Paiserutto on esiteollisen ajan tartuntataudeista leimallisin ja pelätyin. Ruton pelottavuus perustui sen yllätyksellisyyteen. Tauti ilmaantui epäsäännöllisin väliajoin ja pystyi etenemään koko väestöön. Monet muut kulkutaudit olivat niin tavallisia, jopa jokavuotisia ilmiöitä, ettei niiden ilmaantuminen aiheuttanut suurta yllätystä, saati paniikkia. Varsinkin lapsia uhanneiden tuhkarokon, isorokon ja hinkuyskän kanssa oli pakon edessä totuttu elämään. Pahimmillaan vain muutamassa päivässä kuolemaan johtanut rutto levisi sen sijaan tehokkaasti myös aikuisväestöön. Kauhua herättivät ruton näkyvät oireet, kuten mustat paiseet tai tummunut kieli, joiden mukaan 1300-luvun eurooppalainen pandemia musta surma on saanut nimensä.
Kuolemantanssi on mustan surman jälkeen kirkkotaiteessa yleistynyt aihe, joka kuvaa vertauskuvallisestikuolemanuniversaaliutta. Liber chronicarum (Nürnbergin kronikka), 1493. Wikimedia Commons.
Esiteollisen ajan katkelmallisissa lähdetiedoissa rutto mainitaan useammin kuin muut tartuntataudit. Emme tiedä, ulottuiko lähes koko Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä levinnyt musta surma Suomeen. Lähteiden perusteella tautia esiintyi Suomessa kaikkiaan 17 kertaa 1400-luvun alun ja vuoden 1711 välisenä aikana. Suomen merkittävimpänä ja laajaa ulkomaankauppaa harjoittaneena kaupunkina Turku välttyi vain harvoin näiltä epidemioilta. Kun rutto puhkesi jossain Itämeren rannikkokaupungissa, se lähes aina kulkeutui myös Turkuun. Laivaliikenne ja muut vilkkaat yhteydet pitivät huolen taudin leviämisestä laajalle. Vuosina 1500–1711 rutto mainitaan Turkua koskevissa lähteissä 12 kertaa. Vuosien 1710–1711 epidemia oli viimeinen kerta, jolloin ruttoa esiintyi Suomessa ja myös Turussa.
Vaikka ruton tarttuvuus tunnettiin, sen leviämismekanismeista oli vain arvailuja. Ihmiset turvautuivat moniin keinoihin välttääkseen sairastumisen. Niiden hyödyllisyydestä on vaikea sanoa mitään, sillä ainakaan esivallan 1600-luvulta lähtien määräämät karanteenitoimet eivät epidemioita pidelleet. Taudin tieltä pakeneminen sen sijaan saattoi toimia. Vuonna 1500 Turun kerrotaan autioituneen, kun asukkaat jättivät kaupungin.
Kuolema oli esiteollisena aikana erottamaton ja nykyistä paljon välittömämpi osa elämää. Ruttoepidemioiden seurauksena oli silti poikkeuksellinen kuoleman läsnäolon tunne. On luonnollista, että kuin tyhjästä ilmaantunut ja nopeasti epidemian mittoihin yltynyt tauti herätti ihmisissä pelkoa ja suorastaan hallitsematonta kauhua. Ruttoepidemioiden aikana vakiintuneet henkiset rakenteet ja niihin pohjautuneet käyttäytymismallit helposti murtuivat. Tämä näkyy esimerkiksi hautausten järjestämisessä. Kun Turussa havaittiin ensimmäiset ruttotapaukset syyskuun lopulla 1710, vielä tammikuussakin osa ruumiista odotti hautaamistaan. Yhteisön täydellisestä kaaoksesta kertoo, että aikalaiskuvausten mukaan öisin kaduille viskeltiin ruttoon kuolleiden ruumiita ja jopa sellaisia, jotka yhä elivät ja joita olisi voitu auttaa.
Turun saaristo oli tärkeässä asemassa 1600-luvulla, sillä sen käyttöoikeus oli annettu privilegiolla eli erioikeudella Turun kaupungille aina kuuden ja puolen peninkulman eli noin 40 kilometrin päähän kaupungista. Saariston käyttöoikeutta myös valvottiin, ja siitä huolehtimaan perustettiin erityinen inspehtorin virka. Virkaan valitun inspehtorin tuli valvoa myös Turun kaupungissa käytävää laitonta kauppaa ja muita kaupungin oikeuksia rikkovaa toimintaa.
Itämerellä käytettiin kuuttoja eli saaristolaivoja, jotka olivat noin 15 metriä pitkiä. Italialaisen diplomaatin Lorenzo Magalottin maalaama kuva kuutosta vuodelta 1674. Museovirasto, Markku Haverinen.
Saaristoa käytettiin myös suoja-alueena. Karl Karlsson Gyllenhielm ilmoitti kesäkuussa 1623 vihollisen haluavan vahingoittaa isänmaata ja hän halusi siksi kaupungin lähettävän joitakin aluksia vartioon saaristoon. Koska Stralsundissa esiintyi ruttoa keväällä 1639, ja sen pelättiin tulevan kotiin palaavien sotilaiden mukana kaupunkilaisten päälle, määräsi kuvernööri kahdeksan sotamiestä vartioon saaristoon, ettei sieltä tulisi kukaan luvatta kaupunkiin.
Syyskuussa 1639 julistettiin Joachim Timmen valtakirja kauppaordinantian inspehtoriksi, jonka kenraalikuvernööri oli hänelle myöntänyt. Tämä tarkoitti edellisenä vuonna luotua kaupanjaotusta, jonka mukaan jokaisella porvarilla sai olla vain yksi ammatti, kun niitä oli aiemmin ollut useita, kuten vaikkapa kauppias, räätäli ja kapakoitsija. Samalla luettiin myös kenraalikuvernöörin selitys siitä, että kunkin tuli toimia oikein ammatissaan ja että Timme saisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, ettei kaupungin privilegioita rikottu. Hänelle annettiin miehiä mukaan.
Inspehtori Timme kertoi jo syyskuun 1639 alussa olleensa maalla ja saaristossa valtakirjansa edellyttämällä tavalla tarkastamassa, kävikö joku siellä kiellettyä maakauppaa. Jungfrusundin tältä puolen hän oli löytänyt Tukholman kauppiaan Olof Samuelssonin, jolla oli ollut kuutossaan 30 tynnyriä silakkaa, vaikka ruotsalaisilla oli kielto kalastaa kaupungin privilegioiden piirissä seitsemän peninkulman sisällä kaupungista päin.
Maaherra syytti Timmeä lokakuussa 1640 tehtävänsä laiminlyömisestä. Timme halusi alaisiaan kuultavan siitä, oliko hän jättänyt jonkun syyttämättä. He vastasivat, ettei hän ollut tehnyt niin. Seuraavaksi hänen alaisiaan syytettiin siitä, että he olivat laiminlyöneet tehtävänsä. Timme vastasi, että hänen alaisistaan erityisesti Simon Ugni oli laiminlyönyt tehtävänsä. Hänet tuomittiin kolmen päivän vankeuteen vastahakoisuudestaan. Jo Timmen edeltäjää Axel Rautaa syytettiin vuonna 1623 lahjusten ja juomarahojen ottamisesta ruotsalaisilta kalastajilta. Hänen epäiltiin antaneen heidän siksi jäädä saaristoon.
Tarkastaja Timme aikoi matkustaa toukokuussa 1641 Raumalle, mutta raastuvanoikeus velvoitti häntä hankkimaan tilalleen toisen pätevän miehen, joka voisi matkustaa saaristoon tarkastamaan, etteivät ruotsalaiset rikkoisi kaupungin privilegioita kalastamalla liian lähellä kaupunkia. Hän lupasi hankkia toisen miehen.
Kesäkuussa 1641 tutkittiinkin viittä ruotsalaista, jotka olivat kalastaneet kaupungin oikeuden alueella ja joilta kaupungin edustajat olivat takavarikoineet joitakin tavaroita. Nämä olivat Strängnäsistä, Sigtunasta, Torshällasta ja Uppsalasta. Heitä kiellettiin ehdottomasti tulemaan Turun vapauspeninkulmien sisäpuolelle. Kesäkuun 17. päivä 1641 annettiin anomuksen perusteella yhdelle Uppsalan ja yhdelle Strängnäsin porvarille oikeus kalastaa Turun vapauspeninkulmien ulkopuolella, mutta ei sisäpuolella. Kesäkuussa 1641 tutkittiin lisääkin ruotsalaisia, jotka olivat kalastaneet kaupungin vapaapeninkulmien sisäpuolella. Kolme heistä oli Enköpingistä, yksi jalosyntyisen Claes Claesson till Storgårdenin kalastaja, yksi Sigtunan porvari ja yksi jalosyntyisen Bror Anderssonin palvelija.
