Rannikkoseutu-lehti esitteli syksyllä 1959 peruskorjattua Antintaloa ja sen liiketiloja. Uutisen mukaan Turun Osuuskaupan pikamyymälässä ostokset käyvät käden käänteessä. Rannikkoseutu 18.11.1959.
Turun Osuuskauppa avasi vuonna 1958 Eerikinkadulla sijainneeseen Antintaloon valintamyymälän. Osuuskauppa piti liikettään kaupungin ensimmäisenä täydellisenä pikamyymälänä, eli valintamyymälänä, vaikka Osuusliike Tarmola oli sellaisen avannut jo neljä vuotta aiemmin. Turun Osuuskauppa vakuutti omassa viestinnässään, että Antintalon liike oli suurempi ja täydellisemmin varusteltu kuin kilpailijansa.
Aikalaiskäsittein puhuttiin omapalvelusta tai pikamyymälästä, jollaisen toimintaperiaate muutti suomalaisten päivittäisostosten tekemisen tavan. Yhdysvallat oli edelläkävijä, josta oppia oli haettu. Omapalvelussa merkittävä osa tuotteista oli avohyllyissä tai sijoitettu muulla tavoin asiakkaiden itse keräiltäviksi ostoskärryyn tai -koriin, jossa sisältö kuljetettiin kassalle maksettavaksi.
Myymälätarkastaja koeostoksilla Eerikinkadun myymälässä heti sen valmistuttua. Kuva teoksesta Sata vuotta yhteistä matkaa 1901–2001.
Valintamyymälä edellytti uudenlaista tekniikkaa. Kuuluihan toiminta-ajatukseen tarjota asiakkaille mahdollisimman tuoreita tuotteita. Antintalon liikkeessä elintarvikkeita säilytettiin kolmessa eri jäähdyttämössä, ja tarjolle ne asetettiin peräti seitsemääntoista eri myyntipöytään. Koneellinen ilmanvaihto hillitsi kalan ja lihan hajujen leviämistä myymälätiloissa. Ilmanvaihtotekniikka oli ollut myymälän perustamisluvan edellytys.
Itsepalveluun ei kuitenkaan siirrytty täysin mutkattomasi. Osa asiakkaista vierasti Antintalon pitkänomaista myymälätilaa. Myymälänhoitaja Olavi Lundström muisteli myöhemmin, että oli onnekasta, jos ostoksille tullut kulki koko kierroksen eikä kääntynyt puolesta välistä kohti kassaa. Eerikinkadun kauppa menestyi tyydyttävästi. Turun Osuuskauppa eteni pikamyymälähankkeissaan, mutta Antintalon myymälänsä se lopetti 1960-luvun puolivälissä ja keskittyi muun muassa laajentamaan itsepalveluliikkeiden verkostoaan ydinkeskustan ulkopuolella.
Paavo Oinonen
Lähde:
Paavo Oinonen: ”Amerikan mittapuulla” – uusi pikamyymälä. Leena Rossi, Paavo Oinonen, Henri Terho ja Tomi Ahti: Sata vuotta yhteistä matkaa 1901–2001. Vähäväkisten Osuusliike–Turun Osuuskauppa–TOK-yhtymä. TOK-yhtymä, Turku 2001, 144–145.
Lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1893 uteliasta yleisöä kerääntyi Turun uuteen urheilupuistoon, jota kutsuttiin tuolloin Samppalinnan kentäksi. Aikansa suosikkilajeille omistettu kenttä otettiin käyttöön Åbo Idrottsvänner/Turun urheiluystävät -seuran järjestämillä kilpailuilla. Ohjelmassa oli pyöräkisoja, ja niiden välillä pelattiin Suomen ensimmäinen tennisturnaus. Jokainen katsoja piti esillä pääsylippua mahdollisesti yleisön joukossa kulkevia tarkastajia varten. Jatkuva vesisade kastoi niin katsojat kuin pääsyliput, mutta tapahtuman järjestämistä se ei estänyt.
Pyöräily ja tennis olivat 1890-luvulla trendikkäitä urheilulajeja, jotka herättivät varmasti katsojien kiinnostuksen. 1870-luvulla kehittynyt tennis oli rantautunut Suomeen jo seuraavalla vuosikymmenellä. Aluksi siitä käytettiin englanninkielistä nimeä lawn tennis. David Berry selittää pelin merkitystä paitsi ajanvietteenä myös yhteiskuntaa muuttaneena toimintana. Tenniskentillä naisten merkitys oli lähes yhtä suuri kuin miesten, ja sekanelinpelissä he olivat jopa samaan aikaan kentällä.
Elitistisestä maineestaan huolimatta tennis tarjosi porvaristolle mahdollisuuden harrastaa aatelisten ja jopa kuninkaallisten rinnalla. Tenniskentällä kohdattiin samanarvoisia lajin harrastajia, joita ei arvioitu vain heidän yhteiskunnallisen asemansa kannalta – kunhan pelaaja kuului vähintään ylempään keskiluokkaan. 1900-luvun puolella myös työväestö alkoi harrastaa lajia.
Moderni tennis oli syntynyt 1870-luvulla ja pian palloa lyötiin ympäri maailmaa mahdollisimman tarkasti ajetuilla ruohokentillä. Turussa lokakuun 1893 alussa kenttä oli ainakin märkä, mutta pelaamista se ei estänyt. Vaikeissa olosuhteissa miesten sarjan voitti varatuomari Rosenlew ja naisten puolella H. Stahl.
Pojat urheilupuiston tenniskentällä. Turun museokeskus / Jussi Ronkainen / Finna. Reprokuva: Turun museokeskus/ Jussi Ronkainen
Rosenlewin perheessä harrastettiin tennistä jo 1800-luvun lopulla. Pojista (Fredrik) Walter oli suorittanut oikeustutkinnon vuonna 1892. Hän ei ollut vielä seuraavana vuonna varatuomari, joten uutinen saattoi hieman ennakoida kaivattua titteliä. Pikkuveli Conrad tunnettiin myös tenniksen ystävänä, mutta hän oli turnauksen aikana vasta 18-vuotias. Sahateollisuuden ja muun yrittämisen myötä syntyneet kiinteät yhteydet Englantiin vaikuttivat todennäköisesti Rosenlewien tennisinnostukseen.
