Kirjoitin helmikuussa 2026 tähän blogiin Maija Rajaisesta, joka työskenteli Turun maakunta-arkistossa jatkosodan loppuvaiheessa Pentti Renvallin tutkimushankkeessa, jonka aineistoina käytettiin Suomen miehittämältä alueelta takavarikoituja aineistoja. (https://blogit.utu.fi/turku800/2026/02/20/kun-tulevaisuus-on-hamaran-peitossa/ )
Kun kävin viimeksi tekemässä töitä Turun maakunta-arkiston tutkijasalissa, tutustuin toisen maailmansodan aikaisiin tutkijapäiväkirjoihin, joista näki paitsi sen, milloin Rajainen arkistossa työskenteli, myös sen, keitä muita siellä oli. Sinänsä yksinkertaiset päiväkirjamerkinnät, joissa on vain henkilön nimi ja päivämäärä, tarjoavat yllättävän monenlaisia mahdollisuuksia pohtia sitä, millaista oli Turun maakunta-arkiston toiminta toisen maailmansodan aikana.
Talvisodan syttyminen näkyy tutkijasalipäiväkirjoissa täydellisenä katkoksena. Sodan sytyttyä arkisto meni kiinni, eikä sitä ehditty tutkijasalipäiväkirjan perusteella avata ollenkaan ennen sodan päättymistä.
Välirauhan aika palautti kävijät arkistoon, mutta keväällä 1941 alkaa näkyä jälleen muutos. Hiljalleen tutkijasalikäyntien määrä vähenee ja syksyllä 1941 kävijöitä on vain muutama päivässä. Taisteluiden alkaminen ei tällä kertaa näy dramaattisena katkoksena, vaan vähittäisenä hiljenemisenä, joka alkoi jo ennen kesäkuun liikekannallepanoa. Minne ja miksi tutkimuksen parista poistuu ihmisiä jo keväällä 1941?
Kesäkuussa 1944 Maija Rajainen ja silloinen Turun klassisen suomalaisen lyseon historian lehtori ja historiantutkija Arvo Viljanti olivat päiväkirjan mukaan monena päivänä tutkijasalin ainoat kävijät. Lähde: Tutkijapäiväkirja 1941–1951, Turun maakunta-arkiston arkisto I, Aea:4, KA. Kuva Liisa Vuonokari-Bomström.
Syksyllä 1941 sota näkyy tutkijasalissa siinä, että siellä kävi usein vain kaksi tai kolme ihmistä päivässä. Kontekstin ymmärtävälle päiväkirjan sinänsä niukka informaatio ja nimien väheneminen voi kertoa siitä, että osa aikaisemmista vakikävijöistä oli luultavasti tutkijasalin rauhan sijaan jatkosodan hyökkäysvaiheen verisissä taisteluissa tai esimerkiksi lottana. Ennen kaikkea päiväkirjan sivuilta katoaa miesten nimiä. Jäljelle jääneiden nimillä etsimällä selviää, että useimmat heistä olivat sen ikäisiä, ettei liikekannallepano koskenut heitä.
Päiväkirja tarjoaisi mahdollisuuden siihen, että siinä esiintyneiden henkilöiden nimillä lähtisi etsimään heidän toimintaansa sodan aikana ja pääsisi näin kiinni siihen, miten sota vaikutti eri asemassa olleiden henkilöiden mahdollisuuksiin tehdä tutkimusta.
Turun linna on ollut niin teatteriesitysten, konserttien kuin myös kotimaisten elokuvien tapahtumapaikkana ja lavasteena. Onpa linnan tiloja tarvittu ainakin kerran Yleisradion kuunnelman ääniympäristöksi.
Kirjailija Juha Seppälä tarjosi 1990-luvun puolivälissä Yleisradion Radioteatterille kuunnelmaideaa. Aihe oli Johannes Messeniuksen vankeusvuodet Kajaanin linnassa. Radioteatterin päädramaturgille ja ohjaajalle Ari Kalliolle porilaiskirjailija oli entuudestaan tuttu yhteistyökumppani. Ohjaaja tiesi myös Kajaanin linnan kuuluisimman vangin tarinan. Aihe innosti ja tuotanto käynnistyi.
Johannes Messeniuksen vankeudessa kirjoittama historiateos oli kaikkiaan 15-osainen Scondia illustrata. MDZ Münchener Digitielungs Centrum Digitale Bibliothek. https://www.digitale-sammlungen.de/en
Johannes Messenius (1579–1636) oli ruotsalainen oppinut, joka oli saanut Puolassa katolisen kasvatuksen mutta kääntynyt luterilaisuuteen, joten miehen ura urkeni reformaation läpikäyneessä Ruotsissa. Myöhemmin selvisi, että Messenius oli ylläpitänyt kiellettyjä yhteyksiä katoliseen Puolaan. Vehkeilyksi tulkittujen toimien paljastuttua valtakunnan arkistonhoitaja ja historioitsija tuomittiin kuolemaan valtiopetoksesta. Tuomio vaihtui parikymmentä vuotta kestäneeksi vankeudeksi ja karkotukseksi Kajaanin linnaan.
Kansallisbiografia-artikkelissaan Jussi Nuorteva kuvaa häädetyn Messeniuksen perheen eloa kärsimystaipaleena. Tuskainen oli myös Juha Seppälän ja Ari Kallion Messenius-hahmo, jonka vankeusajan yhdeksi juonteeksi muodostui laskelmoiva opportunismi ja takinkäännön selittely jumaliselle vaimolle. Historioitsija vetoaa vallanpitäjiin kynällään kirjoittamalla Ruotsille suurta menneisyyttä.
Perheen ahdingon tulkintaan ohjaaja Ari Kallio halusi autenttisen ympäristön. Kajaanin rauniolinna ei sitä voinut tarjota. Sen sijaan Turku oli ohjaajalle entuudestaan tuttu opiskelukaupunki, josta korvaava linna löytyi. Turun museokeskukselle tilojen lainaaminen sopi. Niinpä linnasta tuli kuunnelman ääniympäristö.
Arno Virtanen ja Ulla-Maija Siikavire. Kuva Messenius-kuunnelman uusinnan esittelystä. Etelä-Suomen Sanomat 6.9.1999.
