Aihearkisto: 1300-luku

1300-luku, 1400-luku, 1500-luku

Kuvat Autuaan Hemmingin reliikkijuhlassa 1514, osa 1: Painokuvat myöhäiskeskiajan massamediana

Kommentoi

Vain muutamaa vuotta ennen reformaation tuomia hartauskulttuurin muutoksia Turku koki historiansa suurimman pyhimysjuhlan. Piispa Hemmingin (n. 1290–1366) reliikkien siirtämiseen haudasta uuteen reliikkiarkkuun oli saatu paavillinen lupa. Juhlavalmisteluita varten laadittu yksityiskohtainen suunnitelma on ainoa laatuaan Suomessa.

Reliikkilipas, mahdollisesti Hemmingin reliikeille, 1400-luku, Turun tuomiokirkko. Kuva: P.O. Welin, Museovirasto, finna.fi.

Samantapainen suuri juhla oli järjestetty varmasti myös vuoden 1300 paikkeilla, kun Pyhän Henrikin reliikkejä tuotiin Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon, mutta siitä ei ole säilynyt tarkempia tietoja. On myös syytä olettaa, että vuonna 1514 resurssit juhlimiseen olivat vielä suuremmat kuin kaksisataa vuotta aikaisemmin.

Koko kaupunki valmisteltiin juhlan näyttämöksi, vaikka pyhimmät tapahtumat toki keskittyivät Tuomiokirkkoon. Kaupunkilaisia kehotettiin siivoamaan katunsa ja koristelemaan ne lehvillä Hemmingin kunniaksi. Kirkkoon mahtuneita osallistujia aiottiin suunnitelman mukaan ällistyttää muun muassa pienimuotoisilla ilotulituksilla ja holveissa lentävillä linnuilla.

Suunnitelma on historiallinen myös kuvien käytön kannalta. Se on ainoa dokumentti painettujen pyhimyskuvien käytöstä eräänlaisena massamediana keskiajan Suomessa. Painotekniikka mahdollisti suuren kuvamäärän tuottamisen ja levittämisen ennennäkemättömässä mittakaavassa. Tieto Hemmingistä ja juhlasta levisi tehokkaasti ympäri kaupunkia, kun 500–600 painokuvaa ripustettiin kaduille ja jaettiin juhlaväelle. Kuva esitti Hemmingiä piispallisine vaakunoineen.

Painokuvat eivät olleet kierrätykseen päätyvää kertakäyttötavaraa, vaan niistä tuli varmasti vaalittuja hartauskuvia turkulaisiin koteihin ja sukupolvelta toiselle periytyviä muistoja Turun suuresta pyhimysjuhlasta. Yhtäkään tällaista Hemmingin kuvaa ei ole säilynyt, mutta vastaavanlaisia painettuja pyhimyskuvia tunnetaan muualta Euroopasta.

Sofia Lahti

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum 5715 (https://df.narc.fi/document/5715).

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.

1300-luku, 1400-luku

Turun tuomiokirkon keskiaikainen vessa

Kommentoi

Syksyllä 2025 tutkijat Tanja Ratilainen ja Jussi Kinnunen tekivät Turun tuomiokirkon tornista hämmästyttävän löydön. Noin 25 metrin korkeudesta, tornin yli kaksi metriä paksun seinärakenteen sisältä, löytyi tornin alkuperäiseen rakennusvaiheeseen kuuluva latriini – eli huussi. 

Vessan laserkeilausmalli. Kuvassa näkyy alaspäin viettävä viemärikouru, jonka päällä on muinoin sijainnut istuinpenkki. Kuva: Jussi Kinnunen.

Löytö oli hämmästyttävä, sillä Turun tuomiokirkkoa pidetään melko läpikotaisesti tutkittuna rakennuksena. Turun tuomiokirkon 1920-luvun tutkimuksia johtanut Juhani Rinne oli kyllä käynyt tilassa, mutta piti sitä pintapuolisten tutkimuksiensa perusteella ampuma-aukkona. 

Turun tuomiokirkon tornin vessa kuului tornin ensimmäiseen, 1300-luvun lopun tai 1400-luvun alun rakennusvaiheeseen. Se oli ylellinen ja tasokas aikakautensa vessaksi ja rakennusteknisesti korkeatasoinen. Seinärakenteen sisällä sijainneesta huussista johti seinänsisäinen, noin viiden metrin viemärikuilu tornin seinässä sijainneella heittoaukolle. Siitä ulosteet tippuivat alas kirkkomaalle, todennäköisesti sitä varten rakennettuun laariin.

