Kaksi renkiä, Jacob Michelsson ja Gustav Matsson Liedosta, olivat kyllästyneet raskaaseen maatyöhön ja päättivät lähteä etsimään töitä Turusta. Kaupunki tarjosi vuoden 1827 palon jälkeen paljon työtehtäviä rakennustoiminnan, kuljetuksen ja huvielämän parissa, mikä houkutteli myös renkejä. Tarkoitus oli hyvä, mutta koko reissu päättyi sen sijaan ryyppäämiseen ja vaatevarkauksiin. Renkien edesottamukset kaupungissa on dokumentoitu tarkasti poliisikuulusteluissa ja oikeuden pöytäkirjoissa. Ne avaavat Turun historiallista maisemaa ja tarjoavat ainutlaatuisen ajankuvan kestikievareista ja kapakoista, kaduista ja kujista muutamana myöhäissyksyn päivänä 12.–14. marraskuuta 1833.
Merikapteeni Fredrik Willhelm Hjelt rakennutti vuonna 1830 Vanhan Suurtorin laidalle kaksikerroksisen, pietarilaista empiretyyliä edustavan kivirakennuksen. Hjelt asui talon yläkerrassa, kun taas katutason tilat vuokrattiin liikehuoneistoiksi, muun muassa vääpelinvaimo Hedvig Helena Hjelmin majatalolle. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
Rengit majoittuivat Turussa kellonsoittaja Laurénin taloon I kaupunginosassa Vähä Hämeenkadun varrella. He katselivat ympärilleen ja hakeutuivat muun muassa Uudenmaan tullin ulkopuolella sijaitsevaan Ringsbergin kestikievariin. He tapasivat vanhan tuttunsa aiemmilta markkinoilta, porvarinpoika Ephraim Eklundin, joka pyysi heitä mukaansa vääpelinvaimo Hedvig Helena Hjelmin majataloon vastavalmistuneeseen niin kutsuttuun Hjeltin taloon Vanhan Suurtorin laidalle (jota kutsuttiin jo silloin myös Nikolaintoriksi). Aluksi he nauttivat kolme kupillista kahvia ja jatkoivat sekä oluella että portterilla. Hjelmiltä he siirtyivät ravintoloitsija Gustaf Enbergin majataloon Arseninkadun ja Ison Hämeenkadun kulmaan. Majatalossa oli sekä ravintolasali että biljardisali. Juotuaan kukin pikarillisen viiniä he jatkoivat Aurajoen pohjoispuolelle ravintoloitsijaleski Maria Sjöbergin luo Köydenpunojankadulle ja virkistäytyivät monenlaisilla juomilla, muun muassa kolmella kupillisella teetä; myös tarjoileville piioille tarjottiin juotavaa. Kumppanukset palasivat pian takaisin joen eteläpuolelle Anton Soltanin konditoriaan – jota kutsuttiin myös sveitsiläiskahvilaksi (schweitzeri) – Isolle Hämeenkadulle, lähelle Nikolaintoria. He tilasivat ja saivat kuusi pikarillista portviiniä. Tässä vaiheessa seurue lienee ollut varsin hyväntuulinen, joten he jatkoivat hattumaakari Henrik Öhmanin majataloon, joka sijaitsi syrjemmällä Hämeenkadun päässä Hämeentullin luona, niin kutsutun Ryssänmäen alapuolella. Paikkaa kutsuttiin ”Puistoksi” (Parken), ja sitä hoiti Öhmanin vaimo Anna Maria. Siellä heille tarjoiltiin vielä ainakin kolme lasillista ranskalaista viiniä. Kun Erlund oli lähtenyt kotiin, rengit jatkoivat juhlimista.
Huomiota herättää se, kuinka paljon ja kuinka monenlaista alkoholia rengit päivän aikana nauttivat. He eivät käyneet tavallisissa viinakapakoissa, joissa rengit, kisällit, merimiehet ja muu irtoväki viettivät aikaansa, vaan hienommissa majataloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja konditorioissa, jotka toimivat kaupungin varakkaampien asukkaiden ja vierailijoiden kohtaamispaikkoina. Ehkä juuri tämä herätti rengeissä mieliteon varastaa tarjoiluhuoneista ja eteisistä hienoja ja arvokkaita vaatteita: takkeja ja turkkeja, hattuja ja hopealusikoita sekä jopa pöytäliinan, kalossit ja hevosloimen. Varastetun tavaran kokonaisarvo nousi 202 riikintaalariin eli 127 hopearuplaan, mikä oli tuohon aikaan erittäin suuri summa. Turun ja Porin läänin vuoden 1833 veroluettelon (markegångstaxa) mukaan pelkkä maatyöläisen päiväpalkka oli puoli hopearuplaa.
Varastetut käsintehdyt vaatteet olivat arvokkaita, ja ne voitiin myydä eteenpäin tai käyttää maksuvälineenä. Niitä käyttivät pääasiassa säätyläiset, ja ne ilmensivät kantajiensa yhteiskunnallista asemaa ja varallisuutta. Rengit Jacob ja Gustaf eivät käyttäneet sellaisia vaatteita, vaan heillä oli yllään yksinkertaiset, kotikutoiset harmaat ja siniseksi värjätyt sarkavaatteet. Vaatteita oli helppo kuljettaa, vaikea tunnistaa ja ne saattoi muuttaa nopeasti rahaksi tai vaihtaa muihin tavaroihin. Varastetut vaatteet päätyivät usein markkinoille vilkkaasti harjoitettuun vaatekauppaan, kätkijöille tai vaatevälittäjille. Niinpä onkin hyvin todennäköistä, että renkien tarkoituksena oli ansaita sopiva summa myymällä vaatteet kaupungissa. Vaatteilla oli samat tehtävät kuin rahalla: ne olivat arvon säilyttäjiä, arvon kantajia ja maksuvälineitä. Käytetyt vaatteet ja tekstiilit kävivät kovasta valuutasta; saapaspari tai hienompi takki saattoi vastata työläisen usean viikon palkkaa tai jopa hevosen hintaa.
Rengit eivät kuitenkaan päässeet saaliinsa kanssa pitkälle, vaan heidät vangittiin varsin pian ja omaisuus palautettiin omistajilleen. Varastettujen vaatteiden lisäksi rengit onnistuivat anastamaan kuparisen viinapannun, mutta se on jo aivan toinen tarina. Ephraim Erlund ja Jacob Michelsson kielsivät rikokset jyrkästi, eikä heitä useista todistajista huolimatta voitu tuomita. Gustaf Mattsson puolestaan ehti kuolla kuumeeseen ennen kuin oikeuskäsittely ehti alkaa.
Mikael Korhonen
Lähteet ja kirjallisuus:
Turun hovioikeuden arkisto, Jacob Michelssons personakt ÅD 56/1834, Kansallisarkisto.
Åbo Allmänna Tidning ja Åbo tidningar.
Jonsson, Pernilla & Kristina Lilja, ” Strategier för krediter. Begagnade kläder och textilier som värdebevarare och värdebärare i 1800-talets Västerås”, Historisk tidskrift 3/2015.
