Turun tuomiokapitulin arkkidiakoni Magnus Olai (Maunu Tavast, k. 1452) valittiin hiippakunnan piispaksi vuonna 1412. Piispuuskauden alku ei kuitenkaan ollut ihan ongelmaton. Hiippakuntatason päätöksen jälkeen piispaksi valitun electuksen tuli hankkia paavin siunaus valinnalleen. Tätä varten oli tapana hankkia kuninkaan suosituskirje. Uppsalan arkkihiippakunta oli maallisen hallinnon puolelta osa yhteispohjoismaista Kalmarin unionia ja tuolloin unionikuninkaana oli Eerik Pommerilainen (1382–1459). Magnuksella oli hyvät suhteet kuninkaaseen: hän oli Prahan opintojensa jälkeen työskennellyt Eerikin kansliassa useamman vuoden ennen siirtymistään Turun tuomiokapitulin jäseneksi.
Kuninkaan suositus- ja suojelukirjeitä tarvittiin monessa tilanteessa. Kuvassa Suomen vanhin alkuperäisenä säilynyt asiakirja, kuningas Birgerin naisrauhakirje vuodelta 1316. Lähde: Wikipedia.
Ongelmia ei siis ennakoitu, kun Turun tuomiokirkon kaniikki Johannes Yölintu lähetettiin kuninkaan luo suosituskirjettä hakemaan. Matka sujuikin hyvin ja Johannes sai kirjeen. Kotimatkalla Turkuun hän kuitenkin hukkasi tämän kallisarvoisen dokumentin, eikä hän kehdannut palata kuninkaan luo pyytämään uutta kirjettä. Johannes turvautui ajan vakiintuneisiin ongelmaratkaisukeinoihin ja pyysi apuun eri pyhimyksiä – tuloksetta. Hätäpäissään Johannes lankesi jo hirvittäviin manauksiinkin. Lähteet eivät kerro, oliko kyseessä pikemmin nykymielessä sadattelu vai pahempaa: pyysikö hän kenties apuun yliluonnollisten voimien toista ääripäätä, demoneja kuten termi coniuraciones antaisi ymmärtää.
Tilanne ratkesi ja kirje löytyi vasta, kun Johannes ymmärsi pyytää apuun Linköpingin entistä piispaa Nicholausta. Tarinan sopiva päätepiste on, että muutama vuosi myöhemmin Magnus Olai toimi tämän Nicholauksen pyhimykseksi julistamisprosessissa komissaarina ja tutkittavien ihmeiden joukossa oli kuninkaan suosituskirjeen ihmeellinen löytyminen. Yksityiskohtaa manauksesta eivät tapauksesta todistaneet Turun tuomiokirkon kaniikit kuitenkaan kertoneen. Sitä ei siis löydy näistä paavillisista dokumenteista vaan ainoastaan tapauksesta kertovista maallisista asiakirjoista.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026,
Lundén,Tryggve (toim.): Sankt Nicolaus’ av Linköping Kanonisationsprocess – Processus canonizacionis beati Nicolai Lincopensis. Tukholma: Bonniers 1963.
Palola, Ari-Pekka: Maunu Tavast ja Olavi Maununpoika – Turun piispat 1412–1460. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 178. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1997
Puutori vuonna 1959. Kuvaaja: István Rácz. Museovirasto.
”Ns. mukavuusasioitten järjestelyä Turun kaupungissa ihmetteli ”kauhiast” muuan turkulainen, joka torin varrella sijaitsevan asuntonsa parvekeelta oli seuraillut torin tapahtumia juhannusaattona. Hän näet totesi, että torilla sijaitseva naisten mukavuuslaitos suljettiin jo klo 18 maissa. Kun linja-autot aina klo 22 saakka kuljettivat torilta juhannusjuhlille menijöitä.”
Näillä sanoilla kuvattiin tilannetta torin kulmalla juhannusaattoiltana Turun Sanomissa vuonna 1959. Kaunis kesäilta ja ei julkista vessaa saatavilla. Lähin käymälä on pitkän matkan päässä tai lukossa. Kuulostaako tutulta?
Julkiset käymälät eli ”mukavuuslaitokset” ovat jakaneet mielipiteitä niin menneisyydessä kuin nykyäänkin. Ne olivat 1940–1960-luvulla Turussa vielä näkyvämpi osa arkielämää, sillä kaupungissa elettiin ahtaasti ja kaikilla ei ollut omaa sisävessaa. Tällöin tie vei tarpeen vaatiessa usein julkisiin käymälöihin. Tuo kaikkia koskettava tarve vessassa käymiseen oli myös useiden kirjoitusten aihe aikakauden Turun Sanomissa.
Puuttuva ja kallis käymälä
Lainauksessa kuvattu käymälätilojen saatavuus ei ollut puheenaihe ainoastaan 1950-luvun Turussa, vaan Turun Sanomille lähetettiin pyyntöjä uusien mukavuuslaitosten perustamisesta myös 1940-luvulla. Vuonna 1943 toimitukselle valiteltiin käymälän puutetta Veistämöntorilla. Alueella kun liikkui paljon väkeä, mutta siellä ei ollut asianmukaista mukavuuslaitosta. Turun talonrakennustoimisto vastasi kirjoittajalle, että vessoja oli kaupungissa liian vähän, mutta niiden rakentaminen vaati aloitetta kaupunginhallitukselle. Kirjoittajan ongelmaan ei siis voitu vastata, sillä seuraavaa julkista käymälää suunniteltiin jutun mukaan Veistämöntorin sijaan Nummenmäelle.
