Avainsana-arkisto: kirjallisuus

1700-luku

Kauppias Josef Petrej ja kirjarahdit

Kommentoi

Varakas turkulainen kauppias Josef Petrej syntyi vuonna 1660 Loimaalla ja sai Turussa porvarisoikeudet vuonna 1695. Hän kuoli Turun vanhimpana suomalaisena porvarina 15.1.1735. Hän keskittyi kaupankäynnissään hankkimaan tuotteita maaseudun talonpojilta ja viemään niitä kuutollaan eli saaristolaivallaan Ruotsiin. Paluurahtina hänellä saattoi olla muutakin, kuin suolaa ja kankaita.

Tämän vuoden 1725 virsikirjan arkit ovat Henrik C. Merckellin painamia sivuja, jotka on sidottu kirjaksi. Ne eivät siis ole Josef Petrejn Ruotsista tuomia sivuja. Kansalliskirjasto.

Olipa rahdin tilaaja kuka tahansa, Petrej oli tarkka siitä, että hänelle kuuluvat maksut suoritettiin ennen kuin hän luovutti lastin tilaajan haltuun. Hän joutui tästä tavastaan riitaan jopa herra piispa ja tohtori Johannes Gezeliuksen kanssa. Piispan valtuutettu ylioppilas Johan Degerman valitti Turun raastuvassa marraskuussa 1711, ettei Petrej suostunut luovuttamaan herra piispan Tukholmasta tilaamaa kirjapainolaitosta ennen kuin sai siitä rahtimaksuna 150 kuparitaaleria. Degermanin mukaan hinnaksi oli sovittu vain 120 taaleria tukholmalaisen kirjanpainaja Henrik Christopher Merckellin kanssa. Petrej kertoi puolestaan sopineensa Merckellin kanssa, että hän saisi pyytää rahdista haluamansa summan, kun se olisi lastattu ja toimitettu turvallisesti perille. 

Merckellin mukaan Petrej sanoi Tukholmassa, ettei voinut rahdata kirjapainoa 120 taalarin liian halvasta maksusta. Koko kirjapaino ei edes mahtunut täyteen lastattuun kuuttoon, vaan osa siitä lastattiin Mickel Naulin alukseen. Kun Petrejlle toimitettiin raastuvanoikeuden tuomio asiassa, sysäsi hän sen pois ja ilmoitti, ettei huolinut sitä. Se oli kuitenkin annettu viralliselle leimapaperille, joten oikeus määräsi Petrejlle sakon oikeuden loukkaamisesta. Saman kuun 29. päivänä Petrejn valtuutettu pyysi saada päämiehensä takavarikoidut tinavadit takaisin. Oikeus ilmoitti, että Petrej saisi ne takaisin lunastettuaan hyljeksimänsä oikeuden tuomion kolmella hopeataalerilla.

Sattuipa niinkin, että Petrejn tuomat tavarat jäivät hänen käsiinsä. Tammikuussa 1725 raastupaan tulivat kaupunginviskaali Nils Gedich sekä kirjansitojamestarit Kristian Trapp, Niclas Erland ja Johan Gummerus, jotka syyttivät Petrejtä luvattomasta kirjojen myymisestä. Tuolla kertaa Petrejtä edusti oikeudessa vain yksinkertainen teinipoika Simon Lindberg, joka sanoi Petrejn olevan muissa tehtävissä talonpoikien kanssa, koska oli markkina-aika. Petrej oli lisäksi huonovointinen, joten asiaa ei voitu käsitellä enempää tuolla kertaa. Häntä syytettiin jatkossa maaherra Otto Reinhold Yxkullin kirjeen perusteella painettujen arkkien tuomisesta maahan, sitomisesta kirjoiksi ja myymisestä. Täten hän vahingoitti kirjansitojien ammattikuntaa. Petrejn kirjat olivat 200 suomenkielistä virsikirjaa ja 70 katekismusta ja ne päätettiin takavarikoida välittömästi kirjansitoja Petter Södermanin haltuun. 

