Avainsana-arkisto: teatteri

1900-luku

Messenius Turun linnassa

Kommentoi

Turun linna on ollut niin teatteriesitysten, konserttien kuin myös kotimaisten elokuvien tapahtumapaikkana ja lavasteena. Onpa linnan tiloja tarvittu ainakin kerran Yleisradion kuunnelman ääniympäristöksi.

Kirjailija Juha Seppälä tarjosi 1990-luvun puolivälissä Yleisradion Radioteatterille kuunnelmaideaa. Aihe oli Johannes Messeniuksen vankeusvuodet Kajaanin linnassa. Radioteatterin päädramaturgille ja ohjaajalle Ari Kalliolle porilaiskirjailija oli entuudestaan tuttu yhteistyökumppani. Ohjaaja tiesi myös Kajaanin linnan kuuluisimman vangin tarinan. Aihe innosti ja tuotanto käynnistyi.

Johannes Messeniuksen vankeudessa kirjoittama historiateos oli kaikkiaan 15-osainen Scondia illustrata. MDZ Münchener Digitielungs Centrum Digitale Bibliothek. https://www.digitale-sammlungen.de/en

Johannes Messenius (1579–1636) oli ruotsalainen oppinut, joka oli saanut Puolassa katolisen kasvatuksen mutta kääntynyt luterilaisuuteen, joten miehen ura urkeni reformaation läpikäyneessä Ruotsissa. Myöhemmin selvisi, että Messenius oli ylläpitänyt kiellettyjä yhteyksiä katoliseen Puolaan. Vehkeilyksi tulkittujen toimien paljastuttua valtakunnan arkistonhoitaja ja historioitsija tuomittiin kuolemaan valtiopetoksesta. Tuomio vaihtui parikymmentä vuotta kestäneeksi vankeudeksi ja karkotukseksi Kajaanin linnaan.

Kansallisbiografia-artikkelissaan Jussi Nuorteva kuvaa häädetyn Messeniuksen perheen eloa kärsimystaipaleena. Tuskainen oli myös Juha Seppälän ja Ari Kallion Messenius-hahmo, jonka vankeusajan yhdeksi juonteeksi muodostui laskelmoiva opportunismi ja takinkäännön selittely jumaliselle vaimolle. Historioitsija vetoaa vallanpitäjiin kynällään kirjoittamalla Ruotsille suurta menneisyyttä.

Perheen ahdingon tulkintaan ohjaaja Ari Kallio halusi autenttisen ympäristön.  Kajaanin rauniolinna ei sitä voinut tarjota. Sen sijaan Turku oli ohjaajalle entuudestaan tuttu opiskelukaupunki, josta korvaava linna löytyi. Turun museokeskukselle tilojen lainaaminen sopi. Niinpä linnasta tuli kuunnelman ääniympäristö.

Arno Virtanen ja Ulla-Maija Siikavire. Kuva Messenius-kuunnelman uusinnan esittelystä. Etelä-Suomen Sanomat 6.9.1999.

Ari Kallio kokosi Yleisradion kuunnelmatuotantoon ryhmän näyttelijöitä. Turun kaupunginteatterista tuli Messeniuksen rooliin Arno Virtanen.  Muista Kaupunginteatterin tuolloisista näyttelijöitä mukana olivat Mikko ja Antti Majanlahti, Riitta Salminen, Risto Salmi ja Petri Rajala. Messeniuksen puoliso oli freelancer Ulla-Maija Siikavire.

Turussa Yleisradion tuotantoryhmä teki äänityksiä vajaan viikon. Tilojen piti kaikua kolkosti, vuoroin kiviseinät saivat antaa ahtauden ja kylmyyden tuntua. Tärkeitä aitojen tilavaikutelmien luomiselle olivat linnan vankihuoneet. Lisäksi todenmukaista ääniympäristöä tallentui Kuninkaan Salissa, Nuorten herrain huoneessa, portaikoissa ja linnan pihalla.

