Aivan vuoden 1900 viimeisinä viikkoina konttoristi Ellen Johanna Cajander ilmoitti maistraattiin ryhtyvänsä pitämään leipomoa Turussa. Toiminimi ”Uleåborgska hembageriet”, suomeksi Oulun tai Oululaisen kotileipomo, sai alkunsa Vartiovuorenkatu 1:ssä, mutta siirtyi pian osoitteeseen Birgerinkatu 12 B. Cajander, joka useimmiten mainoksissaan ja ilmoituksissaan esiintyi nimellä Elli, tarjoili leipomossaan ainakin monen sorttista pikkuleipää.
Elli Cajanderin konstailematon ilmoitus Åbo Tidningissä 5.3.1903.
Kotileipomon vaiheita voi jossain määrin seurata sanomalehdissä ilmestyneistä mainoksista ja ilmoituksista. Uleåborgska hembageriet piti Åbo Tidningissä vakituista mainospaikkaa vuosina 1901–1903, ja sen perusteella voi ainakin tietää yrityksen toimineen samassa osoitteessa. Muuten leipomon tai sen pitäjän arjesta on niukasti tietoa. Millaisia leipomuksia uunista vedettiin aamuisin? Kuka niistä nautti, oliko liikkeellä vakituisia kävijöitä? Palveliko Cajander itse asiakkaitaan, kiinnittikö joku hänen huomionsa muita enemmän?
Sen sanomalehdistä kuitenkin voi nähdä, että syyskuussa 1903 Cajanderin elämässä tapahtui suuria muutoksia. Uudessa Aurassa ilmoitettiin 20.9., että ”Oulun kotileipomon” toiminimellä jatkaisi vastaisuudessa Maria Cajander, Elli Cajanderin peruuttaessa sitä vastoin samalla nimellä tekemänsä elinkeinoilmoituksen. Jos joku lehden tilaaja ihmetteli moista käännettä, hän sai selvennystä asiantilaan pian, sillä 29.9. avioliittoon kuulutettujen listaa koristivat myös neiti Ellen Johanna Cajanderin ja hänen kihlattunsa lähetyssaarnaaja Heikki Saaren nimet.
Voi kenties olettaa, että Cajander ja Saari olivat kohdanneet tuolloin Turussa. Tai ehkä he olivat tunteneet jo pitkään. Ainakin pian avioliiton kuuluttamisen jälkeen marraskuussa Åbo Tidningin kaupungista pois matkustaneiden luettelossa oli myös Elli Cajander, jonka kerrottiin matkustavan Afrikkaan miehensä perässä. Tämä odotti siellä tulevaa vaimoaan. Niin turkulainen konttoristi, leipuriksi ryhtynyt Cajander jätti taakseen Oululaisen kotileipomon uunit. Naimisiin hän pääsi vuotta myöhemmin, Ontanangan lähetysasemalla.
Ilmoitukset Elli Cajanderin liike- ja avioelämästä päättyvät tähän. Seuraava tieto on hänen kuolemansa, josta ilmoitettiin Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä kesäkuussa 1923. Sanomalehti-ilmoituksissa laskettuna hänen elämänsä mahtui vain muutamaan, mutta niiden kautta katsottuna jää eletty elämä näkymättömiin. Jääköön rakkaus ja elämän myöhemmät vaiheet leipurin ja lähetyssaarnaajan väliseksi asiaksi.
Elokuun 10. päivänä 1775 Turussa sattui vuosikymmenten tauon jälkeen laaja kaupunkipalo. Vaskiseppä Nordquistin lesken Dorothea Bomanin talosta alkanut palo tuhosi 150 tonttia Pohjoiskorttelissa. Tulipalo oli yksi ensimmäisistä, joissa paloa vastaan taisteltiin menestyksekkäästi palopurjein, ja se saatiin tällä tavoin rajattua Brahen poikkikatuun.
Kaupunkipalot olivat valtavia taloudellisia ja yhteisöllisiä katastrofeja, ja siitä syystä ne tutkittiin tuomioistuimessa tarkoin. Niin myös tässä tapauksessa. Oikeutta käytiin Turun kämnerinoikeudessa 15.8.–25.11.1775, ja tapauksessa kuultiin talossa tulipalon alkaessa olleita Dorothea Bomania ja hänen poikaansa, kupariseppäkisälli Carl Petter Nordquistia sekä Bomanin ystävää Anna Helena Hedvallia – sekä lukuisaa joukkoa läheisyydessä olleita todistajia.
