Kudos Oy Silo tarjosi jälleenmyyjilleen valmiita piirroskuvia, joita myymälä saattoi käyttää omissa mainoksissaan. Muoti ja käytäntö -asiakaslehdessään yritys esitteli monia vaihtoehtoja, joista mainoskuvan saattoi valita. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1936.
Tampere tunnetaan tekstiiliteollisuudestaan, mutta niin vain Turustakin ponnistettiin 1900-luvun alussa useita alan yrityksiä Suomen kartalle. Heikki Kestilän vuonna 1911 perustama Suomen Pukimo valmisti alkuun miesten pukuja, myöhemmin myös naisten turkiksia, ja oli 1930-luvulla jo maan tuotteliaimpia laatuaan. Merkittävässä roolissa tehtaan sarjatuotannon kehittämisessä oli 1928 yrityksen toimitusjohtajaksi tullut August Laurén, joka samana vuonna perusti siinä sivussa trikoovaatetehtaan nimeltään Kudos Oy Silo. Laurén oli etevä liikemies, joka ideoi Kestilän ja Silon asiaa ajamaan yhteisen mainostoimiston nimeltä Ponsi Oy.
Kotiseuturakas turkulainen sonnustautui 1930-luvulla kiireestä kantapäähän oman kaupungin tehtaiden tuotantoon. Alimmaksi kerrokseksi saattoi vetää Silon tekosilkkikerraston, päälle talven viimoilta suojaamaan Kestilän Pukimon turkiksen. Laurénin luotsaamat yritykset tähtäsivät kuitenkin myös kaupungin rajojen ulkopuolelle.
Markkinointipuhteissaan Kestilä ja Silo julkaisivat vuosina 1936–1938 tehtaiden jälleenmyyjille suunnattua lehteä Muoti ja käytäntö. Silon ja Kestilän strategia saada Suomi pukeutumaan turkulaiseen oli lehdessä selkeä. Yritysten oman mainospalvelun kautta jälleenmyyjille tehtiin helpoksi julkaista näyttäviä kuvareklaameja paikallisissa lehdissä. Muoti ja käytäntö sisälsi myös kattavasti ohjeita houkuttelevien näyteikkunoiden kokoamiselle, ja niihinkin sai tilata mainosmateriaaleja. Kauppiaiden tuli vain olla yhteydessä jompaankumpaan konttoriin ja pyytää kuvamatriisi käyttöönsä – se toimitettiin aivan ilmaiseksi, kunhan kaupan tosiaan oli Kestilää tai Siloa. Silon täyttäessä kymmenen vuotta vuonna 1938 Laurén nosti esille juuri mainonnan suunnitelmallisuuden ehtona sille, että Silo tunnettiin hyvin ympäri maan.
Ponsi Oy:n julkaisemassa Turun opaskartassa huomattiin mainita myös Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon sijainti kaupungissa. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1938.
Silon ja Kestilän sivussa ehdittiin mainostamaan välillä Turkuakin. Muodinja käytännön vuoden 1938 toisessa numerossa mainittu Ponsi Oy:n julkaisema mainoslehtinen Turusta sisälsi kartan, johon matkasuunnitelmaan lisättäväksi oli tuomiokirkon ja Turun linnan lisäksi merkitty Kestilän ja Silon tehtaat. ”Huomautamme näistä seikoista sen vuoksi, että kauppiaamme Turussa käydessään ovat tilaisuudessa lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin: historiarikas Turku on todellakin tutustumisen arvoinen. Toiseksi: samalla kertaa on erinomainen tilaisuus tehdä tutkimusretki Silon ja Kestilän tehtaisiin. Kauppiaan kannalta ottaen tällainen käynti on erittäin terveellinen.”
Terveellinen vaikuttaa olleen myös Turun, Kestilän ja Silon symbioosi – ainakin mainostuksen poikimien myyntien saralla.
Elina Lahdenniemi
Lähteet:
Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti. 1936–1938.
Möttönen, Tuomas: Tienraivaajia ja jälleenrakentajia: suomalaista yrityshistoriaa itsenäistymisestä jälleenrakentamiseen. Aviador, Helsinki 2023. 330–334.
Strandén, Merja: August Laurén. Työtä yhteiskunnan, kansallisen kulttuurin ja tieteen hyväksi. Turun museokeskuksen julkaisuja 64. Pekka Laurén & Turun museokeskus, Turku 2012.
Turun satama jatkosodan aikaan, suuri joukko vanhempia hyvästelemässä lappu kaulassa laivaan pääsyä odottavia lapsiaan. Jännittynyt ja samalla lohduton tunnelma – oli epävarmaa, milloin lapset näkisivät taas vanhempansa vai näkisivätkö enää koskaan. Pienimmät lapset eivät kunnolla ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, mutta etenkin aikuisille jäähyväiset olivat raastavat, vaikka he arvelivat, että näin oli parempi ja lapset pääsisivät nyt turvaan sodan kauhuilta.
Suomalaisia sotalapsia Turussa, kuvausvuosi tuntematon. Wikimedia Commons.
Kolmen turkulaislapsen, 9-vuotiaan Else-Majn, 7-vuotiaan Mikon ja 4-vuotiaan Helyn, maailma mullistui jatkosodan aikaan, kun he päätyivät siihen noin 80 000 lapsen joukkoon, joka siirrettiin vuosina 1939–1945 Suomesta naapurimaihin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan sotaa pakoon. Else-Maj, Mikko ja Hely lähetettiin kaikki laivalla, mahdollisesti tuhansia sotalapsia kuljettaneella S/S Arcturuksella, Turusta Ruotsiin, kuten valtaosa muistakin sotalapsista Norjan ja Tanskan jouduttua keväällä 1940 Saksan miehittämiksi.
