1800-luku

Rosa Clay esiintyi yleisölle lähetyshuoneella

Kommentoi

Sanomia Turusta uutisoi alkukesästä 1888 kaukaisista matkustajista, jotka olivat saapuneet Turkuun lähetysalalta Owambosta, nykyisen Pohjois-Namibian ja Etelä-Angolan alueelta. Nämä matkustajat olivat lähetyssaarnaaja Kaarle August Weikkolin perheineen sekä tekstissä erikseen mainittu, Afrikassa syntynyt ja siellä kastettu tyttö, joka esiintyi pari päivää myöhemmin Turussa lähetysrukouksessa lähetyshuoneessa. Tämä tyttö oli Ida ja Kaarle Weikkolinin kasvattitytär Rosa Clay, joka jäi Suomeen asumaan seuraaviksi 16 vuodeksi ja oli tiettävästi ensimmäinen afrikkalaistaustainen henkilö, joka sai Suomen (suuriruhtinaskunnan) kansalaisuuden vuonna 1899.

Rosa Clay käyntikorttikuvassa vuonna 1889. Charles Riis & C:o. Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Rosa Clay oli syntynyt Omarurussa elokuussa 1875 ja oli Suomeen tullessaan hieman alle 13-vuotias. Hänen vanhempansa olivat brittiläinen kauppias Charles John Clay ja omarurulainen damara-kansaan kuulunut nainen, jonka nimestä ei ole mainintaa kirjallisissa lähteissä. Rosan isä antoi tyttärensä Ida ja Kaarle Weikkolinin hoitoon tytön ollessa 4-vuotias. Weikkolinien palatessa Suomeen 5-vuotiaan Johannes-poikansa kanssa vuonna 1888 otettiin Rosa mukaan ilmeisesti tämän biologisen isän pyynnöstä, jotta Rosa voisi saada koulutuksen Suomessa ja mahdollisesti palata aikuisena opettajaksi Lounais-Afrikkaan. Rosa itse muisteli myöhemmin ihastuneensa uuteen kotimaahansa heti, kun Turun saaristo tuli näkyviin laivalta katsottuna.

Turun lähetyshuoneessa Clay esitti ensi kertaa urkuharmonin säestyksellä hengellisiä lauluja, joiden sanat Kaarle Weikkolin tulkitsi suomeksi kuuntelemaan saapuneelle yleisölle. Vuosikymmeniä myöhemmin amerikansuomalaisen Arvo Lindewallin Claysta kirjoittamassa elämäkertateoksessa Rosalia (1942) Clay kuvaili Turun tapahtumia ja näitä seuranneita esityksiä muualla Suomessa ”ilveilynä hänen kustannuksellaan”. Tilaisuudet olivat houkutelleet paljon yleisöä, joka oli utelias näkemään ja kuulemaan afrikkalaistytön esittävän rukouksia ja lauluja paikallisilla kielillä. Owambon alueella puhutun ndongan kielen lisäksi näihin kuului Claylle vieraampi ”maiskutuskieli” eli namojen ja damarojen puhuma khoekhoe, jota hän itse piti rumana ja jolla esiintymisen hän koki nöyryyttävänä. Clayn oli kuitenkin seurattava kasvatti-isäänsä lähetyskokouksissa ympäri Suomea myös kahtena seuraavana joulunaikana ja kesänä. Kokouksissa hän muun muassa myi kirjoja ja valokuviaan.

Kaarle Weikkolinin viimeinen Owambon jakso päättyi hänen kuolemaansa vuonna 1891, kun kuumetauti vei hänestä voiton. Suomeen jäänyt Rosa Clay kasvoi aikuiseksi ensin Kaarlen vanhempien ja myöhemmin yksinhuoltajaksi jääneen Ida Weikkolinin huomassa. Clay valmistui kansakoulunopettajaksi Sortavalan seminaarista ja toimi opettajana joitakin vuosia ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin kesäkuussa 1904. Muuttopäätökseen vaikuttivat ilmeisesti osaltaan kokemukset rasistisesta häirinnästä Kuopiossa, Helsingissä ja Tampereella. Rosa Clay, myöhemmin Lemberg, vietti loppuelämänsä Yhdysvalloissa.

Raita Merivirta

Lähteet:

Kaukaisia matkustajia. Sanomia Turusta 6.6.1888. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/413311?page=2

Lindewall, Arvo. Rosalia. Yonkers, NY: Kansallinen kustannuskomitea, 1942.

Merivirta, Raita: ‘Bitter Memories of a Racialised Childhood: The Experiences of Rosa Clay, the First Finn of African Descent, in Finland in the Late Nineteenth Century.’ Immigrants & Minorities, 1-30. Published online 30 July 2026. https://doi.org/10.1080/02619288.2026.2706806

Merivirta, Raita: ‘The multi-ethnic family connections of Rosa Clay, the first Finn of African descent, in late nineteenth-century South West Africa.’ Immigrants & Minorities 44(2), 2026, 270–298. Published online 15 Dec 2025. https://doi.org/10.1080/02619288.2025.2596163

1500-luku

Turkulaiset Hemmingiä juhlimassa

Kommentoi

Kun Autuaan Hemmingin reliikkien siirtämisjuhlaa suunniteltiin kesälle 1514, historiallisen mittavat juhlajärjestelyt eivät olleet hiippakunnan johdolle saati kaupunkilaisille tuttua puuhaa: Turussa ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa pariin sataan vuoteen. Juhlien suunnitteluun saatiin onneksi apua kokeneelta mieheltä, joka oli kaiken kukkuraksi juhlien päähenkilön kaima: Linköpingin piispa Hemming Gadh kirjoitti turkulaisille yksityiskohtaiset ohjeet.