Närkästystä kaupungissa herätti myös käytöstä poistettu käymälä. Vuonna 1953 kummastusta herätti muun muassa kauppahallin ulkopuolelta suljettu mukavuuslaitos. Turun Sanomat kertoi etenkin tavaraa kuljettavien liha- ja karjakauppiaiden olleen asiasta ihmeissään, sillä lähin vessa olisi ollut hallissa lukkojen takana. Matka kauppatorin ”hätää kärsivien konttoriin”, kuten juttu sen ilmaisi, olisi myös tarkoittanut kauppatavaroiden hylkäämistä työpäivän aikana.
Lehdessä nostettiin lisäksi esiin huolta käymälöiden hinnasta. Valituksen aihetta Turun kaupungin käymälöistä antoi vuonna 1949 se, että yleiset vessat eivät olleet naisille ja heidän kanssaan kulkeville pienille lapsille maksuttomia. Jokaisesta käynnistä naisille tarkoitetussa mukavuuslaitoksessa piti maksaa viisi markkaa. Julkisia käymälöitä koskevat maksut eivät tästä 1960-luvulle tultaessa halventuneet. Vuonna 1960 kaupungin kiinteistö- ja rakennuslautakunta ehdotti kauppatorin vessojen käyttömaksuksi 20 markkaa kerralta.
Turun kauppatorin rakennuksia pommituksen jälkeen 1940. Kuvassa etualalla näkyy kauppatorin yksikerroksiset kioski- ja käymälärakennukset. Kuvaaja: Yrjö Paldán, Turun kaupunginmuseo.
Kadonneita tavaroita ja varkauksia
Yksi aikakauden mukavuuslaitoksia koskeva teema Turun Sanomissa oli myös käymälöihin hukatut tavarat tai niiden anastaminen. Lehdessä etsittiin esimerkiksi 1940-luvulla Puutorin mukavuuslaitoksesta löytyneen tavarasäkin omistajaa ja haikailtiin linja-autoaseman vessaan kadonneen ilmapuolustussormuksen perään. Vuonna 1944 Aninkaistenkadun ja Eerikinkadun kulmauksessa olevaan pömpeliin kadonneen ”herrain sateenvarjon” löytäjälle tarjottiin myös hyvää palkkiota.
Käymälöihin hukattu tavara oli tavallisesti käsissä pidettävää ja helposti pudotettavaa. Jos tavara lähti liikenteeseen käymälöiden ulkopuolelta, oli se usein polkupyörä tai siihen kiinnitetty esine. Ympäristönä toimi kauppatori, jonka lähelle polkupyöriä parkkeerattiin. Esimerkiksi vuonna 1960 kerrottiin tapauksesta, jossa Kauppiaskadulle jätetyn pyörän ohjaustangosta oli varastettu rahasalkku sekä 61 700 markan edestä rahaa, kun salkun omistaja oli käynyt kauppatorin käymälässä. Samaisen mukavuuslaitoksen ulkopuolelta pitkäkyntisen matkaan lähti myös Turun Sanomien mukaan 8000 markan arvoinen polkupyörä vuonna 1957.
Luostarin Välikadulla ollut koulun käymälä, josta on päätyseinä jo purettu, 1954. Kuvaaja: Carl Jacob Gardberg, Turun kaupunginmuseo.
Purku-uhan alla oleva mukavuuslaitos
Huuhtelukäymälöiden yleistyessä ja vesijohtoverkoston rakentuessa julkisten käymälöiden käyttö väheni 1960- ja 1970-luvuilla. Niitä vaadittiin myös purettaviksi esimerkiksi hajuun ja epäsiistiin olemukseen vedoten. Esimerkiksi Kupittaan jalkapallostadionin lähellä olleesta vessasta kirjelmöitiin Turun Sanomille negatiiviseen sävyyn vuonna 1952. Kirjoittajan mukaan sen paikkaa piti siirtää, koska sen olemassaolon saattoi ”haistaa jo matkojen päästä”.
Lääninrakennustoimiston kerrottiin niin ikään vuonna 1959 pyytäneen Hämeenkadun pisoaarin poistamista, sillä sen paikka lääninhallituksen edessä oli heidän mielestään ”täysin sopimaton”. Katurakennusosasto hylkäsi anomuksen, koska julkisten käymälöiden määrä oli käymässä kaupungissa vähäiseksi.
Julkisten käymälöiden purkamisesta ja vähentymisestä koko Suomessa kertoo myös se, että sanan ”mukavuuslaitos” käyttö väheni yleisesti sanomalehdissä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Nykyään vanhoista käymälöistä Turussa jäljellä ovat esimerkiksi Puutorin Vessa ja Itäisellä Rantakadulla sijaitseva WC.
Jean Lukkarinen
Lähteet:
Lehtiartikkelit:
Talteenotettu. Turun Sanomat, 13.10.1940, nro 278, s. 11.
Kadonnut. Turun Sanomat, 01.06.1941, nro 145, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 23.02.1943, nro 52, s. 3.
Herrain sateenvarjo. Turun Sanomat, 05.11.1944, nro 300, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 05.06.1949, nro 131, s. 3.
Kupittaan jalkapallostadion kanadalaisen silmin nähtynä. Turun Sanomat, 09.07.1952, nro 181, s. 5.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 19.12.1953, nro 342, s. 6.
Juopunut tykkimies ajoi varastetulla autolla ojaan. Turun Sanomat, 26.11.1957, nro 320, s. 3.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 22.06.1959, nro 164, s. 4.
Hämeenkadun pisoaari jää paikoilleen. Turun Sanomat, 10.12.1959, nro 333, s. 11.
Varataan tontti itäharjulta. Turun Sanomat, 21.04.1960, nro 108, s. 10.
Varkauksia Turussa. Turun Sanomat, 26.05.1960, nro 142, s. 10.
Haku: ”Mukavuuslaitos”, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Haku tehty 1.6.2026.
Kirjallisuus:
Juuti, Petri S. & Wallenius J. Katri: Kaivot ja käymälät. Brief history of wells and toilets. KehräMedia Oy, Tampere 2005.
