Syksyllä 1889 Waldemar Churberg matkusti Turkuun. Hän kävi Turun linnassa katsomassa sen vankilakäytössä olleita tiloja — ei turistina, vaan miehenä, joka valmistautui omaan rangaistukseensa. Churberg aikoi tehdä rikoksen, tunnustaa sen ja tulla tuomituksi. Hän halusi nähdä etukäteen, millaisissa huoneissa hän mahdollisesti joutuisi elämään.
Waldermar Churberg vuonna 1877 Daniel Nyblinin kuvaamana. Kuva: Atelier Nyblinin kuvakokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.
Marraskuun 28. päivänä 1889 Churberg veti Helsingin yliopiston edustalla esiin revolverin ja ampui kohti rikosoikeuden professoria Jaakko Forsmania. Yksi luoti osui Forsmanin vasempaan käsivarteen, toinen vasempaan reiteen. Kolmas suuntautui vatsaan, mutta pysähtyi nappiin ja litistyi siihen. Forsman haavoittui, mutta luut säilyivät ehjinä, haavat paranivat, ja hän selvisi.
Churberg ei paennut. Hän käveli suoraan poliisikamariin, tunnusti tekonsa ja nukkui yönsä hyvin. Hänen kertomuksessaan ampuminen liittyi kunniaan, avioliiton väitettyyn rikkomiseen ja ystävyyden pettämiseen. Hän tahtoi oikeudenkäynnin, tuomion ja rangaistuksen. Ja juuri niitä hän ei saanut. Churbergin käsityksen mukaan Forsmanin suhteet hallintoon estivät häneltä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin.
Lääkintöhallitus astui kuvaan miltei heti, kuin asia saatiin oikeuden käsiteltäväksi. Asia kulki Helsingin raastuvanoikeudesta Turun hovioikeuteen, Suomen vanhimpaan hovioikeuteen. Hovioikeuden kautta Churbergin kohtalo asettui osaksi laajempaa viranomaisketjua, jossa rikosasia muuttui mielisairauden, vaarallisuuden ja holhouksen kysymykseksi. Hänet määrättiin Lapinlahden mielisairaalaan havaintojaksolle ja sen jälkeen Käkisalmen laitokseen. Hoitolaitoksista vapauduttuaankin hän pysyi holhouksen alaisena: hän ei hallinnut omaisuuttaan, liikkumistaan eikä oleskeluaan kotimaassaan täysivaltaisena kansalaisena, eikä lopulta vapauduttaan saanut jäädä kotimaahansa edes oleskelemaan.
Turussa Churberg oli kuvitellut vankilan, rikostuomion ja sovituksen. Lopulta hän sai jotakin rangaistusta epämääräisempää ja pitkäkestoisempaa: mielenvikaisuuden leiman, hallinnollisen valvonnan ja oikeustaistelun, joka kesti noin 23 vuotta.
Menetettyään vapautensa Churberg teki sen ainoan, mikä kirjailijalle jäi mahdolliseksi: hän kirjoitti. Valituksista, vetoomuksista ja kirjelmistä kasvoi viisiosainen omakustanne Huru finska domstolar och myndigheter skipa rättvisa — “Kuinka suomalaiset tuomioistuimet ja viranomaiset jakavat oikeutta” (1903–1913).
Churbergin kysymys jäi elämään: tällainen oli minun rikokseni — millainen oli heidän?
Hyödyn aika ja kiinnostus muinaismuistoihin olivat siivittämässä Turun akatemiassa ensimmäisiä arkkitehtuuria käsitteleviä väitöskirjoja. Näitä tehtiin 1700-luvulla niin talousopin kuin historiankin oppituoleihin, riippuen opinnäytteiden näkökulmista.
Eric Inbergin opinnäytteen Enfaldiga tankar huru trähus kunna i anseende til golf, tak och wäggar göras wäl warma (1762) kansilehti. Kuva: Doria.fi.
Yksi ensimmäisistä oli Nicolaus Turdinin Turun tuomiokirkon rakennushistoriaa käsittelevä väitöskirja Templi cathedralis Aboensis historia (1748). Valitettavasti maisteroituvan Turdinin rahat olivat niin vähissä, että hän sai maisterintyöstään painatettua vain ensimmäiset kahdeksan sivua, ja loppuosan käsikirjoitus on kadonnut. Työllä ei nykyään ole enää erityistä tieteellistä arvoa, mutta se on kiinnostava historiallinen kuriositeetti siitä, miten Turun tuomiokirkon rakennushistoria ymmärrettiin lähes kolmesataa vuotta sitten.
Talousopin oppituolissa arkkitehtuuria käsittelevät opinnäytteet olivat näkökulmaltaan toisenlaisia, ja ne tehtiin usein muodikkaasti ruotsin kielellä. Ruotsin kielen käyttö akateemisissa opinnäytteissä oli 1700-luvun hyödyn ajan uutuus.
Yksi kiinnostavimmista talousopin arkkitehtuuria käsittelevistä opinnäytteistä on Eric Inbergin Enfaldiga tankar huru trähus kunna i anseende til golf, tak och wäggar göras wäl warma (1762). Se kuvailee yksityiskohtaisesti, miten puutalo on rakennettava, jotta se ei lahoa tai homehdu ja pysyy hyvin lämpimänä talvella.
Opinnäyte oli reaktio aikansa huonoon rakentamistapaan. Siinä pyrittiin edistämään rossipohjan, eli tuulettuvan alapohjan käyttöä. Tuolloin suuri osa vähävaraisempien kaupunkilaistenkin taloista oli vielä maanvaraisia multapenkkirakennuksia, joiden alimmat hirsikerrat lahosivat nopeaan. Opinnäytteet olivatkin joissain tapauksissa myös yhteiskunnallisia puheenvuoroja kuten tämä väitöskirja.
