1900-luku

Turkulaista poliisityötä vuonna 1916

Yksi kommentti

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Turun poliisilaitoksen käsittelyyn päätyi kahden miehen rikosasia. Etsivän osaston rikoskomisario Carl Welander kertoi raportissaan 26.10.1916 työmies Väinö Saarisen ja renki Kustaa Einar Leivon tapauksesta. Leivo ja Saarinen olivat jääneet kiinni jo 18. päivä Liedon pitäjässä. Silti Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslia moitti kaksi päivää myöhemmin Liedon piirin virkaatekevää nimismiestä poliisitutkintopöytäkirjan puutteellisuudesta.

Tutkimuksiin Turussa sisältyi tietopyyntöjen lähettäminen puhelimitse 20.10. Asikkalaan Saarisen tapauksessa, 20.10. Laitilaan ja 23.10. Uudenkirkon piirin nimismiehelle Leivon tuntomerkkien varmentamiseksi. Kahden päivän päästä lääninhallituksen apukamreeri Kurt Egon Ramström vastaanotti konstaapeli Salosen sanelusta puhelinsanoman Uudenkirkon nimismiehenkonttorista, jossa kerrottiin Leivon tunnusmerkit ja ikä. Tämä kaikki johti Welanderin tutkimuksiin etsivässä osastossa kiinni otettujen miesten henkilöllisyyksien selvittämiseksi kuvernööri Eliel Ilmari Wuorisen välipäätöksellä 26.10.1916.

Rikoskomisarion kuulusteluissa selvisi seuraavat tiedot. Saarinen oli humalassa kadottanut oman matkapassinsa Liedossa ja kantanut erään Kaarle Perttulan työkirjaa, joka oli jäänyt hänen haltuunsa. Leivo taas oli tietoisesti esiintynyt Frans Arttur Heinisenä. Hän oli karannut palveluspaikastaan, ostanut matkapassin Heiniseltä yhdellä markalla ja antanut Liedon piirin nimismiehelle itsestään väärät tiedot peläten karkaamisensa seurauksia. Welanderin raportissa kuvailtiin myös miesten fyysisiä tunnusmerkkejä, kuten ruumiinrakennetta, partaa ja kasvojen muotoa. 

Laitilan nimismiehen myöntämä matkapassi Frans Arttur Heiniselle. Carl Welanderin lähettämät kaksi etsivää saivat asiakirjan haltuunsa Turun Humalistonkadun talossa N:o 15 sijaitsevasta paikanvälitysliikkeestä. K. E. Leivo oli jättänyt matkapassin liikkeeseen työnhakua varten. Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916).  Kansallisarkisto, Turku. Kuvaaja: Tuukka Heikkinen, 22.5.2025.

Jotta voimme ymmärtää kiinni otettujen miesten tilannetta, esittelen jalkaväenkenraali Vladimir Nikolajevitš Gorbatovskin pakollisen määräyksen, joka muodosti oikeudellista pohjaa tapauksen käsittelemiseen rikosasiana. Määräys oli annettu heinäkuussa 1916.

Pakollisen määräyksen sisältö käsitteli henkilöiden liikkumista Suomen alueella ja liikkumiseen vaadittuja lupatodistuksia sekä nimesi vastuunalaiset viranomaiset liikkumiseen liittyvissä epäilyissä. Gorbatovskin määräys määritteli Suomen pitäjistä kielletyiksi sellaiset alueet, jotka kuuluivat maan- tai merenpuoleisella rajalla olevaan 15 kilometrin levyiseen alueeseen. Jos henkilö jäi kiinni ilman asianmukaista lupaa tai anoessaan lupaa väärillä tiedoilla, hänet karkotettiin kielletyltä alueelta ja saatettiin tuomita joko korkeintaan 8 000 markan sakkoon tai kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen asianomaisen kuvernöörin päätöksellä.

V. Saarinen ja K. E. Leivo tuomittiin 27.10.1916 sekä jalkaväenkenraali Gorbatovskin 15.6.1916 annetulla määräyksellä että Suomen kenraalikuvernöörin Frans Albert Aleksandrovitš Seynin 31. maaliskuuta vuonna 1915 annetun pakollisen määräyksen N:o 28 nojalla seuraaviin rangaistuksiin: Saarinen tuomittiin karkotettavaksi pois kielletyltä alueelta ja 40 markan sakkoon, joka on saattanut vastata 8 päivän vankeusrangaistusta, sillä päätöspöytäkirjassa on yhtäsuuruusmerkki rahasumman ja merkinnän 8p välillä. Leivo sai kolme kuukautta vankeutta. Saarisen ja Leivon tapaus on konkreettinen esimerkki esivallan tavoitteesta rajoittaa kansalaisten liikkumisvapautta. Se heijasteli samalla sotatilan vaikutusta kansalaisyhteiskuntaan. Kyse oli kahden suomalaisen siviilin tuomitsemista, ensimmäisen maailmansodan tilanteessa, oikeudellisiin rangaistuksiin kahden venäläisen sotilaan hallinnollisiin toimenpiteisiin pohjautuen.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Finlands Statskalender för året 1916. Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag. Helsinki, 1915.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 15.08.1916, nro 188, s. 1 URL: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1296948?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 23.01.2026.

Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. C PÖYTÄKIRJAT. Ce Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat. Ce:4. Pakollisten määräysten rikkomisesta tuomittuja koskevat pöytäkirjat liitteineen, n:ot 1–100 (1916–1916). Kansallisarkisto, Turku.