Hautanen, Tarja: Yksityistilaisuus. Turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa. Seta ry, Helsinki 2005.
Heinäkuussa vuonna 1890 salvumies Anderssonin yhdeksänvuotias poika poimi marjoja metsässä Hirvensalon saaressa. Hän liikkui todennäköisesti paljain jaloin, elettiinhän lämmintä kesäpäivää. Yhtäkkiä poika tunsi terävän kivun jalassaan. Hän oli astunut lähelle kyykäärmettä, ehkä jopa matelijan päälle. Kyy oli tuntenut itsensä uhatuksi ja iskenyt hampaansa pojan jalkaan. Kenties poika ehti nähdä käärmeen, ennen kuin se katosi kasvillisuuden kätköihin, ja ymmärsi heti mitä tapahtui. Tai ehkä hän havahtui tilanteeseen hetken kuluttua, kun kipu yltyi ja puremakohta ja sittemmin koko jalka alkoivat turvota.
Turkulainen sanomalehti Aura kertoi pojan ja käärmeen kohtaamisesta pari päivää välikohtauksen jälkeen. Uutisessa ei mainittu, oliko poika ollut liikkeellä yksin tai miten hän oli päässyt kotiin kipeällä jalallaan. Pojan vanhemmat hakivat lääkäriltä apua lapselleen.
Samana päivänä käärmeen puremaksi joutui myös ajuri Wilhelmsonin kahdeksanvuotias tytär. Hän oli ollut poimimassa marjoja Wirwotuksen mäessä eli lähellä nykyisen Uudenmaantien ja Hautausmaantien risteystä, jossa toimi aikanaan suosittu Virvoitus-niminen ulkoravintola. ”Kehottakoot nämät tapaukset warowaisuuteen marjassa käwijöitä!”, päättyi käärmeistä, salvumiehen pojasta ja ajurin tyttärestä kertova lyhyt uutinen.
Ihmiset kohtasivat käärmeitä Turussa ja sen lähiseuduilla, esimerkiksi Hirvensalossa työskennellessään marjametsissä ja heinäniityillä. Kuva: Tuntematon perhe Hirvenluodossa (nyk. Hirvensalo), ulkokuva vuodelta 1905. Valokuvaaja Viktor H. Auer / Turun kaupunginmuseo.
Työnteko oli keskeinen osa lähes jokaisen 1800-luvulla eläneen lapsuutta. Marjojen poimiminen kuului niihin töihin, joita lapsetkin pystyivät tekemään. Lapset poimivat metsistä erityisesti runsassatoista puolukkaa ja mustikkaa. Pienet sormet tavoittelivat myös ahomansikoita ja vadelmia niityiltä sekä pellon- ja metsänreunoilta. Luonnonmarjat olivat hyvä lisä erityisesti vähävaraisten perheiden ruokapöytään ja mahdollinen lisätulojen lähde, koska marjoja myytiin kaupunkien toreilla ja katujen varsilla. Suomessa poimittiin marjoja myyntiin ulkomaille asti jo 1800-luvun lopussa.
Lapset kohtasivat käärmeitä erityisesti maaseudulla, jossa he paitsi poimivat marjoja myös tekivät vanhempiensa apuna heinätöitä ja paimensivat karjaa niityillä ja metsissä. Käärmeet kuuluivat siis arkisiin työnteon paikkoihin. Ihmiset tottuivat käärmeiden läsnäoloon siellä, missä ne olivat yleisiä. Sanomalehdistä löytyy useita mainintoja ihmisten ja käärmeiden kohtaamisista myös kaupungeissa kuten Turussa ja sen lähiympäristössä. Esimerkiksi kivikkoisessa mäessä Korppoolaisten mäen ja Crichtonin konepajan yläpuolella asusti runsaasti käärmeitä ainakin 1890-luvun alussa.
Kyykäärmeiden ja lasten suhdetta leimasi erityinen haavoittuvaisuus, koska kyyn purema oli suurempi uhka lapselle kuin aikuiselle. Käärmeen puremat olivat vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vaarallisempia kuin nykypäivänä, koska kulkuyhteydet olivat pitkiä ja hitaita eikä käytössä ollut yhtä tehokkaita hoitokeinoja kuin nykyään.
La Mela, Matti: Property rights in conflict: wild berry-picking and the Nordic tradition of allemansrätt. Scandinavian Economic History Review, (62) 3/2014, 266–289. https://doi.org/10.1080/03585522.2013.876928.
Perälä, Tauno. Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Turku 1951.
Vainio-Korhonen, Kirsi: Lapset ja arki Suomessa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Teoksessa Ryysyläisyydestä osattomuuteen: Köyhyys lasten ja nuorten kertomana 1800-luvulta nykypäivään. Toim. Anna-Maria Isola, Johanna Kallio, Antti Malinen ja Kirsi Vainio-Korhonen, 31–53. Gaudeamus, Helsinki 2026.
Kudos Oy Silo tarjosi jälleenmyyjilleen valmiita piirroskuvia, joita myymälä saattoi käyttää omissa mainoksissaan. Muoti ja käytäntö -asiakaslehdessään yritys esitteli monia vaihtoehtoja, joista mainoskuvan saattoi valita. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1936.
Tampere tunnetaan tekstiiliteollisuudestaan, mutta niin vain Turustakin ponnistettiin 1900-luvun alussa useita alan yrityksiä Suomen kartalle. Heikki Kestilän vuonna 1911 perustama Suomen Pukimo valmisti alkuun miesten pukuja, myöhemmin myös naisten turkiksia, ja oli 1930-luvulla jo maan tuotteliaimpia laatuaan. Merkittävässä roolissa tehtaan sarjatuotannon kehittämisessä oli 1928 yrityksen toimitusjohtajaksi tullut August Laurén, joka samana vuonna perusti siinä sivussa trikoovaatetehtaan nimeltään Kudos Oy Silo. Laurén oli etevä liikemies, joka ideoi Kestilän ja Silon asiaa ajamaan yhteisen mainostoimiston nimeltä Ponsi Oy.