Syyt lähettää lapsia Suomesta sotaa pakoon olivat moninaiset. Myös tämän blogitekstin päähenkilöillä tilanteet olivat erilaiset. Else-Majn perheen kotitalo tuhoutui juhannuksena 1941 maan tasalle jatkosodan aloittaneessa venäläisten suurpommituksessa, jonka tuhot niin Turussa kuin Helsingissä olivat suuret. Else-Majn autonkuljettajaisä työskenteli sodan aikana Crichton-Vulcanin asetehtaalla, joten hän sai vapautuksen rintamalta. Äiti ei siis jäänyt sodan alettua yksin huolehtimaan heidän ainoasta lapsestaan. Else-Maj oli kuitenkin itse halukas lähtemään Ruotsiin, ja ruotsinkielisenä sijoitusmaan kieli ei ollut samanlainen ongelma kuin monelle ainoastaan suomea puhuvalle lapselle. Marraskuussa 1941 vanhemmat hyvästelivät Else-Majn ja tämä aloitti matkansa meren yli Ruotsiin.
Mikon kotona oli jatkosodan syttymisen aikoihin viisi lasta, nuorin vasta 2-vuotias. Perheen isä oli kirvesmies ja ahtaaja, joka työskenteli jatkosodan aikana ilmatorjunnassa, äiti oli kotona. Monilapsisessa, köyhässä perheessä oli pulaa ruoasta ja vaatteista. Lisäksi yhdellä lapsista oli vaikea tuberkuloosi, mikä johti tilanteeseen, jossa äidin jaksaminen ja muiden lasten hyvinvointi olivat vaakalaudalla. Niinpä 7-vuotias Mikko matkusti Ruotsiin alkuvuodesta 1942 ja hänen 9-vuotias veljensä seurasi perässä hiukan myöhemmin. Myös veljesten kaksi muuta sisarusta lähetettiin vuonna 1944 joksikin aikaa sotalapsiksi.
Hely, nuorin tässä blogitekstissä esitellyistä lapsista, oli äitinsä kanssa sotaa paossa Ruotsissa eräässä lastenkodissa jo talvisodan aikana, mutta hänen ensimmäinen yksinäinen matkansa sotalapseksi Ruotsiin koitti 4-vuotiaana keväällä 1942. Helyn valajaisä oli Else-Majn isän tavoin sodan aikaan töissä asetehtaalla ja vapautettu rintamalta. Helyn perheeseen kuului myös häntä kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Kun jatkosodan aikana Helyn leikkikavereita samasta pihapiiristä alettiin lähettää sotalapsiksi, myös Hely esitti vanhemmilleen toiveen päästä Ruotsiin. Lapsen oma tahto yhdistettynä pulaan ravinnosta saivat lopulta Helynkin vanhemmat lähettämään pienen tyttönsä lahden taakse.
Kaikilla sotalapsilla sopeutuminen sijaiskoteihin Ruotsiin, puhumattakaan paluusta Suomeen sodan päätyttyä, ei sujunut ongelmitta. Else-Maj, Mikko ja Hely viihtyivät kuitenkin heidän ja sijaisvanhempien kotiin lähettämien kirjeiden perusteella hyvin sijoituspaikoissaan. Kotiin Turkuun he palasivat kaikki, monen muun sotalapsen tavoin, ensimmäisen kerran vuoden 1942 syksyllä asemasodan aikaan, ja lopullisesti vuoden 1945 aikana, jolloin Suomeen palautettiin noin 18 000 sotalasta valtaosan jäädessä vielä Ruotsiin. Palatessa tunteet olivat ristiriitaiset niin lapsilla, sijaisvanhemmilla kuin lapsensa pois lähettäneillä perheillä Suomessa. Maaliskuussa 1945 Helyn kasvattiäiti kuvasi tytön tuntemuksia kirjeessään Helyn vanhemmille näin:
”Själv är Hely som hemma här och glad så länge hon får stanna, men hon gläder sig också åt att få träffa Mamma[,] Pappa och Marja […]. Det säger hon alltid när vi talar om hemresan.” (A.M:n kirje T.M:lle 14.3.1945)
Perämäki, Anna-Leena: Kaksi kotia. Kolmen jatkosodan aikana Ruotsiin lähetetyn turkulaisen sotalapsen ja heidän kasvattivanhempiensa kokemuksia kirjeiden valossa vuosina 1941–1945. Kulttuurihistorian julkaisematon proseminaaritutkielma. Turun yliopisto 2004.
Knuutila, Jarmo & Levola, Kari: Sotalapsi ei unohda. Helsinki 2000.
Kovács, Magdolna (toim.): Olin sotalapsi. Turku 1995.
Turun yliopiston ylioppilaskunnalla (TYY) ja sen opiskelijoilla on ollut alusta lähtien vilkas ja säännönmukainen huvittelukulttuuri. Ylipäänsä ylioppilaat ovat olleet näkyvä osa kaupunkikulttuuria, johon he ovat jättäneet monia jälkiä. TYYn vuodesta 1922 alkanutta historiaa on kuitenkin valokuvattu varhaisvuosilta harvakseltaan erityisesti juhlakulttuurin näkökulmasta. Turun Ylioppilaslehden sivuilla on siitä välähdyksiä 1930-luvulta, mutta alkuperäiset kuvat eivät ole jääneet lehden tai ylioppilaskunnan arkistoihin.