Messenius-kuunnelman ensiesitys oli Ylen ykkösellä 15.12.1996. Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajava tiivisti: ”Turussa äänitetyssä Ari Kallion ohjaamassa esityksessä on sekä väkivallan vimmaa että runsaasti puhumista.” 

Turun linnassa viipyi Arno Virtasen roolihenkilö, ei siis historiallinen Messenius (ks. sarjan blogit linnan todellisista vangeista, Turun linnan vankeja 1500-luvulla ja Turun linnan vankila 1600-luvulta 1800-luvulle).

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kajava, Jukka: Radioteatteri: Messenius. Helsingin Sanomat 15.12.1996.

Kallio, Ari: Puhelinhaastattelu 11.10.2026 (Paavo Oinonen, tekijän hallussa).

Messenius, kuunnelma. Käsikirjoitus: Juha Seppälä. Ohjaus: Ari Kallio. Tekninen toteutus: Mikko Ahonen. Ensiesitys 15.12.1996. Yle,Metro.

Nuorteva, Jussi: Messenius Johannes (noin 1579–1636). Julkaistu 16.9.1997. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006257

1900-luku

Chorellia Kaupunginteatterissa

Kommentoi

Suomenruotsalainen kirjailija Walentin Chorell (1912–1983) oli lähtöisin Turun kupeesta Nummenpakalta, josta hän tosin muutti varhain Helsinkiin. Tuottelias kirjailija julkaisi yli sata teosta proosaa, runoutta, kuunnelmia ja näytelmiä. Chorellista tuli nopeasti helsinkiläisten näyttämöiden lemmikki, jonka tie vei ruotsinkielisiltä estradeilta myös suomenkielisille.

Sotien jälkeen kotimaiseen näytelmäkirjallisuuteen kaivattiin ihmisen sisäismaailmojen tulkitsijoita. Sellaiseksi Chorell tunnustettiin. Kirjailijaa kiitettiin ihmiskuvien kaksoisvalotuksesta, jolla hän kuroi yhteen hahmojensa myötätuntoa keräävän surkeuden ja avuttomuuden.

Kansallisteatterin apulaisjohtaja Jack Witikka ja Walentin Chorell. Kuva: Suomen Kuvalehti 17/1957, 21.

Häilyvien identiteettien kuvaajan tuotanto löysi paikkansa turkulaisilla näyttämöillä. Åbo Svenska Teater esitti kirjailijan esikoisnäytelmän vuonna 1950 ja vähän myöhemmin yksinäytöksisen kuvaelman nimeltä Haman. Vaikka Chorell tuli tunnetuksi hymyttömänä ihmisen rikkonaisuuden tulkitsijana, Turun Kaupunginteatteri esitteli hänet maaliskuussa 1957 komedialla Äidittömät, jossa dramaatikko kokeili absurdia huumoria.

Teatterinjohtaja Jouko Paavola kutsui esitystä varten ohjaajavierailulle Eine Laineen, joka mittavan teatteriuransa ohella oli tuttu radiosarja Suomisen perheen mummona. Eräs turkulaiskriitikko epäili, oliko viisasta esitellä Chorell kevyesti ja uhrata ohjaajavierailu komedian alttarille. Syy tähän oli kuitenkin ilmeinen. Jack Witikan ohjaama Äidittömät oli ollut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä suurmenestys, joka oli tuohon mennessä myyty loppuun 60 kertaa. Hieman myöhäisempi Witikan ohjaama elokuvaversio ei yltänyt näyttämötulkinnan kaltaiseen menestykseen.

Turun Kaupunginteatterin Äidittömien pölvästit mammanpojat. Hemmo Airamo professorina ja Taito Mäkelä hänen poikanaan. Kuva teoksesta Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle.