Vessan ohella tornin samaisesta kerroksesta löytyi myös takka – sekä kuusi länteen, etelään ja pohjoiseen avautunutta maisemaikkunaa. Kokonaisuus on hämmentävä sijaitakseen kirkontornissa. Tämänhetkisten tulkintojen mukaan kysymys voisi olla esimerkiksi tuomiokapitulin edustustilasta tai pyhiinvaeltajien majoittamiseen käytetystä tilasta. 

Vessan sijainnin osoittava otos Turun tuomiokirkon laserkeilausmallista. Vessa ja viemärikuilu näkyvät vasemmalla tornin seinärakenteen sisällä. Kuva: Jussi Kinnunen.

Vessa on ollut käytössä todennäköisesti 1490-luvulle asti. Silloin tornin ja viemärin heittoaukon eteen rakennettiin Tarkk’ampujainkappeli, ja käytön on täytynyt päättyä viimeistään tällöin. Tämä käytön päättymisen ajoittava tieto on merkityksellinen, kun ajatellaan vessalöydön ehkä kiinnostavinta ulottuvuutta: viemärikuiluin jätettä.

Arkeologi Tanja Ratilaisen vetämissä kaivauksissa huussin istuintason alta lähteneen viemärikuiluin sisältö tutkittiin osittain. Sen pinnalla oli rotanpesiä ja 1500- ja 1600-lukujen kirjariekaleita, ilmeisesti rottien tuomina. Niiden alta alkoi paljastua itse käytön aikaista ainesta – eli sitä itseään – sekä esimerkiksi pyyhintätikkuja eli keskiaikaista vessapaperia. Löytyipä jätteen seasta myös ravun sakset.

Tällä hetkellä keskiaikaiset pökäleet ovat DNA- ja proteiinianalyyseissä, ja niistä etsitään myös loisia. Tarkemmilla analyyseillä saadaan ehkä viitteitä siitä, ketkä tätä keskiaikaista luksusvessaa muinoin käyttivät.

Panu Savolainen

Lähteet:

Ratilainen, Tanja: ”Ampuma-aukoista asuintiloiksi – Tornissa tehnyt kaivaukset toivat paljon uutta tietoa tuomiokirkosta”,
Uponnut katedraali. Turun tuomiokirkon tutkimushankkeen 2024–2028 blogi 11.1.2026, https://blogs.aalto.fi/uponnut/2026/01/11/ampuma-aukoista-asuintiloiksi-tornissa-tehnyt-kaivaukset-toivat-paljon-uutta-tietoa-tuomiokirkosta/

1300-luku, 1400-luku, 1500-luku

Kuolemaa ja kulkueita – keskiaikaiset hautajaisrituaalit Turussa

Kommentoi

Katolisen opin mukaan kuolevien sielut päätyivät kiirastuleen, jossa niistä poltettiin synnin tarhat pois. Tähän tuli luonnollisesti varautua jo eläessä, mutta osa varautumista oli myös pitkä kuoleman prosessi, johon kuuluivat sakramenteista synnintunnustus ja viimeinen voitelu. Hautajaisrituaalit olivat keskeisiä hyvässä kuolemassa, sillä niiden avulla tehtiin nähtäväksi kuolleen sosiaalinen asema ja verkostot. Keskiaikaisesta Turusta on jäänyt kovin vähän kuvaavaa tekstimateriaalia hautajaistavoista, yksityiskohtaisemmin tunnetaan eliitin tavat. Rälssin ja mahtiporvareiden testamentit sisälsivät usein ohjeita hautapaikasta ja hautajaisrituaaleista. Hautajaiset kuitenkin kuuluivat jokaiselle kristitylle. 

Manuale Aboense oli Turun hiippakuntaa varten keskiajalla (1522) painettu kirkkokäsikirja.

Kirkossa pidettävän seremonian ja sitä usein edeltäneen vigilian eli ruumiinvalvojaisten jälkeen ruumis oli valmis haudattavaksi. Varakkaat halusivat usein tulla haudatuiksi kirkon sisään, erityisen pyhimyksen alttarin läheisyyteen. Suurin osa vainajista kuitenkin päätyi kirkkomaalle. Varakkaimpien tiedetään maksaneen sekä keskeisestä hautapaikasta kirkossa että hautajaiskulkueesta. Ruumiin kuljetus hautaan oli osa kuoleman prosessia ja hautajaiskulkueeseen voitiin koota kaupungin köyhälistöä ja kerjäläisiä, jotka saivat osallistumisestaan palkkion, esimerkiksi ruokaa. Hautajaiskulkue saattoi myös rituaalinomaisesti kiertää kirkon ympäri. 

