Jo 1800-luvun lopulla perustetun Urheilupuiston rakennettu ympäristö kehittyi voimakkaasti 1920-luvulta eteenpäin. Tämä liittyi osaltaan Suomen itsenäistymisen jälkeiseen vaiheeseen, jolloin suomalaisurheilijoiden saavuttama kansainvälinen maine nivoutui osaksi kansallisen identiteetin rakennustyötä. Esimerkiksi Urheilupuistoa vuokrannut yhdistys, Turun Urheilun Ystävät, vetosi marraskuun 1924 kirjelmässään kaupugin urheilulautakunnalle juuri Suomen urheilumaineeseen ja sen tunnetuimman edustajan, Paavo Nurmen, turkulaisuuteen, kun se kannusti kaupunkia Urheilupuiston kehittämiseen.
Keväällä 1932 valmistunut katsomorakennus oli käytössä aina 1980-luvulle saakka. Turun kaupunginmuseo/ Turun Sanomat/ Finna.
Eräs Urheilupuiston näkyvimmistä kehityshankkeista oli alakentän paviljongin korvaaminen uudella puisella katsomolla. Nykyisen Paavo Nurmen stadionin kohdalla sijainneen katsomon rakentaminen käynnistyi syksyllä 1931, pian sen jälkeen kun läheinen yläkenttä oli saanut oman katsomosuojansa. Mainekysymysten ohella hankkeeseen liittyi myös tavoitteita. Muun muassa Turun Sanomat kirjoitti, että katsomon myötä ”ei yleisön kilpailujen aikana tarvitse enää olla riippuvainen sääolosuhteista ja sateen pelko ei ole enää ole aiheena poisjäämiseen kilpailuja katsomasta”. Ylipäänsä Urheilupuistossa perittiin pääsymaksuja aina 1940-luvulle saakka, jolloin kaupunki otti sen hallintaansa.
Uuden katsomon harjannostajaisia vietettiin helmikuussa 1932. Toukokuun alussa lehdistö mainosti katsomon vihkiäisiä, joiden yhteydessä puhuttiin jopa ”Suomen ensimmäisestä stadionista”. Stadion-käsite ei yleisesti ottaen ollut kovinkaan vakiintunut, eikä väite ollut täysin kiistaton. Myöhemmin samana syksynä lehdistössä käytettiin samaa titteliä puhuttaessa Tampereen Ratinaan suunnitellusta rakennuksesta. Yleisimmin sama kunnia lankesi aikalaiskeskustelussa Helsingin Olympiastadionille, joka avautui yleisölle 1930-luvun lopussa.
Selvää oli kuitenkin se, että arkkitehti Albert Richardtsonin suunnittelema katettu katsomo Urheilupuiston alakentällä herätti ylpeyttä kaupunkilaisissa. Kymmenestä penkkirivistä muodostunut, 103 metriä pitkä katsomo tarjosi istumapaikkoja noin 1 600:lle katsojalle. Lisäksi penkkirivien yläpuolella katsojia palveli lasi-ikkunainen ravintolaparveke tarjoilusaleineen. Rakennukseen mahdutettiin myös joukko muita toimintoja, esimerkiksi radiokoppi ja kahdeksan tilavaa pukuhuonetta.
Katsomo vihittiin käyttöön helluntaina. Avajaispuheiden ja Porin Rykmentin soittokunnan esitysten ohella ohjelmaan kuului voimisteluesityksiä, yleisurheilua sekä miesten ja naisten lyhyitä jalkapallo-otteluita. Tapahtumaa todisti noin 2 000 ihmistä ja sitä pidettiin laajalti onnistuneena. Juhlan keskellä kielteisempää huomiota sai osakseen katsomon edustalla sijainneen kentän huono kunto, joka näyttäytyi Urheilupuiston ”kauneuden keskellä ikävänä silmätikkuna”. Sen kunnostamiseen ryhdyttiin hyvin pian ja jo seuraavana keväänä sen paikalle kylvettiin ruohokenttää.
Joonas Kananen
Lähteet
Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1933.
Turun Sanomat, 19.8.1931, nro 220, 1.
Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.
Suomen postimerkkien kuva-aiheena oli vuodesta 1856 vuosikymmenten ajan vaakunaleijona erilaisin kehyksin ja koristein ympäröitynä. Vasta 1920-luvun loppupuolella ilmestyivät ensimmäiset juhlamerkit, itsenäisyyden kymmenvuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1927 ja ensimmäisen postimerkkinäyttelyn johdosta vuonna 1928. Jälkimmäinen toteutettiin lisäpainamalla eli se ei muilta osin eronnut käytössä olleita yleismerkeistä. Vaakunaleijona oli aiheena myös itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä.
Turun kaupungin 700-vuotisjuhlan lähestyessä kaupungin filatelistien keskuudessa syntyi ajatus juhlavuoden ikuistamisesta postimerkkeihin. Joulukuun alussa 1928 Turun Sanomia lähestyi ”muuan kaupunkilaisemme, innokas filatelisti” ja ehdotti juhlapostimerkkien liikkeelle laskemista kaupungin juhlavuonna. Lehdelle hän perusteli asiaa sillä, että juhlatilaisuudet, niin arvokkaita kuin ne ovatkin, kestävät vain hetken ja unohtuvat pian. Sitä vastoin postimerkkeihin ikuistettuna juhla ”jäisi maailman historiallisiin tapauksiin, jotka esiintyisiwät paitsi merkkeilijöillä, myös yleisissä kansainvälisissä postimerkkinäyttelyissä ja niin tekisiwät hyvän palweluksen Suomen tunnetuksi tekemiselle”. Lehden haastattelemat kolme turkulaista filatelistia pitivät ehdotusta sopivana ja merkkien julkaisemista toivottavana.
Turun Postimerkkeilijäin Yhdistyksessä innostuttiin juhlamerkkiajatuksesta siinä määrin, että se asetti komitean laatimaan ehdotuksen juhlapostimerkkien julkaisemisesta. Komitea työskenteli ripeästi ja sai ehdotuksensa valmiiksi tammikuun puolivälissä 1929. Ehdotukseen sisältyi suunnitelma neljästä juhlapostimerkistä, joiden aiheina olisivat kellertävän viheriäisessä 50 pennin merkissä Turun keskiaikainen satama, tumman sinipunertavassa yhden markan merkissä tuomiokirkon ulkokuva, ruosteenkeltaisessa puolentoista markan merkissä tuomiokirkon sisäkuva sekä tummassa teräksensinisessä kahden markan merkissä Turun linnan ulkokuva. Ehdotustaan postimerkkeilijät perustelivat Turun asemalla maan vanhimpana kaupunkina, ”jossa maamme arvokkaimmat kulttuurimuistot sijaitsevat”. Komitea muistutti myös, että postimerkki on ”mitä tehokkain väline maan ja kansan tunnetuksi tekemiseksi ympäri maailmaa, niin pitkälle kuin postiyhteys ulottuu”.