Kirkon ja katujen koristelun sekä liturgian eri vaiheiden lisäksi Gadh otti huomioon myös ravitsemuksen. Kirkonmenojen jälkeen tuomiokapitulin jäsenet kunniavieraineen nauttisivat komean juhla-aterian, jonka aikana luettaisiin ääneen kertomuksia Autuaan Hemmingin elämästä ja ihmeistä. Kaupunkilaisia hän kehotti menemään kotiinsa herkuttelemaan kinkulla, jos sitä oli saatavilla, ja juomaan hyvää suomalaista olutta.

Aarno Karimo, 1938: Keskiajan kaupunki, opetustaulu. WSOY. Turun kaupunginmuseo.

Gadh tiesi mistä puhui, koska hän oli ollut mukana useammassa kanonisaatio- ja translaatiojuhlassa ja nähnyt suuren maailman pyhimysjuhlia Roomassa asti. Ajallisesti ja maantieteellisesti lähin vertailukohta oli kuitenkin Katariina Vadstenalaisen reliikkien siirtämisjuhla Vadstenassa vuonna 1489. Juhlasta on säilynyt kaksi aikalaiskuvausta, joiden yksityiskohtia voi kuvitella myös Hemmingin juhlapäivästä hurmaantuneeseen Turkuun. Vadstenassa Katarinan reliikkejä kannettiin juhlakulkueessa, johon tuotiin mukaan myös muut Vadstenan reliikkiaarteet. Satoja ihmisiä kerääntyi kirkkoon, kirkkomaalle, heitä istui kirkkomaan aidoilla, ja väkeä oli kiivennyt kirkkoa ympäröivien talojen katoillekin nähdäkseen edes vilauksen juhlakulkueesta ja reliikeistä. Paikalle tulleita ihmisiä palkittiin aneilla sekä kosketusreliikeillä: heillä oli mahdollisuus saada mukaansa pisara pyhää vettä, jolla Katarinan luita oli huuhdeltu. Tällaisia tilanteita ei Turun juhlasta ole taltioitu, mutta väenpaljous oli varmasti samaa kokoluokkaa. Turussakin osallistujat lienevät saaneen juhlan kunniaksi sekä aneita että jonkin materiaalisen muiston – ainakin pyhimystä esittävän painokuvan, joita oli teetetty satamäärin juhlapäivänä jaettavaksi.

Sofia Lahti

Lähteet:

Den stora kyrkofesten för Sankta Katarina i Vadstena år 1489: samtida texter med översättning och kommentar. Utgivna genom Birgitta Fritz och Lars Elfving, 2004. Kungl. samfundet för utgivande av handskrifter rörande Skandinaviens historia: Handlingar, del 27. Uppsala: Swedish Science Press.

Diarium Vadstenense. The Memorial Book of Vadstena Abbey. A Critical Edition with Introduction. Clas Gejrot, 1988 (ed.). Stockholm: Almqvist & Wiksell International.

Diplomatarium Fennicum 5715, 5716 (https://df.narc.fi/document/5715, /5716)

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.

1300-luku, 1500-luku

Kuvat Autuaan Hemmingin reliikkijuhlassa 1514, osa 2: Kirkko täynnä kuvia

Kommentoi

1500-luvulle tultaessa Turun piispa Hemmingin (n. 1290–1366) pyhimysmaine oli kasvanut Turun hiippakunnassa ja Uppsalan arkkihiippakunnassa siihen mittaan, että häneen liittyviä ihmeitä oli koottu riittävästi ja kanonisatioprosessi saattoi alkaa. Translaatiojuhlassa kesällä 1514 Hemmingin ihmeitä luettiin Turussa ääneen juhlaväelle. Ei ole tiedossa, oliko ihmekokoelmasta vain käsikirjoitusversioita vai oliko siitä jo kenties tehty kirjapainokopioita. Yhtäkään kappaletta ihmekokoelmasta ei valitettavasti nykyään tunneta. Niinpä ei myöskään ole tiedossa, olisiko ihmekokoelma ollut kuvitettu.

Piispa Hemmingin sinetti, 1350. Lähde: Ilmari Salomies: Suomen kirkon historia I: Suomen kirkko keskiaikana, Helsinki 1944 / Wikimedia Commons.

Myös Hemmingin kuvat loistavat poissaolollaan. Ainoat todennäköisesti häntä esittävät kuvat ovat hänen piispallisessa sinetissään sekä Urjalan kirkon alttarikaapin paneelimaalauksessa. Myös Turun tuomiokirkossa on melko varmasti ollut pysyvästi vähintään yksi kuva Hemmingistä, esimerkiksi kaiverruksena tai reliefinä hänen hautansa kannessa, mutta sellaista ei ole säilynyt.

Translaatiojuhlan suunnitelmassa kuvaillaan, millaisia kuvia Hemmingistä piti valmistaa juhlaa varten. Kaupungille teetettäisiin satoja pienempiä painokuvia, mutta myös kirkossa kuvia olisi useita, kaikissa ovissa ja pylväissä sekä pylväiden väliin ripustettuna. Suurin, maalattu kuva piti tehdä kaksipuolisena, jotta se näkyisi joka suunnasta. Myös Hemmingin reliikeille tehdyssä uudessa, kultavärillä maalatussa reliikkiarkussa tulisi olla jokaisella sivustalla Hemmingin kuva reliefinä tai maalattuna. Kun arkkua kannettaisiin juhlakulkueessa, sen yläpuolella kannettaisiin kevyttä baldakiinia (eräänlaista katosta), jossa olisi myös suuria, värikkäitä Hemmingin kuvia. Kuvia on varmasti säilytetty kirkossa juhlan jälkeenkin, mutta nähtävästi yhtäkään ei ole säilynyt tähän päivään asti.

