1400-luku

Turun oma messukirja

Kommentoi

Turun keskiaikaisessa hiippakunnassa oli ilmeinen ongelma: papit olivat hankkineet liturgisia käsikirjoituksia kuka mistäkin, mikä tarkoitti että hiippakunnan jumalanpalveluselämässä oli sisällöllistä variaatiota. Piispa Konrad Bitz (piispana 1460–1489) vaikuttaa tarttuneen ongelmaan tehokkaimmin aikana, jolloin jo saattoi turvautua painokoneen apuun. 1400-luvun lopulta säilyneiden Missale-käsikirjoituskatkelmien runsaudesta on päätelty, että hän aikaansai hiippakunnan suuren liturgisen yhtenäistämishankeen. Bitz mahdollisesti teki seurakuntien puolesta yhteistilauksen lyypekkiläiselle kirjanpainajalle Bartholomeus Gothanille, joka painoi Missale Aboensena tunnetun teoksen Lyypekissä vuonna 1488. Tämä Missale Aboensena tunnettu, Turun hiippakunnan oma messukirja, sisältää tekstit ja ohjeita messun viettämiseen kalenterivuoden mukaisessa järjestyksessä.

Missale Aboensen aloituskuva, vesivärikopio Museovirastossa. Kuva: Finna.fi.

Missale Aboensen alkulauseet, jotka kirjan tilaaja piispa Bitz on muotoillut, antavat ymmärtää, että painettu messu perustui Turun hiippakunnassa vakiintuneelle liturgiselle kaavalle. Uuden painetun kirjan tavoitteena oli Bitzin tekstin mukaan korjata ja yhdenmukaistaa eri seurakunnissa vallinneita, ilmeisen vaihtelevia messukäytäntöjä. Painetun aineiston lisänä oli edelleen käsikirjoituslisäyksiä, jotka voivat viitata tarpeeseen muokata liian yleisestä liturgisesta kulttuurista tulevaa traditiota vastaamaan hiippakunnan omintakeisia piirteitä.

Missale Aboense -kirjassa on jotakin merkkejä, jotka viittaavat siihen, että tekstikokonaisuutta on muokattu juuri Turun hiippakuntaan sopivaksi, kuten kirjan aloitussivu, sitä seuraava kalenteri, osio ”Kuningaskunnan patronusten juhlapäivään” (De festo patronorum regni) ja sekvenssit ”pro ecclesia aboensis”. 

Aloitussivua hallitsee puupiirros, johon on kuvattu hiippakunnan suojeluspyhimys Henrik sekä hänen seuranaan itse piispa Konrad Bitz ja tuomiorovasti Magnus Nicolai Stjernkors (Maunu Särkilahti). Kalenterin tunnistaa hiippakunnalle tehdyksi etenkin kahdesta siihen merkitystä juhlasta: tuomiokirkon pyhittämisjuhlasta (Dedicatio ecclesie) ja Pyhän Henrikin translaatiopäivästä (Translatio Henrici), jotka ovat peräkkäisinä päivinä 17. ja 18. kesäkuuta. Kuningaskunnan suojeluspyhimykille nimikoidussa osassa suurin osa on yleisiä pohjoismaisia pyhimyksiä, eikä erityisesti Ruotsin valtakuntaan yhdistettäviä. Turun tuomiokirkolle nimetty osio ei sekään vaikuta kovin erityiseltä; se sisältää tyypilliset dominikaanisääntökunnan liturgiassa käytetyt, suositut laulut. 

Matti Parvio onkin esittänyt, että Missale Aboense -painoksen viimeisen osion otsikkoon olisi vain lisätty viimeiseksi sanat pro ecclesia Aboensis. Kysymykseen miksi näin on tehty ja miksi sekvenssit haluttiin omistaa juuri tuomiokirkolle, ei ole vastausta. Ehkä messukirjan lopussa haluttiin palata sen alussa luotuun illuusioon Turun hiippakunnan omasta liturgiasta: olihan puupiirroksen kunniapaikalla Turun hiippakunnan suojeluspyhimys Henrik kädessään kirja ja jaloissaan murhamies Lalli.

Marika Räsänen 

Teksti pohjautuu teokseen Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen, Pyhimys naapurissa. Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Gaudeamus 2026.

1800-luku

Riemun siivittämä kevät

Kommentoi

Millaiselta näytti turkulaisnuoren kevät 170 vuotta sitten, toukokuussa 1856? Joitakin aavistuksia antaa kahdeksantoistavuotiaan Josef Julius Wecksellin ensimmäinen julkaistu runo, joka ilmestyi Åbo Underrättelserissä 13.5.1856.

J. J. Wecksellin runo Åbo Underrättelserissä 13.5.1856.

Runossaan ”Frid och vår”, Rauha ja kevät, Wecksell kuvaa kevään peruspiirteitä kuten muuttolintujen paluuta, kukkaan puhkeavaa luontoa ja veneen viirin iloista liehuntaa. Mutta runolla oli myös poliittinen sisältönsä: Krimin sota oli juuri päättynyt, ja nimimerkillä –s –l kirjoittanut nuori runoilija ylisti sitä, että ukkospilvet olivat väistyneet Suomen yltä.  

Suomi oli Venäjän keisarin alainen suuriruhtinaskunta, ja Venäjän imperiumi oli ajautunut monivuotiseen sotaan Osmanien valtakuntaa, Ranskaa ja Britanniaa vastaan. Sodan päänäyttämö oli Krimin ja Balkanin niemimailla, mutta myös Itämeri oli saanut siitä osansa.

Siinä missä keväällä 2026 Euroopan sota on näkynyt Suomessa satunnaisina harhautuneina drooneina, 1850-luvun taisteluista oli muistuttanut uhka mereltä. Liittoutunut brittiläis-ranskalainen laivasto oli hävittänyt Ahvenanmaata – tästä nimitys ”Oolannin sota” – ja myös Hanko, Tammisaari, Kokkola ja Turku olivat olleet uhattuina.

Merta oli miinoitettu – kyseessä oli oman aikansa uusi, tehokas sotateknologia. Tavallinen asujaimisto niin Turussa kuin muissa rannikkokaupungeissa oli varautunut pahimpaan. Nuoren Wecksellin teini-ikää oli siis varjostanut epämääräinen sodan uhka. Mutta nyt rauha oli solmittu, ja aloitteleva runoilija ilmaisi kiitollisuutensa siitä, että myrskypilvi oli kohdellut Suomea varsin lempästi.

Wecksellin runoilijan ura jatkui Åbo Underrättelserin sivuilla ja myöhemmin muissakin julkaisuissa. Hän siirtyi vuonna 1858 opiskelemaan Helsinkiin, ja opiskelutoveri Emil Nervander muisteli häntä iloisena ja lahjakkaana nuorukaisena.