Yhdestä tällaisesta kulkueesta – tai ainakin se suunnittelusta – on säilynyt tietoa Viipurin seurakunnan Torstenin testamentista vuodelta 1366. Torsten lahjoittaa hopeaa Turun tuomiokirkolle ja Neitsyt Marialle, ilmeisesti siis jommallekummalle Neitsyt Marialle omistetuista alttareista. Hän pyytää luotettua miestä tekemään hopeakulhosta ristin. Tätä ristiä tuli sitten kantaa Torstenin ruumiin edellä hautajaissaattueessa. Lopulta risti lahjoitettiin ”tuomiokirkon Pyhän Neitsyen ylistykseksi ja kunniaksi ja minun autuaan sieluni levoksi ja armoksi” (DF 745)

Pyhimykset olivat mukana myös vaatimattomammissa hautajaisseremonioissa. Turun hiippakunnassa käytössä ollut papin ohjekirja Manuale Aboense ohjeistaa rukoilemaan pyhimyksiä vainajan puolesta. Koko kristikunnan suosituimpien pyhimysten ja oman alueen suojelijoiden oletettiin olevan suosiollisimpia myös tässä yhteydessä. Hautaa umpeen luotaessa tuli kutsua apuun Mariaa, Pietaria ja Paavalia, Laurentiusta, Erikiä ja Henrikiä. Tämän jälkeen tuli rukoilla kaikkia pyhimyksiä. 

Kuolleita saatettiin muistaa esimerkiksi vuosipäivänä muistomessulle. Pitkä kuolema oli osa surutyötä ja yhteisön uudelleen rakentamista menetyksen hetkellä.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

Diplomatarium Fennicum (=DF) https://df.narc.fi/b #745

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026,

Manuale seu exequiale aboense 1522, toim. Parvio, Martti. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1980.

1300-luku, 1400-luku

Birgitta tuomiokirkon laulukirjassa

Kommentoi

Pyhän Birgitan juhlapäivä 7. lokakuuta vakiintui 1300-luvun lopulla Turun hiippakunnan liturgiseen kalenteriin. Turun tuomiokirkossa – kuten jokaisessa seurakuntakirkossa – Birgitan juhlaan valmistautuminen alkoi aattopäivän vesperillä, illan rukoushetkellä ja seuraavilla laulun sanoilla:

Rosa rorans bonitatem,
Stella stillans claritatem,
Birgitta, vas gratie,
Rora celi pietatem,
Stilla vite puritatem
In vallem miserie.

(Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu, 
kirkkautta vihmova tähti, 
Birgitta, armon astia, 
pisaroi taivaan rakkautta, 
vihmo elämän puhtautta 
kurjuuden laaksoon)

Kaunis laulu, ”Sinä hyvyyttä pisaroiva ruusu”, vei kuulijan kohti seuraavan päivän suurta juhlaa. Laulun sanat voi ymmärtää kutsuna pyhimykselle, johon laulussa viitataan niin ruusuna, tähtenä kuin astianakin: hänen toivotaan olevan läsnä omassa juhlapäivässään samoin kuin seurakuntalaisten jokapäiväisessä elämässä.

Laulukirjan F.m. IV.156 folio 21r, Birgitan juhlan alku, De sancta Birgitta (punaisella). Kansalliskirjaston kokoelmat.

Birgitalle omistetut laulut ovat säilyneet keskiajan Suomesta katkelmina. Kenties jännittävin tällainen katkelma on laulukirja, joka tunnetaan Kansalliskirjaston kokoelmasta nimellä F.m. IV.156. Se pitää sisällään 24 säilynyttä pergamenttilehteä, mutta alun perin lehtiä on ollut paljon enemmän. Se on käsin kopioitu todennäköisesti vuosien 1460–1475 välissä ja se arvioidaan laadituksi Naantalin luostarissa olleessa kopiointipajassa. Käsikirjoitusfragmentissa on poikkeuksellisen laaja laulujen sarja Birgitalle. Yhtä juhlavasti Turun hiippakunnassa on juhlittu vain hiippakunnan suojeluspyhimystä Pyhää Henrikiä.