Nykynäkökulmasta draaman juoni tuntuu asenteelliselta ja kömpelöltä. Keski-ikäinen miesprofessori ja hänen aikamiespoikansa havahtuvat siihen, että perheen laiminlyöty äiti on kadonnut jälkiä jättämättä. Aikalaisyleisö näki asetelman viihdyttävänä, ja näytelmä saavutti suosiota myös Turussa. Turun Sanomien kriitikko Teppo Samooja tiivisti ensi-ilta-arvioonsa:

”Eine Laineen ohjaajavierailu oli täysi menestys. Hän oli saanut esitykseen erittäin osuvan sävyn, ryydittänyt sen räiskyvin älypanoksin, antanut tapahtumille pirteän temperamenttisen kulun sekä tavoittanut näytelmän huumorin aitona.”

Samooja osui oikeaan toppuutellessaan, että kokeilu farssilla merkitsi kirjailijalle ”lepotaukoa parempien töiden lomassa”. Turun Kaupunginteatteri jatkoi kirjailijan vakavalla tuotannolla. Vuoteen 1965 mennessä Kaupunginteatteri esitti Äidittömien jälkeen viisi Chorellin näytelmää. Sen jälkeen ihmismielen riitasointujen paikantaja katosi Kaupunginteatterin ohjelmistosta. Seitsemänkymmentäluvulla kaikui moite, että kirjailijan töistä puuttui yhteiskunnallinen näkökulma. Ajat ja yleisön toiveet olivat muuttuneet, vaikka tarkkaan katsottaessa vähintään yhteiskuntaluokat teoksissa näkyivät.

Paavo Oinonen

Lähteet:

E–o L–n [Eino Lehtinen]: Äidittömät – Turun Kaupunginteatterissa. Uusi Päivä 3.3.1957.

Lindberg, Petter: Chorell, Walentin. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [viitattu 14.5.2026].

T. S-ja [Teppo Samooja]: Walentin Chorell: Äidittömät. Turun Sanomat 3.3.1957.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

1900-luku

Sandra ja Arvidy, vuoropuheluajanvietettä Turusta

Kommentoi

Idearikkaille näyttelijöille erilaiset keikkatyöt ovat aina tarjonneet lisätienestejä. Turun kaupunginteatterin näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä kehittivät 1950-puolivälissä Sandran ja Arvidyn hahmot, joista sukeutui aikalaisten arvostama koomisesti sanaileva kaksikko. Näyttelijät olivat tosielämän pariskunta ja työtoverit. Senni Nieminen kertoi lokakuussa 1958 Somero-lehdelle, miten kuvitteellinen pari oli syntynyt kuin vahingossa. Näyttelijät olivat harjoitelleet humoristista tekstiä, joka ei ottanut syntyäkseen ”ja lopuksi kävi niin, että siitä kehkeytyi aivan toinen juttu kuin alunperin oli tarkoitus”.

Sandra ja Arvidy (Senni Nieminen ja Taito Mäkelä) radio-ohjelmassa Toist pualt jokke. Kuva teoksesta Viihdevuosien vilinässä (1988),

Haastatteluhetkellä Niemisellä ja Mäkelällä oli takanaan neljä vuotta vuoropuhelukeikkoja. Niemisen sanoin Sandran ja Arvidyn sanailu oli sellaista, että sen saattoi viedä niin ravintoloihin kuin partiotapahtumiin. Tuolloin oli edetty tilanteeseen, jossa ”tahtoo olla niin, että he vievät kaiken vapaa- aikamme”.

Eikä hupikaksikko jäänyt pelkästään paikalliseksi ilotteluksi, sillä Sandra ja Arvidy saivat yllättävän kutsun ja valtakunnallista huomiota. Yleisradion ajanvietetoimitus ryhtyi 1950-luvun lopulla radioimaan maakunnista yleisöohjelmia, joten paikallisille ohjelmantekijöille tuli kysyntää. Turussa Yleisradion ajanvietetoimituksen ensimmäinen valtakunnallinen ohjelmakokonaisuus oli keväällä 1959 suorana lähetyksenä radioitu Toist pualt jokke. Börje Aura juonsi ja salintäysi yleisö tiivisti Turun konserttitalon tunnelman.