Ari Kallio kokosi Yleisradion kuunnelmatuotantoon ryhmän näyttelijöitä. Turun kaupunginteatterista tuli Messeniuksen rooliin Arno Virtanen. Muista Kaupunginteatterin tuolloisista näyttelijöitä mukana olivat Mikko ja Antti Majanlahti, Riitta Salminen, Risto Salmi ja Petri Rajala. Messeniuksen puoliso oli freelancer Ulla-Maija Siikavire.
Turussa Yleisradion tuotantoryhmä teki äänityksiä vajaan viikon. Tilojen piti kaikua kolkosti, vuoroin kiviseinät saivat antaa ahtauden ja kylmyyden tuntua. Tärkeitä aitojen tilavaikutelmien luomiselle olivat linnan vankihuoneet. Lisäksi todenmukaista ääniympäristöä tallentui Kuninkaan Salissa, Nuorten herrain huoneessa, portaikoissa ja linnan pihalla.
Messenius-kuunnelman ensiesitys oli Ylen ykkösellä 15.12.1996. Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajava tiivisti: ”Turussa äänitetyssä Ari Kallion ohjaamassa esityksessä on sekä väkivallan vimmaa että runsaasti puhumista.”
Turun linnassa viipyi Arno Virtasen roolihenkilö, ei siis historiallinen Messenius (ks. sarjan blogit linnan todellisista vangeista, Turun linnan vankeja 1500-luvulla ja Turun linnan vankila 1600-luvulta 1800-luvulle).
Paavo Oinonen
Lähteet:
Kajava, Jukka: Radioteatteri: Messenius. Helsingin Sanomat 15.12.1996.
Messenius, kuunnelma. Käsikirjoitus: Juha Seppälä. Ohjaus: Ari Kallio. Tekninen toteutus: Mikko Ahonen. Ensiesitys 15.12.1996. Yle,Metro.
Nuorteva, Jussi: Messenius Johannes (noin 1579–1636). Julkaistu 16.9.1997. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Studia Biographica 4. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006257
Syksyllä 1922 Halistenkosken Nummen puoleisella rannalla ahkeroitiin rakennustöissä. Rakenteilla oli Turun kaupungin uusi vesilaitos, jonka olisi määrä puhdistaa Aurajoen vettä kaupunkilaisten tarpeisiin. Vuonna 1903 toimintansa aloittanut, pohjavettä pumppaava Kaarningon vesijohtolaitos oli jäänyt pieneksi.
Halisten vesilaitosalue kuvattuna 1950-luvulla. Kuvasta puuttuvat monet nykyisin alueelle ominaiset piirteet, kuten 1982 valmistunut autotiesilta ja TYS:in Haliskylä. Turun vesilaitosmuseon valokuvakokoelma.
Vesilaitoksen perustamista Halisiin oli ehdotettu ensimmäisen kerran vuonna 1889. Helsingin vesilaitosta perustamassa olleen insinööri Robert Huberin mukaan alueen ainoa pitkällä aikavälillä riittävä raakavesilähde oli Aurajoki. Idea ei kuitenkaan saanut suosiota. Jokivettä ei saatu kemiallisissa kokeissa puhdistettua riittävän kirkkaaksi. Tämän lisäksi lähdeveden uskottiin olevan puhtainta mahdollista vettä. Sillä nähtiin myös olevan parantavia vaikutuksia.
Kaarningon pohjaveden riittävyydestä huolestuttiin 1910-luvun alkupuolella. Alun perin suunnitteilla oli uusi pohjavesilaitos Maariaan, mutta hankkeen korkean hinnan ja hitauden vuoksi uusi vesilaitos päädyttiin lopulta rakentamaan Halisiin. Turkulaisten suhtautuminen Aurajoen veden puhdistamiseen oli aluksi epäileväinen. Turun Sanomat kirjoitti 14. kesäkuuta 1921 jokiveden olevan ”peloittawa tuttavuus”, tosin rauhoitellen heti seuraavaksi lukijoita sillä, että ”sellaisenaan sitä ei meille aiota tarjota”.
Halisten vesilaitos otettiin käyttöön 28. huhtikuuta 1923. Laitoksen päärakennus oli kolmikerroksinen, valkoiseksi rapattu, jugend-tyylinen rakennus. Pohjakerroksessa sijaitsivat vedenpuhdistusaltaat, keskikerroksessa laboratorio ja kemikalointiosasto sekä vintillä kemikaalivarasto. Päärakennusta vastapäätä sijaitsi työntekijöiden asuinrakennus, alueen ensimmäinen kerrostalo. Tarkoituksena oli, että koko vesilaitoksen henkilökunta voisi asua työpaikkansa vieressä.
Vesilaitosta laajennettiin useita kertoja seuraavina vuosikymmeninä. Ensimmäinen laajennus tehtiin jo vuonna 1930. Kaupunkilaisten valituksiin veden hajusta ja mausta pyrittiin reagoimaan laajentamalla saostusosastoa. Turkulaisten vedentarpeen kasvaessa vuonna 1923 käyttöönotettu laitos jäi kuitenkin lopulta pieneksi. Vesilaitoksen punatiilinen uudisrakennus valmistui vuonna 1954 vanhan rakennuksen viereen. Sen valmistumisen myötä suurin osa toiminnoista siirtyi uuteen rakennukseen ja vanhat vedenpuhdistusaltaat yhdistettiin osaksi uuden laitoksen allaskokonaisuutta. Laitoksen kasvaessa kasvoi myös henkilökunnan määrä, eivätkä kaikki työntekijät mahtuneet enää heille rakennettuun pienkerrostaloon.
Tämän blogijulkaisun kirjoitushetkellä Halisten vesilaitosalue on jälleen muutoksessa. Halisten vesilaitoskokonaisuus jäi varavesilaitokseksi vuonna 2013, kun Turussa siirryttiin Aurajoen vedestä Virttankankaan tekopohjaveteen. Jugendaikaisen vanhuksen ja jo parhaat päivänsä nähneen punatiilisen puhdistamon viereen on kohoamassa kolmas vesilaitos toimittamaan varavesilaitoksen virkaa. Halisten ensimmäisessä vesilaitosrakennuksessa palvelee tänä päivänä Turun vesilaitosmuseo, joka on Suomen ainoa vesihuoltohistoriaa esittelevä museo.