Käsikirjoitusta on tuskin koskaan kuitenkaan käytetty Naantalissa, koska birgittasisarilla oli aivan oma traditionsa Birgitan juhlille. Tarpeeksi osaavat laulajat, jotka saattoivat suoriutua pitkästä ja juhlavasta liturgisesta kaavasta, joka fragmenttiin on talletettu, löytyivät todennäköisesti Naantalin ohella vain Turun tuomiokirkosta. Näin on oletettavaa, että käsikirjoitus valmistettiin aikoinaan räätälöidysti tilaajan toiveita noudattaen Turun tuomiokirkossa sijainneelle Pyhän Birgitan, pyhän ristin ja kaikkien enkelten alttarille. Alttarin oli perustanut Turun piispa Maunu Tavast vuonna 1421 (alttarin perustamiseen liittyvä asiakirja, ks. Diplomatarium Fennicum, 1685: https://df.narc.fi/document/1685). Maunu Tavast ja muut lahjoittajat lahjoittivat alttarille myös varoja, jotka ovat mahdollistaneet tavallista juhlavamman liturgisen elämän; alttarilla ilmeisesti vietettiin messua viikon jokaisena päivänä. Kerran viikossa messu vietettiin vuorotellen Birgitan ja pyhien enkeleiden kunniaksi. Säilyneet asiakirjat eivät anna suoria määräyksiä Birgitan juhlasta, mutta näyttää siltä, että Birgitan juhlan aattona ja varsinaisen juhlapäivänä (tai mahdollisesti useina perättäisinä päivinä) alttarilla on vietetty sekä Birgitan messuja että rukoushetkiä. Kun muu tuomiokirkko on hiljentynyt, ovat Birgitalle omistetut ylistyslaulut edelleen kaikuneet sivukappelissa.

Marika Räsänen

Voit tutustua aiheeseen lisää:

Vuori, Hilkka-Liisa ja Marika Räsänen: ”Rosa rorans bonitatem -antifoni Turun hiippakunnan nuottikäsikirjoituksissa”, Pyhä Birgitta ja birgittalaisuus myöhäiskeskiajan Suomessa, toim. A-S. Hägglund & S. Lahti. SKS 2025, 183–221. Open Access: DOI-number 10.21435/ht.294

1300-luku, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku

Pyhän Hengen kirkon kaupunkiympäristön 3D-malli

Kommentoi

Alkukesästä 2025 julkaistiin Turun Vähätorilla sijaitsevan Casagrandentalon ympäristön historiallisia aikatasoja esittelevä 3D-malli ja lisätyn todellisuuden sovellus (https://casagrandentalo.fi/omnia_vincit_amor/). Sovelluksen tilasi arkkitehti Benito Casagrande ja sen toteuttivat yhdessä Panu Savolainen, Control Reality ja Stereoscape.

Mallin tarkoituksena on havainnollistaa, miten Aurajoen Aninkaisten puoleinen ranta on kehittynyt 1300-luvun lopulta aina Turun paloon 1827. Mallissa ovat esillä aikatasot, jotka esittävät vuosien 1390, 1510, 1620, 1640, 1740 ja 1790 kaupunkia. Mallia voi katsella selaimessa, ja sovelluksen lataamalla se tarjoaa paikan päällä mahdollisuuden tarkastella puhelimen tai tabletin näytöllä, miltä juuri samassa kohdassa näytti satoja vuosia sitten.

Mallin pohjaksi on haalittu kaikki saatavilla oleva tieto kaupunkiympäristön historiasta. Aivan varhaisimmasta aikatasosta ei ole jäljellä juuri mitään rakennuksista kertovaa edes arkeologisessa aineistossa, joten keskiajan kaupunki edustaa tutkimukseen pohjaavaa valistunutta arvausta. Paikalla tuolloin sijainnut Pyhän Hengen talo ja sen kappeli on toteutettu muualta Ruotsista säilyneitä esimerkkejä mukaillen.

Vuoden 1790 aikatasossa näkyy palossa tuhoutunutta kaupunkia ja valkoisilla katkoviivoilla.

Keskeisessä osassa mallin kolmiulotteista historiakerrontaa on paikalla sijainnut Pyhän Hengen kirkko, joka rakennettiin Aninkaisiin Juhana III:n määräyksestä suomenkielisen seurakunnan kirkoksi 1500-luvun lopulla. Tämä aikanaan kaupunkikuvaa hallinnut monumentti purettiin suurimmilta osin Turun katuverkoston reguloinnin toimeenpanon myötä 1650-luvulla. Viimeiset rauniot määrättiin purettaviksi 1600-luvun lopulla. Nykyään kirkon arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä perustuksia on tallella Pyhän Hengen kappelissa.

Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, kaupunkiympäristöä kuvaavia kirjallisia lähteitä on säilynyt runsaammin. Tästä syystä vuosien 1740 ja 1790 kaupunki on voitu mallintaa uskottavammin, ja tuoreimmassa aikatasossa useiden tonttien rakennuksista on jäljellä palovakuutusasiakirjoja ja katselmusasiakirjoja, joista käyvät ilmi jopa ikkunajaot ja julkisivuväritys.

