Aihearkisto: 1900-luku

1900-luku

Matteus-passion ensiesitys Turussa

Kommentoi

”Mainehikas valiokuoromme Suomen Laulu vieraili eilen Turussa esittämällä illalla Mikaelinkirkossa J. S. Bachin suurenmoisen Matteus-passion miltei kirkontäyteiselle yleisölle”. Näin kirjoitti Uuden Auran kriitikko R. H. sunnuntaina 6. huhtikuuta 1947. ”Tämä teos esitettiin nyt tiettävästi ensimmäisen kerran kaupungissamme, ja teki sen esitys läsnäolleisiin valtaisan vaikutuksen.”

Saksalaisen Johann Sebastian Bachin (1698–1750) säveltämä Matteus-passio on tunnetuimpia kirkkomusiikin teoksia. Se käsittelee pääsiäisen aikaa Matteuksen evankeliumin mukaisesti tapahtumien sarjana, joka päättyy Jeesuksen kuolemaan ja hautaamiseen. Musiikkiteos on kaksiosainen ja kestää yli kolme tuntia.

Matteus-passio esitettiin ensimmäisen kerran Tuomaan kirkossa Leipzigissa 1720-luvulla ja sen jälkeen vielä muutamia kertoja Bachin elinaikana. Matteus-passiota ei kuitenkaan kuultu Leipzigin ulkopuolella kuin vasta vuonna 1829, jolloin saksalainen säveltäjä Felix Mendelssohn Bartholdy esitti tekemänsä muunnelman teoksesta Berliinissä suurelle yleisölle. Mendelssohnin esityksellä oli käänteentekevä merkitys Matteus-passiolle sekä laajemmin Bachin perinnölle. Esityksen jälkeen Bach ja hänen teoksensa alkoivat saada laajempaa huomiota, ja 1800-luvun lopulla Bach oli jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä maailman tunnetuimmista säveltäjistä.

Nuottisivu Mendelssohnin vuoden 1829 Matteus-passionin sovituksesta. Kyseessä on koraali ”Wenn ich einmal soll scheiden”. Kuva: Wikimedia Commons.

Bachin Matteus-passiota alettiin esittää laajasti Saksan alueen ulkopuolella 1800-luvulla, mutta Suomessa musiikkiteos sai ensiesityksensä vasta pääsiäisenä 1921. Heikki Klemetin johtama kuoro nimeltä Suomen Laulu oli ottanut Matteus-passion ohjelmistoonsa ja esitti teoksen lyhennettynä suomenkielisenä versiona Johanneksen kirkossa Helsingin kaupunginorkesterin säestämänä.

Ennen 1940-lukua vain osia Matteus-passiosta oli esitetty Suomessa Helsingin ulkopuolella. Tilanne muuttui pääsiäisenä 1947, kun Klemetin suomentama versio sai ensiesityksensä Turussa. Suomen Laulu esitti teoksen tuolloisen kuoronjohtajansa Martti Turusen johdolla Mikaelinkirkossa. Kun Turusta haastateltiin Matteus-passion Turun ensiesityksestä, hän harmitteli, ettei musiikkiteosta voitu esittää Turun tuomiokirkossa. Syy tähän oli Turusen mukaan se, että tuomiokirkon urkulehteri oli niin pieni, ettei sinne mahtunut 90 henkeä käsittävää kuoroa, kahta orkesteria ja solistijoukkoa. Mikaelinkirkkoon joukko mahtui juuri ja juuri. Matteus-passion Turun ensiesityksen solisteina toimivat aikakauden tunnetuimmat suomalaiset oopperalaulajat Lea Piltti, Doris Hovimaa, Oiva Soini ja Väinö Sola. Soini lauloi Jeesuksen roolin, Sola oli evankelistana. Myös turkulaiset esiintyjät pääsivät loistamaan. Alkukuoron kohdalla mukana oli turkulainen Kipinä-kuoro, ja koko teosta säesti Turun kaupunginorkesteri helsinkiläisillä muusikoilla vahvistettuna.

Konserttitilanne Mikaelinkirkossa. Kuva: Atelier Alppila, Eemeli Reuna, Turun kaupunginmuseo.

Matteus-passio on säilyttänyt suosionsa pääsiäiseen keskeisesti kuuluvana kirkkomusiikkiteoksena, ja sitä on esitetty Turussakin useasti vuoden 1947 ensiesityksen jälkeen. Matteus-passio myös esitettiin Suomessa aina 1970-luvulle saakka Klemetin suomenkielisenä käännöksenä, minkä jälkeen sitä on kuoronjohtaja Ensti Pohjolan aloitteesta alettu esittää saksaksi ja lyhentämättömänä versiona.

Otto Latva ja Hannu Salmi

Lähteet:

Applegate, Celia. Bach in Berlin. Nation and Culture in Medelssohn’s Revival of the St. Matthew Passion. Lontoo: Cornell University Press, 2005.

”Bachin Matteus-passion ensiesitys Turussa pääsiäisenä”, Turun Sanomat 30.3.1947.

F. I., ”Johann Sebastian Bachin Matteus-passio”, Turun Sanomat 6.4.1947.

R. H., ”Bachin Matteus-passio Turussa”, Uusi Aura 6.4.1947.

Suomen Laulun Matteus-passio. n.a. https://suomenlaulu.fi/matteus-passio/. (Viitattu 27.3.2026).

1900-luku

Aprillausta vuonna 1910

Kommentoi

Turkulaiset sanomalehdet ovat julkaisseet aprillipiloja jo pitkään, ainakin 1800-luvulta lähtien. Aprillauksen ytimenä on pitkään ollut juksata ihmiset jonnekin ties millä lupauksella tai yllättävällä näyllä. Keväällä 1910 Uusi Aura onnistui ihmisten liikuttamisessa mielestään niin harvinaisen hyvin, että lehti käytti menestystään huomioarvonsa markkinoinnissa.

Kuva puistosta, jossa näkyy lammikko ja kaksi naista.
Urheilupuiston kesäistä charmia 1900-luvun alussa. Kuvaaja tuntematon. Kuva: Turun kaupunginmuseo / Finna.fi.