Mistä Sandran ja Arvidyn vuoropuhelu rakentui? Kyse oli ikäihmisten lemmestä; kirjeystävät kohtasivat, tutustuivat toisiinsa ja kommentoivat Turun murteella niin arkea kuin maailmanmenoakin. Vitsikkyys piili tyypittelyssä. ”Antaa olla jämpti niin”, kaikui Sandran vakiorepliikki. Valokuva ääniradion Toist puol jokke -lähetyksestä näyttää hahmojen maltillisen ulkoisen olemuksen: mikrofonin edessä on Sandra kesämekossaan, Arvidy tummassa kokopuvussa ja miehen nenän alle on kiinnitetty tekoviikset.

Senni Nieminen totesi Somero-lehdelle, että touhu tuntuu välillä lapselliselta. Koko ohjelmanumeron viehätys saattoi piillä juuri lapsekkuudessa. Toimittaja päättää juttunsa paljonpuhuvasti: ”Sandra ja Arvidy ovat naiviudessaan niin vetoavia, ettemme voi olla heistä tykkäämättä.”

Paavo Oinonen

Lähteet

Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä. Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960. Karisto Oy, Hämeenlinna 1988.

P–tta, ”Sandra ja Arvidy”: Somero. Someron ja Somerniemen uutis- ja ilmoituslehti, 17.10.1958.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

1800-luku

Väliaikainen teatteri Turussa 1833–1839

Kommentoi

Turun palo 1827 oli iso tragedia, jonka tuhot koskettivat kaiken ohella myös kulttuurielämää. Turussa oli ollut virkeä teatteri- ja konserttitarjonta, ja etenkin teatterin osalta Turku oli ollut johtava kaupunki Suomessa. Palon myötä tämä asema kuitenkin menetettiin, kun kaupungin ylpeys, teatterinjohtaja Bonuvierin 1817 valmistunut teatteritalo katosi liekkeihin.

Turkulainen kulttuurielämä virkistyi palon aiheuttamasta alhosta yllättävän nopeasti ottaen huomioon, että ¾ osaa kaupungista tuhoutui ja iso osa asukkaista jäi kodittomiksi. Kaupungin konserttielämän keskuspaikka Seurahuone selvisi palosta, samoin Kupittaan kylpylä, jossa esitettiin myös teatteria. Sanomalehtiaineiston perusteella ensimmäiset julkiset konsertit järjestettiin syksyllä 1828 ja ensimmäiset teatteriesitykset kesällä 1829 juurikin Kupittaalla.

Esitysmahdollisuuksista huolimatta tilanne oli väliaikainen ja kaupungin kulttuuripiireissä kyti toive uudesta teatterirakennuksesta. Engelin uudessa asemakaavassa oli paikka teatterille, johon myöhemmin tuli Rettigien kaupunkipalatsin puutarha. Jostain syystä teatteria ryhdyttiin puuhaamaan kuitenkin kauppias Kingelinin omistamalle tontille Kauppatorin laidalle.

Teatterirakennuksen fasadi torin suuntaan. Kuva: Kansallisarkisto.

Kingelinin tontille valmistui kivisen teatterirakennuksen sijaan aluksi puinen teatteritalo. Sen tarkoitus oli alun perinkin toimia väliaikaisena näyttämönä niin kotimaisten kuin ulkomailta saapuneiden kiertelevien seurueiden esityksille, kunnes varsinainen teatteri saatiin rakennettua. Puisen teatterin suunnittelijaksi on arveltu Turun kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylichiä, joka vastasi myös tulevan kiviteatterin suunnittelusta.

Ensimmäiset esitykset järjestettiin puuteatterissa todennäköisesti pe 21.2.1834, jolloin siellä näyteltiin J. Lambertin seurueen toimesta Shakespearen Romeo och Juliette sekä August von Kotzebuen komedia Falkarne, eller Den olyckliga slägten. Lambertin jälkeen teatterissa vieraili epäsäännöllisen säännöllisesti etenkin Ruotsista ja Saksasta tulleita kierteleviä teatteriseurueita, jotka esittivät niin komedia- ja draamanäytelmiä kuin ranskalaista oopperaakin.