Tästä syystä ilahduin, kun huomasin Turun kaupunginmuseon digitoineen yli neljäkymmentä valokuvaa TYYn 1930-luvulla järjestämistä erilaisista juhlista. Kuvat on ottanut Atelier Alppila -nimisen valokuvaamon yrittäjänä toiminut Eemeli Reuna, joka valokuvasi ylioppilaskunnan laskuun. Kuvia käytettiin esimerkiksi Turun Ylioppilaslehden kuvituksessa, mutta monikaan nyt digitoiduista kuvista ei päätynyt lehden sivuille. Valokuvaamonsa 1916 perustaneella Reunalla ei näytä olleen suoraa kytköstä ylioppilaskuntaan, vaan hurvittelevan nuorison kuvaaminen oli tilaustyö.
Valtaosa Reunan valokuvista on otettu sisätiloissa, mikä oli vielä tuolloin harvinaista. Ylioppilaskunnan juhlatilat olivat valaistuja, mutta samalla ilta-aikaan järjestettyinä kuitenkin vailla luonnonvaloa. Reuna käytti kuvissaan salamavalolamppuja, jotka olivat vielä 1930-luvun Suomessa varsin uutta teknologiaa. Kamerateknologia oli muutenkin edistynyt sisäkuvien näkökulmasta 1920- ja 1930-luvuilla. Objektiivit olivat aikaisempaa valovoimaisempia, sulkimet nopeampia ja filmit herkempiä.
Sisätiloissa otetut valokuvat jakautuvat karkeasti kahteen luokkaan: virallisluoteisempiin kuviin kunnan tapahtumista sekä tilannekuviin, joissa asetelmat ja ideat ovat kenties syntyneet illan aikana. Jälkimmäisissä kuvissa ihmiset istuvat yleensä pöytien ääressä, sohvilla tai muuten vaan poseerasivat spontaanin oloisesti Reunan kameralle. Virallisemmat poseerauskuvat taas henkivät tunnelmaa asialleen omistautuneista ylioppilaista.
Juhlakuvissa ihmiset olivat luonnollisesti iloisia ja tunnelma oli vapautunut. Valokuvissa esiintyvät naiset ja miehet olivat ylioppilaskunnan aktiiveja, mikä osaltaan selittää kuvissa pilkehtivää toverillisuutta. Osa kuvista on otettu ylioppilaskunnan tai maakuntakerhojen vuosijuhlissa tai muissa virallisemmissa tapahtumissa, osa taas naamiaisissa tai rapujuhlissa.
Toverillisuutta höystettiin 1930-luvulla jo avoimesti alkoholilla, toisin kuin vielä edellisellä vuosikymmenellä, jolloin alkoholitarjoilut piti pitää piilossa. Avoimen alkoholinkäytön ja tupakoinnin vastapainona ylioppilaskunnan piirissä toimi myös aktiivinen raittiusseura T.Y.R.Y., jonka tilaisuuksissa juotiin erityisesti piimää. Myös tällaisia hetkiä on tallentunut Reunan kameraan.
Artukka, Topi, Liisa Lalu, Otto Latva & Panu Savolainen: Tyylikkäät vuodet. Turun yliopiston ylioppilaskunta 100 vuotta. TYY, Turku 2022.
Ijäs, Minna (toim.): Kuvalähde. Valokuvia Turun museokeskuksen kokoelmista. Turun museokeskus, Turku 2016.
Männistö-Funk, Tiina: Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopisto, Turku 2014.
Eemeli Reunan valokuvia Turun kaupunginmuseon kokoelmista:
Kilpajuoksua Turun Urheilupuistossa 1914. Kuva: Lizzie ja August Blombergin kokoelma, Turun kaupunginmuseo, Finna.fi.
Helluntaiviikonloppu 1914 oli poikkeuksellinen. Aurinko helli yleisöä, joka oli kokoontunut Urheilupuistoon seuramaan I.F.K.:n kansallista urheilukilpailua. Kolmen päivän kuluessa kisattiin juoksu- ja kenttälajien lisäksi pyöräilyssä ja moottoripyöräilyssä. Kisoissa pelattiin myös jalkapallo-ottelu Helsingin ja Turun I.F.K:n välillä, vaikkakin Turun Sanomien toimittaja totesi sen tasosta, että ”huonompaa ottelua ei täälläkään juuri ole pelattu”. Urheilulajien joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten sadan jaardin juoksu.
Poikkeukselliseksi kisan teki nuori lahjakkuus, joka herätti kaikkien huomion sunnuntaina 31. toukokuuta. Kun lehdistössä muutoin lähinnä lueteltiin voittajat ja tulokset, kaikissa raporteissa kuvattiin sitä ylivoimaa, jolla 16-vuotias juoksijalupaus Paavo Nurmi oli voittanut alle 18-vuotiaiden 3000 metrin juoksun. Åbo Underrättelser kertoi, miten Nurmi karkasi toiseksi viimeisen kierroksen alussa joukosta hämmästyttävän kevyesti ja saavutti voiton muutaman kymmenen metrin erolla. Sosialisti-lehti kuvasi, miten ”Nurmi voitti juoksun aivan ylivoimaisesti pitkällä ja voimakkaalla loppupinnistyksellään”. Turun Sanomat korosti, miten Nurmen ”loppupinnistys oli aivan erikoinen”.
Paavo Nurmen 3000 m:n juoksua kuvattiin Turun Urheiluliiton lehdessä. Tekstissä juoksu on ajoitettu lauantaille 30.5., mutta se juostiin sunnuntaina 31.5.1914. Kuva: Kisa-Torvi 5/1914., Kansalliskirjasto.