Pikku-uutinen perjantaina 1.4.1910 ilmoitti ”lappalaisjoukkueen” eli 11 hengen saamelaisryhmän eläimineen vierailevan Turussa: ”Nämä perheet oliwat kyllästyneet oleskeluunsa Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa samoinkuin heidän poronsakin, joitten mieli palaa takasin kylmään, mutta reipastuttawaan Lapin ilmastoon. — Lappalaiset owat pystyttäneet kotansa Urheilupuistoon, jossa siis turkulaisilla tänään aamupäiwällä on tilaisuus nähdä aito lappalais-elämää pienine nahkapukuisine palleroineen, poroineen ja wihaisine rakkikoirineen.”

Uutinen sisälsi monia uskottavia seikkoja, sillä saamelaisten kiertueista ulkomaille, kuten matkasta hampurilaisen eläintarhan ”kansatieteelliseen näyttelyyn”, oli kerrottu aiemmin lehdissä. Ilmeisin vihje huijauksesta oli se, että erikoisten vieraiden näkemisellä oli kiire, sillä aikaa oli vain tänään aamupäivällä: ”Seurue matkustaa iltapäiwän junassa klo 3,20 pohjoiseen.” Kenties junan väitetty lähtöaika oli hatusta vedetty eli vihje sekin.

Kuvassa on grafiikalla ympäröity tekstistä koostuva mainos, joka kehuu julkaisevaa lehteä ilmoituskanavana.
Lehti vetosi etusivun mainoksessaan eilisen aprillipilansa menestykseen. Lähde: Uusi Aura 2.4.1910, etusivu.

Seuraavana päivänä (2.4.) Uuden Auran toimittaja ilakoi jatkouutisella ”Oikea kesäpäivä”. Pakinatyylisen tekstin mukaan huhtikuun ensimmäinen päivä muistutti jo kesäpäivää myös ihmisten vilkkaan ulkoiluinnon suhteen: ”Warsinkin ohjasiwat sankat parwet askeleensa Urheilupuistoon, joka yleensä näyttää jääneen suurelta yleisöltä unohduksiin.” Pieni reippailu mäkimaastoon kohensi mieltä ja verenkiertoa!

Lehti jatkoi: ”Ellei siellä kaikkea näekään, mitä luulee, esim. lappalaisia, joitten lapsille muutamat jo kuuluwat makeisiakin wieneen, tai muita harwinaisuuksia, sen ensimmäisenä aprillina kernaasti antaa anteeksi”. Tekstin alaviitteessä luki latojan huomautus: ”Tarkkaawa lukija näki muuten edellisen päiwän numerosta, että Hagenbeckin lappalaiset owat lähteneet Königsbergiin ja Lontooseen.”

Etusivulla 2.4.1910 Uusi Aura mainosti olevansa erinomainen kanava ilmoittajille, minkä todisti eilisen ”vähäisen aprillipilan” voima saada ”koko kaupunki” liikkeelle. Uusi Aura oli laajalevikkinen ja aatteellisesti oikeistolaisesti suuntautunut, vanhasuomalaisten lehti. Vaikka emme tiedä ilman muita lähteitä, miten Turkua läpäisevä juksaus oli kyseessä, epäilemättä uskottava pila usein liittyi, kuten tässä, ajankohtaiseen aiheeseen.

Nykyään tällaista saamelaisten kuvittelua, esittelyä ja kiertueita voidaan lähestyä niin kotimaisena kolonialismina, jonka avulla voitiin myös vetää uteliaita nenästä, kuin saamelaisten omana toimeliaisuutena liikkua ylirajaisesti Suomessa ja maailmalla.

Petri Paju

Lähteet

Lappalaisjoukkue. Uusi Aura, 1.4.1910, nro 73 A, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803554?page=4

Lappalaisseurue Hampurissa. Uusi Aura, 31.3.1910, nro 72, s. 5. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803551?page=5

Arpi: Oikea kesäpäivä. Uusi Aura, 2.4.1910, nro 74, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/803557?page=4

Lehtola, Veli-Pekka. Entiset elävät meissä. Saamelaisten historiat ja Suomi. Gaudeamus, Helsinki 2022.

1800-luku, 1900-luku

Juhlistiko Turku kahdesti 700-vuotisjuhliaan?

Kommentoi
Kuvakaappaus Turun Sanomien 2.12.1927 ilmestyneestä numerosta (Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot)

Turku vietti 700-vuotisjuhliaan vuonna 1929 näyttävin menoin. Kaupungissa järjestettiin lukuisa määrä erilaisia tapahtumia ja huvituksia, joihin kaupunkilaiset saivat osallistua. Juhlien yhteydessä pidettiin myös suuret Turun messut, jotka ovat jääneet elämään modernismin yhtenä esiinmarssina. Mutta voiko olla, että Turku olisi juhlistanut jo kerran aikaisemmin 700-vuotista historiaansa, kuten Turun Sanomat 2.12.1928 otsikossaan ”Kun Turku vietti 700-vuotisjuhliaan” antoi ymmärtää.

Näiden vuonna 1857 vietettyjen juupeli- tai riemujuhliksi kutsuttujen juhlallisuuksien julkinen syy oli juhlistaa kristinuskon oletettua saapumista ensimmäisen ristiretken mukana Suomen alueelle vuonna 1157. Nykytiedon valossa juhlien ajoitus (ja motiivi) oli varsin ongelmallinen, mutta aikalaisille juhla edusti luterilaisen uskon riemujuhlan ohella suomalaisuuden ja kansallisten juurien etsintää. Juhlat olivat valtakunnalliset, ja esimerkiksi Helsingissä yliopisto juhlisti vuotta jo toukokuussa vihkimällä tohtoreita ja maistereita kahdessa erillisessä promootiossa.

Turussa riemujuhlia vietettiin perinteisin menoin yhdistämällä jumalanpalvelus ja sitä seurannut isompi yhteinen juhla ohjelmineen. Juhlapäivä käynnistyi varhain tykinlaukauksilla, ja Tuomiokirkossa järjestettiin aamusta asti useampi jumalanpalvelus. Kupittaalla taas juhlittiin torvimusiikin ja kuorolaulun voimin koristeellisessa, ristiretkiä ihannoivasti korostavassa ympäristössä. Juhlan arvokkuutta aikalaisten silmissä nostatettiin erikseen sävelletyllä juhlakantaatilla ja painattamalla juhlavuodesta muistomitali.