Muita arkkitehtuuria käsitteleviä opinnäytteitä tehtiin 1700-luvun Turun akatemiassa muun muassa kaupunkisuunnittelusta sekä arkkitehtuurikirjallisuudesta. Kaupunkisuunnittelun tutkimuksen maamme kenties ensimmäiseksi esitykseksi voisi kutsua Pehr Kalmin vuonna 1753 presidioimaa Gustac Frid. Aureniuksen opinnäytettä Enfalliga tankar om det, som bör i achttagas, wid en stads anlägning. Edellä esiteltyihin verrattuna varsin laajassa väitöskirjassa käydään perusteellisesti läpi kaupunkien sijoittaminen ilmastollisesti ja luonnonvarojen kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen paikkaan sekä sopivien liikenneyhteyksien äärelle.
Fragmentaarisuudessaan nämä muutamat teokset kertovat verraten hyvin siitä, että Suomen alueella ei tuolloin ollut arkkitehtikoulutusta eikä ensimmäistäkään koulutettua arkkitehtia. Tämä nousee erinomaisesti esiin Isaak Estlanderin vuonna 1787 julkaistussa opinnäytteessä Anmärkningar uti Byggnings-Konsten i allmänhet och den Finska i synnerhet, jossa hän kirjoittaa Suomen arkkitehtuurin alennustilasta seuraavasti:
”Ruotsissa on varsin harvoja arkkitehtuurista kirjoittavia henkilöitä, eikä Suomen rakennustaiteesta ole kirjoitettu juuri mitään. Julkiset ja yksityiset kirjastomme lähes ammottavat tyhjyyttään tämän tieteenalan osalta, ja mikä on vielä pahempaa, meillä on tuskin lainkaan arkkitehteja maassamme ja vieläpä varsin vähäpätöisiä rakennuksia, joita katsella ja joista voisi ottaa mallia.”
Turku on ollut myös seurojen kaupunki, johon ovat jättäneet jälkensä monet jo toimintansa lopettaneet kaupungin asukkaiden yhteenliittymät. Marraskuussa 1892 täällä perustettiin yhdistys nimeltään Åbo Teknici, suomeksi Turun Teknikot. Sen vilkkainta aikaa tulivat olemaan 1800-luvun loppuvuodet ja 1900-luvun alkuvuosikymmenet.
Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja Stigzelius kuvattiin Turun Teknillisen reaalikoulun opettajakollegoidensa kanssa mahdollisesti 1880-luvulla. Takana vasemmalta Johan Jakob Reinberg, Johan Simelius, Karl Johan Wahlström ja Theodor Uschanoff sekä edessä vasemmalta Karl Stenberg, Karl Emil Stigzelius ja Knut Ridderström. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
Perustamisen taustalla olivat keskustelut kansallisen insinöörien ja arkkitehtien seuran, 12 vuotta aiemmin aloitetun Tekniska Föreningen i Finlandin paikallistoiminnan kehittämisestä. Åbo Teknicistä muodostettiin kuitenkin haaraosaston sijaan itsenäinen yhdistys, käytännössä toinen yleinen suomalainen insinöörijärjestö.
Monissa maissa insinööriyhdistykset toimivat kasvavien kaupunkien teknisinä neuvonantajina, ja näin tapahtui Turussakin. Varhaisvuosina seurassa käsiteltiin useimmiten kaupungin oleellisia teknisiä kysymyksiä, esimerkiksi palontorjunnan vaihtoehtoja höyryruiskulla ja siltarakenteen valintaa. Seuraa kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki tekniikkaan liittyvä päätöksenteko.
Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja oli insinööri K. E. Stigzelius eli Karl Emil Stigzelius (1837–1907). Hän teki kauaskantoisimman työuransa opettamalla tulevia tekniikan ammattilaisia. Monet varhaisten insinööriseurojen jäsenet toimivat kouluttajina aloillaan. Stigzelius kuului Turussa tunnettuun teollisuus- ja sittemmin insinöörisukuun. Insinööriksi hän opiskeli Tukholman teknillisessä korkeakoulussa. Valmistuttuaan hän työskenteli ensin isänsä, entisen apteekkarin ja Korppoon kartanon omistajan, ostaman John Barkerin puuvillatehtaan teknisenä johtajana.
Turkulaiselle teollisuudelle suunnittelijoita ja johtajia tuottaneen Teollisuuskoulun ensimmäinen oma rakennus valmistui Turkuun vuonna 1903. Oppilaitoksen ensimmäinen rehtori Karl Emil Stigzelius jäi eläkkeelle samana vuonna. Kuva: Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma.
Paljon pidempään Stigzelius vaikutti 1860-luvun lopusta lähtien Turun Teknillisessä reaalikoulussa (per. 1849) ja sen seuraajassa, lopulta yli kolme vuosikymmentä. Aluksi hän opetti koneenrakennusoppia, kunnes jatkoi kasvatustyötä vuonna 1887 uudistetun Teollisuuskoulun ensimmäisenä rehtorina eläköitymiseensa saakka vuoteen 1903. Samana vuonna Teollisuuskoululle valmistui sen ensimmäinen oma rakennus Sepänkadun ja Luostarinkadun kulmaan.