Uotila, Merja, ”Kun talonpojat ryhtyivät kuluttamaan. Pukeutuminen miehen aseman ja varallisuuden ilmentäjänä 1800-luvun alun suomalaisesssa maaseutuyhteisössä”, Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle, Helsinki 2019.
Vuonna 1801 Åbo Tidning -lehdessä ilmoitettiin, että Seipellin talon tiloissa Turun jokirannassa oli myynnissä erilaisia lapsille ja nuorille sopivia kirjoja, kuten kaksiosainen Familjebok eller journal för barn.Kyseessä oli vuonna 1800 ilmestynyt ruotsinnosranskalaisenArnaud Berquinin teoksesta Le livre de familie ou journal des enfants (1791). Teos käsitteli dialogimuodossa muun muassa eettisiä sääntöjä, luonnonilmiöitä sekä taloutta.
Varhaisten sanomalehtien kirjailmoitukset avaavat näkymän siihen, miten monenlaisia kirjoja etenkin säätyläisperheiden lapsille oli saatavilla Turussa jo 1800-luvun alkupuolella. Lehdistö ja kirjallinen kulttuuri olivat pitkään keskittyneitä etenkin Turkuun, jossa toimivat myös Suomen varhaiset kirjakaupat. Frenckellin kirjapuoti perustettiin jo vuonna 1783, ja F. A. Meyerin kirjakauppa avattiin vuonna 1814. Myös muun muassa Johann Seipellin puodissa myytiin kirjoja erilaisten viinien ja ruokatarvikkeiden rinnalla. Kirjakauppojen sekä varhaisten lainakirjastojen valikoimissa oli Ruotsissa painettuja, mutta myös kauempaa hankittuja saksan- ja ranskankielisiä lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja. Näin ulkomaisia lastenkirjoja oli saatavilla Turussa samaan aikaan, kun varhainen lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus alkoi vasta hiljalleen kehittyä Suomen alueella.
Kirjapuotien ilmoituksia lapsille ja nuorille sopivista kirjoista ilmestyi etenkin ennen joulua, kun kirjoja sekä muita painotuotteita mainostettiin lapsille sopiviksi joululahjoiksi. Esimerkiksi joulun alla vuonna 1821 Åbo Tidningar -lehdessä ilmoitettiin Frenckellin kirjapuodissa olevan myynnissä kuvitettu raamattu lapsille, Kruununprinssin aapinen sekä Turussa laajasti vaikuttaneen Jakob Tengströmin varhaiset lapsille suunnatut kirjat Läse-Öfning för Mina barn sekä Tidsfördrif för mina barn. Listaan kuului myös Berquinin käsialaa oleva Barnvännen.
Berquinin suosittu Barnvännen-teos pohjautui Christian Felix Weissen kuuluisaan saksankieliseen aikakauslehteen DerKinderfreund. Lehti ilmestyi vuosina 1775–1782, ja se toimi esikuvana myöhemmin eri puolilla Eurooppaa yleistyneille lastenlehdille. Berquin julkaisi oman kokoelmansa L’Ami des enfants, joka koostui lyhyistä moraalisista kertomuksista, pienistä näytelmistä ja dialogeista, joiden avulla oli tarkoitus opettaa lapsille myötätuntoa, säästäväisyyttä ja muita hyveitä. Turussakin mainostettiin runsaasti Berquinin ranskankielisen teoksen ruotsinkielistä käännöstä ”lasten ystävästä”. Kuitenkin Weissen valikoitu teos käännettiin myös suoraan saksasta ruotsiksi jo 1700-luvun lopulla. Myös tämä teos oli luultavasti turkulaisten säätyläisten saatavilla. Nykyään kirja on osa Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa.
Tukholmalainen kirjanpainaja Johan Samuel Ekmanson julkaisi ruotsinnoksen Barn-wännen ensimmäisen osan vuonna 1797. Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma. Kirjoittajan kuva
Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma juontaa juurensa 1800-luvulle. Turun kansankirjasto perustettiin vuonna 1863, ja sen rinnalle rakentui kaupunginkirjasto kielitaitoista säätyläistöä varten 1860-luvun lopulta alkaen. Kansankirjasto ja kaupunginkirjasto liitettiin myöhemmin yhteen Turun kaupunginkirjastoksi. Kaupunginkirjaston vanha kokoelma kuitenkin säilyi erillisenä, ja se luetteloitiin kokoelmatietokannaksi Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushankkeessa vuosina 2013–2017.
Vanhasta kokoelmasta on nykyään löydettävissä nide vuoden 1801 ilmoituksessa mainittua Familje-bok eller journal för barn -teosta. Kirja on painettu Tukholmassa vuonna 1800. On vaikea tietää miten ja milloin kirja on päätynyt Turkuun ja lopulta osaksi Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa. Kirjassa on omistuskirjoitus Sofi Alstedt. Mahdollisesti juuri tämä kirjan omistaja on säilönyt kirjan väliin muistoksi jo haurastuneita punaisia koristeita, jotka näyttävät kukan terälehdiltä.
Heidi Hakkarainen
Lähteet:
Förteckning på Böcker, m. m., tjenliga till Jul- och Nyårsgåfvor, som finnas till salu uti Boklådan vid Stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 19.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Hypén, Kaisa, Leila Koivunen, & Janne Tunturi (toim.) (2015), Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla. Helsinki: Avain.
Karppinen, Emilia & Laura Yli-Seppälä. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushanke: uutta tietoa vanhasta kokoelmasta. Informaatiotutkimus 1 (36), 1–6.
Kåreland, Lena, Janina Orlov & Boel Westin (2024). Omvandlingens tid – barnlitteraturen i det tidiga 1800-talet. Teoksessa Boel Westin & Åsa Warnqvist (toim.), Den svenska barn- och ungdomslitteraturens historia. Från äldre tid till tidigt 1900-tal. Stockholm: Natur & Kultur, 219–310.
Lehtonen, Ulla (1981). Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: kirjahistoriallinen tutkimus. Tampere: Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti.
Rantala, Heli, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs & Heidi Hakkarainen (2024). Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.
Till salu: På boklådan i Seipells gård. Åbo Tidning 16.5.1801. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Till salu finnes: Uti Boklådan wid stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 8.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Kun Turun taidemuseo avattiin keväällä 1904, Puolalanmäelle kohonneessa graniittipalatsissa vieraili kahden ensimmäisen viikon aikana yli 8 300 kävijää, viidennes Turun asukasmäärästä. Taidemuseon perustamista oli suunniteltu pitkään. Hanke konkretisoitui vuonna 1895, jolloin Turun kaupunki sai 150 000 markan nimettömän lahjoituksen yhdistetyn kirjaston ja taidemuseon rakentamiseksi. Nopeasti paljastui, että lahjoituksen olivat tehneet liikemiesveljekset ErnstjaMagnus Dahlström. Turun kaupunki sai toisenkin mittavan lahjoituksen. Ennen kuin taidemuseon ja kirjaston rakennustöitä oli aloitettu, tupakkatehtailija Fredrik von Rettig antoi varat kirjaston rakentamista varten. Dahlströmien lahjoitus voitiin nyt käyttää kokonaisuudessaan taidemuseoon.
Arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelema, vuonna 1904 valmistunut Turun taidemuseo. Kuvaaja K. Pietinen 1936. Finna-kokoelma.
Sekä Dahlströmit että Rettig olivat kauppaneuvoksia, jotka lukeutuivat kaupungin johtavaan liikemieseliittiin. Ernst (1846–1924) ja Magnus Dahlströmin (1859–1924) isä Carl Magnus (1805–1875) loi laajan tuontikauppaa ja laivanvarustusta harjoittaneen kauppahuoneen, jonka toimintaa pojat jatkoivat. Niin isä kuin pojat ymmärsivät, että nousevaan teollisuuteen investointi oli erityisen kannattavaa. Kauppahuone sijoitti kahden sukupolven aikana varojaan useisiin Turun alueen teollisuusyrityksiin. Lisäksi Dahlströmit omistivat Kymin osakeyhtiöstä enemmistön. Tehtaasta kasvoi 1890-luvulla Suomen suurimpiin kuulunut yritys, joka nykyisin on osa UPM-metsäyhtiötä. Fredrik von Rettig (1843–1914) puolestaan laajensi voimakkaasti isänsä Turkuun perustamaa tupakkatehdasta, josta kasvoi yksi suurimmista Suomessa.
Dahlströmit ja Rettig muistetaan parhaiten juuri kaupungille lahjoittamistaan rakennuksista. Taidemuseon ja kirjaston vuoksi Turku tunnettiin 1900-luvun alussa lahjoittajien kaupunkina. Dahlströmit ja Rettig loivat lahjoituksillaan mallin, joka jatkui sotien välisenä aikana. Seuraavan polven turkulaisliikemiehet tekivät lahjoituksia erityisesti Åbo Akademin ja Turun Suomalaisen Yliopiston hyväksi.
Mesenaattien toiminta kertoo oman aikansa yhteiskuntavastuusta: liiketoiminnassa hankittujen pääomien haluttiin hyödyttävän koko yhteisöä. Donaattorit halusivat edistää kulttuuria ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen, samalla kun he epäilemättä pönkittivät omaa asemaansa kaupunkiyhteisössä.
Suomessa 1800- ja 1900-luvun vaihde näyttäytyy taitekohtana, jota luonnehti nopea teollistuminen, monenlaisen uuden teknologian käyttöönotto ja vähitellen kiihtyvä yhteiskunnallinen liikehdintä. Vanhojen kauppahuoneiden ja yrittäjäsukujen dynaaminen rooli uuden suurteollisuuden synnyssä ja lopulta pääomien käyttäminen koko kaupunkiyhteisöä hyödyttäviin tarkoituksiin ilmentävät jatkuvuutta jyrkältä murrokselta näyttäneessä kehityksessä.
Vankien olot kruunun linnoissa vaihtelivat rikoksen ja vangin sosiaalisen aseman mukaan. Turkulaista syntyperää ollut uskonnollinen separatisti Petrus Scheffer istui Turun linnassa vangittuna 1700-luvun alkuvuosina. Hän kuvaa päiväkirjassaan linnan oloja. Paraisten kappalainen Ericus Ketarenius, joka oli samaan aikaan vangittuna lapsenmurhasta, istui poikansa kanssa ns. Golawitzin kamarissa. Hän haukkui Schefferiä vankipaikastaan, jota tämä kuvaa eräässä yhteydessä rautahäkiksi.
Turun linnan vankilan vankihuone, jossa on päiväksi ylös nostettava nukkumalavitsa. Turun Sanomat, Turun kaupunginmuseo.
Vänrikki Erik Johan Armfeltin toiminta vankeudessa antaa joitakin tietoja niistä oloista, jotka Turun linnan vankilassa vallitsivat vuonna 1688. Jalosyntyinen vänrikki oli päätynyt linnaan laittomasta kaksintaistelusta. Vankeusaikanaan Armfelt sai kolme poikaa komendantin tyttären Beata Lilljebrunnin kanssa. Kun vänrikki ei antanut hyvällä vihkiä itseään lastensa äidin kanssa, vietiin hänet kirkkoon vartijan saattamana. Yhtä kaikki vihkiminen jäi suorittamatta. Pojat kuitenkin julistettiin vänrikin aviolapsiksi.
Linnan vahtimestari Anders Korp syytti Armfeltia siitä, että tämä oli malttinsa menettäneenä käyttänyt sietämättömiä sanoja, aukaissut vouti Valentin Zanderin ruoka-arkun ja ottanut siitä ruokaa ja pullon etikkaa. Vartija Erik Jöranssonin kimppuun hän oli käynyt tämän vartiovuorolla solvauksin, iskuin ja lyönnein niin, että tämä oli ollut yltä päältä verinen. Johan Slottmanin todistuksen mukaan vänrikki Bröijer oli eräänä iltana lähettänyt tämän Erikin vahtimestarin luo mukanaan yhdeksän äyriä rahaa ostamaan kannun olutta. Kun vahtimestari tai hänen vaimonsa eivät olleet kotona, oli Bröijer käskenyt Erikin mennä vouti Zanderin luo ja pyytää kannullisen olutta siitä leilistä, minkä hän oli antanut tuoda itselleen. Tämän olutkannullisen vouti oli antanut rahatta, mutta tämä Erik ei ollut palauttanut rahoja Bröijerille, joka luuli voudin ne saaneen. Toisena päivänä oli Bröijer kertonut Slottmanille ostaneensa voudilta kannun olutta, jolloin oli selvinnyt, ettei vouti ollut ottanut mitään maksua oluesta. Kun asiasta otettiin selvää, oli vartija soittanut suutaan Armfeltille.
Pappismies Matthias Moisander kertoi kantelussaan, että hän oli vänrikki Bröijerin ja erään venäläisen kanssa, joka istui hänen kanssaan samassa kamarissa, eräänä iltana juonut viinaa, kun Armfelt oli tullut vouti Zanderin luota alas heidän kamariinsa. Kun he olivat keskenään haastelleet, oli Armfelt puhjennut sanomaan: Sinä koira et olisi päässyt papiksi, ellet olisi antanut superintendentille lahjoja! Moisander sanoi vastanneensa: Kenties sinä tahdot narrata minua, kuten sinun isäsi kävi kimppuuni yleisellä tiellä? Tämän jälkeen Armfelt oli antanut Moisanderille, joka makasi sängyssä ja nousi pystyyn, korvapuustin, niin että hän kaatui ja hänen silmänsä tuli siniseksi. Armfelt oli myös sanonut häntä vanhaksi kelmiksi. Moisander sanoi, ettei hänellä ollut todistajia, mutta yhtä kaikki oli totta se, mitä hän oli ilmoittanut. Hän oli myös nähnyt, kun Armfelt antoi linnannihti Erik Jöranssonille yhdeksän korvapuustia, jolloin hänkin sai yhden korvapuustin heidän erottamisvaivastaan.