Muistomitali kristinuskon saapumisen 700-vuotisjuhlan kunniaksi vuodelta 1857. Suunnittelija Alexander Ljalin, kaivertaja Mihail Kutškin, tilaaja: Suomen senaatti. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Mutta miksi Turun Sanomat liitti kristinuskon muistojuhlan Turun kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksiin? Näyttää siltä, että kyse oli Turun Sanomien ja toimittaja Julius F–g:n pyrkimyksestä liittää oletettu kristinuskon saapuminen ja Turun synty yhteen. Lehti ei suoraan väitä, että Turku olisi perustettu jo 1157, mutta se synnyttää oletuksen, jonka mukaan Turku olisi ollut olemassa jo 1157. Täten kristinuskon riemujuhlan lisäksi tulisi juhlistaa myös Turun kaupungin historiaa

Turun Sanomat pohjasi kirjoituksensa etenkin Sanomia Turusta -lehden riemujuhlakoontiin 23.6.1857. Siinä lehden toimittaja kirjoittaa, kuinka riemujuhlaa vietettiin Turussa ”siinä paikassa, josta sanomien mukaan Kristuksen oppi ensin saarnattiin”. Samasta näkökulmasta kirjoitti myös Åbo Tidningar numerossaan 23.6.1857.

Mikään muu aineisto ei kuitenkaan tue ajatusta, että Turussa olisi vietetty kesällä 1857 kaupungin 700-vuotisjuhlallisuuksia. Päin vastoin seremoniat keskittyivät nimenomaan kristinuskoon ja ensimmäisiksi uskottujen saarnaamisten ympärille, ei Turun kaupungin perustamisen ympärille. Tämän varjolla juhlien tärkein pitopaikka oli Tuomiokirkko jumalanpalveluksineen, vaikka myös Kupittaan vanhalla pyhän Henrikin lähteellä riemuittiin vuosipäivää.

Kytkös kristinuskon saapumisen ja Turun kaupungin perustamisen välille jää siis vain parin toimittajan ajatteluksi, eikä Turussa vietetty kaupungin perustamisjuhlia ensimmäisen kerran kuin vasta 1929. Tällöinkin kyse oli virhetulkinnasta, joka sitten jäi elämään elinvoimaisena rajapyykkinä.

Topi Artukka

Lähteet:

Sanomia Turusta 2.6.1857, 23.6.1857, 15.9.1857, 27.10.1857.

Suometar 5.6.1857.

Turun Sanomat 2.12.1928.

Åbo Tidningar 23.6.1857.

1900-luku

Kolme poliisikuolemaa vuonna 1930

Kommentoi

Vuonna 1930 turkulaispoliisit menettivät riveistään kolme poliisia: Vanhemman konstaapeli Karl Jäspin, ylikonstaapeli Anton Lagerroosin ja ratsukonstaapeli Eino Tuomen. Lagerroosin ja Tuomen kohtaloksi tuli liikenneonnettomuus, kun taas Jäspi sai surmansa virantoimituksessa väärinkäsitysten sarjan vuoksi.

Talvinen, vähäluminen tienäkymä risteyksestä Turussa. Etualalla alamäkeen oikealta vasemmalle kulkeva sula asfalttitie, taustalla kauemmas loittoneva pienempi katu. Loittonevan kadun päässä vasemmalla puolella korkea kerrostalo vasemmalla puolella, samoin kadun oikealla puolella. Loittonevan kadun varrella kerrostaloja, pysäköityjä autoja ja kadun päässä savupiippuja.
Vähä-Hämeenkadun ja Uudenmaankadun risteys, missä johtaja Salomon Konsky törmäsi autollaan ylikonstaapeli Anton Lagerroosiin elokuussa 1929. Kuva: Riku Kauhanen.

Anton Lagerroos menehtyi sydänkohtaukseen 30. syyskuuta 1930, mutta siihen johtanut tapahtumasarja sai alkunsa jo vuotta aiemmin. Lagerroos oli 21. elokuuta 1929 Vähä-Hämeenkadun ja Uudenmaankadun kulmauksessa keskustelemassa toisen konstaapelin kanssa, kun yllättäen johtaja Salomon Konsky (1886–1940) törmäsi autollaan Lagerrosiin ja rakennuksen seinään. Toinen konstaapeli ehti väistää, mutta Lagerroos sai vammoja polveen, nilkkaan ja rintakehään. Hänet laskettiin sairaalasta hoidettavaksi kotiinsa. Kuulusteluissa Konsky selitti, että oli unohtanut jarruttaa, mutta asiaa tutkittaessa selvisi, että Turun poliisilaitos oli evännyt häneltä ajokortin huonon näkykyvyn vuoksi. Konsky olikin käynyt hankkimassa korttinsa Porista, missä Konskylla oli vaatetusliike. Lagerroos sai törmäyksen seurauksena sydänoireita, jotka koituivat hänen kohtalokseen syyskuussa 1930.

Samana päivänä 7. lokakuuta 1930, jona Lagerroos haudattiin, menehtyi ratsukonstaapeli Eino Tuomi. Hän oli ratsupartiossa Raunistulassa konstaapeli Suomisen kanssa, ja he yrittivät tavoittaa kahta polkupyöräilijää, jotka ajoivat ilman valoja. Ratsumiehiä vastaan tuli omnibussi, joka pysähtyi, mutta sen takaa tuli yllättäen pyöräilijä, jolloin bussia ohittavan Tuomen hevonen kompastui pyörään ja kaatui. Tuomi jäi jalastaan kiinni jalustimeen, ja kun hevonen pillastuneena nousi pystyyn ja laukkasi karkuun sai perässä laahautuva Tuomi päähänsä vaikean murtuman ja menehtyi tunnin kuluttua.

