Frenckellin kirjapainon tuote, Åbo Tidning– tai Åbo Allmänna Tidning -nimellä tunnettu lehti. Kirjojen omistajat olivat saattaneet pudottaa opuksensa liikkuessaan kaupungilla, vaikkapa etsiessään päivällispaikkaa, kuten heprean kielioppia mukanaan kantaneelle (oletettavasti akateemiselle) henkilölle oli mahdollisesti tapahtunut. Aina kirjan katoamispaikka ei ollut määriteltävissä kadun tarkkuudella. Koordinaateiksi voitiin ilmoittaa esimerkiksi Kupittaan ja kaupungin välinen alue. Tai toisaalta niinkin tarkka paikka kuin tuomiokirkko. Sieltä katosi psalmikirja vuonna 1810.

Kaupungin sanomalehdessä julkaistiin myös ilmoituksia löydetyistä kirjoista. Kadulle pudonnut kirja oli poimittu talteen ja sen sai tulla noutamaan ilmoituksessa mainitusta osoitteesta. Vaihtoehtoisesti löytäjä saattoi toimittaa kirjan esimerkiksi Frenckellien puotiin odottamaan omistajaansa. Tällaisten kadotettuja tai löydettyjä kirjoja koskevien yksittäisten ilmoitusten lisäksi lehdessä saatettiin peräänkuuluttaa aikanaan lainaan annettuja kirjoja, joita ei ollut saatu takaisin. Näin kävi esimerkiksi herra Collanille, joka huhtikuussa 1802 julkaisi etsintäkuulutuksen eräästä kirjastaan, jonka oli antanut lainaan ystävälleen. Laina oli ilmeisesti pitkittynyt, sillä nyt Collan ei enää kyennyt muistamaan, keneltä ystävistään hänen tulisi lainaa karhuta. Kirjan hän kyllä muisti. Se käsitteli moraalisia ajatuksia.

Heli Heino

Teksti pohjautuu tietoihin, jotka on julkaistu teoksessa Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Gaudeamus 2024. Kirjan ovat kirjoittaneet Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs ja Heidi Hakkarainen.

1800-luku

Mies, joka halusi tulla tuomituksi

Kommentoi

Syksyllä 1889 Waldemar Churberg matkusti Turkuun. Hän kävi Turun linnassa katsomassa sen vankilakäytössä olleita tiloja — ei turistina, vaan miehenä, joka valmistautui omaan rangaistukseensa. Churberg aikoi tehdä rikoksen, tunnustaa sen ja tulla tuomituksi. Hän halusi nähdä etukäteen, millaisissa huoneissa hän mahdollisesti joutuisi elämään.

Waldermar Churberg vuonna 1877 Daniel Nyblinin kuvaamana. Kuva: Atelier Nyblinin kuvakokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Marraskuun 28. päivänä 1889 Churberg veti Helsingin yliopiston edustalla esiin revolverin ja ampui kohti rikosoikeuden professoria Jaakko Forsmania. Yksi luoti osui Forsmanin vasempaan käsivarteen, toinen vasempaan reiteen. Kolmas suuntautui vatsaan, mutta pysähtyi nappiin ja litistyi siihen. Forsman haavoittui, mutta luut säilyivät ehjinä, haavat paranivat, ja hän selvisi.

Churberg ei paennut. Hän käveli suoraan poliisikamariin, tunnusti tekonsa ja nukkui yönsä hyvin. Hänen kertomuksessaan ampuminen liittyi kunniaan, avioliiton väitettyyn rikkomiseen ja ystävyyden pettämiseen. Hän tahtoi oikeudenkäynnin, tuomion ja rangaistuksen. Ja juuri niitä hän ei saanut. Churbergin käsityksen mukaan Forsmanin suhteet hallintoon estivät häneltä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin.

Lääkintöhallitus astui kuvaan miltei heti, kuin asia saatiin oikeuden käsiteltäväksi. Asia kulki Helsingin raastuvanoikeudesta Turun hovioikeuteen, Suomen vanhimpaan hovioikeuteen. Hovioikeuden kautta Churbergin kohtalo asettui osaksi laajempaa viranomaisketjua, jossa rikosasia muuttui mielisairauden, vaarallisuuden ja holhouksen kysymykseksi. Hänet määrättiin Lapinlahden mielisairaalaan havaintojaksolle ja sen jälkeen Käkisalmen laitokseen. Hoitolaitoksista vapauduttuaankin hän pysyi holhouksen alaisena: hän ei hallinnut omaisuuttaan, liikkumistaan eikä oleskeluaan kotimaassaan täysivaltaisena kansalaisena, eikä lopulta vapauduttaan saanut jäädä kotimaahansa edes oleskelemaan.