Wecksell rakasti Shakespearea ja oli jo kouluaikoinaan luonnostellut näytelmää, josta myöhemmin tuli tragedia Daniel Hjort. Tuo vuonna 1862 valmistunut murhenäytelmä kuvaa 1590-luvun opiskelijapoikaa, historiallista mutta Wecksellin tarinassa uuden perhetaustan saanutta nuorukaista, joka joutuu nuijasodan valtakamppailujen keskelle.

Tarina käsitteee Hamletin hengessä kostoa ja epäröintiä sekä nuoren miehen heräämistä siihen, että hän onkin suomalaista sukujuurta ja velvoitettu kostamaan kansansa kokeman vääryyden.

Näytelmän valmistuessa Weckselliä piinasivat jo mielenterveysongelmat, jotka veivät hänen luomiskykynsä, mutta Åbo Nation vaalii hänen muistoaan vielä tänäkin päivänä, ja osakuntakokous aloitetaan aina Wecksellin runolla. Åbo Akademin kirjaston edustalla puolestaan on hänen alakuloiseksi kuvattu patsaansa.

Wecksellin varhaisissa runoissa ei kuitenkaan ollut vielä merkkejä tästä synkkämielisyydestä, vaan hän katsoi valoisasti tulevaisuuteen ja ylisti riemun siivittämää kevän juhlaa. Hänen nuorekas runoilijan äänensä voi välittää nykyajassakin tunnistettavia tuntoja ja kokemuksia – huolia ja sodan varjoa, mutta myös kevään mukanaan tuomaa toivoa.

Anu Lahtinen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston historian professori, Turun yliopiston dosentti ja Åbo Nationin inspehtori.

Lähteet ja kirjallisuus::

Åbo Underrättelser 13.5.1856 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/361768?page=3

Auvinen, Eero. Krimin sota, Venäjä ja suomalaiset. Väitöskirja. Turun yliopisto 2015. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5881-8   

Emil Nervander. Blad ur Finlands kulturhistoria. Wenzel Hagelstams förlag 1900. (Aiempi versio kirjoituksesta ”Wecksells första framträdande som skald” ilmestynyt Lördagsqvällen 15.12.1888 https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/780650?page=5

Ruotsinkielinen rinnakkaisteksti ilmestynyt Åbo Underrättelser 25.5.2026
https://www.abounderrattelser.fi/artikel/jubel-pa-vingar-av-frojd/

Numers-Ekman, Katarina von. Wecksell, Josef Julius (1838-1907). Biografiskt Lexikon för Finland (webbpublicering 2014). http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-4600-1416928957206 

1900-luku

Chorellia Kaupunginteatterissa

Kommentoi

Suomenruotsalainen kirjailija Walentin Chorell (1912–1983) oli lähtöisin Turun kupeesta Nummenpakalta, josta hän tosin muutti varhain Helsinkiin. Tuottelias kirjailija julkaisi yli sata teosta proosaa, runoutta, kuunnelmia ja näytelmiä. Chorellista tuli nopeasti helsinkiläisten näyttämöiden lemmikki, jonka tie vei ruotsinkielisiltä estradeilta myös suomenkielisille.

Sotien jälkeen kotimaiseen näytelmäkirjallisuuteen kaivattiin ihmisen sisäismaailmojen tulkitsijoita. Sellaiseksi Chorell tunnustettiin. Kirjailijaa kiitettiin ihmiskuvien kaksoisvalotuksesta, jolla hän kuroi yhteen hahmojensa myötätuntoa keräävän surkeuden ja avuttomuuden.

Kansallisteatterin apulaisjohtaja Jack Witikka ja Walentin Chorell. Kuva: Suomen Kuvalehti 17/1957, 21.

Häilyvien identiteettien kuvaajan tuotanto löysi paikkansa turkulaisilla näyttämöillä. Åbo Svenska Teatern esitti kirjailijan esikoisnäytelmän vuonna 1950 ja vähän myöhemmin yksinäytöksisen kuvaelman nimeltä Haman. Vaikka Chorell tuli tunnetuksi hymyttömänä ihmisen rikkonaisuuden tulkitsijana, Turun Kaupunginteatteri esitteli hänet maaliskuussa 1957 komedialla Äidittömät, jossa dramaatikko kokeili absurdia huumoria.

Teatterinjohtaja Jouko Paavola kutsui esitystä varten ohjaajavierailulle Eine Laineen, joka mittavan teatteriuransa ohella oli tuttu radiosarja Suomisen perheen mummona. Eräs turkulaiskriitikko epäili, oliko viisasta esitellä Chorell kevyesti ja uhrata ohjaajavierailu komedian alttarille. Syy tähän oli kuitenkin ilmeinen. Jack Witikan ohjaama Äidittömät oli ollut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä suurmenestys, joka oli tuohon mennessä myyty loppuun 60 kertaa. Hieman myöhäisempi Witikan ohjaama elokuvaversio ei yltänyt näyttämötulkinnan kaltaiseen menestykseen.

Turun Kaupunginteatterin Äidittömien pölvästit mammanpojat. Hemmo Airamo professorina ja Taito Mäkelä hänen poikanaan. Kuva teoksesta Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle.

Nykynäkökulmasta draaman juoni tuntuu asenteelliselta ja kömpelöltä. Keski-ikäinen miesprofessori ja hänen aikamiespoikansa havahtuvat siihen, että perheen laiminlyöty äiti on kadonnut jälkiä jättämättä. Aikalaisyleisö näki asetelman viihdyttävänä, ja näytelmä saavutti suosiota myös Turussa. Turun Sanomien kriitikko Teppo Samooja tiivisti ensi-ilta-arvioonsa:

”Eine Laineen ohjaajavierailu oli täysi menestys. Hän oli saanut esitykseen erittäin osuvan sävyn, ryydittänyt sen räiskyvin älypanoksin, antanut tapahtumille pirteän temperamenttisen kulun sekä tavoittanut näytelmän huumorin aitona.”

Samooja osui oikeaan toppuutellessaan, että kokeilu farssilla merkitsi kirjailijalle ”lepotaukoa parempien töiden lomassa”. Turun Kaupunginteatteri jatkoi kirjailijan vakavalla tuotannolla. Vuoteen 1965 mennessä Kaupunginteatteri esitti Äidittömien jälkeen viisi Chorellin näytelmää. Sen jälkeen ihmismielen riitasointujen paikantaja katosi Kaupunginteatterin ohjelmistosta. Seitsemänkymmentäluvulla kaikui moite, että kirjailijan töistä puuttui yhteiskunnallinen näkökulma. Ajat ja yleisön toiveet olivat muuttuneet, vaikka tarkkaan katsottaessa vähintään yhteiskuntaluokat teoksissa näkyivät.

Paavo Oinonen

Lähteet:

E–o L–n [Eino Lehtinen]: Äidittömät – Turun Kaupunginteatterissa. Uusi Päivä 3.3.1957.