Seuraavaksi Petrej lähetti oikeuteen valtuutettunsa ja vuokralaisensa sotatuomari Jakob Östmanin, joka ilmoitti oikeudelle, että Petrej toi kyseiset kirjat Tukholmasta kirjanpainaja Merckelliltä kirjansitoja Trappin laskuun. Trapp ei kuitenkaan hyväksynyt Merckellin 15. tammikuuta päiväämää 600 kuparitaalarin laskua, ja siksi Petrej yritti myydä kirjat Södermanille. Kirjansitojat valittivat, että hän antoi itse sitoa kirjoja ja Gummerus näki Petrejn pojan myyvän niitä Hämeenlinnan markkinoilla. Österman sanoi Petrejn kyllä tarjonneen hänelle takavarikoituja kirjoja, mutta hän ei ostanut niitä. Kirjansitojien mukaan Petrej ilmoitti myyvänsä kirjansa markan halvemmalla kappaleelta kuin kirjansitojat. Trappia haluttiin kuulla kirjatilauksestaan, mutta hän oli estynyt. Hän ei ollut paikalla seuraavanakaan päivänä, sillä hänen oli sidottava joitakin lääninkansliasta saapuneita akteja. Trapp tuli oikeuteen vasta 25. helmikuuta ja kielsi täysin saaneensa Petrejltä mitään laskua kirjoista. 

Maaliskuun 12. päivä 1725 kirjansitoja Söderman kertoi myyneensä 30 Petrejn virsikirjoista ja häntä kiellettiin myymästä niitä enää lisää ennen jutun loppuun käsittelemistä oikeudessa. Kuusi päivää myöhemmin Petrej kertoi oikeudelle tarjonneensa kirjoja ostettavaksi Gummerukselle, mutta tämä piti niitä liian kalliina. Petrej tarjosi niitä myös Trappin pojalle, joka sanoi, että hän ilmoittaisi asian virallisena syyttäjänä toimivalle kaupunginviskaalille. Kirjansitojat olivat muutoin sitä mieltä, että he tulivat toimeen ilman Petrejn heille hankkimia kirjoja, sillä he saivat niitä muualta halvemmalla. Petrejllä oli mielestään oikeus myydä Merckelliltä tavaroistaan maksuksi saamiansa kirjoja, mutta kirjansitojat huomauttivat, ettei hänellä ollut oikeutta myydä sidottuja kirjoja. Oikeus totesi lopulta Petrejn rikkoneen kirjansitojien ammattikunnan oikeuksia ja hänet tuomittiin 40 hopeamarkan sakkoon.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Kansallisarkisto (Helsinki, KA)

KA z:80, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TRO) 11.11.1711, s. 478v−479v; 13.11.1711, s. 488−488v; 29.11.1711, s. 519−519v.

KA z:86, TRO 23.1.1725, s. 71−72; 28.1.1725, s. 92−97; 29.1.1725, s. 97−98; 30.1.1725, s. 109; 25.2.1725, s. 228−229; 11.3.1725, s. 319−321; 12.3.1725, s. 322−324; 13.3.1725, s. 330−331; 15.3.1725, s. 343−344; 18.3.1725, s. 366−373; 19.4.1725, s. 517−519.

1700-luku, 1800-luku

Lapsille suunnattujen kirjojen ilmoituksia 1800-luvun alusta

Kommentoi

Vuonna 1801 Åbo Tidning -lehdessä ilmoitettiin, että Seipellin talon tiloissa Turun jokirannassa oli myynnissä erilaisia lapsille ja nuorille sopivia kirjoja, kuten kaksiosainen Familjebok eller journal för barn. Kyseessä oli vuonna 1800 ilmestynyt ruotsinnos ranskalaisen Arnaud Berquinin teoksesta Le livre de familie ou journal des enfants (1791). Teos käsitteli dialogimuodossa muun muassa eettisiä sääntöjä, luonnonilmiöitä sekä taloutta.