Turussa Churberg oli kuvitellut vankilan, rikostuomion ja sovituksen. Lopulta hän sai jotakin rangaistusta epämääräisempää ja pitkäkestoisempaa: mielenvikaisuuden leiman, hallinnollisen valvonnan ja oikeustaistelun, joka kesti noin 23 vuotta.

Menetettyään vapautensa Churberg teki sen ainoan, mikä kirjailijalle jäi mahdolliseksi: hän kirjoitti. Valituksista, vetoomuksista ja kirjelmistä kasvoi viisiosainen omakustanne Huru finska domstolar och myndigheter skipa rättvisa — “Kuinka suomalaiset tuomioistuimet ja viranomaiset jakavat oikeutta” (1903–1913).

Churbergin kysymys jäi elämään: tällainen oli minun rikokseni — millainen oli heidän?

Mia Kavasto

1800-luku, 1900-luku

Åbo Teknici – Turun Teknikot

Kommentoi

Turku on ollut myös seurojen kaupunki, johon ovat jättäneet jälkensä monet jo toimintansa lopettaneet kaupungin asukkaiden yhteenliittymät. Marraskuussa 1892 täällä perustettiin yhdistys nimeltään Åbo Teknici, suomeksi Turun Teknikot. Sen vilkkainta aikaa tulivat olemaan 1800-luvun loppuvuodet ja 1900-luvun alkuvuosikymmenet.

Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja Stigzelius kuvattiin Turun Teknillisen reaalikoulun opettajakollegoidensa kanssa mahdollisesti 1880-luvulla. Takana vasemmalta Johan Jakob Reinberg, Johan Simelius, Karl Johan Wahlström ja Theodor Uschanoff sekä edessä vasemmalta Karl Stenberg, Karl Emil Stigzelius ja Knut Ridderström. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Perustamisen taustalla olivat keskustelut kansallisen insinöörien ja arkkitehtien seuran, 12 vuotta aiemmin aloitetun Tekniska Föreningen i Finlandin paikallistoiminnan kehittämisestä. Åbo Teknicistä muodostettiin kuitenkin haaraosaston sijaan itsenäinen yhdistys, käytännössä toinen yleinen suomalainen insinöörijärjestö.

Monissa maissa insinööriyhdistykset toimivat kasvavien kaupunkien teknisinä neuvonantajina, ja näin tapahtui Turussakin. Varhaisvuosina seurassa käsiteltiin useimmiten kaupungin oleellisia teknisiä kysymyksiä, esimerkiksi palontorjunnan vaihtoehtoja höyryruiskulla ja siltarakenteen valintaa. Seuraa kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki tekniikkaan liittyvä päätöksenteko.

Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja oli insinööri K. E. Stigzelius eli Karl Emil Stigzelius (1837–1907). Hän teki kauaskantoisimman työuransa opettamalla tulevia tekniikan ammattilaisia. Monet varhaisten insinööriseurojen jäsenet toimivat kouluttajina aloillaan. Stigzelius kuului Turussa tunnettuun teollisuus- ja sittemmin insinöörisukuun. Insinööriksi hän opiskeli Tukholman teknillisessä korkeakoulussa. Valmistuttuaan hän työskenteli ensin isänsä, entisen apteekkarin ja Korppoon kartanon omistajan, ostaman John Barkerin puuvillatehtaan teknisenä johtajana. 

Turkulaiselle teollisuudelle suunnittelijoita ja johtajia tuottaneen Teollisuuskoulun ensimmäinen oma rakennus valmistui Turkuun vuonna 1903. Oppilaitoksen ensimmäinen rehtori Karl Emil Stigzelius jäi eläkkeelle samana vuonna. Kuva: Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma.

Paljon pidempään Stigzelius vaikutti 1860-luvun lopusta lähtien Turun Teknillisessä reaalikoulussa (per. 1849) ja sen seuraajassa, lopulta yli kolme vuosikymmentä. Aluksi hän opetti koneenrakennusoppia, kunnes jatkoi kasvatustyötä vuonna 1887 uudistetun Teollisuuskoulun ensimmäisenä rehtorina eläköitymiseensa saakka vuoteen 1903. Samana vuonna Teollisuuskoululle valmistui sen ensimmäinen oma rakennus Sepänkadun ja Luostarinkadun kulmaan.