Joachim Timme, joka oli kauppaordinantian ja muiden kaupungin asioiden inspehtori, halusi tietää kesäkuun 1641 lopussa kenraalikuvernööri Per Brahen kirjeeseen perustuen, oliko hän menettänyt asemansa, sillä hän oli ollut joitakin viikkoja poissa kaupungista suorittamassa tehtäviään ja viipynyt matkalla jonkin verran aiottua pidempään. Nyt kaupungin mittamiehille oli annettu hoidettavaksi hänen oikeuteensa kuuluvat tehtävät. Hänelle vastattiin, ettei hänellä ollut oikeutta jättää virkaansa ja kuljeksia Raumalla ja Porissa miten halusi, sillä kaupungille ei ollut siten hänestä mitään hyötyä. Hän halusi kuitenkin pitää toimensa ja raastuvanoikeus päätti kirjoittaa kenraalikuvernöörille ja kysyä, tuliko hänet erottaa tehtävästään.
Inspehtori Joachim Timmeä ei sentään erotettu, sillä hän valitti jälleen heinäkuussa 1641 virkansa puolesta Wilhelm Sterckmanin tuoneen edellisenä syksynä kaupunkiin kelvottomia humaloita, joista hän oli jo myynyt osan porvaristolle. Humaloista oli otettu näyte, jonka oli tarkastanut raadin määräämä kollegio. Kyseisen erän 15 kippuntaa (2 550 kg) humaloita Sterckman oli ostanut Tukholmasta. Timme jatkoi toimessaan vielä vuosia.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
KA (Kansallisarkisto) z:1, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 13.6.1625, sp; KA z:9, TRO 25.5.1639, 145−146; 11.9.1639, 275−276. KA z:11, TRO 20.10.1640, 23−24; 10.5.1641, 289; 11.9.1639, 275−276.
Koska turkulaiset joutuivat maksamaan penkkisijastaan tuomiokirkossa, ei omasta paikasta haluttu hevin luopua. Pohjolan kirkoissa sukupuolet oli sijoitettu omille puolilleen kirkon keskikäytävää. Naisten penkit sijaitsivat alttarille päin katsottaessa pohjoisessa vasemmalla ja miesten etelässä oikealla. Kun joku yritti istua arvokkaammalle paikalle penkin keskikäytävän päähän, oli riita varma. Samoin syntyi epäjärjestystä ja suukopua siitä, että penkkiin tungettiin toisten jo siinä istuessa. Kaikille ei riittänyt penkkisijaa, vaan esimerkiksi tyttäret saattoivat istua äitinsä edessä mukanaan tuomallaan pallilla. Tuomiokirkon penkkisijariidoista on säilynyt joukko oikeustapauksia Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjoissa.
Naisten penkit sijaitsivat alttarilta katsoen oikealla. Kuva Ståhlberg, Turun kaupunginmuseo.
Esimerkiksi porvari Henrik Slachtaren tytär, vaimo Anna Henriksdotter, ja porvari Anders Naulin vaimo Lisbeta Henriksdotter neuvottelivat heinäkuussa 1696 siitä epäkunnioituksesta, jota Lisbeta oli osoittanut Annalle heidän kirkonpenkissään. Annan ensimmäinen todistaja, porvari Matts Paturin leski Margareta Bertilsdotter kertoi valan vannottuaan, että hän oli kuullut naisten porisevan keskenään, mutta syytä hän ei tiennyt. Hän ei ollut myöskään kuullut sanoja. Porvari Matts Paturin vaimo Valborg Mattsdotter vannoi valan ja kertoi, että penkissä ei ollut koskaan aiemmin mitään riitaa. Nyt riita oli alkanut Naulin vaimon tultua penkkiin. Slachtaren tytär ei halunnut istua penkissä ylempänä, kuin vanhemmat vaimot, eikä Naulin vaimo puolestaan alempana, kuin Slachtaren tytär. Todistaja oli kuullut porinaa, mutta mitään tönimistä ei ollut tapahtunut.
Porvari Zachris Sipilän vaimo Brita Thomasdotter vannoi valan ja kertoi kuulleensa sorinan, mutta kielsi tönimisen. Porvari Mickel Naskalin vaimo Valborg Simonsdotter kertoi ilman valaa, sillä vaimo Lisbeta kielsi häneltä sen heidän välillään olleen kirkon penkkiriidan vuoksi. Myös hän oli kuullut sorinan, mutta kielsi tönimisen. Tullimies Erik Koskelan vaimo kertoi ilman valaa, että Naulin vaimo oli ollut edellisenä rukouspyhänä penkissä pilarin vieressä, kun Slachtaren tytär oli tullut ja penkkiin oli tullut ahdasta. Porvari Henrik Tammen vaimo Lisbeta Mattsdotter kertoi ilman valaa, että hän istui naisten takana olevassa penkissä ja kuuli heidän sorisevan. Asiaa lykättiin, kunnes kirkkoväärti tulisi paikalle.
Porvari Henrik Schlachtaren tyttären vaimo Anna Henriksdotterin ja Anders Naulin vaimon Lisbeta Henriksdotterin välinen riita kirkonpenkistä otettiin pari päivää myöhemmin uudelleen käsiteltäväksi kämnerinoikeudessa. Paikalla oli kirkkoväärti Samuel Alanus, joka kertoi Naulin vaimon ostaneen itselleen paikan kyseisestä penkistä. Slachtaren tyttären äidin ja äidinäidin penkkipaikan hän oli luvannut tyttärelle. Kun äiti olisi paikalla, tulisi tytön istua tämän edessä. Hän ei saisi kuitenkaan aiheuttaa ahtautta penkkiin. Anna tuotti todistajaksi vielä porvari Matts Oravaisen vaimon Margareta Eriksdotterin, jonka valan vaimo Lisbeta halusi jäävätä siksi, että Margareta vihasi häntä, kun Lisbeta oli istunut Margaretan tytärtä ylempänä kirkonpenkissä palvellessaan porvari Knut Tekkalalla. Margareta kertoi ilman valaa kuulleensa, kuinka Lisbeta sanoi Annalle: ”Mitä hän yxi drengin waimo tule istuman minun siälleni!” Oikeus vapautti kummankin naisen sakoista, mutta varoitti heitä käyttäytymään vastedes kunnolla.
Porvari Henrik Lähteenkorvan vaimo Lisbeta Sigfridsdotter valitti syyskuussa 1696 porvari Gabriel Anungin vaimon Sofia Jöransdotterin aiheuttaneen hänelle haittaa kirkonpenkissä. Lähteenkorvan vaimo tuotti todistajaksi porvari Simon Kutan vaimon Gertrud Mattsdotterin, jonka valaa Anungin vaimo ei halunnut hyväksyä sanoen Gertrudin ja hänen äitinsä halunneen ajaa Anungin vaimon pois penkistä. Gertrud kielsi tämän ja sanoi, ettei heillä ollut koskaan riitaa. Gertrud kertoi ilman valaa, että kun Anungin vaimo oli tullut kirkkoon 30. elokuuta messuun, oli hän tullut penkissä ohi Gertrudin äidin ja Krydman vaimon, mutta hän ei ollut halunnut mennä Lähteenkorvan vaimon ohi, vaan oli sanonut: ”Se ja se (piru) minua wiekön, ios ej minä istu sinun sylijs.” Niinpä hän oli istunut laudalle Lähteenkorvan vaimon eteen ja sanonut tälle: ”Sinä sikavittu, råfferska, tulet minun sian.”
Kun saarna oli alkanut, olivat naiset päässeet istumaan mukavammin, sillä Lähteenkorvan vaimo oli päästänyt Anungin vaimon istumaan yläpuolelleen penkissä. Kun Evankeliumia luettiin alttarilla, oli Anungin vaimo tönäissyt Lähteenkorvan vaimoa. Seuraavaksi todistamaan tuli kersantti Sigfrid Bengtssonin leski Margareta Mickelsdotter. Anungin vaimo halusi kieltää häneltä valan, sillä leski istui pallilla penkin oven edessä. Lisäksi leski olisi hyökännyt kadulla Rakkilan lesken kimppuun siksi, että tämä oli myynyt penkkisijansa Anungin vaimolle. Leski Margareta olisi sanonut, ettei aikonut päästää Anungin vaimoa ikinä penkkiin. Margareta kielsi tämän, mutta sanoi kyllä keskustelleensa asiasta Rakkilan lesken kanssa. Margareta kertoi ilman valaa, ja kertoi Anungin vaimon sanoneen: ”Perkele minun sisällen, jos minä istun sinua alemba.” Anungin vaimo oli vielä jatkanut: ”Hå hå, sinä sikavittu, råfferska minun sian tulet.” Anungin vaimo oli istunut Lähteenkorvan vaimon eteen.
Kun Evankeliumia sitten luettiin, oli hän kääntynyt ja tönäissyt Lähteenkorvan vaimoa. Tämän todistaja ei ollut kuullut sanovan mitään. Porvari Thomas Krydimaan vaimo Brita Mattsdotter vannoi todistajanvalan ja kertoi, että kun Anungin vaimo oli tullut penkkiin, oli hän halunnut istua Britan ja Lähteenkorvan vaimon väliin, minkä viimeksi mainittu oli estänyt ja pyytänyt Anungin vaimoa istumaan äitinsä paikalle. Tätä Anungin vaimo ei ollut halunnut tehdä. Oliko siinä ollut jotakin tönimistä, ei Brita osannut sanoa, sillä hän oli pitänyt muhvia silmillään, koska ne olivat kipeät. Anungin vaimo kielsi tämän ja lupasi tuoda oikeuteen seuraavaksi torstaiksi omat todistajansa.
