Paiserutto on esiteollisen ajan tartuntataudeista leimallisin ja pelätyin. Ruton pelottavuus perustui sen yllätyksellisyyteen. Tauti ilmaantui epäsäännöllisin väliajoin ja pystyi etenemään koko väestöön. Monet muut kulkutaudit olivat niin tavallisia, jopa jokavuotisia ilmiöitä, ettei niiden ilmaantuminen aiheuttanut suurta yllätystä, saati paniikkia. Varsinkin lapsia uhanneiden tuhkarokon, isorokon ja hinkuyskän kanssa oli pakon edessä totuttu elämään. Pahimmillaan vain muutamassa päivässä kuolemaan johtanut rutto levisi sen sijaan tehokkaasti myös aikuisväestöön. Kauhua herättivät ruton näkyvät oireet, kuten mustat paiseet tai tummunut kieli, joiden mukaan 1300-luvun eurooppalainen pandemia musta surma on saanut nimensä.
Kuolemantanssi on mustan surman jälkeen kirkkotaiteessa yleistynyt aihe, joka kuvaa vertauskuvallisestikuolemanuniversaaliutta. Liber chronicarum (Nürnbergin kronikka), 1493. Wikimedia Commons.
Esiteollisen ajan katkelmallisissa lähdetiedoissa rutto mainitaan useammin kuin muut tartuntataudit. Emme tiedä, ulottuiko lähes koko Eurooppaan 1300-luvun puolivälissä levinnyt musta surma Suomeen. Lähteiden perusteella tautia esiintyi Suomessa kaikkiaan 17 kertaa 1400-luvun alun ja vuoden 1711 välisenä aikana. Suomen merkittävimpänä ja laajaa ulkomaankauppaa harjoittaneena kaupunkina Turku välttyi vain harvoin näiltä epidemioilta. Kun rutto puhkesi jossain Itämeren rannikkokaupungissa, se lähes aina kulkeutui myös Turkuun. Laivaliikenne ja muut vilkkaat yhteydet pitivät huolen taudin leviämisestä laajalle. Vuosina 1500–1711 rutto mainitaan Turkua koskevissa lähteissä 12 kertaa. Vuosien 1710–1711 epidemia oli viimeinen kerta, jolloin ruttoa esiintyi Suomessa ja myös Turussa.
Vaikka ruton tarttuvuus tunnettiin, sen leviämismekanismeista oli vain arvailuja. Ihmiset turvautuivat moniin keinoihin välttääkseen sairastumisen. Niiden hyödyllisyydestä on vaikea sanoa mitään, sillä ainakaan esivallan 1600-luvulta lähtien määräämät karanteenitoimet eivät epidemioita pidelleet. Taudin tieltä pakeneminen sen sijaan saattoi toimia. Vuonna 1500 Turun kerrotaan autioituneen, kun asukkaat jättivät kaupungin.
Kuolema oli esiteollisena aikana erottamaton ja nykyistä paljon välittömämpi osa elämää. Ruttoepidemioiden seurauksena oli silti poikkeuksellinen kuoleman läsnäolon tunne. On luonnollista, että kuin tyhjästä ilmaantunut ja nopeasti epidemian mittoihin yltynyt tauti herätti ihmisissä pelkoa ja suorastaan hallitsematonta kauhua. Ruttoepidemioiden aikana vakiintuneet henkiset rakenteet ja niihin pohjautuneet käyttäytymismallit helposti murtuivat. Tämä näkyy esimerkiksi hautausten järjestämisessä. Kun Turussa havaittiin ensimmäiset ruttotapaukset syyskuun lopulla 1710, vielä tammikuussakin osa ruumiista odotti hautaamistaan. Yhteisön täydellisestä kaaoksesta kertoo, että aikalaiskuvausten mukaan öisin kaduille viskeltiin ruttoon kuolleiden ruumiita ja jopa sellaisia, jotka yhä elivät ja joita olisi voitu auttaa.
Kun Autuaan Hemmingin reliikkien siirtämisjuhlaa suunniteltiin kesälle 1514, historiallisen mittavat juhlajärjestelyt eivät olleet hiippakunnan johdolle saati kaupunkilaisille tuttua puuhaa: Turussa ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa pariin sataan vuoteen. Juhlien suunnitteluun saatiin onneksi apua kokeneelta mieheltä, joka oli kaiken kukkuraksi juhlien päähenkilön kaima: Linköpingin piispa Hemming Gadh kirjoitti turkulaisille yksityiskohtaiset ohjeet.
Kirkon ja katujen koristelun sekä liturgian eri vaiheiden lisäksi Gadh otti huomioon myös ravitsemuksen. Kirkonmenojen jälkeen tuomiokapitulin jäsenet kunniavieraineen nauttisivat komean juhla-aterian, jonka aikana luettaisiin ääneen kertomuksia Autuaan Hemmingin elämästä ja ihmeistä. Kaupunkilaisia hän kehotti menemään kotiinsa herkuttelemaan kinkulla, jos sitä oli saatavilla, ja juomaan hyvää suomalaista olutta.
Aarno Karimo, 1938: Keskiajan kaupunki, opetustaulu. WSOY. Turun kaupunginmuseo.