Juhlapostimerkit olivat jo ennen postimerkkeilijäin ehdotuksen valmistumista esillä Turun kaupungin 700-vuotisjuhlakomitean aloittaessa työnsä tammikuun alussa 1929. Postimerkkeilijäin ehdotuksen saavuttua muutamaa viikkoa myöhemmin juhlakomitean kansliaan kaupunki laati valtioneuvostolle osoitetun esityksen juhlapostimerkkien julkaisemisesta. Sen toimitti eteenpäin yleisten töiden ja kulkulaitosten ministeriölle Turun ja Porin läänin maaherra Ilmari Helenius (1879–1944), joka oli myös ollut laatimassa postimerkkeilijäin komitean ehdotusta juhlamerkeistä.
Valtionhallinnon käsitellessä juhlapostimerkkianomusta turkulaiset lehdet seurasivat asian etenemistä tiiviisti. Turkulaisten taiteilijoiden osallistumista postimerkkiluonnosten tekoon odotettiin, mutta anomuksessaan Turun kaupunki oli toivonut yleisten töiden ja kulkulaitosten ministeriön huolehtivan merkkien valmistamisesta, joten merkkien suunnittelutyö eteni helsinkiläisin voimin.
Maaliskuussa 1929 valtioneuvosto määräsi, että ”Turun kaupungin 700-vuotisjuhlan johdosta on postiliikenteessä otettava käytäntöön kolmea eri lajia olevia juhlapostimerkkejä, joiden kuva-aiheet ovat Turun kaupungista, nimittäin 1 markan, 1 markan 50 pennin ja 2 markan”. Merkit laskettiin liikenteeseen kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja niitä voitiin käyttää postiliikenteessä vuoden loppuun asti. Kutakin merkkiä painettiin miljoona kappaletta.
Valtioneuvosto päätti Turun juhlapostimerkkien julkaisemisesta 21.3.1929 ja jo seuraavana päivänä Uusi Aura julkaisi valokuvia tulevista postimerkeistä. Merkit suunnitteli Suomen Pankin Setelipainon piirtäjänä toiminut taiteilija Signe Hammarsten-Jansson (1882–1970). Ne olivat paitsi ensimmäiset Turkua kuvanneet postimerkit, myös Hammarsten-Janssonin pitkällä postimerkkisuunnittelijan uralla ensimmäiset julkaisuun edenneet merkit. Turkulaisfilatelistien alkujaan ehdottamien neljän merkin sijasta posti toteutti kolmen juhlamerkin sarjan. Yhden markan merkin kuva-aiheeksi tuli satamasta juuri lähtenyt höyrylaiva Bore, jonka taustalla häämöttää Turun linna. Kahden markan merkkiin taiteilija kuvasi linnan lähempää ja puolentoista markan merkin aiheena oli tuomiokirkko.
Esittelijäneuvos K. R. Salovius vahvisti allekirjoituksellaan Signe Hammarsten-Janssonin tekemät juhlapostimerkkien luonnokset valtioneuvoston hyväksymiksi 21.3.1929. Todennäköisesti Uuden Auran seuraavana päivänä julkaisemat valokuvat tulevista postimerkeistä oli otettu näistä luonnoksista. Kuvalähde: Postimuseon postimerkkikokoelmat.
Juhlapostimerkit saivat vaihtelevan vastaanoton. Heinäkuussa Turun Sanomat moitiskeli turkulaisia siitä, että he ostavat lähetyksiinsä mieluummin leijonamerkkejä kuin oman kotikaupunkinsa juhlamerkkejä, mutta kuukauden päästä kerrottiin nimellisarvoltaan kahden pienimmän merkin tulleen jo loppuun myydyiksi. Filatelistit olivat tyytymättömiä merkkien laatuun, erityisesti paperiin ja painojälkeen. Ihastuneimman mielipiteen ilmaisi Uudessa Aurassa kirjoittanut nimimerkki ”Nuori nainen”, jonka mukaan leijonamerkit olivat kyllä kuivan asiallisia, ”mutta että uusi merkki on silmissäni kauniimpi, tunnelmallisempi, sitä en voi salata”. Häntä juhlamerkit olivat innostaneet kirjoittamaan aiempaa ahkerammin: ”Kun on kaunis postimerkki, näkee vaivan kirjoittaa kirjeen, että saisi sen liimata kirjeensä oikeaan yläkulmaan vieraiden ihailtavaksi.”
Mikko Kylliäinen
Lähteet
LaPe 2021 – Erikoispostimerkkiluettelo nro 83. Naantali, Suomen Filateliapalvelu Oy.
Vankien olot kruunun linnoissa vaihtelivat rikoksen ja vangin sosiaalisen aseman mukaan. Turkulaista syntyperää ollut uskonnollinen separatisti Petrus Scheffer istui Turun linnassa vangittuna 1700-luvun alkuvuosina. Hän kuvaa päiväkirjassaan linnan oloja. Paraisten kappalainen Ericus Ketarenius, joka oli samaan aikaan vangittuna lapsenmurhasta, istui poikansa kanssa ns. Golawitzin kamarissa. Hän haukkui Schefferiä vankipaikastaan, jota tämä kuvaa eräässä yhteydessä rautahäkiksi.
Turun linnan vankilan vankihuone, jossa on päiväksi ylös nostettava nukkumalavitsa. Turun Sanomat, Turun kaupunginmuseo.
Vänrikki Erik Johan Armfeltin toiminta vankeudessa antaa joitakin tietoja niistä oloista, jotka Turun linnan vankilassa vallitsivat vuonna 1688. Jalosyntyinen vänrikki oli päätynyt linnaan laittomasta kaksintaistelusta. Vankeusaikanaan Armfelt sai kolme poikaa komendantin tyttären Beata Lilljebrunnin kanssa. Kun vänrikki ei antanut hyvällä vihkiä itseään lastensa äidin kanssa, vietiin hänet kirkkoon vartijan saattamana. Yhtä kaikki vihkiminen jäi suorittamatta. Pojat kuitenkin julistettiin vänrikin aviolapsiksi.
Linnan vahtimestari Anders Korp syytti Armfeltia siitä, että tämä oli malttinsa menettäneenä käyttänyt sietämättömiä sanoja, aukaissut vouti Valentin Zanderin ruoka-arkun ja ottanut siitä ruokaa ja pullon etikkaa. Vartija Erik Jöranssonin kimppuun hän oli käynyt tämän vartiovuorolla solvauksin, iskuin ja lyönnein niin, että tämä oli ollut yltä päältä verinen. Johan Slottmanin todistuksen mukaan vänrikki Bröijer oli eräänä iltana lähettänyt tämän Erikin vahtimestarin luo mukanaan yhdeksän äyriä rahaa ostamaan kannun olutta. Kun vahtimestari tai hänen vaimonsa eivät olleet kotona, oli Bröijer käskenyt Erikin mennä vouti Zanderin luo ja pyytää kannullisen olutta siitä leilistä, minkä hän oli antanut tuoda itselleen. Tämän olutkannullisen vouti oli antanut rahatta, mutta tämä Erik ei ollut palauttanut rahoja Bröijerille, joka luuli voudin ne saaneen. Toisena päivänä oli Bröijer kertonut Slottmanille ostaneensa voudilta kannun olutta, jolloin oli selvinnyt, ettei vouti ollut ottanut mitään maksua oluesta. Kun asiasta otettiin selvää, oli vartija soittanut suutaan Armfeltille.