Oikeudenkäynnissä käytiin läpi, oliko tulipaloa edeltänyt tulen käyttö keittiöissä, leivintuvassa tai työpajassa. Nordquist vastasi lounaalla tehdyn ruokaa ja päivällisen jälkeen keitetyn hieman kahvia liedellä. Hänen poikansakaan ei ollut käyttänyt verstaalla tulta. Talon leivinuunia oli viimeksi käytetty viikkoja sitten leivän tekemiseen.
Kuukausien oikeudenkäynnin ja todistajanlausuntojen jälkeen Dorothea Boman ja Carl Petter Nordquist saivat huokaista helpotuksesta, kun kämnerinoikeus totesi heidät 25. marraskuuta syyttömiksi:
”Kuten edesmenneen kupariseppä Nordquiston leski Dorothea Boman ja hänen kupariseppäkisällipoikansa Carl Petter Nordquist ovat yhdessä vannoneet, tuli ei 10. elokuuta syttynyt heidän huolimattomuutensa tai tahallisuutensa johdosta, on kämnerinoikeus näin ollen vapauttanut heidät syytteistä tässä asiassa.”
Vuodelta 1777 olevassa rakennuspiirustuksessa palon tuhoaman alueen jälleenrakennuksessa näkyy palon jälkeen suosittu kivikatto. Turun kaupunginmuseon arkisto.
Vuoden 1775 kaupunkipalo säikäytti turkulaiset. Se johti uusiin rakennustapaohjeisiin ja pyrkimyksiin paloturvallisen asemakaavan puolesta. Maaherra Christoffer Rappe kampanjoi paloturvallisten kivikattojen puolesta. Tässä ratkaisussa herkästi syttyvät katemateriaalit kuten lauta ja turve korvattiin vesieristeenä olevan tuohen päälle ladottavilla kivillä. Näitä kivikattoja on yhä nykyään jäljellä Turun Luostarinmäellä, joka rakennettiin juuri 1700-luvun viimeisillä vuosikymmenillä.
Vaikka paloturvallisuuteen kiinnitettiin aiempaa suurempaa huomiota, se ei riittänyt estämään palokatastrofia, joka lopulta 52 vuotta myöhemmin hävitti savuna ilmaan koko historiallisen Turun.
Panu Savolainen
Lähteet:
Turun Kämnerinoikeuden tuomiokirja, 1775. Kansallisakisto.
Rautatieyhteyksien sabotointi oli yksi suomalaisen jatkosodan (1941–1944) aikaisen maanalaisen vastarintaliikkeen näkyvimpiä tekoja Suomea ja sen armeijaa vastaan. Yleensä tosin sabotaasit epäonnistuivat, joko siksi että Valtion Rautateiden henkilökunta havaitsi kiskoille asennetut räjähteet ajoissa, tai koska improvisoidut räjähteet eivät toimineet tai tekivät vain vähän vahinkoa. Turun suunnalla toimiva huonekalukiillottaja Väinö Johannes Ketosen (1915–1944) kokoama ryhmä teki 1941 ja 1942 useampia iskuyrityksiä Pajun seisakkeen alueella Maariassa.
Vaatimaton ja miehittämätön Pajun seisake puuttuu useimmista aikalaiskartoista. Tässä se on karkeasti merkitty vuoden 1953 taloudelliseen karttaan. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhatkartat.fi.
Miehittämätön Pajun seisake Saramäen ja Jäkärlän (Maarian) välisellä Turun-Toijalan rataosuudella Moision kohdalla on nykyään hankala paikantaa. Aikalaislähteissä mainitaan sen sijainneen vaihtelevasti 5–10 kilometrin päässä Turusta, mutta karkeasti se oli nykyisen Niittykulmantien ylikulkukäytävän kohdalla. Seisake sai alkunsa, kun Maarian Maidonmyyntiosuuskunta anoi 13. lokakuuta 1936 sen rakentamista maidon kuljettamiseksi radan varresta. Rautatiehallitus antoi 1937 luvan rakentamiselle, kunhan osuuskunta vastasi maitolaiturin kustannuksista ja töistä. Maitokuljetukset hoidettiin yleensä aamuvarhaisella, mutta laiturin rakentaminen oli lähtökohta myös henkilöliikenteelle seisakkeelta, joka alkoi 10. maaliskuuta 1937. Paikalliset asukkaat toivoivat sittemmin useampia henkilöjunien vuoroja, mutta vain harva juna pysähtyi seisakkeelle matkustajia varten. Seisake jäi pois käytöstä 31. toukokuuta 1980.
GRK Infra Oyj:n raiteentukemiskone Pajun entisen seisakkeen kohdalla lähellä Niittykulmantien ylikäytävää. Kuva: Riku Kauhanen.