Vankilaa modernisoidaan
1700-luvun loppupuolella vankeus alkoi muuttua myös keinoksi kasvattaa rikoksen tehneitä. Enää ei pyritty ainoastaan rankaisemaan. Tämä johti vankeinhoidon hitaaseen kehittymiseen kohti meidän tuntemaamme laitosta. Esimerkiksi vankilapaot eivät olleet tavattomia aikana, jolloin vartijat seurustelivat vielä vankiensa kanssa hyvinkin tuttavallisissa merkeissä. Maaherran lähettämän kirjeen mukaan raati määräsi keskuudestaan vuonna 1763 Turun raatimiehet Gahmbergin ja Lexellin suorittamaan katselmuksen linnan vankihuoneiden kunnosta ja hankkimaan paikalle tarvittavat käsityöläiset mahdollisia korjauksia varten. Joulukuussa 1770 ilmoitettiin, että kolme elinkautisvankia oli äskettäin karannut muurin läpi siitä linnan vankihuoneesta, jossa heitä pidettiin. Maaherra pyysi kaupungin raatia tarkastamaan aukon ja esittämään laskelman sen korjaamisesta. Heinäkuussa 1771 oltiinkin linnan vankilaan hankkimassa lisää poijuja ja jalkarautoja vankien kahlitsemiseen. Linnan sepälle luvattiin antaa tähän tarkoitukseen rautaa. Jo vuonna 1612 laaditussa Turun linnan inventaariossa mainitaan kolme arvoituksellista vangin kannusta, ilmeisesti jalkarautaa. Vuonna 1635 mainitaan puolestaan vankitornin yläosaan sisustettu kirkko. Vankitornin sisustuksena mainitaan kolme rautaovea ja kahdet lattiaraudat avaimineen sekä neljä sinkilää ja kaksi haapatukkia, ilmeisesti vankien kahlitsemiseen.
Linnan lukuisat eri tiloissa sijainneet vankihuoneet eivät ilmeisesti tyydyttäneet vankeinhoidon tarpeita, sillä syyskuussa 1777 voitiin suorittaa loppukatselmus siinä Turun linnan vankilarakennuksessa, jonka sukelluskomissaari Robert Fithie oli ottanut rakentaakseen. Paikalla oli myös Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder, joka oli suunnitellut kyseisen rakennuksen. Vankilassa, joka sijaitsi linnan rundelissa eli pyöreässä tykkitornissa, oli neljä lämmintä huonetta sekä ensimmäisessä että toisessa kerroksessa. Ikkunat oli varustettu kaksinkertaisilla kaltereilla ja alakerrassa niitä suojasivat puiset luukut. Ovet oli rautapellitetty molemmin puolin ja niissä oli vahvat saranat, poikkirauta sekä riippulukot. Tiiliuuneissa oli rautaluukut ja pellit. Lattiat ja välikatot olivat kunnolliset ja vinttikerroksen katto oli suojattu palokatolla.
Vankien polttopuille oli varattu ovettomat komerot. Lisäksi rakennuksessa oli kahteen osastoon jaettu vessa. Lavitsat, joilla vangit voisivat maata, puuttuivat. Niitä tuli valmistaa kahdeksan kappaletta. Myös niiden päänaluset valmistettiin puutukeista. Muuten valitettiin, että tila teki meren puoleiselta sivultaan epämiellyttävän vaikutuksen. Heinäkuussa 1785 olivat maistraatin edustajat, myös arkkitehti Schröder, maaherran kutsumina tarkastamassa linnan vankihuoneiden kuntoa. Molemmissa kerroksissa lattiat olivat niin huonot, että ne tuli korvata osin tiilillä ja osin lankuilla. Samoin vankien polttopuille varatut komerot todettiin puutteellisiksi. Heinäkuussa 1818 Turun lääninkonttori kuulutti sanomalehdessä, että se järjesti uuden huutokaupan Turun linnan vankihuoneiden seinien lautavuorauksesta ja ikkunoihin asennettavien venttiilien teosta, sillä edellisessä huutokaupassa kukaan ei ollut halukas ottamaan sitä tehtäväkseen tarkoitukseen määrätyllä summalla.
Myös vankien hygieniasta ja terveydestä pyrittiin huolehtimaan. Helmikuussa 1830 maaherra ilmoitti, että hän oli valinnut sairaiden vankien latriinin eli käymälän paikaksi huoneen, joka sijaitsi Turun linnassa keittiön ja ruoanjakeluhuoneen välissä. Hän pyysi maistraatilta kustannusarviota muurin murtamisesta ja sopivasta ovesta. Heinäkuussa 1835 lääninkonttori kuulutti linnan vankihuoneissa tehtävistä korjauksista. Vankilalle tuli pystyttää uusi sauna ja käymälä, vankihuoneita, kirkkoa ja vankien halkoliiteriä tuli korjata. Korjaukset tuli suorittaa valmiiden piirustusten ja kustannuslaskelmien mukaan, joiden summa oli 5 255 ruplaa. Joulukuussa 1835 ilmoitettiin, että Turun linnaan pystytetty sauna ja käymälä vankien tarpeisiin olivat valmistuneet. Keisarillinen senaatti antoi Lars Gabriel von Haartmanin eli Hänen hirmuisuutensa kautta Turun maistraatille tiedoksi 6. lokakuuta 1835, että vastaisuudessa Suomen vankiloiden pöydät ja sängyt tulisi maalata niin kutsutulla setrivärillä entisen vaaleanvihreän maalin sijaan. Tätä oli suositellut Lääkintälautakunta. Ilmeisesti aiemmin käytetty vihreä väri sisälsi myrkyllisiä ainesosia, mahdollisesti arsenikkia.
Leipää ja viinaa
Vankilassa ruoka koostui lähinnä kuivatusta ja suolatusta kalasta, eri viljalajikkeista valmistetuista velleistä ja puuroista, papusopasta ja kotikaljasta. Vankien oli mahdollista saada ylimääräisiä ruoka-annoksia, mikäli joku niitä toimitti heille tai maksoi vartijoille niiden hankkimisesta. Toisinaan katsottiin, että se, joka oli vaatinut vangitsemista, oli vastuussa vastapuolensa ruokkimisesta. Vuonna 1648 Turun velkavankilassa istunut Matti Josefinpoika Kellare valitti, että hänen velkojansa olivat antaneet vangita hänet, mutta eivät toimittaneet hänelle ruokaa. Kaiken lisäksi nämä olivat matkustaneet Ruotsiin, joten hänen vankeutensa tulisi jatkumaan. Raastuvanoikeus määräsikin velkojat ruokkimaan vankinsa.
Turun raati oli saanut maaliskuussa 1698 kuninkaan kirjeen, jossa sitä kehotettiin määräämään kuluvalle vuodelle taksa, joka maksettaisiin kullekin elinkautisvangille hänen elannokseen. Raati katsoi, että vaikeiden aikojen vuoksi summa tuli pitää kahdessa hopeaäyrissä päivältä. Sama summa oli maksettu jo edellisenä vuonna. Vuonna 1722 tämän ruokarahan ilmoitettiin olevan kolme hopeaäyriä päivältä. Myös ulkopuoliset henkilöt myivät Turun linnan vangeille ruokatarvikkeita. Linnan vahtimestari Petter Qvidja esitti joulukuussa 1722 raadille maaherran kirjeen, jossa kiellettiin porvaristoa myymästä leipää linnan vangeille miehitysvuosien myötä maahan tullutta venäläistä rahaa vastaan.