Vuonna 1894 seura järjesti Teollisuuskoululla taideteollisuusnäyttelyn, jonka näki yli 2000 vierasta. Näytteilleasettajille julkaistiin sanomalehdissä avoin kutsu, ja siihen ilmoittautui miespuolisille järjestäjille ilmeisenä yllätyksenä runsaasti naisia taidokkaine käsitöineen. Naisista moni myös palkittiin, kuten ”neiti Wawa Armfelt, kuwanpiirroksista nahkaan”.
Yhteiskunnan muuttuessa vahvasti ruotsinkielinen Åbo Teknici kohtasi haasteita etenkin 1920-luvulta lähtien, ja kaupunkiin perustettiin muita tekniikan alan yhdistyksiä, jotka vastasivat paremmin kaksikielisen, mutta suomenkielistyvän insinöörikunnan tarpeisiin. Turun Teknikoiden toiminta hiljeni vuosikymmeniä ennen kuin yhdistys lakkautettiin vuonna 1975. Åbo Teknicin historiasta on kirjoitettu vain vähän. Ryhmä jätti konkreettiseksi perinnökseen joitakin julkaisuja ja arkiston, jota säilytetään Kansallisarkiston Turun toimipisteessä.
Petri Paju
Lähteet
Palmén, K. E.: ”Öfversikt av Tekniska föreningens verksamhet under år 1893.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 4/1893, 156–160.
Granberg, Andreas. Ett välförrättat livsverk: Om kommunalrådet C.G. Sundell och en stiftelse. Libraria, 2025.
Impivaara, Ilmo. Turun Teknillinen oppilaitos 1849–1949. Turku, 1949.
Lassenius, K. A.: ”Kortfattad översikt över föreningens Åbo teknici r. f. Turun teknikot r. y. verksamhet under de senast förflutna 50 åren.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 6/1943, 118–122.
Paju, Petri ja Katariina Mauranen. Tekniikkaa hyvässä Seurassa: Tampereen Teknillinen Seura 125 vuotta. Tampereen Teknillinen Seura ry, Tampere 2018.
Keskiviikkona 26. heinäkuuta 1933 Turku joutui rajuilman kouriin. ”Heinäkuu, joka on Turussa ollut melko vähäsateinen, antoi eilen oikein äkkiyllätyksen”, tiivisti Turun Sanomat seuraavana päivänä. Kolmen aikaan iltapäivällä taivas oli täyttynyt tummista pilvistä, ja kello neljään mennessä vettä tuli kaatamalla. ”[K]adut olivat pian virtaavina jokina, joita autot halkaisivat kuin moottoriveneet synnyttäen korkeita suihkuja”, kirjoitti Turun Sanomat. ”Sade ei hellittänyt kerran alkuun päästyään, vaan jatkui ankarana toista tuntia.”
Linnankadun ja Aurakadun risteys rankkasateen aikana. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
Seuraavina päivinä ”Turun vedenpaisumus” herätti huomiota kaikkialla maassa. Laatokka-lehti totesi lauantain numerossaan: ”Kaupungin katuviemärit eivät ehtineet niellä valtavia vesimääriä ja useat kadut joutuivat veden valtaan.” Lehti jatkoi toteamalla, että pian puolet kauppatorista oli tulvan vallassa ”veden ulottuessa autojen pyörien rumpuihin saakka”.
”Vesi tunkeutui ryöppynä Viklundin rautakaupan talon liikkeisiin ja kellareihin”, raportoi Turun Sanomat. ”Vesi oli raivoisana koskena syössyt talon pihamaalle, täyttäen sen n. puolen metrin korkeudelta ja paiskaten kumoon rivissä olevat tyhjät tynnörit, sekä täyttäen kellarien joka sopen. Viklundin rautakaupan kellariin oli vettä tunkeutunut puolentoista metrin korkeudelta, tuhoten maalitölkkejä, mutterin pultteja, sekoittaen öljyt astioista veden mukaan ym. Kaiken kaikkiaan nousevat vahingot useampiin kymmeniin tuhansiin markkoihin.”
Palokunta hälytettiin apuun, ja vähitellen veden pintaa saatiin laskemaan. Kun Turun Sanomien toimittaja kävi paikalla klo 21 aikaan, oli vettä vielä puolen metrin verran. Myös muut liikkeet kärsivät pahoin, varsinkin Edgrenin kirjakauppa. Myyjä yritti laittaa oven kiinni huomatessaan veden tulvivan sisään, mutta virtauksen voima työnsi hänet kumoon, ja pian koko liike oli vedenpaisumuksen otteessa. Vesi vyöryi myös Hamburger Börsiin, torin varrella olevaan kenkäkauppaan ja tuhosi Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan varaston.
Rankkasadetta säesti ukkonen, ja päivän aikana pelkästään Turussa palokunta sai 21 hälytystä. Rajuilma riehui ympäri Varsinais-Suomea. Pöytyällä salamat rikkoivat puhelinlankoja ja sähköjohtoja, samoin ukkonen ”pirstoi erään koivun ja tappoi muutamia kanoja”. Salamoinnin kerrottiin Pöytyällä iskeneen ”kaksi naista tainnoksiin”, ja Aurassa Kuuskosken sahan pannuhuoneessa syttyi ”tulipalo, joka tosin saatiin nopeasti sammutetuksi”. Liedon Yliskulmalla salama oli jo iltapäivällä iskenyt sähkömuuntajaan ja tuhonnut sen. Perniössä oli palanut heinälato.
Hannu Salmi
Lähteet:
”Ankara rankkasade Turussa”, Turun Sanomat 27.7.1933.
”Rajuilma riehui Turussa ja Riihimäellä”, Laatokka 29.7.1933.