Gadh tiesi mistä puhui, koska hän oli ollut mukana useammassa kanonisaatio- ja translaatiojuhlassa ja nähnyt suuren maailman pyhimysjuhlia Roomassa asti. Ajallisesti ja maantieteellisesti lähin vertailukohta oli kuitenkin Katariina Vadstenalaisen reliikkien siirtämisjuhla Vadstenassa vuonna 1489. Juhlasta on säilynyt kaksi aikalaiskuvausta, joiden yksityiskohtia voi kuvitella myös Hemmingin juhlapäivästä hurmaantuneeseen Turkuun. Vadstenassa Katarinan reliikkejä kannettiin juhlakulkueessa, johon tuotiin mukaan myös muut Vadstenan reliikkiaarteet. Satoja ihmisiä kerääntyi kirkkoon, kirkkomaalle, heitä istui kirkkomaan aidoilla, ja väkeä oli kiivennyt kirkkoa ympäröivien talojen katoillekin nähdäkseen edes vilauksen juhlakulkueesta ja reliikeistä. Paikalle tulleita ihmisiä palkittiin aneilla sekä kosketusreliikeillä: heillä oli mahdollisuus saada mukaansa pisara pyhää vettä, jolla Katarinan luita oli huuhdeltu. Tällaisia tilanteita ei Turun juhlasta ole taltioitu, mutta väenpaljous oli varmasti samaa kokoluokkaa. Turussakin osallistujat lienevät saaneen juhlan kunniaksi sekä aneita että jonkin materiaalisen muiston – ainakin pyhimystä esittävän painokuvan, joita oli teetetty satamäärin juhlapäivänä jaettavaksi.
Sofia Lahti
Lähteet:
Den stora kyrkofesten för Sankta Katarina i Vadstena år 1489: samtida texter med översättning ochkommentar. Utgivna genom Birgitta Fritz och Lars Elfving, 2004. Kungl. samfundet för utgivande av handskrifter rörande Skandinaviens historia: Handlingar, del 27. Uppsala: Swedish Science Press.
Diarium Vadstenense. The Memorial Book of Vadstena Abbey. A Critical Edition with Introduction. Clas Gejrot, 1988 (ed.). Stockholm: Almqvist & Wiksell International.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.
1500-luvulle tultaessa Turun piispa Hemmingin (n. 1290–1366) pyhimysmaine oli kasvanut Turun hiippakunnassa ja Uppsalan arkkihiippakunnassa siihen mittaan, että häneen liittyviä ihmeitä oli koottu riittävästi ja kanonisatioprosessi saattoi alkaa. Translaatiojuhlassa kesällä 1514 Hemmingin ihmeitä luettiin Turussa ääneen juhlaväelle. Ei ole tiedossa, oliko ihmekokoelmasta vain käsikirjoitusversioita vai oliko siitä jo kenties tehty kirjapainokopioita. Yhtäkään kappaletta ihmekokoelmasta ei valitettavasti nykyään tunneta. Niinpä ei myöskään ole tiedossa, olisiko ihmekokoelma ollut kuvitettu.
Piispa Hemmingin sinetti, 1350. Lähde: Ilmari Salomies: Suomen kirkon historia I: Suomen kirkko keskiaikana, Helsinki 1944 / Wikimedia Commons.
Myös Hemmingin kuvat loistavat poissaolollaan. Ainoat todennäköisesti häntä esittävät kuvat ovat hänen piispallisessa sinetissään sekä Urjalan kirkon alttarikaapin paneelimaalauksessa. Myös Turun tuomiokirkossa on melko varmasti ollut pysyvästi vähintään yksi kuva Hemmingistä, esimerkiksi kaiverruksena tai reliefinä hänen hautansa kannessa, mutta sellaista ei ole säilynyt.
Translaatiojuhlan suunnitelmassa kuvaillaan, millaisia kuvia Hemmingistä piti valmistaa juhlaa varten. Kaupungille teetettäisiin satoja pienempiä painokuvia, mutta myös kirkossa kuvia olisi useita, kaikissa ovissa ja pylväissä sekä pylväiden väliin ripustettuna. Suurin, maalattu kuva piti tehdä kaksipuolisena, jotta se näkyisi joka suunnasta. Myös Hemmingin reliikeille tehdyssä uudessa, kultavärillä maalatussa reliikkiarkussa tulisi olla jokaisella sivustalla Hemmingin kuva reliefinä tai maalattuna. Kun arkkua kannettaisiin juhlakulkueessa, sen yläpuolella kannettaisiin kevyttä baldakiinia (eräänlaista katosta), jossa olisi myös suuria, värikkäitä Hemmingin kuvia. Kuvia on varmasti säilytetty kirkossa juhlan jälkeenkin, mutta nähtävästi yhtäkään ei ole säilynyt tähän päivään asti.
Miltä Hemming olisi kuvassa näyttänyt? Koska hän ei kuollut marttyyrinä, hänen kuvaansa ei kuulunut kärsimykseen viittaavaa esinettä eikä myöskään jalkojen alla makaavaa vihamiestä kuten Pyhällä Henrikillä. Hemming on varmasti kuvattu samaan tapaan kuin sinettikuvassa ja Urjalan maalauksessa: tavallisissa piispan varusteissa hiippoineen ja sauvoineen, pyhimyskehä pään takana komeillen. Ehkä kädessä on ollut kirja oppineisuuden merkkinä ja kenties jokin Turun hiippakuntaan viittaava symboli. Juhlaan teetettävissä kuvissa piti näkyä piispan itsensä lisäksi myös hänen vaakunansa, mutta sen ulkomuoto on myös nykyisin tuntematon.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.
Sofia Lahti: Poissaoleva pannisellus. Kuvakalske-blogi 2023 (https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/2023/12/19/poissaoleva-pannisellus/).