1900-luku

Pommitusjälkiä Turun katukuvassa

Kommentoi

Tärkeänä vesiväylänä länteen Turku ja etenkin sen satama olivat toisessa maailmansodassa neuvostoilmavoimille tärkeä maali. Pommeja putosi eri puolille Turkua, ja monin paikoin ne aineellisten tuhojen lisäksi vaativat ihmisuhreja.  Kokonaisuudessaan Turkua pommitettiin ankarimmin talvisodassa kolmessa jaksossa: Ensimmäinen jakso oli 25.12.1939–4.1.1940, toinen jakso alkoi viikon päästä 12.1.–4.2. ja kolmas jakso oli 14.2.–9.3. Ainoastaan sääolosuhteet rajoittivat pommituslentoja. 

Mikäli Viipuria ei lasketa, oli Turku talvisodassa Suomen pommitetuin kaupunki. Pommitustuhoja esittelevistä kartoista huomaa hyvin, kuinka talvisodan pommimatot kulkevat kaakosta eli Viron suunnasta kohti luodetta. Pommikoneet ovat avanneet luukkunsa yleensä Aurajoen tai Kupittaankadun kohdalla.

Turun katukuvasta ohikulkijoille tutuimmat jäljet talvisodan pommituksista ovat ”mustana maanantaina” 29.1.1940 syntyneet, Postitalon kupeessa eli Eerikinkatu 25:n kohdalla olevat repeämät rakennuksen kivijalassa. Tapahtumista muistuttamassa on peräti kaksi kivilaattaa, joista ensimmäinen, vuonna 1986 asennettu laatta kertoo jälkien olevan talvisodan pommitusten perua. Vuonna 2011 täydennykseksi sen alle liitetty laatta kertoo myös uhrien lukumäärän: 29 ihmistä.

Pommituksen jälkiä on Postitalon lisäksi muuallakin Turussa. Mustana maanantaina Suomen Pankin edustalla kuoli kolme ihmistä, ja samalla pankin oven yläpuolella oleva kivinen Suomen leijona sai sirpaleista osumia. Haavoittunut leijona on yhä silpoutunut, mahdollisesti jätetty sellaiseksi tarkoituksella muistomerkiksi talvisodan murhenäytelmästä.

Pommitusjälkiä Puolalankatu 1:n sisäpihalle johtavassa käytävässä. Jäljet syntyivät ilmeisesti pommituksessa aamuyöllä 19.–20.2.1940. Kuva: Riku Kauhanen.

Mikaelinkirkon Sairashuoneenkadun puoleisissa portaissa on myös selkeästi havaittavissa talvisodan aikaisia pommitusjälkiä. Kadulle pudotettiin 2.2.1940 neljä pommia, jotka vaurioittivat asuinrakennusta Sairashuoneenkatu 18:ssa ja samassa pommituksessa Betelin lähetyskirkko (Yliopistonkatu 29) kärsi pieniä vaurioita. Kenties turkulaisille huomaamattomimmat jäljet ovat Puolalankatu 1:ssä, Sammontaloa vastapäätä olevassa rakennusten välisessä käytävässä, joka johtaa korttelin sisäpihalle. Kivijalka sai osumia neljä yötä jatkuneissa pommituksissa 17.–21.2.1940, todennäköisesti aamuyöllä 19.–20.2.

Turkua pommitettiin myös jatkosodassa. Erityisen ankarasti kärsi Betanian kirkon ympäristö Martissa. Kirkko tuhoutui pommituksissa jo talvisodassa 25. ja 27.12.1939, ja jatkosodan alussa neuvostokoneet muuttivat 26.6.1941 kaupunginosan liekkimereksi. Betanian kirkon raunioiden kohdalla (Itäinen Pitkäkatu 51) on pommitusten muistolaatta. Jatkosodan alun pommituksissa erityisen tärkeä maali oli jälleen Turun satama, jolloin Turun linnaan osui useampi pommi ja se kärsi pahoja vaurioita. Turun linnan viereisten puumakasiinien sisällä on yhä jälkiä näiden pommien sirpaleista, ja osa seinähirsien rei’istä voi olla peräisin näistä pommituksista.

Riku Kauhanen

SA-kuva Martin alueen pommitustuhoista kesäkuussa 1941. Kuva esittää aluetta Martinkirkosta länteen, Tapulikadun ja Vilhonkadun välistä korttelia. Neuvostokoneet pommittivat aluetta ankarasti 26.6.1941, mutta kuvausajankohdaksi on merkitty 25. päivä. Kuva: SA-kuva 20998.

Lähteet:

Hallanvaara, Lea-Kaarina. 1975. Turun pommitukset talvisodan aikana. Turun historiallinen arkisto 30. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku: s. 257–322.

Penttilä, Eino. 1988. Turku talvi- ja jatkosodassa. Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna

Pesonen, Aake. 1982. Tuli-iskuja taivaalle: ilmatorjuntajoukkojen taisteluista talvi- ja jatkosodassa. Karisto, Hämeenlinna

Raevuori, Antero. 2016. Tuho taivaalta: talvisodan pommitukset 1939–1940. Otavan Kirjapaino, Keuruu.

Hintsala, Kari. Pommeja Turkuun talvisodassa, http://kaponieeri.blogspot.fi/2016/01/pommeja-turkuun-talvisodassa.html

1800-luku

Suoneniskentää ja iilimatoja 1800-luvun Turussa

Kommentoi

Iilimatoja eli verijuotikkaita on jo antiikin ajoista käytetty sairauksien ja vaivojen hoitoon. Antiikin ajalta 1800-luvulle asti terveyskäsityksiin vaikutti niin sanottu humoraalioppi, jonka mukaan elimistön neljän perusnesteen – veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman – tuli olla keskenään tasapainossa. Jos lääkärin tai kansanparantajan arvion mukaan verta oli kertynyt liikaa suhteessa muihin nesteisiin, sitä oli poistettava joko suonta iskemällä, kuppaamalla tai vaikkapa antamalla verta imevien iilimatojen kiinnittyä potilaaseen. Yhdellä ruokailukerralla juotikas imee ravinnokseen 5-10 millilitraa isännän verta. Juotikkailla hoidettiin jopa liikalihavuutta.