Pappismies Matthias Moisander kertoi kantelussaan, että hän oli vänrikki Bröijerin ja erään venäläisen kanssa, joka istui hänen kanssaan samassa kamarissa, eräänä iltana juonut viinaa, kun Armfelt oli tullut vouti Zanderin luota alas heidän kamariinsa. Kun he olivat keskenään haastelleet, oli Armfelt puhjennut sanomaan: Sinä koira et olisi päässyt papiksi, ellet olisi antanut superintendentille lahjoja! Moisander sanoi vastanneensa: Kenties sinä tahdot narrata minua, kuten sinun isäsi kävi kimppuuni yleisellä tiellä? Tämän jälkeen Armfelt oli antanut Moisanderille, joka makasi sängyssä ja nousi pystyyn, korvapuustin, niin että hän kaatui ja hänen silmänsä tuli siniseksi. Armfelt oli myös sanonut häntä vanhaksi kelmiksi. Moisander sanoi, ettei hänellä ollut todistajia, mutta yhtä kaikki oli totta se, mitä hän oli ilmoittanut. Hän oli myös nähnyt, kun Armfelt antoi linnannihti Erik Jöranssonille yhdeksän korvapuustia, jolloin hänkin sai yhden korvapuustin heidän erottamisvaivastaan.
Vankilaa modernisoidaan
1700-luvun loppupuolella vankeus alkoi muuttua myös keinoksi kasvattaa rikoksen tehneitä. Enää ei pyritty ainoastaan rankaisemaan. Tämä johti vankeinhoidon hitaaseen kehittymiseen kohti meidän tuntemaamme laitosta. Esimerkiksi vankilapaot eivät olleet tavattomia aikana, jolloin vartijat seurustelivat vielä vankiensa kanssa hyvinkin tuttavallisissa merkeissä. Maaherran lähettämän kirjeen mukaan raati määräsi keskuudestaan vuonna 1763 Turun raatimiehet Gahmbergin ja Lexellin suorittamaan katselmuksen linnan vankihuoneiden kunnosta ja hankkimaan paikalle tarvittavat käsityöläiset mahdollisia korjauksia varten. Joulukuussa 1770 ilmoitettiin, että kolme elinkautisvankia oli äskettäin karannut muurin läpi siitä linnan vankihuoneesta, jossa heitä pidettiin. Maaherra pyysi kaupungin raatia tarkastamaan aukon ja esittämään laskelman sen korjaamisesta. Heinäkuussa 1771 oltiinkin linnan vankilaan hankkimassa lisää poijuja ja jalkarautoja vankien kahlitsemiseen. Linnan sepälle luvattiin antaa tähän tarkoitukseen rautaa. Jo vuonna 1612 laaditussa Turun linnan inventaariossa mainitaan kolme arvoituksellista vangin kannusta, ilmeisesti jalkarautaa. Vuonna 1635 mainitaan puolestaan vankitornin yläosaan sisustettu kirkko. Vankitornin sisustuksena mainitaan kolme rautaovea ja kahdet lattiaraudat avaimineen sekä neljä sinkilää ja kaksi haapatukkia, ilmeisesti vankien kahlitsemiseen.
Linnan lukuisat eri tiloissa sijainneet vankihuoneet eivät ilmeisesti tyydyttäneet vankeinhoidon tarpeita, sillä syyskuussa 1777 voitiin suorittaa loppukatselmus siinä Turun linnan vankilarakennuksessa, jonka sukelluskomissaari Robert Fithie oli ottanut rakentaakseen. Paikalla oli myös Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder, joka oli suunnitellut kyseisen rakennuksen. Vankilassa, joka sijaitsi linnan rundelissa eli pyöreässä tykkitornissa, oli neljä lämmintä huonetta sekä ensimmäisessä että toisessa kerroksessa. Ikkunat oli varustettu kaksinkertaisilla kaltereilla ja alakerrassa niitä suojasivat puiset luukut. Ovet oli rautapellitetty molemmin puolin ja niissä oli vahvat saranat, poikkirauta sekä riippulukot. Tiiliuuneissa oli rautaluukut ja pellit. Lattiat ja välikatot olivat kunnolliset ja vinttikerroksen katto oli suojattu palokatolla.
Vankien polttopuille oli varattu ovettomat komerot. Lisäksi rakennuksessa oli kahteen osastoon jaettu vessa. Lavitsat, joilla vangit voisivat maata, puuttuivat. Niitä tuli valmistaa kahdeksan kappaletta. Myös niiden päänaluset valmistettiin puutukeista. Muuten valitettiin, että tila teki meren puoleiselta sivultaan epämiellyttävän vaikutuksen. Heinäkuussa 1785 olivat maistraatin edustajat, myös arkkitehti Schröder, maaherran kutsumina tarkastamassa linnan vankihuoneiden kuntoa. Molemmissa kerroksissa lattiat olivat niin huonot, että ne tuli korvata osin tiilillä ja osin lankuilla. Samoin vankien polttopuille varatut komerot todettiin puutteellisiksi. Heinäkuussa 1818 Turun lääninkonttori kuulutti sanomalehdessä, että se järjesti uuden huutokaupan Turun linnan vankihuoneiden seinien lautavuorauksesta ja ikkunoihin asennettavien venttiilien teosta, sillä edellisessä huutokaupassa kukaan ei ollut halukas ottamaan sitä tehtäväkseen tarkoitukseen määrätyllä summalla.
Myös vankien hygieniasta ja terveydestä pyrittiin huolehtimaan. Helmikuussa 1830 maaherra ilmoitti, että hän oli valinnut sairaiden vankien latriinin eli käymälän paikaksi huoneen, joka sijaitsi Turun linnassa keittiön ja ruoanjakeluhuoneen välissä. Hän pyysi maistraatilta kustannusarviota muurin murtamisesta ja sopivasta ovesta. Heinäkuussa 1835 lääninkonttori kuulutti linnan vankihuoneissa tehtävistä korjauksista. Vankilalle tuli pystyttää uusi sauna ja käymälä, vankihuoneita, kirkkoa ja vankien halkoliiteriä tuli korjata. Korjaukset tuli suorittaa valmiiden piirustusten ja kustannuslaskelmien mukaan, joiden summa oli 5 255 ruplaa. Joulukuussa 1835 ilmoitettiin, että Turun linnaan pystytetty sauna ja käymälä vankien tarpeisiin olivat valmistuneet. Keisarillinen senaatti antoi Lars Gabriel von Haartmanin eli Hänen hirmuisuutensa kautta Turun maistraatille tiedoksi 6. lokakuuta 1835, että vastaisuudessa Suomen vankiloiden pöydät ja sängyt tulisi maalata niin kutsutulla setrivärillä entisen vaaleanvihreän maalin sijaan. Tätä oli suositellut Lääkintälautakunta. Ilmeisesti aiemmin käytetty vihreä väri sisälsi myrkyllisiä ainesosia, mahdollisesti arsenikkia.