Vanhempi konstaapeli, etsivä Karl Jäspi oli lähetetty 1. toukokuuta 1930 yhdessä etsivä F. Lindströmin kanssa Porin Rykmentin kasarmeille, eli nykyisen yliopiston alueelle Yliopistonmäelle etsimään kommunisteja, joiden huhuttiin olevan liikkeellä laittomissa aikeissa. Täällä etsivät törmäsivät kahteen epäilyttävään mieheen, joiden kanssa he ryhtyivät juttusille. Poliisin tietämättä Porin Rykmentti oli asettanut kommunisteja jahtaamaan kaksi omaa tutkijaansa, reserviupseerikokelaita siviiliasussa. Heitä kasarmeille saapunut parivaljakko luonnollisesti epäilytti suuresti. Kun sotilaat kysyivät, olivatko nämä etsiviä, he luonnollisesti kielsivät tämän. Kun sotilaat edelleen utelivat etsiviltä, tiesivätkö nämä mitään kiellettyjen lentolehtisten salakuljetuksesta rykmenttiin, arvelivat etsivät saaneensa kommunistinsa kiinni ja ryhtyivät pidättämään näitä. Syntyneessä käsikähmässä toinen sotilas otti esille taskuaseensa ja ampui Jäspiä vatsaan. Toinen sotilas taas haavoittui jalkaan poliisien laukauksista. Haavoittuneet vietiin sairaalaan, missä Jäspi menehtyi haavoihinsa. Jäspi haudattiin 12.5.1930 Turun uudelle hautausmaalle. Hautajaiskulkueessa oli mukana Porin Rykmentin soittokunta soittamassa suruhymniä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Poliisisurmat-tietokanta. Poliisimuseo.fi, https://poliisisurmat.poliisimuseo.fi/?s=&orderby_field=sukunimi_asc
Poliisimies: poliisijärjestöjen äänenkannattaja 20/1930.
Satakunnan Kansa 3.5.1930.
Suomen poliisilehti 9/1930; 19/1930.
Turun Sanomat 22.8.1929; 13.5.1930.

1700-luku, 1800-luku, 1900-luku

Turun vanhat ampumaradat

Kommentoi

Tuliaseiden yleistyttyä tarvittiin alueita, joilla niiden käyttöä voitiin harjoitella turvallisesti ja paukkeen häiritsemättä. Turun sotaväen harjoituspaikkoina käytettiin 1700-luvulla esimerkiksi linnankenttää sekä Kaarinan kirkon läheistä hiekkanummea. Sittemmin hattujen sodan (1741–1743) aikana turkulaisporvarit harjoittelivat Nummenmäellä. Ei ole varmaa, liittyikö näihin harjoituksiin ammuntaa ladatuilla aseilla vai vain tahtimarssia ja kivääriotteita.

Vanhimpia tietoja varsinaisista ampumaradoista on Venäjän vallan ajalta. 2. Turun Tarkk’ampumapataljoonan ampumarata sijaitsi aluksi Kupittaalla, ja vuosisadan vaihteen jälkeen Kärsämäellä. Kupittaan ampumarata oli vuokrattu pataljoonalle 18.9.1882 tehdyllä sopimuksella 25 vuoden ajaksi. Alueella sijaitsi myös ruutivarasto ja ”maalinammuntahuoneita”. Sopimus purettiin 1899 ja rakennukset purettiin vuonna 1900, kun rata myytiin huutokaupalla. Kärsämäen eli ”Turun seisontapaikkasotaväen” rata valmistui vuosisadan lopulla, mutta sitä piti vielä kunnostaa. Hankala rata-alue sijaitsi vetelässä suossa. Turun pataljoonan miehistö teki radalla vuonna 1900 kuivaustöitä, ja ampumarata aidattiin 1901.

Ruotsinkielinen lehti-ilmoitus, ilmoituksen vasemmassa yläkulmassa piirroskuva miehestä ampumassa pyöreään tauluun.
Turun metsästysseuran ilmoitus Åbo Underrättelserissä syyskuussa 1874. Kuva: Åbo Underrättelser, 5.9.1874.

Turun metsästysseuralla oli oma, vuonna 1874 valmistunut ampumarata ”kaupungin laitumella”. Tätä tarkempaa tietoa sijainnista ei ole. Metsästysseuran radalla kisattiin esimerkiksi 17.6.1883 Helsingin Sporttiklubin järjestämä ampumakilpailu, josta ilmoitettiin Turun Lehdessä ”niille kunnioitettaville talonpoikaissäädystä, jotka haluavat ottaa osaa”. Toinen saman tahon järjestämä kilpailu pidettiin heti perään 28.6.1883. Ampumamatka oli 200 kyynärää (noin 118 metriä). 

Muillakin yhdistyksillä, kuten 1893 perustetulla Turun Ampumataidon Ystävillä oli omia ratoja. Seuralla oli rata vuonna 1903 Turun eteläisillä takamailla, parin kilometrin päässä Uudenmaan tullista. Määräysten kiristyttyä uusi rata toimi Kärsämäessä vuodesta 1922 alkaen. Rata piti lunastaa vuonna 1921 kahdelta maanomistajalta, sillä sen halki kulki Kaerlan ja Kärsämäen kylän raja.

Mustavalkoinen valokuva makaavista miehistä ampumassa kivääreillä maavallin takana. Ampujien takana kaksi seisaallaan seuraavaa miestä, taustalla näkyy laudoista rakennettu puuvaja.
Turun suojeluskuntapiirin ampumakilpailut Kärsämäen radalla vuonna 1925. Kuva: Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 11–12/1925, s. 11.

Suojeluskunnille ampumaradat olivat ensisijaisen tärkeitä. Turun suojeluskunta käytti Kärsämäen ampumarataa, kunnes vuonna 1925 uusi rata valmistui Ispoisten kartanon maille, kaupungin ja Kaarinan kunnan rajalle. Rata oli tarkoitettu kaupunkilaisten käyttöön ja sijainti oli valittu niin, että turkulaiset pääsisivät radalle näppärästi. Rata sijaitsi metsäisten mäkien rajaamassa laaksossa, mikä vaiensi pauketta. Ampumaratoja oli 100, 150 ja 300 metrin matkoille. Vihkiäisten yhteydessä 28.6.1925 kehuttiin erityisesti radan ampumapaviljonkia. Kärsämäen radan käyttö jatkui samalla edelleen. Varsinais-Suomen Vartio kirjoitti uudesta radasta: ”Versokoon ja kasvakoon sen suojissa suomalainen ampumataito ja lujittukoon sen tanhuvilla voimakas isänmaan puolustamisen tahto.” Rata siirtyi kaupungille vuonna 1944, ja sen toiminta päättyi 1964. Radan paikalle rakennettiin kerrostaloja.