Kuten niin usein urheilun historiassa, naisten aktiivisuudesta on jäänyt vähemmän lähteitä. Kuka oli H. Stahl? Ketkä muut osallistuivat naisten sarjaan? David Berryn mukaan tenniskentät olivat väyliä emansipaatioon ja yleensäkin yksi ensimmäisistä julkisista tiloista, joissa naiset saivat toimia muutenkin kuin miestensä puolisoina. Suomenkin osalta tätä ilmiötä voisi tutkia.
Urheilupuiston ensimmäiset kentät olivat lajin nimenkin mukaisesti ruohoa, vaikka lokakuun sateessa vuonna 1893 kenttien pinta saattoi jäädä arvailujen varaan. Englantilainen tennis oli nimenomaan nurmella pelattu laji. 1800-luvun lopussa Etelä-Ranskassa alettiin tehdä kenttiä, joiden pinta olikin tiilimurskeen, keraamien ja kivien sekoitusta. Rivieran hellettä tämä massakentäksi kutsuttu alusta kesti paremmin. Turun urheilupuiston kentätkin vaihtuivat melko pian punahehkuiseksi massaksi.
Janne Tunturi
Teksti on muokattu versio Turku/Åbo 1800-sivuston blogikirjoituksesta 11.7.2022. https://blogit.utu.fi/turku1800/2022/07/11/tennista-auringossa-ja-sateessa/
Kirjallisuutta
Berry, David. Tennis – radikaali historia. Tampere: Vastapaino 2021. Kanerva, Juha ja Vesa Tikander. Urheilulajien synty. Helsinki: Teos, 2012.
Sandelin, Benedict. Ett borgerskapets projekt: Åbo Idrottsvänner och Idrottsparken 1890–1910. Historisk Tidskrift för Finland 4/1997, 493-536.
Tanskalaisen sotapäällikkö Otte Rudin vuonna 1509 Turun tuomiokirkosta sotasaaliiksi viemä kalkki ja ehtoollislautanen päätyivät Tanskassa Sjellantiin Ejbyn kyläkirkon käyttöön, sillä kirkko kuului Rudin suvun Tryelbygårdin tilusten piiriin. Esineet säilyivät likimain ennallaan, mutta myöhempänä muutoksena Tanskassa kalkin maljaosa uusittiin vuonna 1851.
Ejbyn kalkki unohtui vuosisadoiksi, kunnes vuonna 1864 julkaistu C. F. Allenin artikkeli kiinnitti huomion esineisiin. Turun Historiallinen museo yritti saada niitä takaisin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Ejbyn kirkkoherra Aage Möller suhtautui luovutukseen myönteisesti, mutta toivoi museon sijaan niitä pyhään kirkolliseen käyttöön. Vuonna 1925 kalkki saatiin lopulta takaisin Turkuun Tuomiokirkkoseurakunnan tehtyä anomuksen helmikuussa 1920. Ejbyn seurakunnan anomus kalkin lahjoittamisesta korvauksetta hyväksyttiin Tanskan hallituksessa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1924. Esineet luovutti ulkoministeri Gustaf Idmanille Tanskan lähettiläs, kamariherra Fleming Lerche 2.6.1925, ja Tuomiokirkolle ne siirtyivät 3.6.1925.
Piirros Turun seurakuntien Ejbyn kirkolle lahjoittamasta kaksitoistakynttiläisestä barokkityylisestä kirkkokruunusta. Kruunun keskuspuuhun tuli tanskankielinen omistuskirjoitus ”Fra Finland till Ejby Kirke af Församlingerne i Åbo”. Kuva: Uusi Aura 21.6.1925, s. 3.
Palautuksen mukana seurasi seuraava lahjakirja:
Lahjakirja Turun tuomiokirkon isännistölle ja kirkkovaltuusmiehille – Ejbyn pitäjän seurakunnanneuvosto Roskilden hiippakunnassa Tanskassa on tänä päivänä tehnyt päätöksen siitä, että Ejbyn kirkon kalkki ja ehtoollisastia, jotka aina vuoteen 1509 ovat olleet Turun tuomiokirkon omaisuutta Suomessa, nyt annetaan sille takaisin. Ja kun seurakunnanneuvosto on hankkinut kirkollisministeriön suostumuksen tähän takaisinantoon, pyydämme me Turun tuomiokirkon hallitusta vastaan ottamaan nämä pyhät astiat kirkollista käyttöä varten siinä paikassa, johon ne alkuperin kuuluvat. – Tässä takaisinannossa me haluamme esiintuoda ilmauksen meidän ja – me uskallamme sen sanoa – kirkkomme ja kansamme myötätunnosta Suomen kirkkoa ja vapaata Suomen kansaa kohtaan ja meidän parhaista toivotuksistamme Suomen tulevaisuudelle. Huhtikuun 3 pnä 1925, Ejbyn seurakuntaneuvosto. B. Bartholdij Möller, Kristian Kristiansen, L. Nielsen, Hans Kristiansen, Rasmus Knudsen, Peder Kristiansen, J. T. K. Jacobsen, Hans Jörgen Nielsen.
Turun tuomiokirkkoseurakunta teetti esineistä Kööpenhaminassa kahdet kopiot, jotka annettiin Tanskan kansallismuseoon sekä Ejbyhyn. Kirkolle annetut vihittiin siellä käyttöön pääsiäisenä 1925. Samoin kiitoksena kirkkoon lahjoitettiin kattokruunu, joka valettiin vuodelta 1657 peräisin olevien piirustusten pohjalta. Kruunu lahjoitettiin Otte Rudin Turun ryöstön vuosipäivänä 2.8.1925.