Seisakkeen alueella yritettiin sota-aikana useaan otteeseen sabotaasia. Ketonen oli onnistunut asentamaan 16. lokakuuta 1941 Pajun seisakkeen lähelle kiskon alle 2½ kilon edestä dynamiittia, joka räjähti tavarajunan ylittäessä kohdan. Tuolloin Turkuun matkalla olleen junan veturin oikeanpuoleinen ohjauspyörä vaurioitui ja kumpikin ohjauspyörä suistui raiteilta, mutta veturi vaunuineen pääsi syntyneen puolen metrin räjähdyksen synnyttämän aukon yli suistumatta raiteilta. Kuopalla oli syvyyttä vain 25 senttiä, mutta räjähdyksen voimasta radan viereiset lennätin- ja puhelinjohdot katkesivat.
Sabotaasista epäiltiin heti Ketosen porukkaa, eli niin sanottua Maskun metsäkaartia. Yksi näiden leiripaikoista oli sijainnut Maskussa, ja nykyisen lentokentän maastossa oli useita näiden jo kesällä 1941 valmistelemia korsuja. Samalla kohtaa Pajun pysäkkiä yritettiin räjäytystä 11. syyskuuta 1942, mutta tuolloin vain ratakisko rikkoutui. Kahta viikkoa myöhemmin 26. syyskuuta räjähti uudelleen, tällä kertaa kolme kilometriä Pajun pysäkiltä Turkuun päin Maarian ylikäytävän ja Räntämäen pysäkin välillä. Räjähdys vaurioitti rataa ja veturia. Sabotaaseja tai niiden yrityksiä tehtiin myös muilla Turun rataosuuksilla.
Sittemmin pidätysten myötä selvisi, että dynamiitin oli kuljettanut räjäytyspaikan lähelle turkulainen kommunisti Leo Virtanen kätköpaikkaan jo elokuussa 1941. Ketosen porukan jäsenten pidätykset loppukesällä viivästyttivät sabotaasien aloittamista. Ketonen itse jäi kiinni marraskuussa 1942 Kuralassa, ja hänet teloitettiin Oulussa maaliskuussa 1944.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Iltanen, Jussi. Radan Varrella: Suomen Rautatieliikennepaikat. Helsinki: Karttakeskus, 2009.
Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto 1395_1. Pääosaston tilannekatsaukset 1942–1945. Tilannekatsaus No 9. 17.10.1942. Syyskuulta 1942.
Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1478_1. Pääosaston salaiset tilannekatsaukset 1939–1945. Tilannekatsaus No 10. 20.11.1941. Lokakuulta 1941.
Rislakki, Jukka. Maan Alla: Vakoilua, Vastarintaa Ja Urkintaa Suomessa 1941–1944. Love kirjat, 1985.
Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.
Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.
Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.
Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.
Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita.
Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.
Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.
Noora Viljamaa
Lähteet
Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.
Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.
Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.
Huijarien huvittavat huiputtajat -elokuvan mainosjuliste vuodelta 1945. Kuva: Elonet.fi.
Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki uhmasivat 1940-luvulla suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon pääkaupunkikeskeisyyttä. He ostivat talvisodan jälkeen 16 mm:n kameran ja ottivat tavoitteekseen pitkän elokuvan valmistamisen. Tuloksena oli farssi Kulkurin holhokki (1940), johon he ammensivat vaikutteita Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun komedioista. Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa ja tekivät elokuvaa aina vapaa-aikoina. Tarinan päähenkilö oli kulkuri-Teemu (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki).
Ensimmäisen kokeilun jälkeen veljekset jatkoivat elokuvaharrastustaan jatkosodan loppuvaiheessa, olosuhteissa, joissa raakafilmin hankkimisen on täytynyt olla haaste. Kunnianhimosta kertoo, että seuraavat kolme elokuvaa toteutettiin 35-milliselle filmille. Melodraamaan Miehen vankina (1943) saatiin kuvaajaksi todellinen ammattilainen Oskar Lindelöf. Tätä seurasivat veljesten viimeisiksi elokuviksi jääneet jännityskomedia Kaksi kivaa kaveria (1944) ja seikkailukomedia Huijarien huvittavat huiputtajat (1945).
Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky esiintyivät Huijarien huvittavien huiputtajien päärooleissa. Kuva: Elonet.fi.
Huijarien huvittavat huiputtajat on Aarne Kivimäen ohjaama. Se on turkulaisen kulttuurihistorian kannalta antoisa jo siksikin, että sen päärooleissa nähtiin estradikoomikot Eino Hyrsky ja Mikko Miehelä. Elokuvan alussa päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee elokuvassa näkyvästi esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.