Vuonna 1894 seura järjesti Teollisuuskoululla taideteollisuusnäyttelyn, jonka näki yli 2000 vierasta. Näytteilleasettajille julkaistiin sanomalehdissä avoin kutsu, ja siihen ilmoittautui miespuolisille järjestäjille ilmeisenä yllätyksenä runsaasti naisia taidokkaine käsitöineen. Naisista moni myös palkittiin, kuten ”neiti Wawa Armfelt, kuwanpiirroksista nahkaan”.

Yhteiskunnan muuttuessa vahvasti ruotsinkielinen Åbo Teknici kohtasi haasteita etenkin 1920-luvulta lähtien, ja kaupunkiin perustettiin muita tekniikan alan yhdistyksiä, jotka vastasivat paremmin kaksikielisen, mutta suomenkielistyvän insinöörikunnan tarpeisiin. Turun Teknikoiden toiminta hiljeni vuosikymmeniä ennen kuin yhdistys lakkautettiin vuonna 1975. Åbo Teknicin historiasta on kirjoitettu vain vähän. Ryhmä jätti konkreettiseksi perinnökseen joitakin julkaisuja ja arkiston, jota säilytetään Kansallisarkiston Turun toimipisteessä.

Petri Paju

Lähteet

Palmén, K. E.: ”Öfversikt av Tekniska föreningens verksamhet under år 1893.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 4/1893, 156–160.

Taideteollisuusnäyttelyn palkinnot. Aura, 21.09.1894, nro 218, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721456?page=2

Kirjallisuus

Granberg, Andreas. Ett välförrättat livsverk: Om kommunalrådet C.G. Sundell och en stiftelse. Libraria, 2025. 

Impivaara, Ilmo. Turun Teknillinen oppilaitos 1849–1949. Turku, 1949.

Lassenius, K. A.: ”Kortfattad översikt över föreningens Åbo teknici r. f. Turun teknikot r. y. verksamhet under de senast förflutna 50 åren.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 6/1943, 118–122.

Paju, Petri ja Katariina Mauranen. Tekniikkaa hyvässä Seurassa: Tampereen Teknillinen Seura 125 vuotta. Tampereen Teknillinen Seura ry, Tampere 2018.

1800-luku

Konstantin Fischerin ajatuksia Turusta

Kommentoi

Konstantin Ivanovitš Fischer toimi Suomen kenraalikuvernöörin Pietarin kanslian päällikkönä 1800-luvun alkupuoliskolla sekä Suomen ministerivaltiosihteerin apulaisena. Hän oli kenraalikuvernöörinä vuosina 1833–1855 työskennelleen ruhtinas Aleksandr Sergejevitš Menšikovin luottomies. Fischer kirjoitti myöhemmin muistelmansa, jotka julkaistiin 1900-luvun alussa. Muistelmia ovat tutkimuksissaan käyttäneet professori Osmo Jussila ja dosentti Kristiina Kalleinen. Jussila kuvailee Fischerin muistelmia itseriittoisiksi. Muistelmissa on mahdollisen oman aseman liiallisen korostamisen lisäksi kaunokirjallisia elementtejä tapahtumien kuvailussa.

Tuolilla istuva parrakas mieshenkilö tummassa puvussa.
Suomen ministerivaltiosihteerin apulainen Pietarissa, salaneuvos Konstantin Fischer. Valmistusaika: 1860–1863. Pietari. Ladattu 20.5.2026. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Muistelmissaan Fischer kertoo matkasta, jonka hän teki kenraalikuvernööri Menšikovin mukana Turkuun todennäköisesti ajanjaksolla 1835–1837. Turkuun saavuttuaan venäläisten seurue tapasi rannalla kaupungin viranomaisia, joita johti läänin kuvernööri Lars Gabriel von Haartman. He kokoontuivat hovioikeuden talolla. Täällä Menšikov lausui karkean vitsin ranskaksi siitä, että katto romahtaa ja murskaa nämä herrasmiehet. Tähän vitsiin von Haartman vastasi hymyillen: ”Herra, toivomme, että Kaitselmus, joka välittää Suomesta, ei anna näiden ansiokkaiden tuomarien menehtyä.”