Näiden esineiden palautus ei jäänyt ainoaksi sodankäynnin yhteydessä anastetun kirkollisen omaisuuden palautukseksi Suomeen. Tuona vuonna palautettiin myös Iso-Britanniasta Krimin sodan (1853–1856) aikana Bomarsundin linnoituksen läheltä Skarpansin kirkosta sotasaaliina viety kirkonkello.
Ejbyn eli Särkilahden ehtoolliskalkki ja pateeni sekä muuta Turun tuomiokirkon esineistöä esillä Aboa Vetus & rs Novan näyttelyssä 24.5.2026. Kuva: Riku Kauhanen.
Tätä kirjoitettaessa Turun Tuomiokirkko on remontissa, ja Ejbyn kalkki on esillä Aboa Vetus & Ars Nova -museon Altare et Urbs – Tuomiokirkon aarteita ja lahjoittajia -näyttelyssä.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Immonen, Visa. Golden Moments : Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. I, Text. Suomen keskiajan arkeologian seura, 2009.
Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.
Merimiehen ystäwä: Suomen merimieslähetystoimen lehti 1.2.1928, nro 2.
Vaikka uhka Suomeen on usein tullut idästä, on myös lännestä käsin käyty useaan otteeseen ryöstelemässä ja pommittamassa Suomen rannikkoa. Iskeäkseen ruotsalaisia vastaan tanskalaiset eli ”juutit” ovat purjehtineet Suomeen sotaisin aikein. Keskiajan lopulla, 1500-luvun alussa maat kuuluivat samaan valtioliittoon eli Kalmarin unioniin, mutta liitto oli riitaisa. Vuosisadan alku tunnettiinkin Suomessa juuttivihan aikana. Tuolloin valtaa piti vuonna 1497 Ruotsin kuninkaaksi kruunattu unionikuningas Hannu (eli Juhana II), joka oli lyönyt Ruotsin valtionhoitaja Sten Sturen Rotebron taistelussa.
Kun Hannu yritti keskittää itselleen valtaa, kääntyivät häntä tukeneet Ruotsin valtaneuvoston jäsenet nyt kuningasta vastaan. Hannun vastainen kapina ylsi Turkuun vuonna 1501, jolloin Turun linna antautui kapinallisille. Tanskalaiset ja ruotsalaiset talonpojat olivat kuitenkin kyllästyneet loputtomaan valtataisteluun, ja näiden ”rauhanliike” tyrehdytti maasodankäynnin.
Itämeren valtapeliin liittyi myös Hannun pyrkimys heikentää Hansaliittoa, ja sodat näkyivät etenkin Tanskan laivaston uudistamisessa sekä aktiivisena merirosvouksena. Hannu yritti saada kapinalliset ruotsalaiset kuriin nimenomaan ylivoimallaan merellä, maihinnousun uhalla sekä kauppasaarrolla, johon muun muassa Lyypekki yhtyi. Kapinalliset oli jo melkein taltutettu, kun vuonna 1509 Lyypekki ryhtyi sotaan Hannua vastaan.
Valtapeli näkyi Suomessa pahimmillaan vuosina 1507–1509, jolloin tanskalaiset tekivät nopeita iskuja pitkin rannikkoa. Poikkeuksellisen ankara oli tanskalaisen Bornholmin linnan päällikkö Otte Jørgensen Rudin (n. 1482–1510/1511) hyökkäys Turkuun elokuun 1509 alussa. Rud, jota Piispainkronikka nimittää ”vääryyden pojaksi”, joukkoineen pääsi torstain ja perjantain 2.–3.8. välisenä yönä huomaamatta Turun linnan ohi ja ”kohottaen hirveän huudon, rumpujen päristessä ja torvien soittaessa” hyökkäsi kaupunkiin. Linnanpäällikkö Josef Pietarinpoika oli tuolloin poissa, eikä puolustusta johtaneella linnanvouti Sander Arendinpojalla ollut riittävästi miehiä eikä ammuksia, joten hyökkääjiä voitiin lähinnä häiritä.
Ejbyn kirkko Tanskan Sjællandin saarella, minne Turun tuomiokirkosta 1509 viedyt Särkilahden kalkki (ehtoollismalja) sekä pateeni (ehtoollisleipälautanen) päätyivät ilmeisesti Otte Rudin sukulaisten välityksellä 400 vuoden ajaksi. Kuva: Hideko Bondensen/wikimedia.
Monet Turun porvareista surmattiin tai vietiin vangeiksi Kööpenhaminaan. Ryöstelyä jatkui viisi päivää. Tuomiokirkko ryövättiin lähes tyhjäksi. Tanskalaisten matkaan lähti muun muassa piispanhiippa, paimensauva sekä kullattu hopeinen Särkilahden ehtoolliskalkki. Sauva ja piispanmitra saatiin Turkuun takaisin vuonna 1516 valtionhoitaja Svante Sturen tiedusteltua niitä Hannulta piispa Johannes Olavinpojan pyynnöstä; mitra tosin ilman siihen kuuluneita jalokiviä. Ehtoolliskalkki öylättilautasineen kulkeutui Rudin sukulaissuhteiden myötä Ejbyn kirkkoon, mistä se on saanut nimen Ejbyn kalkki.
Rud jäi elämään kansantarinoihin, ja niissä Rud sekoitetaan usein samannimiseen norjalaistanskalaiseen amiraaliin, joka eli vuosina 1520–1565. Rudin kerrotaan tulleen tekojensa tähden omantunnontuskiin ja lähteneen pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, mutta jo Baijerin Augsburgissa kuolo korjasi merisissin.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Helsingin Sanomat 21.11.1959
Juusten, Paavali & Simo Heininen. Suomen Piispainkronikka. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1988.
Klemettilä, Hannele (toim.). Suomalainen sotilas 3, Muinaisurhosta nihtiin. Karttakeskus, 2010.
Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.
Turun Akatemiatalon juhlasali täyttyi ääriään myöten maanantai-iltana joulukuussa 1957. Paikalle oli saapunut suuri joukko ihmisiä, kansalaisia ja lehdistöä, kuulemaan esitelmää liikalihavuudesta ja sen ehkäisemisestä.