Iilimato eli verijuotikas. Kuva: Art.com.

Juotikkaiden käyttö potilaiden hoidossa kasvoi Euroopassa ennen näkemättömiin mittoihin 1700- ja 1800-luvuilla. Ranskassa yksittäisen sairaalan vuosikulutus saattoi olla kymmeniä tuhansia juotikkaita.  Myös Suomessa iilimadoista tuli 1800-luvulla suosittu muotilääke, jota pyrittiin kaikin keinoin hankkimaan joko kotimaasta tai ulkomailta. Elias Lönnrot kirjoitti iilimatojen käytöstä muun muassa vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Lönnrotin mukaan silmän kipeydyttyä ”usiampia iilimatoja pannaan silmän ympäristölle”. Korvakipuja taas ohjeistettiin hoitamaan laittamalla ”iilimatoja korvan taaksi”. Juotikkaiden käyttö oli laajaa 1800-luvun loppuun asti, jolloin moderni lääketiede alkoi syrjäyttää ajatusta ”pahan” tai ”sairaan veren” poistamisesta suoneniskennällä.

Hoitomenetelmän suosion kasvaessa ongelmaksi tuli verijuotikkaiden saatavuus. Tätä ongelmaa yritti eri tavoin ratkaista myös jokainen Turun apteekeista 1800-luvulla. Vaihtoehtoja oli kolme: iilimatojen hankinta kotimaasta, niiden tuonti ulkomailta tai suunnitelmallinen kasvatus lammikoissa.

Iilimatojen kotimainen tuotanto arvioitiin 1800-luvun alkupuolella noin 10 000:ksi vuodessa. Kun Turussa tarvittiin 1850-luvulla arviolta 15 000 juotikasta vuodessa, oli selvää, ettei eläinten keräily luonnon lammikoista riittänyt kattamaan kysyntää. Juotikkaiden tiedettiin viihtyvän matalissa ja seisovavetisissä rehevissä lammissa, joista kalat puuttuivat. Veden tuli olla lämmintä ja rantakasvillisuuden mielellään runsasta. Biologi Kaarlo Levanderin mukaan keruumenetelmä oli yksinkertainen: ”Vanhat akat kuuluvat pyydystävän niitä mennen veteen paljain jaloin antaen juotikkaiden imeytyä kiinni.” Teiskolaisen Mato-Pirjon väitettiin hankkineen elantonsa 40 vuoden ajan juotikkaiden pyynnillä. Keuruulla juotikkaiden pyynti laskettiin 1840-luvulla peräti omaksi elinkeinokseen.  

Kaikesta huolimatta Turkuun saatiin kotimaisia juotikkaita ainakin Ahvenmaalta sekä kaupungin läheltä Rymättylästä, Paraisilta ja Nauvosta. Tuontiin ulkomailta oli kuitenkin turvauduttava. Niinpä juotikkaita tiedetäänkin tuodun Turkuun ainakin Ruotsista ja mahdollisesti myös Venäjältä. Valtiovalta suhtautui kuitenkin penseästi juotikkaiden tuontiin ulkomailta.

Erik Julin (1796–1874). Kuva: Wikimedia Commons.

Oli siis ainakin yritettävä turvautua kolmanteen vaihtoehtoon eli juotikkaiden lammikkokasvatukseen, joka oli yleistä Ranskassa ja Saksassa. Ei ollut yllättävää, että hankkeeseen ryhtyi tunnettu turkulainen liikemies, apteekin omistaja ja sittemmin kauppaneuvos Erik Julin (1796–1874). Julin muistetaan Turun VPK:n perustajana sekä henkilönä, joka edisti Vartiovuoren rakentamista kaupunkipuistoksi.

Uusi Aura kertoi Julinin ansioista 29. elokuuta 1948: ”Hänellä oli saippua- ja kynttilätehdas, hän valmisti etikkaa, hänellä oli kaakeli-, posliini- ja fajanssitehdas ja hän lähetti tavaraa Venäjälle. Kaakelitehtaan alueelle hän padotti lammikon, jossa viljeli iilimatoja, kun niiden kysyntä oli yhteen aikaan tarjontaa paljon suurempi. Mutta yritys ei onnistunut: istutetut iilimadot sairastuivat ja kuolivat.”

Julin ryhtyi epäonniseen iilimatohankkeeseen yhdessä helsinkiläisen kirjakauppiaan G. O. Waseniuksen (1789–1852) kanssa. Senaatille lokakuussa 1838 lähetetyssä kirjeessä Julin ja Wasenius hakivat viiden vuoden ajaksi yksinoikeutta iilimatojen kasvattamiseen lammikoissa Turun ja Porin läänissä (Julin) ja Uudenmaan läänissä (Wasenius). Kuten edellä todettiin, herrasmiesten hanke jostakin syystä epäonnistui kummallakin alueella ”jokseenkin täydellisesti”.

Timo Vuorisalo ja Hannu Salmi

Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 1.9.2024 julkaistuun alioartikkeliin.