Vain muutamaa vuotta ennen reformaation tuomia hartauskulttuurin muutoksia Turku koki historiansa suurimman pyhimysjuhlan. Piispa Hemmingin (n. 1290–1366) reliikkien siirtämiseen haudasta uuteen reliikkiarkkuun oli saatu paavillinen lupa. Juhlavalmisteluita varten laadittu yksityiskohtainen suunnitelma on ainoa laatuaan Suomessa.
Reliikkilipas, mahdollisesti Hemmingin reliikeille, 1400-luku, Turun tuomiokirkko. Kuva: P.O. Welin, Museovirasto, finna.fi.
Samantapainen suuri juhla oli järjestetty varmasti myös vuoden 1300 paikkeilla, kun Pyhän Henrikin reliikkejä tuotiin Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon, mutta siitä ei ole säilynyt tarkempia tietoja. On myös syytä olettaa, että vuonna 1514 resurssit juhlimiseen olivat vielä suuremmat kuin kaksisataa vuotta aikaisemmin.
Koko kaupunki valmisteltiin juhlan näyttämöksi, vaikka pyhimmät tapahtumat toki keskittyivät Tuomiokirkkoon. Kaupunkilaisia kehotettiin siivoamaan katunsa ja koristelemaan ne lehvillä Hemmingin kunniaksi. Kirkkoon mahtuneita osallistujia aiottiin suunnitelman mukaan ällistyttää muun muassa pienimuotoisilla ilotulituksilla ja holveissa lentävillä linnuilla.
Suunnitelma on historiallinen myös kuvien käytön kannalta. Se on ainoa dokumentti painettujen pyhimyskuvien käytöstä eräänlaisena massamediana keskiajan Suomessa. Painotekniikka mahdollisti suuren kuvamäärän tuottamisen ja levittämisen ennennäkemättömässä mittakaavassa. Tieto Hemmingistä ja juhlasta levisi tehokkaasti ympäri kaupunkia, kun 500–600 painokuvaa ripustettiin kaduille ja jaettiin juhlaväelle. Kuva esitti Hemmingiä piispallisine vaakunoineen.
Painokuvat eivät olleet kierrätykseen päätyvää kertakäyttötavaraa, vaan niistä tuli varmasti vaalittuja hartauskuvia turkulaisiin koteihin ja sukupolvelta toiselle periytyviä muistoja Turun suuresta pyhimysjuhlasta. Yhtäkään tällaista Hemmingin kuvaa ei ole säilynyt, mutta vastaavanlaisia painettuja pyhimyskuvia tunnetaan muualta Euroopasta.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026.
Katolisen opin mukaan kuolevien sielut päätyivät kiirastuleen, jossa niistä poltettiin synnin tarhat pois. Tähän tuli luonnollisesti varautua jo eläessä, mutta osa varautumista oli myös pitkä kuoleman prosessi, johon kuuluivat sakramenteista synnintunnustus ja viimeinen voitelu. Hautajaisrituaalit olivat keskeisiä hyvässä kuolemassa, sillä niiden avulla tehtiin nähtäväksi kuolleen sosiaalinen asema ja verkostot. Keskiaikaisesta Turusta on jäänyt kovin vähän kuvaavaa tekstimateriaalia hautajaistavoista, yksityiskohtaisemmin tunnetaan eliitin tavat. Rälssin ja mahtiporvareiden testamentit sisälsivät usein ohjeita hautapaikasta ja hautajaisrituaaleista. Hautajaiset kuitenkin kuuluivat jokaiselle kristitylle.
Manuale Aboense oli Turun hiippakuntaa varten keskiajalla (1522) painettu kirkkokäsikirja.
Kirkossa pidettävän seremonian ja sitä usein edeltäneen vigilian eli ruumiinvalvojaisten jälkeen ruumis oli valmis haudattavaksi. Varakkaat halusivat usein tulla haudatuiksi kirkon sisään, erityisen pyhimyksen alttarin läheisyyteen. Suurin osa vainajista kuitenkin päätyi kirkkomaalle. Varakkaimpien tiedetään maksaneen sekä keskeisestä hautapaikasta kirkossa että hautajaiskulkueesta. Ruumiin kuljetus hautaan oli osa kuoleman prosessia ja hautajaiskulkueeseen voitiin koota kaupungin köyhälistöä ja kerjäläisiä, jotka saivat osallistumisestaan palkkion, esimerkiksi ruokaa. Hautajaiskulkue saattoi myös rituaalinomaisesti kiertää kirkon ympäri.
Yhdestä tällaisesta kulkueesta – tai ainakin se suunnittelusta – on säilynyt tietoa Viipurin seurakunnan Torstenin testamentista vuodelta 1366. Torsten lahjoittaa hopeaa Turun tuomiokirkolle ja Neitsyt Marialle, ilmeisesti siis jommallekummalle Neitsyt Marialle omistetuista alttareista. Hän pyytää luotettua miestä tekemään hopeakulhosta ristin. Tätä ristiä tuli sitten kantaa Torstenin ruumiin edellä hautajaissaattueessa. Lopulta risti lahjoitettiin ”tuomiokirkon Pyhän Neitsyen ylistykseksi ja kunniaksi ja minun autuaan sieluni levoksi ja armoksi” (DF 745)
Pyhimykset olivat mukana myös vaatimattomammissa hautajaisseremonioissa. Turun hiippakunnassa käytössä ollut papin ohjekirja Manuale Aboense ohjeistaa rukoilemaan pyhimyksiä vainajan puolesta. Koko kristikunnan suosituimpien pyhimysten ja oman alueen suojelijoiden oletettiin olevan suosiollisimpia myös tässä yhteydessä. Hautaa umpeen luotaessa tuli kutsua apuun Mariaa, Pietaria ja Paavalia, Laurentiusta, Erikiä ja Henrikiä. Tämän jälkeen tuli rukoilla kaikkia pyhimyksiä.