Tapahtuman järjesti 1950 perustettu Lihavuuden Vastustamisyhdistys, joka oli kutsunut puhujaksi arvovaltaisen vieraan Norjasta: ylilääkäri ja dosentti Gerhart Larsenin. Hän korosti, ettei laihtumiseen ollut oikotietä: ratkaisu löytyi ruokavalion suunnittelusta, liikunnasta ja siitä, että energiaa kulutettiin enemmän kuin sitä saatiin ravinnosta. Hän selitti myös miesten ja naisten lihavuuden syitä aikakaudelle tyypillisten sukupuolikäsitysten kautta. Miesten ongelmana pidettiin liiallista syömistä, naisten puolestaan tunnesyömistä.
Henkilövaaka. Lahden Vaaka Oy, valmistaja 1950–1959. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Esitelmän yhteydessä yhdistys esitteli suunnitelmat laihdutuskursseista, joita ryhdyttiin järjestämään eri puolilla Suomea. Turun ensimmäinen, seitsemän kuukautta kestänyt kurssi alkoi maaliskuussa 1958, ja se oli suunnattu yksinomaan naisille. Ratkaisua perusteltiin sillä, että naisia pidettiin miehiä useammin ylipainoisina ja heidän uskottiin kärsivän lihavuudesta enemmän niin terveydellisesti kuin sosiaalisestikin. Kurssille osallistui 56 naista, jotka kokoontuivat viikoittain kuuntelemaan luentoja, punnittaviksi ja saamaan ruokavalio-ohjeita.
Historioitsijoiden Eve Hyrkkään ja Mikko Myllykankaan mukaan Lihavuuden Vastustamisyhdistys oli Suomessa edelläkävijä siinä, että se alkoi pitää lihavuutta esteettisen ongelman sijaan kansanterveydellisenä kysymyksenä. Mallia laihdutuskursseihin haettiin erityisesti Yhdysvalloista.
Turun kurssi sai runsaasti myönteistä julkisuutta. Osallistujien keskimääräinen painonpudotus ylitti tavoitteet, ja keväällä 1958 Turun Sanomat raportoi heidän laihtuneen yhteensä jo yli 400 kiloa eli ”50 komean joulukinkun verran”.
Yrjö Similä. Kuvaaja Nyblin, 1940–1959. Museovirasto. CC BY 4.0.
”Olkaa kestäviä tytöt, älkää antako periksi. Liikalihavuus ei enää hymyilytä ketään, vaan se käsitetään sairaudeksi”, kannusti yhdistyksen johtaja ja, kuten nykyään sanottaisiin, kokemusasiantuntija Yrjö Similä, vieraillessaan Turun laihdutuskurssilla. Similä oli itse laihtunut aiemmin kolmisenkymmentä kiloa ja kampanjoi voimakkaasti lihavuuden haittoja vastaan. Turun laihdutusryhmästä oli tullut hänen varsinainen silmäteränsä, jonka saavutuksia hän seurasi aktiivisesti.
Kurssin päättyessä painoa oli pudotettu yli 500 kiloa, ja jokainen osallistuja oli laihtunut vähintään 10 kiloa. Lehtijutuissa korostettiin hyvää ryhmähenkeä, osallistujien muuttunutta olemusta sekä sitä, että monet pystyivät jälleen harrastamaan liikuntaa ja muita arjen askareita. Similä ylisti turkulaisnaisia edelläkävijöiksi.
Turun onnistumisen jälkeen yhdistys perusti kaupunkiin uusia laihdutusryhmiä ja myöhemmin myös sekaryhmän, jossa oli mukana muutamia miehiä. Kurssit nähtiin ennen kaikkea terveyden edistämisen välineinä, vaikka osallistujille tarjottiin myös ryhti- ja kauneudenhoitoon liittyvää neuvontaa.
Kuten laihdutuskurssien uutisoinnista voidaan havaita ja kuten useat tutkijat ovat todenneet, lihavuuteen liittyvä keskustelu on ollut vahvasti sukupuolittunutta niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin. Hyrkkään ja Myllykankaan mukaan laihdutuskurssit olivat merkittävä osa lihavuuden medikalisoitumista Suomessa. Niiden myötä lihavuus alettiin ymmärtää sairautena, jonka ehkäiseminen ja hoitaminen olivat kansanterveydellisiä tavoitteita. Samalla ihanne solakasta ruumiista alkoi kytkeytyä yhä vahvemmin itsehillintään, vastuullisuuteen ja hyvään kansalaisuuteen. Yhdistyksen vaikutusvalta hiipui vasta 1970-luvulla Painonvartijoiden saapuessa Suomeen, mutta sen käynnistämä muutos tavassa ymmärtää lihavuutta jäi pysyväksi.
Eve-Riina Hyrkäs & Mikko Myllykangas (2024) War on fat in postwar Finland: A history of fat-shaming, Fat Studies, 13:1, 36-48, DOI: 10.1080/21604851.2023.2268326
Kun piika Anna Catharina Engerer kuoli Turussa vuonna 1806, hänen perukirjaansa kirjattiin valkoinen nokkospalttinasta valmistettu leninki. Se arvioitiin yhden taalerin arvoiseksi, ja se oli siten Engererin arvokkain vaate. Sen lisäksi perukirjasta löytyy myös nokkospalttinasta valmistettu kaulaliina ja hame sekä silkkinen saali. Piian asemassa olevalta henkilöltä ei heti olettaisi löytyvän muodikkaita ja melko arvokkaita tekstiilejä. Kuka Anna Catharina sitten oli?