Gabriel Anungin vaimon Sofia Jöransdotterin ja Henrik Lähteenkorvan vaimon Lisbeta Sigfridsdotterin asiassa annettiin tuomio marraskuussa 1696. Anungin vaimon penkkiseteli oli päivätty 15.8.1696 ja se antoi oikeuden ensimmäiseen penkkisijaan. Lähteenkorvan vaimo oli kuitenkin lunastanut penkkisijansa jo 16.6.1687 ja sen lisäksi 12.5.1691 Jakob Eskolan vaimon sijan, joka oli ensimmäisenä kirkon suurella käytävällä. Koska suomalaisessa seurakunnassa oli tapana, että vanhemmat vaimot istuivat ennen nuorempia, määrättiin Lähteenkorvan vaimon paikaksi ensimmäinen paikka Krydimaan vaimon vieressä ja nuorempana Anungin vaimo sai istua alempana penkissä aiemmin määrätyin ehdoin. Asia lähetettiin vielä raastupaan sakkojen antamista varten.
Kaupunkeihin oli syntynyt jo 1600-luvulla väestöryhmä, jolla ei ollut mahdollisuutta varastoida ruokaa tai juomaa, vaan joka osti päivittäin tai ainakin usein tarvitsemansa tuotteet kaupustelijoilta ja krouvinpitäjiltä. Vuonna 1619 annetun kaupunkien hallintoa koskevan asetuksen mukaan vain kauppa ja käsityö luettiin porvariammateiksi. Näiden lisäksi kuitenkin esimerkiksi kaupunkien krouvarit ja majatalonpitäjät luettiin porvaristoon. Turussa vuonna 1638 annetun kaupanjaotuksen mukaiset kestikievarit ja krouvarit luettiin porvarisoikeuden piiriin ja heidän elinkeinonsa pyrittiin turvaamaan estämällä villien yrittäjien toiminta ankarilla sakkorangaistuksilla. Raati antoi naisillekin lupia pitää ravitsemusliikettä, mikäli katsoi sen tarpeelliseksi joko liikkeiden vähäisen määrän tai hakijan taloudellisen aseman tähden. Tilannetta valvottiin kuitenkin tarkasti.
Olutta kuljetettiin tynnyreissä Itämeren eteläpuoleltakin, ja Turussa tunnettiin esimerkiksi Lyypekin ja Rostockin laadukkaat oluet. Sahtitynnyri, Kansallismuseo.
Oluenpanoa ja krouvinpitoa säädeltiin tarkasti jo 1600-luvun alussa kuninkaallisen majesteetin asetuksilla eli ordinantioilla. Valvontaa johtanut tarkastaja Joachim Timme valitti siten marraskuussa 1640 Joachim Krukomakaren vaimon myyneen olutta Klemet Karhun piialle vastoin oluenpano- ja krouvarijärjestystä. Vaimo kielsi myyneensä mitään ulos talostaan. Hän ei ollut kuitenkaan käynyt maksamassa ordinantian määräämää aksiisia eli valmistusveroa ennen kuin oli sytyttänyt tulen oluenpanokattilan alle. Tämä riitti kovaan sakkotuomioon, sillä kenenkään ei ollut sallittua sytyttää tulta ennen kuin vero oli maksettu kaupungin tullituvalla. Vaimo sanoi epäonnistuneensa ensin oluenpanossa, sillä olut ei ollut alkanut juosta ja siksi hän ei ollut mennyt tullituvalle. Tästä syystä hänelle määrättiin 40 markan sakko.
Toiminta oli niin kannattavaa, että edellä mainitussa kaupanjaotuksessa Alexander Wattson ja raatimies Nils Olofsson mainittiin oluenpanijoina ja pormestari Johan Knutsson, Anders Merthen sekä Wellam Hollender vaimoineen kapakoitsijoina. Heille merkitystä ammatista huolimatta he kuuluivat johtavaan porvaristoon raadin jäsenyyden ja varallisuutensa perusteella. Edellä mainitun pormestari Johan Knutssonin leskelle Anna Persdotterille annettiin lisäksi helmikuussa 1651 lupa panna olutta kotonaan ja myydä sitä. Hän ei saanut kuitenkaan myydä muiden olutta. Lisäksi raati päätti, että muut, jotka panivat olutta hänen luonaan, saivat myydä sitä krouveihin jonkin aikaa.
Krouvarit eivät välttämättä saaneet lupaa panna olutta, joten heidän tuli hankkia sitä tähän tehtävään määrätyiltä oluenpanijoilta. Esimerkiksi maaliskuussa 1643 tuomittiin krouvinpitäjä Henrik Frågerin leski maksamaan olutvelkansa viisi kuparitaalaria oluenpanija Matts Tontille. Saman vuoden heinäkuussa määrättiin Jöran Kakolaisen leski, joka piti krouvia, maksamaan oluenpanija Hans Berndtssonille se oluttynnyri, joka hän oli vienyt kotiinsa ja avannut lääkitäkseen itseään. Oluen myyntiin liittyi muutakin taloudellista oheistoimintaa. Siten krouvarin vaimo Malin Häger valitti heinäkuussa 1643, että edesmennyt mestari Jöran Skreddare oli lainannut häneltä edellisenä talvena neljä kallista taalarin kappalehintaista lasia Nils Olofssonin tyttären häihin, jossa hän oli ollut edeskäypänä. Skreddaren leski määrättiin maksamaan lasit.
Vuonna 1651 kaupungissa oli kuusi julkista panimoa, jotka myivät olutta krouveille. Samaan aikaan kaupungissa mainitaan käsityöläisten yleiskillan, Erik Mattssonin, Johan Nålmakaren, Ernst Skinnaren, Joachim Bandeman Skräddaren, Bengt Sämiskmakaren, Henrik Knivsmedin, Margareta Myssmakerskan, pormestarin tytär Elisabet Mårtensdotterin, Karin Balbererskan, kauppias Mickel Ryttaren lesken Anna Larsdotterin, Påval Eskilssonin, Matts Köpin, Henrik Arkapojan, Bertil Bryggaren lesken, räätäli Johan Lillefoothin ja vaimo Elsa Klaschoun krouvit.
Näistä saksalaisen muurarimestari Matts Klaschoun vaimolle Elsalle ilmoitettiin jo lokakuussa 1647, että tämän naapurit olivat valittaneet hänen pitävän krouvia auki kielletyn ajan jälkeen. Tällöin käsityöläiskisällit aiheuttivat tappeluita, meteliä, karkeita valoja ja Jumalan pyhän nimen väärinkäyttöä. Vaimo väitti, ettei myynyt olutta luvattomaan aikaan ja raati lupasi pitää häntä vastedes silmällä.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto (Helsinki), Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:11, 7.11.1640, 53−56; Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z 172, 28.3.1643, 98; 8.7.1643, 115; 10.7.1643, 116−116v.
Riksarkivet (Stockholm), Städers Acta. Åbo Vol. 83. sp.
Turun kaupunginarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa 19, 18.10.1647, 413; BIa 22, 8.2.1651, 17.
Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria 2009: Noitavaimo ja neitsytäiti. Naisten arki keskiajalta uudelle ajalle. Atena. Jyväskylä, 139.
Nallinmaa-Luoto, Terhi 1973: Ylioppilaitten ja kaupunkilaisten suhteet Turun vanhan akatemian alkuaikoina. Pro gradu-työ. Suomen historia, Turun yliopisto. Turku, 40−41.
Ling, Sofia 2011: Genusarbetsdelning i tidigmoderna städer. Levebröd. Vad vet vi om tidigmodern könsarbetsdelning? Benny Jacobsson & Maria Ågren (red.). Opuscula Historica Upsaliensia 47. Uppsala, 164−165.
Ranta, Raimo 1975: Turun kaupungin historia 1600−1721. Nide I. Turku 160, 167.
Stadin, Kekke 2004; Stånd och genus i stormaktstidens Sverige. Nordic Academic Press. Riga, 212−214.
Turun raastuvanoikeudessa tutkittiin elokuusta joulukuuhun 1642 ylioppilas Sigfridus Erici Boijan kuolemaa. Ylioppilas oli syntynyt Turussa Karjakadulla. Hän oli ollut ylioppilas Joachimus Joachimi Stutaeuksen kanssa kaupunginkellarissa 15. elokuuta ja löytyi hukkuneena Aurajoesta 22. elokuuta porvari David Måsen talon alapuolelta.
Alexander Wattsonin talo Kirkkokorttelissa nykyisen Pinellan paikkeilla. Talon pohjapiirroksen piirsi vuoden 1630 jälkeen maanmittari Olaus Gangius. Riksarkivet, Stockholm. Kuva Veli Pekka Toropainen 2024.
Sigfriduksen vanha ystävä ja opiskelutoveri Henrik Mattsson, joka oli jättänyt opinnot ja antautunut kaupan alalle, oli tullut edellisenä päivänä Tukholmasta. Hän oli puhunut seuraavana päivänä kello kuusi Sigfriduksen kanssa Turun sillalla. Sigfridus oli pyytänyt häntä ylioppilaiden mukaan kellariin. Henrik oli kieltäytynyt ja sanonut olevansa liian väsynyt lähteäkseen krouviin. Sigfridus oli pyytänyt häneltä markkaa lainaksi ja sanonut tulevansa myöhemmin yöksi Henrikin kuuttoon joelle nukkumaan. Kun he olivat eronneet, olivat Sigfridus ja Joachimus menneet kaupunginkellariin.