Varhaisten sanomalehtien kirjailmoitukset avaavat näkymän siihen, miten monenlaisia kirjoja etenkin säätyläisperheiden lapsille oli saatavilla Turussa jo 1800-luvun alkupuolella. Lehdistö ja kirjallinen kulttuuri olivat pitkään keskittyneitä etenkin Turkuun, jossa toimivat myös Suomen varhaiset kirjakaupat. Frenckellin kirjapuoti perustettiin jo vuonna 1783, ja F. A. Meyerin kirjakauppa avattiin vuonna 1814. Myös muun muassa Johann Seipellin puodissa myytiin kirjoja erilaisten viinien ja ruokatarvikkeiden rinnalla. Kirjakauppojen sekä varhaisten lainakirjastojen valikoimissa oli Ruotsissa painettuja, mutta myös kauempaa hankittuja saksan- ja ranskankielisiä lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja. Näin ulkomaisia lastenkirjoja oli saatavilla Turussa samaan aikaan, kun varhainen lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus alkoi vasta hiljalleen kehittyä Suomen alueella. 

Kirjapuotien ilmoituksia lapsille ja nuorille sopivista kirjoista ilmestyi etenkin ennen joulua, kun kirjoja sekä muita painotuotteita mainostettiin lapsille sopiviksi joululahjoiksi. Esimerkiksi joulun alla vuonna 1821 Åbo Tidningar -lehdessä ilmoitettiin Frenckellin kirjapuodissa olevan myynnissä kuvitettu raamattu lapsille, Kruununprinssin aapinen sekä Turussa laajasti vaikuttaneen Jakob Tengströmin varhaiset lapsille suunnatut kirjat Läse-Öfning för Mina barn sekä Tidsfördrif för mina barn. Listaan kuului myös Berquinin käsialaa oleva Barnvännen. 

Berquinin suosittu Barnvännen-teos pohjautui Christian Felix Weissen kuuluisaan saksankieliseen aikakauslehteen Der Kinderfreund. Lehti ilmestyi vuosina 1775–1782, ja se toimi esikuvana myöhemmin eri puolilla Eurooppaa yleistyneille lastenlehdille. Berquin julkaisi oman kokoelmansa L’Ami des enfants, joka koostui lyhyistä moraalisista kertomuksista, pienistä näytelmistä ja dialogeista, joiden avulla oli tarkoitus opettaa lapsille myötätuntoa, säästäväisyyttä ja muita hyveitä. Turussakin mainostettiin runsaasti Berquinin ranskankielisen teoksen ruotsinkielistä käännöstä ”lasten ystävästä”. Kuitenkin Weissen valikoitu teos käännettiin myös suoraan saksasta ruotsiksi jo 1700-luvun lopulla. Myös tämä teos oli luultavasti turkulaisten säätyläisten saatavilla. Nykyään kirja on osa Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa.

Tukholmalainen kirjanpainaja Johan Samuel Ekmanson julkaisi ruotsinnoksen Barn-wännen ensimmäisen osan vuonna 1797. Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma. Kirjoittajan kuva

Turun kaupunginkirjaston vanha kokoelma juontaa juurensa 1800-luvulle. Turun kansankirjasto perustettiin vuonna 1863, ja sen rinnalle rakentui kaupunginkirjasto kielitaitoista säätyläistöä varten 1860-luvun lopulta alkaen.  Kansankirjasto ja kaupunginkirjasto liitettiin myöhemmin yhteen Turun kaupunginkirjastoksi. Kaupunginkirjaston vanha kokoelma kuitenkin säilyi erillisenä, ja se luetteloitiin kokoelmatietokannaksi Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushankkeessa vuosina 2013–2017. 