Lindberg, Petter: Chorell, Walentin. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [viitattu 14.5.2026].

T. S-ja [Teppo Samooja]: Walentin Chorell: Äidittömät. Turun Sanomat 3.3.1957.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

1500-luku, 1600-luku

Turun linnan vankeja 1500-luvulla

Kommentoi

Kruunun linnat olivat keskiajalta 1900-luvulle luonnollisia vankiloita. Linnaan päätymistä edelsi rikos. Vankeuden syyt jakautuivat kolmeen suurempaan ryhmään: poliittiseen vankeuteen, rikosten tuomioita edeltävään tutkintavankeuteen ja velkavankeuteen. Nämä myös erosivat toisistaan huomattavasti. Poliittiset vangit olivat niitä, jotka saivat lukea tiilenpäitä pisimpään, jopa vuosikymmeniä. Jo 1600-luvulla heidän joukkoonsa ilmaantui muitakin elinkautisvankeja, tosin harvakseltaan. Velkavankeutta käytettiin, kun tuomittu ei kyennyt maksamaan velkojaan. Tutkintavankeudessa viivyttiin viikosta joihinkin kuukausiin ennen tuomion julistamista. Tuomion jälkeen päädyttiin usein pakkotyöhön kruunun linnoituksiin. Myös esimerkiksi Viaporin linnoitusta rakennettiin vankityövoimalla. Velkavankeus puolestaan kesti vain sen aikaa, että velka tuli suoritettua. Linnat toimivat kruunun edustajien – kuninkaan ja hänen virkamiestensä – vastustajien säilytyspaikkoina. Kuuluisimpia tällaisia Turun linnan vankeja lienevät kuningas Erik XIV ja Jaakko Ilkka. 

Tämän linnan vankihuoneen kuuluisa asukas oli Erik XIV. Keijo Hakanen 1962, Turun kaupunginmuseo.

Turun linnassa laadittiin vuodesta 1569 säilyneet viikoittaiset henkikirjat, joihin merkittiin kaikki linnan ruoissa olleet henkilöt, myös vangit. Osa vangeista mainittiin nimeltä ja kotipaikan mukaan. 1610-luvun lopulta lähtien nämä linnan henkikirjat puuttuvat asiakirjoista, joten vankimäärän kehitystä ei ole mahdollista seurata kyseisellä vuosisadalla. Yleisimmin linnassa istui vain vähän vankeja kerrallaan, toisinaan ei ketään. Esimerkiksi vuonna 1584 linnassa joutuivat majailemaan viisi venäläistä poliittista vankia. Muut olivat paikallisia ja syytettyinä rikoksista. Seitsemän ensimmäisen tilikuukauden aikana rikoksista mainitaan huoruus viisi kertaa, miestappo kaksi kertaa, tappelu kolme kertaa, varkaus ja noituus kerran. Vain yksi vanki oli nainen, joka oli syyllistynyt huoruuteen naapurin isännän kanssa. Seitsemän lemulaista talonpoikaa vietti huhtikuussa parisen viikkoa linnan suojissa pahoinpideltyään kuninkaallisen majesteetin rengin. Rikollisten kotipaikoiksi mainitaan Lemu, Loimaa, Maaria, Mynämäki, Nauvo, Parainen, Satava ja Sauvo.

Vuonna 1597 vangit mainittiin vain ryhmänä ja heitä oli kerrallaan 3─31. Lähes kaikki olivat talvella 1597 Nuijasodassa vangiksi jääneitä talonpoikia Uudeltamaalta, Hämeestä ja Pohjanmaalta. Alkuvuodesta 1598 vankeja oli linnassa vain muutama. Kotoisin he olivat Liedon Vintalasta, Somerolta ja Taivassalosta ja heidän ammatteinaan mainitaan kirjuri, nimismies, pyöräntekijä ja teini eli koulupoika. Kesän alussa linnaan tuotiin vangittuna kolme romania, joiden oli kiellettyä liikkua Ruotsin valtakunnan alueella. Kesällä vankien määrä nousi, kun linnassa oli kerrallaan seitsemästä kahdeksaan sotilasta. Syksyllä herttua Kaarlen kannattajia saatiin lisää kiinni Ahvenanmaalla ja heidät tuotiin linnaan. Sotilaita syytettiin ryöstelystä, kuningas Sigismundin panettelusta ja herttua Kaarlen seuraamisesta.

Tilikauden 1599 vankimäärä oli Turun linnassa suurimmillaan joulukuussa, jolloin heitä oli 19. Vankeina mainitaan Upplannin rykmentin ratsumiehiä ja leskikuningattaren palvelijoita, jotka olivat sotavankeja. Sen sijaan Hagan rouva Cecilian kolme renkiä lienee syyllistynyt rouvansa omaisuuden varastamiseen levottoman ajan turvin. Myös vankien kotipaikat ovat laajalta alueelta; Ahvenanmaa, Nauvon Hanslax, Paraisten Granvik, Perniö, Pohjanmaa, Ruotsi, Skoone ja Vehmaa. Poikkeuksellinen vanki oli vuoden alussa linnaan tuotu pohjalainen Brusius Henriksson, joka nukahti Jumalassa 10. maaliskuuta kello yhdeksän ja kymmenen välillä päivällä. Kuten mainittu, vankeus linnassa oli yleensä tutkintavankeutta, eikä vangin ollut tarkoitus menehtyä siellä. Poikkeuksellisia olivat myös vankeuden syyt, sillä kaksi skoonelaista ratsumiestä joutui vankeuteen harjoitettuaan Turun kaupungissa väkivaltaa, ulvilalainen vaimo oli murhannut toisen vaimon ja Korppoon Lomin Ingel Hansson oli sortunut rosvoamaan toisen miehen laivan. Linnan vankilassa sai pitää hoviaan myös skoonelainen hovimies.

Herttua Kaarlen voitettua valtataistelun oli tilivuoden 1600 seitsemännellä viikolla vankeja linnassa lähes 60, mukana piispa ja useita aatelismiehiä, sotilaita ja virkamiehiä. Tilikaudella linnaan virtasi jatkuvasti vankeja tutkintavankeuteen syytettynä väkivallanteoista ja vääristä puheista levottomien vuosien aikana. Vankien määrä pieneni ja jäljelle jäivät todellisen rikoksen tehneet. Kokemäen kirkkoherra herra Hans tuotiin linnaan 14. tammikuuta ja hänen vankeutensa kesti useita kuukausia. Esimerkiksi vankiluettelossa mainitut Johan Fleming ja Hartvig Henriksson mestattiin syksyllä 1600, ja heidät mainitaan Turun tuomiokirkon haudattujen luettelossa, sillä he saivat hautauksen kirkkoon herttua Kaarlen luvalla. Vuoden 1600 kuluessa yleistyvät myös velkavankeuteen asetetut.