Henrik oli mennyt saunaan majapaikkaansa ja nukkunut siellä yönsä enää näkemättä Sigfridusta. Seuraavana päivänä hän oli mennyt Karjakadulle kysymään Sigfridusta, mutta kukaan talossa ei ollut tiennyt hänen olinpaikkaansa. Henrik oli ajatellut hänen matkustaneen Joachimuksen kanssa tämän maatilalle Kakskertaan, sillä tämä oli ollut aikeissa lähteä sinne. Kun Sigfridus sitten oli löytynyt joesta, oli hänellä ollut mustia hiustukkoja kädessään ja 15 markkaa rahaa housujen taskussa, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan rahaa kellariin mennessään.
Parturi Mårten Sumboldt, joka oli lähetetty tarkastamaan ruumis heti sen löydyttyä, kertoi, että hän ei ollut löytänyt mitään merkkejä siitä, että Sigfridusta olisi lyöty tai pistetty millään esineellä. Hiuksia, jotka tällä oli kädessä, hän oli verrannut Sigfriduksen omiin hiuksiin ja todennut niiden kuuluvan hänelle itselleen. Sitä hän ei osannut sanoa, miten ne olivat joutuneet hänen käteensä.
Sigfriduksen veli Anders Eriksson Bakare, joka oli Turussa leipurimestarina, kertoi että kiltatuvasta oli tullut piika katsomaan hänen veljensä ruumista. Hän oli ymmärtänyt tämän puheista, että veli olisi joutunut killassa korttipeliin ja siinä riitaan jonkun kanssa. Killan krouvia pitäneeltä Joachim Strokerckin vaimolta kysyttiin, oliko Sigfridus ollut sinä iltana killan kapakassa. Vaimo sanoi siellä olleen vain kolme juuri tullutta ruotsalaista. Mitään korttipeliä tai riitaa sinä iltana ei ollut.
Alexander Wattsonin piika kertoi tulleensa katsomaan Sigfridusta, sillä hän oli tuntenut tämän aiemmin palvellessaan Karjakadun Köppilässä. Hän oli kulkenut aamulla ohi ajaessaan pormestari Johan Knutssonin pienen pojan kanssa lehmiä Karjakatua myöten. Myöskään hän ei ollut nähnyt Sigfriduksen juovan kyseisenä iltana Wattsonin talossa. Anders Merthenin kapakan tarjoilijalta Anders Kellaresveniltä kysyttiin, kuka oli ollut hänen luonaan kyseisenä iltana. Sigfridusta hän ei ollut nähnyt ja sanoi sulkeneensa kapakan oven kello 9 maistraatin käskyn mukaan. Hän ei ollut myöskään anniskellut sen jälkeen kenellekään.
Kun Anders Bakare epäili veljensä käyneen myöhemmin illalla ystävänsä Henrik Mattsson luona, lähetettiin hakemaan tämän 12-vuotiasta renkipoikaa Bengt Månssonia. Tämä kertoi syntyneensä Örebrossa ja tulleensa Henrikin palvelukseen Tukholmassa. Kysyttäessä Bengt sanoi tunnistaneensa Sigfriduksen, joka oli ollut suuren myrskyn yönä hänen isäntänsä kuutossa. Henrik ja Bengt olivat tulleet myöhään laivalle ja Bengt oli jo ennättänyt nukahtaa, kun hänen oli haettava Sigfrid jollalla kuuttoon. Henrik ja Sigfrid olivat menneet kajuuttaan ja hänen isäntänsä oli lyönyt tulen ja sulkenut kajuutan oven. Hän oli peittänyt hatulla kajuutan ikkunan. Itse Bengt oli mennyt alas nukkumaan. Kun hän oli aamulla kysynyt Henrikiltä, minne Sigfridus oli mennyt, oli tämä vastannut soutaneensa hänet rantaan ja tämän menneen kotiin. Henrik kielsi tällaisen kokonaan ja sanoi nukkuneensa sairaana ja huonovointisena majapaikassaan Klemet Posoilan luona.
Seuraavaksi Bengtiltä kysyttiin, osasiko hän kertoa millaiset hiukset ja vaatteet vieraalla oli ollut. Pojan mukaan tällä oli tummat hiukset ja mustat vaatteet sekä mustat sukat. Lisäksi vieras oli ollut suurikokoinen ja lihavahko, kuten Sigfridus oli. Bengt kertoi vielä, että tämä oli jo päivällä ollut kuutossa erään pappismiehen kanssa juomassa kannullisen olutta. Henrik sanoi, että Sigfridus oli ollut herra Johannes Frisiuksen kanssa laivalla noin kello yhdeltä ja sitten lähteneen yhdessä Frisiuksen kanssa. Bengt pysyi kertomuksessaan siitä, että Sigfridus oli palannut yöllä takaisin, vaikka Henrik kielsi sen täysin ja sanoi olevansa puhdas omatunnoltaan ja voivansa elää ja kuolla sen kanssa. Myös Klemet Posoilan piika todisti, että Henrik oli ensin ollut saunassa ja sitten maannut Posoilassa koko maanantai-illan.
Henrik Mattsson kertoi millainen poika Bengt oli, sillä tämä oli sanonut hänelle Tukholmassa kadulla ottaessaan pestin, että hän oli Örebrosta ja hänen vanhempansa olivat kuolleet. Kun Henrik oli nyt syksyllä toisen kerran Tukholmassa, oli pojan isä Måns Smed Nordmalinista haastanut hänet raastupaan, jonne hänen oli annettava takuut, että palauttaisi pojan Tukholmaan. Sigfriduksen veli Anders Bakarekaan ei halunnut sitoa Henrikiä veljensä kuolemaan, vaan sanoi niin ymmärtäneensä vain pojan puheista. Sigfriduksen äiti kertoi Sigfriduksen ja Henrikin olleen aina hyviä ystäviä ja Henrikin pariin otteeseen vierailleen hänen luonaan. Kun Henrikin hiuksia verrattiin kädestä saatuun hiustukkoon, todettiin ne melko samanvärisiksi, mutta pidemmiksi ja laadultaan ohuemmiksi.
Henrik Hassu kertoi Henrikin viipyneen hänen saunassaan myöhäiseen hetkeen. Hänen vaimoväkensä sanoi hänen olleen niin sairaan, että he olivat heti hänen tultuaan pyntänneet hänet vällyihin. Henrikiä kehotettiin vielä kerran kertomaan totuus ja hänelle esitettiin esimerkki, kuinka salattu teko tuli kuitenkin ilmi myöhemmin. Hän sanoi omantuntonsa olevan puhdas ja voivansa nauttia ehtoollista ja kuolla sen kanssa. Lopulta oikeus päätti, että koska Sigfriduksen ja Henrikin välillä oli ollut hyvä ja uskollinen ystävyys ja pojan sanaan ei voitu luottaa, ei Henrikiä voitu tuomita Sigfriduksen kuolemasta, vaan sen todettiin olleen onnettomuus.
Veli Pekka Toropainen
Lähde:
Turun kaupunginarkisto, Maistraatin arkisto BIa 15, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirja 14.12.1642, 137─144.
Vuodet 1696−1698 olivat Turun kämnerin- ja raastuvanoikeudessa käsiteltyjen juttujen osalta hyvin poikkeuksellisia. Suurin osa oikeustapauksista koski varkauksia, ja vieläpä alaikäisten lasten tekemiä varkauksia. Heidät ajoi tekoihin nälkä, joka johtui vuodesta 1695 vallinneista katovuosista, ja monet heistä olivat tulleet kaupunkiin kaukaa maaseudulta kerjäämään elantonsa, sillä kotiseudulta oli loppunut ruoka vallitsevien katovuosien tähden. Yksi varkaus kohdistui jalosyntyisen leskirouva Maria Rosendahlin vaatetavaraan, ja siitä syytettiin neljää tyttöstä, Mariaa, Lisbetaa ja kahta Karinia.
Nälänhädän ollessa pahimmillaan kuoli kuningas Kaarle XI, Kaarle XII kruunattiin ja Tukholman kuninkaanlinna Tre Kronor paloi. Ilmassa oli maailmanlopun merkkejä. Kaarle XI:n hautajaiset. Kaivertaja Sébastien Leclerc, alkuperäisen kuvan tekijä Nicodemus Tessin nuorempi 1697. Museovirasto.
Kihlakunnantuomari Erik Tavaststiernan lesken Maria Rosendahlin piika Anna Remmare kertoi kämnerinoikeudessa 14-vuotiaan kerjäläistyttö Karin Hansdotterin nukkuneen 1. heinäkuuta 1697 rouvan talossa. Yöllä rouvan omasta kamarista oli kadonnut kangasta ja piialta esiliina. Koska talossa ei tuolloin ollut muita, piti piika Karinia syyllisenä varkauteen. Karin oli vangittu ja hän kertoi syntyneensä Tukholmassa, mutta oleskelleensa Tallinnassa ja Uudellamaalla, josta hän oli tullut edellisenä talvena Turkuun. Hän kielsi varastaneensa tavaroita, mutta Anna sanoi hänen jo tunnustaneen varkauden ja sen, että hän oli antanut varastetut tavarat toiselle kerjäläispiialle. Karin kertoi tunnustaneensa pelosta, kun rouva ja Remmare olivat riisuneet ja piiskanneet hänet. Tosin hän kertoi kyseisen toisen piian yrittäneen houkutella häntä varkauteen.