Turun Urheiluliiton jäsenlehti Kisa-Torvi oli syystäkin ylpeä, sillä vuonna 1897 syntynyt Nurmi oli liittynyt Urheiluliittoon vasta aiemmin samana vuonna. ”Kunniata niitti 16-vuotias jäsenemme Paavo Nurmi”, lehti totesi ja jatkoi kuvaamalla, miten Nurmi oli tullut ”aivan leikitellen ensimmäisenä perille ajalla 10 min. 06,9 sek. joka vertailun vuoksi on ainoastaan 24,4 sek. huonompi piirin kevätjuhlassa samalla matkalla ’täysmittaisten’ juoksussa ensimmäiseksi saapuneen paimiolaisen A. Marttilan tulosta”.
Nurmen ylivoimaa osoitti se, että toiseksi tullut Fredrik Karlsson jäi viimeisillä kierroksilla lähes kymmenen sekuntia.
Kaikki tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Nurmi täytti 17 vuotta 13. kesäkuuta 1914. Ensimmäisen Suomen ennätyksensä hän juoksi Turussa vuonna 1920. Menestyksen vuodet olivat edessä.
Hannu Salmi
Lähteet:
”I.F.K.;n kilpailut”, Turun Sanomat 3.6.1914.
”I.F.K.:s stora idrottsfest”, Åbo Underrättelser 2.6.1914.
Suomenruotsalainen kirjailija Walentin Chorell (1912–1983) oli lähtöisin Turun kupeesta Nummenpakalta, josta hän tosin muutti varhain Helsinkiin. Tuottelias kirjailija julkaisi yli sata teosta proosaa, runoutta, kuunnelmia ja näytelmiä. Chorellista tuli nopeasti helsinkiläisten näyttämöiden lemmikki, jonka tie vei ruotsinkielisiltä estradeilta myös suomenkielisille.
Sotien jälkeen kotimaiseen näytelmäkirjallisuuteen kaivattiin ihmisen sisäismaailmojen tulkitsijoita. Sellaiseksi Chorell tunnustettiin. Kirjailijaa kiitettiin ihmiskuvien kaksoisvalotuksesta, jolla hän kuroi yhteen hahmojensa myötätuntoa keräävän surkeuden ja avuttomuuden.
Kansallisteatterin apulaisjohtaja Jack Witikka ja Walentin Chorell. Kuva: Suomen Kuvalehti 17/1957, 21.
Häilyvien identiteettien kuvaajan tuotanto löysi paikkansa turkulaisilla näyttämöillä. Åbo Svenska Teater esitti kirjailijan esikoisnäytelmän vuonna 1950 ja vähän myöhemmin yksinäytöksisen kuvaelman nimeltä Haman. Vaikka Chorell tuli tunnetuksi hymyttömänä ihmisen rikkonaisuuden tulkitsijana, Turun Kaupunginteatteri esitteli hänet maaliskuussa 1957 komedialla Äidittömät, jossa dramaatikko kokeili absurdia huumoria.
Teatterinjohtaja Jouko Paavola kutsui esitystä varten ohjaajavierailulle Eine Laineen, joka mittavan teatteriuransa ohella oli tuttu radiosarja Suomisen perheen mummona. Eräs turkulaiskriitikko epäili, oliko viisasta esitellä Chorell kevyesti ja uhrata ohjaajavierailu komedian alttarille. Syy tähän oli kuitenkin ilmeinen. Jack Witikan ohjaama Äidittömät oli ollut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä suurmenestys, joka oli tuohon mennessä myyty loppuun 60 kertaa. Hieman myöhäisempi Witikan ohjaama elokuvaversio ei yltänyt näyttämötulkinnan kaltaiseen menestykseen.
Turun Kaupunginteatterin Äidittömien pölvästit mammanpojat. Hemmo Airamo professorina ja Taito Mäkelä hänen poikanaan. Kuva teoksesta Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle.
Nykynäkökulmasta draaman juoni tuntuu asenteelliselta ja kömpelöltä. Keski-ikäinen miesprofessori ja hänen aikamiespoikansa havahtuvat siihen, että perheen laiminlyöty äiti on kadonnut jälkiä jättämättä. Aikalaisyleisö näki asetelman viihdyttävänä, ja näytelmä saavutti suosiota myös Turussa. Turun Sanomien kriitikko Teppo Samooja tiivisti ensi-ilta-arvioonsa:
”Eine Laineen ohjaajavierailu oli täysi menestys. Hän oli saanut esitykseen erittäin osuvan sävyn, ryydittänyt sen räiskyvin älypanoksin, antanut tapahtumille pirteän temperamenttisen kulun sekä tavoittanut näytelmän huumorin aitona.”
Samooja osui oikeaan toppuutellessaan, että kokeilu farssilla merkitsi kirjailijalle ”lepotaukoa parempien töiden lomassa”. Turun Kaupunginteatteri jatkoi kirjailijan vakavalla tuotannolla. Vuoteen 1965 mennessä Kaupunginteatteri esitti Äidittömien jälkeen viisi Chorellin näytelmää. Sen jälkeen ihmismielen riitasointujen paikantaja katosi Kaupunginteatterin ohjelmistosta. Seitsemänkymmentäluvulla kaikui moite, että kirjailijan töistä puuttui yhteiskunnallinen näkökulma. Ajat ja yleisön toiveet olivat muuttuneet, vaikka tarkkaan katsottaessa vähintään yhteiskuntaluokat teoksissa näkyivät.
Paavo Oinonen
Lähteet:
E–o L–n [Eino Lehtinen]: Äidittömät – Turun Kaupunginteatterissa. Uusi Päivä 3.3.1957.
Lindberg, Petter: Chorell, Walentin. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [viitattu 14.5.2026].
T. S-ja [Teppo Samooja]: Walentin Chorell: Äidittömät. Turun Sanomat 3.3.1957.
Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.