Vuosien 1609─10 Turun linnan manttaaliluettelo kertoo karua kieltä sota-ajasta. Suurin osa linnassa säilytetyistä vangeista oli joko oman valtakunnan sotajoukoissa rikoksia tehneitä tai niistä karanneita miehiä. Vankilassa asusti lähes koko vuoden kapteeni Mickel Bagge. Lisäksi vangittuina oli kerrallaan kuusi ratsumiestä, jotka olivat karanneet ruotsalaisista joukko-osastostaan Venäjältä. Tammikuusta helmikuuhun siellä säilytettiin kahta puolalaista vankia ja kesäkuusta marraskuuhun kahta liivinmaalaista vankia. Lokakuussa joukkoon liittyi tallinnalainen porvari. Siviilivankeja oli määrällisesti huomattavasti vähemmän. Heidät oli tuomittu ainakin tappelusta ja miestaposta. Kotoisin he olivat Kankaisista, Loimaalta, Naantalista, Paraisilta, Savosta, Turusta ja Ylä-Satakunnasta. Linnassa istuvalla Porvoon entisellä voudilla oli mahdollisesti selvittämättömiä tilejä kruunun kanssa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet: 

Kansallisarkisto, Helsinki (KA)

KA 1428, Turun linnan tilikirja 1584, 1─61; KA 1569, Turun linnan tilikirja 1597, 12─26; KA 1574, Turun linnan tilikirja 1598, 84─103v; KA 1579, Turun linnan tilikirja 1599, 66─89; KA 1585, Turun linnan tilikirja 1600, 10─19; KA 1713, Turun linnan tilikirja 1609─1610, 47─69v.

Nikula, Oscar ja Sigrid 1987: Turun kaupungin historia I─II 1521─1600. Turku.

Ruuth, J. W. 1916: Åbo stads historia under medeltiden och 1500-talet III. Helsingfors.

1800-luku, 1900-luku

Satavuotiaan syntymäpäiväjuhlat vuonna 1910

Kommentoi

Turun köyhäintalossa vietettiin harvinaista juhlaa toukokuun kuudentena päivänä vuonna 1910. Talon pitkäaikainen asukas neiti Eva Elisabeth Wechter täytti tuolloin sata vuotta, mikä teki hänestä Turun vanhimman asukkaan. Tämä luonnollisesti herätti kiinnostusta kaupunkilaisissa, ja satavuotiaalle järjestettiin näyttävät juhlat siitä huolimatta, että Wechter itse makasi vuodepotilaana siksi, että oli loukannut jalkansa.

Silmälasipäinen iäkäs nainen istuu salissa kuvan keskellä pidellen kädessään onnittelusähkeitä. Hänen ympärillään on pöydillä lukuisia kukkamaljakoita.
Eva Lisa Wechterin syntymäpäiväonnittelut kukkatervehdyksineen ja sähkeineen lienevät olleet samantapaiset kuin kuvassa olevan uusikaupunkilaisen Ika (Fredrika) Färdigin. Valokuva on päivätty 1910‒1920-luvuille. Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, Uudenkaupungin museo.

Juhlallisuuksista ei tingitty, vaikka Wechter ei köyhäintalon asukkaana kuulunutkaan kaupungin silmäätekeviin. Talossa järjestettiin kahvikestit, ja vanhusta muistettiin muun muassa kukin, rahalahjoin ja onnittelusähkeellä. ”Vanhuksen pieni huonekomero tuoksui ruusuista ja muista kukista”, Turun lehti kuvailee. Myös itse tuomiorovasti piti tilaisuudessa puheen. Syntymäpäiväjuhlista uutisoivat paikallisista sanomalehdistä ainakin Turun lehti ja Åbo Underrättelser.  

Wechter oli syntynyt Turussa vuonna 1810 naimattomalle äidille, eli hän oli syntyperältään avioton. Perheen elämä lienee ollut hyvin niukkaa ja vaatimatonta muun muassa siksi, että Wechterin äiti ei koskaan avioitunut, ja sen vuoksi perheen toimeentulo oli pelkästään äidin varassa. Merkittävä taitekohta Wechterin elämässä oli oletettavasti Turun vuoden 1827 suurpalo, vaikka lähteisiin ei olekaan tallentunut tietoja siitä, miten Wechter itse palon koki. On kuitenkin selvää, että palon raunioittamassa kaupungissa selviytyminen vaati sinnikkyyttä. Wechter löysi elantonsa palvelustöistä, sillä sanomalehdissä kerrottiin hänen ryhtyneen jo nuorena palvelijattareksi.

Köyhäintaloon Wechter oli joutunut 92-vuotiaana. Sanomalehdissä kuvattiin hänen olleen tuolloin niin sairas, että hänen luultiin kuolevan pian. Hän oli naimaton ja lapseton, ja vaikuttaa siltä, ettei hänellä ollut omaisia, jotka olisivat voineet huolehtia hänestä. Ilmeisesti köyhäintalon hyvä hoito kuitenkin auttoi Wechteriä toipumaan. Hän ”tuli uudelleen reippaaksi ja tahtoi päästä takaisin pieneen komeroonsa Luostarinmäellä, mutta suostui lopulta jäämään köyhäintaloon, missä hoito on hyvä”, kerrottiin Turun lehdessä.

Ensimmäisenä helluntaipäivänä reilu viikko satavuotisjuhlallisuuksien jälkeen Wechter menehtyi köyhäintalossa, ja talossa ryhdyttiin hautajaisjärjestelyihin. Siitä huolimatta, että Wechter oli vain noin viikkoa aikaisemmin ollut koko kaupungin juhlittu asukas ja syntymäpäiväsankari, hautajaisissa noudatettiin tavanomaista köyhäinhoidokkien hautajaisjärjestelyjen protokollaa. Arkku kuljetettiin hautausmaalle köyhäintalon vaatimattomilla ruumisvaunuilla ja laskettiin vaivaisten hautaan, joka maksoi vain kolme markkaa ja kymmenen penniä. Paikalla ei ollut saattoväkeä, eikä Wechteriä muistettu minkäänlaisin juhlallisuuksin.

Vaatimattomien hautajaisten ja näyttävien syntymäpäiväjuhlallisuuksien kontrasti oli huomattava, mikä alleviivaa Eva Wechterin huono-osaista asemaa. Tämän huomioi myös Turun lehti, joka toisaalta päätti Wechterin kuolemasta kertovan uutisen toiveikkaaseen lopetukseen: ”Meidän silmällämme katsoen oli suuri ero syntymä- ja hautauspäivän välillä. Mutta Eva Wächterillä oli ero vielä suurempi. Syntymäpäivän ilosta vaivaistalossa hänellä ei ollut paljon tietoa ‒ mutta hautauspäivänä saattoi hän iloita siinä kodissa, jossa köyhyydestä ja vaivasta ei merkkiäkään näy. Siellä on rikkautta Eva Lisa Wächterillekin.”