Miltä Hemming olisi kuvassa näyttänyt? Koska hän ei kuollut marttyyrinä, hänen kuvaansa ei kuulunut kärsimykseen viittaavaa esinettä eikä myöskään jalkojen alla makaavaa vihamiestä kuten Pyhällä Henrikillä. Hemming on varmasti kuvattu samaan tapaan kuin sinettikuvassa ja Urjalan maalauksessa: tavallisissa piispan varusteissa hiippoineen ja sauvoineen, pyhimyskehä pään takana komeillen. Ehkä kädessä on ollut kirja oppineisuuden merkkinä ja kenties jokin Turun hiippakuntaan viittaava symboli. Juhlaan teetettävissä kuvissa piti näkyä piispan itsensä lisäksi myös hänen vaakunansa, mutta sen ulkomuoto on myös nykyisin tuntematon.

Sofia Lahti

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum 5715, 5716 (https://df.narc.fi/document/5715, /5716).

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.

Sofia Lahti: Poissaoleva pannisellus. Kuvakalske-blogi 2023 (https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/2023/12/19/poissaoleva-pannisellus/).

1300-luku, 1400-luku, 1500-luku

Kuvat Autuaan Hemmingin reliikkijuhlassa 1514, osa 1: Painokuvat myöhäiskeskiajan massamediana

Kommentoi

Vain muutamaa vuotta ennen reformaation tuomia hartauskulttuurin muutoksia Turku koki historiansa suurimman pyhimysjuhlan. Piispa Hemmingin (n. 1290–1366) reliikkien siirtämiseen haudasta uuteen reliikkiarkkuun oli saatu paavillinen lupa. Juhlavalmisteluita varten laadittu yksityiskohtainen suunnitelma on ainoa laatuaan Suomessa.

Reliikkilipas, mahdollisesti Hemmingin reliikeille, 1400-luku, Turun tuomiokirkko. Kuva: P.O. Welin, Museovirasto, finna.fi.

Samantapainen suuri juhla oli järjestetty varmasti myös vuoden 1300 paikkeilla, kun Pyhän Henrikin reliikkejä tuotiin Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon, mutta siitä ei ole säilynyt tarkempia tietoja. On myös syytä olettaa, että vuonna 1514 resurssit juhlimiseen olivat vielä suuremmat kuin kaksisataa vuotta aikaisemmin.

Koko kaupunki valmisteltiin juhlan näyttämöksi, vaikka pyhimmät tapahtumat toki keskittyivät Tuomiokirkkoon. Kaupunkilaisia kehotettiin siivoamaan katunsa ja koristelemaan ne lehvillä Hemmingin kunniaksi. Kirkkoon mahtuneita osallistujia aiottiin suunnitelman mukaan ällistyttää muun muassa pienimuotoisilla ilotulituksilla ja holveissa lentävillä linnuilla.

Suunnitelma on historiallinen myös kuvien käytön kannalta. Se on ainoa dokumentti painettujen pyhimyskuvien käytöstä eräänlaisena massamediana keskiajan Suomessa. Painotekniikka mahdollisti suuren kuvamäärän tuottamisen ja levittämisen ennennäkemättömässä mittakaavassa. Tieto Hemmingistä ja juhlasta levisi tehokkaasti ympäri kaupunkia, kun 500–600 painokuvaa ripustettiin kaduille ja jaettiin juhlaväelle. Kuva esitti Hemmingiä piispallisine vaakunoineen.

Painokuvat eivät olleet kierrätykseen päätyvää kertakäyttötavaraa, vaan niistä tuli varmasti vaalittuja hartauskuvia turkulaisiin koteihin ja sukupolvelta toiselle periytyviä muistoja Turun suuresta pyhimysjuhlasta. Yhtäkään tällaista Hemmingin kuvaa ei ole säilynyt, mutta vastaavanlaisia painettuja pyhimyskuvia tunnetaan muualta Euroopasta.

Sofia Lahti

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum 5715 (https://df.narc.fi/document/5715).

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.

1900-luku

Taikalyhtyjä Turussa 1900-luvun alussa

Kommentoi

Torstai-iltana 4. tammikuuta vuonna 1900 Turun Puutarhakatu 8:ssä järjestetyssä tilaisuudessa oli käytössä uusinta huipputeknologiaa. Yleisöä viihdytettiin esittämällä taikalyhdyllä kuvia eteläisen Afrikan Transvaalista.

Sähköllä toimiva taikalyhty 1900-luvun alusta. Kuvat lasilevyllä liu’utettiin objektiivin ja rungon välissä näkyvään rakoon. Kuva: CC BY-NC-ND 4.0: Tiedemuseo Liekki.

Kristillisen siveellisen raittiusseuran tiloissa järjestetty luentotilaisuus oli osa uutta Suomeen saapunutta trendiä, jossa niin sanotulla taikalyhdyllä, tai laterna magicalla, voitiin heijastaa kuvia. Seinälle parin metrin kokoisiksi heijastetut kuvat tarjosivat yleisölle uudenlaisen tavan omaksua erilaisissa iltamissa pidettyjen luentojen aiheita. Kyseessä oli siis varhainen diaprojektori. 1900-luvun taitteessa monissa sanomalehtiuutisissa kerrottiin, kuinka hyvin tällaiset seinälle ”kuin taiotut” kuvat viihdyttivät luentovieraita.