Stenroos, Marko; Toropainen, Veli-Pekka; Vallin, Jussi: Turkulaisen veden pitkä matka Halisten koskelta Turun keskuspuhdistamolle. Turun vesilaitoksen juhlakirja. Turun Vesilaitos, Turku 1998.
Turun Sanomat 14.6.1921.
Turun vesilaitosmuseon verkkosivut. [https://www.vesilaitosmuseo.fi/] (haettu 3.11.2026)
Kaksi renkiä, Jacob Michelsson ja Gustav Matsson Liedosta, olivat kyllästyneet raskaaseen maatyöhön ja päättivät lähteä etsimään töitä Turusta. Kaupunki tarjosi vuoden 1827 palon jälkeen paljon työtehtäviä rakennustoiminnan, kuljetuksen ja huvielämän parissa, mikä houkutteli myös renkejä. Tarkoitus oli hyvä, mutta koko reissu päättyi sen sijaan ryyppäämiseen ja vaatevarkauksiin. Renkien edesottamukset kaupungissa on dokumentoitu tarkasti poliisikuulusteluissa ja oikeuden pöytäkirjoissa. Ne avaavat Turun historiallista maisemaa ja tarjoavat ainutlaatuisen ajankuvan kestikievareista ja kapakoista, kaduista ja kujista muutamana myöhäissyksyn päivänä 12.–14. marraskuuta 1833.
Merikapteeni Fredrik Willhelm Hjelt rakennutti vuonna 1830 Vanhan Suurtorin laidalle kaksikerroksisen, pietarilaista empiretyyliä edustavan kivirakennuksen. Hjelt asui talon yläkerrassa, kun taas katutason tilat vuokrattiin liikehuoneistoiksi, muun muassa vääpelinvaimo Hedvig Helena Hjelmin majatalolle. Kuva: Turun kaupunginmuseo.
Rengit majoittuivat Turussa kellonsoittaja Laurénin taloon I kaupunginosassa Vähä Hämeenkadun varrella. He katselivat ympärilleen ja hakeutuivat muun muassa Uudenmaan tullin ulkopuolella sijaitsevaan Ringsbergin kestikievariin. He tapasivat vanhan tuttunsa aiemmilta markkinoilta, porvarinpoika Ephraim Eklundin, joka pyysi heitä mukaansa vääpelinvaimo Hedvig Helena Hjelmin majataloon vastavalmistuneeseen niin kutsuttuun Hjeltin taloon Vanhan Suurtorin laidalle (jota kutsuttiin jo silloin myös Nikolaintoriksi). Aluksi he nauttivat kolme kupillista kahvia ja jatkoivat sekä oluella että portterilla. Hjelmiltä he siirtyivät ravintoloitsija Gustaf Enbergin majataloon Arseninkadun ja Ison Hämeenkadun kulmaan. Majatalossa oli sekä ravintolasali että biljardisali. Juotuaan kukin pikarillisen viiniä he jatkoivat Aurajoen pohjoispuolelle ravintoloitsijaleski Maria Sjöbergin luo Köydenpunojankadulle ja virkistäytyivät monenlaisilla juomilla, muun muassa kolmella kupillisella teetä; myös tarjoileville piioille tarjottiin juotavaa. Kumppanukset palasivat pian takaisin joen eteläpuolelle Anton Soltanin konditoriaan – jota kutsuttiin myös sveitsiläiskahvilaksi (schweitzeri) – Isolle Hämeenkadulle, lähelle Nikolaintoria. He tilasivat ja saivat kuusi pikarillista portviiniä. Tässä vaiheessa seurue lienee ollut varsin hyväntuulinen, joten he jatkoivat hattumaakari Henrik Öhmanin majataloon, joka sijaitsi syrjemmällä Hämeenkadun päässä Hämeentullin luona, niin kutsutun Ryssänmäen alapuolella. Paikkaa kutsuttiin ”Puistoksi” (Parken), ja sitä hoiti Öhmanin vaimo Anna Maria. Siellä heille tarjoiltiin vielä ainakin kolme lasillista ranskalaista viiniä. Kun Erlund oli lähtenyt kotiin, rengit jatkoivat juhlimista.
Huomiota herättää se, kuinka paljon ja kuinka monenlaista alkoholia rengit päivän aikana nauttivat. He eivät käyneet tavallisissa viinakapakoissa, joissa rengit, kisällit, merimiehet ja muu irtoväki viettivät aikaansa, vaan hienommissa majataloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja konditorioissa, jotka toimivat kaupungin varakkaampien asukkaiden ja vierailijoiden kohtaamispaikkoina. Ehkä juuri tämä herätti rengeissä mieliteon varastaa tarjoiluhuoneista ja eteisistä hienoja ja arvokkaita vaatteita: takkeja ja turkkeja, hattuja ja hopealusikoita sekä jopa pöytäliinan, kalossit ja hevosloimen. Varastetun tavaran kokonaisarvo nousi 202 riikintaalariin eli 127 hopearuplaan, mikä oli tuohon aikaan erittäin suuri summa. Turun ja Porin läänin vuoden 1833 veroluettelon (markegångstaxa) mukaan pelkkä maatyöläisen päiväpalkka oli puoli hopearuplaa.
Varastetut käsintehdyt vaatteet olivat arvokkaita, ja ne voitiin myydä eteenpäin tai käyttää maksuvälineenä. Niitä käyttivät pääasiassa säätyläiset, ja ne ilmensivät kantajiensa yhteiskunnallista asemaa ja varallisuutta. Rengit Jacob ja Gustaf eivät käyttäneet sellaisia vaatteita, vaan heillä oli yllään yksinkertaiset, kotikutoiset harmaat ja siniseksi värjätyt sarkavaatteet. Vaatteita oli helppo kuljettaa, vaikea tunnistaa ja ne saattoi muuttaa nopeasti rahaksi tai vaihtaa muihin tavaroihin. Varastetut vaatteet päätyivät usein markkinoille vilkkaasti harjoitettuun vaatekauppaan, kätkijöille tai vaatevälittäjille. Niinpä onkin hyvin todennäköistä, että renkien tarkoituksena oli ansaita sopiva summa myymällä vaatteet kaupungissa. Vaatteilla oli samat tehtävät kuin rahalla: ne olivat arvon säilyttäjiä, arvon kantajia ja maksuvälineitä. Käytetyt vaatteet ja tekstiilit kävivät kovasta valuutasta; saapaspari tai hienompi takki saattoi vastata työläisen usean viikon palkkaa tai jopa hevosen hintaa.