Kuolleita saatettiin muistaa esimerkiksi vuosipäivänä muistomessulle. Pitkä kuolema oli osa surutyötä ja yhteisön uudelleen rakentamista menetyksen hetkellä.
Sari Katajala-Peltomaa, Anna-Stina Hägglund, Sofia Lahti ja Marika Räsänen: Pyhimys naapurissa – Kuinka uskoa elettiin ja koettiin keskiajan Suomessa. Helsinki: Gaudeamus 2026,
Manuale seu exequiale aboense 1522, toim. Parvio, Martti. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, 1980.
Tanskalaisen sotapäällikkö Otte Rudin vuonna 1509 Turun tuomiokirkosta sotasaaliiksi viemä kalkki ja ehtoollislautanen päätyivät Tanskassa Sjellantiin Ejbyn kyläkirkon käyttöön, sillä kirkko kuului Rudin suvun Tryelbygårdin tilusten piiriin. Esineet säilyivät likimain ennallaan, mutta myöhempänä muutoksena Tanskassa kalkin maljaosa uusittiin vuonna 1851.
Ejbyn kalkki unohtui vuosisadoiksi, kunnes vuonna 1864 julkaistu C. F. Allenin artikkeli kiinnitti huomion esineisiin. Turun Historiallinen museo yritti saada niitä takaisin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Ejbyn kirkkoherra Aage Möller suhtautui luovutukseen myönteisesti, mutta toivoi museon sijaan niitä pyhään kirkolliseen käyttöön. Vuonna 1925 kalkki saatiin lopulta takaisin Turkuun Tuomiokirkkoseurakunnan tehtyä anomuksen helmikuussa 1920. Ejbyn seurakunnan anomus kalkin lahjoittamisesta korvauksetta hyväksyttiin Tanskan hallituksessa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1924. Esineet luovutti ulkoministeri Gustaf Idmanille Tanskan lähettiläs, kamariherra Fleming Lerche 2.6.1925, ja Tuomiokirkolle ne siirtyivät 3.6.1925.
Piirros Turun seurakuntien Ejbyn kirkolle lahjoittamasta kaksitoistakynttiläisestä barokkityylisestä kirkkokruunusta. Kruunun keskuspuuhun tuli tanskankielinen omistuskirjoitus ”Fra Finland till Ejby Kirke af Församlingerne i Åbo”. Kuva: Uusi Aura 21.6.1925, s. 3.
Palautuksen mukana seurasi seuraava lahjakirja:
Lahjakirja Turun tuomiokirkon isännistölle ja kirkkovaltuusmiehille – Ejbyn pitäjän seurakunnanneuvosto Roskilden hiippakunnassa Tanskassa on tänä päivänä tehnyt päätöksen siitä, että Ejbyn kirkon kalkki ja ehtoollisastia, jotka aina vuoteen 1509 ovat olleet Turun tuomiokirkon omaisuutta Suomessa, nyt annetaan sille takaisin. Ja kun seurakunnanneuvosto on hankkinut kirkollisministeriön suostumuksen tähän takaisinantoon, pyydämme me Turun tuomiokirkon hallitusta vastaan ottamaan nämä pyhät astiat kirkollista käyttöä varten siinä paikassa, johon ne alkuperin kuuluvat. – Tässä takaisinannossa me haluamme esiintuoda ilmauksen meidän ja – me uskallamme sen sanoa – kirkkomme ja kansamme myötätunnosta Suomen kirkkoa ja vapaata Suomen kansaa kohtaan ja meidän parhaista toivotuksistamme Suomen tulevaisuudelle. Huhtikuun 3 pnä 1925, Ejbyn seurakuntaneuvosto. B. Bartholdij Möller, Kristian Kristiansen, L. Nielsen, Hans Kristiansen, Rasmus Knudsen, Peder Kristiansen, J. T. K. Jacobsen, Hans Jörgen Nielsen.
Turun tuomiokirkkoseurakunta teetti esineistä Kööpenhaminassa kahdet kopiot, jotka annettiin Tanskan kansallismuseoon sekä Ejbyhyn. Kirkolle annetut vihittiin siellä käyttöön pääsiäisenä 1925. Samoin kiitoksena kirkkoon lahjoitettiin kattokruunu, joka valettiin vuodelta 1657 peräisin olevien piirustusten pohjalta. Kruunu lahjoitettiin Otte Rudin Turun ryöstön vuosipäivänä 2.8.1925.
Näiden esineiden palautus ei jäänyt ainoaksi sodankäynnin yhteydessä anastetun kirkollisen omaisuuden palautukseksi Suomeen. Tuona vuonna palautettiin myös Iso-Britanniasta Krimin sodan (1853–1856) aikana Bomarsundin linnoituksen läheltä Skarpansin kirkosta sotasaaliina viety kirkonkello.
Ejbyn eli Särkilahden ehtoolliskalkki ja pateeni sekä muuta Turun tuomiokirkon esineistöä esillä Aboa Vetus & rs Novan näyttelyssä 24.5.2026. Kuva: Riku Kauhanen.