Huijarien huvittavissa huiputtajissa näkyy vahvasti tanskalaisen koomikkoparin Majakan ja Perävaunun vaikutus. Sami ja Santtu toilailevat ympäri Turkua ja varsinkin Ruissalossa, jossa elokuvaa kuvattiin sekä Honkapirtin lähellä että Ruissalon kartanolla. Pentti Viherluodon musiikilla säestetty tanssikohtaus kuvattiin nykyisen Kasvitieteellisen puutarhan lähellä.
Salmi, Hannu: ”Turkulainen välinäytös. Aarne ja Eino Kivimäen elokuvaura”, Suomen Kansallisfilmografia. Osa 3: 1942–1947. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Painatuskeskus, Helsinki 1993, 297– 306.
Kuningas Kustaa Vaasa oivalsi 1500-luvulla tiedonkulun arvon: ”Jos jokainen tietäisi, millaisilla tavaroilla missäkin paikassa kannattaisi tehdä kauppaa, sen suurempi voitto (profitt) olisi saatavissa.” Kuningas piti itseään parhaana asiantuntijana kaupankäynnissä. Hänen kritisoimansa turkulaiset kauppiaat ymmärsivät silti tiedonkulun merkityksen vähintään yhtä hyvin kuin hallitsija. Keskiajalla hidas tiedonkulku ja hintojen ajoittain nopeat muutokset korostivat tiedonsaannin merkitystä. Miten nopeasti Turussa oltiin perillä Itämeren hansakaupunkien tapahtumista ja kauppaan vaikuttaneista muutoksista?
Monet erilaiset uhat luonnonvoimista alkaen olivat keskiajalla jatkuvasti laivaliikenteen ja tiedonkulun haittana. Lähde: Olaus Magnus, Pohjoisten kansojen historia. Wikimedia Commons.
Tieto saattoi käytännössä kulkea joko suullisesti kauppiaalta toiselle tai sitten kauppakirjeiden välityksellä. Suullisen viestinnän merkitys oli mitä ilmeisimmin luultua suurempi, sillä siitä ei ole jäänyt samalla tavalla jälkiä kuin kirjallisesta viestinnästä. Etenkin laivurit olivat arvokkaita ”tietotoimistoja”, joilta kauppiaat kävivät kysymässä tuoreimpia uutisia heti laivan saavuttua satamaan. Laivurit myös veivät viestejä suoraan kauppiaalta toiselle. Esimerkiksi turkulaislaivuri Peter van Aken kertoi 1500-luvun alussa Danzigissa (Gdansk), mitä tavaroita kauppiaat Turussa halusivat ostaa.
Kirjeenvaihto oli etenkin kaukokaupassa keskeinen yhteydenpidon muoto. Kirjeiden välityksellä tapahtunut kommunikaatio ei rajoittunut kaupoista sopimiseen, kuljetusten järjestämiseen tai esimerkiksi hintatietoihin. Kirjeet tarjosivat myös välineen, jonka avulla kauppiaat saattoivat ylläpitää luottamukseen ja jopa ystävyyteen perustunutta vuorovaikutusta. Kirjeet kulkivat laivojen matkassa, joten tieto siirtyi Itämeren poikki samalla vauhdilla kuin laivatkin. Turkulaislaivojen purjehdusnopeudesta on mahdollista saada käsitys 1500-luvun puolivälin tulliluetteloiden perusteella. Koska laivojen lähtö- ja saapumispäivät sekä määränpää tunnetaan, voidaan laskea edestakaiseen purjehdusmatkaan käytetty aika vuorokauden tarkkuudella.
Edestakainen laivamatka Tallinnaan vei kolme tai neljä viikkoa, kun taas Danzigin- ja Lyypekin-matkaan oli varattava kuudesta seitsemään viikkoa. Suotuisissa oloissa liikkuminen oli selvästi nopeampaa, ja Turusta saattoi purjehtia Danzigiin ja takaisin jopa alle kolmessa viikossa. Yhdensuuntainen matka Itämeren etelärannikolle vei tavallisesti alle 20 vuorokautta, Tallinnaan ehkä vain joitakin vuorokausia.
Nykymittapuun mukaan tiedonkulku oli keskiajalla hidasta. Kiinnostavaa kyllä, tiedonkulun nopeus ei juuri parantunut vuosisatojen aikana. Vielä 1800-luvun puolivälissä kirjeen saapuminen esimerkiksi Lyypekistä Turkuun kesti keskimäärin 10:stä 19 päivää. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta 1850-luvulta lähtien, kun sähköinen lennätin mullisti ikiaikaisen tiedonvälityksen ja ennen kaikkea sen nopeuden.