Taikalyhtyjen saapuminen Suomeen otti aikansa. Itse teknologiaa, jolla lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa lampun ja linssien avulla seinälle, kehitettiin Keski-Euroopassa jo 1600-luvulla. Taikalyhtyjen suosio spektaakkelina kasvoi keski-Euroopassa erityisesti 1800-luvun puolessa välissä, kun taikalyhtyihin käytettäville lasilevyille saatiin painettua valokuvia. Näin esimerkiksi eri maita, rakennuksia tai maisemia käsitteleviä luentoja voitiin kuvittaa aiempaa tarkemmilla ja hienommilla taikalyhtykuvilla. Heijastettujen kuvien esittämisestä muodostui oma viihdemuotonsa. Taikalyhtyluentojen kulta-aikana 1870-luvulta 1910-luvulle taikalyhtykuvien ja niitä varten kirjoitettujen valmiiden luentotekstien myymiseksi kehittyi laajoja verkostoja, jotka ulottuivat Euroopasta Amerikkaan ja aina Australiaan asti. Tuona aikana teknologia levisi myös Suomeen.

Varhaisia taikalyhtyjen omaksujia Suomessa 1800-luvun lopussa olivat suomalaisen sirkuksen pioneerit Westerlundin veljekset. Heidän esityksissään taikalyhdyillä kuvitettiin muun muassa satuja. Pian myös yhdistykset kuten Raittiuden ystävät ja Kansanvalistusseura rupesivat laatimaan omia taikalyhtyluentojaan osana raittiustyötänsä ja suomalaisen kansan sivistämistä.

Turun Puutarhakadulla järjestetyn Transvaal-aiheisen taikalyhtyluennon taustalla oli Uusi Aura -lehden päätoimittaja Juho Heikki Kala. Eräät ”länsisuomalaiset ylioppilaat” olivat löytäneet Kansanvalistusseuran ilmaiseksi lainaamista taikalyhtyluennoista kyseisen kuvasarjan ja ilmeisesti englanninkielisen kuvasarjaan kuuluneen luentovihon. Ylioppilaat olivat pyytäneet J. H. Kalaa kääntämään luennon suomeksi, minkä jälkeen Kala itse esitti luentoa Kristillisen raittiusseuran tilaisuuksissa. Luento sai turkulaisissa sanomalehdissä kiitosta siitä, että se ”kuwaa sikäläisiä kaupunkeja, näköaloja ja kansantyyppejä. Tällaisten kuwain awulla selwenee esitys, josta siten myöskin paljoa kauemmin säilyy muistissa”. Tämän tarkempaa tietoa luennon varsinaisesta sisällöstä ei ole säilynyt.

Vaikka niin Turussa kuin ympäri Eurooppaa esitetyistä taikalyhtyluennoista usein korostettiin niiden viihdyttävyyttä, aina yleisö ei kuitenkaan jaksanut kuvista kiinnostua. Tammikuussa 1900 Heinolassa pidetyissä iltamissa esitetystä taikalyhtyluennosta uutisoitiin, että yleisöstä oli kuulunut kommentti: ”Kuwista me wiisi; joka tanssii, niin se tanssii ja joka ei tanssi se lähtee kotiaan.”

Mikko Myllyntausta

Lähteet:

Kansanvalistusseuran arkisto, Kansallisarkisto, Ca:3 Pöytäkirjat 1892–1901.

Jyränkö, nro 4, 11.1.1900, Heinola, s. 3.

”Mikä on taikalyhty?”, Satakunta, nro 5, 12.1.1901, Pori, s. 2.

Sanomia Turusta, nro 3, 4.1.1900, Turku, s. 2–3.

Uusi Aura, nro 12, 17.1.1900, Turku, s. 2.

”Wiipurista. Kirje Uudeltakirkolta”, Ilmarinen, nro 136, 19.11.1885, Viipuri, s. 1.

1200-luku

Paavin bulla 23.1.1229

Kommentoi

Suomen historian keskeinen ja kiistelty dokumentti on paavi Gregorius IX:n kirje, joka on päivätty Perugiassa 23. tammikuuta ”hänen paaviutensa toisena vuonna” eli vuonna 1229. Kirjettä ei ole säilynyt alkuperäisenä, mutta siitä on kopio Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa, jonne se on kirjattu 1400-luvulla. Aikanaan kyse ei ollut yksittäisestä kirjeestä, vaan se oli osa laajempaa paavillisten asiakirjojen ja toimenpiteiden kokonaisuutta.

Ote Turun tuomiokirkon Mustasta kirjasta. Kuva: Diplomatarium Fennicum.

Teksti on latinankielinen, ja se on sittemmin julkaistu Diplomatarium Fennicumissa seuraavasti:

”Gregorius episcopus, seruus seruorum Dej, venerabilj fratri episcopo Lincopensi et dilectis filiis abbatj de Gutlandia, Cisterciensis ordinis, et preposito de Visby, Lincopensis dyocesis, salutem et apostolicam benediccionem. Venerabilis frater noster Finlandensis episcopus nobis exposuit, quod in primitiua christianitatis plantacione in partibus illis cathedralis ecclesia sua fuit in loco minus ydoneo constituta; vnde petebat, vt [cum] nunc plura loca, crescente in eisdem partibus per Dei graciam fide katholica, magis ad hoc commoda esse noscantur, transferri episcopalem sedem ad locum competenciorem in sua dyocesi mandaremus. Quocirca discrecionj vestre per apostolica scripta mandamus, quatenus, inquisita super hoc diligencius veritate, si rem inueneritis ita esse, cum consilio eiusdem episcopi et clericorum suorum transferatis auctoritate nostra sedem eandem ad locum in eadem diocesi magis aptum. Quod si non omnes hiis exequendis potueritis interesse, tu, frater episcope, cum eorum altero ea nichilominus exequaris. Datum Perusij x kalendas Februarij pontificatus nostri anno secundo.”