Rengit eivät kuitenkaan päässeet saaliinsa kanssa pitkälle, vaan heidät vangittiin varsin pian ja omaisuus palautettiin omistajilleen. Varastettujen vaatteiden lisäksi rengit onnistuivat anastamaan kuparisen viinapannun, mutta se on jo aivan toinen tarina. Ephraim Erlund ja Jacob Michelsson kielsivät rikokset jyrkästi, eikä heitä useista todistajista huolimatta voitu tuomita. Gustaf Mattsson puolestaan ehti kuolla kuumeeseen ennen kuin oikeuskäsittely ehti alkaa.
Mikael Korhonen
Lähteet ja kirjallisuus:
Turun hovioikeuden arkisto, Jacob Michelssons personakt ÅD 56/1834, Kansallisarkisto.
Åbo Allmänna Tidning ja Åbo tidningar.
Jonsson, Pernilla & Kristina Lilja, ” Strategier för krediter. Begagnade kläder och textilier som värdebevarare och värdebärare i 1800-talets Västerås”, Historisk tidskrift 3/2015.
Uotila, Merja, ”Kun talonpojat ryhtyivät kuluttamaan. Pukeutuminen miehen aseman ja varallisuuden ilmentäjänä 1800-luvun alun suomalaisesssa maaseutuyhteisössä”, Säädyllistä ja säädytöntä. Pukeutumisen historiaa renessanssista 2000-luvulle, Helsinki 2019.
Varakas turkulainen kauppias Josef Petrej syntyi vuonna 1660 Loimaalla ja sai Turussa porvarisoikeudet vuonna 1695. Hän kuoli Turun vanhimpana suomalaisena porvarina 15.1.1735. Hän keskittyi kaupankäynnissään hankkimaan tuotteita maaseudun talonpojilta ja viemään niitä kuutollaan eli saaristolaivallaan Ruotsiin. Paluurahtina hänellä saattoi olla muutakin, kuin suolaa ja kankaita.
Tämän vuoden 1725 virsikirjan arkit ovat Henrik C. Merckellin painamia sivuja, jotka on sidottu kirjaksi. Ne eivät siis ole Josef Petrejn Ruotsista tuomia sivuja. Kansalliskirjasto.
Olipa rahdin tilaaja kuka tahansa, Petrej oli tarkka siitä, että hänelle kuuluvat maksut suoritettiin ennen kuin hän luovutti lastin tilaajan haltuun. Hän joutui tästä tavastaan riitaan jopa herra piispa ja tohtori Johannes Gezeliuksen kanssa. Piispan valtuutettu ylioppilas Johan Degerman valitti Turun raastuvassa marraskuussa 1711, ettei Petrej suostunut luovuttamaan herra piispan Tukholmasta tilaamaa kirjapainolaitosta ennen kuin sai siitä rahtimaksuna 150 kuparitaaleria. Degermanin mukaan hinnaksi oli sovittu vain 120 taaleria tukholmalaisen kirjanpainaja Henrik Christopher Merckellin kanssa. Petrej kertoi puolestaan sopineensa Merckellin kanssa, että hän saisi pyytää rahdista haluamansa summan, kun se olisi lastattu ja toimitettu turvallisesti perille.
Merckellin mukaan Petrej sanoi Tukholmassa, ettei voinut rahdata kirjapainoa 120 taalarin liian halvasta maksusta. Koko kirjapaino ei edes mahtunut täyteen lastattuun kuuttoon, vaan osa siitä lastattiin Mickel Naulin alukseen. Kun Petrejlle toimitettiin raastuvanoikeuden tuomio asiassa, sysäsi hän sen pois ja ilmoitti, ettei huolinut sitä. Se oli kuitenkin annettu viralliselle leimapaperille, joten oikeus määräsi Petrejlle sakon oikeuden loukkaamisesta. Saman kuun 29. päivänä Petrejn valtuutettu pyysi saada päämiehensä takavarikoidut tinavadit takaisin. Oikeus ilmoitti, että Petrej saisi ne takaisin lunastettuaan hyljeksimänsä oikeuden tuomion kolmella hopeataalerilla.
Sattuipa niinkin, että Petrejn tuomat tavarat jäivät hänen käsiinsä. Tammikuussa 1725 raastupaan tulivat kaupunginviskaali Nils Gedich sekä kirjansitojamestarit Kristian Trapp, Niclas Erland ja Johan Gummerus, jotka syyttivät Petrejtä luvattomasta kirjojen myymisestä. Tuolla kertaa Petrejtä edusti oikeudessa vain yksinkertainen teinipoika Simon Lindberg, joka sanoi Petrejn olevan muissa tehtävissä talonpoikien kanssa, koska oli markkina-aika. Petrej oli lisäksi huonovointinen, joten asiaa ei voitu käsitellä enempää tuolla kertaa. Häntä syytettiin jatkossa maaherra Otto Reinhold Yxkullin kirjeen perusteella painettujen arkkien tuomisesta maahan, sitomisesta kirjoiksi ja myymisestä. Täten hän vahingoitti kirjansitojien ammattikuntaa. Petrejn kirjat olivat 200 suomenkielistä virsikirjaa ja 70 katekismusta ja ne päätettiin takavarikoida välittömästi kirjansitoja Petter Södermanin haltuun.