Turun raastuvanoikeudessa tutkittiin elokuusta joulukuuhun 1642 ylioppilas Sigfridus Erici Boijan kuolemaa. Ylioppilas oli syntynyt Turussa Karjakadulla. Hän oli ollut ylioppilas Joachimus Joachimi Stutaeuksen kanssa kaupunginkellarissa 15. elokuuta ja löytyi hukkuneena Aurajoesta 22. elokuuta porvari David Måsen talon alapuolelta.
Alexander Wattsonin talo Kirkkokorttelissa nykyisen Pinellan paikkeilla. Talon pohjapiirroksen piirsi vuoden 1630 jälkeen maanmittari Olaus Gangius. Riksarkivet, Stockholm. Kuva Veli Pekka Toropainen 2024.
Sigfriduksen vanha ystävä ja opiskelutoveri Henrik Mattsson, joka oli jättänyt opinnot ja antautunut kaupan alalle, oli tullut edellisenä päivänä Tukholmasta. Hän oli puhunut seuraavana päivänä kello kuusi Sigfriduksen kanssa Turun sillalla. Sigfridus oli pyytänyt häntä ylioppilaiden mukaan kellariin. Henrik oli kieltäytynyt ja sanonut olevansa liian väsynyt lähteäkseen krouviin. Sigfridus oli pyytänyt häneltä markkaa lainaksi ja sanonut tulevansa myöhemmin yöksi Henrikin kuuttoon joelle nukkumaan. Kun he olivat eronneet, olivat Sigfridus ja Joachimus menneet kaupunginkellariin.
Henrik oli mennyt saunaan majapaikkaansa ja nukkunut siellä yönsä enää näkemättä Sigfridusta. Seuraavana päivänä hän oli mennyt Karjakadulle kysymään Sigfridusta, mutta kukaan talossa ei ollut tiennyt hänen olinpaikkaansa. Henrik oli ajatellut hänen matkustaneen Joachimuksen kanssa tämän maatilalle Kakskertaan, sillä tämä oli ollut aikeissa lähteä sinne. Kun Sigfridus sitten oli löytynyt joesta, oli hänellä ollut mustia hiustukkoja kädessään ja 15 markkaa rahaa housujen taskussa, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan rahaa kellariin mennessään.
Parturi Mårten Sumboldt, joka oli lähetetty tarkastamaan ruumis heti sen löydyttyä, kertoi, että hän ei ollut löytänyt mitään merkkejä siitä, että Sigfridusta olisi lyöty tai pistetty millään esineellä. Hiuksia, jotka tällä oli kädessä, hän oli verrannut Sigfriduksen omiin hiuksiin ja todennut niiden kuuluvan hänelle itselleen. Sitä hän ei osannut sanoa, miten ne olivat joutuneet hänen käteensä.
Sigfriduksen veli Anders Eriksson Bakare, joka oli Turussa leipurimestarina, kertoi että kiltatuvasta oli tullut piika katsomaan hänen veljensä ruumista. Hän oli ymmärtänyt tämän puheista, että veli olisi joutunut killassa korttipeliin ja siinä riitaan jonkun kanssa. Killan krouvia pitäneeltä Joachim Strokerckin vaimolta kysyttiin, oliko Sigfridus ollut sinä iltana killan kapakassa. Vaimo sanoi siellä olleen vain kolme juuri tullutta ruotsalaista. Mitään korttipeliä tai riitaa sinä iltana ei ollut.
Alexander Wattsonin piika kertoi tulleensa katsomaan Sigfridusta, sillä hän oli tuntenut tämän aiemmin palvellessaan Karjakadun Köppilässä. Hän oli kulkenut aamulla ohi ajaessaan pormestari Johan Knutssonin pienen pojan kanssa lehmiä Karjakatua myöten. Myöskään hän ei ollut nähnyt Sigfriduksen juovan kyseisenä iltana Wattsonin talossa. Anders Merthenin kapakan tarjoilijalta Anders Kellaresveniltä kysyttiin, kuka oli ollut hänen luonaan kyseisenä iltana. Sigfridusta hän ei ollut nähnyt ja sanoi sulkeneensa kapakan oven kello 9 maistraatin käskyn mukaan. Hän ei ollut myöskään anniskellut sen jälkeen kenellekään.
Kun Anders Bakare epäili veljensä käyneen myöhemmin illalla ystävänsä Henrik Mattsson luona, lähetettiin hakemaan tämän 12-vuotiasta renkipoikaa Bengt Månssonia. Tämä kertoi syntyneensä Örebrossa ja tulleensa Henrikin palvelukseen Tukholmassa. Kysyttäessä Bengt sanoi tunnistaneensa Sigfriduksen, joka oli ollut suuren myrskyn yönä hänen isäntänsä kuutossa. Henrik ja Bengt olivat tulleet myöhään laivalle ja Bengt oli jo ennättänyt nukahtaa, kun hänen oli haettava Sigfrid jollalla kuuttoon. Henrik ja Sigfrid olivat menneet kajuuttaan ja hänen isäntänsä oli lyönyt tulen ja sulkenut kajuutan oven. Hän oli peittänyt hatulla kajuutan ikkunan. Itse Bengt oli mennyt alas nukkumaan. Kun hän oli aamulla kysynyt Henrikiltä, minne Sigfridus oli mennyt, oli tämä vastannut soutaneensa hänet rantaan ja tämän menneen kotiin. Henrik kielsi tällaisen kokonaan ja sanoi nukkuneensa sairaana ja huonovointisena majapaikassaan Klemet Posoilan luona.