Vieraat majoittuivat Turussa ollessaan apteekkari Julinin kauniiseen ja laajaan taloon, missä heille tarjottiin erinomainen aamiainen. He söivät esimerkiksi kylmää vasikkaa makeassa kastikkeessa. Sitten oli lounas, jossa oli musiikkia ja paikalla 60 ihmistä. Juhlassa osallistujat kuuntelivat soittajien soittamaa venäläistä aariaa. Fischer väitti tosin muistelmissaan, että vasikka, vaikkakin hyvää, ei ollut vieraiden makuun. Aaria oli kyllä venäläinen, mutta se oli todellisuudessa ”Mene kotiin, lehmäiseni”. Turusta Menšikovin seurue jatkoi matkaansa Bomarsundin linnoitusten rakennustyömaalle Ahvenanmaalle.

Fischer jatkoi muistelmissaan Turun arviointia. Hän todisteli Turun olleen Suomen poliittinen, älyllinen ja hengellinen keskus, koska kaupungissa oli ollut hovioikeus, yliopisto ja arkkipiispan asuinpaikka. Helppokäyttöinen satama ja Tukholman läheisyys mahdollistivat eurooppalaisen sivilisaation vaikutteiden saapumisen Turkuun, joten ajatus Turusta Suomen pääkaupunkina ei käynyt Venäjän hallituspiireille. Keisari Aleksanteri I pelkäsi, Fischerin mukaan, hyökkäystä Ruotsista, joten pääkaupungin siirtäminen Helsinkiin katsottiin hyväksi. Helsinkiähän suojasi Venäjän armeijan ja laivaston käyttämä Viaporin linnoitus.

Hallintovirastojen ja yliopiston siirtäminen vähensi Turun merkitystä. Fischer mainitsee myös Viipurin hovioikeuden perustamisen Turun hovioikeuden vaikutusvallan heikkenemisen syyksi. Tässä kirjoittaja erehtyy tai unohtaa asioita, sillä hän antaa ymmärtää Turun hovioikeuden olleen ainoa tuomioiden jakaja asteellaan, vaikka Vaasan hovioikeus oli perustettu jo 1775.  Fischerin arvio von Haartmanin seuraajasta läänin kuvernöörinä, Gabriel Anton Cronstedtista, oli tyly, sillä hän kuvasi Venäjän armeijan upseeri Cronstedtia hölmöksi ja lättäjalaksi. Kun von Haartman siirtyi senaattiin, Turun ja Porin lääni menetti viimeisenkin hohteensa ja muuttui Fischerin mukaan kiistattomaksi provinssiksi.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Фишер, Константин Иванович: Записки сенатора К. И. Фишера. Исторический вестник. Т. CXII. Тип. А. С. Суворина. Апреля 1908. Санкт-Петербург. Fišer, Konstantin Ivanovitš: Zapiski senatora K. I. Fišera. Istoritšeskij vestnik. T. CXII. Tip. A. S. Suvorina. Aprelja 1908. Sankt-Peterburg. URL: https://archive.org/details/istoricheskvies31shubgoog/page/57/mode/2up. Haettu 20.5.2026.

Юссила, Осмо: Великое Княжество Финляндии 1809–1917. Перевод с финского под редакцией академика А. Ю. Румянцева. Ruslania. Хельсинки. Jussila, Osmo: Velikoe Knjažestvo Finljandii 1809–1917. Perevod s finskogo pod redaktsiej akademika A. Ju. Rumjantseva. Ruslania. Helsinki.

Kalleinen, Kristiina: Isänmaani onni on kuulua Venäjälle – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001,

Kalleinen, Kristiina: Suuriruhtinaskunnan etuvartiossa: ministerivaltiosihteeri R.H. Rehbinder Suomen etujen puolustajana Pietarissa 1811–1841. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2017.

1800-luku, 1900-luku

Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar

Kommentoi

Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.

Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.

Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.

Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.

Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita. 

Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.

Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.

Noora Viljamaa

Lähteet

Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.

Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.

Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.

Vartija 1.2.1910, nro 2.

Åbo Tidningar 28.4.1956, nro 33.

1800-luku

Kolmas kerta toden sanoo – Turku ja raitiotie, osa 2: Sanomalehtien sivuilta

Kommentoi

Turun hevosraitiotie oli käytössä verrattain lyhyen aikaa, vain vuodet 1890–1892. Tämän matkan varrella raitiotie pysähtyi moneen kertaa sanomalehtien sivuille. Raitiotie herätti paljon tunteita eikä sen kulku ollut vailla ongelmia. Voinee ajatella raitiotien olleen aivan yhtä ajankohtainen kuin se on tänäkin päivänä.