Tätä kirjoitettaessa Turun Tuomiokirkko on remontissa, ja Ejbyn kalkki on esillä Aboa Vetus & Ars Nova -museon Altare et Urbs – Tuomiokirkon aarteita ja lahjoittajia -näyttelyssä.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Immonen, Visa. Golden Moments : Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. I, Text. Suomen keskiajan arkeologian seura, 2009.
Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.
Merimiehen ystäwä: Suomen merimieslähetystoimen lehti 1.2.1928, nro 2.
Vaikka uhka Suomeen on usein tullut idästä, on myös lännestä käsin käyty useaan otteeseen ryöstelemässä ja pommittamassa Suomen rannikkoa. Iskeäkseen ruotsalaisia vastaan tanskalaiset eli ”juutit” ovat purjehtineet Suomeen sotaisin aikein. Keskiajan lopulla, 1500-luvun alussa maat kuuluivat samaan valtioliittoon eli Kalmarin unioniin, mutta liitto oli riitaisa. Vuosisadan alku tunnettiinkin Suomessa juuttivihan aikana. Tuolloin valtaa piti vuonna 1497 Ruotsin kuninkaaksi kruunattu unionikuningas Hannu (eli Juhana II), joka oli lyönyt Ruotsin valtionhoitaja Sten Sturen Rotebron taistelussa.
Kun Hannu yritti keskittää itselleen valtaa, kääntyivät häntä tukeneet Ruotsin valtaneuvoston jäsenet nyt kuningasta vastaan. Hannun vastainen kapina ylsi Turkuun vuonna 1501, jolloin Turun linna antautui kapinallisille. Tanskalaiset ja ruotsalaiset talonpojat olivat kuitenkin kyllästyneet loputtomaan valtataisteluun, ja näiden ”rauhanliike” tyrehdytti maasodankäynnin.
Itämeren valtapeliin liittyi myös Hannun pyrkimys heikentää Hansaliittoa, ja sodat näkyivät etenkin Tanskan laivaston uudistamisessa sekä aktiivisena merirosvouksena. Hannu yritti saada kapinalliset ruotsalaiset kuriin nimenomaan ylivoimallaan merellä, maihinnousun uhalla sekä kauppasaarrolla, johon muun muassa Lyypekki yhtyi. Kapinalliset oli jo melkein taltutettu, kun vuonna 1509 Lyypekki ryhtyi sotaan Hannua vastaan.
Valtapeli näkyi Suomessa pahimmillaan vuosina 1507–1509, jolloin tanskalaiset tekivät nopeita iskuja pitkin rannikkoa. Poikkeuksellisen ankara oli tanskalaisen Bornholmin linnan päällikkö Otte Jørgensen Rudin (n. 1482–1510/1511) hyökkäys Turkuun elokuun 1509 alussa. Rud, jota Piispainkronikka nimittää ”vääryyden pojaksi”, joukkoineen pääsi torstain ja perjantain 2.–3.8. välisenä yönä huomaamatta Turun linnan ohi ja ”kohottaen hirveän huudon, rumpujen päristessä ja torvien soittaessa” hyökkäsi kaupunkiin. Linnanpäällikkö Josef Pietarinpoika oli tuolloin poissa, eikä puolustusta johtaneella linnanvouti Sander Arendinpojalla ollut riittävästi miehiä eikä ammuksia, joten hyökkääjiä voitiin lähinnä häiritä.
Ejbyn kirkko Tanskan Sjællandin saarella, minne Turun tuomiokirkosta 1509 viedyt Särkilahden kalkki (ehtoollismalja) sekä pateeni (ehtoollisleipälautanen) päätyivät ilmeisesti Otte Rudin sukulaisten välityksellä 400 vuoden ajaksi. Kuva: Hideko Bondensen/wikimedia.
Monet Turun porvareista surmattiin tai vietiin vangeiksi Kööpenhaminaan. Ryöstelyä jatkui viisi päivää. Tuomiokirkko ryövättiin lähes tyhjäksi. Tanskalaisten matkaan lähti muun muassa piispanhiippa, paimensauva sekä kullattu hopeinen Särkilahden ehtoolliskalkki. Sauva ja piispanmitra saatiin Turkuun takaisin vuonna 1516 valtionhoitaja Svante Sturen tiedusteltua niitä Hannulta piispa Johannes Olavinpojan pyynnöstä; mitra tosin ilman siihen kuuluneita jalokiviä. Ehtoolliskalkki öylättilautasineen kulkeutui Rudin sukulaissuhteiden myötä Ejbyn kirkkoon, mistä se on saanut nimen Ejbyn kalkki.
Rud jäi elämään kansantarinoihin, ja niissä Rud sekoitetaan usein samannimiseen norjalaistanskalaiseen amiraaliin, joka eli vuosina 1520–1565. Rudin kerrotaan tulleen tekojensa tähden omantunnontuskiin ja lähteneen pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, mutta jo Baijerin Augsburgissa kuolo korjasi merisissin.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Helsingin Sanomat 21.11.1959
Juusten, Paavali & Simo Heininen. Suomen Piispainkronikka. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1988.
Klemettilä, Hannele (toim.). Suomalainen sotilas 3, Muinaisurhosta nihtiin. Karttakeskus, 2010.
Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.