Kirjeen suomennos on julkaistu Suomen historian dokumentteja -teoksessa vuonna 1968 Paavo Nummisen kääntämänä:

”Gregorius piispa, Jumalan palvelijoiden palvelija, esittää kunnianarvoiselle veljelle Linköpingin piispalle, rakkaille pojillensa Gotlannin apotille cisterciläisjärjestöstä ja Visbyn tuomiorovastille [oik. rovastille], Linköpingin hiippakuntaa, tervehdyksen ja apostolisen siunauksen. Kunnianarvoinen veljenne [oik. veljemme] Suomen piispa on esittänyt meille, että alkavassa kristillisyyden istutuksessa niillä seuduilla, missä hänen tuomiokirkkonsa on ollut, se on sijainnut vähemmän sopivalla paikalla; siksi hän on pyytänyt, että kun nyt, katolisen uskon niillä seuduilla Jumalan armosta kasvaessa, on tiedossa useita tähän soveliaita paikkoja, määräisimme piispanistuimen siirrettäväksi edullisemmalle paikalle hänen hiippakunnassaan. Sen vuoksi määräämme Teidän järkevyydellenne apostolisten kirjoitusten kautta, että tutkittuanne tarkoin tosiasioita tässä suhteessa, jos havaitsette hyväksi, yhdessä saman piispan ja hänen pappiensa neuvoston kanssa siirrätte meidän valtuudellamme samaisen istuimen samassa hiippakunnassa sopivammalle paikalle. Mutta jos ette kaikki voi ottaa osaa tämän toimeenpanemiseen, niin sinä, veli piispa, pane se siitä huolimatta täytäntöön toisen heistä kanssa. Annettu Perugiassa tammikuun 23. päivänä paaviutemme toisena vuonna.”

Kirjeessä mainitaan paikkakuntia, Perugian ohella Gotlanti, Linköping ja Visby. Tekstissä viitataan myös Suomen piispaan (”Finlandensis episcopus”), mutta ei tarkkaan kerrota, missä piispanistuin on sijainnut, eikä mainita piispan nimeä. Kirje kehottaa Linköpingin piispaa ryhtymään toimenpiteisiin, jotta piispanistuin saataisiin siirrettyä ”sopivammalle paikalle”. Kirjeen mukaan hiippakunnan alueella oli ”useita tähän soveliaita paikkoja”, mikä kirjeessä tukee toteamusta siitä, että katolinen usko olisi alueella vahvistunut. Kirje on kaikesta päätellen alku pidemmälle prosessille, eikä sen perusteella voi vetää johtopäätöstä, että tapahtumat olisivat välittömästi edenneet.

Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa paavin bulla on otsikoitu, ja otsikon kirjoittaja on tulkinnut kirjeen liittyvän kirkon siirtoon a Rænthamækj vsque huc, ”Räntämäeltä tänne”. Kirjeen tulkintaperinne ulottuu siis syvälle historiaan, mutta olennaista on, ettei kirje itsessään sisällä paikannimiä. Viittaus Räntämäkeen, ja siis Koroisiin, on tullut vasta myöhemmin. Sittemmin paavin bullan on pikemmin tulkittu merkinneen kirkollisen keskuksen siirtämistä Nousiaisista Koroisiin, vaikka siis näitäkään nimiä ei kirjeessä mainita – eikä voitaisikaan mainita, koska bullan kirjoittamisen tarkoitus oli vasta käynnistää soveliaan paikan etsiminen.

Paavin bullan tulkintaperinne on pitkä, ja kirjeen sisältöä on usein ylitulkittu. Otsikointikin on saattanut muuttua osaksi paavillista viestiä. Kun kirjeen kirjoittamisesta oli kulunut 700 vuotta, Julius Finnberg (1877–1955), turkulaisen historiakulttuurin voimahahmo, kirjoitti Uudelle Suomelle laajan artikkelin otsikolla ”700 vuotta sitten, tammikuun 23:na 1229, allekirjoitettiin Turun tuomiokirkon perustamiskirja”. Jo otsikko kertoo väärinkäsityksestä, sillä bulla ei ole perustamiskirja. Finnberg toteaa muun muassa, että siirtäminen ”on bullan sanojen mukaan tapahtuva ’a Raenthamaekij vsque huc’, s.o. ’Räntämäeltä tänne’, s.o. Auran Turkuun”. Räntämäki-sana ei kuitenkaan esiinny bullan tekstissä, toisin kuin Finnberg esittää, vaan se on myöhemmin kopiokirjaan lisätty otsikko. Sitä ei voi käyttää todisteena piispanistuimen siirrosta. Sen sijaan se kertoo siitä, miten bullaa myöhempinä vuosisatoina tulkittiin.

Hannu Salmi

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum, https://df.narc.fi/document/72

Finlands medeltidsurkunder. Samlade och i tryck utgifna af Finlands Statsarkiv genom Reinh. Hausen. Band I. Helsingfors: Finlands Statsarkiv 1910, 26–27.

Finnberg, Julius: ”700 vuotta sitten, tammikuun 23:na 1229, allekirjoitettiin Turun tuomiokirkon perustamiskirja”, Uusi Suomi 20.1.1929.

Suomen historian dokumentteja 1. Toim. Mikko Juva, Vilho Niitemaa ja Päiviö Tommila. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 1968, 91–92.