Kirjoitus Aura-lehdessä 17.7.1892 otsikolla “Onko Turun raitiotie aijottu tekemään ihmisistä raajarikkoja?”.
Raitiotie ei kerännyt kirjoittajalta kuin kipakkaa palautetta. Aura 17.7.1892 nro 163.

Raitiotien todennäköisesti ensimmäinen uhri oli muuan merimies, jonka Aura uutisoi jääneen raitiovaunun alle Linnankadulla loppuvuodesta 1891. Miesparan molemmat jalat ruhjoutuivat pyörien alla, eikä hän selvinnyt hengissä seuraavaan aamuun sairashuoneella. Vammat eivät jääneet tähän. Aurassa julkaistiin 17.7.1892 pitkä kirjoitus otsikolla ”Onko Turun raitiotie aijottu tekemään ihmisistä raajarikkoja?”, tosin vammat liittyvät siinä enemmän vaunusta poistumiseen. Kirjoittaja itse oli pyytänyt konduktööriä pysäyttämään vaunut poistuakseen niistä. Konduktööri oli vastannut: ”Ette ole kukaan niin wanhoja, ettette woisi hypätä alas waunun ollessa liikkeellä.” Kirjoittaja kertoo monen loukanneen itsensä vastaavassa tilanteessa ja ”saawat siitä kärsiä lopun ikänsä”.

Niin ikään samassa lehdessä samaisena kuukautena oli toinen pitkä kirjoitus ”Turun raitioteillä loukataan suomenkieltä puhuwia”. Eräs ulkoturkulainen ei ollut saanut lippua ostettua raitiovaunussa, koska konduktööri ei puhunut suomea lainkaan. Muut matkustajat auttoivat kuitenkin kielimuurin murrossa, mikä kirjoittajasta ”herätti inhoa epäilemättä jokaisessa läsnäolewassa”. Hän jatkaa: ”Jos raitioteitten johtokunta tahallansa on walinnut senkaltaisia henkilöitä, toiwoen ylläpitäwänsä raitioliikkeen ainoastaan hurjilla ruotsinkiihkoisilla, niin onnittelemme sitä. Mutta kaikesta tapauksesta se on walinnut kehnon keinon pidättääkseen suomen kieltä puhuwia ja kunnioitettawia kansalaisia mainittua laitosta käyttämästä.” 

Raitiovaunut eivät olleet turkulaisille tuttuja ennen raitiotien avaamista. Ruotsinkielisissä sanomalehdissä niistä oli joitain kirjoituksia, mutta suomenkielisessä lehdistössä ilmiö muuttui arkiseksi vasta liikennöinnin alettua Turussa. Arkipäiväistymisestä kertovat sanomalehtien huumoripalstat, joissa tarinoiden miljööt alkoivat liikkua raiteilla. Raitiovaunut saattoivat kadota katukuvasta, mutta lehdissä raitiovaunuvitsejä oli vielä kesällä 1893. Vitseissä on paljon ajattomia elementtejä: ylioppilaiden väitetty joutilaisuus, yritysten ahneus sekä koomiset tilanteet. Huonommista puujalkavitseistä pitävä saattaa niille tänäkin päivänä hörähtää. Kirjoituksen lopussa on muutama esimerkki näistä vitseistä, niin että jokainen lukija voi itse päättää, kuinka huvittavina näitä vitsejä pitää.

– Waaratonta. Kun ette waan tästä loukkaantumisesta kärsisi työssänne, sanoo poliisi raitiowaunusta pudonneelle ylioppilaalle. 

– Mitä te ajattelette? Minä olen ylioppilas.

*

Ratatiewaunussa. Eräs matkustaja: Eräs wanha herra putosi raitiowaunusta!

Konduktööri: Sama se, hän on jo maksanut pilettinsä.

*

Yhdellä jalalla. Neiti astuessaan ulos täpötäydestä raitiowaunusta: ”Olipa hywä että kerrankin pääsi tuosta ahdingosta. Olen saanut seisoa yhdellä jalalla koko ajan”. 

Ääni waunun nurkasta: Niin, minun jalallani.

*

Mikko Lähdesmäki

Lähteet:

Aura 3.11.1891 nro 254.

Aura 17.7.1892 nro 163.

Aura 2.7.1892 nro 152.

Turun lehti 15.6.1893 nro 69.

Turun lehti 27.6.1893 nro 73.

Sanomia Turusta 7.10.1892 nro 234.