Teatterirakennuksen pääpiirustus. Kuva: Kansallisarkisto.

Puisessa teatterirakennuksessa oli monen aikakauden teatterirakennuksen tapaan soikionmuotoinen permanto, jossa oli edessä orkesterisyvennys. Sen takana oli istuinrivejä, joissa oli todennäköisesti tuolit tai penkit, kuten aiemmassakin Turun teatterissa. Istumapaikkoja löytyi myös toisen kerroksen aitioriviltä, joka kiersi soikionmuotoisen permannon reunoja. Aitioita teatterissa oli yhteensä 17. Lisäksi toisen kerroksen päädyssä ollutta isompaa tilaa oli käytetty todennäköisesti lämpiönä.

Väliaikaisuus oli todella lyhytaikaista, sillä kivisen teatteritalon suunnittelu aloitettiin jo vuonna 1832. Puisen teatterin piirustuksissa tontille on jo aseteltu myös tuleva kivitalo. Valmiiksi uusi teatterirakennus, siis nykyinen Åbo Svenska Teatern, saatettiin vuonna 1839, jolloin myös ensimmäiset esitykset järjestettiin talossa. Puuteatteri säilyi kuitenkin olemassa aina 1860-luvulle asti, jolloin se purettiin pois nykyisen teatterin laajennuksen alta.

Topi Artukka

Lähteet:

Teatterirakennuksen pääpiirustukset, tontti 7:10:4, A13 Asemakaava-, tonttijako- ja rakennusvalvonta-asiakirjat, Turun maistraatin arkisto, KA Turku.

Åbo Tidningar 3.8.1828, 19.8.1829

Åbo Underrättelser 19.2.1834, 5.3.1834, 24.5.1834, 7.6.1834, 30.7.1836

Viljo, Eeva Maija; Nyman, Lena & Zilliacus, Clas: Åbo Teaterhus 150 år. Åbo Akademi, 1989.

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.

1900-luku

Tauno Palo Turussa

Kommentoi

Marraskuussa 1957 turkulainen teatteriyleisö sai etuoikeuden kokea brasilialaisen Pedro Blochin (1914–2004) monologinäytelmän Naisen kädet (As Mãos de Eurídice).  Näytelmä oli kansainvälinen sensaatio, ja monologin ensimmäinen tulkitsija Rodolfo Mayer esitti sitä tiettävästi yli 3000 kertaa. Bloch oli syntynyt Ukrainan Žytomyrissä mutta muuttanut jo lapsena vanhempiensa mukana Brasiliaan.

Näyttelijä Tauno Palo vuonna 1952. Kuvaaja: U. A. Saarinen. Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

Suomessa Tauno Palo innostui omaperäisestä näytelmästä, joka pyrki hävittämään rajaa yleisön ja näyttämön väliltä. Päähenkilö, perheensä hylännyt kirjailija, kulkee yleisön joukossa, esittää kysymyksiä ja näyttää valokuvia. Monologi soveltui erinomaisesti kiertuekäyttöön. Teoksen suomensi Albert Saloranta ja ohjasi Jack Witikka. Lehdistö kertoi myöhemmin Bloch kuulleen, että muuan Tauno Palo Suomesta on kiinnostunut Naisen käsistä. ”Onko hän hyvä näyttelijä”, kysyi Rio de Janeirossa asunut Bloch ystävältään, silloiselta Suomen lähettiläältä Oskari Vahervuorelta. ”Hyvä näyttelijä on”, vakuutti Vahervuori.

Turkulaiset saivat nähdä Palon tulkinnan maanantaina 4. marraskuuta 1957 Ruotsalaisessa teatterissa. Lavastuksena oli vain muutama metri punaista kangasta, näyttämöllä pöytä ja penkki ja katsomossa tuoli näyttelijää varten, rekvisiittana päällystakki, pari tavallista miehen pukua ja kaksi paria kenkiä. Näistä lähtökohdista Palo vangitsi yleisönsä. ”Hän toikin ajoittain katsojan eteen niin välittömän ja ilmeikkään ihmisen kuin toivoa voi. Vain pieni ele, hymy, silmän välähdys pystyi luomaan kuvan siitä, minkä sana kätki taakseen”, kirjoitti Turun Päivälehti.