Kotiseuturakas turkulainen sonnustautui 1930-luvulla kiireestä kantapäähän oman kaupungin tehtaiden tuotantoon. Alimmaksi kerrokseksi saattoi vetää Silon tekosilkkikerraston, päälle talven viimoilta suojaamaan Kestilän Pukimon turkiksen. Laurénin luotsaamat yritykset tähtäsivät kuitenkin myös kaupungin rajojen ulkopuolelle.
Markkinointipuhteissaan Kestilä ja Silo julkaisivat vuosina 1936–1938 tehtaiden jälleenmyyjille suunnattua lehteä Muoti ja käytäntö. Silon ja Kestilän strategia saada Suomi pukeutumaan turkulaiseen oli lehdessä selkeä. Yritysten oman mainospalvelun kautta jälleenmyyjille tehtiin helpoksi julkaista näyttäviä kuvareklaameja paikallisissa lehdissä. Muoti ja käytäntö sisälsi myös kattavasti ohjeita houkuttelevien näyteikkunoiden kokoamiselle, ja niihinkin sai tilata mainosmateriaaleja. Kauppiaiden tuli vain olla yhteydessä jompaankumpaan konttoriin ja pyytää kuvamatriisi käyttöönsä – se toimitettiin aivan ilmaiseksi, kunhan kaupan tosiaan oli Kestilää tai Siloa. Silon täyttäessä kymmenen vuotta vuonna 1938 Laurén nosti esille juuri mainonnan suunnitelmallisuuden ehtona sille, että Silo tunnettiin hyvin ympäri maan.
Ponsi Oy:n julkaisemassa Turun opaskartassa huomattiin mainita myös Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon sijainti kaupungissa. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1938.
Silon ja Kestilän sivussa ehdittiin mainostamaan välillä Turkuakin. Muodinja käytännön vuoden 1938 toisessa numerossa mainittu Ponsi Oy:n julkaisema mainoslehtinen Turusta sisälsi kartan, johon matkasuunnitelmaan lisättäväksi oli tuomiokirkon ja Turun linnan lisäksi merkitty Kestilän ja Silon tehtaat. ”Huomautamme näistä seikoista sen vuoksi, että kauppiaamme Turussa käydessään ovat tilaisuudessa lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin: historiarikas Turku on todellakin tutustumisen arvoinen. Toiseksi: samalla kertaa on erinomainen tilaisuus tehdä tutkimusretki Silon ja Kestilän tehtaisiin. Kauppiaan kannalta ottaen tällainen käynti on erittäin terveellinen.”
Terveellinen vaikuttaa olleen myös Turun, Kestilän ja Silon symbioosi – ainakin mainostuksen poikimien myyntien saralla.
Elina Lahdenniemi
Lähteet:
Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti. 1936–1938.
Möttönen, Tuomas: Tienraivaajia ja jälleenrakentajia: suomalaista yrityshistoriaa itsenäistymisestä jälleenrakentamiseen. Aviador, Helsinki 2023. 330–334.
Strandén, Merja: August Laurén. Työtä yhteiskunnan, kansallisen kulttuurin ja tieteen hyväksi. Turun museokeskuksen julkaisuja 64. Pekka Laurén & Turun museokeskus, Turku 2012.
Oi, kuinka onnellinen, kuinka syvästi tyytyväisenä onnittelen Sinua siitä, että olet selvinnyt sanojesi mukaan Vaikeimmasta asiasta eli Jumalan kiitos, Kokeen läpäisemisestä. Voit pian sanoa, että nyt se on ohi, olen päässyt raskaasta taakasta eroon. On totta, että monet vaikeudet odottavat sinua vielä Apupappina, mutta vähäisemmässä määrin kuin silloin, kun koit niitä Opiskelijana.
Sain juuri äidiltä kirjeen, hän on niin huolissaan siitä, että oli kehottanut Collania pyytämään Sinua tulemaan kotiin. Jotkut Kiteellä ovat sanoneet hänelle, että tuhlaat nyt täysin onneasi päätökselläsi lähteä Turusta ja nämä puheet huolestuttavat Mummelia lisää, vaikka hän on sydämensä pohjasta iloinen siitä, että saa rakkaan Ericinsä takaisin kotiin ja että tämä asettuu asumaan hänen luokseen. (Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 8.7.1812.)
Erik Anders Crohns. Kuva: Historian kuvakokoelma, Museovirasto. Reprokuvaus: Markku Haverinen. Finna.fi.
Erik Anders Crohns valmistui Turun akatemiasta kesällä 1812. Hän oli 28-vuotias. Opintien läpikäynti ei ollut helppoa. Siihen sisältyi vaikeita vuosia ja silpputöitä, joilla Crohns elätti itsensä ja koetti tukea samalla lapsuudenperhettään Kiteellä. Vuonna 1812 tulevaisuus näytti valoisalta. Turussa oli elämää, opiskelijatapahtumia ja isän sekä veljen kuolemat suruaikoineen olivat ohitse. Keväällä Turussa oli juhlittu naamiaisissa, joihin Erik Anders oli pukeutunut munkiksi. Turussa solmitut kontaktit, eikä vähiten pikkusisko Elisabethin puolison Pehr Johan Collanin tuki, auttoivat Crohnsia opintojen jälkeen. Collan tunsi kaikki, niin Porthanin kuin uuden kenraalikuvernöörin Steinheilinkin. Elisabeth kiusoitteli opintojensa loppusuoralla olevaa Erik Andersia kirjoittamalla kirjeen osoitteeksi ”Piispa Herra Erik Anders Crohns Turussa”. Piispaa Erik Andersista ei koskaan tullut, mutta tulipa kuitenkin Helsingin ja Helsingin pitäjän kirkkoherra, joka saarnasi vuonna 1840 Helsinkiin siirretyn yliopiston riemujuhlassa juhlasaarnan.