Riku Kauhanen

Lähteet: 

Aitamäki, Aaro. Turun seutu ja sotaväki: piirteitä alueen varuskunnallisesta kehityksestä ja sotilaselämästä. Turun kaupunki, 1991.

Ahola, Harri. Kartalta ja muistoista kadonneet. Turun Sanomat 1.3.2024.

Ampujain lehti: Suomen ampujain liiton äänenkannattaja 13/1930.

Länsisuomen Työmies 9.3.1901.

Turun Lehti 13.6.1883; 17.3.1900.

Sanomia Turusta 15.5.1874; 29.6.1900.

Uusi Aura 21.11.1899; 11.11.1923

Varsinais-Suomen vartio: Turun suojeluskuntapiirin lehti 9/1923.

Åbo Underrättelser 11.05.1874.

1900-luku

Elävien kuvien Phoenix

Kommentoi

Torin laidalla sijainnut Phoenix muistetaan Turun yliopiston ensimmäisenä päärakennuksena. Se purettiin vuonna 1959 sen jälkeen, kun yliopisto oli siirtynyt nykyaikaisempiin tiloihin. Suurimman osan historiastaan Phoenix palveli kuitenkin kokonaan muissa tehtävissä: ennen akateemista aikaansa se ehti olla yli 40 vuotta huvielämän keskus, hotelli, kokouspaikka, ravintola, konserttitila – ja elokuvateatteri.

Hotelli Phoenix vuonna 1908. Kuva: M. L. Carstens, Museovirasto.

Axel ja Hjalmar Kumlienin suunnittelema Hotelli Phoenix valmistui vuonna 1878. Sadan huoneen majatalo oli loistelias ja yltäkylläinen. Alkuvaikeuksien jälkeen hotellitoiminta vakiintui, ja rakennus tunnettiin kautta maan. Kun Arvid Järnefeltin romaanissa Veljekset (1900) päähenkilöihin lukeutuva Henrik saapuu Turkuun, hän ei voi vastustaa kiusausta vaan ottaa ”kolmen markan huoneen” kuuluisasta hotellista. Hän asettuu taloksi, kiillotuttaa saappaansa ja harjauttaa vaatteensa ennen peseytymistään ”hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla”. Huoneessa on jopa ”jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaessa pulpahti esille”.

Hotellitoiminnan ohessa Phoenix tarjosi paikan huvituksille. Kun elävät kuvat alkoivat yleistyä 1800-luvun lopulla, näytöksiä järjestettiin kaikenlaisissa tiloissa ravintoloista sirkusmaneeseihin. Ennen elokuvateattereiden aikaa kiertelevät esittäjät kulkivat paikkakunnalta toiselle liikkuvaa kuvaa esittelemässä. Turun ensimmäisen elokuvanäytöksen järjesti ruotsalainen insinööri Herman von Bardach maaliskuussa 1897. Uusi Aura -lehden ilmoituksessa todettiin 7. maaliskuuta, että insinööri järjestäisi kaksi ”kinematograafi-näytäntöä” Phoenixin ravintolasalissa. Istumapaikan sai markalla, ja seisomaan pääsi 50 pennin hintaan. Ajan tavan mukaan esitys koostui lyhyistä, korkeintaan muutaman minuutin mittaisista teoksista. Ohjelmistossa oli muun muassa kohtaus tsaari Nikolai II:n kruunajaisista (1896), todennäköisesti ranskalaisen Camille Cerfin kuvaamana.

Phoenixin esityksestä on säilynyt poikkeuksellinen aikalaistodistus. Västra Finland -lehden nimimerkki K. B. oli päässyt ylimääräiseen kutsunäytäntöön ja ihastunut kuvien luonnollisuuteen, katujen vilinään, uimarantojen elämänmenoon, aaltojen keinuntaan ja moneen muuhun ihmeellisyyteen. Kirjoittaja pohtii, että kohta jo svekomaanien ja fennomaanien riitely jää taakse, kun yleisöllä on mahdollisuus nähdä, millaista on elämä suuressa maailmassa.

”Maailmallisuus” eläviin kuviin liittyikin, eikä ihme, että Priman taloon vuonna 1905 syntynyt Turun ensimmäinen kiinteä elokuvateatteri sai nimen Maailman ympäri.

Elokuvateatteri Arkadian mainos. Kuva: Åbo Underrättelser 24.12.1909/Kansalliskirjasto.

Elokuvaesitykset jatkuivat tulevina vuosina myös Phoenixissa. Tapaninpäivänä 1909 avasi ovensa elokuvateatteri Arkadia, jonka sisäänkäynti oli Aurakadun puolella. Entistä ravintolasalia koristivat komeat öljyvärimaalaukset. Lehtitietojen mukaan Arkadia oli ”Turun uusin ja kodikkain biografiteatteri”. Näytäntöjen aikana kuultiin säestystä ”Blüthner-flyygelillä”, ja yleisöä viihdytti Hans Burmesterin orkesteri, toisinaan puhallinorkesteri. Näytäntöjä oli arkisin klo 16–22, pyhäpäivisin klo 15–23.

Tapani Maskulan haastattelema elokuva-alan veteraani Eino Näre muisteli 1960-luvulla, että Arkadiassa huomiota herätti kookas, musta ovimies, joka oli pukeutunut pitkään, punaiseen takkiin: ”Itse ohjelma käsitti kuusi tai seitsemän noin kymmenen minuutin pituista filminpätkää. Joka osan jälkeen vahtimestari kuulutti ovelta seuraavan jakson otsakkeen, pianisti löi soittimestaan mahtavat alkusoinnut ja ohjelma jatkui mielestäni perin jännittävänä.”

Arkadia-teatterin omistaja oli rouva Lucie Widell. Tosin sosialistinen Arbetet-lehti epäili häntä poliisikomisario Enbergin bulvaaniksi. Teatteri vaihtoi omistajaa jo vuonna 1911, sillä kilpailu oli ankaraa. Vuonna 1912 salin hankki paroni Hjalmar Stackelberg, joka remontoi sen perusteellisesti. Uusi lämmitysjärjestelmä ja ilmastointi eivät kuitenkaan auttaneet. Lopulta, tammikuussa 1913, koko teatterin kalustus huutokaupattiin, mukaan lukien kinematografilaitteet, matot, tuolit ja seinien öljyvärimaalaukset.