Anna Catharina Engerer kuoli keuhkotautiin 25. elokuuta 1806. Hän oli kuollessaan vain 27-vuotias ja perukirjan ensimmäisen sivun mukaan hän ei jättänyt jälkeensä ketään sukulaisia. Asiakirjan avulla voidaan kuitenkin tehdä joitain veikkauksia Engererin taustasta. Hänen sukunimensä viittaa saksalaiseen sukuun, ja hänen perukirjaansa on esimerkiksi kirjattu: 1: Tysk Psalm bok, yksi saksalainen virsikirja sekä sen alle 1: Dito Böne bok, yksi samanlainen (saksalainen) rukouskirja. Tämän viereen on kirjattu mielenkiintoinen kirja, Mamsell Wargs Kokbok, joka oletettavasti viittaa tunnettuun Cajsa Wargin keittokirjaan. Alun perin vuonna 1755 julkaistu keittokirja oli laajalti tunnettu Ruotsin itäosissa 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa. Kirjojen perusteella voisi olettaa, että Engerer oli lukutaitoinen, mikä ei ole itsestäänselvyys tällä ajalla, varsinkaan palveluksessa olleen henkilön kohdalla. Kirjojen avulla saamme hieman tietää Engererin uskonnollisesta identiteetistä ja kielitaidosta.
Palataan vielä Engererin nokkospalttinaiseen leninkiin. Nokkospalttina on yleisnimitys hienolle, ohuelle kankaalle, jota valmistettiin aiemmin nokkosesta, ja myöhemmin myös pellavasta ja puuvillasta. Kangas oli arvokasta tuontitavaraa, jota käytettiin muodikkaissa empiretyylisissä leningeissä 1700–1800-lukujen vaihteessa. Tämän lisäksi sitä esiintyi asusteissa, kuten kaulaliinoissa. Nokkospalttinan esiintyminen useassa vaatekappaleessa on silmiinpistävää siksi, että sen käyttöä rajoitettiin vuoden 1794 ylellisyysasetuksessa. Asetuksessa kohdistettiin kieltoja juuri hienoihin ulkomaisiin tuontikankaisiin. Nokkospalttinasta valmistettu leninki kertoo, että kansainväliset muoti-ilmiöt ovat rantautuneet Turkuun tänä aikana siinä määrin, että niitä edustaneet vaatteet ovat päätyneet säätyläisiltä eteenpäin palvelusväelle. Perukirjat auttavat kertomaan, että piiat eivät olleet materiaalisesti näkymättömiä, vaan heilläkin oli oma asemansa muodin kierrossa ja kulutuksessa.
Nokkospalttinasta valmistettu hääpuku vuodelta 1797. Anna Catharina Engererin leninki on saattanut olla kankaaltaan ja malliltaan samankaltainen. Kuva: Tanskan kansallismuseo.
Alkusilmäyksellä perukirjat vaikuttavat kuivilta ja yksitoikkoisilta asiakirjoilta, mutta syvemmällä tarkastelulla ne antavat kiinnostavan kuvauksen ihmisistä, joista ei muuten jäänyt paljonkaan merkkejä. 1700–1800 lukujen vaihteessa perunkirjoitettujen turkulaisten piikojen perukirjoissa tekstiilit ovat yleensä muodostaneet suurimman ja arvokkaimman osan omaisuudesta. Ei ole epätavallista, että piikojen perukirjoista löytyy esimerkiksi silkkisiä vaatteita ja asusteita. Vaatteita saatiin palkkana, joten henkilöt saattoivat vuosien palveluksen aikana kerätä omaisuutta juuri tekstiilien muodossa. Engerer on saattanut olla asemaltaan erityisen hyväosainen piika, jotta hän on saattanut kerätä niin arvokkaan omaisuuden jo nuorena. On mahdollista, että piiat eivät ole itse käyttäneet arvokkaimpia vaatteitaan, vaan säilyttäneet niitä eräänlaisena säästötilinä. Kuitenkin se, että myös piikoina toimineiden henkilöiden omaisuudesta löytyy muotivaatteita kertoo, miten pukeutumisen sosiaaliset rajat ovat hämärtyneet, kun myös vähempiosaiset ovat voineet saada käsiinsä arvokkaita vaatekappaleita. Yksittäisistä varakkaammista piioista ei toki voi olettaa, että suuri osa palkallisista naisista olisi omistanut suurta ja arvokasta vaateomaisuutta. Vaikka piiat ovat muodostaneet ison osan kaupungin väestöstä, he eivät ole laajasti edustettuina säilyneessä perukirja-aineistossa. Esimerkit Engererin kaltaisista henkilöistä laajentavat silti ajatusta siitä, millaisia henkilöitä on tähän aikaan Turun historiassa ollut piian asemassa ja miten monipuolisen ryhmän he ovat kaupungin arjessa muodostaneet.
Elina Saari
Lähteet:
Turun kaupunginarkisto (TKA), Turun maistraatin ja raastuvanoikeudenarkisto (Tmra), Perukirjat 1798–1809 (B1c:4–15)
Pansion alue Pahaniemestä Raisionsalmelle liitettiin Turkuun vuonna 1931. Osaksi Turkua tuli myös vehreä Koivuluodon niemi, jolla Artukaisten kartanon lehmät vielä kesäisin laidunsivat. Koulujen lupa-aikaan niemellä oli retkeillyt jo vuodesta 1926 Raittiusyhdistys Toivo II:n järjestämien kesäleirien osanottajia. Leireillä varttunut nuoriso kiintyi tuuliseen luotoon ja sen luonnon tarjoamiin seikkailuihin.
Kesällä 1935 kahdeksan poikaa oli kerääntynyt niemenkärkeen. Nyt heillä oli mukanaan partiolaki, jonka tarkastelun tuloksena joukko päätti perustaa uuden lippukunnan, Toivon Eränkävijät. Koivuluoto oli lippukunnan alkuvuosina yksi toiminnan kiintopisteistä. “Kiriksi” ristityllä veneellä suunnattiin tutuille kallioille kerta toisensa jälkeen, rakennettiin tähystystorneja ja urheiluvälineitä, harjoiteltiin partiotaitoja sekä syötiin ja uitiin hyvin. Myös sisarlippukunta Toivon Erätytöt nautti kesäpäivistä niemenkärjellä.
Kartassa on rajattu punaisella Turkuun vuonna 1931 liitetty Pansio. Koivuluoto kuvattuna kallioineen työntyy mereen Valkamanlahden ja Raisionlahden välissä. Lähde: Vanhatkartat.fi -palvelu. https://vanhatkartat.fi/#12.57/60.45272/22.15438?year=1920&scale=20k [haettu 12.6.2026].