Seuraavaksi Petrej lähetti oikeuteen valtuutettunsa ja vuokralaisensa sotatuomari Jakob Östmanin, joka ilmoitti oikeudelle, että Petrej toi kyseiset kirjat Tukholmasta kirjanpainaja Merckelliltä kirjansitoja Trappin laskuun. Trapp ei kuitenkaan hyväksynyt Merckellin 15. tammikuuta päiväämää 600 kuparitaalarin laskua, ja siksi Petrej yritti myydä kirjat Södermanille. Kirjansitojat valittivat, että hän antoi itse sitoa kirjoja ja Gummerus näki Petrejn pojan myyvän niitä Hämeenlinnan markkinoilla. Österman sanoi Petrejn kyllä tarjonneen hänelle takavarikoituja kirjoja, mutta hän ei ostanut niitä. Kirjansitojien mukaan Petrej ilmoitti myyvänsä kirjansa markan halvemmalla kappaleelta kuin kirjansitojat. Trappia haluttiin kuulla kirjatilauksestaan, mutta hän oli estynyt. Hän ei ollut paikalla seuraavanakaan päivänä, sillä hänen oli sidottava joitakin lääninkansliasta saapuneita akteja. Trapp tuli oikeuteen vasta 25. helmikuuta ja kielsi täysin saaneensa Petrejltä mitään laskua kirjoista.
Maaliskuun 12. päivä 1725 kirjansitoja Söderman kertoi myyneensä 30 Petrejn virsikirjoista ja häntä kiellettiin myymästä niitä enää lisää ennen jutun loppuun käsittelemistä oikeudessa. Kuusi päivää myöhemmin Petrej kertoi oikeudelle tarjonneensa kirjoja ostettavaksi Gummerukselle, mutta tämä piti niitä liian kalliina. Petrej tarjosi niitä myös Trappin pojalle, joka sanoi, että hän ilmoittaisi asian virallisena syyttäjänä toimivalle kaupunginviskaalille. Kirjansitojat olivat muutoin sitä mieltä, että he tulivat toimeen ilman Petrejn heille hankkimia kirjoja, sillä he saivat niitä muualta halvemmalla. Petrejllä oli mielestään oikeus myydä Merckelliltä tavaroistaan maksuksi saamiansa kirjoja, mutta kirjansitojat huomauttivat, ettei hänellä ollut oikeutta myydä sidottuja kirjoja. Oikeus totesi lopulta Petrejn rikkoneen kirjansitojien ammattikunnan oikeuksia ja hänet tuomittiin 40 hopeamarkan sakkoon.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto (Helsinki, KA)
KA z:80, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) 11.11.1711, s. 478v−479v; 13.11.1711, s. 488−488v; 29.11.1711, s. 519−519v.
KA z:86, TRO 23.1.1725, s. 71−72; 28.1.1725, s. 92−97; 29.1.1725, s. 97−98; 30.1.1725, s. 109; 25.2.1725, s. 228−229; 11.3.1725, s. 319−321; 12.3.1725, s. 322−324; 13.3.1725, s. 330−331; 15.3.1725, s. 343−344; 18.3.1725, s. 366−373; 19.4.1725, s. 517−519.
Niin talvi- kuin jatkosodassa neuvostoliittolaiset pommikoneet moukaroivat Turkua, jolloin Turun linna sai useita osumia. Itse linna ei ollut punakoneiden maalina, vaan ympäröivä Turun satama. Linnassa oli vuonna 1939 valmistauduttu sotaan siirtämällä arvokkaimmat lähialueiden kartanoiden suojiin. Talvisodan alettua kerrokset tyhjennettiin kokonaan, jolloin myös arvokkaimmat tapetit ja uunit siirrettiin museon suojiin. Samalla pesutupaan ja pyöreän tornin alakertaan järjestettiin väestönsuojat.
Turun linna palaa pommitusten seurauksena 26.6.1941. Kuva: Yrjö Paldan/Turun kaupunginmuseo, kuva N19508.
Varautuminen kannatti, sillä joulupäivänä 1939 pommi tuhosi uuden osan pohjoisen kulmatornin ja pohjoissiiven rajalta kattoa ja huoneiden yläosia. Pommitus 1.1.1940 tuhosi saman tornin ylimmän välikerran sekä kattoa. Entinen museonvartija Esko Selin onnistui tuolloin sammuttamaan uuden linnan eteläiseen siipirakennukseen osuneen palopommin. Länsi-Suomi -lehdessä kerrottiin 25.1.1940 tapauksesta: ”Palopommi oli pudonnut linnan sen siipirakennuksen katolle, jossa sijaitsi linnan arvokkain sisustus. Kaikki luulivat, että kalleudet olivat pian tuhon omina. Mutta niin ei tapahtunut. Eräs vahtipojista kiipesi nopeasti katolle, tarttui pommiin ja heitti sen alas kadulle.”
Linna selvisi siis talvisodasta pienehköin vaurioin, ja keväällä 1940 niitä korjatessa pystyttiin myös tutkimaan linnan rakenteita, kun muun muassa tiilirakenteita paljastui murtuneiden rappausten alta. Samalla löytyi vanhoja seinämaalauksia, joista vanhin oli 1600-luvun puolivälistä eli Pietari Brahen ajalta peräisin oleva friisi, joka löytyi purettaessa Nuhjalan huoneen ja barokkisalin välistä pomminvaurioittamaa seinää.
Kesäkuussa 1941 satama saksalaisjoukkoineen, aluksineen ja lentokoneineen muodosti mehevän maalin. Kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton pommituksissa tuhot olivat hirmuisia. Toisen pommituspäivän aikana 26.6. pommit sytyttivät linnan vanhan osan tuleen. Pahimpia tuhoja oli vuodelta 1705 peräisin olleen linnankirkon täydellinen palaminen sisustuksineen kaikkineen. Kirkossa oli alkuperäiset vanhat penkit, saarnastuoli sekä ainutlaatuiset niin sanotut kuninkaan ja kuningattaren tuolit, joita ei voitu siirtää turvaan. Pommituksista oli suuret otsikot 27. ja 28.6. ja Turun Sanomien etusivun juttu oli otsikoitu: ”Turun linna kärsi suuria vaurioita raakalaislentäjien pommituksessa”.
Pommituksissa 26.6.1941 tuhoutuneen Turun linnankirkon sisäkuva kirkon ollessa vielä ehjä. Kuva otettu noin 1935–1941. Kuva: Gustaf Welin/Turun kaupunginmuseo, kuva N766.