Arkadia sulki ovensa, mutta seuraelämän keskipisteenä Phoenx säilyi. Entiseen elokuvasaliin avattiin kahvila, ja syksyllä 1913 Phoenixin valtasi kansainvälinen suosikkitanssi, tango, jota turkulainen yleisö pääsi ihastelemaan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Arkadia-teatterin mainos, Sosialisti 24.12.1909.
Arvid Järnefelt: Veljekset. Otava, Helsinki 1900.
Herman von Bardachin esityksen mainos, Uusi Aura 7.3.1897.
K. B.: ”Bref från Åbo”, Västra Finland 13.3.1897.
”Polisteatern”, Arbetet 7.1.1910.
Tapani Maskula: ”Turkulaisia eläviä kuvia”, Studio 7, Elokuvan vuosikirja 1961–1962. Suomen Elokuva-arkisto, Helsinki 1963.
Hannu Salmi: ”Elävien kuvien Phoenix”, Turun Sanomat 15.2.2020.

1900-luku

Suomen ensimmäinen rakennussuojelulista

Kommentoi

Turun tauti on yksi ikävimmistä asioista, joista Turku on kotimaassa tullut kuuluisaksi. Alkujaan sanaparilla viitattiin korruptioon, eli rakennusliikkeiden ja paikallispoliitikkojen tekemiin sopimuksiin, jotka mahdollistivat Turun keskustassa laajamittaisen purkuaallon 1960- ja 1970-luvuilla. Sittemmin käsite on alkanut viitata yleisesti vanhojen rakennusten purkamiseen. 

Turkua voidaan kuitenkin pitää myös rakennussuojeluajatusten suomalaisena kehtona, sillä vuonna 1955, purkuvimman ollessa vasta aluillaan, Turun historiallisen museon johtaja Irja Sahlberg sekä amanuenssi Carl Jacob Gardberg laativat museolautakunnan puolesta listan kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, joita olisi syytä varjella purkamiselta. Lista oli tiettävästi ensimmäinen Suomessa laadittu suojelulista. 

C. J. Gardbergin vuonna 1958 ottama kuva Piispankadulta, jonka puuempireriviä yritti suojelulistallakin puolustaa. Lopulta rivistä purettiin kuitenkin kaikki paitsi lähimpänä tuomiokirkkoa olevat rakennukset. Kuva: Carl Jacob Gardberg/Turun kaupunginmuseo.

Gardberg muisteli myöhemmin kaupunginjohtaja Kalervo Pellisen suhtautuneen listaan vihamielisesti ja syyttäneen museolautakuntaa halusta suojella puolen kaupunkia. Gardbergin arvion mukaan suojeltaviksi esitettyjen kohteiden tontit kattoivat todellisuudessa noin neljä prosenttia Turun ruutukaava-alueesta ja lista käsitti vain osan sittemmin arvokkaiksi mielletyistä rakennuksista. 

Listan 68 kohteesta purettiin 26 rakennusta sen laatimista seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Gardberg luonnehti jälkeenpäin monia näistä niin arvokkaiksi, ettei niitä myöhempinä vuosikymmeninä enää missään nimessä olisi hävitetty.

Vuosikymmeniä myöhemmin Gardberg kommentoi vuoden 1955 suojelulistaa itsekriittisesti. Siihen oli kelpuutettu vain rakennuksia ajalta ennen Turun paloa tai välittömästi sitä seuraavalta ajalta. Suojeluajattelu oli ottanut listan laatimisen jälkeisinä vuosikymmeninä suuria harppauksia. Yksittäisten rakennusmuistomerkkien vaalimisesta oli siirrytty suurempien kokonaisuuksien suojeluun. Tämän myötä myös ajatus suojelulistoista tuntui vanhentuneelta.

Vuoden 1955 listallakin oli silti yhtä rakennusta suurempia kokonaisuuksia. Listalta löytyivät nimittäin esimerkiksi Piispankadun puuempiretalot, jotka muodostivat yhtenäisen, tuomiokirkolta alkavan rivin. Tämä pitkä talorivi ei kuitenkaan säästynyt. Se purettiin, lukuun ottamatta kirkkoa lähimpänä sijaitsevia rakennuksia. 

Tiina Männistö-Funk

Lähteet:

Gardberg, C. J. (1993). Byggnadssydd i Åbo på 1950-talet. Teoksessa M. Kairamo, M. Mattinen & S. Joutsalmi (toim.), Rakennettu aika. ICOMOSin Suomen osasto 25 vuotta. Helsinki: ICOMOS, Suomen osasto.

Gardberg, C. J. (1980). Skyddet av den bebyggda miljön. Teoksessa K. Mikkola (toim.), Genius loci. Otto-I. Meurmanin 90-vuotisjuhlakirja 4.6.1980. Helsinki: Rakennuskirja Oy.

Gardberg, C. J. (1977). Rakennetun miljöön suojelu. Suomen Turku 1977(4), 11–13.

Lahtinen, Rauno (2013). Turun puretut talot. Viides painos, ensimmäinen lisätty painos. Turku: Sammakko.

Männistö-Funk, Tiina (2022). Vanha kaupunki tuhon valossa: Carl Jacob Gardberg ja rakennussuojelu Turussa. Yhdyskuntasuunnittelu 60 (3), 50–70.

1900-luku

Kun tulevaisuus on hämärän peitossa

Kommentoi

Maija Rajainen kirjoitti 4.9.1944 Turussa kirjettä saadakseen ohjeita esimieheltään Pentti Renvallilta. Rajaisen elämässä ei tuolla hetkellä ollut juuri selkeitä kiintopisteitä. Kirjoituspäivänä astui Suomen puolelta voimaan jatkosodan päättänyt aselepo. Rajaiselle sodan päättyminen tiesi koko elämän asettamista uuteen järjestykseen. Hänellä oli virka Terijoen lyseon historian ja yhteiskuntaopin opettajana, mutta Terijoki ja siellä sijainnut koti olivat nyt Neuvostoliiton hallitsemalla alueella ja lukio toimi Lahdessa. Rajaisen aviomies Sergei oli vielä armeijan palveluksessa. Turkuun Rajaisen oli tuonut hänen sota-aikana eri jaksoissa tekemänsä työ Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan sotasaalisarkiston palveluksessa. 