Tämä toinen piika, Sahalahdelta kotoisin ollut Maria Mickelsdotter kielsi saaneensa mitään Karinilta. Maria valitti sitä, että hänet oli viety vankeuteen raatihuoneelle ja hänen molempiin käsiinsä oli pantu käsiraudat, mistä ne olivat vieläkin arat. Raatihuoneen vahtimestari Henrik Kleen joutui myöntämään, että hän oli laittanut Marian käsirautoihin saadakseen tämän tunnustamaan. Karin vakuutti syyttömyyttään ja sanoi, että hänen nukkuessaan rouvan talossa sen portti oli lukittu ja hän oli maannut pidempään kuin Anna Remmare.
Leskirouva Maria Rosendahlin luona tapahtunutta varkautta tutkittiin jälleen 17. heinäkuuta 1697. Leski oli saanut tietää, että aiemmin varkaudesta syytetyn varastyttönen Karin Hansdotterin kanssa yhdessä tuumassa oli ollut vielä kaksi muuta kerjäläistyttöä Lisbeta Jöransdotter ja Karin Thomasdotter, jotka otettiin kuultaviksi. Heistä Lisbeta sanoi syntyneensä Tukholmassa, olevansa 16-vuotias ja oleskelleensa nyt joitakin vuosia Erik Tullin luona Turussa. Karin kertoi olevansa Raision Polusmäen ratsumiehen tytär ja oleskelleensa Tammelassa. Hän oli tullut kaupunkiin edellisenä keväänä, eikä hänellä ollut vakituista asuinpaikkaa.
Nämä kaksi olivat tulleet puheisiin Karin Hansdotterin kanssa torilla. Hän oli kertonut tietävänsä paikan, jossa olisi varastettavaa. Karin Hansdotter oli johdattanut heidät leskirouva Rosendahlin portille, johon he olivat paneutuneet nukkumaan. Aamupuoleen Karin päästi heidät portista sisään ja neuvoi Karin Thomasdotterin rouvan tupaan, josta hän otti vaatetavaraa arkusta ja vei ne Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Leski oli luvannut hankkia vaatteista rahaa tytöille. Leski kielsi tämän oikeudessa. Hän kielsi myös Lisbetan oleskelleen luonaan. Tämä oli ainoastaan maannut talossa sairaana kerran Elinin miehen vielä eläessä. Karin Hansdotter kielsi tuntevansa tyttöjä tai olleensa varkaissa heidän kanssaan.
Leski ja Lisbeta ohjattiin ulos oikeudesta ja Karin Thomasdotteria kuultiin Karin Hansdotterin läsnä ollessa. Thomasdotter pysyi kertomuksessaan varkaudesta ja vaatteiden kantamisesta Tullin leskelle. Lisäksi Lisbeta oli varastanut edellisenä päivänä vaatteita Ryssänmäeltä ja kantanut ne leskelle, joka oli laittanut ne arkkuunsa. Leski oli halunnut heidät mukaansa metsään marjaan, mutta he eivät olleet lähteneet. Kun leski oli mennyt marjaan, oli Lisbeta ottanut arkusta Ryssänmäeltä varastamansa vaatteet ja myynyt ne vieraalle väelle jokirannan veneissä. Karin Hansdotteria hän kielsi nähneensä lesken luona. Seuraavaksi kutsuttiin oikeuden eteen Elin Tullin tytär Kirstin, joka kielsi nähneensä Karineita äitinsä luona ennen edellistä maanantaita. Kun Lisbeta väitti asuneensa kolme vuotta Tullin luona, halusi leski naapureitaan kuultavaksi siitä, ettei näin ollut tapahtunut.
Kun asia siirrettiin raastupaan, kielsi Karin edelleen varastaneensa mitään. Hän kertoi myöntäneensä varkauden vain siksi, että Anna Remmare oli sitonut hänen kätensä köydellä selän taakse ja piiskannut sitten häntä niin kovin, että hänen oli ollut pakko tunnustaa. Anna myönsi pieksämisen, mutta sanoi sen tapahtuneen emäntänsä Maria Rosendahlin käskystä. Karin valitti vielä sitä, että hänet oli heitetty kellariin vankilaan aivan alastomana ja hän sai siksi virua siellä kylmyydessä. Myös piika Maria Mickelsdotter valitti sitä, että hänet oli lyöty käsirautoihin ja heitetty varaskellariin. Raatihuoneen vahtimestarille Henrik Kleenille huomautettiin, että tällaisesta kohtelusta Marian tuomiossa ei puhuttu mitään. Kleen ilmoitti tehneensä näin, jotta hän saisi Marian säikäytettyä tunnustamaan ottaneensa vastaan varastettuja vaatteita.
Oikeustapauksen käsittelyä jouduttiin lykkäämään jatkossa elokuulle saakka, sillä rouva Rosendahl tai hänen piikansa Anna Remmare eivät saapuneet oikeuteen, vaan anoivat lykkäystä. Kun asiaan palattiin, tunnusti Lisbeta Jöransdotter kantaneensa varastettuja vaatteita Erik Tullin leskelle Elin Grelsdotterille. Tämä kuitenkin kielsi ottaneensa niitä vastaan ja halusi todistaa olleensa tuolloin maalla. Kaupunkiin muualta tulleiden varaslapsien kohtalona oli tuomio, jonka mukaan heidät piiskattiin ja karkotettiin kaupungista.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat z:64, TRO 5.7.1697, 758–759; 14.7.1697, 794−795; Kansallisarkisto, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirja z:204, 3.7.1697, 491–493; 17.7.1697, 514−516.
Kruunun linnat olivat keskiajalta 1900-luvulle luonnollisia vankiloita. Linnaan päätymistä edelsi rikos. Vankeuden syyt jakautuivat kolmeen suurempaan ryhmään: poliittiseen vankeuteen, rikosten tuomioita edeltävään tutkintavankeuteen ja velkavankeuteen. Nämä myös erosivat toisistaan huomattavasti. Poliittiset vangit olivat niitä, jotka saivat lukea tiilenpäitä pisimpään, jopa vuosikymmeniä. Jo 1600-luvulla heidän joukkoonsa ilmaantui muitakin elinkautisvankeja, tosin harvakseltaan. Velkavankeutta käytettiin, kun tuomittu ei kyennyt maksamaan velkojaan. Tutkintavankeudessa viivyttiin viikosta joihinkin kuukausiin ennen tuomion julistamista. Tuomion jälkeen päädyttiin usein pakkotyöhön kruunun linnoituksiin. Myös esimerkiksi Viaporin linnoitusta rakennettiin vankityövoimalla. Velkavankeus puolestaan kesti vain sen aikaa, että velka tuli suoritettua. Linnat toimivat kruunun edustajien – kuninkaan ja hänen virkamiestensä – vastustajien säilytyspaikkoina. Kuuluisimpia tällaisia Turun linnan vankeja lienevät kuningas Erik XIV ja Jaakko Ilkka.
Tämän linnan vankihuoneen kuuluisa asukas oli Erik XIV. Keijo Hakanen 1962, Turun kaupunginmuseo.
Turun linnassa laadittiin vuodesta 1569 säilyneet viikoittaiset henkikirjat, joihin merkittiin kaikki linnan ruoissa olleet henkilöt, myös vangit. Osa vangeista mainittiin nimeltä ja kotipaikan mukaan. 1610-luvun lopulta lähtien nämä linnan henkikirjat puuttuvat asiakirjoista, joten vankimäärän kehitystä ei ole mahdollista seurata kyseisellä vuosisadalla. Yleisimmin linnassa istui vain vähän vankeja kerrallaan, toisinaan ei ketään. Esimerkiksi vuonna 1584 linnassa joutuivat majailemaan viisi venäläistä poliittista vankia. Muut olivat paikallisia ja syytettyinä rikoksista. Seitsemän ensimmäisen tilikuukauden aikana rikoksista mainitaan huoruus viisi kertaa, miestappo kaksi kertaa, tappelu kolme kertaa, varkaus ja noituus kerran. Vain yksi vanki oli nainen, joka oli syyllistynyt huoruuteen naapurin isännän kanssa. Seitsemän lemulaista talonpoikaa vietti huhtikuussa parisen viikkoa linnan suojissa pahoinpideltyään kuninkaallisen majesteetin rengin. Rikollisten kotipaikoiksi mainitaan Lemu, Loimaa, Maaria, Mynämäki, Nauvo, Parainen, Satava ja Sauvo.