Leipää ja viinaa
Vankilassa ruoka koostui lähinnä kuivatusta ja suolatusta kalasta, eri viljalajikkeista valmistetuista velleistä ja puuroista, papusopasta ja kotikaljasta. Vankien oli mahdollista saada ylimääräisiä ruoka-annoksia, mikäli joku niitä toimitti heille tai maksoi vartijoille niiden hankkimisesta. Toisinaan katsottiin, että se, joka oli vaatinut vangitsemista, oli vastuussa vastapuolensa ruokkimisesta. Vuonna 1648 Turun velkavankilassa istunut Matti Josefinpoika Kellare valitti, että hänen velkojansa olivat antaneet vangita hänet, mutta eivät toimittaneet hänelle ruokaa. Kaiken lisäksi nämä olivat matkustaneet Ruotsiin, joten hänen vankeutensa tulisi jatkumaan. Raastuvanoikeus määräsikin velkojat ruokkimaan vankinsa.
Turun raati oli saanut maaliskuussa 1698 kuninkaan kirjeen, jossa sitä kehotettiin määräämään kuluvalle vuodelle taksa, joka maksettaisiin kullekin elinkautisvangille hänen elannokseen. Raati katsoi, että vaikeiden aikojen vuoksi summa tuli pitää kahdessa hopeaäyrissä päivältä. Sama summa oli maksettu jo edellisenä vuonna. Vuonna 1722 tämän ruokarahan ilmoitettiin olevan kolme hopeaäyriä päivältä. Myös ulkopuoliset henkilöt myivät Turun linnan vangeille ruokatarvikkeita. Linnan vahtimestari Petter Qvidja esitti joulukuussa 1722 raadille maaherran kirjeen, jossa kiellettiin porvaristoa myymästä leipää linnan vangeille miehitysvuosien myötä maahan tullutta venäläistä rahaa vastaan.
Viinan myyminen vangeille oli ehdottomasti kiellettyä. Tätä kieltoa ei aina kyetty valvomaan. Esimerkiksi huhtikuussa 1779 valitettiin, että kun linnasta tuotiin vankeja Turkuun kärsimään julkista raipparangaistustaan, olivat nämä yleensä aivan humalassa. Linnan vahtimestari von Hausen ilmoitti, että linnassa he eivät saaneet viinaa, mutta kaupunginvahti, joka toi heidät kaupunkiin, antoi heidän käydä matkalla ryyppäämässä kapakoissa. Raati ilmoitti, että tällaista ei saisi vastaisuudessa tapahtua.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki (KA):
KA 1749, Turun linnan tilikirja 1612, 6; KA 7119, Turun linnan tilikirja 1635, 8v, 22─23.
Turun kaupunginarkisto (TKA):
Turun maistraatin arkisto K 7, Syne- och mätnings instrument 1776─1785, 5.9.1777, 126─129; 11.7.1785, 545─546v.
Pihlajamaa, Lauri 2000: Tukholman suomalaisen seurakunnan papisto 1533─1999. Viro.
Teräsvuori, Kaarlo 1956: Muutamia tietoja vänrikki Erik Johan Armfeltista. Genos 27. Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja. Helsinki.
Toropainen, Veli Pekka 2011: Vankikistu, varaskellari ja karsseri. Linnasta linnaan. Turkulaista vankielämää 1500-luvulta 2000-luvulle. Matti Kohonen & al (työryhmä). Turun Seudun Sukututkijat ry. Turku.
Turkulaisen korkeakoulutuksen vuosisatainen henkilökaanon nimistä Pehr Kalm ja Henrik Gabriel Porthan aina V. A. Koskenniemeen on tieteellisen merkityksensä ja historiallisen merkittävyytensä kannalta poikkeuksellinen Suomessa. Osaltaan tähän kaanoniin piirtyy syvään uurretuin kirjaimin myös yksi tunnetuimmista Turun yliopiston ikuisopiskelijoista – Ewert Kupiainen.
Monen nykyisen tai entisen yliopistolaisen edelleenkin tuntema Ewert (jossain yhteyksissä myös Evert) pulpahtelee esiin aika ajoin. Ensimmäiset tarinat Kupiaisesta kertovat hänen kirjoittautuneen yliopistoon vuonna 1955. Vanha legenda kertoo, että opiskelijat keksivät fiktiivisen hahmon, jonka nimissä kävivät tenteissä ja jättivät harjoitustehtäviä.
Vuonna 1962 Kupiaisen nimeä kantanut hahmo esiintyi Turun kaupungin viranomaisia ruotivassa opiskelijanäytelmässä vastauksena kaupungin kiellolle, ettei vuosijuhlia voi järjestää Turun linnassa. Näytellyn oikeudenkäynnin seurauksena kaksi ”tuomittua” (nukkea) ripustettiin linnapihalla hirsipuuhun. Vuonna 1968, osana Varsinais-Suomalaisen osakunnan 50-vuotisjuhlaviikkoa, ”Turun yliopiston tunnetuimmalle opiskelijalle” Evert Kupiaiselle pyrittiin saamaan asunto kaupunginteatterin viereiseen kivilouhokseen.
Kuvakaappaus Turun yliopiston matematiikan oppiaineen vanhasta pro gradu -tutkielman mallipohjasta.
Kupiainen onkin ollut opiskelijoita alleen kokoava nimimerkki, jonka nimellä on kirjoitettu Turun ylioppilaslehteen jo 1950-luvulla ja vielä aivan 2000-luvullakin. Myös oppiaineiden kahvihuoneiden työlistoihin ja opiskelijatapahtumien osallistujalistoihin nimi on ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Myös allekirjoittanut myöntää tehneensä tämän kerran jos toisenkin.
Kerrotaan myös, että Turun yliopiston Kevon tutkimusaseman vihkiäisten, joihin myös Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen osallistui, vieraskirjasta Kupiaisen nimi löytyy 27. sijalta. Löytyypä nimi myös 2000-luvun alussa ilmestyneistä Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan Kuoron musiikkilevyistä kuorolaisten listalta.
Kupiaista muistetaan myös opiskelijakulttuurissa. Matematiikan ja fysiikan ainejärjestön Deltan sitsilaulujen listasta löytyy kappaleen ”Balladi Rosvo-Roopesta” (1931) säveleen sanoitettu ”Ewert Kupiainen”. Laulu kertoo erikoisen tarinan naisiin ja alkoholiin menevästä opiskelijasta, jonka oppimismenestyksessä ei ollut kehuttavaa: ”Ain’ tenteissä hän kävi tavoitteenaan ykkönen, mut tentin jälkeen tuotiin hälle pöytään kolmonen.”
Yliopiston sisäisessä verkossa Ewert Kupiainen toisinaan esiintyy edelleen samaan tapaan kuin viranomaismallien esimerkkipseudonyymit (”Erkki Esimerkki”, ”Minna Mallikas” jne.) esimerkkiopiskelijana tutkielma-asiakirjojen mallikappaleiden nimirivillä. Nimi esiintyy erityisesti luonnontieteellisen tiedekunnan oppiaineissa.