Viinan myyminen vangeille oli ehdottomasti kiellettyä. Tätä kieltoa ei aina kyetty valvomaan. Esimerkiksi huhtikuussa 1779 valitettiin, että kun linnasta tuotiin vankeja Turkuun kärsimään julkista raipparangaistustaan, olivat nämä yleensä aivan humalassa. Linnan vahtimestari von Hausen ilmoitti, että linnassa he eivät saaneet viinaa, mutta kaupunginvahti, joka toi heidät kaupunkiin, antoi heidän käydä matkalla ryyppäämässä kapakoissa. Raati ilmoitti, että tällaista ei saisi vastaisuudessa tapahtua.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki (KA):
KA 1749, Turun linnan tilikirja 1612, 6; KA 7119, Turun linnan tilikirja 1635, 8v, 22─23.
Turun kaupunginarkisto (TKA):
Turun maistraatin arkisto K 7, Syne- och mätnings instrument 1776─1785, 5.9.1777, 126─129; 11.7.1785, 545─546v.
Pihlajamaa, Lauri 2000: Tukholman suomalaisen seurakunnan papisto 1533─1999. Viro.
Teräsvuori, Kaarlo 1956: Muutamia tietoja vänrikki Erik Johan Armfeltista. Genos 27. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Helsinki.
Toropainen, Veli Pekka 2011: Vankikistu, varaskellari ja karsseri. Linnasta linnaan. Turkulaista vankielämää 1500-luvulta 2000-luvulle. Matti Kohonen & al (työryhmä). Turun Seudun Sukututkijat ry. Turku.
Huhtikuun 5. päivänä 1897 Keisarillinen Turun hovioikeus ratkaisi kaksi porvoolaista Viola Leviniä koskevaa asiaa. Toinen koski Levinin isältään perimää omaisuutta, jota oli hänen mukaansa hoidettu huonosti, toinen Levinin hakemusta holhouksesta vapauttamiseksi. Levin oli asetettu holhoukseen vuonna 1894, ja hän taisteli ratkaisua vastaan sekä oikeudessa että julkisuudessa. Lääkärit olivat erimielisiä: kolme suomalaista lääkäriä piti Leviniä sairaana, mutta kaksi turkulaista lääkäriä ja useat ruotsalaiset kollegat totesivat hänet tervejärkiseksi. Satiirilehti Fyren ihmetteli kesällä 1898, että kolmen lääkärin lausunto oli riittänyt holhoukseen, eikä antanut asialle omaa siunaustaan. Tapausta seurattiin laajasti sekä suomen- että ruotsinkielisessä lehdistössä.
Hovioikeus katsoi Levinin sairastavan prosessimaniaa, niin sanottua kverulanttimielisairautta, jossa ihminen käy jatkuvasti oikeutta asioissaan. Diagnoosin jälkeen Levinin vaatimuksia ei enää arvioitu sisällön perusteella, vaan oikeudenkäynti itsessään katsottiin sairauden merkiksi. Hovioikeuden mukaan raastuvanoikeuden ei olisi pitänyt ottaa kuolinpesää koskevaa kannetta lainkaan tutkittavaksi, ja se kumosi alemman oikeuden päätöksen tältä osin. Holhouksesta vapauttamista koskeva hakemus jätettiin tutkimatta. Prosessimania oli yhtä aikaa lääkärin diagnoosi, oikeuden ratkaisuperuste ja lehtien puheenaihe. Siksi myös avustajan asema muuttui: kun päämiehen ääni oli kertaalleen määritelty sairaudeksi, myös sen välittäjä joutui saman logiikan kohteeksi.
Levinin avustajana toimi varatuomari Kaarlo Conradi. Vastapuolen vaatimuksesta oikeus arvioi myös hänen toimintaansa ja katsoi hänen vastaavan väitteistä, jotka hän oli kirjelmissään esittänyt päämiehensä puolesta. Seurauksena olivat sakot kunnianloukkauksesta. Koska Conradi oli konkurssissa, hovioikeus määräsi, että maksamattomat sakot muunnetaan 85 päivän vankeudeksi.
Avustajan näkökulmasta ratkaisu herättää ajatuksia. Oikeudenkäyntiavustajan tehtävä on esittää päämiehensä puolesta voimakkaitakin väitteitä, kunhan niille on peruste. Vuonna 1897 avustajan vastuu näyttäytyi toisenlaisena: kun päämiehen katsottiin olevan prosessimanian vallassa, myös hänen puolustamisensa arvioitiin eri mittapuulla. Conradin tapaus osoittaa, että oikeudellinen kontrolli kohdistui sairaaksi leimatun lisäksi myös häneen, joka käytti tämän ääntä.
Sama kysymys punnitaan tuomioistuimissa yhä: missä kulkee oikeudenkäyntiavustajan vastuun raja? Yli sata vuotta vanha ratkaisu muistuttaa, että oikeudenkäynnissä on kyse myös siitä, kenellä on oikeus tulla kuulluksi, kuka saa puhua hänen puolestaan – ja millä ehdoilla.
Mia Kavasto
Lähteet
Keisarillisen Turun hovioikeuden päätökset N:o 247 ja 248, 5.4.1897 (julkipantu 19.7.1897). Turun hovioikeuden arkisto, päätöstaltiot Dbb 104, Kansallisarkisto.
Senaatin oikeusosaston anomus- ja valitusaktit, akti 517/1896 (Ea 2362), Kansallisarkisto.
”Huomiota herättäviä oikeudenkäyntejä.” Naisten Ääni 21 (1.11.1909), s. 248–249.
Höyrylaiva Storfursten, joka saapui Tukholmasta Turkuun 8. lokakuuta 1842, toi mukanaan erikoisen vieraan, maalari ja taideopettaja Ferdinand Fürbringerin. Nykyisen Saksan itäosassa Geran kaupungissa vuonna 1790 syntynyt ja sieltä 1830-luvun puolimaissa matkaan lähtenyt Fürbringer oli kulkenut Turkuun pitkän matkan: matkareitti oli kulkenut muun muassa Kölnin, Amsterdamin, Hampurin ja Kööpenhaminan kautta. Ennen häntä Turussa oli vieraillut muutamia ulkomaisia taideopettajia, mutta he olivat olleet lähinnä läpikulkumatkalla.
Fürbringer opetti kiinalaiseksi tai itämaiseksi pikamaalaukseksi kutsuttua maalaustyyliä. Se oli noussut suosituksi Keski-Euroopassa 1830-luvulla ja lukuisat koulutetut tai itseoppineet opettajat ilmoittelivat sanomalehdissä järjestävänsä lyhyitä maalauskursseja pienryhmille ja yksityisoppilaille. Maalaus oli etenkin säätyläisnaisten suosiossa: kodin esineistön kaunistamista maalatuilla itämaistyylisillä kuva-aiheilla pidettiin heille sopivana harrasteena.