Esityksen jälkeen Palo yöpyi turkulaisten ystäviensä Senni Niemisen ja Taito Mäkelän luona. Turun Sanomien toimittaja, nimimerkki Ad., pääsi jututtamaan näyttelijöitä heti ensi-illan jälkeen.

”En tiedä, näyttelenkö sen hyvin tai huonosti”, pohti Palo aluksi. ”Näyttelen sen vain siten kuin tunnen. Uskon, että ihmisen suurin vaikeus on siinä, ettei hän halua tuoda esille sitä mitä tuntee, ettei hän usko omaan itseensä ja siten aliarvioi omat kykynsä.”

Näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä puistonpenkillä. Kuvaaja: Matti Poutvaara. Kuva: Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Tässä kohtaa sanavalmis Senni Nieminen puuttui puheeseen ja totesi:

”Sun on ain ollu niin helppo tuoda esill mitä sää tunnet.”

”Ehkä se on Jumalan lahja”, vastasi Palo.

”Mut Jumala anta monell niin falskin luantten, ettei sitä saa millä esill.”

Toimittajalle Senni Nieminen kuvasi myös näyttelijöiden pitkäaikaista yhteistyötä. Nieminen jatkoi: ”Taunohan mua auttoi aina filmissäkin. Sanos: ’ann mennä vaa’, ku mää pelkäsi.”

Paloa kohteliaisuudet tuntuivat vaivaavan, ja hän palasi näyttelijäntyöhön:

”Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä useammin löytää ihmisen. Olipa kuori kuninkaan tai kerjäläisen, aina siellä kaiken pohjalla on ihminen. Tämä saa näyttelijän karistamaan pois turhat painolastit. Vasta nyt minusta tuntuu, että pystyn tajuamaan mitä pienen pojan mielessä liikkuu. Nyt kun voisin sen näytellä, ei kukaan sitä enää uskoisi, sanoo Tauno Palo hieman haikeana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

Ad.: ”Tauno Palo on oma vihollisensa ja ikuinen ihmisen etsijä”, Turun Sanomat 6.11.1957.

A. T–n: ”Tauno Palon voitokas vierailu eilen Turussa”, Turun Päivälehti 5.11.1957.

”Tauno Palo Turussa”, Uusi Aura 4.11.1957.

”Tauno Palon erikoislaatuinen näyttelijänsuoritus”, Itä-Häme 29.10.1957.

”Tauno tulkitsee Naisen käsiä”, Ilta-Sanomat 4.1.1958.

1900-luku

Teppo Samooja, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Inkeriläissyntyinen Teppo Savolainen (1890–1978) kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lukiosta, mutta maisteriksi hän valmistui Turun yliopistosta. Sukunimi vaihtui sotien jälkeen Samoojaksi. 

Teppo Samoojasta kehittyi monipuolinen turkulainen kulttuurivaikuttaja. Vaikka varsinaisen päätyönsä hän teki Turun kaupunginkirjastossa, hänen harrastuneisuutensa ulottui aina sanomalehtityöstä järjestöaktiviteetteihin.

Turun kaupunginkirjaston johtaja Teppo Samooja. Kuva teoksesta Seppälä 1963, 131 (ei kuvaajatietoja).

Kun kolmekymppinen maisteri aloitti vuonna 1925 Turun kaupunginkirjaston varajohtajana, lainausmäärät ja lukuhalu olivat laskussa. Syiksi arvioitiin rauhaton ajanhenki ja jatsiajan huvit. Vuosikymmenen lopun pula-aika käänsi laitoksen käyttöasteen ylöspäin, kun turkulaisilta olettavasti jäi vähemmän rahaa maksullisiin rientoihin.