Turun maakunta-arkiston tutkijasali kuvattuna 8.2.1944, puoli vuotta ennen kuin Rajainen tuli Turkuun jatkamaan töitään. Kuva: Turun kaupunginmuseo RF020107.

Sotasaalisarkiston varsinainen toiminta oli päättynyt suomalaisten poistumiseen Petroskoista 21.6.1944, mutta Rajainen teki vielä Suomen kulttuurirahaston apurahalla tutkimusta Pentti Renvallin projektissa, jonka tarkoituksena oli tutkia Neuvosto-Karjalan historiaa sotasaalisarkistoon koottujen aineistojen pohjalta. Rajaisen kirje Renvallille avaa mielenkiintoisen ikkunan siihen, millaista oli elää hetkessä, jolloin kaikki oli muutoksessa ja tulevaisuuden näkymät hämärän peitossa.

Rajainen oli lähdössä hoitamaan siviiliasioitaan ja kysyi Renvallin mielipidettä, pitäisikö matka pitää mahdollisimman lyhyenä ja jatkaa töitä niin kauan kuin niiden teko oli mahdollista. Rajaisen huoli perustui siihen, että hänen Turun maakunta-arkistossa käyttämänsä sotasaalisarkiston kokoelmat oli koottu miehitetystä Neuvosto-Karjalasta. Rajainen oletti aivan oikein, että odotettavissa olevan rauhan ehdoissa olisi myös niiden palauttaminen takaisin Neuvostoliittoon.

Rajainen oli väitellyt Vanhan Suomen normaalikouluista, ja nyt hänen oli tarkoitus tutkia kouluoloja Neuvosto-Karjalassa. Jos sotasaalisarkiston kokoelmat palautettaisiin Neuvostoliittoon, hänellä ei olisi enää tarvitsemiaan lähteitä käytössä, vaan hänen tulisi kirjoittaa muistiinpanojensa pohjalta.

Toisaalta Rajainen kyseenalaisti koko tekemänsä työn mielekkyyden. Hän kirjoitti Renvallille olevansa pessimisti ja olettavansa, että, jos suhteet Neuvostoliittoon järjestyvät ”ystävälliselle kannalle”, ei kukaan painaisi Suomessa kirjaa, joka hänen lähteidensä perusteella oli syntymässä, vaikka hän miten yrittäisi katsoa asioita Neuvostoliiton kannalta, koska ”puolueetonta tiedettä ei naapurien käsityksen mukaan kerta kaikkiaan ole olemassa ja arkistolähteisiin pohjaava objektiivinen esitys on vielä suurempi pahan tahdon ilmaus kuin konsanaan esim. subjektiiviset muistelmateokset”.  

Jälkikäteen katsottuna Rajaisen analyysi tilanteesta osui hyvin oikeaan. Vaikka myös Renvallin vastauskirjeen arvelu siitä, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen hyvät välit olisivat vain väliaikaisia, piti paikkansa, se ei johtanut tilanteeseen, jossa miehitysaikana sotasaaliiksi otettujen aineistojen perusteella tehtyä tutkimusta Neuvosto-Karjalan kouluista olisi ollut mahdollista julkaista. 

Liisa Vuonokari-Bomström

Lähteet:

Vuonokari-Bomström Liisa: Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941-1944 Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941–1944 – UTUPub

1900-luku

Sirkkalan kasarmin ammutut punavangit

Kommentoi

Sisällissodan (27.1.–15.5.1918) aikana ja sen päätyttyä valkoiset perustivat eri puolille Suomea lukuisia vankileirejä, joissa pidettiin kymmeniä tuhansia hävinneen osapuolen edustajia eli punaisia vankeina. Teloitusten lisäksi nälkä ja sairaudet surmasivat tuhansia vankeja. Osa leireistä sai erityisen julman maineen, kuten Lahden Hennala tai Tammisaari. 

Joissakin vankileireissä taas kuolleisuus ja julmuudet olivat harvinaisia, ja yksi näistä oli Turun Sirkkalan kasarmeille huhtikuussa 1918 perustettu Turun Sotavankileiri. Ennen tätä kasarmit olivat Venäjän armeijan käytössä. Leirin hyvämaineisuus johtui pääasiassa siitä, että vartijat olivat Kakolan ammattimaisia vanginvartijoita, ja leirin komentaja Albert Arhenius oli aidosti kiinnostunut vankien hyvinvoinnista. Kuolleisuudessa suurin piikki syntyi, kun Hämeenlinnasta siirrettiin lakkautetun leirin heikkokuntoisia vankeja Sirkkalaan.

Sirkkalan kasarmeilla surmatuista punavangeista liikkuu erilaisia kertomuksia. Erään tarinan mukaan punaisten murhaaman miehen kaksospojat tulivat Sirkkalan leirille ja nylkivät sekä paloittelivat isänsä surmaajan Sirkkalan kellareissa. Tyypillisten kauhutarinoiden lisäksi on paljon kertomuksia siitä, että Sirkkalassa olisi ammuttu yhdestä kolmeen vankia. Virallisesti varmaa tietoa on kahdesta tapauksesta, joissa vartijat ampuivat vankeja. Valtiopäiville jätettiin vuonna 1919 ilmoitus, jonka mukaan leiristä karannut vanki olisi saanut ”asianmukaisen tuomion toisille varoitukseksi”, mutta tavanomainen rangaistus pakoyrityksestä Turussa oli eristysselli, ei teloitus.

Turun Sotavankileirillä 30.5.1918 ammuttu punavanki Kaarlo Vihma. Virallisten raporttien  mukaan Vihma herjasi ikkunasta kierroksella ollutta vartijaa, joka ampui tämän varoitusten jälkeen. Kuva: Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Ensimmäisessä varmassa tapauksessa mynämäkeläinen mäkitupalainen Kaarlo Vihma (1894–1918) oli kertoman mukaan herjannut 30.5.1918 ikkunasta vanginvartija Asplundia, joka seisoi kadulla vartioimassa. Kun Vihma ei Asplundin kehotuksista huolimatta suostunut poistumaan ikkunan äärestä, ampui vartija Vihman. Demokraatissa julkaistun kuolinilmoituksen mukaan Vihma ”ammuttiin 30.5.1918 Turun vankileirillä”.