Aiemmissa vierailukaupungeissaan Fürbringer oli käynyt esittelemässä omia ja oppilaidensa maalauksia paikallisten sanomalehtien toimituksissa. Näin tapahtui myös Turussa: Åbo Tidningarin toimitus kehui lehden etusivulla Fürbringerin taitoja ja hänen opettamaansa helposti omaksuttavaa maalaustapaa – samalla taideopettaja sai ilmaista mainosta. Toimittajien jutut, lehdissä julkaistut matkustajaluettelot ja Fürbringerin omat ilmoitukset ovatkin mahdollistaneet hänen matkareittinsä seuraamisen maasta toiseen.
Åbo Tidningar kirjoitti Fürbringerin tarjoamasta taideopetuksesta 12.10.1842.
Turussa Fürbringer asettui asumaan matkalaisia majoittaneen kellarimestari Beckmarckin luo. Hän mainosti kurssejaan lehdissä ja kertoi vielä marraskuussa ottavansa lisää oppilaita. Fürbringer sai ilmeisen lämpimän vastaanoton, sillä lähtiessään vuoden 1843 alussa Helsinkiin hän julkaisi lehdissä jäähyväisviestin asiakkailleen ja ystävilleen. Tiettävästi vastaavia kiitoksia ei julkaistu muualla.
Fürbringer julkaisi kiitokset Åbo Tidningar- ja Åbo Underrättelser -lehdissä 4.1.1843. Kuva ensin mainitusta lehdestä.
Fürbringer aloitti taideopetuksen Helsingissä tammikuussa 1843, mutta joutui pian kaupungissa jo olleen taideopettajan kritisoimaksi. Hänen osaamisensa kyseenalaistettiin ja häntä epäiltiin onnenonkijaksi, sillä hänen kurssinsa olivat toisen opettajan kursseja lyhyempiä. Fürbringerin eurooppalaisissa suurkaupungeissa saama hyvä maine ei ollut kiirinyt Helsinkiin asti. Riita sai julkisuutta, kun Helsingfors Tidningarin toimittaja Zacharias Topelius mainitsi opettajien hintakilpailun lehtikirjoituksessaan.
Fürbringer ei enää palannut Turkuun vaan matkasi kesän koittaessa Viipuriin. Matka jatkui vielä Pietariin, jossa hän mainosti taideopetusta saksankielisissä lehdissä ainakin vuonna 1844. Viimeinen lehtitieto Fürbringeristä on vuodelta 1856, jolloin hän lähti Riiasta. Historian hämärään jää vielä se, miksi Geran kaupungin pormestarin poika kulki pitkän matkan aina Turkuun ja Helsinkiin asti.
Maare Paloheimo
Lähteet:
Helsingfors Tidningar 28.1.1843.
Livländische Gouvernements-Zeitung 9.7.1856.
Paloheimo, Maare 2023: Vaikutteiden ja värien välittäjä. Kiertelevän taideopettaja Ferdinand Fürbringerin matka Itämeren ympäri (n. 1837–1856). Ennen ja nyt – historian tietosanomat. https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.137697
Stadtarchiv Gera, tiedonanto Ferdinand Fürbringerin taustasta 22.4.2024.
Sanomia Turusta uutisoi alkukesästä 1888 kaukaisista matkustajista, jotka olivat saapuneet Turkuun lähetysalalta Owambosta, nykyisen Pohjois-Namibian ja Etelä-Angolan alueelta. Nämä matkustajat olivat lähetyssaarnaaja Kaarle August Weikkolin perheineen sekä tekstissä erikseen mainittu, Afrikassa syntynyt ja siellä kastettu tyttö, joka esiintyi pari päivää myöhemmin Turussa lähetysrukouksessa lähetyshuoneessa. Tämä tyttö oli Ida ja Kaarle Weikkolinin kasvattitytär Rosa Clay, joka jäi Suomeen asumaan seuraaviksi 16 vuodeksi ja oli tiettävästi ensimmäinen afrikkalaistaustainen henkilö, joka sai Suomen (suuriruhtinaskunnan) kansalaisuuden vuonna 1899.
Rosa Clay käyntikorttikuvassa vuonna 1889. Charles Riis & C:o. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.
Rosa Clay oli syntynyt Omarurussa elokuussa 1875 ja oli Suomeen tullessaan hieman alle 13-vuotias. Hänen vanhempansa olivat brittiläinen kauppias Charles John Clay ja omarurulainen damara-kansaan kuulunut nainen, jonka nimestä ei ole mainintaa kirjallisissa lähteissä. Rosan isä antoi tyttärensä Ida ja Kaarle Weikkolinin hoitoon tytön ollessa 4-vuotias. Weikkolinien palatessa Suomeen 5-vuotiaan Johannes-poikansa kanssa vuonna 1888 otettiin Rosa mukaan ilmeisesti tämän biologisen isän pyynnöstä, jotta Rosa voisi saada koulutuksen Suomessa ja mahdollisesti palata aikuisena opettajaksi Lounais-Afrikkaan. Rosa itse muisteli myöhemmin ihastuneensa uuteen kotimaahansa heti, kun Turun saaristo tuli näkyviin laivalta katsottuna.
Turun lähetyshuoneessa Clay esitti ensi kertaa urkuharmonin säestyksellä hengellisiä lauluja, joiden sanat Kaarle Weikkolin tulkitsi suomeksi kuuntelemaan saapuneelle yleisölle. Vuosikymmeniä myöhemmin amerikansuomalaisen Arvo Lindewallin Claysta kirjoittamassa elämäkertateoksessa Rosalia (1942) Clay kuvaili Turun tapahtumia ja näitä seuranneita esityksiä muualla Suomessa ”ilveilynä hänen kustannuksellaan”. Tilaisuudet olivat houkutelleet paljon yleisöä, joka oli utelias näkemään ja kuulemaan afrikkalaistytön esittävän rukouksia ja lauluja paikallisilla kielillä. Owambon alueella puhutun ndongan kielen lisäksi näihin kuului Claylle vieraampi ”maiskutuskieli” eli namojen ja damarojen puhuma khoekhoe, jota hän itse piti rumana ja jolla esiintymisen hän koki nöyryyttävänä. Clayn oli kuitenkin seurattava kasvatti-isäänsä lähetyskokouksissa ympäri Suomea myös kahtena seuraavana joulunaikana ja kesänä. Kokouksissa hän muun muassa myi kirjoja ja valokuviaan.
Kaarle Weikkolinin viimeinen Owambon jakso päättyi hänen kuolemaansa vuonna 1891, kun kuumetauti vei hänestä voiton. Suomeen jäänyt Rosa Clay kasvoi aikuiseksi ensin Kaarlen vanhempien ja myöhemmin yksinhuoltajaksi jääneen Ida Weikkolinin huomassa. Clay valmistui kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarista ja toimi opettajana joitakin vuosia ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin kesäkuussa 1904. Muuttopäätökseen vaikuttivat ilmeisesti osaltaan kokemukset rasistisesta häirinnästä Kuopiossa, Helsingissä ja Tampereella. Rosa Clay, myöhemmin Lemberg, vietti loppuelämänsä Yhdysvalloissa.