Sotien jälkeen kirjastolaitosta kehitettiin ja toimintamuodot monipuolistuivat. Vuosina 1928–1957 kirjastoa johtanut Samooja järjesti henkilökuntineen laajenevasti tapahtumia ja edusti kirjastoa julkisuudessa. Johtokunta hellitti kukkaronnyörejä ylimääräiseen: juhlittiin säännöllisesti kirjailijoiden merkkipäiviä musiikkiesitysten kera ja järjestettiin turkulaisten kirjailijoiden teosnäyttelyjä.

Päivätöidensä ohella Samooja avusti vuodesta 1919 lähtien sanomalehti Turun Sanomia. Hän oli lehden teatterikriitikko, joka paneutui työhönsä perinpohjaisesti ja ansaitsi turkulaisen teatteriväen arvostuksen. Tilaisuuden tullen ensi-iltojen vakiovieras saattoi pitää ennen esiripun avautumista tietoiskun illan teoksesta.

Kun porvarillisen ja työväenteatterin yhdistänyt kunnallinen kaupunginteatteri aloitti vuonna 1946, kaupungissa oli selkeästi yksi päänäyttämö.

Teatteriarvostelijan taidekäsitys oli ylevä. Samooja uskoi teatterin avartavan ihmisen näkökantoja, parantavan, lohduttavan ja sivistävän. Näin kriitikko hahmotti teatteria vuonna 1943 ilmestyneessä pienessä esseekokoelmassaan Teatteri, yleisö, arvostelu. Tilaa sai kirjoittajan oman ammattikunnan vastuun pohdinta: ”Julkinen sana on vaikutuksiltaan kauaskantoinen. Siksi arvostelijan on punnittava jokainen sanansa kultavaa’alla ennen kuin hän kirjoittaa sen paperille. Hänen tulee välttää väärää tuomiota kuin ruttoa [–].” Totuus piti kertoa mutta tekijöitä ymmärtäen, ajatteli Samooja.

Teppo Samooja linjasi taidekäsitystään vuoden 1943 esseekokoelmassaan.

Samooja oli yhdistysihminen ja taustavaikuttaja. Hän oli muun muassa Turun Taiteilijaseuran Teatterikerhon puheenjohtaja, Turun Kansallisen kirjakaupan johtokunnan jäsen ja toimi aktiivisesti kirjastoalan järjestöissä. Vannoutuneelta näyttämötaiteen ystävältä ilmestyi vuonna 1943 historiikki Turun teatteri 1918–1943, joka tiivisti kaupungin niin sanotun porvarillisen teatterin vaiheet.

Turun Sanomat uutisoi 21. toukokuuta 1958 Kilta-ravintolassa järjestetystä kirjastonjohtaja Teppo Samoojan jäähyväisjuhlasta, jolloin hänellä tuli täyteen 33 vuotta kaupungin palveluksessa. Puheissa muistettiin eläkkeelle siirtyvän päällikön intomielinen kulttuurityö ja kotikaupungin hengenelämään jättämä pysyvä jälki.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kirjastonjohtaja Teppo Samooja juhlinnan kohteena. Turun Sanomat, 22.05.1958, nro 136, s. 7. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Savolainen, Teppo: Teatteri, yleisö, arvostelu. Kustannusosakeyhtiö SMIA, Helsinki 1943.

Seppälä, Eila: Turun kaupunginkirjasto 1863–1963. Turun kaupunki, Turku 1963.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

1900-luku

Urho Verho, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Turussa vuonna 1912 syntynyt ja kotikaupungissaan yliopistotutkintonsa suorittanut Urho Verho vaikutti laajasti kotikaupunkinsa kulttuuri- ja sivistyselämässä. Hän työskenteli sotien jälkeen Turun suomalaisen työväenopiston apulaisjohtajana ja jatkoi myöhemmin johtajana vuoteen 1964.

1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen hän toimi opetustehtävissä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineissa – hoitaen apulaisprofessuureja ja hetken kotimaisen puolen professuuria. Verho siirtyi 1970 Tampereen yliopistoon. Matrikkelitietojen perusteella uran alku oli akateemista pätkätyötä.