Erik Andersin opiskeluvuodet olivat stressistä huolimatta täynnä iloisia hetkiä ja vapautta, jota Elisabeth-sisko kadehti. Iisalmen perspektiivistä Turku oli eksoottinen, urbaani ja kiehtova. Elisabeth kirjoitti veljelleen:
Täällä [Iisalmessa] monet Kaupungeissa vierailleet ja siellä muutamia vuosia asuneet eivät juuri erotu meistä muista [kuten] sanotaan. Mielelläni kuitenkin haluaisin olla Sinun kanssasi jonkun Aikaa Turussa, että näkisin miten siellä eletään, se vain kiinnostaa minua nähdä niin monia kiinnostavia ja hyvin pukeutuneita ihmisiä ja kohteliaita ja monenlaisia, joita olen nähnyt, monia, jotka ovat tulleet sieltä, tarkoitan sellaisia, joita ei tavallisesti ole täällä. (Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.12.1812.)
Ulla Ijäs
Lähteet:
Collan suvun kokoelma, Coll. 37.14., Kansalliskirjasto.
Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 8.7.1812. Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 26.3.1812. “Biskoppen Herr Eric Crohns i Åbo”. Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.1.1812. Elisabeth Collan Erik Anders Crohnsille 18.12.1812.
Turun satama jatkosodan aikaan, suuri joukko vanhempia hyvästelemässä lappu kaulassa laivaan pääsyä odottavia lapsiaan. Jännittynyt ja samalla lohduton tunnelma – oli epävarmaa, milloin lapset näkisivät taas vanhempansa vai näkisivätkö enää koskaan. Pienimmät lapset eivät kunnolla ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, mutta etenkin aikuisille jäähyväiset olivat raastavat, vaikka he arvelivat, että näin oli parempi ja lapset pääsisivät nyt turvaan sodan kauhuilta.
Suomalaisia sotalapsia Turussa, kuvausvuosi tuntematon. Wikimedia Commons.
Kolmen turkulaislapsen, 9-vuotiaan Else-Majn, 7-vuotiaan Mikon ja 4-vuotiaan Helyn, maailma mullistui jatkosodan aikaan, kun he päätyivät siihen noin 80 000 lapsen joukkoon, joka siirrettiin vuosina 1939–1945 Suomesta naapurimaihin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan sotaa pakoon. Else-Maj, Mikko ja Hely lähetettiin kaikki laivalla, mahdollisesti tuhansia sotalapsia kuljettaneella S/S Arcturuksella, Turusta Ruotsiin, kuten valtaosa muistakin sotalapsista Norjan ja Tanskan jouduttua keväällä 1940 Saksan miehittämiksi.
Syyt lähettää lapsia Suomesta sotaa pakoon olivat moninaiset. Myös tämän blogitekstin päähenkilöillä tilanteet olivat erilaiset. Else-Majn perheen kotitalo tuhoutui juhannuksena 1941 maan tasalle jatkosodan aloittaneessa venäläisten suurpommituksessa, jonka tuhot niin Turussa kuin Helsingissä olivat suuret. Else-Majn autonkuljettajaisä työskenteli sodan aikana Crichton-Vulcanin asetehtaalla, joten hän sai vapautuksen rintamalta. Äiti ei siis jäänyt sodan alettua yksin huolehtimaan heidän ainoasta lapsestaan. Else-Maj oli kuitenkin itse halukas lähtemään Ruotsiin, ja ruotsinkielisenä sijoitusmaan kieli ei ollut samanlainen ongelma kuin monelle ainoastaan suomea puhuvalle lapselle. Marraskuussa 1941 vanhemmat hyvästelivät Else-Majn ja tämä aloitti matkansa meren yli Ruotsiin.
Mikon kotona oli jatkosodan syttymisen aikoihin viisi lasta, nuorin vasta 2-vuotias. Perheen isä oli kirvesmies ja ahtaaja, joka työskenteli jatkosodan aikana ilmatorjunnassa, äiti oli kotona. Monilapsisessa, köyhässä perheessä oli pulaa ruoasta ja vaatteista. Lisäksi yhdellä lapsista oli vaikea tuberkuloosi, mikä johti tilanteeseen, jossa äidin jaksaminen ja muiden lasten hyvinvointi olivat vaakalaudalla. Niinpä 7-vuotias Mikko matkusti Ruotsiin alkuvuodesta 1942 ja hänen 9-vuotias veljensä seurasi perässä hiukan myöhemmin. Myös veljesten kaksi muuta sisarusta lähetettiin vuonna 1944 joksikin aikaa sotalapsiksi.
Hely, nuorin tässä blogitekstissä esitellyistä lapsista, oli äitinsä kanssa sotaa paossa Ruotsissa eräässä lastenkodissa jo talvisodan aikana, mutta hänen ensimmäinen yksinäinen matkansa sotalapseksi Ruotsiin koitti 4-vuotiaana keväällä 1942. Helyn valajaisä oli Else-Majn isän tavoin sodan aikaan töissä asetehtaalla ja vapautettu rintamalta. Helyn perheeseen kuului myös häntä kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Kun jatkosodan aikana Helyn leikkikavereita samasta pihapiiristä alettiin lähettää sotalapsiksi, myös Hely esitti vanhemmilleen toiveen päästä Ruotsiin. Lapsen oma tahto yhdistettynä pulaan ravinnosta saivat lopulta Helynkin vanhemmat lähettämään pienen tyttönsä lahden taakse.