Malli hyödyntää uutta teknologiaa, jossa puhelimen tai tabletin kamera tunnistaa olinpaikkansa kaupunkiympäristön geometriasta ja sijoittaa itsensä oikealle paikalle. Näin on mahdollista katsoa paikan päällä, millainen Aurajoen sivu-uoma lainehti vielä 1300-luvun lopulla nykyisen kirjaston ja Linnankadun kohdalla. Lisätty sovellus tuo kaupunkiympäristön historian kokemisen aiempaa konkreettisemmaksi ja lähemmäs arkikokemusta.

Panu Savolainen

1300-luku

Julistusta ja ihmeitä tuomiokapitulissa

Kommentoi

Turun tuomiokirkon tuomiokapitulin arkinen työ keskeytyi – elettiin oletettavasti vuotta 1374 – sillä piispa Johannes Wesfalilla (piispana 1370–1385) oli julistettavaa.  Tämä porvarissäätyinen ja turkulaislaistaustainen kirkonmies oli tarmokas uudistaja hiippakunnassaan, tarkastusmatkoillaan hän esimerkiksi uudisti verojen ja kymmenysten keräämistapoja. Sielunhoitoakin hän edisti sopeuttamalla katolisen kirkon tapoja suomalaiseen kontekstiin: harvaan asuttu maa ja kylmät, pimeät talvet vaativat omanlaisiaan ratkaisuja. Johannes hankki paavilta luvan messun viettämiseen kannettavalla alttarilla sekä ennen päivänkoittoa.

Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat.
Pyhän Birgitan ensimmäinen pyhäinjäännösarkku, jonka ensimmäiset turkulaispyhiinvaeltajat Vadstenassa näkivät. Puuarkku on verhoiltu silkkisametilla ja sitä kiertävät ruotsalaisten aatelissukujen hopeiset vaakunat. Kuva: Mikael Lindmark/Wikimedia Commons.

Nyt oli kuitenkin kyse jostain muusta kuin kirkon hallinnollisten asioiden hoidosta. Johanneksen tietoon oli tullut Kokemäen kirkkoherran Olavuksen kohtalo. Olavus oli kohtalon oikusta sokeutunut. Tämä oli tietysti ankara koettelemus kenelle tahansa, mutta kirkonmieheltä se vei myös elannon – kanoninen oikeuskin määräsi, ettei kirkonmiehillä saanut olla ruumiillisia vammoja. Olavus ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi onnettomuudessaan vaan hän oli pyytänyt hädässään apuun taivaallista välittäjää, Pyhää Birgittaa. Ruotsin Birgitta, aatelisrouva ja tunnettu mystikko, oli kuollut vuonna 1373 Roomassa. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo hänen eläessään ja ihmeteot alkoivat heti hänen kuolemansa jälkeen. Seuraavana vuonna Birgitan pyhäinjäännökset siirrettiin Vadstenan luostariin, Ruotsiin. Uutiset Birgitan ihmeitätekevistä voimista olivat siis kulkeneet vauhdilla läpi kristikunnan Kokemäelle saakka.

Birgitta oli vastannut Olavuksen rukouksiin ja palauttanut hänen näkönsä. Tämän ihmeen piispa Johannes nyt julkisti – ja julisti – synodissaan tuomiokirkon kaniikeille. Näin Johannes osaltaan osallistui Birgitan pyhimysmaineen levittämiseen. Keskiajalla Birgitta olikin yksi suosituimmista pyhimyksistä Suomessa. Vastalahjaksi kokemastaan ihmeestä Olavus oli luvannut peräti kolme pyhiinvaellusmatkaa Vadstenaan. Ensimmäisellä toivioretkellä häntä saattoivat piispa Johannes ja Turun tuomiokirkon kaniikeista Ditmalus (ilmeisesti piispan veli Detmarus) sekä Jacobus. Birgittalaisveljet kirjasivat Olavuksen ihmeen ylös Vadstenassa ja lähettivät sen muiden ihmekertomusten mukana Roomaan paavin kuuriaan arvioitavaksi.

Sari Katajala-Peltomaa

Lähteet:

Acta et processus canonizacionis Beate Birgitte, toim. Isak Collijn. Samlingar utgivna av Svenska Fornskriftsällskapet. Ser. 2 Latinska skrifter. Band I. Uppsala. Almqvist & Wiksells boktryckeri 1924–1931, 142.

Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa (Gaudeamus 2026, tulossa)

Palola, Ari-Pekka: Johannes Westfal. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 14.8.2025)
http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000232