1800-luku

Tuonelan työhuone lapsia varten

Kommentoi

”Tuonelan työhuoneen uudisrakennus wihittiin tarkoitukseensa eilen k:lo 1 i pp. lukuisien, laitoksen ihmisystäwällistä tarkoitusta harrastawien henkilöiden sekä niitten lasten, wähän toista sataa, poikia ja tyttöjä, läsnäollessa, jotka laitoksessa saawat työtä ja hoitoa”, kerrottiin Sanomia Turusta -lehdessä jouluaattona 1883. Työhuone perustettiin kaupungin lapsia varten hyväntekeväisyystarkoituksessa. Nimensä työhuone sai siitä, että se toimi kaupungin mailla Aninkaistentullin ulkopuolella sijainneessa Tuonelan huvilassa, jota piti tosin laajentaa työhuoneen tarpeisiin. Uutisessa mainittu vihkimistilaisuus oli myös joulujuhla työhuoneeseen otetuilla lapsille.

Kajanderin työtuvan lapset ohjaajineen järjestäytyneenä ryhmäkuvaan pitkän pöydän ääreen. Kuvassa on parisenkymmentä eri-ikäistä tyttöä ja poikaa aikuisine ohjaajineen. Pöydälle on nostettu näkyviin lasten tekemiä käsitöitä, joita myös eturivissä istuvat lapset pitävät käsissään. 
Tuonelan työhuoneesta ei ole säilynyt valokuvia, mutta kaupungissa toimineen Kajanderin työtuvan lapset käsitöineen havainnollistavat, millaista työtä lapset tekivät työhuoneissa. Valokuva on päivätty 30.11.1932. Kuva: Turun Sanomat, Turun kaupunginmuseo.  

Työhuoneelle oli ilmeisesti suuri tarve, sillä jo elokuussa 1883 työhuoneessa työskenteli 73 lasta, joista 52 oli poikia ja 21 tyttöjä. Sanomalehdissä ei kerrota lasten taustoista, mutta työhuone oli tarkoitettu köyhille lapsille, ja vuonna 1883 työhuoneessa olevat lapset olivat 8‒12-vuotiaita. Työn tekeminen ruokaa ja hoivaa vastaan oli 1800-luvun loppupuolella tyypillinen tapa huolehtia apua tarvitsevien lapsiperheiden elatuksesta. Työn tarjoaminen oli myös keino ehkäistä haitallisena pidettyä kerjäämistä. Työhuone oli toiminnassa vuoteen 1939 asti.

Lasten piti saapua työhuoneelle puhtaina ja kammattuina joka aamu kello kahdeksalta, jolloin päivä alkoi yhteisellä rukouksella ennen kuin työt aloitettiin. Kello yhdeksältä nautittiin aamiainen, joka ainakin elokuussa 1883 sisälsi perunoita, silakoita, leipää ja sahtia. Kello yhdeltätoista lapset saivat puolen tunnin ajan pitää taukoa ja leikkiä pihalla. Tämä kertoo laitoksen olleen moderni, sillä tuota varhaisemmissa turkulaisissa lasten työlaitoksissa ei ollut varattu aikaa peleihin ja leikkeihin. Päivälliseksi kello yhdeltä lapset saivat herneruokaa, luusoppaa, puuroa ja velliä. Päivät olivat pitkiä, sillä perunoista, silakoista ja sahdista koostuva illallinen syötiin kello seitsemältä illalla. Iltarukouksen jälkeen lapset saivat lähteä koteihinsa yöksi. Pimeään vuodenaikaan työskenneltiin vain päivänvalon aikaan.

Lasten työhuoneessa suorittamat askareet olivat monipuolisia ja yleishyödyllisiä, ja työntekoa varten oli varattu kaksi valoisaa työsalia. Pojille opetettiin puutöitä ja niinen sidontaa, ja tyttöjä opetettiin ompelemaan, tikkaamaan ja virkkaamaan. ”Suwen kuluessa on lapsille myös annettu neuwoa puutarhanhoidossa”, kerrotaan Sanomia Turusta -lehdessä elokuussa 1883. Lisäksi lasten tuli käydä kansakoulussa, mikä kertoo myös työn ja koulutuksen kasvatuksellisista tavoitteista. 

Entä miksi paikkaa, jossa työhuone sijaitsi, kutsuttiin Tuonelaksi? Selityksen tarjoaa Sanomia Turusta -lehti. Maaliskuussa 1886 alueella kaivettiin perustuksia uusia rakennuksia varten, ja kaivausten yhteydessä työntekijät löysivät ihmisen luurangon. ”Tämä seikka todistanee muutamain wanhojen ihmisten kertomukset, että paikalla muinoin on ollut hautausmaa. Kentiesi tarkoittaa myöskin nimi Tuonela (kuolleiden koti) tätä wiimemainittua asiata”, lehdessä pohditaan. 

Noora Viljamaa

Lähteet:

Sanomia Turusta 2.8.1883, nro 117; 24.12.1883, nro 199; 27.3.1886, nro 71.

Turun lehti 18.12.1884, nro 148.

Åbo Tidning 24.10.1883, nro 289.

1300-luku, 1400-luku

Turun tuomiokirkon keskiaikainen vessa

Kommentoi

Syksyllä 2025 tutkijat Tanja Ratilainen ja Jussi Kinnunen tekivät Turun tuomiokirkon tornista hämmästyttävän löydön. Noin 25 metrin korkeudesta, tornin yli kaksi metriä paksun seinärakenteen sisältä, löytyi tornin alkuperäiseen rakennusvaiheeseen kuuluva latriini – eli huussi. 

Vessan laserkeilausmalli. Kuvassa näkyy alaspäin viettävä viemärikouru, jonka päällä on muinoin sijainnut istuinpenkki. Kuva: Jussi Kinnunen.