Lindewall, Arvo. Rosalia. Yonkers, NY: Kansallinen kustannuskomitea, 1942.
Merivirta, Raita: ‘Bitter Memories of a Racialised Childhood: The Experiences of Rosa Clay, the First Finn of African Descent, in Finland in the Late Nineteenth Century.’ Immigrants & Minorities, 1-30. Published online 30 July 2026. https://doi.org/10.1080/02619288.2026.2706806
Merivirta, Raita: ‘The multi-ethnic family connections of Rosa Clay, the first Finn of African descent, in late nineteenth-century South West Africa.’ Immigrants & Minorities 44(2), 2026, 270–298. Published online 15 Dec 2025. https://doi.org/10.1080/02619288.2025.2596163
”Tuonelan työhuoneen uudisrakennus wihittiin tarkoitukseensa eilen k:lo 1 i pp. lukuisien, laitoksen ihmisystäwällistä tarkoitusta harrastawien henkilöiden sekä niitten lasten, wähän toista sataa, poikia ja tyttöjä, läsnäollessa, jotka laitoksessa saawat työtä ja hoitoa”, kerrottiin Sanomia Turusta -lehdessä jouluaattona 1883. Työhuone perustettiin kaupungin lapsia varten hyväntekeväisyystarkoituksessa. Nimensä työhuone sai siitä, että se toimi kaupungin mailla Aninkaistentullin ulkopuolella sijainneessa Tuonelan huvilassa, jota piti tosin laajentaa työhuoneen tarpeisiin. Uutisessa mainittu vihkimistilaisuus oli myös joulujuhla työhuoneeseen otetuilla lapsille.
Tuonelan työhuoneesta ei ole säilynyt valokuvia, mutta kaupungissa toimineen Kajanderin työtuvan lapset käsitöineen havainnollistavat, millaista työtä lapset tekivät työhuoneissa. Valokuva on päivätty 30.11.1932. Kuva: Turun Sanomat, Turun kaupunginmuseo.
Työhuoneelle oli ilmeisesti suuri tarve, sillä jo elokuussa 1883 työhuoneessa työskenteli 73 lasta, joista 52 oli poikia ja 21 tyttöjä. Sanomalehdissä ei kerrota lasten taustoista, mutta työhuone oli tarkoitettu köyhille lapsille, ja vuonna 1883 työhuoneessa olevat lapset olivat 8‒12-vuotiaita. Työn tekeminen ruokaa ja hoivaa vastaan oli 1800-luvun loppupuolella tyypillinen tapa huolehtia apua tarvitsevien lapsiperheiden elatuksesta. Työn tarjoaminen oli myös keino ehkäistä haitallisena pidettyä kerjäämistä. Työhuone oli toiminnassa vuoteen 1939 asti.
Lasten piti saapua työhuoneelle puhtaina ja kammattuina joka aamu kello kahdeksalta, jolloin päivä alkoi yhteisellä rukouksella ennen kuin työt aloitettiin. Kello yhdeksältä nautittiin aamiainen, joka ainakin elokuussa 1883 sisälsi perunoita, silakoita, leipää ja sahtia. Kello yhdeltätoista lapset saivat puolen tunnin ajan pitää taukoa ja leikkiä pihalla. Tämä kertoo laitoksen olleen moderni, sillä tuota varhaisemmissa turkulaisissa lasten työlaitoksissa ei ollut varattu aikaa peleihin ja leikkeihin. Päivälliseksi kello yhdeltä lapset saivat herneruokaa, luusoppaa, puuroa ja velliä. Päivät olivat pitkiä, sillä perunoista, silakoista ja sahdista koostuva illallinen syötiin kello seitsemältä illalla. Iltarukouksen jälkeen lapset saivat lähteä koteihinsa yöksi. Pimeään vuodenaikaan työskenneltiin vain päivänvalon aikaan.
Lasten työhuoneessa suorittamat askareet olivat monipuolisia ja yleishyödyllisiä, ja työntekoa varten oli varattu kaksi valoisaa työsalia. Pojille opetettiin puutöitä ja niinen sidontaa, ja tyttöjä opetettiin ompelemaan, tikkaamaan ja virkkaamaan. ”Suwen kuluessa on lapsille myös annettu neuwoa puutarhanhoidossa”, kerrotaan Sanomia Turusta -lehdessä elokuussa 1883. Lisäksi lasten tuli käydä kansakoulussa, mikä kertoo myös työn ja koulutuksen kasvatuksellisista tavoitteista.
Entä miksi paikkaa, jossa työhuone sijaitsi, kutsuttiin Tuonelaksi? Selityksen tarjoaa Sanomia Turusta -lehti. Maaliskuussa 1886 alueella kaivettiin perustuksia uusia rakennuksia varten, ja kaivausten yhteydessä työntekijät löysivät ihmisen luurangon. ”Tämä seikka todistanee muutamain wanhojen ihmisten kertomukset, että paikalla muinoin on ollut hautausmaa. Kentiesi tarkoittaa myöskin nimi Tuonela (kuolleiden koti) tätä wiimemainittua asiata”, lehdessä pohditaan.
Noora Viljamaa
Lähteet:
Sanomia Turusta 2.8.1883, nro 117; 24.12.1883, nro 199; 27.3.1886, nro 71.
Jalkaväen majuri Nikolai T. Golovatšev nimitettiin Turkuun kaupunginkomendantiksi joulukuun puolivälissä 1865. Paikallisten kaupunginkomendanttien, eli kaupungissa sijainneen venäläisen varuskunnan komentajien, jatkumo, johon lukeutui muun muassa Nikolai Demidov ja Carl von Derschau, sai uuden henkilön yli 20 vuoden ajaksi. Golovatšev oli aikaisemmin ollut sijoitettuna Bomarsundin linnoitukseen ja opettajaksi Helsingin junkkarikouluun.
Åbo Akademin kirjaston arkistokokoelmat. Åbo Akademis Bildsamlingar / ÅABS. Vinjetterat Porträtt Av General Nikolai Golovatscheff Sittande I Knästycke. Kuva: Reinberg, Johan Jakob (1860–1897). Åbo. Ladattu 11.5.2026.
Venäläinen varuskunta toi omat ominaisuutensa Turun yhteiskunnalliseen elämään. Golovatševin komendanttiaikana venäläiset sotilaat jatkoivat Kakolan vankilan ulkovartijoina. Käytäntö lopetettiin vuonna 1896. Sotilaat saatettiin myös määrätä auttamaan tulipalojen sammuttamisessa tai auttamaan poliisiviranomaisia. Esimerkiksi Turun poliisikivalteri Söderström jahtasi vankikarkureita neljän kasakkasotilaan kanssa vuonna 1870. Kuvernööri Carl Magnus Creutz ilmoitti myös sanomalehdessä kaupunkilaisille Golovatševin aloittavan sotilaiden ampumaharjoitukset toukokuussa 1877. Kaupunginkomendantti oli siis sotilaidensa kanssa vuorovaikutuksessa kaupungin viranomaisiin asioiden järjestämistä varten. Toisaalta sosiaalinen vuorovaikutus kaupunkilaisten ja varuskunnan välillä sisälsi sekä rikoksia että avioliittoja. Varuskunta tarjosi myös taloudellisia mahdollisuuksia urakkatöiden muodossa.