Vuonna 1597 vangit mainittiin vain ryhmänä ja heitä oli kerrallaan 3─31. Lähes kaikki olivat talvella 1597 Nuijasodassa vangiksi jääneitä talonpoikia Uudeltamaalta, Hämeestä ja Pohjanmaalta. Alkuvuodesta 1598 vankeja oli linnassa vain muutama. Kotoisin he olivat Liedon Vintalasta, Somerolta ja Taivassalosta ja heidän ammatteinaan mainitaan kirjuri, nimismies, pyöräntekijä ja teini eli koulupoika. Kesän alussa linnaan tuotiin vangittuna kolme romania, joiden oli kiellettyä liikkua Ruotsin valtakunnan alueella. Kesällä vankien määrä nousi, kun linnassa oli kerrallaan seitsemästä kahdeksaan sotilasta. Syksyllä herttua Kaarlen kannattajia saatiin lisää kiinni Ahvenanmaalla ja heidät tuotiin linnaan. Sotilaita syytettiin ryöstelystä, kuningas Sigismundin panettelusta ja herttua Kaarlen seuraamisesta.
Tilikauden 1599 vankimäärä oli Turun linnassa suurimmillaan joulukuussa, jolloin heitä oli 19. Vankeina mainitaan Upplannin rykmentin ratsumiehiä ja leskikuningattaren palvelijoita, jotka olivat sotavankeja. Sen sijaan Hagan rouva Cecilian kolme renkiä lienee syyllistynyt rouvansa omaisuuden varastamiseen levottoman ajan turvin. Myös vankien kotipaikat ovat laajalta alueelta; Ahvenanmaa, Nauvon Hanslax, Paraisten Granvik, Perniö, Pohjanmaa, Ruotsi, Skoone ja Vehmaa. Poikkeuksellinen vanki oli vuoden alussa linnaan tuotu pohjalainen Brusius Henriksson, joka nukahti Jumalassa 10. maaliskuuta kello yhdeksän ja kymmenen välillä päivällä. Kuten mainittu, vankeus linnassa oli yleensä tutkintavankeutta, eikä vangin ollut tarkoitus menehtyä siellä. Poikkeuksellisia olivat myös vankeuden syyt, sillä kaksi skoonelaista ratsumiestä joutui vankeuteen harjoitettuaan Turun kaupungissa väkivaltaa, ulvilalainen vaimo oli murhannut toisen vaimon ja Korppoon Lomin Ingel Hansson oli sortunut rosvoamaan toisen miehen laivan. Linnan vankilassa sai pitää hoviaan myös skoonelainen hovimies.
Herttua Kaarlen voitettua valtataistelun oli tilivuoden 1600 seitsemännellä viikolla vankeja linnassa lähes 60, mukana piispa ja useita aatelismiehiä, sotilaita ja virkamiehiä. Tilikaudella linnaan virtasi jatkuvasti vankeja tutkintavankeuteen syytettynä väkivallanteoista ja vääristä puheista levottomien vuosien aikana. Vankien määrä pieneni ja jäljelle jäivät todellisen rikoksen tehneet. Kokemäen kirkkoherra herra Hans tuotiin linnaan 14. tammikuuta ja hänen vankeutensa kesti useita kuukausia. Esimerkiksi vankiluettelossa mainitut Johan Fleming ja Hartvig Henriksson mestattiin syksyllä 1600, ja heidät mainitaan Turun tuomiokirkon haudattujen luettelossa, sillä he saivat hautauksen kirkkoon herttua Kaarlen luvalla. Vuoden 1600 kuluessa yleistyvät myös velkavankeuteen asetetut.
Vuosien 1609─10 Turun linnan manttaaliluettelo kertoo karua kieltä sota-ajasta. Suurin osa linnassa säilytetyistä vangeista oli joko oman valtakunnan sotajoukoissa rikoksia tehneitä tai niistä karanneita miehiä. Vankilassa asusti lähes koko vuoden kapteeni Mickel Bagge. Lisäksi vangittuina oli kerrallaan kuusi ratsumiestä, jotka olivat karanneet ruotsalaisista joukko-osastostaan Venäjältä. Tammikuusta helmikuuhun siellä säilytettiin kahta puolalaista vankia ja kesäkuusta marraskuuhun kahta liivinmaalaista vankia. Lokakuussa joukkoon liittyi tallinnalainen porvari. Siviilivankeja oli määrällisesti huomattavasti vähemmän. Heidät oli tuomittu ainakin tappelusta ja miestaposta. Kotoisin he olivat Kankaisista, Loimaalta, Naantalista, Paraisilta, Savosta, Turusta ja Ylä-Satakunnasta. Linnassa istuvalla Porvoon entisellä voudilla oli mahdollisesti selvittämättömiä tilejä kruunun kanssa.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki (KA)
KA 1428, Turun linnan tilikirja 1584, 1─61; KA 1569, Turun linnan tilikirja 1597, 12─26; KA 1574, Turun linnan tilikirja 1598, 84─103v; KA 1579, Turun linnan tilikirja 1599, 66─89; KA 1585, Turun linnan tilikirja 1600, 10─19; KA 1713, Turun linnan tilikirja 1609─1610, 47─69v.
Nikula, Oscar ja Sigrid 1987: Turun kaupungin historia I─II 1521─1600. Turku.
Ruuth, J. W. 1916: Åbo stads historia under medeltiden och 1500-talet III. Helsingfors.
Kesällä 2024 Turussa suoritettiin arkeologisia kaivauksia Linnankadun varrella Kakolan rinteen juurella. Paikalta löydettiin sinne 1670-luvun puolivälissä siirretyn Turun köyhäinhuoneen Pyhän Mikaelin kirkon nurkka ja noin 400 vainajaa, joiden jäänteet tutkitaan ennen kuin ne lasketaan takaisin haudan rauhaan. Vuonna 1697 vallinnut raskas nälänhätä surmasi köyhäinhuoneen asukkeja ja 300 muualta kaupunkiin vaeltanutta kerjäläistä, joista osa haudattiin köyhäinhuoneen hautausmaahan ja osa tilapäiseen hautausmaahan Hämeentullin ulkopuolelle, sillä Pyhän Mikaelin hautausmaasta loppui tila. Mitä me tiedämme köyhäinhuoneen oloista tuona raskaana aikana?
Pyhän Mikaelin kirkko merkittynä Linnankadun varrelle Gadolinin kartassa 1700-luvun puolivälissä. Kuva: P.T.Kuusiluoma 2006.
Kaupungin velvollisuutena oli huolehtia vain omista köyhistään, kaupungin lapsista, jotka olivat syntyneet Turussa, tai niistä, jotka olivat tehneet työnsä ja maksaneet veronsa kaupungissa. Ulkopaikkakuntalaiset lähetettiin kotipitäjänsä elätettäväksi. Tämä perustui vuonna 1617 annettuun Örebron sääntöön, jossa kukin seurakunta määrättiin huolehtimaan itse köyhistään. Lisäksi kaupungin tuli haudata köyhänsä kunniallisesti, mikäli sukulaisilta saatavia tai muita varoja ei ollut.
Esimerkiksi leski Elin Jöransdotter anoi elokuussa 1697 alamaisesti, että hän saisi kaupungin hospitaalista jotakin elantoa kurjuuteensa ja köyhyyteensä. Hänen miehensä porvari Henrik Arkapoika oli maksanut kaupungille veronsa vajaan 30 vuoden ajan. Raatimies Bertil Letzle kertoi, että hospitaalista oli kuollut 16 hoidokkia, joten sen varoista voitaisiin maksaa Elinille jotakin.
Kaupungin hospitaalin eli köyhäinhuoneen taloutta valvoi vuosittain neljä raadin tehtävään määräämää porvaria. Heistä yhdellä oli vetovastuu vuorotellen kuukauden ajan. Taloudenhoitajat valittiin yksi kustakin kaupungin neljästä korttelista eli kaupunginosasta. Lisäksi hospitaalin saarnaaja Samuel Justander oli vastuussa ruokatavaroista ja haloista, joita köyhille toimitettiin elannoksi ja lämmöksi.
Köyhäinhuoneen asukkien ja taloudenhoitajien käsitykset riittävästä elannosta menivät ristiin etenkin nälkävuosina. Kaupungin hospitaalin hoidokit valittivat siten tammikuussa 1697 taloudenhoitajista, että ensinnäkin ruokaa saatiin liian vähän ja lisäksi polttopuista ja lämmöstä oli pulaa. Taloudenhoitaja kauppias Gabriel Miltopaeus vastasi, että ruokaa oli toimitettu hänen edeltäjiensä tapaan, ja hän oli juuri ostanut kymmenen kuormaa polttopuita köyhille. Köyhien todettiinkin polttaneet puuta turhaan, mitä tämä sitten tarkoittikin.
*
Hospitaalin asukkien toimeentulo oli nälkävuosina vaarassa, sillä sen tulojen maksamiseen määrätyt porvarit olivat halukkaampia käyttämään viljansa itse tai myymään sen. Siksi raati päätti kirjoittaa heinäkuussa 1697 maaherralle saadakseen siihen määrätyt porvarit toimittamaan viljaa köyhäinhuoneeseen.
Kun elämä hospitaalissa kävi niukaksi, lähti sen asukkeja kaupungille kerjäämään elantoaan kaupunkilaisilta. Heillä ei ollut kuitenkaan oikeutta poistua hospitaalista ja aiheuttaa häiriötä. Siksi raastuvassa luettiin maaherran 2.10.1697 antama kirje, jonka mukaan maistraatin tuli huolehtia jatkossa siitä, etteivät köyhäinhoidon piirissä olevat hospitaalin asukkaat häirinneet porvareita näiden kotona. Tehtävä määrättiin hospitaalin renkien hoidettavaksi.