1800-luku

Huviretkellä Halistenkoskella

Kommentoi

Halistenkoski oli jo 1800-luvulla turkulaisten huviretkeilyn kohteena. Kosken rannat kuuluivat 1900-luvulle saakka Kaarinan ja Maarian pitäjiin, mutta niitä hallitsi 1600-luvulta lähtien Turun maistraatti, joka oli saanut ne palkkatiloikseen. Koskella oli erilaisten vesivoimaa käyttävien laitosten keskittymä. Maarian puoleisella rannalla sijaitsi myös kylmäsauna, jossa saattoi virkistäytyä virtaavassa vedessä. Sunnuntaisin vapaapäiväänsä viettäviä turkulaisia virtasi nauttimaan luonnosta, mikä ei aina miellyttänyt rannan talollisia.

*

Pienessä Turkua esittelevässä kertomuksessa heinäkuulta 1842 matkustavaista neuvottiin menemään kaupungin ulkopuolelle Hämeentullin kautta ja poikkeamaan vasta avatussa ja mukavassa Halisten suihkulaitoksessa virkistäytymässä. Halisten kylpysuihku oli kaksiosainen, toinen puoli herroille ja toinen rouvasväelle. Laitos sijaitsi Maarian Isomyllyn myllykanaalissa myllyn alapuolella. Laitoksessa roikuttiin köysistä kanaalissa virtaavassa vedessä. Asiakkaita kylpylaitokseen houkuteltiin soutusluupilla, joka lähti kaupungista kauppias Hummelinin luota Halisiin neljä kertaa päivässä. Åbo Tidningarissa surkuteltiin jo elokuussa 1847 sitä, ettei kaupungin työväestölle ollut sopivaa kylpylaitosta. Paremmalle väelle tarkoitettu Halisten kylpylaitos oli heille liian kaukana työpäivän pituuden huomioon ottaen. Tulevina vuosikymmeninä Halisiin taivallettiin lähinnä jalkaisin.

Vuosisadan loppupuolella kylmäsaunaa hoiti leski Marja Eriksson, joka hankki sinne saunavihtoja asiakkaiden pesemiseen. Vieraat kirjattiin erityiseen saunakirjaan.  Heinäkuu oli laitoksen talouden kannalta tärkein kuukausi, sillä esimerkiksi vuonna 1875 se tuotti huomattavan summan 433 markkaa. Heinäkuussa 1880 sanomalehdessä kirjoitettiin, että vesi Halistenkoskessa oli niin matalalla, että jauhomyllyn kivipareista osa seisoi. Myös kylpylaitoksen palveluja jouduttiin supistamaan. Suihkun sai kyllä kertatilauksella, mutta ei tavalliseen tapaan viikkovarauksella. Viimeisen kerran kylpylaitos mainitaan Halisten mylly-yhtiön kassakirjoissa kesällä 1883. 

*

Halistenkoski toimi retkeilykohteena sekä yksityisille että yhdistyksille. Esimerkiksi toukokuussa 1893 ilmoitti Raittiusyhdistys Toivo II, että se teki kävelyretken toisena Helluntaipäivänä. Halisissa pidettiin puhe, esitettiin runonlausuntoa, laulua, pilapuheita ym. ”Kaikki laulajat ja yhdistyksen jäsenet saapukoot.” 

Kesäpäivän viettoa Halistenkoskella vuonna 1907. Viktor H. Auer. Turun museokeskus.

Koski veti puoleensa levotonta ainestakin, mutta pahasta elämästä haukuttiin toisinaan väärää puuta. Kirje Turusta kertoi elokuussa 1901 hien pintaan nostattavasta kesäisestä kuumuudesta, joka sai turkulaiset hakeutumaan Halisiin vilvoittelemaan:

”Mutta ajatelkaapa, miltä tuntuu kun ihminen tällaisissa oloissa on retkeillyt tuon väsyttävän pitkän matkan uimavettä saadakseen ja saakin selkäänsä tai ainakin haukkumista oikeen Porvoon mitalla. Siitä tietävät kertoa ne muutamat turkulaiset, jotka sunnuntaina viime heinäk. 14 p:nä lähtivät Halisiin saadakseen edes kerran vuodessa virkistää sieluaan ja ruumistaan tuolla siunatulla uimavedellä. Tuskin olivat he saapuneet eräälle siellä olevalle jokirantakentälle, josta päivä oli polttanut pois ei ainoastaan ruohot vaan niiden juuretkin, ja jonka keltainen kamara muistutti jotakin kulon polttamaa ahoa, kun jo näkivät kentän omistajan, luultavasti hutikassa olevan miehen, erään maanviljelijän samasta kylästä, saapuvan rantaan. Ja silloin saivat he kuulla kunniansa.

─ P-leen hampuusi! tervehti hän. ─ Mitä te täällä teette ruohoa sotkemassa, h-tin krektaleet? Tämä on minun maatani, lurjukset; minä olen tämän rahallani ostanut, roistot! Menkää, p-n ryökäleet, omaan rantaanne uimaan ja älkää, siat, tänne tulko… Ja tuohon tapaan joikui hänen mieltäylentävä veisuunsa, kunnes karjatalouden sanavarasto oli tyhjentynyt ja hornan aateliskalenteri läpikäyty ja kunnes joku huomautti, että oli aivan tarpeetonta tyhjentää koko sydäntään, varsinkin kun he muutenkin ymmärsivät ja myönsivät, että hänhän se siinä isäntä oli, jonka jälkeen he poistuivat. Aivan totta kyllä, että hän se siinä isäntä oli ja hänellä se siinä oli valta poiskin käskeä. Jos hän sen olisi tehnyt ihmisiksi, en minä sanoisi asiasta mitään.”

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Turku), Topographica, Maaria 11 e, Halissten Rahasto-Kirja 1873─76, ?.8.1875, 187.

Aura 13.5.1893, 3.

Åbo Tidningar 21.8.1847, 1.

Åbo Underrättelser 16.7.1842, 2; 12.6.1844, 4; 3.7.1844, 4; 6.7.1869, 2; 14.7.1880, 2; 22.7.1883, 4.