Turun palokunnassa palvellut Albin Karlsson muisteli jatkosodan alkua: ”Minun osastoni sai komennuksen Kakolanmäkeen, jossa paloi muutama verstasrakennus. Olimme siellä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla – – Erityisen ilkeältä näytti Turun linnan palo. Liekit löivät korkealle ja katot romahtivat. Näytti siltä, ettei koko linnasta jää mitään jäljelle. Onneksi ihan näin ei kuitenkaan käynyt. Vauriot olivat kuitenkin pahat. Sammutusvoimaa ei ollut riittävästi käytettävissä. Korjaustöiden yhteydessä lahjoittivat sitten sadat suomalaiset yhden tai useamman kuparilevyn hinnan linnan uusiin kattoihin. Samalla he saivat lahjoittamiinsa levyihin omat nimensä, mitkä siellä kai ovat tänä päivänäkin luettavissa.”
Riku Kauhanen
Lähteet:
Aarnipuu, Petja. Turun Linna kerrottuna ja kertovana tilana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.
Grönholm, Pertti et al. Elämää Sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014.
Karlsson, Albin. Liekit Turun linnasta löivät korkealle. Teoksessa (toim. Kalske, Tauno) Tapahtui Suomen Turussa: Muistoja Sotavuosilta 1939–1944. Turku: 1987, s. 36–38.
Halloween on Suomessa varsin uusi juhla, joka on kehittynyt osaksi suomalaista juhlaperinnettä vähitellen populaarikulttuurin ja kaupallisuuden kautta. Halloweenin juhlinta alkoi yleistyä Suomessa pikkuhiljaa 1980- ja 90-luvuilta lähtien ja nykymuotoonsa 2010-luvulta eteenpäin. Vaikka halloween on verrattain uusi juhla, on sitä kuitenkin juhlittu Suomessa ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla. Tuolloin erilaiset Suomi-Amerikka-yhdistykset sekä Suomi-Englanti-yhdistykset olivat järjestämässä halloween-juhlia useassa eri kaupungissa, mukaan lukien Turussa. Varhaiset halloween-juhlat olivat siis nimenomaan amerikkalaista ja brittiläistä kulttuuria esitteleviä juhlia.
”First Time in Turku!” Halloween juhlan mainos, joka kutsui viettämään 6 tuntia ”Setä Samulin” seurassa. Kuva: Turun Sanomat 19.10.1958, nro 283, 2.
Tiettävästi ensimmäinen halloween-juhla Turussa järjestettiin lokakuun 31. päivä vuonna 1958 Hamburger Börssissä. Juhlan järjesti Suomalais-amerikkalainen yhdistys ja asuksi toivottiin karnevaali- tai juhlapukua. Juhla ei ilmeisesti kuitenkaan ollut varsinainen yleisömenestys päätellen juhlien jälkeen Turun Sanomissa ilmestyneestä satiirisesta lehtikirjoituksesta, jonka mukaan turkulaiset ottivat juhlan niin tosissaan, että tulivat paikalle pelkkinä henkiolentoina. Turussa juhlittiin halloweenia myös seuraavana vuonna, kun Suomalais-Englantilainen yhdistys järjesti juhlat Ruotsalaisella klubilla 28.10.1959. Tämän jälkeen halloweenin viettoa ei juurikaan mainita turkulaisissa sanomalehdissä yli pariin kymmeneen vuoteen.
Seuraavat lehtimaininnat Turun seudulla järjestetyistä halloween-juhlista ovat vuodelta 1985, jolloin Suomi-Amerikka Yhdistys järjesti halloween-juhlat leikkikoulullaan ja seuraavana vuonna Kurpitsa-juhlan Upseerikerholla. Tämän jälkeen halloween-juhlia järjestettiin mm. nuorison suosimassa limudisko Disco Streetissä vuosina 1987–1989. Halloween alkoi näkyä yhä useammin 1990-luvulta lähtien muun muassa baarien ohjelmatarjonnassa sekä koulujen ja päiväkotien juhlinnassa, ja 2000-luvulta eteenpäin erilaisia halloween-tapahtumia järjestettiin yhä enemmän ja enemmän. Yksi esimerkki erikoisemmasta halloween-ajan juhlinnasta Turussa olivat Pub Arthurissa järjestetyt Artturin Hattukarnevaalit. Juhlan yhteydessä ei mainita halloweenia, mutta juhla toteutettiin loka-marraskuun vaihteessa ja osallistujia pyydettiin pukemaan naamiaisasuna erikoinen tai hauska hattu, joista paras palkittiin. Hattukarnevaalit järjestettiin ainakin vuosien 1996 ja 2000 välillä.
Nykyään halloweenia vietetään Turussa vakiintuneesti muun muassa erilaisten baarien ja yökerhojen, urheilu- ja harrasteseurojen sekä koulujen ja päiväkotien järjestämissä juhlissa ja tapahtumissa. Halloween on löytänyt tiensä jopa Turun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Myös Turun Suomi-Amerikka Yhdistys järjestää edelleen halloween-tapahtumia, joista viimeisimpänä lokakuussa 2026 järjestetty perinteinen kurpitsankaiverrustapahtuma.
Vaikka halloween osittain edelleen hakee muotoaan suomalaisena vuotuisjuhlana, on se kuitenkin vakiinnuttanut asemansa osana turkulaista juhlaperinnettä.
Vuonna 1801 Åbo Tidning -lehdessä ilmoitettiin, että Seipellin talon tiloissa Turun jokirannassa oli myynnissä erilaisia lapsille ja nuorille sopivia kirjoja, kuten kaksiosainen Familjebok eller journal för barn.Kyseessä oli vuonna 1800 ilmestynyt ruotsinnosranskalaisenArnaud Berquinin teoksesta Le livre de familie ou journal des enfants (1791). Teos käsitteli dialogimuodossa muun muassa eettisiä sääntöjä, luonnonilmiöitä sekä taloutta.
Varhaisten sanomalehtien kirjailmoitukset avaavat näkymän siihen, miten monenlaisia kirjoja etenkin säätyläisperheiden lapsille oli saatavilla Turussa jo 1800-luvun alkupuolella. Lehdistö ja kirjallinen kulttuuri olivat pitkään keskittyneitä etenkin Turkuun, jossa toimivat myös Suomen varhaiset kirjakaupat. Frenckellin kirjapuoti perustettiin jo vuonna 1783, ja F. A. Meyerin kirjakauppa avattiin vuonna 1814. Myös muun muassa Johann Seipellin puodissa myytiin kirjoja erilaisten viinien ja ruokatarvikkeiden rinnalla. Kirjakauppojen sekä varhaisten lainakirjastojen valikoimissa oli Ruotsissa painettuja, mutta myös kauempaa hankittuja saksan- ja ranskankielisiä lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja. Näin ulkomaisia lastenkirjoja oli saatavilla Turussa samaan aikaan, kun varhainen lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus alkoi vasta hiljalleen kehittyä Suomen alueella.