Mika Kallioinen
Lähteet:
Kallioinen, Mika, ’Medieval merchants’ letters in Northern Europe. Functions and conventions’. Scandinavian Journal of History 44 (1) 2019, 53–76.
Vuodet 1696−1698 olivat Turun kämnerin- ja raastuvanoikeudessa käsiteltyjen juttujen osalta hyvin poikkeuksellisia. Suurin osa oikeustapauksista koski varkauksia, ja vieläpä alaikäisten lasten tekemiä varkauksia. Heidät ajoi tekoihin nälkä, joka johtui vuodesta 1695 vallinneista katovuosista, ja monet heistä olivat tulleet kaupunkiin kaukaa maaseudulta kerjäämään elantonsa, sillä kotiseudulta oli loppunut ruoka vallitsevien katovuosien tähden. Yksi varkaus kohdistui jalosyntyisen leskirouva Maria Rosendahlin vaatetavaraan, ja siitä syytettiin neljää tyttöstä, Mariaa, Lisbetaa ja kahta Karinia.
Nälänhädän ollessa pahimmillaan kuoli kuningas Kaarle XI, Kaarle XII kruunattiin ja Tukholman kuninkaanlinna Tre Kronor paloi. Ilmassa oli maailmanlopun merkkejä. Kaarle XI:n hautajaiset. Kaivertaja Sébastien Leclerc, alkuperäisen kuvan tekijä Nicodemus Tessin nuorempi 1697. Museovirasto.
Kihlakunnantuomari Erik Tavaststiernan lesken Maria Rosendahlin piika Anna Remmare kertoi kämnerinoikeudessa 14-vuotiaan kerjäläistyttö Karin Hansdotterin nukkuneen 1. heinäkuuta 1697 rouvan talossa. Yöllä rouvan omasta kamarista oli kadonnut kangasta ja piialta esiliina. Koska talossa ei tuolloin ollut muita, piti piika Karinia syyllisenä varkauteen. Karin oli vangittu ja hän kertoi syntyneensä Tukholmassa, mutta oleskelleensa Tallinnassa ja Uudellamaalla, josta hän oli tullut edellisenä talvena Turkuun. Hän kielsi varastaneensa tavaroita, mutta Anna sanoi hänen jo tunnustaneen varkauden ja sen, että hän oli antanut varastetut tavarat toiselle kerjäläispiialle. Karin kertoi tunnustaneensa pelosta, kun rouva ja Remmare olivat riisuneet ja piiskanneet hänet. Tosin hän kertoi kyseisen toisen piian yrittäneen houkutella häntä varkauteen.
Tämä toinen piika, Sahalahdelta kotoisin ollut Maria Mickelsdotter kielsi saaneensa mitään Karinilta. Maria valitti sitä, että hänet oli viety vankeuteen raatihuoneelle ja hänen molempiin käsiinsä oli pantu käsiraudat, mistä ne olivat vieläkin arat. Raatihuoneen vahtimestari Henrik Kleen joutui myöntämään, että hän oli laittanut Marian käsirautoihin saadakseen tämän tunnustamaan. Karin vakuutti syyttömyyttään ja sanoi, että hänen nukkuessaan rouvan talossa sen portti oli lukittu ja hän oli maannut pidempään kuin Anna Remmare.
Leskirouva Maria Rosendahlin luona tapahtunutta varkautta tutkittiin jälleen 17. heinäkuuta 1697. Leski oli saanut tietää, että aiemmin varkaudesta syytetyn varastyttönen Karin Hansdotterin kanssa yhdessä tuumassa oli ollut vielä kaksi muuta kerjäläistyttöä Lisbeta Jöransdotter ja Karin Thomasdotter, jotka otettiin kuultaviksi. Heistä Lisbeta sanoi syntyneensä Tukholmassa, olevansa 16-vuotias ja oleskelleensa nyt joitakin vuosia Erik Tullin luona Turussa. Karin kertoi olevansa Raision Polusmäen ratsumiehen tytär ja oleskelleensa Tammelassa. Hän oli tullut kaupunkiin edellisenä keväänä, eikä hänellä ollut vakituista asuinpaikkaa.
Nämä kaksi olivat tulleet puheisiin Karin Hansdotterin kanssa torilla. Hän oli kertonut tietävänsä paikan, jossa olisi varastettavaa. Karin Hansdotter oli johdattanut heidät leskirouva Rosendahlin portille, johon he olivat paneutuneet nukkumaan. Aamupuoleen Karin päästi heidät portista sisään ja neuvoi Karin Thomasdotterin rouvan tupaan, josta hän otti vaatetavaraa arkusta ja vei ne Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Leski oli luvannut hankkia vaatteista rahaa tytöille. Leski kielsi tämän oikeudessa. Hän kielsi myös Lisbetan oleskelleen luonaan. Tämä oli ainoastaan maannut talossa sairaana kerran Elinin miehen vielä eläessä. Karin Hansdotter kielsi tuntevansa tyttöjä tai olleensa varkaissa heidän kanssaan.