Veli Pekka Toropainen 2015: Aurajoen Halistenkosken historiaa. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 48 (2015). Helsinki. https://journal.fi/ssvk/article/view/53302 Luettu 23.10.2025.

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.

1500-luku, 1600-luku

Naantalin viimeisen birgittalaismunkin talo

Kommentoi

Turun keskiaikainen asemakaava ei enää 1600-luvulla vastannut varhaismodernin kaupunkisuunnittelun ihanteita, joita leimasivat ruutuasemakaava ja pitkät suorat katulinjat. Kreivi Pietari Brahe teki kahden kenraalikuvernöörikautensa aikana töitä Turun asemaakaavan modernisoimiseksi. Hän aloitti kaupungin reguloinnin Aurajoen länsipuolelta Aninkaisten korttelista. 

Vanhan Aninkaistenkadun rinnalle linjattiin uusi Brahenkatu, joka nousi Aurajoen sillan päässä sijainneelta Vähätorilta suoraan mäkeä ylös. Uusi katulinja kulki muutamien porvaristonttien halki ja tieltä puretun Pyhän Hengen kirkon perustusten yli. Vain harva vanha tontti pyyhkäistiin kirkon tavoin kokonaan maisemasta. Yksi tällainen oli Brahenkadun rannan puoleisen pään kohdalla sijainnut edesmenneen Andreas Petrin talo. 

Andreas Petrin tontin paikka entisen Brahenkadun päässä Daniel Gadolinin kartalla vuosilta 1754–1756. Karttaoikaisu: Tuovinen, Tapani 2010, Turun kaupunginmuseo. 

Andreas Petri (Lempelius l. Scraderus) oli nuoruudessaan tehnyt munkinlupauksen ja astunut Naantalin birgittalaisluostariin. Sen asukkaista pääosa oli nunnia, mutta yhteisöön kuului myös joukko munkkiveljiä. Luostarin toiminta päättyi Västeråsin vuoden 1527 valtiopäivien jälkeen alkaneeseen reformaatioon. Ruotsin valtakunnassa katolisen kirkon instituutioista pisimpään säilyivät birgittalaisluostarit, mutta viimein vuonna 1569 myös Andreas Petrin oli aika hyvästellä luostari ja sinne jääneet viimeiset nunnat.

Entinen munkki muutti Turkuun, jossa hän toimi 1580-luvun alussa tuomiokirkkoseurakunnan kappalaisena. Tätä ennen hän lienee ollut katedraalikoulun opettajana. Andreas Petrin väitetään olleen turkulaisen suurkauppias Valpuri Innamaan poikapuoli. Tämä selittäisi, miksi hän omisti tontin sillan pielessä sijainneen Innamaan talon naapurissa. 

Vuonna 1584 entinen birgittalaisveli valittiin Lempäälän kirkkoherraksi. Monien muiden maaseudulta viran saaneiden pappien tapaan herra Andreas ei luopunut kaupunkitalostaan. Turussa hän kävi jatkossakin usein osallistuen valtaistuinriitojen värittämien vuosien kirkollisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Herra Andreas allekirjoitti Uppsalan vuoden 1593 kirkolliskokouksen päätöksen Turussa. Talvella 1595 hän oli Uppsalassa kuningas Sigismundin kruunajaisvaltiopäivillä ja vuonna 1600 jälleen Linköpingin valtiopäivillä. Kuningas Kaarle IX:n luottamusta hän ei täysin saavuttanut, vaan virui välillä vankina Turun linnassa.  

Andreas Petri kuoli vuonna 1609, minkä jälkeen hänen kaupunkitalonsa siirtyi muutaman mutkan kautta hänen pojalleen Måns Andreae Scraderukselle. Tämä oli Kumlingen ja sittemmin Räntämäen eli Maarian kirkkoherra, mutta menetti virkansa 1640. Viimeiset vuotensa hän eli virattomana pappina, minkä jälkeen kaupunkitalo autioitui. 

Herra Måns oli 1630-luvulla rakennuttanut tontille kolme hirsitupaa, mutta mikään ei viittaa, että paikalla olisi ollut kivitaloja. Vanhan katulinjan kivitalorivin välissä ollut ränsistynyt puutalotontti helpotti uuden Brahenkadun sijoittamista paikoilleen. Vuosia myöhemmin herra Månsin nuorempi veli, Tallinnan koulumestarina ja sittemmin Reigin kirkkoherrana Hiidenmaalla toiminut Paulus Andreae Lempelius (K 1665) väitti perineensä talon veljeltään ja vaati korvausta menettämästään kiinteistöstä, mutta oikeus totesi kanteen perusteettomaksi.

Turun paloa edeltävän Brahenkadun suu erottuu yhä sisäänajoporttina. Oikealla Casaganden talo. Kuva: Georg Haggrén.

Naantalin viimeisen munkin taloa ei ole arkeologisesti tutkittu toisin kuin vieressä sijaitsevaa nykyistä Casagranden taloa. Andreas Petrin talon paikka ja Turun paloa edeltävä Brahenkadun pää löytyvät nykymaisemassa Casagranden talon viereisen sisäänajoportin takaa.

Georg Haggrén

1700-luku

Turun Soitannollisen Seuran juuret

Kommentoi

Turun Soitannollinen Seura perustettiin vuonna 1790, ja se jatkaa toimintaansa yhä edelleen. Seuran sääntöjen sanotaan saaneen vaikutteita Tukholmassa toimineesta Utile dulci -seurasta, jonka haaraosastona voidaan pitää Turussa 1770 perustettua Aurora-seuraa. Kumpikaan näistä kirjallisista seuroista ei ollut vain musiikkiin keskittynyt yhdistys. 1700-luku oli erilaisten salaseurojen ja yhdistysten kulta-aikaa. Euroopassa perustettiin kaikkialla monia musiikkiyhdistyksiä. Voisiko jokin muu kuin Utile dulci -seura olla tärkeä vaikuttaja Turun Soitannolliselle Seuralle?