Köyhien vainajien hautaamisesta koitui paljon työtä ruumiista huolehtineille, ja raati joutui huomauttamaan myös vainajien kunniallisesta kohtelusta. Hospitaalin taloudenhoitajille ilmoitettiin siten huhtikuussa 1697 kuolleiden määrän noustessa, että heidän piti määrätä hospitaalin rengeille palkka siitä, että heillä oli paljon työtä. Kun kaksi haudankaivajaa ei riittänyt, päätti raati toukokuussa 1697 ottaa neljä köyhää renkiä kaivamaan hautoja. Palkaksi heille kullekin luvattiin 20 kuparitaalaria ja lisäksi mahdollisesti köyhiltä tuleva perintö. Kaupungin ajureille huomautettiin, että heidän tuli kohdella kunniallisesti niitä ruumiita, joita he ajoivat hospitaalin hautausmaahan, jotta asiasta ei tullut enää valituksia.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
KA (Kansallisarkisto) z:64, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 1697, passim.
Turussa koettiin 1650-luvulla purkamisen kausi, jolloin monet keskiaikaiset ja 1500-luvulla rakennetut keskustan kivitalot katosivat kaupunkikuvasta. Kyseessä ei ollut Turun tauti, jolla haluttiin raivata tilaa uudisrakennuksille, vaan käytännön sanelema pakko. Kaupungissa raivosi 1500- ja 1600-luvuilla useita tulipaloja, jotka rapauttivat talojen muurit niin, että ne sortuivat itsestään. Erityisen kohtalokas vanhoille kivirakennuksille oli vuoden 1656 tulipalo. Raadin oli pakko ilmoittaa talojen omistajille, että ne tuli purkaa vaarallisina.
*
Porvariston tuli pitää talonsa sellaisessa kunnossa, etteivät ne aiheuttaneet raadin pelkäämää pilkkaa kaupungissa vierailevissa kauppiaissa. Siksi kauppias Petter Wedrichille ilmoitettiin 23. kesäkuuta 1634, että hänen tulisi rakentaa tonttinsa kunnolla, sillä se oli häpeäksi sijaiten kaikkein keskeisimmällä paikalla kaupungissa. Hän oli luvannut sen aiemmin kaupungille vaakahuoneeksi, ja mikäli hän ei korjannut sen rakennuksia, ottaisi kaupunki sen haltuunsa. Rakennuksia pyrittiin kyllä korjaamaan, sillä esimerkiksi kesäkuussa 1641 ilmoitettiin, että muurarimestari Matts Kössi oli ollut korjaamassa Gregorius Sylviuksen vanhaa muuria. Hän oli heittänyt rakennustelineiltä kiven edesmenneen Johan De la Gardien pihaan, jossa se oli osunut nihti Mårten Jöranssonia päähän aiheuttaen haavan.
Palojen vaurioittamista taloista on tietoja jo 1500-luvulta. Vuosina 1509−1600 Turussa koettiin kaikkiaan 14 suurta tulipaloa, joissa tuhoutui vähintään yksi kortteli neljästä. Esimerkiksi vuosien 1546 ja 1593 palot tuhosivat Kirkko- ja Luostarikorttelin asutusta, jossa sijaitsi Äijälän talo. Vesilahden dominus Jacobus Matthiae halusi jakaa helmikuussa 1598 sisarensa Barbro Mattsdotterin perinnön tämän tyttärelle Brita Larsdotter Äijälälle. Britalle määrättiin puolet Äijälän talon arvosta eli 200 taalaria sekä sen lisäksi ne 50 taalaria, jotka Brita Larsdotterin äitipuoli Brita Sigfridsdotter oli laittanut Äijälän katon ja muurien korjaamiseen tulipalon jälkeen.
Kaupungin kalleimpiin rakennettuihin tontteihin kuului edesmenneen porvarska Valborg Innamaan vuosisadan vaihteessa hallitsema talo. Heinäkuussa 1642 talo oli arvioitu tallipihoineen 6 000 kuparitaalariksi eli 3 000 hopeataalariksi. Tontin rakennukset olivat edustavia myös sisustukseltaan, sillä pormestari Erik Knape, jonka haltuun talo oli joutunut, antoi maalata talossa olleen salin 1630-luvun alussa. Innamaan talo menetti hänen kuolemansa jälkeen nopeasti arvoaan, sillä sen hoito laiminlyötiin talon jouduttua velan pantiksi. Veromestari Balthazar Wernlelle ilmoitettiin huhtikuussa 1650, että hänen oli purettava osa Innamaan taloa sillan pielessä, sillä se oli niin rappeutunut ja kallellaan, että sen pelättiin aiheuttavan vahinkoa muillekin. Kaupungin arviomiehet suorittivat maaliskuussa 1657 katselmuksen Innamaan talossa. Tuolloin sen arvoksi ei voitu enää antaa enempää kuin 2 000 kuparitaalaria, sillä se oli kärsinyt niin pahoin.
Myös Brinkkalan talo oli maaliskuussa 1661 niin huonokuntoinen portin luona olevalta osaltaan, että se saattoi sortua. Raati määräsi sen purettavaksi, mutta elokuussa edesmenneen Lars Kruusin leskikreivitär Agneta Hornin palvelija pyysi lykkäystä talon korjaustöille, sillä talo kuului alaikäisille lapsille. Lykkäystä annettiin vuosi. Mikäli töitä ei aloitettaisi, tuli talo lankeamaan kaupungille. Työt eivät edistyneet, sillä hovioikeuden asessori Anders Andersson valitti huhtikuussa 1663, että kun hänen vaimonsa oli ollut joitakin päiviä aikaisemmin matkalla kirkkoon, oli osa Brinkkalan talon muuria sortunut ja osunut hänen vaimoonsa. Kaupunginvouti määrättiin purkamaan talosta ne osat, jotka eivät olleet asumiskelpoisia. Samoin tuli toimia Kirkon jokikadun varrella sijainneessa edesmenneen marsalkka Gustaf Hornin talossa.
*
Turun vanha Hakola sijaitsi tontilla, joka rajoittui Suurtoriin, Hämeenkatuun ja Kirkkokatuun Kirkkokorttelissa. Tontin pinta-ala oli suuri, niin että sille sopi kaksi kaksikerroksista kivitaloa sekä muut rakennukset. Tontin kulmalle päättyivät Hämeen Härkätie sekä Viipurista tullut rantatie. Tontilla sijainnut kaksikerroksinen kivitalo mainitaan jo vuonna 1456, jolloin Ragvald Suurpää lahjoitti sen Naantalin luostarille. Vuonna 1479 sen sai turkulainen asemies Bengt Jönsinpoika.
Tontti lienee joutunut suvun haltuun 15.2.1546 Kirkkokorttelin tuhonneen tulipalon jälkeen. Kruunu aloitti palon jälkeen laajamittaisen tonttien myynnin yksityisille. Tontin hankki vuosina 1548−1553 mainittu porvari Klemet Hakola. Vuosina 1576 ja 1593 tulipalot tuhosivat suurimman osan kaupunkia. Hakolan kohtalosta ei ole tietoa, mutta jälkimmäinen palo oli vaurioittanut joitakin sen lähellä sijainneita taloja. Turku paloi jälleen vuonna 1603, jolloin Luostarikorttelin palo rajoittui Hakolan naapureihin Karjakadun toisella puolella. Hakolan talon keskiaikaiset muurit jäivät pystyyn näissä paloissa ja niitä korjattiin tarpeen mukaan.
Muurien murentuminen aiheutti Hakolassakin ihmishengen vaatineen onnettomuuden. Kivitalot oli rakennettu siten, että piha jäi avoimeksi. Toinen rakennuksista oli torin myötäisesti ja toinen Kirkkokadun varrella. Torin puoleisessa rakennuksessa asui professori Johannes Terserus perheineen. Hovioikeuden presidentti Jöns Kurckin poika, akatemialainen Gabriel Kurck oli juuri muuttanut Kirkkokadun puoleisen rakennuksen yläkertaan tuvan ja kamarin käsittävään huoneistoon. Hänen mukanaan muutti hänen saksalainen ja ranskalainen palvelijansa, joilta hän oppi kieltä. Katosta mureni laastia heidän päälleen ja hänen isänsä oli määrännyt paikalle muurarin tarkastamaan tilanteen. Tämä ei ehtinyt kuitenkaan saapua paikalle, kun 15.4.1642 kello neljä iltapäivällä rakennuksen pääty romahti yllättäen. Gabriel istui pöydän vieressä ja Nicolaus Champagnie ikkunapenkillä. Ranskalainen ehti vain huudahtaa: ”Jesus Maria!”, kun palkit iskivät hänet kuoliaaksi pudotessaan katosta kadulle. Saksalainen oli tulossa kamarista ja sai myös palkeista iskun, joka tainnutti hänet. Yli tunti onnettomuuden jälkeen Gabriel kaivettiin sorasta, johon hän oli hautautunut kainaloitaan myöten. Kuin ihmeen kautta hän ei loukkaantunut. Hänen koiransakin, joka kaivettiin esiin useiden päivien kuluttua, oli vahingoittumaton.