Kirjapuotien ilmoituksia lapsille ja nuorille sopivista kirjoista ilmestyi etenkin ennen joulua, kun kirjoja sekä muita painotuotteita mainostettiin lapsille sopiviksi joululahjoiksi. Esimerkiksi joulun alla vuonna 1821 Åbo Tidningar -lehdessä ilmoitettiin Frenckellin kirjapuodissa olevan myynnissä kuvitettu raamattu lapsille, Kruununprinssin aapinen sekä Turussa laajasti vaikuttaneen Jakob Tengströmin varhaiset lapsille suunnatut kirjat Läse-Öfning för Mina barn sekä Tidsfördrif för mina barn. Listaan kuului myös Berquinin käsialaa oleva Barnvännen.
Berquinin suosittu Barnvännen-teos pohjautui Christian Felix Weissen kuuluisaan saksankieliseen aikakauslehteen DerKinderfreund. Lehti ilmestyi vuosina 1775–1782, ja se toimi esikuvana myöhemmin eri puolilla Eurooppaa yleistyneille lastenlehdille. Berquin julkaisi oman kokoelmansa L’Ami des enfants, joka koostui lyhyistä moraalisista kertomuksista, pienistä näytelmistä ja dialogeista, joiden avulla oli tarkoitus opettaa lapsille myötätuntoa, säästäväisyyttä ja muita hyveitä. Turussakin mainostettiin runsaasti Berquinin ranskankielisen teoksen ruotsinkielistä käännöstä ”lasten ystävästä”. Kuitenkin Weissen valikoitu teos käännettiin myös suoraan saksasta ruotsiksi jo 1700-luvun lopulla. Myös tämä teos oli luultavasti turkulaisten säätyläisten saatavilla. Nykyään kirja on osa Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa.
Tukholmalainen kirjanpainaja Johan Samuel Ekmanson julkaisi ruotsinnoksen Barn-wännen ensimmäisen osan vuonna 1797. Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma. Kirjoittajan kuva
Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma juontaa juurensa 1800-luvulle. Turun kansankirjasto perustettiin vuonna 1863, ja sen rinnalle rakentui kaupunginkirjasto kielitaitoista säätyläistöä varten 1860-luvun lopulta alkaen. Kansankirjasto ja kaupunginkirjasto liitettiin myöhemmin yhteen Turun kaupunginkirjastoksi. Kaupunginkirjaston vanha kokoelma kuitenkin säilyi erillisenä, ja se luetteloitiin kokoelmatietokannaksi Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushankkeessa vuosina 2013–2017.
Vanhasta kokoelmasta on nykyään löydettävissä nide vuoden 1801 ilmoituksessa mainittua Familje-bok eller journal för barn -teosta. Kirja on painettu Tukholmassa vuonna 1800. On vaikea tietää miten ja milloin kirja on päätynyt Turkuun ja lopulta osaksi Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa. Kirjassa on omistuskirjoitus Sofi Alstedt. Mahdollisesti juuri tämä kirjan omistaja on säilönyt kirjan väliin muistoksi jo haurastuneita punaisia koristeita, jotka näyttävät kukan terälehdiltä.
Heidi Hakkarainen
Lähteet:
Förteckning på Böcker, m. m., tjenliga till Jul- och Nyårsgåfvor, som finnas till salu uti Boklådan vid Stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 19.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Hypén, Kaisa, Leila Koivunen, & Janne Tunturi (toim.) (2015), Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla. Helsinki: Avain.
Karppinen, Emilia & Laura Yli-Seppälä. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushanke: uutta tietoa vanhasta kokoelmasta. Informaatiotutkimus 1 (36), 1–6.
Kåreland, Lena, Janina Orlov & Boel Westin (2024). Omvandlingens tid – barnlitteraturen i det tidiga 1800-talet. Teoksessa Boel Westin & Åsa Warnqvist (toim.), Den svenska barn- och ungdomslitteraturens historia. Från äldre tid till tidigt 1900-tal. Stockholm: Natur & Kultur, 219–310.
Lehtonen, Ulla (1981). Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: kirjahistoriallinen tutkimus. Tampere: Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti.
Rantala, Heli, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs & Heidi Hakkarainen (2024). Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.
Till salu: På boklådan i Seipells gård. Åbo Tidning 16.5.1801. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Till salu finnes: Uti Boklådan wid stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 8.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.
Kun Turun taidemuseo avattiin keväällä 1904, Puolalanmäelle kohonneessa graniittipalatsissa vieraili kahden ensimmäisen viikon aikana yli 8 300 kävijää, viidennes Turun asukasmäärästä. Taidemuseon perustamista oli suunniteltu pitkään. Hanke konkretisoitui vuonna 1895, jolloin Turun kaupunki sai 150 000 markan nimettömän lahjoituksen yhdistetyn kirjaston ja taidemuseon rakentamiseksi. Nopeasti paljastui, että lahjoituksen olivat tehneet liikemiesveljekset ErnstjaMagnus Dahlström. Turun kaupunki sai toisenkin mittavan lahjoituksen. Ennen kuin taidemuseon ja kirjaston rakennustöitä oli aloitettu, tupakkatehtailija Fredrik von Rettig antoi varat kirjaston rakentamista varten. Dahlströmien lahjoitus voitiin nyt käyttää kokonaisuudessaan taidemuseoon.
Arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelema, vuonna 1904 valmistunut Turun taidemuseo. Kuvaaja K. Pietinen 1936. Finna-kokoelma.