Noora Viljamaa

Lähteet:

Turun lehti, 7.5.1910 nro 53 ja 24.5.1910 nro 59.

Åbo Underrättelser, 7.5.1910 nro 123.

1100-luku, 1200-luku

Ravattulan kirkko Suomen varhaisimman seurakuntaelämän todistajana

Kommentoi

Kaarinan Ravattulassa, aivan nykyisen Turun kaupungin rajalla, on sijainnut pian 1100-luvun puolivälin jälkeen rakennettu kirkko. Aurajoen tuntumassa sijaitseva pieni Ristimäki-niminen moreenikumpu piti tätä salaisuutta sisällään 2010-luvulle asti. Ennen arkeologisia kaivaustutkimuksia paikan nimen oletettiin liittyvän hautauksiin. Tutkimuksissa kävi ilmi, että mäellä oli jo ennen kirkon rakentamista pieni kalmisto, johon kylän väki hautasi vainajiaan 1000-luvulta lähtien. Kirkon rakentamisen myötä paikalle muodostui laajemman yhteisön käyttämä aidattu kirkkopiha, jonka lepoon laskettiin useampi sata vainajaa.

Ravattulan kirkko sijaitsee pienellä peltojen ympäröimällä metsäkumpareella Aurajoen läheisyydessä Kaarinassa. Mäen keskellä erottuu kirkon kivijalan ennallistus ja muistoristi.  Kuva Juha Ruohonen.

Ravattulan kirkkoa voidaan perustellusti pitää Suomen vanhimpana tähän mennessä löydettynä kirkollisen rakennuksen jäännöksenä. Tämä ”Suomen vanhin kirkko” todettiin Turun yliopiston arkeologian oppiaineen tekemissä kaivauksissa vuonna 2013. Puisesta rakennuksesta oli maan alla säilynyt luonnonkivinen perustus, jonka perusteella kirkko oli noin kymmenen metriä pitkä ja kuusi metriä leveä. Siinä oli kookkaampi runkohuone ja kapeampi kuoriosa, jonka itäpäässä sijaitsi alttari. Kyse oli niin kutsutusta kapeakuorisesta kirkosta, jollaisia rakennettiin Suomeen pääasiassa 1100-luvulta 1300-luvun alkuun.

Kirkon sijainti Aurajokilaakson sydämessä tekee siitä tutkimuksellisesti erityisen merkittävän. Varsinais-Suomen väestö oli omaksunut kristinuskon jo 1000-luvulla. Arkeologiset havainnot valaisevat alueen kirkollisen järjestäytymisen varhaisinta ajanjaksoa tavalla, johon ei esimerkiksi kirjallisten lähteiden puuttuessa ole voitu päästä suoraan käsiksi. Ravattulan kohde osoittaa, että kirkollinen elämä organisoitui Aurajokilaaksossa pieniksi paikallisseurakunniksi jo 1100-luvulla. Ilmiö ajoittuu siis paljon varhaisemmaksi kuin aiemmin on ajateltu.

Paikallisesti kirkko sijaitsi keskellä sitä käyttänyttä yhteisöä. Aurajoki oli viereisen Hämeen Härkätien tavoin tärkeä kulku- ja yhdysreitti, jonka varrelle jokilaaksoon oli viimeistään rautakaudella syntynyt maataloudesta elantonsa saaneita vauraita asutuskeskittymiä. Ravattulan kirkkoa käyttänyt yhteisö koostui noin viiden toisiaan lähellä olevan kylän asukkaista. Myöhemmin historiallisella ajalla kylät tunnettiin nimillä Ravattula, Kausela, Littoinen, Kurala ja Haaga.

Ravattulan kirkko ja kirkkomaa jäivät ilmiönä suhteellisen lyhytaikaisiksi, sillä paikan käyttö jatkui korkeintaan 1230- tai 1240-luvulle. Kirkon hylkääminen voidaan liittää laajempiin hallinnollisiin toimiin Suomen lähetyshiippakunnan alueella. Vuonna 1229 annettu lupa piispanistuimen siirtämiseen johti maamme kirkollisen keskuksen syntymiseen Maarian Koroisiin, vain noin kolmen kilometrin etäisyydelle Ravattulasta. Samoihin aikoihin oli käynnissä muitakin uudistuksia, jotka viimeistään johtivat laajojen pitäjänseurakuntien syntyyn. Tarvetta pienille, muutamien kylien asukkaiden käyttämille seutukirkoille ei uudessa pitäjänseurakuntajärjestelmässä enää ollut, vaan niistä voitiin siirtyä laajoihin, kymmenien kylien yhdessä ylläpitämiin seurakuntiin.

Nykyisin Ravattulan Ristimäki muodostaa ainutlaatuisen muinaisjäännöskohteen keskellä historiallisesti kerrostunutta kulttuurimaisemaa. Kaivausten jälkeen kirkkorakennuksen kivijalan ennallistuksen itäpäähän, kirkon alttarin alkuperäiselle paikalle, pystytettiin valkoinen risti. Tutkimusten perusteella tällä paikalla oli jo läpi keskiajan ollut puinen muistoristi, jonka perusteella mäkeä oli ryhdytty kutsumaan Ristimäeksi.

Juha Ruohonen

Lähteet:

Juha Ruohonen: Ravattulan Ristimäki ja Aurajokilaakson varhaisin seurakunnallinen järjestäytyminen. Karhunhammas 22.

1900-luku

Sammontalon paternosterhissit

Kommentoi

Arkkitehti Erik Bryggmanin suunnitteleman, Yliopistonkadun ja Puolalankadun kulmassa sijaitsevan Keskinäisen vakuutusyhtiö Sammontalon rakennustyöt alkoivat vuonna 1936 ja rakennus valmistui parin vuoden kuluttua. Yhtiö muutti uusiin toimitiloihin toukokuussa 1938. Sammontalon suunnitteleminen ei ollut helppo tehtävä, sillä yhtiön hankkiman tontin Puolalankadun puolella korkeuseroa oli kadun jyrkkyyden takia kolme metriä.

Rakennus poikkeaa ulkoisesti useista muista Bryggmanin Yliopistonkadun suunnittelemista rakennuksista, sillä arkkitehti otti jo loikkaa klassismista kohti funktionalismia. Kupittaan Saven valmistamilla keramiikkalaatoilla päällystetty rakennus ihastutti aikanaan uudenaikaisuudellaan. Erityisesti pidettiin eri kerrosten hyvästä äänieristystä, jota tehostettiin erilaisilla erikoisaineilla, esimerkiksi toimistosalissa ruiskuttamalla katto ”Asbesto spraylla”. Kumma kyllä aikalaisjulkaisuissa lähinnä sivuttiin erikoisuutta, joka edelleen herättää rakennuksessa huomiota: Niin kutsuttu paternosterhissi. Sammon hissi yhdisti vaatesuojan eli pukeutumishuoneen näppärästi ylempiin konttorikerroksiin. 