Uutista tietokoneesta oli osattu odottaa, kun turkulainen sanomalehti helmikuussa 1960 otsikoi, että ”Turun yliopistoille lahjoitettu Wegematic 1000” saataisiin käyttöön saman vuoden syksyllä. Kaivattu tietokone, jota hiljattain oli kutsuttu matematiikkakoneeksi ja sähköaivoksi, oli useimmille ennennäkemätön ja tärkeä teknisen edistyksen askel. Koneisto myös täytti ison huoneen.
Vaikuttava tietokone oheislaitteineen esiteltiin lehdissä mieluusti valokuvin. Wegematicin kanssa vuonna 1961 kuvattu Kalervo V. Laurikainen oli nimitetty ydinfysiikan professoriksi Helsingin yliopistoon vuonna 1960. Kuva: Turun yliopiston digipalvelut / Wikipedia.
Opetus tietokoneen käyttöä varten oli aloitettu jo aiemmin. Sitä järjesti tietokoneen hankkimista varten perustettu Turun matematiikkakoneyhdistys. Ohjelmoinnin saloja selvensi erityisesti FM Olli Varho, parhaillaan Helsingissä ESKO-tietokonetta rakentaneen Matematiikkakonekomitean matemaatikko ja Turun yliopiston kasvatti, joka eteni sittemmin Suomen IBM:n toimitusjohtajaksi. Varhon opettajiin kuului fysiikan apulaisprofessori Kalervo V. Laurikainen. Hän vaikutti merkittävästi tietokonehankkeen taustalla.
Tietokoneen vastaanotto ja käyttö oli poikkeuksellinen ponnistus, joka sai aikaan monenlaista yhteistyötä. Siihen osallistuivat niin Turun kaksi yliopistoa kuin useita yrityksiä. Turun yliopisto ja Stiftelsen för Åbo Akademi perustavat yhteisen säätiön, jonka hoitoon otettiin ruotsalaisen Wenner-Grenin säätiön lahjoittama ”elektroninen tietojenkäsittelykone” oheislaitteineen.
Ehkä hieman yllättäen Turun ensimmäinen tietokone on säilytetty. Viime vuodesta (2025) alkaen Wegematic 1000 on esillä yliopistonmäellä. Sitä voi ihailla Turun yliopiston luonnontieteiden talo Agoran alakerrassa eli kellarikerroksessa rakennuksen Vesilinnantien suunnan portaikossa. Kuva: Petri Paju.
Turun alueen suuremmat yritykset olivat varsin kiinnostuneita tietokoneesta, jota pääsi opiskelemaan ilmaiseksi ja käyttämään suhteellisen halvalla konetta varten perustetussa Turun laskukeskuksessa. Yhden uutisjutun mukaan Wegematicilla oli pian ehditty tekemään laskelmia Crichton-Vulcanille eli myöhemmälle Wärtsilän Turun telakalle. Laskentakeskuksen kursseille puolestaan tulvi osanottajia. Syyskauden 1960 aloitusluennolle ilmaantui 200 henkeä. Seuraavana vuonna 1961 koulutettiin myös erikseen yritysten henkilöstöä.
Alusta alkaen tietokoneeseen saattoi ilmeisesti tutustua pelaamalla. Seikka on jäänyt huomaamatta aiemmassa tutkimuksessa, sillä pelikokemuksista säilyi niukasti tietoa. Professori Kalervo Laurikainen paljasti kuitenkin Åbo Underrättelserin toimittajalle, että hän oli pelannut Wegematicin kanssa tulitikkupeliä (tändsticksspelet) eli todennäköisesti jotakin Nim-pelin tapaista tikunvetoa. Mainitussa versiossa viimeisen tikun saaja voittaa. Hän oli kuulemma hävinnyt koneelle joka kerta. Todennäköisesti peli ei ollut turkulaista tekoa, vaan Turkuun tuotiin Wegematicin mukana ensimmäinen tietokonepeli tai useampi peli.
Turun yliopistoille lahjoitettu Wegematic 1000 syksyllä käyttöön. Turun Sanomat, 7.2.1960, s. 3, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3284271?page=3
Oman: Matematikmaskinen i Åbo beräknar fartygs stabilitet. Åbo Underrättelser, 21.12.1960, s. 6, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2678709?page=6
Paju, Petri. ”Huvia hyödyn avuksi jo 1950-luvulla. Nim-pelin rakentaminen ja käyttö Suomessa.” Wider Screen. No 2–3/2003. (https://widerscreen.fi/2003/2-3/)
Paiserutto on esiteollisen ajan tartuntataudeista leimallisin ja pelätyin. Ruton pelottavuus perustui sen yllätyksellisyyteen. Tauti ilmaantui epäsäännöllisin väliajoin ja pystyi etenemään koko väestöön. Monet muut kulkutaudit olivat niin tavallisia, jopa jokavuotisia ilmiöitä, ettei niiden ilmaantuminen aiheuttanut suurta yllätystä, saati paniikkia. Varsinkin lapsia uhanneiden tuhkarokon, isorokon ja hinkuyskän kanssa oli pakon edessä totuttu elämään. Pahimmillaan vain muutamassa päivässä kuolemaan johtanut rutto levisi sen sijaan tehokkaasti myös aikuisväestöön. Kauhua herättivät ruton näkyvät oireet, kuten mustat paiseet tai tummunut kieli, joiden mukaan 1300-luvun eurooppalainen pandemia musta surma on saanut nimensä.
Kuolemantanssi on mustan surman jälkeen kirkkotaiteessa yleistynyt aihe, joka kuvaa vertauskuvallisestikuolemanuniversaaliutta. Liber chronicarum (Nürnbergin kronikka), 1493. Wikimedia Commons.
Esiteollisen ajan katkelmallisissa lähdetiedoissa rutto mainitaan useammin kuin muut tartuntataudit. Emme tiedä, ulottuiko lähes koko Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä levinnyt musta surma Suomeen. Lähteiden perusteella tautia esiintyi Suomessa kaikkiaan 17 kertaa 1400-luvun alun ja vuoden 1711 välisenä aikana. Suomen merkittävimpänä ja laajaa ulkomaankauppaa harjoittaneena kaupunkina Turku välttyi vain harvoin näiltä epidemioilta. Kun rutto puhkesi jossain Itämeren rannikkokaupungissa, se lähes aina kulkeutui myös Turkuun. Laivaliikenne ja muut vilkkaat yhteydet pitivät huolen taudin leviämisestä laajalle. Vuosina 1500–1711 rutto mainitaan Turkua koskevissa lähteissä 12 kertaa. Vuosien 1710–1711 epidemia oli viimeinen kerta, jolloin ruttoa esiintyi Suomessa ja myös Turussa.
Vaikka ruton tarttuvuus tunnettiin, sen leviämismekanismeista oli vain arvailuja. Ihmiset turvautuivat moniin keinoihin välttääkseen sairastumisen. Niiden hyödyllisyydestä on vaikea sanoa mitään, sillä ainakaan esivallan 1600-luvulta lähtien määräämät karanteenitoimet eivät epidemioita pidelleet. Taudin tieltä pakeneminen sen sijaan saattoi toimia. Vuonna 1500 Turun kerrotaan autioituneen, kun asukkaat jättivät kaupungin.