Kaikilla sotalapsilla sopeutuminen sijaiskoteihin Ruotsiin, puhumattakaan paluusta Suomeen sodan päätyttyä, ei sujunut ongelmitta. Else-Maj, Mikko ja Hely viihtyivät kuitenkin heidän ja sijaisvanhempien kotiin lähettämien kirjeiden perusteella hyvin sijoituspaikoissaan. Kotiin Turkuun he palasivat kaikki, monen muun sotalapsen tavoin, ensimmäisen kerran vuoden 1942 syksyllä asemasodan aikaan, ja lopullisesti vuoden 1945 aikana, jolloin Suomeen palautettiin noin 18 000 sotalasta valtaosan jäädessä vielä Ruotsiin. Palatessa tunteet olivat ristiriitaiset niin lapsilla, sijaisvanhemmilla kuin lapsensa pois lähettäneillä perheillä Suomessa. Maaliskuussa 1945 Helyn kasvattiäiti kuvasi tytön tuntemuksia kirjeessään Helyn vanhemmille näin:
”Själv är Hely som hemma här och glad så länge hon får stanna, men hon gläder sig också åt att få träffa Mamma[,] Pappa och Marja […]. Det säger hon alltid när vi talar om hemresan.” (A.M:n kirje T.M:lle 14.3.1945)
Perämäki, Anna-Leena: Kaksi kotia. Kolmen jatkosodan aikana Ruotsiin lähetetyn turkulaisen sotalapsen ja heidän kasvattivanhempiensa kokemuksia kirjeiden valossa vuosina 1941–1945. Kulttuurihistorian julkaisematon proseminaaritutkielma. Turun yliopisto 2004.
Knuutila, Jarmo & Levola, Kari: Sotalapsi ei unohda. Helsinki 2000.
Kovács, Magdolna (toim.): Olin sotalapsi. Turku 1995.
Maanantaina 18. toukokuuta 2026 Turun kaupunginvaltuusto päätti, että Turkuun rakennetaan raitiotie. Toisin kuin Tampereella Turkuun rakennettava raitiotie ei tule olemaan ensimmäinen laatuaan: ensimmäistä kertaa Turussa sähköraitiotiellä pääsi matkustamaan jouluna 1908, ja sitä ennen Suomen ensimmäinen hevosraitiotie ehti liikennöidä Turussa 1890–1892. Raitiovaunut liikkuivat Turussa aina vuoteen 1972, jolloin tiet haluttiin vapauttaa vauhdilla kasvaneelle yksityisautoilulle. Turku voi siis pitää Suomen edelläkävijänä niin raitiovaunuliikennöinnissä, sen lopettamisessa kuin uudelleen käynnistämisessäkin. Raitiotiellä on sattunut sekä tapahtunut, ja se on ollut näkyvä osa kaupunkikuvaa, joten on hyvä tutustua hieman julkisen liikenteen ja Turun menneeseen yhteiseen matkaan samoilla kiskoilla.
Kreivi August Armfeltilla oli lennokas idea: Turkuun tulisi saada hevosraitiotie. Nuoren kreivin vimma tarttui myös Turun kaupunginvaltuustoon, ja Turkuun alettiin rakentaa raitiotielinjoja heti samaisena vuonna 1889. Jos nyt Turkua on syytetty jahkailusta raitiotiepäätöksen kanssa, oli henki toinen 137 vuotta sitten: päätös eteni ”ennätyksellisen nopeasti” byrokratian rattaissa. Åbo Tidning kertoi 29.4.1890, että viisi ensimmäistä raitiovaunua oli matkalla Tukholmasta Turkuun. Vaunuihin mahtui lehden tietojen mukaan 17 ihmistä istumaan ja viisi seisomaan vaunun takaosaan.
Turun hevosvetoinen raitiotie Turun Linnankadulla. Turun kaupunginmuseo.
Ei kulunutkaan kuin vajaa viikko, kun raitiovaunut lähtivät liikkeelle sunnuntaina 4.5.1890. Åbo Underrättelser kertoo raitiotien kuljettaneen ”luonnollisesti uteliaita” matkustajia täysin vaunuin aamusta iltaan. Matkaa pystyi taivaltamaan vain Kauppiaskadulta Varvintorille. Åbo Tidning kertoi ”kauniiden vaunujen” keränneen 2 100 matkustajaa 25 pennin hintaiselle kierrokselle ensimmäisenä päivänään lukuisten kadulle kerääntyneiden silmäparien tarkkaillessa. Hinta laskettiin 15 penniin jo viikon kuluttua, ja kuun loppuun mennessä tulivat myyntiin alennus- ja vuosiliput.
Raitiotie ei osoittautunut kuitenkaan kannattavaksi, ja liikennöinti loppui lokakuussa 1892. Tuloja oli kyllä tullut lipuista, mutta menoja kertyi enemmän. Osakeyhtiö pyysi rahallista tukea kaupungilta joulukuussa 1892, mutta ei sitä saanut. Vaunut olivat Aura-lehden mukaan kulkeneet enimmäkseen tyhjillään kaksi viime vuotta. Tämä tosin on hieman ristiriitaista, jos lipputuloja on kuitenkin tullut budjetoidusti. Raitioteiden ympärillä oli maailmalla kuitenkin jo sähköä ilmassa: Aurassa uutisoitiin 23.4.1893 kaasukäyttöisen raitiovaunun keksityn Saksassa, ja kirjoittaja arveli sen olevan ratkaisu myös Turun kannattamattomalle raitiotielle. Uutta raitiotietä jouduttiin odottamaan kuitenkin seuraavalle vuosisadalle saakka.
Mikko Lähdesmäki
Lähteet:
Aura 16.12.1892 nro 293.
Aura 23.4.1893 nro 93.
Sirkiä, Hanna: Hyvästi ny sitt – Raitsikat: Turun raitiovaunuliikenteen lakkautus 1961–1972. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, 2003.