Löytö oli hämmästyttävä, sillä Turun tuomiokirkkoa pidetään melko läpikotaisesti tutkittuna rakennuksena. Turun tuomiokirkon 1920-luvun tutkimuksia johtanut Juhani Rinne oli kyllä käynyt tilassa, mutta piti sitä pintapuolisten tutkimuksiensa perusteella ampuma-aukkona. 

Turun tuomiokirkon tornin vessa kuului tornin ensimmäiseen, 1300-luvun lopun tai 1400-luvun alun rakennusvaiheeseen. Se oli ylellinen ja tasokas aikakautensa vessaksi ja rakennusteknisesti korkeatasoinen. Seinärakenteen sisällä sijainneesta huussista johti seinänsisäinen, noin viiden metrin viemärikuilu tornin seinässä sijainneella heittoaukolle. Siitä ulosteet tippuivat alas kirkkomaalle, todennäköisesti sitä varten rakennettuun laariin.

Vessan ohella tornin samaisesta kerroksesta löytyi myös takka – sekä kuusi länteen, etelään ja pohjoiseen avautunutta maisemaikkunaa. Kokonaisuus on hämmentävä sijaitakseen kirkontornissa. Tämänhetkisten tulkintojen mukaan kysymys voisi olla esimerkiksi tuomiokapitulin edustustilasta tai pyhiinvaeltajien majoittamiseen käytetystä tilasta. 

Vessan sijainnin osoittava otos Turun tuomiokirkon laserkeilausmallista. Vessa ja viemärikuilu näkyvät vasemmalla tornin seinärakenteen sisällä. Kuva: Jussi Kinnunen.

Vessa on ollut käytössä todennäköisesti 1490-luvulle asti. Silloin tornin ja viemärin heittoaukon eteen rakennettiin Tarkk’ampujainkappeli, ja käytön on täytynyt päättyä viimeistään tällöin. Tämä käytön päättymisen ajoittava tieto on merkityksellinen, kun ajatellaan vessalöydön ehkä kiinnostavinta ulottuvuutta: viemärikuiluin jätettä.

Arkeologi Tanja Ratilaisen vetämissä kaivauksissa huussin istuintason alta lähteneen viemärikuiluin sisältö tutkittiin osittain. Sen pinnalla oli rotanpesiä ja 1500- ja 1600-lukujen kirjariekaleita, ilmeisesti rottien tuomina. Niiden alta alkoi paljastua itse käytön aikaista ainesta – eli sitä itseään – sekä esimerkiksi pyyhintätikkuja eli keskiaikaista vessapaperia. Löytyipä jätteen seasta myös ravun sakset.

Tällä hetkellä keskiaikaiset pökäleet ovat DNA- ja proteiinianalyyseissä, ja niistä etsitään myös loisia. Tarkemmilla analyyseillä saadaan ehkä viitteitä siitä, ketkä tätä keskiaikaista luksusvessaa muinoin käyttivät.

Panu Savolainen

Lähteet:

Ratilainen, Tanja: ”Ampuma-aukoista asuintiloiksi – Tornissa tehnyt kaivaukset toivat paljon uutta tietoa tuomiokirkosta”,
Uponnut katedraali. Turun tuomiokirkon tutkimushankkeen 2024–2028 blogi 11.1.2026, https://blogs.aalto.fi/uponnut/2026/01/11/ampuma-aukoista-asuintiloiksi-tornissa-tehnyt-kaivaukset-toivat-paljon-uutta-tietoa-tuomiokirkosta/

1900-luku

Vuoden 1962 Turun runoseminaari

Kommentoi

Turun Kirjailijat – Åbo Författare -yhdistys järjesti syyskuun lopussa 1962 runoseminaarin, jolla on mittava jälkimaine. Tapahtuma pidettiin turkulaisen raittiusyhdistys Taimi II:n tiloissa. Monesti muistetaan kutsuttuihin alustajiin kuuluneen runoilija Pentti Saarikosken juopuneet välihuudot ja keskustelut. Erään version mukaan runoilija päätyi myöhemmin turkulaisessa hotellihuoneessa laukaisemaan mukana kuljettamansa käsiaseen.

Varsinaista puheenvuoroaan otsikolla ”60-luvun runoilijan ohjelmani” Saarikoski ei suostunut tai pystynyt pitämään. Sitäkin enemmän kuultiin muita kulttuurivaikuttajia. Alustajina olivat muun muassa filosofian tohtori, runoilija Osmo Hormia ja kirjailija Arvo Salo. Seminaarin annista ja keskusteluista on mahdollista saada hyvä käsitys, sillä magnetofoni tallensi kaiken. Armo Hormian ja Aiju von Schönemanin Kustannusliike Tajo julkaisi jo vuonna 1963 satasivuisen koostekirjasen Runoseminaari 29-30.9.1962. Alaotsikkona seisoi ”60-luvun runouden merkeissä”.

Tajo oli psykiatrian lääkäri Armo Hormian perustama laaja-alainen pienkustantamo, joka toimi Turussa.

Kiinnostavasti seminaarin puheenvuoroissa läikehtivät taiteen kentän muutoksen enteet. Osmo Hormia kurkisti tulevaan otsikolla ”60-luvun runous, mitä se on oleva”:

”Kuusikymmentäluvun kuluessa ja vallankin sen loppua kohti saamme tietenkin yllättyä ilmiöistä, joiden edellytyksetkin syntyvät vasta nyt elettävän hetken jälkeen, tai joiden olemassa olevia edellytyksiä emme kykene mitenkään näkemään. Mutta on selvää, että juuri nytkin elämme keskellä muuttumista. Ympärillämme täytyy olla olemassa ja havaittavissakin vaikutusvoimaisia tendenssejä, jotka jo jonkin aikaa ovat olleet vahvistumaan päin, mutta jotka eivät vielä ole johtaneet tärkeiltä tuntuviin seuraamuksiin.”