Kuolema oli esiteollisena aikana erottamaton ja nykyistä paljon välittömämpi osa elämää. Ruttoepidemioiden seurauksena oli silti poikkeuksellinen kuoleman läsnäolon tunne. On luonnollista, että kuin tyhjästä ilmaantunut ja nopeasti epidemian mittoihin yltynyt tauti herätti ihmisissä pelkoa ja suorastaan hallitsematonta kauhua. Ruttoepidemioiden aikana vakiintuneet henkiset rakenteet ja niihin pohjautuneet käyttäytymismallit helposti murtuivat. Tämä näkyy esimerkiksi hautausten järjestämisessä. Kun Turussa havaittiin ensimmäiset ruttotapaukset syyskuun lopulla 1710, vielä tammikuussakin osa ruumiista odotti hautaamistaan. Yhteisön täydellisestä kaaoksesta kertoo, että aikalaiskuvausten mukaan öisin kaduille viskeltiin ruttoon kuolleiden ruumiita ja jopa sellaisia, jotka yhä elivät ja joita olisi voitu auttaa.
Huhtikuun 5. päivänä 1897 Keisarillinen Turun hovioikeus ratkaisi kaksi porvoolaista Viola Leviniä koskevaa asiaa. Toinen koski Levinin isältään perimää omaisuutta, jota oli hänen mukaansa hoidettu huonosti, toinen Levinin hakemusta holhouksesta vapauttamiseksi. Levin oli asetettu holhoukseen vuonna 1894, ja hän taisteli ratkaisua vastaan sekä oikeudessa että julkisuudessa. Lääkärit olivat erimielisiä: kolme suomalaista lääkäriä piti Leviniä sairaana, mutta kaksi turkulaista lääkäriä ja useat ruotsalaiset kollegat totesivat hänet tervejärkiseksi. Satiirilehti Fyren ihmetteli kesällä 1898, että kolmen lääkärin lausunto oli riittänyt holhoukseen, eikä antanut asialle omaa siunaustaan. Tapausta seurattiin laajasti sekä suomen- että ruotsinkielisessä lehdistössä.
Hovioikeus katsoi Levinin sairastavan prosessimaniaa, niin sanottua kverulanttimielisairautta, jossa ihminen käy jatkuvasti oikeutta asioissaan. Diagnoosin jälkeen Levinin vaatimuksia ei enää arvioitu sisällön perusteella, vaan oikeudenkäynti itsessään katsottiin sairauden merkiksi. Hovioikeuden mukaan raastuvanoikeuden ei olisi pitänyt ottaa kuolinpesää koskevaa kannetta lainkaan tutkittavaksi, ja se kumosi alemman oikeuden päätöksen tältä osin. Holhouksesta vapauttamista koskeva hakemus jätettiin tutkimatta. Prosessimania oli yhtä aikaa lääkärin diagnoosi, oikeuden ratkaisuperuste ja lehtien puheenaihe. Siksi myös avustajan asema muuttui: kun päämiehen ääni oli kertaalleen määritelty sairaudeksi, myös sen välittäjä joutui saman logiikan kohteeksi.
Levinin avustajana toimi varatuomari Kaarlo Conradi. Vastapuolen vaatimuksesta oikeus arvioi myös hänen toimintaansa ja katsoi hänen vastaavan väitteistä, jotka hän oli kirjelmissään esittänyt päämiehensä puolesta. Seurauksena olivat sakot kunnianloukkauksesta. Koska Conradi oli konkurssissa, hovioikeus määräsi, että maksamattomat sakot muunnetaan 85 päivän vankeudeksi.
Avustajan näkökulmasta ratkaisu herättää ajatuksia. Oikeudenkäyntiavustajan tehtävä on esittää päämiehensä puolesta voimakkaitakin väitteitä, kunhan niille on peruste. Vuonna 1897 avustajan vastuu näyttäytyi toisenlaisena: kun päämiehen katsottiin olevan prosessimanian vallassa, myös hänen puolustamisensa arvioitiin eri mittapuulla. Conradin tapaus osoittaa, että oikeudellinen kontrolli kohdistui sairaaksi leimatun lisäksi myös häneen, joka käytti tämän ääntä.
Sama kysymys punnitaan tuomioistuimissa yhä: missä kulkee oikeudenkäyntiavustajan vastuun raja? Yli sata vuotta vanha ratkaisu muistuttaa, että oikeudenkäynnissä on kyse myös siitä, kenellä on oikeus tulla kuulluksi, kuka saa puhua hänen puolestaan – ja millä ehdoilla.
Mia Kavasto
Lähteet
Keisarillisen Turun hovioikeuden päätökset N:o 247 ja 248, 5.4.1897 (julkipantu 19.7.1897). Turun hovioikeuden arkisto, päätöstaltiot Dbb 104, Kansallisarkisto.
Senaatin oikeusosaston anomus- ja valitusaktit, akti 517/1896 (Ea 2362), Kansallisarkisto.
”Huomiota herättäviä oikeudenkäyntejä.” Naisten Ääni 21 (1.11.1909), s. 248–249.
Höyrylaiva Storfursten, joka saapui Tukholmasta Turkuun 8. lokakuuta 1842, toi mukanaan erikoisen vieraan, maalari ja taideopettaja Ferdinand Fürbringerin. Nykyisen Saksan itäosassa Geran kaupungissa vuonna 1790 syntynyt ja sieltä 1830-luvun puolimaissa matkaan lähtenyt Fürbringer oli kulkenut Turkuun pitkän matkan: matkareitti oli kulkenut muun muassa Kölnin, Amsterdamin, Hampurin ja Kööpenhaminan kautta. Ennen häntä Turussa oli vieraillut muutamia ulkomaisia taideopettajia, mutta he olivat olleet lähinnä läpikulkumatkalla.
Fürbringer opetti kiinalaiseksi tai itämaiseksi pikamaalaukseksi kutsuttua maalaustyyliä. Se oli noussut suosituksi Keski-Euroopassa 1830-luvulla ja lukuisat koulutetut tai itseoppineet opettajat ilmoittelivat sanomalehdissä järjestävänsä lyhyitä maalauskursseja pienryhmille ja yksityisoppilaille. Maalaus oli etenkin säätyläisnaisten suosiossa: kodin esineistön kaunistamista maalatuilla itämaistyylisillä kuva-aiheilla pidettiin heille sopivana harrasteena.
Aiemmissa vierailukaupungeissaan Fürbringer oli käynyt esittelemässä omia ja oppilaidensa maalauksia paikallisten sanomalehtien toimituksissa. Näin tapahtui myös Turussa: Åbo Tidningarin toimitus kehui lehden etusivulla Fürbringerin taitoja ja hänen opettamaansa helposti omaksuttavaa maalaustapaa – samalla taideopettaja sai ilmaista mainosta. Toimittajien jutut, lehdissä julkaistut matkustajaluettelot ja Fürbringerin omat ilmoitukset ovatkin mahdollistaneet hänen matkareittinsä seuraamisen maasta toiseen.