Kuningas Kustaa Vaasa oivalsi 1500-luvulla tiedonkulun arvon: ”Jos jokainen tietäisi, millaisilla tavaroilla missäkin paikassa kannattaisi tehdä kauppaa, sen suurempi voitto (profitt) olisi saatavissa.” Kuningas piti itseään parhaana asiantuntijana kaupankäynnissä. Hänen kritisoimansa turkulaiset kauppiaat ymmärsivät silti tiedonkulun merkityksen vähintään yhtä hyvin kuin hallitsija. Keskiajalla hidas tiedonkulku ja hintojen ajoittain nopeat muutokset korostivat tiedonsaannin merkitystä. Miten nopeasti Turussa oltiin perillä Itämeren hansakaupunkien tapahtumista ja kauppaan vaikuttaneista muutoksista?
Monet erilaiset uhat luonnonvoimista alkaen olivat keskiajalla jatkuvasti laivaliikenteen ja tiedonkulun haittana. Lähde: Olaus Magnus, Pohjoisten kansojen historia. Wikimedia Commons.
Tieto saattoi käytännössä kulkea joko suullisesti kauppiaalta toiselle tai sitten kauppakirjeiden välityksellä. Suullisen viestinnän merkitys oli mitä ilmeisimmin luultua suurempi, sillä siitä ei ole jäänyt samalla tavalla jälkiä kuin kirjallisesta viestinnästä. Etenkin laivurit olivat arvokkaita ”tietotoimistoja”, joilta kauppiaat kävivät kysymässä tuoreimpia uutisia heti laivan saavuttua satamaan. Laivurit myös veivät viestejä suoraan kauppiaalta toiselle. Esimerkiksi turkulaislaivuri Peter van Aken kertoi 1500-luvun alussa Danzigissa (Gdansk), mitä tavaroita kauppiaat Turussa halusivat ostaa.
Kirjeenvaihto oli etenkin kaukokaupassa keskeinen yhteydenpidon muoto. Kirjeiden välityksellä tapahtunut kommunikaatio ei rajoittunut kaupoista sopimiseen, kuljetusten järjestämiseen tai esimerkiksi hintatietoihin. Kirjeet tarjosivat myös välineen, jonka avulla kauppiaat saattoivat ylläpitää luottamukseen ja jopa ystävyyteen perustunutta vuorovaikutusta. Kirjeet kulkivat laivojen matkassa, joten tieto siirtyi Itämeren poikki samalla vauhdilla kuin laivatkin. Turkulaislaivojen purjehdusnopeudesta on mahdollista saada käsitys 1500-luvun puolivälin tulliluetteloiden perusteella. Koska laivojen lähtö- ja saapumispäivät sekä määränpää tunnetaan, voidaan laskea edestakaiseen purjehdusmatkaan käytetty aika vuorokauden tarkkuudella.
Edestakainen laivamatka Tallinnaan vei kolme tai neljä viikkoa, kun taas Danzigin- ja Lyypekin-matkaan oli varattava kuudesta seitsemään viikkoa. Suotuisissa oloissa liikkuminen oli selvästi nopeampaa, ja Turusta saattoi purjehtia Danzigiin ja takaisin jopa alle kolmessa viikossa. Yhdensuuntainen matka Itämeren etelärannikolle vei tavallisesti alle 20 vuorokautta, Tallinnaan ehkä vain joitakin vuorokausia.
Nykymittapuun mukaan tiedonkulku oli keskiajalla hidasta. Kiinnostavaa kyllä, tiedonkulun nopeus ei juuri parantunut vuosisatojen aikana. Vielä 1800-luvun puolivälissä kirjeen saapuminen esimerkiksi Lyypekistä Turkuun kesti keskimäärin 10:stä 19 päivää. Ratkaiseva muutos tapahtui vasta 1850-luvulta lähtien, kun sähköinen lennätin mullisti ikiaikaisen tiedonvälityksen ja ennen kaikkea sen nopeuden.
Mika Kallioinen
Lähteet:
Kallioinen, Mika, ’Medieval merchants’ letters in Northern Europe. Functions and conventions’. Scandinavian Journal of History 44 (1) 2019, 53–76.
Kruunun linnat olivat keskiajalta 1900-luvulle luonnollisia vankiloita. Linnaan päätymistä edelsi rikos. Vankeuden syyt jakautuivat kolmeen suurempaan ryhmään: poliittiseen vankeuteen, rikosten tuomioita edeltävään tutkintavankeuteen ja velkavankeuteen. Nämä myös erosivat toisistaan huomattavasti. Poliittiset vangit olivat niitä, jotka saivat lukea tiilenpäitä pisimpään, jopa vuosikymmeniä. Jo 1600-luvulla heidän joukkoonsa ilmaantui muitakin elinkautisvankeja, tosin harvakseltaan. Velkavankeutta käytettiin, kun tuomittu ei kyennyt maksamaan velkojaan. Tutkintavankeudessa viivyttiin viikosta joihinkin kuukausiin ennen tuomion julistamista. Tuomion jälkeen päädyttiin usein pakkotyöhön kruunun linnoituksiin. Myös esimerkiksi Viaporin linnoitusta rakennettiin vankityövoimalla. Velkavankeus puolestaan kesti vain sen aikaa, että velka tuli suoritettua. Linnat toimivat kruunun edustajien – kuninkaan ja hänen virkamiestensä – vastustajien säilytyspaikkoina. Kuuluisimpia tällaisia Turun linnan vankeja lienevät kuningas Erik XIV ja Jaakko Ilkka.
Tämän linnan vankihuoneen kuuluisa asukas oli Erik XIV. Keijo Hakanen 1962, Turun kaupunginmuseo.