Seuraavaksi Bengtiltä kysyttiin, osasiko hän kertoa millaiset hiukset ja vaatteet vieraalla oli ollut. Pojan mukaan tällä oli tummat hiukset ja mustat vaatteet sekä mustat sukat. Lisäksi vieras oli ollut suurikokoinen ja lihavahko, kuten Sigfridus oli. Bengt kertoi vielä, että tämä oli jo päivällä ollut kuutossa erään pappismiehen kanssa juomassa kannullisen olutta. Henrik sanoi, että Sigfridus oli ollut herra Johannes Frisiuksen kanssa laivalla noin kello yhdeltä ja sitten lähteneen yhdessä Frisiuksen kanssa. Bengt pysyi kertomuksessaan siitä, että Sigfridus oli palannut yöllä takaisin, vaikka Henrik kielsi sen täysin ja sanoi olevansa puhdas omatunnoltaan ja voivansa elää ja kuolla sen kanssa. Myös Klemet Posoilan piika todisti, että Henrik oli ensin ollut saunassa ja sitten maannut Posoilassa koko maanantai-illan.
Henrik Mattsson kertoi millainen poika Bengt oli, sillä tämä oli sanonut hänelle Tukholmassa kadulla ottaessaan pestin, että hän oli Örebrosta ja hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kun Henrik oli nyt syksyllä toisen kerran Tukholmassa, oli pojan isä Måns Smed Nordmalinista haastanut hänet raastupaan, jonne hänen oli annettava takuut, että palauttaisi pojan Tukholmaan. Sigfriduksen veli Anders Bakarekaan ei halunnut sitoa Henrikiä veljensä kuolemaan, vaan sanoi niin ymmärtäneensä vain pojan puheista. Sigfriduksen äiti kertoi Sigfriduksen ja Henrikin olleen aina hyviä ystäviä ja Henrikin pariin otteeseen vierailleen hänen luonaan. Kun Henrikin hiuksia verrattiin kädestä saatuun hiustukkoon, todettiin ne melko samanvärisiksi, mutta pidemmiksi ja laadultaan ohuemmiksi.
Henrik Hassu kertoi Henrikin viipyneen hänen saunassaan myöhäiseen hetkeen. Hänen vaimoväkensä sanoi hänen olleen niin sairaan, että he olivat heti hänen tultuaan pyntänneet hänet vällyihin. Henrikiä kehotettiin vielä kerran kertomaan totuus ja hänelle esitettiin esimerkki, kuinka salattu teko tuli kuitenkin ilmi myöhemmin. Hän sanoi omantuntonsa olevan puhdas ja voivansa nauttia ehtoollista ja kuolla sen kanssa. Lopulta oikeus päätti, että koska Sigfriduksen ja Henrikin välillä oli ollut hyvä ja uskollinen ystävyys ja pojan sanaan ei voitu luottaa, ei Henrikiä voitu tuomita Sigfriduksen kuolemasta, vaan sen todettiin olleen onnettomuus.
Veli Pekka Toropainen
Lähde:
Turun kaupunginarkisto, Maistraatin arkisto BIa 15, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirja 14.12.1642, 137─144.
Kultaajamestari Johan Anshelm Nurmen haastattelu sai yllättävän alun, kun ”eloisa ja iloinen vanhus” istui keinutuolissa luurit vieressä olevan sängyn peitteellä. Turun Sanomien toimittaja arveli hänen kuunnelleen uutisia kidekoneella ovikellon soidessa. Tammikuussa 1938 Nurmi oli 72-vuotias ja yksi viimeisistä Turun kultaajista, joka muisteli omia vaiheitaan hyvin mielellään. Kidekone ja sen kiireessä pois työnnetyt kuulokkeet unohtuivat, kun Nurmi kertoi 1800-luvun suurista vuosista.
ASA;n kidekone. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
”Aristokraattisessa kultaajanverstaassa” ilman koneita työskennellyt Nurmi oli myös iäkäs teknofriikki, jota kiinnostivat erityisesti kidekoneet ja ikiliikkujat. Tämä ei ollut sattumaa, sillä ne molemmat toimivat ilman ulkopuolista virtalähdettä. Ikiliikkujien suhteen Nurmi joutui olemaan omavarainen huonoin tuloksin: hän kehitti laitteen, jonka pieni potkuri alkoi pyöriä siihen kiinnitettyyn putkeen puhallettaessa. Se ei kuitenkaan pyörinyt ikuisesti, minkä kaikki putkeen puhkuneet Nurmen vieraat käsittivät pian.
Kidekoneiden osalta omavaraisuus toteutui paremmin. Kidekone eli kidevastaanotin (engl. crystal radio) muunsi radioaallot kuultavaksi äänisignaaliksi ilman ulkoista virtalähdettä, sillä se sai kaiken tarvitsemansa energian suoraan radiosignaalista. Radiotoiminnan kehittyessä 1920-luvulla kidekoneet olivat hyvin suosittuja, mutta 1930-luvulla niiden käyttö alkoi vähentyä. Vielä vuonna 1930 radio-ohjelmien kuuntelijoista 37,7 % käytti kidekonetta, vaikka keskustelu niiden ongelmista lisääntyi koko ajan. Turussakin oli valiteltu sitä, miten niiden käyttäjät kärsivät jatkuvasti erilaisista häiriöistä.
Kidekoneita kuitenkin ostettiin edelleen. Turussa moni hankki ne Radioliike Arvo Sakreliukselta, joka vaihtoi vuonna 1930 nimekseen ASA-Radio. Se myi 1930-luvun alussa kidekoneita ja muuta audiotekniikkaa Eerikinkatu 20:ssä. On helppoa kuvitella J. A. Nurmen piipahtaneen Sakreliuksen liikkeessä uusimpia kidekoneita silmäilemässä, sillä hänen oma kauppansa oli Kristiinankadulla.