Åbo Tidningar kirjoitti Fürbringerin tarjoamasta taideopetuksesta 12.10.1842.
Turussa Fürbringer asettui asumaan matkalaisia majoittaneen kellarimestari Beckmarckin luo. Hän mainosti kurssejaan lehdissä ja kertoi vielä marraskuussa ottavansa lisää oppilaita. Fürbringer sai ilmeisen lämpimän vastaanoton, sillä lähtiessään vuoden 1843 alussa Helsinkiin hän julkaisi lehdissä jäähyväisviestin asiakkailleen ja ystävilleen. Tiettävästi vastaavia kiitoksia ei julkaistu muualla.
Fürbringer julkaisi kiitokset Åbo Tidningar- ja Åbo Underrättelser -lehdissä 4.1.1843. Kuva ensin mainitusta lehdestä.
Fürbringer aloitti taideopetuksen Helsingissä tammikuussa 1843, mutta joutui pian kaupungissa jo olleen taideopettajan kritisoimaksi. Hänen osaamisensa kyseenalaistettiin ja häntä epäiltiin onnenonkijaksi, sillä hänen kurssinsa olivat toisen opettajan kursseja lyhyempiä. Fürbringerin eurooppalaisissa suurkaupungeissa saama hyvä maine ei ollut kiirinyt Helsinkiin asti. Riita sai julkisuutta, kun Helsingfors Tidningarin toimittaja Zacharias Topelius mainitsi opettajien hintakilpailun lehtikirjoituksessaan.
Fürbringer ei enää palannut Turkuun vaan matkasi kesän koittaessa Viipuriin. Matka jatkui vielä Pietariin, jossa hän mainosti taideopetusta saksankielisissä lehdissä ainakin vuonna 1844. Viimeinen lehtitieto Fürbringeristä on vuodelta 1856, jolloin hän lähti Riiasta. Historian hämärään jää vielä se, miksi Geran kaupungin pormestarin poika kulki pitkän matkan aina Turkuun ja Helsinkiin asti.
Maare Paloheimo
Lähteet:
Helsingfors Tidningar 28.1.1843.
Livländische Gouvernements-Zeitung 9.7.1856.
Paloheimo, Maare 2023: Vaikutteiden ja värien välittäjä. Kiertelevän taideopettaja Ferdinand Fürbringerin matka Itämeren ympäri (n. 1837–1856). Ennen ja nyt – historian tietosanomat. https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.137697
Stadtarchiv Gera, tiedonanto Ferdinand Fürbringerin taustasta 22.4.2024.
Turun saaristo oli tärkeässä asemassa 1600-luvulla, sillä sen käyttöoikeus oli annettu privilegiolla eli erioikeudella Turun kaupungille aina kuuden ja puolen peninkulman eli noin 40 kilometrin päähän kaupungista. Saariston käyttöoikeutta myös valvottiin, ja siitä huolehtimaan perustettiin erityinen inspehtorin virka. Virkaan valitun inspehtorin tuli valvoa myös Turun kaupungissa käytävää laitonta kauppaa ja muita kaupungin oikeuksia rikkovaa toimintaa.
Itämerellä käytettiin kuuttoja eli saaristolaivoja, jotka olivat noin 15 metriä pitkiä. Italialaisen diplomaatin Lorenzo Magalottin maalaama kuva kuutosta vuodelta 1674. Museovirasto, Markku Haverinen.
Saaristoa käytettiin myös suoja-alueena. Karl Karlsson Gyllenhielm ilmoitti kesäkuussa 1623 vihollisen haluavan vahingoittaa isänmaata ja hän halusi siksi kaupungin lähettävän joitakin aluksia vartioon saaristoon. Koska Stralsundissa esiintyi ruttoa keväällä 1639, ja sen pelättiin tulevan kotiin palaavien sotilaiden mukana kaupunkilaisten päälle, määräsi kuvernööri kahdeksan sotamiestä vartioon saaristoon, ettei sieltä tulisi kukaan luvatta kaupunkiin.
Syyskuussa 1639 julistettiin Joachim Timmen valtakirja kauppaordinantian inspehtoriksi, jonka kenraalikuvernööri oli hänelle myöntänyt. Tämä tarkoitti edellisenä vuonna luotua kaupanjaotusta, jonka mukaan jokaisella porvarilla sai olla vain yksi ammatti, kun niitä oli aiemmin ollut useita, kuten vaikkapa kauppias, räätäli ja kapakoitsija. Samalla luettiin myös kenraalikuvernöörin selitys siitä, että kunkin tuli toimia oikein ammatissaan ja että Timme saisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, ettei kaupungin privilegioita rikottu. Hänelle annettiin miehiä mukaan.
Inspehtori Timme kertoi jo syyskuun 1639 alussa olleensa maalla ja saaristossa valtakirjansa edellyttämällä tavalla tarkastamassa, kävikö joku siellä kiellettyä maakauppaa. Jungfrusundin tältä puolen hän oli löytänyt Tukholman kauppiaan Olof Samuelssonin, jolla oli ollut kuutossaan 30 tynnyriä silakkaa, vaikka ruotsalaisilla oli kielto kalastaa kaupungin privilegioiden piirissä seitsemän peninkulman sisällä kaupungista päin.
Maaherra syytti Timmeä lokakuussa 1640 tehtävänsä laiminlyömisestä. Timme halusi alaisiaan kuultavan siitä, oliko hän jättänyt jonkun syyttämättä. He vastasivat, ettei hän ollut tehnyt niin. Seuraavaksi hänen alaisiaan syytettiin siitä, että he olivat laiminlyöneet tehtävänsä. Timme vastasi, että hänen alaisistaan erityisesti Simon Ugni oli laiminlyönyt tehtävänsä. Hänet tuomittiin kolmen päivän vankeuteen vastahakoisuudestaan. Jo Timmen edeltäjää Axel Rautaa syytettiin vuonna 1623 lahjusten ja juomarahojen ottamisesta ruotsalaisilta kalastajilta. Hänen epäiltiin antaneen heidän siksi jäädä saaristoon.
Tarkastaja Timme aikoi matkustaa toukokuussa 1641 Raumalle, mutta raastuvanoikeus velvoitti häntä hankkimaan tilalleen toisen pätevän miehen, joka voisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, etteivät ruotsalaiset rikkoisi kaupungin privilegioita kalastamalla liian lähellä kaupunkia. Hän lupasi hankkia toisen miehen.