Vanhasta kokoelmasta on nykyään löydettävissä nide vuoden 1801 ilmoituksessa mainittua Familje-bok eller journal för barn -teosta. Kirja on painettu Tukholmassa vuonna 1800. On vaikea tietää miten ja milloin kirja on päätynyt Turkuun ja lopulta osaksi Turun kaupunginkirjaston vanhaa kokoelmaa. Kirjassa on omistuskirjoitus Sofi Alstedt. Mahdollisesti juuri tämä kirjan omistaja on säilönyt kirjan väliin muistoksi jo haurastuneita punaisia koristeita, jotka näyttävät kukan terälehdiltä.

Heidi Hakkarainen

Lähteet:

Förteckning på Böcker, m. m., tjenliga till Jul- och Nyårsgåfvor, som finnas till salu uti Boklådan vid Stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 19.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.

Hypén, Kaisa, Leila Koivunen, & Janne Tunturi (toim.) (2015), Kirjoista kokoelmaksi. Kansansivistystä ja kansainvälisyyttä Turun kaupunginkirjastossa 1800–1900-luvuilla. Helsinki: Avain.

Karppinen, Emilia & Laura Yli-Seppälä. Turun kaupunginkirjaston vanhan kokoelman tutkimushanke: uutta tietoa vanhasta kokoelmasta. Informaatiotutkimus 1 (36), 1–6.

Kåreland, Lena, Janina Orlov & Boel Westin (2024). Omvandlingens tid – barnlitteraturen i det tidiga 1800-talet. Teoksessa Boel Westin & Åsa Warnqvist (toim.), Den svenska barn- och ungdomslitteraturens historia. Från äldre tid till tidigt 1900-tal. Stockholm: Natur & Kultur, 219–310.

Lehtonen, Ulla (1981). Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: kirjahistoriallinen tutkimus. Tampere: Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti.

Rantala, Heli, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs & Heidi Hakkarainen (2024). Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa. Helsinki: Gaudeamus.

Till salu: På boklådan i Seipells gård. Åbo Tidning 16.5.1801. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.

Till salu finnes: Uti Boklådan wid stora Kyrkogatan. Åbo Tidningar 8.12.1821. Kansalliskirjasto. Digitaaliset aineistot.

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.

1800-luku

Kauhuromantiikkaa Turussa

Kommentoi

Tuskin kovin moni kaunokirjallisuutta harrastaneistakaan tietää, että ensimmäinen suomalainen kauhuromaani on julkaistu Turussa. Tämä ruotsinkielinen teos, jonka nimeksi tuli Det gråa slottet, ilmestyi alun perin Johan Wilhelm Lilljan kustantamosta pimeään vuodenaikaan marraskuussa 1851. Romaanista tuli sen verran suosittu, että siitä otettiin toinen ruotsinkielinen painos 1880-luvulla, ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt useita suomennoksia, viimeisin vuodelta 2009.

Ingeliuksen romaanin ensipainoksen nimiölehti 1851. Kansalliskirjasto, Doria-julkaisuarkisto.

Romaanin ensipainoksen nimiölehdellä komeili salanimi ”Författaren till Granriskojan” eli Granriskojan-romaanin tekijä. Nimen taakse kätkeytyneen tekijän useat aikalaiset tunsivat hyvin. Hän oli turkulainen säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius, joka oli kirjoittanut teoksensa Ylikylän tilalla Hirvensalossa. Romaani oli silloisten arvioiden mukaan kotimaiseksi tuotokseksi epätavallisen laaja teos, 394 sivua taskukirjaa vastaavassa sexodecimokoossa. Sen tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Turkuun tai sen lähiympäristöön vaan Satakuntaan, kuvitteelliseen Ristilän kartanoon, johon kirjan sankari, kotiopettajaksi palkattu nuori maisteri Harald Thalberg saapuu kertomuksen alussa.