Sekä Dahlströmit että Rettig olivat kauppaneuvoksia, jotka lukeutuivat kaupungin johtavaan liikemieseliittiin. Ernst (1846–1924) ja Magnus Dahlströmin (1859–1924) isä Carl Magnus (1805–1875) loi laajan tuontikauppaa ja laivanvarustusta harjoittaneen kauppahuoneen, jonka toimintaa pojat jatkoivat. Niin isä kuin pojat ymmärsivät, että nousevaan teollisuuteen investointi oli erityisen kannattavaa. Kauppahuone sijoitti kahden sukupolven aikana varojaan useisiin Turun alueen teollisuusyrityksiin. Lisäksi Dahlströmit omistivat Kymin osakeyhtiöstä enemmistön. Tehtaasta kasvoi 1890-luvulla Suomen suurimpiin kuulunut yritys, joka nykyisin on osa UPM-metsäyhtiötä. Fredrik von Rettig (1843–1914) puolestaan laajensi voimakkaasti isänsä Turkuun perustamaa tupakkatehdasta, josta kasvoi yksi suurimmista Suomessa.
Dahlströmit ja Rettig muistetaan parhaiten juuri kaupungille lahjoittamistaan rakennuksista. Taidemuseon ja kirjaston vuoksi Turku tunnettiin 1900-luvun alussa lahjoittajien kaupunkina. Dahlströmit ja Rettig loivat lahjoituksillaan mallin, joka jatkui sotien välisenä aikana. Seuraavan polven turkulaisliikemiehet tekivät lahjoituksia erityisesti Åbo Akademin ja Turun Suomalaisen Yliopiston hyväksi.
Mesenaattien toiminta kertoo oman aikansa yhteiskuntavastuusta: liiketoiminnassa hankittujen pääomien haluttiin hyödyttävän koko yhteisöä. Donaattorit halusivat edistää kulttuuria ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen, samalla kun he epäilemättä pönkittivät omaa asemaansa kaupunkiyhteisössä.
Suomessa 1800- ja 1900-luvun vaihde näyttäytyy taitekohtana, jota luonnehti nopea teollistuminen, monenlaisen uuden teknologian käyttöönotto ja vähitellen kiihtyvä yhteiskunnallinen liikehdintä. Vanhojen kauppahuoneiden ja yrittäjäsukujen dynaaminen rooli uuden suurteollisuuden synnyssä ja lopulta pääomien käyttäminen koko kaupunkiyhteisöä hyödyttäviin tarkoituksiin ilmentävät jatkuvuutta jyrkältä murrokselta näyttäneessä kehityksessä.
Jo 1800-luvun lopulla perustetun Urheilupuiston rakennettu ympäristö kehittyi voimakkaasti 1920-luvulta eteenpäin. Tämä liittyi osaltaan Suomen itsenäistymisen jälkeiseen vaiheeseen, jolloin suomalaisurheilijoiden saavuttama kansainvälinen maine nivoutui osaksi kansallisen identiteetin rakennustyötä. Esimerkiksi Urheilupuistoa vuokrannut yhdistys, Turun Urheilun Ystävät, vetosi marraskuun 1924 kirjelmässään kaupugin urheilulautakunnalle juuri Suomen urheilumaineeseen ja sen tunnetuimman edustajan, Paavo Nurmen, turkulaisuuteen, kun se kannusti kaupunkia Urheilupuiston kehittämiseen.
Keväällä 1932 valmistunut katsomorakennus oli käytössä aina 1980-luvulle saakka. Turun kaupunginmuseo/ Turun Sanomat/ Finna.
Eräs Urheilupuiston näkyvimmistä kehityshankkeista oli alakentän paviljongin korvaaminen uudella puisella katsomolla. Nykyisen Paavo Nurmen stadionin kohdalla sijainneen katsomon rakentaminen käynnistyi syksyllä 1931, pian sen jälkeen kun läheinen yläkenttä oli saanut oman katsomosuojansa. Mainekysymysten ohella hankkeeseen liittyi myös tavoitteita. Muun muassa Turun Sanomat kirjoitti, että katsomon myötä ”ei yleisön kilpailujen aikana tarvitse enää olla riippuvainen sääolosuhteista ja sateen pelko ei ole enää ole aiheena poisjäämiseen kilpailuja katsomasta”. Ylipäänsä Urheilupuistossa perittiin pääsymaksuja aina 1940-luvulle saakka, jolloin kaupunki otti sen hallintaansa.
Uuden katsomon harjannostajaisia vietettiin helmikuussa 1932. Toukokuun alussa lehdistö mainosti katsomon vihkiäisiä, joiden yhteydessä puhuttiin jopa ”Suomen ensimmäisestä stadionista”. Stadion-käsite ei yleisesti ottaen ollut kovinkaan vakiintunut, eikä väite ollut täysin kiistaton. Myöhemmin samana syksynä lehdistössä käytettiin samaa titteliä puhuttaessa Tampereen Ratinaan suunnitellusta rakennuksesta. Yleisimmin sama kunnia lankesi aikalaiskeskustelussa Helsingin Olympiastadionille, joka avautui yleisölle 1930-luvun lopussa.
Selvää oli kuitenkin se, että arkkitehti Albert Richardtsonin suunnittelema katettu katsomo Urheilupuiston alakentällä herätti ylpeyttä kaupunkilaisissa. Kymmenestä penkkirivistä muodostunut, 103 metriä pitkä katsomo tarjosi istumapaikkoja noin 1 600:lle katsojalle. Lisäksi penkkirivien yläpuolella katsojia palveli lasi-ikkunainen ravintolaparveke tarjoilusaleineen. Rakennukseen mahdutettiin myös joukko muita toimintoja, esimerkiksi radiokoppi ja kahdeksan tilavaa pukuhuonetta.
Katsomo vihittiin käyttöön helluntaina. Avajaispuheiden ja Porin Rykmentin soittokunnan esitysten ohella ohjelmaan kuului voimisteluesityksiä, yleisurheilua sekä miesten ja naisten lyhyitä jalkapallo-otteluita. Tapahtumaa todisti noin 2 000 ihmistä ja sitä pidettiin laajalti onnistuneena. Juhlan keskellä kielteisempää huomiota sai osakseen katsomon edustalla sijainneen kentän huono kunto, joka näyttäytyi Urheilupuiston ”kauneuden keskellä ikävänä silmätikkuna”. Sen kunnostamiseen ryhdyttiin hyvin pian ja jo seuraavana keväänä sen paikalle kylvettiin ruohokenttää.
Joonas Kananen
Lähteet
Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1933.
Turun Sanomat, 19.8.1931, nro 220, 1.
Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.