Turun köyhäintalossa vietettiin harvinaista juhlaa toukokuun kuudentena päivänä vuonna 1910. Talon pitkäaikainen asukas neiti Eva Elisabeth Wechter täytti tuolloin sata vuotta, mikä teki hänestä Turun vanhimman asukkaan. Tämä luonnollisesti herätti kiinnostusta kaupunkilaisissa, ja satavuotiaalle järjestettiin näyttävät juhlat siitä huolimatta, että Wechter itse makasi vuodepotilaana siksi, että oli loukannut jalkansa.
Eva Lisa Wechterin syntymäpäiväonnittelut kukkatervehdyksineen ja sähkeineen lienevät olleet samantapaiset kuin kuvassa olevan uusikaupunkilaisen Ika (Fredrika) Färdigin. Valokuva on päivätty 1910‒1920-luvuille. Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, Uudenkaupungin museo.
Juhlallisuuksista ei tingitty, vaikka Wechter ei köyhäintalon asukkaana kuulunutkaan kaupungin silmäätekeviin. Talossa järjestettiin kahvikestit, ja vanhusta muistettiin muun muassa kukin, rahalahjoin ja onnittelusähkeellä. ”Vanhuksen pieni huonekomero tuoksui ruusuista ja muista kukista”, Turun lehti kuvailee. Myös itse tuomiorovasti piti tilaisuudessa puheen. Syntymäpäiväjuhlista uutisoivat paikallisista sanomalehdistä ainakin Turun lehti ja Åbo Underrättelser.
Wechter oli syntynyt Turussa vuonna 1810 naimattomalle äidille, eli hän oli syntyperältään avioton. Perheen elämä lienee ollut hyvin niukkaa ja vaatimatonta muun muassa siksi, että Wechterin äiti ei koskaan avioitunut, ja sen vuoksi perheen toimeentulo oli pelkästään äidin varassa. Merkittävä taitekohta Wechterin elämässä oli oletettavasti Turun vuoden 1827 suurpalo, vaikka lähteisiin ei olekaan tallentunut tietoja siitä, miten Wechter itse palon koki. On kuitenkin selvää, että palon raunioittamassa kaupungissa selviytyminen vaati sinnikkyyttä. Wechter löysi elantonsa palvelustöistä, sillä sanomalehdissä kerrottiin hänen ryhtyneen jo nuorena palvelijattareksi.
Köyhäintaloon Wechter oli joutunut 92-vuotiaana. Sanomalehdissä kuvattiin hänen olleen tuolloin niin sairas, että hänen luultiin kuolevan pian. Hän oli naimaton ja lapseton, ja vaikuttaa siltä, ettei hänellä ollut omaisia, jotka olisivat voineet huolehtia hänestä. Ilmeisesti köyhäintalon hyvä hoito kuitenkin auttoi Wechteriä toipumaan. Hän ”tuli uudelleen reippaaksi ja tahtoi päästä takaisin pieneen komeroonsa Luostarinmäellä, mutta suostui lopulta jäämään köyhäintaloon, missä hoito on hyvä”, kerrottiin Turun lehdessä.
Ensimmäisenä helluntaipäivänä reilu viikko satavuotisjuhlallisuuksien jälkeen Wechter menehtyi köyhäintalossa, ja talossa ryhdyttiin hautajaisjärjestelyihin. Siitä huolimatta, että Wechter oli vain noin viikkoa aikaisemmin ollut koko kaupungin juhlittu asukas ja syntymäpäiväsankari, hautajaisissa noudatettiin tavanomaista köyhäinhoidokkien hautajaisjärjestelyjen protokollaa. Arkku kuljetettiin hautausmaalle köyhäintalon vaatimattomilla ruumisvaunuilla ja laskettiin vaivaisten hautaan, joka maksoi vain kolme markkaa ja kymmenen penniä. Paikalla ei ollut saattoväkeä, eikä Wechteriä muistettu minkäänlaisin juhlallisuuksin.
Vaatimattomien hautajaisten ja näyttävien syntymäpäiväjuhlallisuuksien kontrasti oli huomattava, mikä alleviivaa Eva Wechterin huono-osaista asemaa. Tämän huomioi myös Turun lehti, joka toisaalta päätti Wechterin kuolemasta kertovan uutisen toiveikkaaseen lopetukseen: ”Meidän silmällämme katsoen oli suuri ero syntymä- ja hautauspäivän välillä. Mutta Eva Wächterillä oli ero vielä suurempi. Syntymäpäivän ilosta vaivaistalossa hänellä ei ollut paljon tietoa ‒ mutta hautauspäivänä saattoi hän iloita siinä kodissa, jossa köyhyydestä ja vaivasta ei merkkiäkään näy. Siellä on rikkautta Eva Lisa Wächterillekin.”
Arkkitehti Erik Bryggmanin suunnitteleman, Yliopistonkadun ja Puolalankadun kulmassa sijaitsevan Keskinäisen vakuutusyhtiö Sammontalon rakennustyöt alkoivat vuonna 1936 ja rakennus valmistui parin vuoden kuluttua. Yhtiö muutti uusiin toimitiloihin toukokuussa 1938. Sammontalon suunnitteleminen ei ollut helppo tehtävä, sillä yhtiön hankkiman tontin Puolalankadun puolella korkeuseroa oli kadun jyrkkyyden takia kolme metriä.
Rakennus poikkeaa ulkoisesti useista muista Bryggmanin Yliopistonkadun suunnittelemista rakennuksista, sillä arkkitehti otti jo loikkaa klassismista kohti funktionalismia. Kupittaan Saven valmistamilla keramiikkalaatoilla päällystetty rakennus ihastutti aikanaan uudenaikaisuudellaan. Erityisesti pidettiin eri kerrosten hyvästä äänieristystä, jota tehostettiin erilaisilla erikoisaineilla, esimerkiksi toimistosalissa ruiskuttamalla katto ”Asbesto spraylla”. Kumma kyllä aikalaisjulkaisuissa lähinnä sivuttiin erikoisuutta, joka edelleen herättää rakennuksessa huomiota: Niin kutsuttu paternosterhissi. Sammon hissi yhdisti vaatesuojan eli pukeutumishuoneen näppärästi ylempiin konttorikerroksiin.