Ingelius ei varsinaisesti ollut kirjallisen kauhuromantiikan tienraivaaja Suomessa, sillä Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson olivat ennen häntä ehtineet julkaista Helsingissä kauhuromanttisia kertomuksia. Mutta Det gråa slottet on edeltäjiään kunnianhimoisempi aikaansaannos. Vaikka teos tuntuu nykylukijasta osittain hajanaiselta, se on goottilaiselle kirjallisuudelle ominaisen kerrontatekniikkansa ansiosta mukaansatempaava ja koostuu menneisyyteen kätkeytyvän arvoitusten vyyhdin vähittäisestä paljastumisesta. Ingelius kutoo kertomukseensa vihjeitä, tiedonsirpaleita, kuulopuheita ja romaanihenkilöiden saamia pahaenteisiä aavistuksia. Näiden käänteiden lomaan mahtuu murhayrityksiä, rajuilmoja, kummittelua, synkkiä paikkoja ja kätkettyjä henkilöllisyyksiä. Monet romaanin aiheet ja kohtaukset esitetään melodramaattisesti jyrkkien vastakohtien muodossa. Kerronnassa vaihtelevat ihanteellinen hyvyys ja alhainen kataluus, ja aika ajoin Ingelius höystää tekstiä huumorilla ja ironialla.

Romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot ovat tekijänsä mielikuvituksen tuotetta, mutta teos sai myös virikkeitä nuoren Ingeliuksen kuulemista huhuista. Ne kertoivat Porin lähistöllä Ulvilan pitäjässä sijainneesta Koiviston ratsutilasta ja siellä vuonna 1839 sattuneesta ikävästä tapauksesta, joka johti epävarmoiksi jääneisiin rikosepäilyihin. Koiviston kartanon jylhää kaksikerroksista päärakennusta kutsuttiin kansan suussa 1800-luvulla Harmaaksi linnaksi, mistä Ingelius lainasi romaanilleen nimen. Kirjassa Koiviston nimi vaihtui sitten Ristilään. Millaisesta tapauksesta oli kyse, siitä lukija voi nyt ottaa halutessaan selvää lukemalla vaikkapa tuon kauhuromaanin uusimman suomennoksen ja siihen laaditut jälkisanat!

Jukka Sarjala

Lähteet:

Det gråa slottet. Original af förf. till Granriskojan. Åbo: J. W. Lillja & Co, 1851.

Axel Gabriel Ingelius, Harmaa linna. Suomentanut Eeva-Liisa Järvinen. Jälkisanat Jukka Sarjala. Turku: Faros-kustannus Oy, 2009.

Jukka Sarjala, Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

1800-luku

Kirjatoukan elämää

Kommentoi

Keskiaikaa käsittelevän Ruusun nimi –romaaninsa esipuheessa Umberto Eco siteeraa Tuomas Kempiläistä: “Kaikesta olen etsinyt rauhaa enkä ole sitä muualta löytänyt kuin yksinäisessä nurkassa luetusta kirjasta.” Varmasti kaikki kirjanystävät voivat hyväksyä tämän alankomaalaisen mystikon ja skolastikon huomautuksen, mutta erityisen hyvin se luonnehtii Turussa 1810-luvulla opiskelleen Anders Johan Sjögrenin elämäntapoja.

Anders Johan Sjögren (1794–1855). Teoksesta G. Heinricius, Anteckningar om Immanuel Ilmoni, 1912.

Anders Johan Sjögren oli kotoisin Iitin pitäjästä, kävi koulunsa Loviisassa ja Porvoossa ja siirtyi Keisarilliseen Turun yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1813. Mukanaan uuteen asuinkaupunkiinsa hän toi kirjalaatikkonsa ja intohimoisen lukuharrastuksensa. Hän oli elänyt kouluvuosinaan varsin eristynyttä elämää – niin eristynyttä, että Porvoon kymnaasin lehtori Magnus Alopaeus lausui hänelle kunnioittavat jäähyväissanat: “Teillä näyttää oikein olevan taipumus paikoillanne istumiseen ja kamarissa tuumailuun.” Sjögren ei vieraillut seurapiireissä tai teatteriesityksissä eikä pitänyt kortinpeluusta. Kirjat veivät hänen aikansa, ja niin kävi aluksi myös Turussa.