Toisessa tapauksessa vangit olivat ryhtyneet varastamaan ruokaa vankilarakennuksen alakerrassa sijaitsevasta varastohuoneesta ikkunoiden kautta. Vanginvartija oli ampunut 8.8.1918 varoituslaukauksen, jolloin raportin mukaan ”luoti vahingossa sattui lentämään ulos ikkunasta, sattuen Tuusulasta kotoisin olevan, tänne Hämeenlinnasta tuodun kuritushuonevangin Jalmari Frantsilan vatsaan.” Frantsila ei kuollut heti vammoihin, vaan vasta 16.9.1918 sairaalassa. On epäselvää, olivatko syynä haavat vai sairaus, koska hänen kerrottiin olevan toipumassa vammoista. Tiedoissa on tässä kohtaa pieni hämäävä yksityiskohta: Turun Sotavankileiri oli 15.9.1918 eli juuri edellisenä päivänä muuttunut nimeltään Turun pakkotyölaitokseksi, joten Frantsilaa ammuttiin Sotavankileirin vankina, mutta hän menehtyi pakkotyölaitoksen alaisuudessa. Ilmeisesti tämä sekaannus leirin terminologiassa on saanut aikaiseksi väitteen kolmesta leirillä ammutusta vangista.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Demokraatti 18.10.1919, s. 2.

Itä ja länsi: työväen kuvalehti 5-6/1929.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Pöytäkirjat/Valtiopäivät, 1.4.1919, nro I istunnot 1-53, s. 280.

Turun yliopisto, Folkloristiikan oppiaine. Sirkkala 1918–2018: Vankileiristä muistin paikaksi ja kulttuuriperintökohteeksi -hankkeen aineistot

1900-luku

Mauno Koiviston väitöskirja Turun satamasta

Kommentoi

Mauno Koivisto, Suomen tasavallan myöhempi presidentti, väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Turun yliopistosta vuonna 1956. Koiviston väitöskirja  Sosiaaliset suhteet Turun satamassa käsitteli 1950-luvun alkupuolen Turun sataman monimutkaisia sosiaalisia suhteita ja satamassa tapahtunutta sosiaalista kehitystä. Koivisto oli nuorena miehenä ollut apupoikana Crichton-Vulcanin Turun telakalla, ja hän toimi myöhemmin ahtaajana Turun satamassa. Hän oli itse osallistunut sosiaalidemokraattien puolella Turun sataman kiivaaseen kamppailuun ammattiliittojen välillä. Hän toimi jonkin aikaa Turun satamakonttorin hoitajana vuonna 1948.

Mauno Koivisto väitöstilaisuudessaan 13.9.1956. Kuva: Wikimedia Commons.

Satamatyö oli ruumiillisesti erittäin vaativaa sekä kuluttavaa, koska se tehtiin pitkälti lihasvoimin. Työ oli myös epävarmaa urakkaluonteisuutensa vuoksi. Satamatyöntekijöiden sosiaaliset olot olivat usein heikot, ja ne rinnastettiin tehdastyöläisten oloihin. Satamatyöntekijät olivat harjoittaneet yhdistystoimintaa ja osuuskuntatoimintaa Turussa 1890-luvulta alkaen kohentaakseen sosiaalisia olojaan vaihtelevin tuloksin. Ahtausliikkeet vastustivat järjestötoimintaa ja käyttivät lakonmurtajia työntekijöiden lakkoilua vastaan. Järjestötoiminta oli työntekijöiden kannalta vaarallista, koska se saattoi helposti johtaa työpaikan menetykseen. Vuonna 1945 solmittiin työehtosopimus, joka antoi työntekijöiden järjestöille aikaisempaa enemmän valtaa. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä käytiin ankaraa kilpailua ammattiliittojen hallitsemisesta, minkä vuoksi lakkoja ja muita levottomuuksia oli paljon. Puoluepolitiikka oli juurtunut tiukasti sataman sosiaalisiin suhteisiin.

Koiviston väitöskirja on sosiologinen tutkimus, joka edusti 1950-luvulla uusine metodeineen uraauurtavaa empiirisen sosiologian tutkimusta. Erona muihin sen aikaisiin sosiologisiin tutkimuksiin Koiviston väitöskirjassa on selkeä historiallinen näkökulma, kun hän kartoittaa Turun satamatyön ja ammattiliittotoiminnan historiaa taustana sen hetkiselle tilanteelle.

Koivisto pohti väitöskirjassaan sosiaalisten olojen vaikutusta Turun sataman levottomuuksiin. Koiviston mielestä ahtausliikkeiden tulisi ottaa suurempi vastuu satamatyöntekijöiden sosiaalisesta hyvinvoinnista ja panostettava siihen. Pyrkimykset parantaa satamatyöläisten sosiaalisia oloja olivatkin jo alkaneet tuottaa tulosta väitöskirjan julkaisun aikaan. Koivisto toteaa väitöskirjassaan omiin tutkimuksiinsa perustuen, että sosiaalisten olojen koheneminen lisäsi työntekijöiden yleistä tyytyväisyyttä. Satamatyöntekijöiden sosiaalisten olojen paranemiseen vaikutti esimerkiksi työntekijöiden mukavuutta varten rakennetun huoltorakennuksen valmistuminen.

Koiviston väitöstilaisuus oli merkittävä tapahtuma monille Turun sataman työntekijöille. Koivisto haastatteli väitöskirjaansa tehdessään kaikkia Turun satamassa vakinaisesti työskennelleitä kahteen kertaan. Väitöskirjaa myös ostettiin paljon Turun satamassa. Koiviston väitöskirjan ansiosta sataman olosuhteet saivat runsaasti julkista huomiota ja siinä esitetyt tulokset antoivat omalta osaltaan intoa Turun sataman ja myös muiden Suomen satamien sosiaalisten olojen parantamiseen.

Kevin Mårtensson

Lähteet:

Koivisto, Mauno: Sosiaaliset suhteet Turun Satamassa: sosiologinen tutkimus. Turun yliopisto, Turku 1956.

Turun sataman historia. Toim. Jussi T. Lappalainen. Turun Satama, Turku 1999.