Turun linnassa laadittiin vuodesta 1569 säilyneet viikoittaiset henkikirjat, joihin merkittiin kaikki linnan ruoissa olleet henkilöt, myös vangit. Osa vangeista mainittiin nimeltä ja kotipaikan mukaan. 1610-luvun lopulta lähtien nämä linnan henkikirjat puuttuvat asiakirjoista, joten vankimäärän kehitystä ei ole mahdollista seurata kyseisellä vuosisadalla. Yleisimmin linnassa istui vain vähän vankeja kerrallaan, toisinaan ei ketään. Esimerkiksi vuonna 1584 linnassa joutuivat majailemaan viisi venäläistä poliittista vankia. Muut olivat paikallisia ja syytettyinä rikoksista. Seitsemän ensimmäisen tilikuukauden aikana rikoksista mainitaan huoruus viisi kertaa, miestappo kaksi kertaa, tappelu kolme kertaa, varkaus ja noituus kerran. Vain yksi vanki oli nainen, joka oli syyllistynyt huoruuteen naapurin isännän kanssa. Seitsemän lemulaista talonpoikaa vietti huhtikuussa parisen viikkoa linnan suojissa pahoinpideltyään kuninkaallisen majesteetin rengin. Rikollisten kotipaikoiksi mainitaan Lemu, Loimaa, Maaria, Mynämäki, Nauvo, Parainen, Satava ja Sauvo.
Vuonna 1597 vangit mainittiin vain ryhmänä ja heitä oli kerrallaan 3─31. Lähes kaikki olivat talvella 1597 Nuijasodassa vangiksi jääneitä talonpoikia Uudeltamaalta, Hämeestä ja Pohjanmaalta. Alkuvuodesta 1598 vankeja oli linnassa vain muutama. Kotoisin he olivat Liedon Vintalasta, Somerolta ja Taivassalosta ja heidän ammatteinaan mainitaan kirjuri, nimismies, pyöräntekijä ja teini eli koulupoika. Kesän alussa linnaan tuotiin vangittuna kolme romania, joiden oli kiellettyä liikkua Ruotsin valtakunnan alueella. Kesällä vankien määrä nousi, kun linnassa oli kerrallaan seitsemästä kahdeksaan sotilasta. Syksyllä herttua Kaarlen kannattajia saatiin lisää kiinni Ahvenanmaalla ja heidät tuotiin linnaan. Sotilaita syytettiin ryöstelystä, kuningas Sigismundin panettelusta ja herttua Kaarlen seuraamisesta.
Tilikauden 1599 vankimäärä oli Turun linnassa suurimmillaan joulukuussa, jolloin heitä oli 19. Vankeina mainitaan Upplannin rykmentin ratsumiehiä ja leskikuningattaren palvelijoita, jotka olivat sotavankeja. Sen sijaan Hagan rouva Cecilian kolme renkiä lienee syyllistynyt rouvansa omaisuuden varastamiseen levottoman ajan turvin. Myös vankien kotipaikat ovat laajalta alueelta; Ahvenanmaa, Nauvon Hanslax, Paraisten Granvik, Perniö, Pohjanmaa, Ruotsi, Skoone ja Vehmaa. Poikkeuksellinen vanki oli vuoden alussa linnaan tuotu pohjalainen Brusius Henriksson, joka nukahti Jumalassa 10. maaliskuuta kello yhdeksän ja kymmenen välillä päivällä. Kuten mainittu, vankeus linnassa oli yleensä tutkintavankeutta, eikä vangin ollut tarkoitus menehtyä siellä. Poikkeuksellisia olivat myös vankeuden syyt, sillä kaksi skoonelaista ratsumiestä joutui vankeuteen harjoitettuaan Turun kaupungissa väkivaltaa, ulvilalainen vaimo oli murhannut toisen vaimon ja Korppoon Lomin Ingel Hansson oli sortunut rosvoamaan toisen miehen laivan. Linnan vankilassa sai pitää hoviaan myös skoonelainen hovimies.
Herttua Kaarlen voitettua valtataistelun oli tilivuoden 1600 seitsemännellä viikolla vankeja linnassa lähes 60, mukana piispa ja useita aatelismiehiä, sotilaita ja virkamiehiä. Tilikaudella linnaan virtasi jatkuvasti vankeja tutkintavankeuteen syytettynä väkivallanteoista ja vääristä puheista levottomien vuosien aikana. Vankien määrä pieneni ja jäljelle jäivät todellisen rikoksen tehneet. Kokemäen kirkkoherra herra Hans tuotiin linnaan 14. tammikuuta ja hänen vankeutensa kesti useita kuukausia. Esimerkiksi vankiluettelossa mainitut Johan Fleming ja Hartvig Henriksson mestattiin syksyllä 1600, ja heidät mainitaan Turun tuomiokirkon haudattujen luettelossa, sillä he saivat hautauksen kirkkoon herttua Kaarlen luvalla. Vuoden 1600 kuluessa yleistyvät myös velkavankeuteen asetetut.