Sjögreniltä on säilynyt mittava päiväkirjasarja, noin 8 300 sivua koko elämän ajalta. Se kertoo tarkasti kirjoittajansa jokapäiväisistä tapahtumista ja askareista myös opiskeluajalta Turussa ja on siten arvokas lähde 1800-luvun alun ylioppilaselämästä. Sjögrenillä oli tapana merkitä ylös ostamiensa, lainaamiensa ja lukemiensa kirjojen ja lehtien tiedot. Lisäksi hän käytti päiväkirjaa muistiinpanojen tekemiseen. Se sisältää tiivistelmiä ja suorasanaisia lainauksia kirjoista ja lehdistä satojen sivujen laajuudelta. Siksi Sjögren-tutkija Michael Branch on nimittänyt sitä kulttuurihistorialliseksi hakuteokseksi, jonka tarkoitus oli kasvattaa kirjoittajansa mahdollisuuksia sopivien yliopistokurssien ja luentojen valitsemisessa.

Turussa Sjögren pänttäsi päähänsä tietysti ajan akateemista kurssikirjallisuutta, muun muassa Kreikan ja Rooman klassillisia teoksia, mutta niiden ohella hän tutustui maantieteeseen, matkakuvauksiin, historiaan, romaaneihin ja näytelmiin. Vuonna 1815 hän tunnusti lukevansa oikeastaan mitä vain mieli teki, koska ei ollut vielä päättänyt elämänurastaan. Tällainen monipuolisuus kuitenkin enteili tulevaa, sillä Turun vuosien jälkeen Sjögrenistä kehittyi Venäjällä kuuluisa etnografi ja tutkimusmatkailija.

Jukka Sarjala

Lähteet:

Jukka Sarjala, “Kiertävät kirjat. Painotuotteiden aineellis-sosiaalinen vaikuttavuus Anders Johan Sjögrenin elämässä ja opiskelussa 1810-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 119:3 (2021) s. 275–287.

Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Utgivna av Michael Branch, Esko Häkli & Marja Leinonen. Helsingfors: Nationalbiblioteket, 2020. [https://www.doria.fi/handle/10024/177355]

1900-luku

Pahuus puhutti 1980-luvulla

Kommentoi

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla suomalaista kirjallisuusväkeä puhuttivat kotimaisen nykyproosan kuvaukset pahuudesta. Muun muassa näistä teemoista keskusteltiin Turussa maaliskuussa 1988 pidetyssä Pahuuden perinne -seminaarissa.

Tapahtuma järjestettiin Turun kaupunginkirjaston, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyönä. Tilaisuus liittyi Suomalainen kirjan 500-vuotisjuhlavuoteen. Tuolloin täyttyivät tasavuodet siitä, kun Turun piispa Konrad Bitz painatti hiippakunnalleen messukirja Missale Aboensen lyypekkiläisessä kirjapainossa.

Aloite pahan kysymystä käsittelevästä seminaarista oli tullut suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajalta Paul Gustafssonilta, joka lausui myös seminaarin tervehdyssanat. Toimikunnan sihteeri Unnukka Stenqvist ja kulttuurihistorian assistentti Hannu Laaksonen toimittivat seminaariesitelmistä 69-sivuisen kirjasen nimeltä Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta, jonka teksteistä on mahdollista saada käsitys liki 40 vuoden takaisesta aikalaisdiagnoosista.