Sammontalon paternosterhissit alkuperäisasussaan vuonna 1939. Kuva: Hissilehti 3/1939, s. 10.
Hissityypin nimi tulee latinan ”Isä meidän” rukouksesta, sillä yksittäisen hissin sijaan perättäiset avoimet hissin korit liikkuvat jatkuvasti ketjussa ylös ja alas silmukassa kuin katolisen rukousnauhan helmet. Näitä hissejä suosittiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa hallintorakennuksissa ja suurissa konttoreissa, sillä ne pystyivät kuljettamaan enemmän henkilöitä kuin tavanomaiset hissit. Sampo-talon hissit valmisti Hissitehdas Kone Oy, joka teki taloon tavanomaisten henkilöhissien lisäksi myös uniikin itsetyhjentyvän kirjehissin.
Videolla Sammontalon paternosterhissit toiminnassa. Ne ovat nykyään vain Turun kaupungin konsernihallinnon henkilökunnan käytössä. Video: Riku Kauhanen.
Nykyään paternosterhissit ovat useissa maissa kiellettyjä turvallisuusmääräysten tiukkenemisten vuoksi, ja jonkin aikaa aikeena oli korvata ne kaikki tavanomaisilla hisseillä. Esimerkiksi valtaosa Iso-Britannian herrahisseistä on purettu. Usein hissionnettomuuksissa on ollut kyse tapauksista, joissa henkilöhisseiksi tarkoitettuja paternostereita on käytetty samalla tavaroiden kuljettamiseen. Suomen lisäksi paternosterhissejä on jäljellä etenkin Alankomaissa, Saksassa, Tšekeissä ja Unkarissa. Muissa maissa on joitakin yksittäisiä hissejä.
Suomessa yhä toimivia paternosterhissejä on yhteensä kuusi, joista Sammontalon hissi on ainut Helsingin ulkopuolella sijaitseva. Suomen tunnetuin paternosterhissi sijaitsee Eduskuntatalossa. Eduskuntatalon hissistä, niiden herraskaisesta vaivattomuudesta ja Isä meidän -rukouksesta tulee myös hissityypin yksi lempinimi, ”herrahissi”, mikä tarkoittaa myös etenemistä uralla poliittisin perustein.
Muut hissit ovat Osuusliike Elannon pääkonttorissa, Helsingin Stockmannilla, KELA:n talossa Nordenskiöldinkadulla sekä entisessä Osuustukkukaupan toimitalossa Hämeenkatu 19:ssä. Myös vuonna 1936 valmistuneessa Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttorissa Aleksanterinkadulla oli paternosterhissi. Sammontalon hissi on nykyään ainoastaan henkilökunnan eli Turun kaupungin työntekijöiden käytössä.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Bryggman, Erik. Keskinäisen Vakuutusyhtiö Sammon Keskustoimisto/Turku. Arkkitehti 3/1939. s. 33–47.
Luutnantti Nikolai Borisov 3. Suomenmaalaisesta tarkka-ampujarykmentistä nimitettiin kenraalikuvernöörin käskystä Turun poliisilaitoksen poliisimestarin apulaiseksi eli alipoliisimestariksi vuonna 1904. Elettiin Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäistä venäläistämiskautta, jolloin Venäjän keisarikunnan hallituspiirit hyökkäsivät suuriruhtinaskunnan autonomiaa vastaan. Borisov astui virkaansa 10. maaliskuuta 1904, ja hänet ylennettiin alikapteeniksi jo saman vuoden joulukuussa.
Turun poliisilaitoksen virkamiehiä valtiokalenterissa, joka valmistettiin vuodelle 1910. Nikolai Borisovin kerrotaan saaneen mitalin keisarin ja keisarinnan kruunajaisten muistoksi ja maininnan ihmishengen pelastamisesta. Finlands statskalender för året 1910. Kuvaaja: Tuukka Heikkinen, 20.2.2026.
Uusi alipoliisimestari sisällytettiin nimimerkki Tiituksen nimiluetteloon, joka julkaistiin tammikuussa 1905 Helsingin Sanomissa ja sittemmin ainakin Tampereen Uutisissa. Nimiluettelo koostui Suomen suuriruhtinaskunnan virkamiehistä, jotka olivat venäläisiä tai suomenvenäläisiä, kuten valtionrautateiden päätirehtööri eversti Daniil Vasiljevitš Dratševski ja Turun ja Porin lääninhallituksen lääninsihteeri Aleksei Aleksandrovitš Hozjainov. Tiitus kyseenalaisti luettelonsa pohjalta Suomen Wirallisessa Lehdessä esitetyn väitteen virkakunnan suomalaistumisesta.
Marraskuussa 1905 Turun Sanomat uutisoi alipoliisimestari Borisovin saavuttaneen suurlakon aikana kaupunkilaisten yleisen suosion. Samassa kirjoituksessa kerrottiin, että paikallinen, venäläinen upseeriklubi oli erottanut hänet. Poliisiurallaan Borisov toteutti erilaisia tehtäviä, kuten kymmenen hevosen ostamisen Pietarista Turun poliisilaitoksen käyttöön läänineläinlääkäri Fabritiuksen ja ratsupoliisi Laaksosen kanssa helmikuussa ja kaupungin pika- ja kuorma-ajurien tarkastuksen Fabritiuksen avustamana joulukuussa 1908. Alipoliisimestari suoritti myös poliisimiehistölle hankittujen revolverien tarkastamista, ja hänelle lankesi vastuu toimia vt. poliisimestarina poliisimestari Robert Westmanin lomien aikana.
