Aihearkisto: 1900-luku

1900-luku

Taikalyhtyjä Turussa 1900-luvun alussa

Kommentoi

Torstai-iltana 4. tammikuuta vuonna 1900 Turun Puutarhakatu 8:ssä järjestetyssä tilaisuudessa oli käytössä uusinta huipputeknologiaa. Yleisöä viihdytettiin esittämällä taikalyhdyllä kuvia eteläisen Afrikan Transvaalista.

Sähköllä toimiva taikalyhty 1900-luvun alusta. Kuvat lasilevyllä liu’utettiin objektiivin ja rungon välissä näkyvään rakoon. Kuva: CC BY-NC-ND 4.0: Tiedemuseo Liekki.

Kristillisen siveellisen raittiusseuran tiloissa järjestetty luentotilaisuus oli osa uutta Suomeen saapunutta trendiä, jossa niin sanotulla taikalyhdyllä, tai laterna magicalla, voitiin heijastaa kuvia. Seinälle parin metrin kokoisiksi heijastetut kuvat tarjosivat yleisölle uudenlaisen tavan omaksua erilaisissa iltamissa pidettyjen luentojen aiheita. Kyseessä oli siis varhainen diaprojektori. 1900-luvun taitteessa monissa sanomalehtiuutisissa kerrottiin, kuinka hyvin tällaiset seinälle ”kuin taiotut” kuvat viihdyttivät luentovieraita.

Taikalyhtyjen saapuminen Suomeen otti aikansa. Itse teknologiaa, jolla lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa lampun ja linssien avulla seinälle, kehitettiin Keski-Euroopassa jo 1600-luvulla. Taikalyhtyjen suosio spektaakkelina kasvoi keski-Euroopassa erityisesti 1800-luvun puolessa välissä, kun taikalyhtyihin käytettäville lasilevyille saatiin painettua valokuvia. Näin esimerkiksi eri maita, rakennuksia tai maisemia käsitteleviä luentoja voitiin kuvittaa aiempaa tarkemmilla ja hienommilla taikalyhtykuvilla. Heijastettujen kuvien esittämisestä muodostui oma viihdemuotonsa. Taikalyhtyluentojen kulta-aikana 1870-luvulta 1910-luvulle taikalyhtykuvien ja niitä varten kirjoitettujen valmiiden luentotekstien myymiseksi kehittyi laajoja verkostoja, jotka ulottuivat Euroopasta Amerikkaan ja aina Australiaan asti. Tuona aikana teknologia levisi myös Suomeen.

Varhaisia taikalyhtyjen omaksujia Suomessa 1800-luvun lopussa olivat suomalaisen sirkuksen pioneerit Westerlundin veljekset. Heidän esityksissään taikalyhdyillä kuvitettiin muun muassa satuja. Pian myös yhdistykset kuten Raittiuden ystävät ja Kansanvalistusseura rupesivat laatimaan omia taikalyhtyluentojaan osana raittiustyötänsä ja suomalaisen kansan sivistämistä.

Turun Puutarhakadulla järjestetyn Transvaal-aiheisen taikalyhtyluennon taustalla oli Uusi Aura -lehden päätoimittaja Juho Heikki Kala. Eräät ”länsisuomalaiset ylioppilaat” olivat löytäneet Kansanvalistusseuran ilmaiseksi lainaamista taikalyhtyluennoista kyseisen kuvasarjan ja ilmeisesti englanninkielisen kuvasarjaan kuuluneen luentovihon. Ylioppilaat olivat pyytäneet J. H. Kalaa kääntämään luennon suomeksi, minkä jälkeen Kala itse esitti luentoa Kristillisen raittiusseuran tilaisuuksissa. Luento sai turkulaisissa sanomalehdissä kiitosta siitä, että se ”kuwaa sikäläisiä kaupunkeja, näköaloja ja kansantyyppejä. Tällaisten kuwain awulla selwenee esitys, josta siten myöskin paljoa kauemmin säilyy muistissa”. Tämän tarkempaa tietoa luennon varsinaisesta sisällöstä ei ole säilynyt.

Vaikka niin Turussa kuin ympäri Eurooppaa esitetyistä taikalyhtyluennoista usein korostettiin niiden viihdyttävyyttä, aina yleisö ei kuitenkaan jaksanut kuvista kiinnostua. Tammikuussa 1900 Heinolassa pidetyissä iltamissa esitetystä taikalyhtyluennosta uutisoitiin, että yleisöstä oli kuulunut kommentti: ”Kuwista me wiisi; joka tanssii, niin se tanssii ja joka ei tanssi se lähtee kotiaan.”

Mikko Myllyntausta

Lähteet:

Kansanvalistusseuran arkisto, Kansallisarkisto, Ca:3 Pöytäkirjat 1892–1901.

Jyränkö, nro 4, 11.1.1900, Heinola, s. 3.