Janne Tunturi
Lähteet:
J. A. Nurmen laitekokoelma. Yksityisomistuksessa. Turun Sanomat 25.4.1930, 16.1.1934, 23.1.1934, 21.1.1938.
Hirvikunnas, Teppo. ASA Radio Oy – Suomalaisen elektroniikkateollisuuden edelläkävijän tarina. AV Plus. https://avplus.fi/asa-radio-oy-suomalaisen-elektroniikkateollisuuden-edellakavijan-tarina/
Hoffman, Kai: Sakrelius, Arvo. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008– (viitattu 29.5.2026).
Konstantin Ivanovitš Fischer toimi Suomen kenraalikuvernöörin Pietarin kanslian päällikkönä 1800-luvun alkupuoliskolla sekä Suomen ministerivaltiosihteerin apulaisena. Hän oli kenraalikuvernöörinä vuosina 1833–1855 työskennelleen ruhtinas Aleksandr Sergejevitš Menšikovin luottomies. Fischer kirjoitti myöhemmin muistelmansa, jotka julkaistiin 1900-luvun alussa. Muistelmia ovat tutkimuksissaan käyttäneet professori Osmo Jussila ja dosentti Kristiina Kalleinen. Jussila kuvailee Fischerin muistelmia itseriittoisiksi. Muistelmissa on mahdollisen oman aseman liiallisen korostamisen lisäksi kaunokirjallisia elementtejä tapahtumien kuvailussa.
Suomen ministerivaltiosihteerin apulainen Pietarissa, salaneuvos Konstantin Fischer. Valmistusaika: 1860–1863. Pietari. Ladattu 20.5.2026. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.
Muistelmissaan Fischer kertoo matkasta, jonka hän teki kenraalikuvernööri Menšikovin mukana Turkuun todennäköisesti ajanjaksolla 1835–1837. Turkuun saavuttuaan venäläisten seurue tapasi rannalla kaupungin viranomaisia, joita johti läänin kuvernööri Lars Gabriel von Haartman. He kokoontuivat hovioikeuden talolla. Täällä Menšikov lausui karkean vitsin ranskaksi siitä, että katto romahtaa ja murskaa nämä herrasmiehet. Tähän vitsiin von Haartman vastasi hymyillen: ”Herra, toivomme, että Kaitselmus, joka välittää Suomesta, ei anna näiden ansiokkaiden tuomarien menehtyä.”
Vieraat majoittuivat Turussa ollessaan apteekkari Julinin kauniiseen ja laajaan taloon, missä heille tarjottiin erinomainen aamiainen. He söivät esimerkiksi kylmää vasikkaa makeassa kastikkeessa. Sitten oli lounas, jossa oli musiikkia ja paikalla 60 ihmistä. Juhlassa osallistujat kuuntelivat soittajien soittamaa venäläistä aariaa. Fischer väitti tosin muistelmissaan, että vasikka, vaikkakin hyvää, ei ollut vieraiden makuun. Aaria oli kyllä venäläinen, mutta se oli todellisuudessa ”Mene kotiin, lehmäiseni”. Turusta Menšikovin seurue jatkoi matkaansa Bomarsundin linnoitusten rakennustyömaalle Ahvenanmaalle.
Fischer jatkoi muistelmissaan Turun arviointia. Hän todisteli Turun olleen Suomen poliittinen, älyllinen ja hengellinen keskus, koska kaupungissa oli ollut hovioikeus, yliopisto ja arkkipiispan asuinpaikka. Helppokäyttöinen satama ja Tukholman läheisyys mahdollistivat eurooppalaisen sivilisaation vaikutteiden saapumisen Turkuun, joten ajatus Turusta Suomen pääkaupunkina ei käynyt Venäjän hallituspiireille. Keisari Aleksanteri I pelkäsi, Fischerin mukaan, hyökkäystä Ruotsista, joten pääkaupungin siirtäminen Helsinkiin katsottiin hyväksi. Helsinkiähän suojasi Venäjän armeijan ja laivaston käyttämä Viaporin linnoitus.
Hallintovirastojen ja yliopiston siirtäminen vähensi Turun merkitystä. Fischer mainitsee myös Viipurin hovioikeuden perustamisen Turun hovioikeuden vaikutusvallan heikkenemisen syyksi. Tässä kirjoittaja erehtyy tai unohtaa asioita, sillä hän antaa ymmärtää Turun hovioikeuden olleen ainoa tuomioiden jakaja asteellaan, vaikka Vaasan hovioikeus oli perustettu jo 1775. Fischerin arvio von Haartmanin seuraajasta läänin kuvernöörinä, Gabriel Anton Cronstedtista, oli tyly, sillä hän kuvasi Venäjän armeijan upseeri Cronstedtia hölmöksi ja lättäjalaksi. Kun von Haartman siirtyi senaattiin, Turun ja Porin lääni menetti viimeisenkin hohteensa ja muuttui Fischerin mukaan kiistattomaksi provinssiksi.
Tuukka Heikkinen
Lähteet:
Фишер, Константин Иванович: Записки сенатора К. И. Фишера. Исторический вестник. Т. CXII. Тип. А. С. Суворина. Апреля 1908. Санкт-Петербург. Fišer, Konstantin Ivanovitš: Zapiski senatora K. I. Fišera. Istoritšeskij vestnik. T. CXII. Tip. A. S. Suvorina. Aprelja 1908. Sankt-Peterburg. URL: https://archive.org/details/istoricheskvies31shubgoog/page/57/mode/2up. Haettu 20.5.2026.