Turun yliopiston ylioppilaskunnalla (TYY) ja sen opiskelijoilla on ollut alusta lähtien vilkas ja säännönmukainen huvittelukulttuuri. Ylipäänsä ylioppilaat ovat olleet näkyvä osa kaupunkikulttuuria, johon he ovat jättäneet monia jälkiä. TYYn vuodesta 1922 alkanutta historiaa on kuitenkin valokuvattu varhaisvuosilta harvakseltaan erityisesti juhlakulttuurin näkökulmasta. Turun Ylioppilaslehden sivuilla on siitä välähdyksiä 1930-luvulta, mutta alkuperäiset kuvat eivät ole jääneet lehden tai ylioppilaskunnan arkistoihin.
Tästä syystä ilahduin, kun huomasin Turun kaupunginmuseon digitoineen yli neljäkymmentä valokuvaa TYYn 1930-luvulla järjestämistä erilaisista juhlista. Kuvat on ottanut Atelier Alppila -nimisen valokuvaamon yrittäjänä toiminut Eemeli Reuna, joka valokuvasi ylioppilaskunnan laskuun. Kuvia käytettiin esimerkiksi Turun Ylioppilaslehden kuvituksessa, mutta monikaan nyt digitoiduista kuvista ei päätynyt lehden sivuille. Valokuvaamonsa 1916 perustaneella Reunalla ei näytä olleen suoraa kytköstä ylioppilaskuntaan, vaan hurvittelevan nuorison kuvaaminen oli tilaustyö.
Valtaosa Reunan valokuvista on otettu sisätiloissa, mikä oli vielä tuolloin harvinaista. Ylioppilaskunnan juhlatilat olivat valaistuja, mutta samalla ilta-aikaan järjestettyinä kuitenkin vailla luonnonvaloa. Reuna käytti kuvissaan salamavalolamppuja, jotka olivat vielä 1930-luvun Suomessa varsin uutta teknologiaa. Kamerateknologia oli muutenkin edistynyt sisäkuvien näkökulmasta 1920- ja 1930-luvuilla. Objektiivit olivat aikaisempaa valovoimaisempia, sulkimet nopeampia ja filmit herkempiä.
Sisätiloissa otetut valokuvat jakautuvat karkeasti kahteen luokkaan: virallisluoteisempiin kuviin kunnan tapahtumista sekä tilannekuviin, joissa asetelmat ja ideat ovat kenties syntyneet illan aikana. Jälkimmäisissä kuvissa ihmiset istuvat yleensä pöytien ääressä, sohvilla tai muuten vaan poseerasivat spontaanin oloisesti Reunan kameralle. Virallisemmat poseerauskuvat taas henkivät tunnelmaa asialleen omistautuneista ylioppilaista.
Juhlakuvissa ihmiset olivat luonnollisesti iloisia ja tunnelma oli vapautunut. Valokuvissa esiintyvät naiset ja miehet olivat ylioppilaskunnan aktiiveja, mikä osaltaan selittää kuvissa pilkehtivää toverillisuutta. Osa kuvista on otettu ylioppilaskunnan tai maakuntakerhojen vuosijuhlissa tai muissa virallisemmissa tapahtumissa, osa taas naamiaisissa tai rapujuhlissa.
Toverillisuutta höystettiin 1930-luvulla jo avoimesti alkoholilla, toisin kuin vielä edellisellä vuosikymmenellä, jolloin alkoholitarjoilut piti pitää piilossa. Avoimen alkoholinkäytön ja tupakoinnin vastapainona ylioppilaskunnan piirissä toimi myös aktiivinen raittiusseura T.Y.R.Y., jonka tilaisuuksissa juotiin erityisesti piimää. Myös tällaisia hetkiä on tallentunut Reunan kameraan.
Artukka, Topi, Liisa Lalu, Otto Latva & Panu Savolainen: Tyylikkäät vuodet. Turun yliopiston ylioppilaskunta 100 vuotta. TYY, Turku 2022.
Ijäs, Minna (toim.): Kuvalähde. Valokuvia Turun museokeskuksen kokoelmista. Turun museokeskus, Turku 2016.
Männistö-Funk, Tiina: Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopisto, Turku 2014.
Eemeli Reunan valokuvia Turun kaupunginmuseon kokoelmista:
Kilpajuoksua Turun Urheilupuistossa 1914. Kuva: Lizzie ja August Blombergin kokoelma, Turun kaupunginmuseo, Finna.fi.
Helluntaiviikonloppu 1914 oli poikkeuksellinen. Aurinko helli yleisöä, joka oli kokoontunut Urheilupuistoon seuramaan I.F.K.:n kansallista urheilukilpailua. Kolmen päivän kuluessa kisattiin juoksu- ja kenttälajien lisäksi pyöräilyssä ja moottoripyöräilyssä. Kisoissa pelattiin myös jalkapallo-ottelu Helsingin ja Turun I.F.K:n välillä, vaikkakin Turun Sanomien toimittaja totesi sen tasosta, että ”huonompaa ottelua ei täälläkään juuri ole pelattu”. Urheilulajien joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten sadan jaardin juoksu.
Poikkeukselliseksi kisan teki nuori lahjakkuus, joka herätti kaikkien huomion sunnuntaina 31. toukokuuta. Kun lehdistössä muutoin lähinnä lueteltiin voittajat ja tulokset, kaikissa raporteissa kuvattiin sitä ylivoimaa, jolla 16-vuotias juoksijalupaus Paavo Nurmi oli voittanut alle 18-vuotiaiden 3000 metrin juoksun. Åbo Underrättelser kertoi, miten Nurmi karkasi toiseksi viimeisen kierroksen alussa joukosta hämmästyttävän kevyesti ja saavutti voiton muutaman kymmenen metrin erolla. Sosialisti-lehti kuvasi, miten ”Nurmi voitti juoksun aivan ylivoimaisesti pitkällä ja voimakkaalla loppupinnistyksellään”. Turun Sanomat korosti, miten Nurmen ”loppupinnistys oli aivan erikoinen”.