Turun Sanomat uutisoi kuvan kera avustajansa Urho Verhon valinnan Turun työväenopiston johtoon. Turun Sanomat 27.5.1948.

Turkulaiselle kulttuurin harrastajalle hän tuli tutuksi sanomalehti Turun Sanomien avustajana. Kirjallisuuskriitikkona vuonna 1937 aloittanut kynäniekka kirjoitti aikana, jolloin kirjajuttu saattoi olla suurikokoisessa (broadsheet) lehdessä puoli sivua. Teatterin arvioiminen oli silti Verhon leipälaji.

Verho oli väitellyt Turun Yliopistossa professori V. A. Koskenniemen ohjauksessa Kaarlo Bergbomin draamankäsityksestä. Vuoden 1951 tutkimuksessaan hän sijoitti Kansallisteatterin maineikkaan johtajan henkilö-, aate-, kirjallisuus- ja sosiaalihistoriallisiin asiayhteyksiin. Voi sanoa, että hän pyrki tulkitsemaan sitä, millaisista osasista maineeltaan monumentaaliseksi kasvanut hahmo oli rakentunut.

Turun Sanomien teatteriarvostelijana Verho saattoi olla sanakäänteissään edeltäjäänsä Teppo Samoojaa teräväsanaisempi. Tällaista havaintoa ei voi kuitenkaan tehdä turkulainen Tajo-kustantamon julkaisemista kahdesta Verhon kirjoituskokoelmasta. Ote on pehmeä ja kirjat tiiviitä.

Vuonna 1963 ilmestynyt Uuden teatterin tiennäyttäjiä esitteli Georg Bernard Shaw’n, T. S. Eliotin, Eugene O’Neillin ja Thornton Wilderin. Teatterimies oli kiinnostunut anglosaksisesta modernista draamasta ja uskoi, että nykyvirtauksissa liikkuu paljon ohimenevää. Esimerkit viestivät, että modernin ymmärryksessään hän haki sekä pitkää linjaa että parhaillaan ajassa liikkuvaa.

Sotien jälkeen suomalaiset teatterit esittelivät englantilaisen kielialueen näyttämötaidetta. Näin kävi myös Turussa.

Turun yliopiston Feeniks-kirjaston varastokokoelmasta löytyy Uuden teatterin tiennäyttäjiä kirjoittajan professori Lauri Viljaselle signeeraamana kappaleena. Viljanen oli toiminut Verhon vastaväittäjänä. Kansilehden suunnittelijaa ei ole nimetty.

Toisessa Tajo-julkaisussaan Vanhaa ja uuttaa draamaa (1964) Verho hyödynsi osia näytäntökauden 1961–63 teatteriarvosteluistaan. Kriitikkoa askarrutti edelleen vanhan ja uuden kohtaamispiste ja se, mikä olisi yli aikakauden kantavaa. Ehkäpä yhden vastauksen saa kokoelman tekstistä ”Hyvästijättö kuolevalle elämänmuodolle”. Siinä Verho analysoi Anton Tšehovia ja huomaa toiminnan niukkuudessa yhteyden anglosaksiseen nykynäytelmään: ”Tšehovin esikuvallisuus tässäkin kohden on ilmeinen.”

Oletuksessaan Tšehovin dramatiikan tulevaisuuteen suuntautuvasta vetoavuudesta Verho osui oikeaan. Venäläinen klassikko on säilyttänyt edelleen asemansa teatteriohjelmistoissa.

Urho Verho kirjoitti myös saksalaiskirjailija Hans Carossan ajatusmaailmasta ja Turun suomalaisen työväenopiston historian. Urho Verho kuoli Paraisilla vuonna 1988.

Paavo Oinonen

Kirjallisuus:

Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, Professoriliitto, Helsinki 2008.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

Verho, Urho: Uuden teatterin tiennäyttäjiä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Verho, Urho: Vanhaa ja uutta draamaa. Kustannusliike Tajo, Turku 1964.