Hakolan keskiaikainen talo hävisi Turun katukuvasta lopullisesti, kun se määrättiin purettavaksi vuoden 1656 suurpalon jälkeen. Tontin poikki vedettiin uusi Iso Kirkkokatu, joka johti tuomiokirkolle. Huhtikuussa 1657 päätettiin aloittaa uuden Kirkkokadun rakennustyöt. Katu vedettiin Hakolan tontin päältä torilta suoraan tuomiokirkolle. Kaupungin laivamiehet käskettiin kaatamaan talon muurit ja palkaksi heille luvattiin talosta saatavat tiilet.
*
Pargasin talon kellarin portaita, joita Mechtild Stensdotterin kulki. Aboa Vetus-museo. Veli Pekka Toropainen 2023.
Luostarikorttelissa sijainneen Pargasin talosta käytiin kymmenen vuotta oikeutta 1630- ja 1640-luvuilla. Pargasin talon suuriin kivirakennuksiin oli saanut kiinnekirjan 13. toukokuuta 1587 Paraisten kirkkoherra Elias Simonis. Talon arvoksi oli saatu 250 tuolloista taalaria. Kirkkoherralla oli ollut kaksi poikaa, Taivassalon kirkkoherra Jeremias Eliae ja Turun kauppias Isak Eliasson, joilta muut perilliset nyt vaativat perintöä. Muut perilliset olivat seitsemän tytärtä, nimittäin Korppoon kirkkoherran Jönsin vaimo Sara, Paraisten herra Perin vaimo Karin, Paraisten Erik Kutin vaimo Elin, Lemlahden Erik Bertilsson Huggutin vaimo Margareta, Naantalin Mårten Turissonin vaimo, jonka nimeä Giös ei tiennyt, Paraisten herra Thomasin vaimo Agneta ja Giösin äiti, Hattulan herra Grelsin vaimo Elisabet. Oikeus katsoi, että talo oli jaettava kaikkien yhdeksän perillisen kesken sillä hinnalla, joka sille oli arvioitu herra Eliaan kuoltua ja Isakin saatua talon haltuunsa. Oikeudelle esitettiin kahdeksan asiakirjaa, joiden mukaan muille perillisille oli jo maksettu erilaisia summia, joten Pargas Isakin perheelle jäi enää maksettavaksi joitakin kymmeniä taalareita. Suuri kivirakennus oli ilmeisesti kolmikerroksinen, sillä sen yläkerrassa sijaitsi ainakin kolme tulisijallista kamaria, joista yhdessä asui Isak Pargasin leski Mechtild Stensdotter 1640-luvun loppupuolella.
Pargasin talo oli päässyt rappeutumaan ilmeisesti sitä koetelleissa tulipaloissa ja hoidon puutteessa, sillä kaupunginvouti vaati toukokuussa 1643, että Johan Isaksson Pargasia rangaistaisiin, sillä hänet oli määrätty purkamaan vaarallinen kivimuurinsa kahden viikon kuluessa, mutta hän ei ollut tehnyt sitä. Hänet määrättiin uudelleen kaatamaan muuri, ja mikäli jokin onnettomuus olisi sattunut, olisi se ollut hänen vastuullaan. Vihdoin maaliskuussa 1653 edesmenneen Isak Pargasin talo julistettiin kaupungin omaisuudeksi, sillä se oli ollut kauan autiona. Talo arvioitiin ainoastaan 400 kuparitaalarin arvoiseksi. Samalla määrättiin kaatamaan Fläskilän talon kivimuuri Pargasin talon läheisyydessä, sillä sen pelättiin romahtavan kadulle ohikulkijoiden päälle. Talon omistajat eivät olleet kaataneet muuria käskystä huolimatta, joten kämnerille annettiin määräys purkaa muuri vielä samana päivänä ennen auringonlaskua.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Raastuvanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z 171 (1641)
Turun kaupunginarkisto, Maistraatin arkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa 6−33 (1634−1663)
Hausen, Reinhold 1906: Landshöfdingen Friherre Gabriel Kurcks lefnadsminnen upptecknade af honom själf. Helsingfors.
Nikula, Oscar & Nikula, Sigrid 1987: Turun kaupungin historia 1521−1600. Ensimmäinen nide. Turku.
Hopeoituja kuparikoristeita vuonna 1677 kuolleen rouva Märta Oxenstiernan arkusta Hornien sukuhaudasta Turun tuomiokirkosta. Veli Pekka Toropainen 2025.
Mitä tarvittiin 1600-luvulla kunniallisten hautajaisten järjestämiseen? Rahaa tietenkin! Rahaa tarvitsivat aateliset hautajaiskulkueessa kannettaviin hautajaisvaakunoihinsa, koristeellisiin arkkuihinsa ja kivestä veistettyihin hautamuistomerkkeihinsä. Sekä aatelisto että porvaristo lahjoittivat Turun tuomiokirkolle kastemaljoja, messuvaatteita ja muita kallisarvoisia esineitä Jumalalle kunniaksi ja oman muistonsa säilyttämiseksi. Mutta oli köyhänkin maksettava killinkinsä päästäkseen kunniallisesti hautaan.
*
Raadin jäsen Johan Graan valitti kesällä 1695, että Per Nissilän vaimon Elisabet Jakobsdotterin ruumis oli löydetty Vanhalta Kirkkokadulta avoimesta kellarista, jossa se oli ollut jo kolmen vuoden ajan oltuaan sitä ennen puolen vuoden ajan kotona. Nissilä ilmoitti, ettei hänellä ollut varaa antaa haudata vaimoaan. Hän oli odottanut, että tämän sukulaiset Oriveden Onnistaipaleelta tulisivat kaupunkiin ja antaisivat haudata hänet. Nissilä sanoi vielä, ettei siitä ollut kuin puoli vuotta, kun hän vei vaimonsa ruumiin salaa kelkalla kellariin eräänä yönä. Sitä ennen se oli ollut kolme vuotta hänellä kotona siitä lähtien, kun vaimo kuoli hieman ennen joulua 1692. Oikeus halusi kuulla niitä vaimoja, jotka olivat olleet laittamassa ruumista arkkuun. Vaimot todistivat, että pariskunta oli elänyt yhdessä kauniisti ja vaimon olleen kauan sairaana ennen kuolemaansa. Vaimo Elisabet määrättiin haudattavaksi. Koska mies olisi voinut antaa haudata tämän köyhyytensä vuoksi ilmaiseksi, määrättiin hänelle tuhannen hopeataalarin sakot, joka oli rikkaan kauppiaan talon arvo. Asia tosin alistettiin hovioikeudelle, sillä sakkoja hän ei olisi kyennyt maksamaan.
*
Papisto sai osallistumisesta hautajaisprosessiin korvauksen. Kaikkia tämä ei miellyttänyt, vaan papistoa pidettiin rahanahneena. Niinpä tuomiokirkon suomalainen kappalainen Jacobus Kilovius ja hospitaalinsaarnaaja Lars Kanis valittivat toukokuussa 1669, että Luostarikorttelissa asuva vaimo Gertrud Ambrosiusdotter oli laulanut heistä virren Herre tu äst min skiölldh sävelellä seuraavaa suomen kielellä:
Kilo virren allcka, Kanis saa marckan pallcka, Kanis käy Kilon edell, Kilo sit rumin edell. Kanis hän edes prise, Ja Kilo peräs härise. Kanis käy Kilon edell, Kilo sitt rumin edell, puall marcka aja taka, eij hän sijt ikän laka.
*
Aatelisrouva Ingeborg Stensdotter Tavast kertoi oikeudelle toukokuussa 1686, että hän oli sopinut jo vuonna 1678 Simon Lydemanin kanssa, että tämä valmistaisi rouvan omasta kuparista tämän miehen majuri Kristian Fredrik von Wedellin ruumisarkkuun osia. Hinnaksi oli sovittu 50 taalaria, ja Lydeman oli jo saanut puolet summasta. Nyt rouva vaati sekä kupariaan että rahojaan takaisin, sillä työ ei ollut valmistunut. Lydeman kertoi käyttäneensä kuparin arkun jalkoihin ja koristeisiin, jotka hän oli valmistanut kultaseppä Kasper Kellnerin mallien mukaan. Rouva vain ei ollut hänen mukaansa ollut kiinnostunut näin pitkään aikaan työstä. Kupariosat Lydeman sanoi toimittaneensa Kellnerille hopeoitavaksi yhdessä kahdeksan hopealuodin kanssa. Paikalla ollut Kellner sanoikin hopeoineensa ne ja hänelle oli luvattu työpalkkana 120 taalaria. Lydeman sai pitää 25 taalariaan, sillä hän oli tehnyt työnsä ja toimittanut kuparin Kellnerille. Tämä ei puolestaan voinut osoittaa toteen väitettään siitä, että koristeet olisivat tuhoutuneet tulipalossa, ja hän joutui maksamaan materiaalista 20 taalaria Ingeborg Tavastille ja menetti työpalkkansa. Majuri oli jo tässä vaiheessa haudattu toiseen arkkuun.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
KA (Kansallisarkisto) z:37, TRO (Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat) 19.5.1669, 234–241; KA z:62, TRO 8.7.1695, 288–290.
KA z:194, TKO (Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat) 12.5.1686, 48−49; KA z:202, TKO 25.6.1695, 386−387.