Marraskuussa 1906 nimimerkki Wisa viittasi Borisoviin kirjoituksessaan “Kirje Turusta”. Hän syytti alikapteenia venäläisestä oveluudesta. Suurlakko oli päättänyt ensimmäisen venäläistämiskauden, joka oli johtanut virkamieskunnan puhdistamiseen. Wisa väitti Borisovin voittaneen ruotsinmieliset puolelleen, eikä Mechelinin senaatilla tai Turun kaupungin viranomaisilla ollut mitään valitettavaa. Nimimerkin taakse piiloutuneen kirjoittajan linjan jyrkkyys ilmeni siitä, että hän väitti provosoivasti ilman todisteita, että ruotsinmieliset olivat epäkansallisia voimia. Nämä voimat yrittivät, nimimerkki Wisan mukaan, hankkia tukea venäläisiltä ja juutalaisilta taistelussaan suomalaisia vastaan.
Nikolai Borisov loi uraansa poliisina ristiriitaisena aikana, mistä sanomalehtiuutiset kertovat. Lehdistö välitti tietoa myös Borisovin henkilökohtaisesta elämästä. Tammikuussa 1907 hän kääntyi luterilaiseen uskoon ja sai Suomen kansalaisoikeuden, jota hän oli hakenut jo kesäkuussa 1906. Borisov jätti virkaerohakemuksensa lokakuussa 1909, jonka jälkeen hän kenties vetäytyi maaliskuussa 1907 E. W. Sahlstedtilta 7 000 markalla hankkimalleen huvilalle Littoisiin.
Tuukka Heikkinen
Lähteet:
Finlands statskalender för året 1910. Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki 1909.
Helmikuun 28. päivänä vuonna 1948 Turun ja Porin läänissä oli odotettavissa heikkoa tai kohtalaista lounaistuulta ja enimmäkseen kaunista säätä. Oli lauantai ja vietettiin Kalevalan päivää sekä Turun yliopiston vuosijuhlaa. Samana päivänä mies ampui vaimoaan kuolettavasti osoitteessa Koulukatu 20.
Tuona päivänä turkulainen ”metallialan taitava työmies” meni etsimään vaimoaan tämän sisaren kotoa taskussaan Nagant-revolveri. Mies päästettiin sisälle asuntoon ja hetken keskusteltuaan vaimonsa kanssa asunnon keittiössä, hän otti revolverinsa ja ampui sillä kaikkiaan neljä kertaa. Yksi luodeista osui vaimoa päähään. Tämän jälkeen mies otti veitsen käteensä ja viilsi sillä itseään kaulaan. Tapahtumia todistanut silminnäkijä, ilmeisesti uhrin sisko, hälytti apua paikalle ja molemmat loukkaantuneet kuljetettiin Turun lääninsairaalaan hoidettaviksi. Leikkauksesta huolimatta vaimo kuoli saamiinsa vammoihin muutama päivä tapahtuneen jälkeen. Hänet haudattiin Turun vanhalle hautausmaalle maaliskuussa. Sen sijaan kuolettavan laukauksen ampunut puoliso selvisi itseaiheutetuista vammoistaan ja mielentilan selvittelyn jälkeen hänet tuomittiin syksyllä 1948 kuritushuonerangaistukseen kymmeneksi vuodeksi vaimonsa taposta.
Mies ampui puolisoaan kohti Nagant-revolverilla, joista suurin osa valmistettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella Venäjällä / Neuvostoliitossa. Wikimedia Commons.
Uutinen väkivaltaisesta välienselvittelystä levisi lehdistön välityksellä ympäri Suomea. Otsikot kertoivat niin verityöstä, verinäytelmästä, perhemurhenäytelmästä kuin avioliittotragediasta. Lopulta ainakin 35 sanomalehteä julkaisi uutisen aiheesta maaliskuun puoliväliin mennessä.
Lehtikirjoitusten perusteella murhattu vaimo oli asunut tilapäisesti siskonsa luona jo pidemmän ajan. Ilmeisesti mies oli ollut päihtynyt mennessään selvittelemään tilannetta ja hakemaan vaimoaan takaisin. Lehdistössä murhatyön syyksi ilmoitettiin ”avioliitossa sattuneet ristiriitaisuudet”. Mies oli käyttänyt usein alkoholia ja pahoinpidellyt puolisoaan päihtyneenä sekä uhannut tämän henkeä. Vaimo oli yrittänyt saada avioeron puolisostaan, mutta tämä ei ollut siihen suostunut. Oikeudenkäynnissä mies kertoi osuneensa vaimoonsa vahingossa, ja väitti ettei hänen tarkoituksenaan ollut tappaa tätä. Väitteistään huolimatta hän oli kuitenkin hankkinut mustasta pörssistä aseen, ja ampui sillä useita laukauksia vaimonsa sisaren asunnossa.
Kulttuurihistorioitsija Rauno Lahtinen on kirjoittanut teoksen Murhia ja hirmutekoja Turussa (2021), mutta tämä Koulukadulla tapahtunut verityö ei ole mukana hänen kirjassaan. Se noudattaa kuitenkin Lahtisen teoksessa esille tulevien tapausten kaavaa, jonka perusteella tappoon päättynyt väkivalta ei ollut ajalle vierasta. Myöskään itsemurha tapon jälkeen ei ollut harvinaista. Näin kävi tässäkin tapauksessa, vaikka tuomittu jäi yrityksestään huolimatta henkiin. Lahtisen mukaan ampuma-aseiden hallussapitoa rajattiin ensimmäisen kerran lailla vuonna 1933, jonka jälkeen aseiden hallussapitoon tarvittiin poliisin lupa. Lakia kiristettiin vielä kaksi vuotta ennen Koulukadun surmaa, jolloin taskuaseen sai hankkia vain työtarpeeseen. Valitettavasti tämäkin tarina osoittaa, että aseita kuitenkin kaupattiin pimeästi niitä haluaville.