Seminaarijulkaisun tummasävyinen kansi oli Totti Tuhkasen käsialaa. Takakannen mukaan puheenvuorot luotaavat syvältä aikamme henkistä ilmapiiriä ja sitä muokkaavia traditioita. 

Seminaarin sisällöllinen sysäys saattoi olla kirjailija ja lääkäri Claes Anderssonilta, joka oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa syksyllä 1986 pahuuden ongelmasta suomalaisessa proosassa. Hän oli havainnut merkittävän siirtymän pois sotien jälkeen vallinneesta maaltamuuton ja rakennemuutoskuvausten eeppisestä realismista. Tilalle oli tullut urbaani miljöö ja neutraalisti pahuutta kuvaavat kirjailijat, kuten Esa Sariola, Annika Idström ja Eira Stenberg. Juppivuosikymmenen kirjallisessa maisemassa eli rikkonaisia ja tunnekylmiä probleemiyksilöitä vailla yhteisöä, empatiakykyä ja eettisiä periaatteita.

Andersson palasi Turussa parin vuoden takaiseen teemaansa. Samoilla linjoilla oli Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pertti Karkama, joka arveli yksilön menettäneen kapitalismin nykytodellisuudessa vastaan panemisen kykynsä. Proosassa paha tuntui olevan voitolla. 

Toisenlaisen näkökulman avasi varatuomari Jukka Kemppinen. Hän käänsi katseen lukijoihin ja suri sitä, ettei nykykirjallisuus herättänyt tarpeeksi pahennusta, sillä sanataiteen pitäisi olla sopimatonta.

Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan moderni oli maallistanut pyhän ja ottanut riskit hallintaansa teknologialla mutta samalla luonut uudenlaiset uhat. Pahan horisonttina häämötti ydintuhon mahdollisuus. 

Seminaari ei unohtanut pahuuden vastaparia, hyvyyttä. Tähän viittasivat filosofi Sven Krohn, teologi Martti Voutilainen ja miesvoittoisen esiintyjäryhmän joukossa puheenvuoron pitänyt Helsingin hiippakunnan pääsihteeri Pirkko Lehtiö. Kulttuurihistorian dosentti Kari Immonen analysoi, miten viholliskuvat hävittivät hyvyyttä.

Seminaarijulkaisun päätöstekstissä Hannu Laaksonen piirsi pahuuden ilmentymien kaarta 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien ja kansanuskon paholaiskäsityksien kautta nykyhetkeen saakka. Paholaisuskoa hän aisti keskustelussa hevirockin ja saatananpalvonnan yhteyksistä.

Laaksosen esipuheesta selviää, että Annika Idström ja Esa Sariola osallistuivat yleisökeskusteluun. Aikalaisarvioissa heistä puhuttiin jonkinlaisina pahan koulukunnan kirjailijoina.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Claes Andersson: ”Pahan ongelma uudessa proosassa. Yksityinen itsekkyys hämärtää suomalaisen nykykirjallisuuden eettiset ja moraaliset ongelmat”. Helsingin Sanomat 7.10.1986.

Hannu Laaksonen ja Unnukka Stenqvist: Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta. Turun yliopiston historian laitos. Julkaisuja 20. Turku 1989.

1900-luku

Urho Verho, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Turussa vuonna 1912 syntynyt ja kotikaupungissaan yliopistotutkintonsa suorittanut Urho Verho vaikutti laajasti kotikaupunkinsa kulttuuri- ja sivistyselämässä. Hän työskenteli sotien jälkeen Turun suomalaisen työväenopiston apulaisjohtajana ja jatkoi myöhemmin johtajana vuoteen 1964.

1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen hän toimi opetustehtävissä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineissa – hoitaen apulaisprofessuureja ja hetken kotimaisen puolen professuuria. Verho siirtyi 1970 Tampereen yliopistoon. Matrikkelitietojen perusteella uran alku oli akateemista pätkätyötä.