Paavo Nurmen 3000 m:n juoksua kuvattiin Turun Urheiluliiton lehdessä. Tekstissä juoksu on ajoitettu lauantaille 30.5., mutta se juostiin sunnuntaina 31.5.1914. Kuva: Kisa-Torvi 5/1914., Kansalliskirjasto.
Turun Urheiluliiton jäsenlehti Kisa-Torvi oli syystäkin ylpeä, sillä vuonna 1897 syntynyt Nurmi oli liittynyt Urheiluliittoon vasta aiemmin samana vuonna. ”Kunniata niitti 16-vuotias jäsenemme Paavo Nurmi”, lehti totesi ja jatkoi kuvaamalla, miten Nurmi oli tullut ”aivan leikitellen ensimmäisenä perille ajalla 10 min. 06,9 sek. joka vertailun vuoksi on ainoastaan 24,4 sek. huonompi piirin kevätjuhlassa samalla matkalla ’täysmittaisten’ juoksussa ensimmäiseksi saapuneen paimiolaisen A. Marttilan tulosta”.
Nurmen ylivoimaa osoitti se, että toiseksi tullut Fredrik Karlsson jäi viimeisillä kierroksilla lähes kymmenen sekuntia.
Kaikki tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Nurmi täytti 17 vuotta 13. kesäkuuta 1914. Ensimmäisen Suomen ennätyksensä hän juoksi Turussa vuonna 1920. Menestyksen vuodet olivat edessä.
Hannu Salmi
Lähteet:
”I.F.K.;n kilpailut”, Turun Sanomat 3.6.1914.
”I.F.K.:s stora idrottsfest”, Åbo Underrättelser 2.6.1914.
Turun keskiaikaisessa hiippakunnassa oli ilmeinen ongelma: papit olivat hankkineet liturgisia käsikirjoituksia kuka mistäkin, mikä tarkoitti että hiippakunnan jumalanpalveluselämässä oli sisällöllistä variaatiota. Piispa Konrad Bitz (piispana 1460–1489) vaikuttaa tarttuneen ongelmaan tehokkaimmin aikana, jolloin jo saattoi turvautua painokoneen apuun.1400-luvun lopulta säilyneiden Missale-käsikirjoituskatkelmien runsaudesta on päätelty, että hän aikaansai hiippakunnan suuren liturgisen yhtenäistämishankeen. Bitz mahdollisesti teki seurakuntien puolesta yhteistilauksen lyypekkiläiselle kirjanpainajalle Bartholomeus Gothanille, joka painoi Missale Aboensena tunnetun teoksen Lyypekissä vuonna 1488. Tämä Missale Aboensena tunnettu, Turun hiippakunnan oma messukirja, sisältää tekstit ja ohjeita messun viettämiseen kalenterivuoden mukaisessa järjestyksessä.
Missale Aboensen alkulauseet, jotka kirjan tilaaja piispa Bitz on muotoillut, antavat ymmärtää, että painettu messu perustui Turun hiippakunnassa vakiintuneelle liturgiselle kaavalle. Uuden painetun kirjan tavoitteena oli Bitzin tekstin mukaan korjata ja yhdenmukaistaa eri seurakunnissa vallinneita, ilmeisen vaihtelevia messukäytäntöjä. Painetun aineiston lisänä oli edelleen käsikirjoituslisäyksiä, jotka voivat viitata tarpeeseen muokata liian yleisestä liturgisesta kulttuurista tulevaa traditiota vastaamaan hiippakunnan omintakeisia piirteitä.
Missale Aboense -kirjassa on jotakin merkkejä, jotka viittaavat siihen, että tekstikokonaisuutta on muokattu juuri Turun hiippakuntaan sopivaksi, kuten kirjan aloitussivu, sitä seuraava kalenteri, osio ”Kuningaskunnan patronusten juhlapäivään” (De festo patronorum regni) ja sekvenssit ”pro ecclesia aboensis”.
Aloitussivua hallitsee puupiirros, johon on kuvattu hiippakunnan suojeluspyhimys Henrik sekä hänen seuranaan itse piispa Konrad Bitz ja tuomiorovasti Magnus Nicolai Stjernkors (Maunu Särkilahti). Kalenterin tunnistaa hiippakunnalle tehdyksi etenkin kahdesta siihen merkitystä juhlasta: tuomiokirkon pyhittämisjuhlasta (Dedicatio ecclesie) ja Pyhän Henrikin translaatiopäivästä (Translatio Henrici), jotka ovat peräkkäisinä päivinä 17. ja 18. kesäkuuta. Kuningaskunnan suojeluspyhimykille nimikoidussa osassa suurin osa on yleisiä pohjoismaisia pyhimyksiä, eikä erityisesti Ruotsin valtakuntaan yhdistettäviä. Turun tuomiokirkolle nimetty osio ei sekään vaikuta kovin erityiseltä; se sisältää tyypilliset dominikaanisääntökunnan liturgiassa käytetyt, suositut laulut.
Matti Parvio onkin esittänyt, että Missale Aboense -painoksen viimeisen osion otsikkoon olisi vain lisätty viimeiseksi sanat pro ecclesia Aboensis. Kysymykseen miksi näin on tehty ja miksi sekvenssit haluttiin omistaa juuri tuomiokirkolle, ei ole vastausta. Ehkä messukirjan lopussa haluttiin palata sen alussa luotuun illuusioon Turun hiippakunnan omasta liturgiasta: olihan puupiirroksen kunniapaikalla Turun hiippakunnan suojeluspyhimys Henrik kädessään kirja ja jaloissaan murhamies Lalli.
Marika Räsänen
Teksti pohjautuu teokseen Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen, Pyhimys naapurissa. Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Gaudeamus 2026.