Mustavalkoinen kuva rakennuksen aulasta, jossa oikealla puukehyksinen kaksiosainen lasiovi ja vasemmalla niin kutsutut paternosterhissit, eli kaksi ylös- ja alas kulkevaa hissiä. Lattia on tummista ja vaaleista puista tehdyistä neliöistä valmistettu parketti.
Sammontalon paternosterhissit alkuperäisasussaan vuonna 1939. Kuva: Hissilehti 3/1939, s. 10.

Hissityypin nimi tulee latinan ”Isä meidän” rukouksesta, sillä yksittäisen hissin sijaan perättäiset avoimet hissin korit liikkuvat jatkuvasti ketjussa ylös ja alas silmukassa kuin katolisen rukousnauhan helmet. Näitä hissejä suosittiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa hallintorakennuksissa ja suurissa konttoreissa, sillä ne pystyivät kuljettamaan enemmän henkilöitä kuin tavanomaiset hissit. Sampo-talon hissit valmisti Hissitehdas Kone Oy, joka teki taloon tavanomaisten henkilöhissien lisäksi myös uniikin itsetyhjentyvän kirjehissin. 

Videolla Sammontalon paternosterhissit toiminnassa. Ne ovat nykyään vain Turun kaupungin konsernihallinnon henkilökunnan käytössä. Video: Riku Kauhanen.

Nykyään paternosterhissit ovat useissa maissa kiellettyjä turvallisuusmääräysten tiukkenemisten vuoksi, ja jonkin aikaa aikeena oli korvata ne kaikki tavanomaisilla hisseillä. Esimerkiksi valtaosa Iso-Britannian herrahisseistä on purettu. Usein hissionnettomuuksissa on ollut kyse tapauksista, joissa henkilöhisseiksi tarkoitettuja paternostereita on käytetty samalla tavaroiden kuljettamiseen. Suomen lisäksi paternosterhissejä on jäljellä etenkin Alankomaissa, Saksassa, Tšekeissä ja Unkarissa. Muissa maissa on joitakin yksittäisiä hissejä. 

Suomessa yhä toimivia paternosterhissejä on yhteensä kuusi, joista Sammontalon hissi on ainut Helsingin ulkopuolella sijaitseva. Suomen tunnetuin paternosterhissi sijaitsee Eduskuntatalossa. Eduskuntatalon hissistä, niiden herraskaisesta vaivattomuudesta ja Isä meidän -rukouksesta tulee myös hissityypin yksi lempinimi, ”herrahissi”, mikä tarkoittaa myös etenemistä uralla poliittisin perustein. 

Muut hissit ovat Osuusliike Elannon pääkonttorissa, Helsingin Stockmannilla, KELA:n talossa Nordenskiöldinkadulla sekä entisessä Osuustukkukaupan toimitalossa Hämeenkatu 19:ssä. Myös vuonna 1936 valmistuneessa Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttorissa Aleksanterinkadulla oli paternosterhissi. Sammontalon hissi on nykyään ainoastaan henkilökunnan eli Turun kaupungin työntekijöiden käytössä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Bryggman, Erik. Keskinäisen Vakuutusyhtiö Sammon Keskustoimisto/Turku. Arkkitehti 3/1939. s. 33–47.

Hissilehti 3/1939.

Sampo: Keskinäisen vakuutusyhtiö Sammon asiamieslehti. 1.12.1938. Erikoisnumero.

Turun Sanomat 24.7.2006 https://www.ts.fi/uutiset/1074135415 (käytetty 10.5.2026)

Turunmaa 3.4.1953.

1900-luku

Turun venäläinen alipoliisimestari

Kommentoi

Luutnantti Nikolai Borisov 3. Suomenmaalaisesta tarkka-ampujarykmentistä nimitettiin kenraalikuvernöörin käskystä Turun poliisilaitoksen poliisimestarin apulaiseksi eli alipoliisimestariksi vuonna 1904. Elettiin Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäistä venäläistämiskautta, jolloin Venäjän keisarikunnan hallituspiirit hyökkäsivät suuriruhtinaskunnan autonomiaa vastaan. Borisov astui virkaansa 10. maaliskuuta 1904, ja hänet ylennettiin alikapteeniksi jo saman vuoden joulukuussa. 

Osuus teoksen Finlands statskalender för året 1910 paperisesta sivusta, jossa on tekstiä ruotsin kielellä.
Turun poliisilaitoksen virkamiehiä valtiokalenterissa, joka valmistettiin vuodelle 1910. Nikolai Borisovin kerrotaan saaneen mitalin keisarin ja keisarinnan kruunajaisten muistoksi ja maininnan ihmishengen pelastamisesta. Finlands statskalender för året 1910.  Kuvaaja: Tuukka Heikkinen, 20.2.2026.

Uusi alipoliisimestari sisällytettiin nimimerkki Tiituksen nimiluetteloon, joka julkaistiin tammikuussa 1905 Helsingin Sanomissa ja sittemmin ainakin Tampereen Uutisissa. Nimiluettelo koostui Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistä, jotka olivat venäläisiä tai suomenvenäläisiä, kuten valtionrautateiden päätirehtööri eversti Daniil Vasiljevitš Dratševski ja Turun ja Porin lääninhallituksen lääninsihteeri Aleksei Aleksandrovitš Hozjainov. Tiitus kyseenalaisti luettelonsa pohjalta Suomen Wirallisessa Lehdessä esitetyn väitteen virkakunnan suomalaistumisesta.

Marraskuussa 1905 Turun Sanomat uutisoi alipoliisimestari Borisovin saavuttaneen suurlakon aikana kaupunkilaisten yleisen suosion. Samassa kirjoituksessa kerrottiin, että paikallinen, venäläinen upseeriklubi oli erottanut hänet. Poliisiurallaan Borisov toteutti erilaisia tehtäviä, kuten kymmenen hevosen ostamisen Pietarista Turun poliisilaitoksen käyttöön läänineläinlääkäri Fabritiuksen ja ratsupoliisi Laaksosen kanssa helmikuussa ja kaupungin pika- ja kuorma-ajurien tarkastuksen Fabritiuksen avustamana joulukuussa 1908. Alipoliisimestari suoritti myös poliisimiehistölle hankittujen revolverien tarkastamista,  ja hänelle lankesi vastuu toimia vt. poliisimestarina poliisimestari Robert Westmanin lomien aikana. 

Marraskuussa 1906 nimimerkki Wisa viittasi Borisoviin kirjoituksessaan “Kirje Turusta”. Hän syytti alikapteenia venäläisestä oveluudesta. Suurlakko oli päättänyt ensimmäisen venäläistämiskauden, joka oli johtanut virkamieskunnan puhdistamiseen. Wisa väitti Borisovin voittaneen ruotsinmieliset puolelleen, eikä Mechelinin senaatilla tai Turun kaupungin viranomaisilla ollut mitään valitettavaa. Nimimerkin taakse piiloutuneen kirjoittajan linjan jyrkkyys ilmeni siitä, että hän väitti provosoivasti ilman todisteita, että ruotsinmieliset olivat epäkansallisia voimia. Nämä voimat yrittivät, nimimerkki Wisan mukaan, hankkia tukea venäläisiltä ja juutalaisilta taistelussaan suomalaisia vastaan.