Vuonna 1939 Pansion rantaviiva siirtyi Puolustusvoimien haltuun laivastoasemaksi ja siviilien liikkuminen alueella kiellettiin. Kallioon koverrettavien räjähdevarastojen räjäytystöiden vuoksi myös Koivuluotoon tuli pääsykielto, ja partiolaiset joutuivat siirtämään retkensä muualle. Sota-aikana toiminta oli muutenkin vaakalaudalla useiden aktiivisten johtajien lähtiessä rintamalle. Vasta normaalitilan palatessa hiljalleen syksyn 1944 kuluessa saivat partiolaiset toivoa tulevaan: laivastosataman kanssa tehdyn erityissopimuksen puitteissa lippukunta saisi palata Koivuluotoon.
Jäsenlehti Eränuotion vuoden 1945 toinen numero täyttyi menneiden kesäleirin muisteluista. Lapsuutensa leirejä niemellä viettäneet kokivat kotiinpaluun ja he puhuivat niemestä kuin omanaan. ”Meidän rakas vanha” Koivuluoto oli paikka, jonne “jokainen joka kerran on siellä käynyt, lähtee varmasti vielä uudestaankin kun vain tilaisuus on ja jokainen joka kerran siellä käy, odottaa varmaan käsimättömästi [sic] seuraavaa sunnuntaita päästäkseen uudestaan.”
Koivuluodon väliaikainen menettäminen oli vahvistanut sen merkitysarvoa lippukunnan identiteetille. Koivuluodossa toteutunut leiritoiminta nähtiin ajan kasvatusihanteiden ja etenkin partioaatteen ytimenä: ”Vasta leirin iltanuotiolla, leirileikeissä, leirikeittiön ääressä ja leirin yövartiossa saa hän [poika] oikean partiohengen veriinsä ja hänestä kasvaa oikea partiolainen ja hänestä kasvaa myöskin oikea mies, jolla ei ole peukalo keskellä kämmentä ja joka kykenee omin avuin tulemaa toimeen vaikeissakin olosuhteissa ja jolla on aloitekykyä ja tuntee oman voimansa ja osaa luottaa siihen.”
Eränkävijöitä Koivuluodossa vuonna 1938. Lähde: Nils Grönbergin yksityiskokoelma, Turku.
Perinteen jatkumiseen tartuttiin hanakasti: 1945 kesällä luodolle tehtiin 25 retkeä, 326 osanottajan voimin. Intoon sekoittui kuitenkin myös vaikeita tunteita, sillä kesä Koivuluodossa ei enää tuntunut samalta ilman sodassa kaatuneita lippukuntalaisia. Alkuvuosien huolettomuuden muistelussa oli haikea sävy, vanhat hyvät ajat olivat vääjäämättä takana. Myös uusi käyttölupa tuli tiukemmin ehdoin. Koivuluotoon ei enää ollut asiaa vesiteitse, ja sotasatama-alueen läpi kulkeminen oli tiukasti säänneltyä.
Nuorempien lippukuntalaisten kohdalla katkos perinteessä oli jo tapahtunut. Eränuotion toisessa numerossa keväällä 1947 nuhdeltiin partiolaisia, joiden kuultiin valittaneen Koivuluodossa vieraillun jo tylsistymiseen saakka. Kesäkausi vietettiin jälleen Koivuluodossa, mutta valitukset saattoivat enteillä tulevaa muutosta, sillä jokseenkin lyhyeksi jäi “toippalaisten” ja niemen jälleennäkeminen. Leiritoiminta siirtyi useiden tekijöiden, osin partiolaisten vaihtelunhalunkin, mutta ei vähiten alueella voimistuvan teollisuuden, telakkahankkeiden ja Puolustusvoimien aikaa myöden tiukentuvien liikkumisrajoitusten vuoksi muualle.
Nykyään Koivuluoto on merivoimien hallussa. Pääsy sinne on evätty, mutta muistitieto kertoo jossain luodolla sijaitsevan muistolaatan siellä perustetulle lippukunnalle.
Elina Lahdenniemi
Lähteet:
Eränuotio : Toivo II:n poika- ja tyttöliiton jäsenlehti. 1944-1947. Suomen Partiomuseo, Turku.
Manninen, Markus: Pansio : Rakennushistoriaselvitys. Senaatti-kiinteistöt, Helsinki 2020.
Toivon Eränkävijät ja Toivon Erätytöt. Koivuluodon päivystysohjeet 1.5.1945. 14200:05. Suomen Partiomuseo, Turku.
Turun Eränkävijät, Toivon Erätytöt 50 v. : juhlajulkaisu Toivon Erätyttöjen ja Turun Eränkävijöiden 50-vuotisen partiotaipaleen kunniaksi. Eräkilta, Turku 1985. Suomen Partiomuseo, Turku.
Kaupunkeihin oli syntynyt jo 1600-luvulla väestöryhmä, jolla ei ollut mahdollisuutta varastoida ruokaa tai juomaa, vaan joka osti päivittäin tai ainakin usein tarvitsemansa tuotteet kaupustelijoilta ja krouvinpitäjiltä. Vuonna 1619 annetun kaupunkien hallintoa koskevan asetuksen mukaan vain kauppa ja käsityö luettiin porvariammateiksi. Näiden lisäksi kuitenkin esimerkiksi kaupunkien krouvarit ja majatalonpitäjät luettiin porvaristoon. Turussa vuonna 1638 annetun kaupanjaotuksen mukaiset kestikievarit ja krouvarit luettiin porvarisoikeuden piiriin ja heidän elinkeinonsa pyrittiin turvaamaan estämällä villien yrittäjien toiminta ankarilla sakkorangaistuksilla. Raati antoi naisillekin lupia pitää ravitsemusliikettä, mikäli katsoi sen tarpeelliseksi joko liikkeiden vähäisen määrän tai hakijan taloudellisen aseman tähden. Tilannetta valvottiin kuitenkin tarkasti.