Leski ja Lisbeta ohjattiin ulos oikeudesta ja Karin Thomasdotteria kuultiin Karin Hansdotterin läsnä ollessa. Thomasdotter pysyi kertomuksessaan varkaudesta ja vaatteiden kantamisesta Tullin leskelle. Lisäksi Lisbeta oli varastanut edellisenä päivänä vaatteita Ryssänmäeltä ja kantanut ne leskelle, joka oli laittanut ne arkkuunsa. Leski oli halunnut heidät mukaansa metsään marjaan, mutta he eivät olleet lähteneet. Kun leski oli mennyt marjaan, oli Lisbeta ottanut arkusta Ryssänmäeltä varastamansa vaatteet ja myynyt ne vieraalle väelle jokirannan veneissä. Karin Hansdotteria hän kielsi nähneensä lesken luona. Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen Elin Tullin tytär Kirstin, joka kielsi nähneensä Karineita äitinsä luona ennen edellistä maanantaita. Kun Lisbeta väitti asuneensa kolme vuotta Tullin luona, halusi leski naapureitaan kuultavaksi siitä, ettei näin ollut tapahtunut.
Kun asia siirrettiin raastupaan, kielsi Karin edelleen varastaneensa mitään. Hän kertoi myöntäneensä varkauden vain siksi, että Anna Remmare oli sitonut hänen kätensä köydellä selän taakse ja piiskannut sitten häntä niin kovin, että hänen oli ollut pakko tunnustaa. Anna myönsi pieksämisen, mutta sanoi sen tapahtuneen emäntänsä Maria Rosendahlin käskystä. Karin valitti vielä sitä, että hänet oli heitetty kellariin vankilaan aivan alastomana ja hän sai siksi virua siellä kylmyydessä. Myös piika Maria Mickelsdotter valitti sitä, että hänet oli lyöty käsirautoihin ja heitetty varaskellariin. Raatihuoneen vahtimestarille Henrik Kleenille huomautettiin, että tällaisesta kohtelusta Marian tuomiossa ei puhuttu mitään. Kleen ilmoitti tehneensä näin, jotta hän saisi Marian säikäytettyä tunnustamaan ottaneensa vastaan varastettuja vaatteita.
Oikeustapauksen käsittelyä jouduttiin lykkäämään jatkossa elokuulle saakka, sillä rouva Rosendahl tai hänen piikansa Anna Remmare eivät saapuneet oikeuteen, vaan anoivat lykkäystä. Kun asiaan palattiin, tunnusti Lisbeta Jöransdotter kantaneensa varastettuja vaatteita Erik Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Tämä kuitenkin kielsi ottaneensa niitä vastaan ja halusi todistaa olleensa tuolloin maalla. Kaupunkiin muualta tulleiden varaslapsien kohtalona oli tuomio, jonka mukaan heidät piiskattiin ja karkotettiin kaupungista.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:64, TRO 5.7.1697, 758–759; 14.7.1697, 794−795; Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirja z:204, 3.7.1697, 491–493; 17.7.1697, 514−516.
Avioliiton ulkopuolinen seksi oli Ruotsissa 1700-luvulla kiellettyä. Tämän rikoslain pykälän ansiosta hyvin paljon ihmisten intiimielämää päätyi parisataa vuotta sitten tuomioistuimiin ja oikeuspöytäkirjojen sivuille, etenkin jos tuloksena oli avioton lapsi, jolloin tapaus tuli helpommin ilmi.
Erityisesti palvelusväellä ja vähävaraisemmilla kaupunkilaisilla oli hyvin vähän yksityistä tilaa. Sen vuoksi lempi leiskui välillä mitä eriskummallisimmissa paikoissa, kuten heinänteossa niityllä, kaupunkia ympäröivillä mäillä sijaitsevien tuulimyllyjen alla, ruokakomeroissa ja krouvien ullakoilla.
Rakennus ja ravintolatila, jossa Johanin ja Margarethan välinen 251 vuoden takainen lemmiskely tapahtui, on yhä jäljellä, ja tiloissa toimii nykyäänkin ravintola.