Юссила, Осмо: Великое Княжество Финляндии 1809–1917. Перевод с финского под редакцией академика А. Ю. Румянцева. Ruslania. Хельсинки. Jussila, Osmo: Velikoe Knjažestvo Finljandii 1809–1917. Perevod s finskogo pod redaktsiej akademika A. Ju. Rumjantseva. Ruslania. Helsinki.
Kalleinen, Kristiina: Isänmaani onni on kuulua Venäjälle – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2001,
Kalleinen, Kristiina: Suuriruhtinaskunnan etuvartiossa: ministerivaltiosihteeri R.H. Rehbinder Suomen etujen puolustajana Pietarissa 1811–1841. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2017.
Helmikuussa 1932 Turun Sanomat julkaisi artikkelin otsikolla ”Turun maakunta-arkiston valmistuminen ja käyttö”. Toimintansa aloittavaa maakunta-arkistoa varten suunniteltu rakennus oli siinä vaiheessa jo saanut vesikaton päällensä ja sisärappaukset olivat valmistumassa. Rakennuksen oli tarkoitus valmistua heinäkuussa.
Uudessa arkistorakennuksessa oli neljä kerrosta, joista alimmassa olivat henkilökunnan ja tutkijoiden tilat ja yläkerroksissa arkistomakasiinit. Kuumana kesäpäivänä ylimmässä makasiinissa työskennellyt tietää, että arkistokelpoisen tilan vaatimus ei siellä lämpötilan suhteen täyty, mutta on huomattavaa, että taloudellisesti niukkoina aikoina maakunta-arkistolle voitiin rakentaa arkkitehtonisesti näyttävä, juuri arkistotilaksi suunniteltu rakennus. Arkiston piti jo pelkällä arkkitehtuurillaan ilmentää kansallista kulttuuria ja historian merkitystä.
Turun maakunta-arkisto, Kuvaaja Eemeli Reuna, Atelier Alppila, Turun kaupunginmuseo. Reprokuva: Eija Karnisto.
Taloudellinen niukkuus näkyi sen sijaan henkilökunnan mitoituksessa. Artikkeliin haastateltu valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt kertoi, että rakennukseen oli tulossa ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi vain väliaikainen arkistonhoitaja ja vahtimestari. Riippui tulevista valtion budjeteista, minkä verran saataisiin varoja tuleviin rekrytointeihin: ”Joka tapauksessa pyritään tulemaan toimeen niin vähäisellä henkilökunnalla ja niin vähäisin kustannuksin kuin vain on mahdollista.”
Tutkijoita varten rakennukseen tuli iso tutkijasali ja pienempi huone, jossa ”tunnettu tutkija” saattoi päästä tutkimaan aineistoja ilman valvontaa. Arkistoissahan kävijöitä valvotaan ainutkertaisten aineistojen suojelemiseksi, mutta Blomstedt kertoi olevansa ”melko suvaitsevainen”, kun kyseessä oli hänen hyvin tuntemansa, tunnettu tutkija. Tällaisen henkilökohtaisen kontaktin avulla saattoi saada oikeuden käyttää aineistoja ilman valvontaa. Blomstedt viittasi tässä käytäntöihin Helsingissä. Turussa tällaisen suosionosoituksen sai luultavasti läpäisemällä ensimmäiseksi arkistonhoitajaksi valitun Kaarlo Österbladhin seulan.
Turun Sanomien artikkeli päättyi valtionarkistonhoitaja Blomstedtin optimistiseen arvioon: ”Arvatakseni tulee Turun maakunta-arkistosta hyvä tutkimuslaitos.”
Pyhän Birgitan juhlapäivä 7. lokakuuta vakiintui 1300-luvun lopulla Turun hiippakunnan liturgiseen kalenteriin. Turun tuomiokirkossa – kuten jokaisessa seurakuntakirkossa – Birgitan juhlaan valmistautuminen alkoi aattopäivän vesperillä, illan rukoushetkellä ja seuraavilla laulun sanoilla:
Rosa rorans bonitatem, Stella stillans claritatem, Birgitta, vas gratie, Rora celi pietatem, Stilla vite puritatem In vallem miserie.
(Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu, kirkkautta vihmova tähti, Birgitta, armon astia, pisaroi taivaan rakkautta, vihmo elämän puhtautta kurjuuden laaksoon)
Kaunis laulu, ”Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu”, vei kuulijan kohti seuraavan päivän suurta juhlaa. Laulun sanat voi ymmärtää kutsuna pyhimykselle, johon laulussa viitataan niin ruusuna, tähtenä kuin astianakin: hänen toivotaan olevan läsnä omassa juhlapäivässään samoin kuin seurakuntalaisten jokapäiväisessä elämässä.
Laulukirjan F.m. IV.156 folio 21r, Birgitan juhlan alku, De sancta Birgitta (punaisella). Kansalliskirjaston kokoelmat.
Birgitalle omistetut laulut ovat säilyneet keskiajan Suomesta katkelmina. Kenties jännittävin tällainen katkelma on laulukirja, joka tunnetaan Kansalliskirjaston kokoelmasta nimellä F.m. IV.156. Se pitää sisällään 24 säilynyttä pergamenttilehteä, mutta alun perin lehtiä on ollut paljon enemmän. Se on käsin kopioitu todennäköisesti vuosien 1460–1475 välissä ja se arvioidaan laadituksi Naantalin luostarissa olleessa kopiointipajassa. Käsikirjoitusfragmentissa on poikkeuksellisen laaja laulujen sarja Birgitalle. Yhtä juhlavasti Turun hiippakunnassa on juhlittu vain hiippakunnan suojeluspyhimystä Pyhää Henrikiä.