Olutta kuljetettiin tynnyreissä Itämeren eteläpuoleltakin, ja Turussa tunnettiin esimerkiksi Lyypekin ja Rostockin laadukkaat oluet. Sahtitynnyri, Kansallismuseo.
Oluenpanoa ja krouvinpitoa säädeltiin tarkasti jo 1600-luvun alussa kuninkaallisen majesteetin asetuksilla eli ordinantioilla. Valvontaa johtanut tarkastaja Joachim Timme valitti siten marraskuussa 1640 Joachim Krukomakaren vaimon myyneen olutta Klemet Karhun piialle vastoin oluenpano- ja krouvarijärjestystä. Vaimo kielsi myyneensä mitään ulos talostaan. Hän ei ollut kuitenkaan käynyt maksamassa ordinantian määräämää aksiisia eli valmistusveroa ennen kuin oli sytyttänyt tulen oluenpanokattilan alle. Tämä riitti kovaan sakkotuomioon, sillä kenenkään ei ollut sallittua sytyttää tulta ennen kuin vero oli maksettu kaupungin tullituvalla. Vaimo sanoi epäonnistuneensa ensin oluenpanossa, sillä olut ei ollut alkanut juosta ja siksi hän ei ollut mennyt tullituvalle. Tästä syystä hänelle määrättiin 40 markan sakko.
Toiminta oli niin kannattavaa, että edellä mainitussa kaupanjaotuksessa Alexander Wattson ja raatimies Nils Olofsson mainittiin oluenpanijoina ja pormestari Johan Knutsson, Anders Merthen sekä Wellam Hollender vaimoineen kapakoitsijoina. Heille merkitystä ammatista huolimatta he kuuluivat johtavaan porvaristoon raadin jäsenyyden ja varallisuutensa perusteella. Edellä mainitun pormestari Johan Knutssonin leskelle Anna Persdotterille annettiin lisäksi helmikuussa 1651 lupa panna olutta kotonaan ja myydä sitä. Hän ei saanut kuitenkaan myydä muiden olutta. Lisäksi raati päätti, että muut, jotka panivat olutta hänen luonaan, saivat myydä sitä krouveihin jonkin aikaa.
Krouvarit eivät välttämättä saaneet lupaa panna olutta, joten heidän tuli hankkia sitä tähän tehtävään määrätyiltä oluenpanijoilta. Esimerkiksi maaliskuussa 1643 tuomittiin krouvinpitäjä Henrik Frågerin leski maksamaan olutvelkansa viisi kuparitaalaria oluenpanija Matts Tontille. Saman vuoden heinäkuussa määrättiin Jöran Kakolaisen leski, joka piti krouvia, maksamaan oluenpanija Hans Berndtssonille se oluttynnyri, joka hän oli vienyt kotiinsa ja avannut lääkitäkseen itseään. Oluen myyntiin liittyi muutakin taloudellista oheistoimintaa. Siten krouvarin vaimo Malin Häger valitti heinäkuussa 1643, että edesmennyt mestari Jöran Skreddare oli lainannut häneltä edellisenä talvena neljä kallista taalarin kappalehintaista lasia Nils Olofssonin tyttären häihin, jossa hän oli ollut edeskäypänä. Skreddaren leski määrättiin maksamaan lasit.
Vuonna 1651 kaupungissa oli kuusi julkista panimoa, jotka myivät olutta krouveille. Samaan aikaan kaupungissa mainitaan käsityöläisten yleiskillan, Erik Mattssonin, Johan Nålmakaren, Ernst Skinnaren, Joachim Bandeman Skräddaren, Bengt Sämiskmakaren, Henrik Knivsmedin, Margareta Myssmakerskan, pormestarin tytär Elisabet Mårtensdotterin, Karin Balbererskan, kauppias Mickel Ryttaren lesken Anna Larsdotterin, Påval Eskilssonin, Matts Köpin, Henrik Arkapojan, Bertil Bryggaren lesken, räätäli Johan Lillefoothin ja vaimo Elsa Klaschoun krouvit.
Näistä saksalaisen muurarimestari Matts Klaschoun vaimolle Elsalle ilmoitettiin jo lokakuussa 1647, että tämän naapurit olivat valittaneet hänen pitävän krouvia auki kielletyn ajan jälkeen. Tällöin käsityöläiskisällit aiheuttivat tappeluita, meteliä, karkeita valoja ja Jumalan pyhän nimen väärinkäyttöä. Vaimo väitti, ettei myynyt olutta luvattomaan aikaan ja raati lupasi pitää häntä vastedes silmällä.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto (Helsinki), Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:11, 7.11.1640, 53−56; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z 172, 28.3.1643, 98; 8.7.1643, 115; 10.7.1643, 116−116v.
Riksarkivet (Stockholm), Städers Acta. Åbo Vol. 83. sp.
Turun kaupunginarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa 19, 18.10.1647, 413; BIa 22, 8.2.1651, 17.
Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria 2009: Noitavaimo ja neitsytäiti. Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Atena. Jyväskylä, 139.
Nallinmaa-Luoto, Terhi 1973: Ylioppilaitten ja kaupunkilaisten suhteet Turun vanhan akatemian alkuaikoina. Pro gradu-työ. Suomen historia, Turun yliopisto. Turku, 40−41.
Ling, Sofia 2011: Genusarbetsdelning i tidigmoderna städer. Levebröd. Vad vet vi om tidigmodern könsarbetsdelning? Benny Jacobsson & Maria Ågren (red.). Opuscula Historica Upsaliensia 47. Uppsala, 164−165.
Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Nide I. Turku 160, 167.
Stadin, Kekke 2004; Stånd och genus i stormaktstidens Sverige. Nordic Academic Press. Riga, 212−214.