Yksi kiinnostava salavuoteustapaus sattui vuonna 1775 Seipellin kellarissa, eli jo tuolloin perinteikkäässä turkulaisravintolassa. Talvimarkkinoiden aikaan vahtikorpraali Simon Modig oli mennyt puotipalvelija Johan Dahlstedtin kanssa Seipellin kellariin juomaan muutaman lasin viiniä. Ohi oli kulkenut naapuritontin piika Margaretha Biörckman, ja Johan oli pyytänyt Simonia noutamaan tämän heidän seuraansa. Oli yleisesti tiedossa, että Johan ja Margaretha seurustelivat, ja heidät oli nähty kuhertelemassa öisin Margarethan piiankamarissa.
Heidän talvinen viinituokionsa jatkui kolmistaan, ja välissä Simon piipahti asioille. Palatessaan hän löysi Johanin ja Margarethan makaamasta päällekkäin ravintolan (joka oli myös majatalo) sängyltä. Kiire oli ilmeinen, sillä Johanilla oli lemmenpuuhissa kaprokki eli 1700-luvun tyypillinen miesten päällystakki päällään.
Tapaus meni ajan tavan mukaan tuomioistuinkäsittelyyn. Turun kämnerinoikeuden kuulemisessa Johan väitti, ettei ollut maannut sängyllä vaan istunut sen vieressä olleella tuolilla. Vielä tuolloin oikeusavustajia ja asianajajia oli vain harvoilla, ja monissa salavuoteustapauksissa syytetyt vetosivat oman syyttömyytensä perustelemiseksi melko hyödyttömiin seikkoihin, kuten Johan Dahlstedt tässä tapauksessa puhuessaan tuolista sängyn sijaan.
Salavuoteus eli naimattomien henkilöiden välisen sukupuoliyhteyden kriminalisointi kulkeutui autonomisen Suomen lainsäädäntöön ja vielä itsenäisenkin Suomen lainsäädäntöön. Se poistettiin vanhentuneena Suomen rikoslaista tasan sata vuotta sitten, vuonna 1926.
Panu Savolainen
Lähteet:
Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 1775, Kansallisarkisto.
Turun hevosraitiotie oli käytössä verrattain lyhyen aikaa, vain vuodet 1890–1892. Tämän matkan varrella raitiotie pysähtyi moneen kertaa sanomalehtien sivuille. Raitiotie herätti paljon tunteita eikä sen kulku ollut vailla ongelmia. Voinee ajatella raitiotien olleen aivan yhtä ajankohtainen kuin se on tänäkin päivänä.
Raitiotie ei kerännyt kirjoittajalta kuin kipakkaa palautetta. Aura 17.7.1892 nro 163.
Raitiotien todennäköisesti ensimmäinen uhri oli muuan merimies, jonka Aura uutisoi jääneen raitiovaunun alle Linnankadulla loppuvuodesta 1891. Miesparan molemmat jalat ruhjoutuivat pyörien alla, eikä hän selvinnyt hengissä seuraavaan aamuun sairashuoneella. Vammat eivät jääneet tähän. Aurassa julkaistiin 17.7.1892 pitkä kirjoitus otsikolla ”Onko Turun raitiotie aijottu tekemään ihmisistä raajarikkoja?”, tosin vammat liittyvät siinä enemmän vaunusta poistumiseen. Kirjoittaja itse oli pyytänyt konduktööriä pysäyttämään vaunut poistuakseen niistä. Konduktööri oli vastannut: ”Ette ole kukaan niin wanhoja, ettette woisi hypätä alas waunun ollessa liikkeellä.” Kirjoittaja kertoo monen loukanneen itsensä vastaavassa tilanteessa ja ”saawat siitä kärsiä lopun ikänsä”.
Niin ikään samassa lehdessä samaisena kuukautena oli toinen pitkä kirjoitus ”Turun raitioteillä loukataan suomenkieltä puhuwia”. Eräs ulkoturkulainen ei ollut saanut lippua ostettua raitiovaunussa, koska konduktööri ei puhunut suomea lainkaan. Muut matkustajat auttoivat kuitenkin kielimuurin murrossa, mikä kirjoittajasta ”herätti inhoa epäilemättä jokaisessa läsnäolewassa”. Hän jatkaa: ”Jos raitioteitten johtokunta tahallansa on walinnut senkaltaisia henkilöitä, toiwoen ylläpitäwänsä raitioliikkeen ainoastaan hurjilla ruotsinkiihkoisilla, niin onnittelemme sitä. Mutta kaikesta tapauksesta se on walinnut kehnon keinon pidättääkseen suomen kieltä puhuwia ja kunnioitettawia kansalaisia mainittua laitosta käyttämästä.”