Vuosien 1609─10 Turun linnan manttaaliluettelo kertoo karua kieltä sota-ajasta. Suurin osa linnassa säilytetyistä vangeista oli joko oman valtakunnan sotajoukoissa rikoksia tehneitä tai niistä karanneita miehiä. Vankilassa asusti lähes koko vuoden kapteeni Mickel Bagge. Lisäksi vangittuina oli kerrallaan kuusi ratsumiestä, jotka olivat karanneet ruotsalaisista joukko-osastostaan Venäjältä. Tammikuusta helmikuuhun siellä säilytettiin kahta puolalaista vankia ja kesäkuusta marraskuuhun kahta liivinmaalaista vankia. Lokakuussa joukkoon liittyi tallinnalainen porvari. Siviilivankeja oli määrällisesti huomattavasti vähemmän. Heidät oli tuomittu ainakin tappelusta ja miestaposta. Kotoisin he olivat Kankaisista, Loimaalta, Naantalista, Paraisilta, Savosta, Turusta ja Ylä-Satakunnasta. Linnassa istuvalla Porvoon entisellä voudilla oli mahdollisesti selvittämättömiä tilejä kruunun kanssa.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki (KA)
KA 1428, Turun linnan tilikirja 1584, 1─61; KA 1569, Turun linnan tilikirja 1597, 12─26; KA 1574, Turun linnan tilikirja 1598, 84─103v; KA 1579, Turun linnan tilikirja 1599, 66─89; KA 1585, Turun linnan tilikirja 1600, 10─19; KA 1713, Turun linnan tilikirja 1609─1610, 47─69v.
Nikula, Oscar ja Sigrid 1987: Turun kaupungin historia I─II 1521─1600. Turku.
Ruuth, J. W. 1916: Åbo stads historia under medeltiden och 1500-talet III. Helsingfors.
Turun kirkkoherra Thomas Laurentii (Thomas Larsson; Tuomas Laurinpoika) lähti vuonna 1585 hankkimaan maisterintutkintoa Saksasta. Hän päätyi Tübingenin yliopistoon, aikansa julkkisintellektuellin, kreikan professori Martin Crusiuksen oppiin. Crusius piti ahkerasti päiväkirjaa, johon hän kirjasi muistiin Thomasin kuvauksia Turusta, “Suomen metropolista”. Joitakin vuosia sitten löytämäni päiväkirjamerkinnät ovat uusi lähde 1500-luvun lopun Turkuun.
Martin Crusius, kreikan kielen professori, Tübingenin yliopisto. Jäljennös Anton Ramslerin muotokuvasta (1590). Public domain / Wikimedia Commons.
Kaupungin ja valtakunnan asioiden lisäksi Thomas kertoi katedraalikoulun toiminnasta, mikä tietysti kiinnosti humanistioppinut Martin Crusiusta. Thomasin mukaan koulussa oli tuolloin seitsemän opettajaa ja yli 700 oppilasta. Opettajamäärä vastaa tutkimuksen käsitystä, mutta oppilasmäärässä on aimo annos aikansa mainospuhetta. 1500-luvun lopussa katedraalikoulussa opiskeli arviolta 50–100 oppilasta. Opetusohjelman mallina oli humanistioppinut Philipp Melanchthonin Wittenbergissä 1520-luvulla laatima koulujärjestys, ja katedraalikoulun oppilaat pänttäsivätkin kielioppia ja puhetaitoa Melanchthonin retoriikan oppikirjasta sekä Erasmus Rotterdamilaisen teoksista kouluja varten koostetusta lyhennelmästä.
Kiinnostavia ovat Thomasin kertomat tiedot katedraalikoulun kielten opetuksesta. Latina oli edelleen koulusivistyksen perusta, ja sitä opettamaan riitti paljon pätevää väkeä. Latinaksi humanisti Martin Crusius kirjoitti päiväkirjansa, ja tuolla ajan oppineiden yleiskielellä Crusius ja Thomas todennäköisesti kävivät keskustelunsa.
Katedraalikoulussa oli kuitenkin otettu opetusohjelmaan myös uusia kieliä, mikä 1500-luvulla tarkoitti vanhoja kieliä. Koulun rehtori Jacobus Petri, suomalaisittain virsikirjan koostajana parhaiten tunnettu Jaakko Finno, osasi hieman kreikkaa ja opetti sen perusteita koulun oppilaille. Vielä kiinnostavampi on maininta siitä, että piispa Eerik Sorolainen opetti koulussa heprean alkeita.
Heprean ja kreikan opetus liittyi tietysti reformaation ja humanismin ihanteisiin tekstien, erityisesti Raamatun tutkimisesta alkukielillä. Siinä missä keskiajan raamatuntulkinta perustui latinankieliseen Vulgataan, 1500-luvun oppineet ja kääntäjät pyrkivät kreikan- ja hepreankielisten tekstien äärelle. Turun katedraalikoulu näyttää olleen Ruotsin valtakunnassa aivan eturintamassa, sillä voimassa ollut vuoden 1571 koulujärjestys ei vielä sisältänyt kreikan saati heprean opintoja, ja Raamatun alkukieliä alettiin ylipäätään Ruotsissa opettaa vasta 1580-luvulla.
Osaajat olivat kuitenkin harvassa, ja myös Thomasin opintomatkan syy oli kreikan ja heprean taitojen kartuttaminen. Hän ottikin kreikasta yksityistunteja aikansa johtavalta asiantuntijalta, Martin Crusiukselta. Siinä missä 2020-luvulla metsästetään tekoälyeksperttejä, 1580-luvulla pöhinä kävi kreikan ja heprean ympärillä.
Lisää tietoa Thomas Laurentiin opintomatkasta ja Martin Crusiuksen päiväkirjojen Turkua koskevien osien käännös löytyy Historiallisen Aikakauskirjan artikkelista (2019): https://journal.fi/haik/article/view/140631