Maanantaina, helmikuun 13. päivänä kirja putoaa kadulle akatemian ja pienen Luostarikadun välillä. On vuosi 1815 ja Turussa päivällisaika. Kadonnut kirja käsittelee heprean kielioppia ja omistajalla olisi opukselleen vielä tarvetta, sillä seuraavalla viikolla ilmestyy kaupungin sanomalehdessä katoamisilmoitus. Kirjan löytäjää pyydetään palauttamaan teos Isolla Kirkkokadulla sijaitsevaan ”kirjalaatikkoon” (Boklådan), joksi Frenckellien kirjakauppaa tuolloin kutsuttiin.
Frenckell-suvun kirjakauppa Turussa 1900-luvun alussa. Museovirasto.
Tämänkaltaisia ilmoituksia kadotetuista kirjoista julkaistiin Turun lehdessä ajoittain 1800-luvun alussa. Julkaisualustana toimi Frenckellin kirjapainon tuote, Åbo Tidning– tai Åbo Allmänna Tidning -nimellä tunnettu lehti. Kirjojen omistajat olivat saattaneet pudottaa opuksensa liikkuessaan kaupungilla, vaikkapa etsiessään päivällispaikkaa, kuten heprean kielioppia mukanaan kantaneelle (oletettavasti akateemiselle) henkilölle oli mahdollisesti tapahtunut. Aina kirjan katoamispaikka ei ollut määriteltävissä kadun tarkkuudella. Koordinaateiksi voitiin ilmoittaa esimerkiksi Kupittaan ja kaupungin välinen alue. Tai toisaalta niinkin tarkka paikka kuin tuomiokirkko. Sieltä katosi psalmikirja vuonna 1810.
Kaupungin sanomalehdessä julkaistiin myös ilmoituksia löydetyistä kirjoista. Kadulle pudonnut kirja oli poimittu talteen ja sen sai tulla noutamaan ilmoituksessa mainitusta osoitteesta. Vaihtoehtoisesti löytäjä saattoi toimittaa kirjan esimerkiksi Frenckellien puotiin odottamaan omistajaansa. Tällaisten kadotettuja tai löydettyjä kirjoja koskevien yksittäisten ilmoitusten lisäksi lehdessä saatettiin peräänkuuluttaa aikanaan lainaan annettuja kirjoja, joita ei ollut saatu takaisin. Näin kävi esimerkiksi herra Collanille, joka huhtikuussa 1802 julkaisi etsintäkuulutuksen eräästä kirjastaan, jonka oli antanut lainaan ystävälleen. Laina oli ilmeisesti pitkittynyt, sillä nyt Collan ei enää kyennyt muistamaan, keneltä ystävistään hänen tulisi lainaa karhuta. Kirjan hän kyllä muisti. Se käsitteli moraalisia ajatuksia.
Heli Heino
Teksti pohjautuu tietoihin, jotka on julkaistu teoksessa Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Gaudeamus 2024. Kirjan ovat kirjoittaneet Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs ja Heidi Hakkarainen.
Syksyllä 1889 Waldemar Churberg matkusti Turkuun. Hän kävi Turun linnassa katsomassa sen vankilakäytössä olleita tiloja — ei turistina, vaan miehenä, joka valmistautui omaan rangaistukseensa. Churberg aikoi tehdä rikoksen, tunnustaa sen ja tulla tuomituksi. Hän halusi nähdä etukäteen, millaisissa huoneissa hän mahdollisesti joutuisi elämään.
Waldermar Churberg vuonna 1877 Daniel Nyblinin kuvaamana. Kuva: Atelier Nyblinin kuvakokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.
Marraskuun 28. päivänä 1889 Churberg veti Helsingin yliopiston edustalla esiin revolverin ja ampui kohti rikosoikeuden professoria Jaakko Forsmania. Yksi luoti osui Forsmanin vasempaan käsivarteen, toinen vasempaan reiteen. Kolmas suuntautui vatsaan, mutta pysähtyi nappiin ja litistyi siihen. Forsman haavoittui, mutta luut säilyivät ehjinä, haavat paranivat, ja hän selvisi.
Churberg ei paennut. Hän käveli suoraan poliisikamariin, tunnusti tekonsa ja nukkui yönsä hyvin. Hänen kertomuksessaan ampuminen liittyi kunniaan, avioliiton väitettyyn rikkomiseen ja ystävyyden pettämiseen. Hän tahtoi oikeudenkäynnin, tuomion ja rangaistuksen. Ja juuri niitä hän ei saanut. Churbergin käsityksen mukaan Forsmanin suhteet hallintoon estivät häneltä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin.
Lääkintöhallitus astui kuvaan miltei heti, kuin asia saatiin oikeuden käsiteltäväksi. Asia kulki Helsingin raastuvanoikeudesta Turun hovioikeuteen, Suomen vanhimpaan hovioikeuteen. Hovioikeuden kautta Churbergin kohtalo asettui osaksi laajempaa viranomaisketjua, jossa rikosasia muuttui mielisairauden, vaarallisuuden ja holhouksen kysymykseksi. Hänet määrättiin Lapinlahden mielisairaalaan havaintojaksolle ja sen jälkeen Käkisalmen laitokseen. Hoitolaitoksista vapauduttuaankin hän pysyi holhouksen alaisena: hän ei hallinnut omaisuuttaan, liikkumistaan eikä oleskeluaan kotimaassaan täysivaltaisena kansalaisena, eikä lopulta vapauduttaan saanut jäädä kotimaahansa edes oleskelemaan.
Turussa Churberg oli kuvitellut vankilan, rikostuomion ja sovituksen. Lopulta hän sai jotakin rangaistusta epämääräisempää ja pitkäkestoisempaa: mielenvikaisuuden leiman, hallinnollisen valvonnan ja oikeustaistelun, joka kesti noin 23 vuotta.
Menetettyään vapautensa Churberg teki sen ainoan, mikä kirjailijalle jäi mahdolliseksi: hän kirjoitti. Valituksista, vetoomuksista ja kirjelmistä kasvoi viisiosainen omakustanne Huru finska domstolar och myndigheter skipa rättvisa — “Kuinka suomalaiset tuomioistuimet ja viranomaiset jakavat oikeutta” (1903–1913).
Churbergin kysymys jäi elämään: tällainen oli minun rikokseni — millainen oli heidän?