Euroopasta henkiset vaikutteet saapuivat Ruotsiin paitsi kirjallisina myös yksityisten henkilöiden mukanaan tuomina. Vuonna 1751 Ruotsin kuninkaaksi valittiin Schleswigissä syntynyt Adolf Fredrik. Hänen vaimonsa Lovisa Ulrika oli Preussin kuningas Fredrik Suuren sisar ja seuraavan kuninkaan Kustaa III:n äiti. Heillä oli läheinen yhteys Preussin hoviin, jonka konserttitoiminta oli esimerkkinä Berliinissä syntyneille porvarillisille musiikkiyhdistyksille.

Eräs niistä oli Musikausübende Gesellschaft, jonka säännöt kirjoitettiin 1749. Kun vertailee Musikausübende Gesellschaftin sääntöjä, jotka koostuvat 23 pykälästä, Turun Soitannollisen Seuran 5 luokkaan ja 48 paragrafiin jakautuviin sääntöihin, saa tulokseksi, että niistä 29 sisältö on asiallisesti sama kuin Musikausübende Gesellschaftin säännöissä. Siten 60 % Turun Soitannollisen Seuran säännöistä on johdettavissa esikuvaan Berliinissä yli 40 vuotta aiemmin. Sääntöjen eroja voisi selittää niiden syntymisten pitkä aikaero. Valistusajan henkinen ja yhteiskunnallinen kehitys oli muuttanut kaikkia toimintoja. Musikausübende Gesellschaftin säännöt luotiin ammattimuusikkojen toimesta ja heidän etujensa mukaisiksi, kun taas Turun Soitannollinen Seura oli yleishyödyllisempi ja suuntasi toimintansa musiikin harrastajien ohjaamiseen. Musikausübende Gesellschaftin aikana alkanut prosessi johti porvariston hallinnoimien julkisten konserttien syntymiseen.

Ensimmäiset julkiset konsertit Suomessa olivat Aurora-seuran järjestämät Pergolesin Stabat materin esitykset 19. elokuuta 1773 ja uudelleen vuotta myöhemmin Turussa. Sitten vetovastuun otti Turun Soitannollinen Seura, jonka vuosijuhla Kustaa III:n syntymäpäivänä sisälsi aina konsertin ja esitelmän jostain yleisesti kiinnostavasta aiheesta.

Kuvassa on piispa Jacob Gadolinin pääsylippu Turun Soitannollisen Seuran konsertteihin vuonna 1797. Seura on lainannut Vergiliukselta moton Ipse laetus citharam Apollo dabat, jonka vapaa suomennokseni kuuluu: Iloisena Apollo antoi käyttöömme lyyran.

Ilari Lehtinen

1800-luku

Turun palossa tuhoutunut kaupunkiympäristö

Kommentoi

Turun palo 4.–5.9.1827 oli pohjoismaiden historian laajin kaupunkipalo. Palossa tuhoutunut kulttuuriperintö ja irtaimisto oli korvaamaton menetys, ja samaten palo oli arkkitehtuurikatastrofi. Siinä tuhoutui tuhansia rakennuksia, ja liekkeihin hävisi muun muassa kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröderin (1722–1789) tuotannon valtaosa.

Palolta säilyneet alueet kaupunkia ympäröivillä mäillä – joista nykyaikaan on säilynyt vain Luostarinmäen rippeet – olivat vähävaraisten asuinalueita. Ne antavat siitä syystä verraten vääristyneen kuvan siitä, miltä kaupungin vauraamman väestön asuttama ydinkeskusta näytti ennen paloa.

Maisemakuvia ja piirustuksia palontakaisesta Turusta on säilynyt melko vähän, ja niistä melkein kaikki esittävät suunnilleen samaa kohtaa Aurajoen rannassa. Sen sijaan kaupunkiympäristöä ja rakennuksia kuvailevaa tekstiä on säilynyt kymmeniä tuhansia sivuja, palovakuutuksia, huutokauppa-asiakirjoja, katselmusasiakirjoja ja muuta viranomaisten tuottamaa materiaalia. Nämä aineistot sisältävät ikään kuin tekstimuotoisen koodin, jonka avulla suuri osa syyskuun 1827 palossa tuhoutuneesta kaupungista on luotavissa uudelleen silmien eteen kolmiulotteisena virtuaalimallina.

Turun Historian ja tulevaisuuden museo käynnisti vuonna 2018 hankkeen, jonka tähtäimessä oli mallintaa suurpalossa tuhoutunut kaupunki. Ensimmäinen virtuaalitodellisuuskokemus Suurtorin ympäristöstä julkaistiin pilottina alkuvuodesta 2019, ja koko malli valmistui asteittain vuoteen 2022 mennessä. Historiantutkimuksesta vastasi allekirjoittanut ja itse mallintamisesta ja kokemusrajapintojen luomisesta aluksi turkulainen CTRL Reality ja sittemmin helsinkiläinen Zoan.