1800-luku

Käärmeitä ja marjanpoimijoita 1890-luvulla

Kommentoi

Heinäkuussa vuonna 1890 salvumies Anderssonin yhdeksänvuotias poika poimi marjoja metsässä Hirvensalon saaressa. Hän liikkui todennäköisesti paljain jaloin, elettiinhän lämmintä kesäpäivää. Yhtäkkiä poika tunsi terävän kivun jalassaan. Hän oli astunut lähelle kyykäärmettä, ehkä jopa matelijan päälle. Kyy oli tuntenut itsensä uhatuksi ja iskenyt hampaansa pojan jalkaan. Kenties poika ehti nähdä käärmeen, ennen kuin se katosi kasvillisuuden kätköihin, ja ymmärsi heti mitä tapahtui. Tai ehkä hän havahtui tilanteeseen hetken kuluttua, kun kipu yltyi ja puremakohta ja sittemmin koko jalka alkoivat turvota.

Turkulainen sanomalehti Aura kertoi pojan ja käärmeen kohtaamisesta pari päivää välikohtauksen jälkeen. Uutisessa ei mainittu, oliko poika ollut liikkeellä yksin tai miten hän oli päässyt kotiin kipeällä jalallaan. Pojan vanhemmat hakivat lääkäriltä apua lapselleen.

Samana päivänä käärmeen puremaksi joutui myös ajuri Wilhelmsonin kahdeksanvuotias tytär. Hän oli ollut poimimassa marjoja Wirwotuksen mäessä eli lähellä nykyisen Uudenmaantien ja Hautausmaantien risteystä, jossa toimi aikanaan suosittu Virvoitus-niminen ulkoravintola. ”Kehottakoot nämät tapaukset warowaisuuteen marjassa käwijöitä!”, päättyi käärmeistä, salvumiehen pojasta ja ajurin tyttärestä kertova lyhyt uutinen.

Ihmiset kohtasivat käärmeitä Turussa ja sen lähiseuduilla, esimerkiksi Hirvensalossa työskennellessään marjametsissä ja heinäniityillä. Kuva: Tuntematon perhe Hirvenluodossa (nyk. Hirvensalo), ulkokuva vuodelta 1905. Valokuvaaja Viktor H. Auer / Turun kaupunginmuseo.

Työnteko oli keskeinen osa lähes jokaisen 1800-luvulla eläneen lapsuutta. Marjojen poimiminen kuului niihin töihin, joita lapsetkin pystyivät tekemään. Lapset poimivat metsistä erityisesti runsassatoista puolukkaa ja mustikkaa. Pienet sormet tavoittelivat myös ahomansikoita ja vadelmia niityiltä sekä pellon- ja metsänreunoilta. Luonnonmarjat olivat hyvä lisä erityisesti vähävaraisten perheiden ruokapöytään ja mahdollinen lisätulojen lähde, koska marjoja myytiin kaupunkien toreilla ja katujen varsilla. Suomessa poimittiin marjoja myyntiin ulkomaille asti jo 1800-luvun lopussa.

Lapset kohtasivat käärmeitä erityisesti maaseudulla, jossa he paitsi poimivat marjoja myös tekivät vanhempiensa apuna heinätöitä ja paimensivat karjaa niityillä ja metsissä. Käärmeet kuuluivat siis arkisiin työnteon paikkoihin. Ihmiset tottuivat käärmeiden läsnäoloon siellä, missä ne olivat yleisiä. Sanomalehdistä löytyy useita mainintoja ihmisten ja käärmeiden kohtaamisista myös kaupungeissa kuten Turussa ja sen lähiympäristössä. Esimerkiksi kivikkoisessa mäessä Korppoolaisten mäen ja Crichtonin konepajan yläpuolella asusti runsaasti käärmeitä ainakin 1890-luvun alussa.

Kyykäärmeiden ja lasten suhdetta leimasi erityinen haavoittuvaisuus, koska kyyn purema oli suurempi uhka lapselle kuin aikuiselle. Käärmeen puremat olivat vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaarallisempia kuin nykypäivänä, koska kulkuyhteydet olivat pitkiä ja hitaita eikä käytössä ollut yhtä tehokkaita hoitokeinoja kuin nykyään.

Aino Jämsä

Lähteet ja kirjallisuus:

Käärmeen puremia. Aura, 25.07.1890, 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/56011?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

La Mela, Matti: Property rights in conflict: wild berry-picking and the Nordic tradition of allemansrätt. Scandinavian Economic History Review, (62) 3/2014, 266–289. https://doi.org/10.1080/03585522.2013.876928.

Nimistö ja osoitteet. Turun kaupunki. [verkkosivu] https://www.turku.fi/tietoa-turusta/nimisto-ja-osoitteet 

Perälä, Tauno. Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Turku 1951.