Nikolai Golovatšev osallistui kaupungin seuraelämään hevosurheilun kautta, sillä hän toimi yhtenä yhdeksästä palkintotuomarista Turussa järjestetyistä kilpa-ajoissa huhtikuussa 1870. Hänet valittiin hevosystäväin yhdistyksen kilpa-ajojen järjestämisen toimikuntaan joulukuussa 1871. Seuraavana vuonna hänet valittiin yhdistyksen hallitukseen. Eversti Golovatšev ylennettiin kenraalimajuriksi vuoden 1887 lopussa. Samalla hänelle myönnettiin ero palveluksesta ja oikeus sekä nauttia palkkansa eläkkeenä että kantaa virkapukua.
Kenraalimajuri kuoli vuonna 1897. Hänen hautajaisiinsa osallistuivat ystävien, sukulaisten, Turun ortodoksisen seurakunnan diakonien ja kirkkokuoron lisäksi paikallisia silmäätekeviä. Näihin lukeutuivat kenraali Wilhelm von Kraemer ja lääninsihteeri A. W. Rydman. Eversti von Willebrand toimi hautajaisten järjestäjänä. Asevelvollisen pataljoonan soittokunta soitti virren ja everstiluutnantti Muurman ojensi kauniin seppeleen. Lehtori Gustaf Cygnaeus laski palmunoksan haudalle ja totesi kiittäen Golovatševin tahdikkaan huomaavaisuuden ja vilpittömän hyväntahtoisuuden, jota hän osoitti Turun kaupungille monien vuosien ajan.
Vainajaa surivat hänen tyttärensä Olga, Alexandra ja Katja, vävynsä kenraalimajuri Henrik Willehad Åkerman ja Turun hovioikeuden hovioikeudenneuvos Alexander Wilhelm Sallmén ja lastenlapset. Kirkkoherra Konstantin Stepanovitš Skorodumov siunasi Nikolai Golovatševin hänen edesmenneen vaimonsa Emelien viereen Turun vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, jossa hauta vieläkin on.
Westerlund, Adolf Wilhelm: Turun hovioikeuden presidentit, jäsenet ja virkamiehet 1623–1923: elämänkerrallisia ja sukuhistoriallisia muistiinpanoja. Osa 1. Suom. Aleksi Käpy. Turun kirjapaino ja sanomalehti osakeyhtiö. Turku, 1923.
Julkinen valaistus on nykyajan vauraan maailmanosan kaupungeissa oletusarvoinen osa pimeän ajan arkea. Valaisematon kaupunkiympäristö ajatellaan helposti turvattomaksi, ja julkisen valaistuksen vähentäminen herättää tavallisesti vastustusta. Toisaalta valosaasteen aiheuttamat ongelmat ja valaistuksen energiankulutus ovat herättäneet keskustelua valon tarpeellisuudesta, merkityksestä ja rajoittamisesta. Tässä blogissa etsiydyn Suomen julkisen valon ja valosaasteen alkulähteille: Turun varhaiseen katuvalaistukseen.
Turku oli Suomen ensimmäinen kaupunki, jossa otettiin käyttöön katuvalot vuonna 1805. Tuolloin ne olivat öljy- ja kynttilälyhtyjä, joita oli ripustettuna rakennusten seiniin noin 300 kappaletta. Sanomalehdet kuvasivat marraskuussa 1805, miten turkulaiset olivat sankoin joukoin kerääntyneet iltaisille kaduille ihmettelemään uutta valoa. Nykyään pieni tuikkuvalo tuskin hetkauttaisi, ja se saattaisi tuntua ennemminkin pelottavalta voimakkaisiin sähkövaloihin tottuneille ihmisille.
Vuonna 1863 Turussa siirryttiin kaasuvaloon hieman Helsingin jälkeen. Kaasulaitos sijoitettiin Ursinin- ja Eerikinkatujen kulmaukseen, missä sen muinaisesta, jo sata vuotta sitten päättyneestä historiasta kertoo yhä tyhjillään oleva tontti. Kaasulaitostoiminnan aiheuttamat maaperän epäpuhtaudet tekevät tontin rakentamisesta kallista, ja siksi se on yhä tyhjänä.
Alkuvaiheessa, syksyllä 1863, kaupungin kaduille asennettiin 217 kaasulyhtyä. Vanhat kynttilälyhdyt jäivät yhä käyttöön valtaosassa kaupunkia, muun muassa Luostarinmäellä, sillä vain kaupungin keskeisimmät alueet ja väylät valaistiin kaasuvaloin.
Kartta 1: Turun kaasulyhdyt kaasuvalaistuksen alkaessa vuonna 1863 mustilla pisteillä. Pohjakartta: Turun kaupunginarkisto. Käsittely ja lyhtyjen sijoittelu: Panu Savolainen.
Kartassa 1 on kuvattu Turun ensimmäiset kaasulyhdyt vuonna 1863 mustin pistein. Kartta julkaistaan tässä blogissa ensi kertaa. Siitä näkyy, miten kaasuvalaistus oli paitsi käytännöllinen parannus myös kaupungin edustuksellisimpia alueita kaunistava ja korostava teknologia. Tiheimmn lyhtyjä oli Tuomiokirkon ympäristössä ja jokivarsissa. Akatemiatalon jokaisella kulmalla oli kaasulyhty. Lisäksi katulyhdyin oli valaistu suurimmat pääkadut, Kauppatorin ympäristö, Piispankatu sekä kaupungista ulos johtavat Uudenmaankatu ja Hämeenkatu.
Vuonna 1863 kaupungissa oli 217 kaasulyhtyä, joista 198 oli tolppalyhtyjä. 19 lyhtyä oli kiinnitettynä rakennusten seinissä oleviin pidikkeisiin. Kaasuvalaistus ei aluksi ollut ympärivuorokautinen, vaan lyhdyt paloivat täydellä liekillä kello 11 asti ja puolella liekillä klo 01 asti. Kuutamon aikaan kirkkaalla säällä lyhdyt olivat sammutettuina.
1800-luvun lopulla osaa lyhdyistä alettiin käyttää läpi yön, ja kaupungissa oli vuoteen 1929 asti ”ilta- ja aamulyhtyjä”, joista ensin mainitut sammutettiin klo 12 ja jälkimmäiset paloivat aamun sarastukseen asti.
Valaistusta ei laajennettu merkittävästi ennen 1890-lukua, jolloin lyhtyjen määrä kasvoi kaksinkertaiseksi viidessä vuodessa. Tässä vaiheessa katuvalaistus laajeni suureen osaan ruutukaava-aluetta. Kaasulyhtyjen määrä oli korkeimmillaan vuonna 1914, jolloin niitä oli 796 kappaletta. 1920-luvun puolivälin kaasulyhtyjen määrä väheni nopeasti sähkövalojen yleistyessä ja korvatessa kaasuvalon. Turun viimeinen kaasulyhty sammui vuonna 1929.