Turku Åbo 1827 -virtuaaliympäristö herättää henkiin Turun palossa tuhoutuneen kaupungin. Kuvassa Hämeenkatua kohti itää. Korkea rakennus on hovioikeudenpresidentin virkatalo. https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) 

Tutkimustyö toi esiin värikkään ja tiheästi rakennetun kaupungin, ja paljon myös sellaista arkkitehtuurin historiaa koskevaa perustutkimusaineistoa, joka odottaa yhä julkaisemistaan tieteellisissä artikkeleissa. Itse malli on toistaiseksi yleisön nähtävillä vain Digimuseon virtuaalinäyttelyssä (https://digimuseo.fi/nayttelyt/turku-abo-1827/) sekä Youtube-videoissa (esim. https://www.youtube.com/watch?v=pgEsegtkvks&list=PLjv1L3MBgATBfZbMmdFNNdVBZP0WlmYze&index=5), mutta Turun kaupunginmuseo luo sille uusia käyttäjärajapintoja ja kokemusalustoja aikanaan avattavassa Historian ja tulevaisuuden museossa.

Palontakaista Turkua esittävästä pienoismallista haaveiltiin jo 1900-luvun alussa. Svante Dahlström kirjoitti teoksessaan Turun palo (1929) että kokonaisvaltaisen ja tarkan tiedon kerääminen siitä, miltä Turku näytti ennen paloa, olisi mahdollista mutta työlästä. Nyt vihdoin tämä perustutkimus on tehty, joskaan lopputuloksena ei ollut fyysinen pienoismalli vaan digitaalinen mallinnus.

Panu Savolainen

1700-luku, 1800-luku

Maisteri Porthanin palvelijana

Kommentoi

Kirjailija ja taidehistorioitsija Emil Nervander kierteli kesällä 1871 Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa perehtymässä suomalaisiin muinaismuistoihin. Nervanderin retkikunta oli saapunut Korppoon kartanolle, joka oli siihen aikaan Stigzeliuksen suvun hallussa. Seurue jäi ihmettelemään kartanon kauniita huonekaluja ja vanhoja vaakunoita. Samalla he tapasivat perheen iäkkään palvelijan, joka oli silmin nähden innostunut akateemisen väen saapumisesta. Vanhus alkoi kertoa ”maisteri Porthanista”, jonka palveluksessa hän oli kerran ollut ja jonka ”kunnianarvoisan aseman kansakunnan historiassa hänen silmänsä olivat ilokseen saaneet nähdä”. Nervander ei kuitenkaan voinut jäädä tarinoita kuuntelemaan, sillä hänellä oli tovereineen kiire jatkaa muinaismuistojen kartoitusta. Hän kirjasi kuitenkin toiveen, että joku ”ehtisi tallentaa hänen huuliltaan pian haipuvia kaikuja hänen nuoruudestaan”.

Kuuluisa turkulainen oppinut, kaunopuheisuuden professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) oli kuollut 16. maaliskuuta 1804 Turussa, siis 67 vuotta Nervanderin kesäretkeä aikaisemmin. Nervander ei kerro kohtaamansa vanhuksen nimeä, mutta hänen on täytynyt olla Anna Maria Runér, joka Korppoon seurakunnan rippikirjan mukaan oli kartanon palveluksessa ja joka oli syntynyt vuonna 1780. Tapaamisen aikaan vanha palvelija oli jo kunnioitettavassa 91 vuoden iässä.

Mamselli Arfvidsson Lorens Pasch nuoremman kuvaamana, 1780. Kuva: Wikimedia Commons.

Anna Maria Runér eli tapaamisen jälkeen vielä pitkään ja oli lopulta maan iäkkäimpiä asukkaita. Hän menehtyi 25. huhtikuuta 1883, reilusti yli 102-vuotiaana. Kirkonkirjojen mukaan hän oli tullut Korppooseen Merimaskusta jo vuonna 1828, Stigzeliuksen perheen mukana, mutta oli sitä ennen ehtinyt kokea paljon. Jo lapsena hän oli päätynyt Ruotsiin, jossa hän työskenteli kuuluisan ennustajan Ulrica Arfvidssonin (1734–1801) palvelijana. Mamselli Arfvidsson oli tullut tunnetuksi Kustaa III:n ennustajana, ja Runér muisteli, miten monia tunnettuja henkilöitä kävi Arfvidssonin apua kysymässä vielä tämän viimeisinä vuosina. Tukholmasta Runér päätyi lopulta monien vaiheiden jälkeen Turkuun, ja hänet on merkitty Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjassa Turun akatemian lainopin professori Matthias Caloniuksen (1738–1817) talouteen vuosina 1800–1802. Juuri tuohon aikaan Runér tutustui paremmin myös Porthaniin. Åbo Tidningin vuonna 1883 julkaiseman muistokirjoituksen mukaan Porthan oli usein nähty vieras Caloniuksen kodissa, joka sijaitsi Pohjoiskorttelin tontilla 15. Professorin kotonaan järjestämät kokoontumiset olivat jääneet palvelijan mieleen samoin kuin opiskelijoiden monet kepposet.

Anna Maria Runérin nimi Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjassa. Kansallisarkisto.

Todennäköisesti Anna Maria Runér tutustui Porthaniin hyvinkin läheisesti, sillä tämä ei ollut ainoastaan säännöllinen vieras vaan asui vähän aikaa Caloniuksen kodissa, kuten M. G. Schybergson on Porthan-elämäkerrassaan todennut ja kuten myös rippikirjasta voi havaita. Porthan oli kyllästynyt entisen asuntonsa huonoon kuntoon, etsi parempaa asuinsijaa ja pääsi väliaikaisesti kollegansa luo. Kaikesta päätellen Anna Maria Runér oli Caloniuksen pestaama, mutta Nervanderille vanhus muisteli nimenomaan Porthania, josta oli tullut suoranainen kulttihahmo 1860-luvulta lähtien. Tästä vanhus oli epäilemättä hyvin perillä.

Hannu Salmi

Lähteet:

”Dödsfall”, Åbo Tidning 5.5.1883.