Vainio-Korhonen, Kirsi: Lapset ja arki Suomessa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Teoksessa Ryysyläisyydestä osattomuuteen: Köyhyys lasten ja nuorten kertomana 1800-luvulta nykypäivään. Toim. Anna-Maria Isola, Johanna Kallio, Antti Malinen ja Kirsi Vainio-Korhonen, 31–53. Gaudeamus, Helsinki 2026.

Warokaa käärmeitä. Aura 22.7.1892, 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/726508?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

1800-luku

Erik Anders Crohnsin opintie Turun akatemiassa

Kommentoi

Oi, kuinka onnellinen, kuinka syvästi tyytyväisenä onnittelen Sinua siitä, että olet selvinnyt sanojesi mukaan Vaikeimmasta asiasta eli Jumalan kiitos, Kokeen läpäisemisestä. Voit pian sanoa, että nyt se on ohi, olen päässyt raskaasta taakasta eroon. On totta, että monet vaikeudet odottavat sinua vielä Apupappina, mutta vähäisemmässä määrin kuin silloin, kun koit niitä Opiskelijana. 

Sain juuri äidiltä kirjeen, hän on niin huolissaan siitä, että oli kehottanut Collania pyytämään Sinua tulemaan kotiin. Jotkut Kiteellä ovat sanoneet hänelle, että tuhlaat nyt täysin onneasi päätökselläsi lähteä Turusta ja nämä puheet huolestuttavat Mummelia lisää, vaikka hän on sydämensä pohjasta iloinen siitä, että saa rakkaan Ericinsä takaisin kotiin ja että tämä asettuu asumaan hänen luokseen. (Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 8.7.1812.)

Erik Anders Crohns. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto. Reprokuvaus: Markku Haverinen. Finna.fi.

Erik Anders Crohns valmistui Turun akatemiasta kesällä 1812. Hän oli 28-vuotias. Opintien läpikäynti ei ollut helppoa. Siihen sisältyi vaikeita vuosia ja silpputöitä, joilla Crohns elätti itsensä ja koetti tukea samalla lapsuudenperhettään Kiteellä. Vuonna 1812 tulevaisuus näytti valoisalta. Turussa oli elämää, opiskelijatapahtumia ja isän sekä veljen kuolemat suruaikoineen olivat ohitse. Keväällä Turussa oli juhlittu naamiaisissa, joihin Erik Anders oli pukeutunut munkiksi. Turussa solmitut kontaktit, eikä vähiten pikkusisko Elisabethin puolison Pehr Johan Collanin tuki, auttoivat Crohnsia opintojen jälkeen. Collan tunsi kaikki, niin Porthanin kuin uuden kenraalikuvernöörin Steinheilinkin. Elisabeth kiusoitteli opintojensa loppusuoralla olevaa Erik Andersia kirjoittamalla kirjeen osoitteeksi ”Piispa Herra Erik Anders Crohns Turussa”. Piispaa Erik Andersista ei koskaan tullut, mutta tulipa kuitenkin Helsingin ja Helsingin pitäjän kirkkoherra, joka saarnasi vuonna 1840 Helsinkiin siirretyn yliopiston riemujuhlassa juhlasaarnan. 

Erik Andersin opiskeluvuodet olivat stressistä huolimatta täynnä iloisia hetkiä ja vapautta, jota Elisabeth-sisko kadehti. Iisalmen perspektiivistä Turku oli eksoottinen, urbaani ja kiehtova. Elisabeth kirjoitti veljelleen:

Täällä [Iisalmessa] monet Kaupungeissa vierailleet ja siellä muutamia vuosia asuneet eivät juuri erotu meistä muista [kuten] sanotaan. Mielelläni kuitenkin haluaisin olla Sinun kanssasi jonkun Aikaa Turussa, että näkisin miten siellä eletään, se vain kiinnostaa minua nähdä niin monia kiinnostavia ja hyvin pukeutuneita ihmisiä ja kohteliaita ja monenlaisia, joita olen nähnyt, monia, jotka ovat tulleet sieltä, tarkoitan sellaisia, joita ei tavallisesti ole täällä. (Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.12.1812.)

Ulla Ijäs

Lähteet:

Collan suvun kokoelma, Coll. 37.14., Kansalliskirjasto.

Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 8.7.1812.
Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 26.3.1812.
“Biskoppen Herr Eric Crohns i Åbo”. Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.1.1812.
Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.12.1812.