Käsikirjoitusta on tuskin koskaan kuitenkaan käytetty Naantalissa, koska birgittasisarilla oli aivan oma traditionsa Birgitan juhlille. Tarpeeksi osaavat laulajat, jotka saattoivat suoriutua pitkästä ja juhlavasta liturgisesta kaavasta, joka fragmenttiin on talletettu, löytyivät todennäköisesti Naantalin ohella vain Turun tuomiokirkosta. Näin on oletettavaa, että käsikirjoitus valmistettiin aikoinaan räätälöidysti tilaajan toiveita noudattaen Turun tuomiokirkossa sijainneelle Pyhän Birgitan, pyhän ristin ja kaikkien enkelten alttarille. Alttarin oli perustanut Turun piispa Maunu Tavast vuonna 1421 (alttarin perustamiseen liittyvä asiakirja, ks. Diplomatarium Fennicum, 1685: https://df.narc.fi/document/1685). Maunu Tavast ja muut lahjoittajat lahjoittivat alttarille myös varoja, jotka ovat mahdollistaneet tavallista juhlavamman liturgisen elämän; alttarilla ilmeisesti vietettiin messua viikon jokaisena päivänä. Kerran viikossa messu vietettiin vuorotellen Birgitan ja pyhien enkeleiden kunniaksi. Säilyneet asiakirjat eivät anna suoria määräyksiä Birgitan juhlasta, mutta näyttää siltä, että Birgitan juhlan aattona ja varsinaisen juhlapäivänä (tai mahdollisesti useina perättäisinä päivinä) alttarilla on vietetty sekä Birgitan messuja että rukoushetkiä. Kun muu tuomiokirkko on hiljentynyt, ovat Birgitalle omistetut ylistyslaulut edelleen kaikuneet sivukappelissa.
Marika Räsänen
Voit tutustua aiheeseen lisää:
Vuori, Hilkka-Liisa ja Marika Räsänen: ”Rosa rorans bonitatem -antifoni Turun hiippakunnan nuottikäsikirjoituksissa”, Pyhä Birgitta ja birgittalaisuus myöhäiskeskiajan Suomessa, toim. A-S. Hägglund & S. Lahti. SKS 2025, 183–221. Open Access: DOI-number 10.21435/ht.294
Aivan vuoden 1900 viimeisinä viikkoina konttoristi Ellen Johanna Cajander ilmoitti maistraattiin ryhtyvänsä pitämään leipomoa Turussa. Toiminimi ”Uleåborgska hembageriet”, suomeksi Oulun tai Oululaisen kotileipomo, sai alkunsa Vartiovuorenkatu 1:ssä, mutta siirtyi pian osoitteeseen Birgerinkatu 12 B. Cajander, joka useimmiten mainoksissaan ja ilmoituksissaan esiintyi nimellä Elli, tarjoili leipomossaan ainakin monen sorttista pikkuleipää.
Elli Cajanderin konstailematon ilmoitus Åbo Tidningissä 5.3.1903.
Kotileipomon vaiheita voi jossain määrin seurata sanomalehdissä ilmestyneistä mainoksista ja ilmoituksista. Uleåborgska hembageriet piti Åbo Tidningissä vakituista mainospaikkaa vuosina 1901–1903, ja sen perusteella voi ainakin tietää yrityksen toimineen samassa osoitteessa. Muuten leipomon tai sen pitäjän arjesta on niukasti tietoa. Millaisia leipomuksia uunista vedettiin aamuisin? Kuka niistä nautti, oliko liikkeellä vakituisia kävijöitä? Palveliko Cajander itse asiakkaitaan, kiinnittikö joku hänen huomionsa muita enemmän?
Sen sanomalehdistä kuitenkin voi nähdä, että syyskuussa 1903 Cajanderin elämässä tapahtui suuria muutoksia. Uudessa Aurassa ilmoitettiin 20.9., että ”Oulun kotileipomon” toiminimellä jatkaisi vastaisuudessa Maria Cajander, Elli Cajanderin peruuttaessa sitä vastoin samalla nimellä tekemänsä elinkeinoilmoituksen. Jos joku lehden tilaaja ihmetteli moista käännettä, hän sai selvennystä asiantilaan pian, sillä 29.9. avioliittoon kuulutettujen listaa koristivat myös neiti Ellen Johanna Cajanderin ja hänen kihlattunsa lähetyssaarnaaja Heikki Saaren nimet.
Voi kenties olettaa, että Cajander ja Saari olivat kohdanneet tuolloin Turussa. Tai ehkä he olivat tunteneet jo pitkään. Ainakin pian avioliiton kuuluttamisen jälkeen marraskuussa Åbo Tidningin kaupungista pois matkustaneiden luettelossa oli myös Elli Cajander, jonka kerrottiin matkustavan Afrikkaan miehensä perässä. Tämä odotti siellä tulevaa vaimoaan. Niin turkulainen konttoristi, leipuriksi ryhtynyt Cajander jätti taakseen Oululaisen kotileipomon uunit. Naimisiin hän pääsi vuotta myöhemmin, Ontanangan lähetysasemalla.
Ilmoitukset Elli Cajanderin liike- ja avioelämästä päättyvät tähän. Seuraava tieto on hänen kuolemansa, josta ilmoitettiin Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä kesäkuussa 1923. Sanomalehti-ilmoituksissa laskettuna hänen elämänsä mahtui vain muutamaan, mutta niiden kautta katsottuna jää eletty elämä näkymättömiin. Jääköön rakkaus ja elämän myöhemmät vaiheet leipurin ja lähetyssaarnaajan väliseksi asiaksi.
