Huhtikuun 5. päivänä 1897 Keisarillinen Turun hovioikeus ratkaisi kaksi porvoolaista Viola Leviniä koskevaa asiaa. Toinen koski Levinin isältään perimää omaisuutta, jota oli hänen mukaansa hoidettu huonosti, toinen Levinin hakemusta holhouksesta vapauttamiseksi. Levin oli asetettu holhoukseen vuonna 1894, ja hän taisteli ratkaisua vastaan sekä oikeudessa että julkisuudessa. Lääkärit olivat erimielisiä: kolme suomalaista lääkäriä piti Leviniä sairaana, mutta kaksi turkulaista lääkäriä ja useat ruotsalaiset kollegat totesivat hänet tervejärkiseksi. Satiirilehti Fyren ihmetteli kesällä 1898, että kolmen lääkärin lausunto oli riittänyt holhoukseen, eikä antanut asialle omaa siunaustaan. Tapausta seurattiin laajasti sekä suomen- että ruotsinkielisessä lehdistössä.
Hovioikeus katsoi Levinin sairastavan prosessimaniaa, niin sanottua kverulanttimielisairautta, jossa ihminen käy jatkuvasti oikeutta asioissaan. Diagnoosin jälkeen Levinin vaatimuksia ei enää arvioitu sisällön perusteella, vaan oikeudenkäynti itsessään katsottiin sairauden merkiksi. Hovioikeuden mukaan raastuvanoikeuden ei olisi pitänyt ottaa kuolinpesää koskevaa kannetta lainkaan tutkittavaksi, ja se kumosi alemman oikeuden päätöksen tältä osin. Holhouksesta vapauttamista koskeva hakemus jätettiin tutkimatta. Prosessimania oli yhtä aikaa lääkärin diagnoosi, oikeuden ratkaisuperuste ja lehtien puheenaihe. Siksi myös avustajan asema muuttui: kun päämiehen ääni oli kertaalleen määritelty sairaudeksi, myös sen välittäjä joutui saman logiikan kohteeksi.
Levinin avustajana toimi varatuomari Kaarlo Conradi. Vastapuolen vaatimuksesta oikeus arvioi myös hänen toimintaansa ja katsoi hänen vastaavan väitteistä, jotka hän oli kirjelmissään esittänyt päämiehensä puolesta. Seurauksena olivat sakot kunnianloukkauksesta. Koska Conradi oli konkurssissa, hovioikeus määräsi, että maksamattomat sakot muunnetaan 85 päivän vankeudeksi.
Avustajan näkökulmasta ratkaisu herättää ajatuksia. Oikeudenkäyntiavustajan tehtävä on esittää päämiehensä puolesta voimakkaitakin väitteitä, kunhan niille on peruste. Vuonna 1897 avustajan vastuu näyttäytyi toisenlaisena: kun päämiehen katsottiin olevan prosessimanian vallassa, myös hänen puolustamisensa arvioitiin eri mittapuulla. Conradin tapaus osoittaa, että oikeudellinen kontrolli kohdistui sairaaksi leimatun lisäksi myös häneen, joka käytti tämän ääntä.
Sama kysymys punnitaan tuomioistuimissa yhä: missä kulkee oikeudenkäyntiavustajan vastuun raja? Yli sata vuotta vanha ratkaisu muistuttaa, että oikeudenkäynnissä on kyse myös siitä, kenellä on oikeus tulla kuulluksi, kuka saa puhua hänen puolestaan – ja millä ehdoilla.
Mia Kavasto
Lähteet
Keisarillisen Turun hovioikeuden päätökset N:o 247 ja 248, 5.4.1897 (julkipantu 19.7.1897). Turun hovioikeuden arkisto, päätöstaltiot Dbb 104, Kansallisarkisto.
Senaatin oikeusosaston anomus- ja valitusaktit, akti 517/1896 (Ea 2362), Kansallisarkisto.
”Huomiota herättäviä oikeudenkäyntejä.” Naisten Ääni 21 (1.11.1909), s. 248–249.
Fyren 11 (9.6.1898).