1800-luku

Kolmas kerta toden sanoo – Turku ja raitiotie, osa 1: Turun hevosraitiotie 1890–1892

Kommentoi

Maanantaina 18. toukokuuta 2026 Turun kaupunginvaltuusto päätti, että Turkuun rakennetaan raitiotie. Toisin kuin Tampereella Turkuun rakennettava raitiotie ei tule olemaan ensimmäinen laatuaan: ensimmäistä kertaa Turussa sähköraitiotiellä pääsi matkustamaan jouluna 1908, ja sitä ennen Suomen ensimmäinen hevosraitiotie ehti liikennöidä Turussa 1890–1892. Raitiovaunut liikkuivat Turussa aina vuoteen 1972, jolloin tiet haluttiin vapauttaa vauhdilla kasvaneelle yksityisautoilulle. Turku voi siis pitää Suomen edelläkävijänä niin raitiovaunuliikennöinnissä, sen lopettamisessa kuin uudelleen käynnistämisessäkin. Raitiotiellä on sattunut sekä tapahtunut, ja se on ollut näkyvä osa kaupunkikuvaa, joten on hyvä tutustua hieman julkisen liikenteen ja Turun menneeseen yhteiseen matkaan samoilla kiskoilla. 

Kreivi August Armfeltilla oli lennokas idea: Turkuun tulisi saada hevosraitiotie. Nuoren kreivin vimma tarttui myös Turun kaupunginvaltuustoon, ja Turkuun alettiin rakentaa raitiotielinjoja heti samaisena vuonna 1889. Jos nyt Turkua on syytetty jahkailusta raitiotiepäätöksen kanssa, oli henki toinen 137 vuotta sitten: päätös eteni ”ennätyksellisen nopeasti” byrokratian rattaissa. Åbo Tidning kertoi 29.4.1890, että viisi ensimmäistä raitiovaunua oli matkalla Tukholmasta Turkuun. Vaunuihin mahtui lehden tietojen mukaan 17 ihmistä istumaan ja viisi seisomaan vaunun takaosaan. 

Turun hevosvetoinen raitiotie Turun Linnankadulla. Turun kaupunginmuseo.

Ei kulunutkaan kuin vajaa viikko, kun raitiovaunut lähtivät liikkeelle sunnuntaina 4.5.1890. Åbo Underrättelser kertoo raitiotien kuljettaneen ”luonnollisesti uteliaita” matkustajia täysin vaunuin aamusta iltaan. Matkaa pystyi taivaltamaan vain Kauppiaskadulta Varvintorille. Åbo Tidning kertoi ”kauniiden vaunujen” keränneen 2 100 matkustajaa 25 pennin hintaiselle kierrokselle ensimmäisenä päivänään lukuisten kadulle kerääntyneiden silmäparien tarkkaillessa. Hinta laskettiin 15 penniin jo viikon kuluttua, ja kuun loppuun mennessä tulivat myyntiin alennus- ja vuosiliput. 

Raitiotie ei osoittautunut kuitenkaan kannattavaksi, ja liikennöinti loppui lokakuussa 1892. Tuloja oli kyllä tullut lipuista, mutta menoja kertyi enemmän. Osakeyhtiö pyysi rahallista tukea kaupungilta joulukuussa 1892, mutta ei sitä saanut. Vaunut olivat Aura-lehden mukaan kulkeneet enimmäkseen tyhjillään kaksi viime vuotta. Tämä tosin on hieman ristiriitaista, jos lipputuloja on kuitenkin tullut budjetoidusti. Raitioteiden ympärillä oli maailmalla kuitenkin jo sähköä ilmassa: Aurassa uutisoitiin 23.4.1893 kaasukäyttöisen raitiovaunun keksityn Saksassa, ja kirjoittaja arveli sen olevan ratkaisu myös Turun kannattamattomalle raitiotielle. Uutta raitiotietä jouduttiin odottamaan kuitenkin seuraavalle vuosisadalle saakka.

Mikko Lähdesmäki

Lähteet:

Aura 16.12.1892 nro 293.

Aura 23.4.1893 nro 93.

Sirkiä, Hanna: Hyvästi ny sitt – Raitsikat: Turun raitiovaunuliikenteen lakkautus 1961–1972. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, 2003.

Åbo Tidning 12.5.1890 nro 127.

Åbo Tidning 29.4.1890 nro 114.

Åbo Tidning 5.5.1890 nro 120.

Åbo Underrättelser 5.5.1890 nro 120 .