Nikolai Borisov loi uraansa poliisina ristiriitaisena aikana, mistä sanomalehtiuutiset kertovat. Lehdistö välitti tietoa myös Borisovin henkilökohtaisesta elämästä. Tammikuussa 1907 hän kääntyi luterilaiseen uskoon ja sai Suomen kansalaisoikeuden, jota hän oli hakenut jo kesäkuussa 1906. Borisov jätti virkaerohakemuksensa lokakuussa 1909, jonka jälkeen hän kenties vetäytyi maaliskuussa 1907 E. W. Sahlstedtilta 7 000 markalla hankkimalleen huvilalle Littoisiin.

Tuukka Heikkinen

Lähteet:

Finlands statskalender för året 1910. Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki 1909.

Helsingin Sanomat, 18.1.1905, nro 14, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/751689?term=Tiitus&page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 30.3.2026.

Pohjois-Karjala, 24.11.1906, nro 136, s. 2–3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/681476?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 30.3.2026.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 16.3.1904, nro 63, s. 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/703646?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Suomalainen Wirallinen Lehti, 27.10.1909, nro 248, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/709251?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Tampereen Uutiset, 22.1.1905, nro 18, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/719171?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 03.04.2026.

Turun Lehti, 15.3.1904, nro 32, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1051290?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 03.04.2026.

Turun Lehti, 24.12.1904, nro 153, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1051370?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Turun Lehti, 21.6.1906, nro 72, s. 1. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1051486?page=1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Turun Sanomat, 28.11.1905, nro 271, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/733232?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 4.2.2026.

Turun Sanomat, 9.1.1907, nro 606, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/704499?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Uusi Aura, 29.9.1904, nro 112 (3-päiv. painos), s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/735028?page=2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Uusi Aura, 26.1.1907, nro 22, s. 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/801775?page=5. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Uusi Aura, 22.3.1907, nro 68, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/801855?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Uusi Aura, 22.2.1908, nro 44, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/802309?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 5.2.2026.

Uusi Aura, 3.12.1908, nro 280, s. 7. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/802749?page=7. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

Uusi Aura, 2.7.1909, nro 148, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803094?page=3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu: 3.4.2026.

1600-luku

Pyhän Mikaelin köyhät nälkävuonna 1697

Kommentoi

Kesällä 2024 Turussa suoritettiin arkeologisia kaivauksia Linnankadun varrella Kakolan rinteen juurella. Paikalta löydettiin sinne 1670-luvun puolivälissä siirretyn Turun köyhäinhuoneen Pyhän Mikaelin kirkon nurkka ja noin 400 vainajaa, joiden jäänteet tutkitaan ennen kuin ne lasketaan takaisin haudan rauhaan. Vuonna 1697 vallinnut raskas nälänhätä surmasi köyhäinhuoneen asukkeja ja 300 muualta kaupunkiin vaeltanutta kerjäläistä, joista osa haudattiin köyhäinhuoneen hautausmaahan ja osa tilapäiseen hautausmaahan Hämeentullin ulkopuolelle, sillä Pyhän Mikaelin hautausmaasta loppui tila. Mitä me tiedämme köyhäinhuoneen oloista tuona raskaana aikana?

Pyhän Mikaelin kirkko merkittynä Linnankadun varrelle Gadolinin kartassa 1700-luvun puolivälissä. Kuva: P.T.Kuusiluoma 2006.

Kaupungin velvollisuutena oli huolehtia vain omista köyhistään, kaupungin lapsista, jotka olivat syntyneet Turussa, tai niistä, jotka olivat tehneet työnsä ja maksaneet veronsa kaupungissa. Ulkopaikkakuntalaiset lähetettiin kotipitäjänsä elätettäväksi. Tämä perustui vuonna 1617 annettuun Örebron sääntöön, jossa kukin seurakunta määrättiin huolehtimaan itse köyhistään. Lisäksi kaupungin tuli haudata köyhänsä kunniallisesti, mikäli sukulaisilta saatavia tai muita varoja ei ollut.

Esimerkiksi leski Elin Jöransdotter anoi elokuussa 1697 alamaisesti, että hän saisi kaupungin hospitaalista jotakin elantoa kurjuuteensa ja köyhyyteensä. Hänen miehensä porvari Henrik Arkapoika oli maksanut kaupungille veronsa vajaan 30 vuoden ajan. Raatimies Bertil Letzle kertoi, että hospitaalista oli kuollut 16 hoidokkia, joten sen varoista voitaisiin maksaa Elinille jotakin.

Kaupungin hospitaalin eli köyhäinhuoneen taloutta valvoi vuosittain neljä raadin tehtävään määräämää porvaria. Heistä yhdellä oli vetovastuu vuorotellen kuukauden ajan. Taloudenhoitajat valittiin yksi kustakin kaupungin neljästä korttelista eli kaupunginosasta. Lisäksi hospitaalin saarnaaja Samuel Justander oli vastuussa ruokatavaroista ja haloista, joita köyhille toimitettiin elannoksi ja lämmöksi. 

Köyhäinhuoneen asukkien ja taloudenhoitajien käsitykset riittävästä elannosta menivät ristiin etenkin nälkävuosina. Kaupungin hospitaalin hoidokit valittivat siten tammikuussa 1697 taloudenhoitajista, että ensinnäkin ruokaa saatiin liian vähän ja lisäksi polttopuista ja lämmöstä oli pulaa. Taloudenhoitaja kauppias Gabriel Miltopaeus vastasi, että ruokaa oli toimitettu hänen edeltäjiensä tapaan, ja hän oli juuri ostanut kymmenen kuormaa polttopuita köyhille. Köyhien todettiinkin polttaneet puuta turhaan, mitä tämä sitten tarkoittikin. 

*

Hospitaalin asukkien toimeentulo oli nälkävuosina vaarassa, sillä sen tulojen maksamiseen määrätyt porvarit olivat halukkaampia käyttämään viljansa itse tai myymään sen. Siksi raati päätti kirjoittaa heinäkuussa 1697 maaherralle saadakseen siihen määrätyt porvarit toimittamaan viljaa köyhäinhuoneeseen.

Kun elämä hospitaalissa kävi niukaksi, lähti sen asukkeja kaupungille kerjäämään elantoaan kaupunkilaisilta. Heillä ei ollut kuitenkaan oikeutta poistua hospitaalista ja aiheuttaa häiriötä. Siksi raastuvassa luettiin maaherran 2.10.1697 antama kirje, jonka mukaan maistraatin tuli huolehtia jatkossa siitä, etteivät köyhäinhoidon piirissä olevat hospitaalin asukkaat häirinneet porvareita näiden kotona. Tehtävä määrättiin hospitaalin renkien hoidettavaksi.