Turun undergroundista kirjoittaneiden Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen havainnoissa runoseminaari näyttäytyy peräti suomalaisen kulttuurin käännekohtana. Heidän mukaansa tapahtumassa oirehti kirjallisuuden yhteiskunnallistuminen ja sosiologinen maailmankatsomus, jonka mukaisesti yhteiskunnan ongelmat olivat ratkaistavissa asioihin aktiivisesti vaikuttamalla.

Nopeasti edennyt sosiaalinen rakennemuutos tuli määrittämään vuosikymmentä, mutta sitä tekivät myös protesti ja sukupolvikapina. Uutta runoutta syntyi, ja siitä tehtiin myös laulettua, kuten Arvo Salo omassa runoseminaarin alustuksessaan kaipaili.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Armo Hormia et al.: Runoseminaari 29-30.9.1962. 60-luvun runouden merkeissä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Matti Komulainen ja Petri Leppänen: U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia. Sammakko, Turku 2009.

1900-luku

Urheilupuiston yläkenttää rakentamassa

Kommentoi

Englantilaiset teollisuustyöntekijät toivat jalkapallon Turkuun 1800-luvun lopussa, ja aluksi sitä pelattiin Kupittaan puistossa. Seuraavina vuosikymmeninä lajin kehitystä hankaloittivat kuitenkin olosuhdeongelmat, erityisesti asianmukaisen ruohokentän puute.

Elokuussa 1927 Uusi Aura -lehti totesi yksiselitteisesti, että ruohokenttä oli “jalkapalloilun kehittymisen ehto” kaupungissa. Sama kirjoitus esitteli suunnitelmia, joiden mukaan ruohokenttä rakennettaisi Urheilupuistoon, Neitsytpolun puolelle valmistuvalle yläkentälle. Suunnitelman toteutuminen edellytti mittavia, Urheilupuiston luonnonympäristöön kohdistuneita toimenpiteitä, muun muassa kallioiden louhimista ja kentän paikalla sijainneen lammikon täyttämistä. Ajatus kansainväliset mitat täyttävän ruohokentän rakentamisesta Yläkentälle kypsyi seuraavaan kesään mennessä ja kentällä tehtiiin tasaustöitä jo heinäkuussa 1928.

Kaupungin muutoin vilkas rakennustoiminta tuki osaltaan ruohokentän valmistumista, sillä paikalle saatiin ilmaista täytemaata esimerkiksi Yliopiston- ja Kristiinankatujen kulmauksen rakennustyömaalta. Ruoho kylvettiin kentälle loppukeväästä 1930, minkä yhteydessä Turun Sanomat toi esiin sen, etteivät luonnonolosuhteiden vaikutukset rajoittuneet yksinomaan kentän rakennusvaiheeseen. Samalla kun korkealle paikalle sijoitettu kenttä kuivui jo varhain keväällä, sen alttius tuulille saattoi osaltaan vaikeuttaa jalkapallon pelaamista.

Urheilupuiston yläkentän avajaisottelussa kohtasivat TPS ja IFK. Turun Sanomat, 28.8.1930.

Tuulesta ei kuitenkaan ollut haittaa elokuussa 1930, kun Turun Urheilupuiston yläkenttä, joka oli Suomen kolmas jalkapallolle tarkoitettu ruohokenttä, otettiin käyttöön. Sen avausottelua, jossa kohtasivat Turun Palloseura ja Idrottsföreningen Kamraterna i Åbo, seurasi noin 800 katsojaa. Vaikka pelaajien kokemukset kentän pehmeydestä huomioitiin ottelua koskeneessa uutisoinnissa, nähtiin yläkentän käyttöönotto merkittävänä edistysaskeleena Turun jalkapallolle. Ruohokentän uskottiin palvelevan erityisesti nuoria pelaajia, joiden “pallonkäsittely itsestään muodostuu pehmeämmäksi ja vaivattomammaksi kuin kovalla kentällä”. Kun kentän laidalle valmistui vielä vuotta myöhemmin noin 700 hengen katettu katsomo, oli kaupungin jalkapallo saanut täysin uuden näyttämön.

Modernin jalkapallon syntysijana pidetty Englanti merkitsi keskeistä viittauskohdetta lajista ja sen olosuhteista käydyssä keskustelussa. Eräänä esimerkkinä tästä Hugo Lahtinen totesi urheilurakentamista Suomessa ohjanneessa teoksessaan Urheilukenttä ja -välineet (1930), että “Englannissa rakennetaan usein rinnan kaksi jalkapallokenttää, joita aina vuoroin käytetään, toisen ollessa rauhoitettuna”. Turussa tämä tuli mahdolliseksi 1930-luvun puolenvälin jälkeen, kun Kupittaalle valmistui kaksi ruohokenttää. Tästä alueesta muodostui sittemmin turkulaisen jalkapallon keskus, jossa pelattiin myös vuoden 1952 olympialaisten otteluita.

Joonas Kananen

Lähteet:

Uusi Aura, 30.8.1927, nro 233, s.5.

Uusi Aura, 26.7.1928, nro 202, s.1.

Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.

Turunmaa, 5.8.1928, nro 180, s. 3.

Turun Sanomat, 12.5.1930, nro 126, 1.

Turun Sanomat, 28.8.1930, nro 230, s. 4.

Uusi Aura, 28.8.1930, nro 231, s. 4.

Turunmaa, 6.8.1931, nro 177, s. 3.

Hugo Lahtinen. Urheilukenttä ja -välineet. Urheiluopisto. 1930.

Uusi Aura, 6.4.1937, nro 91, s. 6.