Kesäkuussa 1641 tutkittiinkin viittä ruotsalaista, jotka olivat kalastaneet kaupungin oikeuden alueella ja joilta kaupungin edustajat olivat takavarikoineet joitakin tavaroita. Nämä olivat Strängnäsistä, Sigtunasta, Torshällasta ja Uppsalasta. Heitä kiellettiin ehdottomasti tulemaan Turun vapauspeninkulmien sisäpuolelle. Kesäkuun 17. päivä 1641 annettiin anomuksen perusteella yhdelle Uppsalan ja yhdelle Strängnäsin porvarille oikeus kalastaa Turun vapauspeninkulmien ulkopuolella, mutta ei sisäpuolella. Kesäkuussa 1641 tutkittiin lisääkin ruotsalaisia, jotka olivat kalastaneet kaupungin vapaapeninkulmien sisäpuolella. Kolme heistä oli Enköpingistä, yksi jalosyntyisen Claes Claesson till Storgårdenin kalastaja, yksi Sigtunan porvari ja yksi jalosyntyisen Bror Anderssonin palvelija.
Joachim Timme, joka oli kauppaordinantian ja muiden kaupungin asioiden inspehtori, halusi tietää kesäkuun 1641 lopussa kenraalikuvernööri Per Brahen kirjeeseen perustuen, oliko hän menettänyt asemansa, sillä hän oli ollut joitakin viikkoja poissa kaupungista suorittamassa tehtäviään ja viipynyt matkalla jonkin verran aiottua pidempään. Nyt kaupungin mittamiehille oli annettu hoidettavaksi hänen oikeuteensa kuuluvat tehtävät. Hänelle vastattiin, ettei hänellä ollut oikeutta jättää virkaansa ja kuljeksia Raumalla ja Porissa miten halusi, sillä kaupungille ei ollut siten hänestä mitään hyötyä. Hän halusi kuitenkin pitää toimensa ja raastuvanoikeus päätti kirjoittaa kenraalikuvernöörille ja kysyä, tuliko hänet erottaa tehtävästään.
Inspehtori Joachim Timmeä ei sentään erotettu, sillä hän valitti jälleen heinäkuussa 1641 virkansa puolesta Wilhelm Sterckmanin tuoneen edellisenä syksynä kaupunkiin kelvottomia humaloita, joista hän oli jo myynyt osan porvaristolle. Humaloista oli otettu näyte, jonka oli tarkastanut raadin määräämä kollegio. Kyseisen erän 15 kippuntaa (2 550 kg) humaloita Sterckman oli ostanut Tukholmasta. Timme jatkoi toimessaan vielä vuosia.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
KA (Kansallisarkisto) z:1, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 13.6.1625, sp; KA z:9, TRO 25.5.1639, 145−146; 11.9.1639, 275−276. KA z:11, TRO 20.10.1640, 23−24; 10.5.1641, 289; 11.9.1639, 275−276.
Sanomia Turusta uutisoi alkukesästä 1888 kaukaisista matkustajista, jotka olivat saapuneet Turkuun lähetysalalta Owambosta, nykyisen Pohjois-Namibian ja Etelä-Angolan alueelta. Nämä matkustajat olivat lähetyssaarnaaja Kaarle August Weikkolin perheineen sekä tekstissä erikseen mainittu, Afrikassa syntynyt ja siellä kastettu tyttö, joka esiintyi pari päivää myöhemmin Turussa lähetysrukouksessa lähetyshuoneessa. Tämä tyttö oli Ida ja Kaarle Weikkolinin kasvattitytär Rosa Clay, joka jäi Suomeen asumaan seuraaviksi 16 vuodeksi ja oli tiettävästi ensimmäinen afrikkalaistaustainen henkilö, joka sai Suomen (suuriruhtinaskunnan) kansalaisuuden vuonna 1899.
Rosa Clay käyntikorttikuvassa vuonna 1889. Charles Riis & C:o. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.
Rosa Clay oli syntynyt Omarurussa elokuussa 1875 ja oli Suomeen tullessaan hieman alle 13-vuotias. Hänen vanhempansa olivat brittiläinen kauppias Charles John Clay ja omarurulainen damara-kansaan kuulunut nainen, jonka nimestä ei ole mainintaa kirjallisissa lähteissä. Rosan isä antoi tyttärensä Ida ja Kaarle Weikkolinin hoitoon tytön ollessa 4-vuotias. Weikkolinien palatessa Suomeen 5-vuotiaan Johannes-poikansa kanssa vuonna 1888 otettiin Rosa mukaan ilmeisesti tämän biologisen isän pyynnöstä, jotta Rosa voisi saada koulutuksen Suomessa ja mahdollisesti palata aikuisena opettajaksi Lounais-Afrikkaan. Rosa itse muisteli myöhemmin ihastuneensa uuteen kotimaahansa heti, kun Turun saaristo tuli näkyviin laivalta katsottuna.
Turun lähetyshuoneessa Clay esitti ensi kertaa urkuharmonin säestyksellä hengellisiä lauluja, joiden sanat Kaarle Weikkolin tulkitsi suomeksi kuuntelemaan saapuneelle yleisölle. Vuosikymmeniä myöhemmin amerikansuomalaisen Arvo Lindewallin Claysta kirjoittamassa elämäkertateoksessa Rosalia (1942) Clay kuvaili Turun tapahtumia ja näitä seuranneita esityksiä muualla Suomessa ”ilveilynä hänen kustannuksellaan”. Tilaisuudet olivat houkutelleet paljon yleisöä, joka oli utelias näkemään ja kuulemaan afrikkalaistytön esittävän rukouksia ja lauluja paikallisilla kielillä. Owambon alueella puhutun ndongan kielen lisäksi näihin kuului Claylle vieraampi ”maiskutuskieli” eli namojen ja damarojen puhuma khoekhoe, jota hän itse piti rumana ja jolla esiintymisen hän koki nöyryyttävänä. Clayn oli kuitenkin seurattava kasvatti-isäänsä lähetyskokouksissa ympäri Suomea myös kahtena seuraavana joulunaikana ja kesänä. Kokouksissa hän muun muassa myi kirjoja ja valokuviaan.
Kaarle Weikkolinin viimeinen Owambon jakso päättyi hänen kuolemaansa vuonna 1891, kun kuumetauti vei hänestä voiton. Suomeen jäänyt Rosa Clay kasvoi aikuiseksi ensin Kaarlen vanhempien ja myöhemmin yksinhuoltajaksi jääneen Ida Weikkolinin huomassa. Clay valmistui kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarista ja toimi opettajana joitakin vuosia ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin kesäkuussa 1904. Muuttopäätökseen vaikuttivat ilmeisesti osaltaan kokemukset rasistisesta häirinnästä Kuopiossa, Helsingissä ja Tampereella. Rosa Clay, myöhemmin Lemberg, vietti loppuelämänsä Yhdysvalloissa.
Lindewall, Arvo. Rosalia. Yonkers, NY: Kansallinen kustannuskomitea, 1942.
Merivirta, Raita: ‘Bitter Memories of a Racialised Childhood: The Experiences of Rosa Clay, the First Finn of African Descent, in Finland in the Late Nineteenth Century.’ Immigrants & Minorities, 1-30. Published online 30 July 2026. https://doi.org/10.1080/02619288.2026.2706806
Merivirta, Raita: ‘The multi-ethnic family connections of Rosa Clay, the first Finn of African descent, in late nineteenth-century South West Africa.’ Immigrants & Minorities 44(2), 2026, 270–298. Published online 15 Dec 2025. https://doi.org/10.1080/02619288.2025.2596163