Koulukadun verityö ei ollut siis omana aikanaan ennenkuulumaton, vaan yksi muiden murhien ja tappojen joukossa. Valitettavasti tällaiset tapaukset eivät ole harvinaisia tänäkään päivänä. Pelkästään vuoden 2026 maaliskuun loppuun mennessä on uutisoitu kahdeksan naisen kuolleen lähisuhdeväkivallan seurauksena. Kaksi heistä on kuollut Turussa. Näiden tapausten suhteen on myös huomioitava, että usein vain kuolemaan johtaneet väkivaltatilanteet päätyvät otsikoihin.
Johanna Latva ja Otto Latva
Lähteet:
Naisjärjestöt Yhteistyössä Nytkis ry. ”8 tapettua naista kolmessa. Kuukaudessa” @nytkis_ry – Instagramtili. 27.3.2026. https://www.instagram.com/p/DWYjyMTDFg-/.
Rauno Lahtinen. Murhia ja hirmutekoja Turussa. Turku: Sammakko, 2021.
Joulukuun kuudentenatoista 1939 turkulainen peltiseppä makasi sairasvuoteella Turun lääninsairaalassa. Hänen herättyään tiedottomasta tilasta suoritettiin kuulustelut, joissa kuulustelijana oli Porin Rykmentin 2. Konekiväärikomppanian päällikkö. Kuulustelupöytäkirjaa piti paikalle käsketty korpraali. Heidän lisäkseen läsnä kuulusteluissa oli sairaalan sairaanhoitajatar.
Talvisota oli jo alkanut ja kestänyt yli viikon. Asesepän erikoiskoulutuksen saanut peltiseppä, sotilasarvoltaan sotamies oli määrätty ilmoittautumaan Porin rykmenttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin 9. joulukuuta 1939, todennäköisesti nykyisin yliopistoon kuuluvan alueen kasarmeille. Täältä hän lähti 15. joulukuuta ilman lupaa illalla kotiinsa Kähäriin, silloiselle Tikkumäelle. Syyksi hän kertoi, että oli lähtenyt ilman lomalupaa ”jonkunlaisen painostavan tunteen vaikuttamana”. Hänen vaimonsa ei ollut kotona.
Yksin kotona ollessaan mies meni kylpyhuoneeseen ajamaan partaansa. Samassa häntä alkoi omien sanojensa mukaan hermostuttamaan, ja hän ryhtyi viiltelemään vasempaan käsivarteensa suunnilleen kyynärpään kohdalle muutamia viiltoja. Verenvuoto oli ilmeisesti ollut suurta, sillä kun lääninsairaalan lääkäri oli ottanut potilaan vastaan, mies oli ollut tajuttomassa tilassa.
Miehen kuulustelupöytäkirjan mukaan ”[t]ekoon johtanutta syytä hän ei tiennyt”. Hän vain kertoi olleensa pidemmän aikaa hermostunut. Kuulustelijan kysyessä, oliko hänen aikomuksensa ”vakavasti lopettaa itsensä”, myönsi mies asian olleen näin.
Kuulustelujen edetessä ei löytynyt mitään erityistä syytä. Miehellä ei ollut mitään siviilielämän vaikeuksia, jotka olisivat ajaneet hänet tekoonsa. Hän oli vakituisessa työssä, joten taloudellisia vaikeuksia ei ollut, ja hän käytti alkoholia vain hyvin vähän. ”Suomen armeijan suhteen ei hänellä ole mitään sanottavaa”, ja asevelvollisuutensa Porin rykmentissä mies oli suorittanut moitteettomasti. Loppukaneettina todettiin: ”Kuulusteltava piti tekoa johtuvan jonkunlaisesta hänelle tuntemattomasta mielenjohdosta.”
Kuulustelupöytäkirja ei tätä mainitse, mutta asesepän koulutuksen saaneena mies tuskin olisi päätynyt etulinjaan, vaan todennäköisesti hän olisi ollut jollakin varikolla kotirintamalla huoltamassa ja kunnostamassa aseita. Sotatila on luonnollisesti vaikuttanut, mutta on mahdoton arvioida, mikä miehen lopulta ajoi epätoivoiseen tekoonsa.
Peltisepän kuolinsyyksi vuonna 1940 on merkitty Tilastollisen päätoimiston tilastoihin lukusarja 8950, eli ”sodassa kuolleet”. Kuva: Kansallisarkisto.
Peltiseppä menehtyi talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940 eli välirauhan aikana. Kuolinsyyksi kuolinsyyluetteloihin on merkitty numero 8950, eli ”Sodassa kuolleet”. Kaatuneiden ja sodissa menehtyneiden kantakortit ovat saatavilla vapaasti täysin digitoituina Kansallisarkiston verkkopalveluista, mutta tämän miehen kortti vain kahden sivun mittainen. Mainintoja osanotoista taisteluihin tai palveluksesta sota-ajan yksiköissä ei ole. Jopa usein mukana oleva kuolintodistus puuttuu. Mutta koska numero 8950 kattaa kuolinsyyluetteloissa kaikki sodasta johtuvat kuolemantapaukset, voidaan sitä laveudessaan pitää tässä tapauksessa osuvana.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki. K03Ab:70 Luettelot kuolleista, Turun ja Porin lääni: Kemiö–Nauvo 1940.