G. C.: ”Den älsta kvinna jag känt”, Åbo Tidning 9.3.1905.

Forsstrand, Carl: Spåkvinnor och trollkarlar. Minnen och anteckningar från Gustaf III:s Stockholm. Hugo Gebers förlag, Stockholm 1913.Korppoon seurakunnan muuttaneiden luettelo 1821–1883, Kansallisarkisto.

Korppoon seurakunnan rippikirja 1850–1858, Kansallisarkisto.

Merimaskun seurakunnan rippikirja 1821–1827, Kansallisarkisto.

Nervander, Emil: Sommarresor i Finland. På Åland och i Åbo-trakten. G. W. Edlnds förlag, Helsingfors 1872.

Salste, Tuomas, Suomen vanhimmat ihmiset, https://www.tuomas.salste.net/suku/vanhimmat.html

Schybergson, M. G.: Henrik Gabriel Porthan. Lefnadsteckning. Senare delen. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1911.

Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirja 1798–1803, Kansallisarkisto.

1900-luku

Crichton-Vulcanin levoton aines 1939

Kommentoi

Crichton-Vulcanin telakat olivat toisen maailmansodan lähestyessä iso kysymysmerkki Suomen poliittisessa kentässä. Aurajoen telakan kohdan alueella oli ollut veneenveistotoimintaa ainakin vuodesta 1730 alkaen. Talvisodan aikana toiminut telakkayhtiö, A/B Crichton-Vulcanin O.Y oli syntynyt vuonna 1916 muodostuneen A/B Crichtonin ja 1898 perustetun konepajayhtiö A/B Vulcanin yhdistyttyä vuonna 1924.  Näistä Crichtonin telakka sijaitsi länsirannalla ja vastapäätä itärannalla olivat Vulcanin tilat. Uudella telakalla valmistuivat muun muassa Suomen panssarilaivat ja sukellusveneet, joten sodan häämöttäessä yhtiön merkitys puolustusteollisuudelle oli suuri.

Crichton-Vulcanin OY:n Crichtonin toimitilat Aurajoen länsipuolella 1930-luvulla. Kuvassa rakenteilla panssarilaiva Ilmarinen. Kuva: Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1, s. 11.

Juuri talvisodan syttymisvuonna telakkayhtiön lakot ja vasemmiston toiminta olivat herättäneet paljon huomiota. Tuoreessa muistissa oli Crichton-Vulcanin lakko, joka alkoi 12.4.1939 palkkariitojen vuoksi. Lakko päättyi 4½ kuukauden työtaistelun jälkeen. Heinäkuussa tehtiin Suomen hallituksen välityksellä sovitteluesitys, jonka työnantaja ja SAK hyväksyivät, mutta metallityöväenliitto hylkäsi. Vasta uusi, Turun kaupunginjohtajan välittämä ehdotus hyväksyttiin 25.8.1939. Epäluuloa Crichton-Vulcanin työväkeä kohtaan aiheutti sekin seikka, että vuosien 1927 ja 1937 laajat metallialan lakot olivat alkaneet telakalta.

Lokakuussa 1939 perustetun Maan Turva -nimisen toimiston tarkkailijat lähettivät ennen talvisotaa ja sen aikana tarkkailuraporttejaan eri puolilta maata. Turku ylipäätään oli ”mielialakartalla epäilyttävä kohta” Maan Turvan varhaisen raportin mukaan. Crichton-Vulcaniin ja Turun sataman alueeseen kiinnitettiin tuolloin erityistä huomiota useassa raportissa. Turun työläisten kuvailtiin ennen sotaa jakautuneen 50/50 suhteessa ”puolustustahtoisiin ja kommunisteihin”.

Etenkin Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluiden aikaan syksyllä 1939 telakan väen mielipiteitä pantiin muistiin. Marraskuun alussa joku telakalla oli puhunut, että sodan syttyessä Venäjä valtaisi Suomen kahdessa tunnissa. Muutamaa viikkoa myöhemmin telakan työväen väitettiin tarkkaan laskevan, kuinka paljon tykin lavetteja ja pommeja tehtaassa valmistui.

Talvisodan sytyttyä 30.11. Turun sataman mielialat ovat mukana raporteissa verrattain usein, olihan Turun ja Ruotsin laivaliikenne keskeinen Suomen lännestä tulevalle huollolle, ja siksi myös keskeinen pommituskohde. Joulukuun 1939 lopulla jopa telakan työväki oli sään aiheuttaman parin viikon pommitustauon päätyttyä hermostunut itänaapuriin: ”Työläispiireissä on edelleenkin kahdenlaista mielialaa, joskin näyttää ilmeiseltä, että viime päivien pommitukset ovat parantaneet mieltä ja herättäneet ryssänvihaa sellaisissa piireissä, joissa sitä ei aikaisemmin ole havaittu. Onpa Crichton-Vulcanin työläisten keskuudessa ja muuallakin ilmennyt kiukunpurkauksia ryssiä vastaan.” Tuohon asti oli elänyt luulo, että neuvostokoneet olivat lopettaneet kaupunkien pommittamisen tyystin.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Teollisuuslehti 4/1939, 15.4.1939; 5/1940, 15.5.1940.

Teollisuusteknikko: Suomen teollisuusteknikkojen liiton julkaisu, 01.01.1934, nro 1.

Kansallisarkisto. Päämaja. Sis. propagandatoimisto (Prop. 3). Perus-3132/41 [80]. Salainen kirjeenvaihto ja muut asiakirjat 1939–1940. I/II. Tarkkailuraportti N:o 6. 19.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 8. 22.10.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 23.11.1939; Tarkkailuraportti N:o 38. 24.12.–26.12.1939.