Raitiovaunut eivät olleet turkulaisille tuttuja ennen raitiotien avaamista. Ruotsinkielisissä sanomalehdissä niistä oli joitain kirjoituksia, mutta suomenkielisessä lehdistössä ilmiö muuttui arkiseksi vasta liikennöinnin alettua Turussa. Arkipäiväistymisestä kertovat sanomalehtien huumoripalstat, joissa tarinoiden miljööt alkoivat liikkua raiteilla. Raitiovaunut saattoivat kadota katukuvasta, mutta lehdissä raitiovaunuvitsejä oli vielä kesällä 1893. Vitseissä on paljon ajattomia elementtejä: ylioppilaiden väitetty joutilaisuus, yritysten ahneus sekä koomiset tilanteet. Huonommista puujalkavitseistä pitävä saattaa niille tänäkin päivänä hörähtää. Kirjoituksen lopussa on muutama esimerkki näistä vitseistä, niin että jokainen lukija voi itse päättää, kuinka huvittavina näitä vitsejä pitää.
– Waaratonta. Kun ette waan tästä loukkaantumisesta kärsisi työssänne, sanoo poliisi raitiowaunusta pudonneelle ylioppilaalle.
– Mitä te ajattelette? Minä olen ylioppilas.
*
Ratatiewaunussa. Eräs matkustaja: Eräs wanha herra putosi raitiowaunusta!
Konduktööri: Sama se, hän on jo maksanut pilettinsä.
*
Yhdellä jalalla. Neiti astuessaan ulos täpötäydestä raitiowaunusta: ”Olipa hywä että kerrankin pääsi tuosta ahdingosta. Olen saanut seisoa yhdellä jalalla koko ajan”.
Turun tuomiokapitulin arkkidiakoni Magnus Olai (Maunu Tavast, k. 1452) valittiin hiippakunnan piispaksi vuonna 1412. Piispuuskauden alku ei kuitenkaan ollut ihan ongelmaton. Hiippakuntatason päätöksen jälkeen piispaksi valitun electuksen tuli hankkia paavin siunaus valinnalleen. Tätä varten oli tapana hankkia kuninkaan suosituskirje. Uppsalan arkkihiippakunta oli maallisen hallinnon puolelta osa yhteispohjoismaista Kalmarin unionia ja tuolloin unionikuninkaana oli Eerik Pommerilainen (1382–1459). Magnuksella oli hyvät suhteet kuninkaaseen: hän oli Prahan opintojensa jälkeen työskennellyt Eerikin kansliassa useamman vuoden ennen siirtymistään Turun tuomiokapitulin jäseneksi.
Kuninkaan suositus- ja suojelukirjeitä tarvittiin monessa tilanteessa. Kuvassa Suomen vanhin alkuperäisenä säilynyt asiakirja, kuningas Birgerin naisrauhakirje vuodelta 1316. Lähde: Wikipedia.
Ongelmia ei siis ennakoitu, kun Turun tuomiokirkon kaniikki Johannes Yölintu lähetettiin kuninkaan luo suosituskirjettä hakemaan. Matka sujuikin hyvin ja Johannes sai kirjeen. Kotimatkalla Turkuun hän kuitenkin hukkasi tämän kallisarvoisen dokumentin, eikä hän kehdannut palata kuninkaan luo pyytämään uutta kirjettä. Johannes turvautui ajan vakiintuneisiin ongelmaratkaisukeinoihin ja pyysi apuun eri pyhimyksiä – tuloksetta. Hätäpäissään Johannes lankesi jo hirvittäviin manauksiinkin. Lähteet eivät kerro, oliko kyseessä pikemmin nykymielessä sadattelu vai pahempaa: pyysikö hän kenties apuun yliluonnollisten voimien toista ääripäätä, demoneja kuten termi coniuraciones antaisi ymmärtää.
Tilanne ratkesi ja kirje löytyi vasta, kun Johannes ymmärsi pyytää apuun Linköpingin entistä piispaa Nicholausta. Tarinan sopiva päätepiste on, että muutama vuosi myöhemmin Magnus Olai toimi tämän Nicholauksen pyhimykseksi julistamisprosessissa komissaarina ja tutkittavien ihmeiden joukossa oli kuninkaan suosituskirjeen ihmeellinen löytyminen. Yksityiskohtaa manauksesta eivät tapauksesta todistaneet Turun tuomiokirkon kaniikit kuitenkaan kertoneen. Sitä ei siis löydy näistä paavillisista dokumenteista vaan ainoastaan tapauksesta kertovista maallisista asiakirjoista.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026,
Lundén,Tryggve (toim.): Sankt Nicolaus’ av Linköping Kanonisationsprocess – Processus canonizacionis beati Nicolai Lincopensis. Tukholma: Bonniers 1963.
Palola, Ari-Pekka: Maunu Tavast ja Olavi Maununpoika – Turun piispat 1412–1460. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 178. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1997