”Mikä on taikalyhty?”, Satakunta, nro 5, 12.1.1901, Pori, s. 2.

Sanomia Turusta, nro 3, 4.1.1900, Turku, s. 2–3.

Uusi Aura, nro 12, 17.1.1900, Turku, s. 2.

”Wiipurista. Kirje Uudeltakirkolta”, Ilmarinen, nro 136, 19.11.1885, Viipuri, s. 1.

1900-luku

Vuoden 1962 Turun runoseminaari

Kommentoi

Turun Kirjailijat – Åbo Författare -yhdistys järjesti syyskuun lopussa 1962 runoseminaarin, jolla on mittava jälkimaine. Tapahtuma pidettiin turkulaisen raittiusyhdistys Taimi II:n tiloissa. Monesti muistetaan kutsuttuihin alustajiin kuuluneen runoilija Pentti Saarikosken juopuneet välihuudot ja keskustelut. Erään version mukaan runoilija päätyi myöhemmin turkulaisessa hotellihuoneessa laukaisemaan mukana kuljettamansa käsiaseen.

Varsinaista puheenvuoroaan otsikolla ”60-luvun runoilijan ohjelmani” Saarikoski ei suostunut tai pystynyt pitämään. Sitäkin enemmän kuultiin muita kulttuurivaikuttajia. Alustajina olivat muun muassa filosofian tohtori, runoilija Osmo Hormia ja kirjailija Arvo Salo. Seminaarin annista ja keskusteluista on mahdollista saada hyvä käsitys, sillä magnetofoni tallensi kaiken. Armo Hormian ja Aiju von Schönemanin Kustannusliike Tajo julkaisi jo vuonna 1963 satasivuisen koostekirjasen Runoseminaari 29-30.9.1962. Alaotsikkona seisoi ”60-luvun runouden merkeissä”.

Tajo oli psykiatrian lääkäri Armo Hormian perustama laaja-alainen pienkustantamo, joka toimi Turussa.

Kiinnostavasti seminaarin puheenvuoroissa läikehtivät taiteen kentän muutoksen enteet. Osmo Hormia kurkisti tulevaan otsikolla ”60-luvun runous, mitä se on oleva”:

”Kuusikymmentäluvun kuluessa ja vallankin sen loppua kohti saamme tietenkin yllättyä ilmiöistä, joiden edellytyksetkin syntyvät vasta nyt elettävän hetken jälkeen, tai joiden olemassa olevia edellytyksiä emme kykene mitenkään näkemään. Mutta on selvää, että juuri nytkin elämme keskellä muuttumista. Ympärillämme täytyy olla olemassa ja havaittavissakin vaikutusvoimaisia tendenssejä, jotka jo jonkin aikaa ovat olleet vahvistumaan päin, mutta jotka eivät vielä ole johtaneet tärkeiltä tuntuviin seuraamuksiin.”

Turun undergroundista kirjoittaneiden Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen havainnoissa runoseminaari näyttäytyy peräti suomalaisen kulttuurin käännekohtana. Heidän mukaansa tapahtumassa oirehti kirjallisuuden yhteiskunnallistuminen ja sosiologinen maailmankatsomus, jonka mukaisesti yhteiskunnan ongelmat olivat ratkaistavissa asioihin aktiivisesti vaikuttamalla.

Nopeasti edennyt sosiaalinen rakennemuutos tuli määrittämään vuosikymmentä, mutta sitä tekivät myös protesti ja sukupolvikapina. Uutta runoutta syntyi, ja siitä tehtiin myös laulettua, kuten Arvo Salo omassa runoseminaarin alustuksessaan kaipaili.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Armo Hormia et al.: Runoseminaari 29-30.9.1962. 60-luvun runouden merkeissä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Matti Komulainen ja Petri Leppänen: U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia. Sammakko, Turku 2009.

1900-luku

Urheilupuiston yläkenttää rakentamassa

Kommentoi

Englantilaiset teollisuustyöntekijät toivat jalkapallon Turkuun 1800-luvun lopussa, ja aluksi sitä pelattiin Kupittaan puistossa. Seuraavina vuosikymmeninä lajin kehitystä hankaloittivat kuitenkin olosuhdeongelmat, erityisesti asianmukaisen ruohokentän puute.

Elokuussa 1927 Uusi Aura -lehti totesi yksiselitteisesti, että ruohokenttä oli “jalkapalloilun kehittymisen ehto” kaupungissa. Sama kirjoitus esitteli suunnitelmia, joiden mukaan ruohokenttä rakennettaisi Urheilupuistoon, Neitsytpolun puolelle valmistuvalle yläkentälle. Suunnitelman toteutuminen edellytti mittavia, Urheilupuiston luonnonympäristöön kohdistuneita toimenpiteitä, muun muassa kallioiden louhimista ja kentän paikalla sijainneen lammikon täyttämistä. Ajatus kansainväliset mitat täyttävän ruohokentän rakentamisesta Yläkentälle kypsyi seuraavaan kesään mennessä ja kentällä tehtiiin tasaustöitä jo heinäkuussa 1928.