Turun Sanomat uutisoi kuvan kera avustajansa Urho Verhon valinnan Turun työväenopiston johtoon. Turun Sanomat 27.5.1948.

Turkulaiselle kulttuurin harrastajalle hän tuli tutuksi sanomalehti Turun Sanomien avustajana. Kirjallisuuskriitikkona vuonna 1937 aloittanut kynäniekka kirjoitti aikana, jolloin kirjajuttu saattoi olla suurikokoisessa (broadsheet) lehdessä puoli sivua. Teatterin arvioiminen oli silti Verhon leipälaji.

Verho oli väitellyt Turun Yliopistossa professori V. A. Koskenniemen ohjauksessa Kaarlo Bergbomin draamankäsityksestä. Vuoden 1951 tutkimuksessaan hän sijoitti Kansallisteatterin maineikkaan johtajan henkilö-, aate-, kirjallisuus- ja sosiaalihistoriallisiin asiayhteyksiin. Voi sanoa, että hän pyrki tulkitsemaan sitä, millaisista osasista maineeltaan monumentaaliseksi kasvanut hahmo oli rakentunut.

Turun Sanomien teatteriarvostelijana Verho saattoi olla sanakäänteissään edeltäjäänsä Teppo Samoojaa teräväsanaisempi. Tällaista havaintoa ei voi kuitenkaan tehdä turkulainen Tajo-kustantamon julkaisemista kahdesta Verhon kirjoituskokoelmasta. Ote on pehmeä ja kirjat tiiviitä.

Vuonna 1963 ilmestynyt Uuden teatterin tiennäyttäjiä esitteli Georg Bernard Shaw’n, T. S. Eliotin, Eugene O’Neillin ja Thornton Wilderin. Teatterimies oli kiinnostunut anglosaksisesta modernista draamasta ja uskoi, että nykyvirtauksissa liikkuu paljon ohimenevää. Esimerkit viestivät, että modernin ymmärryksessään hän haki sekä pitkää linjaa että parhaillaan ajassa liikkuvaa.

Sotien jälkeen suomalaiset teatterit esittelivät englantilaisen kielialueen näyttämötaidetta. Näin kävi myös Turussa.

Turun yliopiston Feeniks-kirjaston varastokokoelmasta löytyy Uuden teatterin tiennäyttäjiä kirjoittajan professori Lauri Viljaselle signeeraamana kappaleena. Viljanen oli toiminut Verhon vastaväittäjänä. Kansilehden suunnittelijaa ei ole nimetty.

Toisessa Tajo-julkaisussaan Vanhaa ja uuttaa draamaa (1964) Verho hyödynsi osia näytäntökauden 1961–63 teatteriarvosteluistaan. Kriitikkoa askarrutti edelleen vanhan ja uuden kohtaamispiste ja se, mikä olisi yli aikakauden kantavaa. Ehkäpä yhden vastauksen saa kokoelman tekstistä ”Hyvästijättö kuolevalle elämänmuodolle”. Siinä Verho analysoi Anton Tšehovia ja huomaa toiminnan niukkuudessa yhteyden anglosaksiseen nykynäytelmään: ”Tšehovin esikuvallisuus tässäkin kohden on ilmeinen.”

Oletuksessaan Tšehovin dramatiikan tulevaisuuteen suuntautuvasta vetoavuudesta Verho osui oikeaan. Venäläinen klassikko on säilyttänyt edelleen asemansa teatteriohjelmistoissa.

Urho Verho kirjoitti myös saksalaiskirjailija Hans Carossan ajatusmaailmasta ja Turun suomalaisen työväenopiston historian. Urho Verho kuoli Paraisilla vuonna 1988.

Paavo Oinonen

Kirjallisuus:

Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, Professoriliitto, Helsinki 2008.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

Verho, Urho: Uuden teatterin tiennäyttäjiä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Verho, Urho: Vanhaa ja uutta draamaa. Kustannusliike Tajo, Turku 1964.