Köyhien vainajien hautaamisesta koitui paljon työtä ruumiista huolehtineille, ja raati joutui huomauttamaan myös vainajien kunniallisesta kohtelusta. Hospitaalin taloudenhoitajille ilmoitettiin siten huhtikuussa 1697 kuolleiden määrän noustessa, että heidän piti määrätä hospitaalin rengeille palkka siitä, että heillä oli paljon työtä. Kun kaksi haudankaivajaa ei riittänyt, päätti raati toukokuussa 1697 ottaa neljä köyhää renkiä kaivamaan hautoja. Palkaksi heille kullekin luvattiin 20 kuparitaalaria ja lisäksi mahdollisesti köyhiltä tuleva perintö. Kaupungin ajureille huomautettiin, että heidän tuli kohdella kunniallisesti niitä ruumiita, joita he ajoivat hospitaalin hautausmaahan, jotta asiasta ei tullut enää valituksia.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

KA (Kansallisarkisto) z:64, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 1697, passim.

1900-luku, 2000-luku

Perheväkivalta päättyi tappoon Koulukadulla

Kommentoi

Helmikuun 28. päivänä vuonna 1948 Turun ja Porin läänissä oli odotettavissa heikkoa tai kohtalaista lounaistuulta ja enimmäkseen kaunista säätä. Oli lauantai ja vietettiin Kalevalan päivää sekä Turun yliopiston vuosijuhlaa. Samana päivänä mies ampui vaimoaan kuolettavasti osoitteessa Koulukatu 20.

Tuona päivänä turkulainen ”metallialan taitava työmies” meni etsimään vaimoaan tämän sisaren kotoa taskussaan Nagant-revolveri. Mies päästettiin sisälle asuntoon ja hetken keskusteltuaan vaimonsa kanssa asunnon keittiössä, hän otti revolverinsa ja ampui sillä kaikkiaan neljä kertaa. Yksi luodeista osui vaimoa päähään. Tämän jälkeen mies otti veitsen käteensä ja viilsi sillä itseään kaulaan. Tapahtumia todistanut silminnäkijä, ilmeisesti uhrin sisko, hälytti apua paikalle ja molemmat loukkaantuneet kuljetettiin Turun lääninsairaalaan hoidettaviksi. Leikkauksesta huolimatta vaimo kuoli saamiinsa vammoihin muutama päivä tapahtuneen jälkeen. Hänet haudattiin Turun vanhalle hautausmaalle maaliskuussa. Sen sijaan kuolettavan laukauksen ampunut puoliso selvisi itseaiheutetuista vammoistaan ja mielentilan selvittelyn jälkeen hänet tuomittiin syksyllä 1948 kuritushuonerangaistukseen kymmeneksi vuodeksi vaimonsa taposta.

Mies ampui puolisoaan kohti Nagant-revolverilla, joista suurin osa valmistettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella Venäjällä / Neuvostoliitossa. Wikimedia Commons.

Uutinen väkivaltaisesta välienselvittelystä levisi lehdistön välityksellä ympäri Suomea. Otsikot kertoivat niin verityöstä, verinäytelmästä, perhemurhenäytelmästä kuin avioliittotragediasta. Lopulta ainakin 35 sanomalehteä julkaisi uutisen aiheesta maaliskuun puoliväliin mennessä.

Lehtikirjoitusten perusteella murhattu vaimo oli asunut tilapäisesti siskonsa luona jo pidemmän ajan. Ilmeisesti mies oli ollut päihtynyt mennessään selvittelemään tilannetta ja hakemaan vaimoaan takaisin. Lehdistössä murhatyön syyksi ilmoitettiin ”avioliitossa sattuneet ristiriitaisuudet”. Mies oli käyttänyt usein alkoholia ja pahoinpidellyt puolisoaan päihtyneenä sekä uhannut tämän henkeä. Vaimo oli yrittänyt saada avioeron puolisostaan, mutta tämä ei ollut siihen suostunut. Oikeudenkäynnissä mies kertoi osuneensa vaimoonsa vahingossa, ja väitti ettei hänen tarkoituksenaan ollut tappaa tätä. Väitteistään huolimatta hän oli kuitenkin hankkinut mustasta pörssistä aseen, ja ampui sillä useita laukauksia vaimonsa sisaren asunnossa.

Kulttuurihistorioitsija Rauno Lahtinen on kirjoittanut teoksen Murhia ja hirmutekoja Turussa (2021), mutta tämä Koulukadulla tapahtunut verityö ei ole mukana hänen kirjassaan. Se noudattaa kuitenkin Lahtisen teoksessa esille tulevien tapausten kaavaa, jonka perusteella tappoon päättynyt väkivalta ei ollut ajalle vierasta. Myöskään itsemurha tapon jälkeen ei ollut harvinaista. Näin kävi tässäkin tapauksessa, vaikka tuomittu jäi yrityksestään huolimatta henkiin. Lahtisen mukaan ampuma-aseiden hallussapitoa rajattiin ensimmäisen kerran lailla vuonna 1933, jonka jälkeen aseiden hallussapitoon tarvittiin poliisin lupa. Lakia kiristettiin vielä kaksi vuotta ennen Koulukadun surmaa, jolloin taskuaseen sai hankkia vain työtarpeeseen. Valitettavasti tämäkin tarina osoittaa, että aseita kuitenkin kaupattiin pimeästi niitä haluaville.

Koulukadun verityö ei ollut siis omana aikanaan ennenkuulumaton, vaan yksi muiden murhien ja tappojen joukossa. Valitettavasti tällaiset tapaukset eivät ole harvinaisia tänäkään päivänä. Pelkästään vuoden 2026 maaliskuun loppuun mennessä on uutisoitu kahdeksan naisen kuolleen lähisuhdeväkivallan seurauksena. Kaksi heistä on kuollut Turussa. Näiden tapausten suhteen on myös huomioitava, että usein vain kuolemaan johtaneet väkivaltatilanteet päätyvät otsikoihin.

Johanna Latva ja Otto Latva

Lähteet:

Naisjärjestöt Yhteistyössä Nytkis ry. ”8 tapettua naista kolmessa. Kuukaudessa” @nytkis_ry – Instagramtili. 27.3.2026. https://www.instagram.com/p/DWYjyMTDFg-/.

Rauno Lahtinen. Murhia ja hirmutekoja Turussa. Turku: Sammakko, 2021.

Raahen Seutu 3.4.1948.

Sosialisti 6.11.1948.

Turun Sanomat 29.2.1948; 3.4.1948; 6.11.1948.

Uusi Aura 29.2.1948

Uusi Suomi 29.2.1948