Kaupungin muutoin vilkas rakennustoiminta tuki osaltaan ruohokentän valmistumista, sillä paikalle saatiin ilmaista täytemaata esimerkiksi Yliopiston- ja Kristiinankatujen kulmauksen rakennustyömaalta. Ruoho kylvettiin kentälle loppukeväästä 1930, minkä yhteydessä Turun Sanomat toi esiin sen, etteivät luonnonolosuhteiden vaikutukset rajoittuneet yksinomaan kentän rakennusvaiheeseen. Samalla kun korkealle paikalle sijoitettu kenttä kuivui jo varhain keväällä, sen alttius tuulille saattoi osaltaan vaikeuttaa jalkapallon pelaamista.

Urheilupuiston yläkentän avajaisottelussa kohtasivat TPS ja IFK. Turun Sanomat, 28.8.1930.

Tuulesta ei kuitenkaan ollut haittaa elokuussa 1930, kun Turun Urheilupuiston yläkenttä, joka oli Suomen kolmas jalkapallolle tarkoitettu ruohokenttä, otettiin käyttöön. Sen avausottelua, jossa kohtasivat Turun Palloseura ja Idrottsföreningen Kamraterna i Åbo, seurasi noin 800 katsojaa. Vaikka pelaajien kokemukset kentän pehmeydestä huomioitiin ottelua koskeneessa uutisoinnissa, nähtiin yläkentän käyttöönotto merkittävänä edistysaskeleena Turun jalkapallolle. Ruohokentän uskottiin palvelevan erityisesti nuoria pelaajia, joiden “pallonkäsittely itsestään muodostuu pehmeämmäksi ja vaivattomammaksi kuin kovalla kentällä”. Kun kentän laidalle valmistui vielä vuotta myöhemmin noin 700 hengen katettu katsomo, oli kaupungin jalkapallo saanut täysin uuden näyttämön.

Modernin jalkapallon syntysijana pidetty Englanti merkitsi keskeistä viittauskohdetta lajista ja sen olosuhteista käydyssä keskustelussa. Eräänä esimerkkinä tästä Hugo Lahtinen totesi urheilurakentamista Suomessa ohjanneessa teoksessaan Urheilukenttä ja -välineet (1930), että “Englannissa rakennetaan usein rinnan kaksi jalkapallokenttää, joita aina vuoroin käytetään, toisen ollessa rauhoitettuna”. Turussa tämä tuli mahdolliseksi 1930-luvun puolenvälin jälkeen, kun Kupittaalle valmistui kaksi ruohokenttää. Tästä alueesta muodostui sittemmin turkulaisen jalkapallon keskus, jossa pelattiin myös vuoden 1952 olympialaisten otteluita.

Joonas Kananen

Lähteet:

Uusi Aura, 30.8.1927, nro 233, s.5.

Uusi Aura, 26.7.1928, nro 202, s.1.

Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.

Turunmaa, 5.8.1928, nro 180, s. 3.

Turun Sanomat, 12.5.1930, nro 126, 1.

Turun Sanomat, 28.8.1930, nro 230, s. 4.

Uusi Aura, 28.8.1930, nro 231, s. 4.

Turunmaa, 6.8.1931, nro 177, s. 3.

Hugo Lahtinen. Urheilukenttä ja -välineet. Urheiluopisto. 1930.

Uusi Aura, 6.4.1937, nro 91, s. 6.

1900-luku

Metsäkaartilaisia piileskelemässä Turussa

Kommentoi

Kesäkuussa 1941 tuhannet suomalaismiehet välttelivät palvelukseen astumista, ja lopulta kaikkiaan 1500 jäi kokonaan ”metsäkaartiin” erilaisista syistä. Turun ympäristö oli erityisen aktiivista kaartilaisaluetta. Moni arveli sodan olevan lyhyen, ja kesällä selviytymiseen riittivät havumajat ja metsän annit tai kotoa saadut muonat. Sodan pitkittyessä ja syksyn kylmetessä monet antautuivat viranomaisille.

Jotkut karkurit pyrkivät selviytymään rakentamalla korsuja tai koteihinsa salahuoneita tai muita piileskelyyn sopivia tiloja. Suurkaupunkien ympäristössä moni hakeutui kaupunkiin, sillä väkimassaan oli helppo sulautua. Monin paikoin tarvittiin työvoimaa eikä esitetty tarkempia kysymyksiä, miksi mies ei ollut rintamalla. Jotkut saivat avustajiensa välityksellä kaupungista asunnon. Esimerkiksi tammikuussa 1942 Valtiollinen poliisi pidätti Turussa eräästä suurehkosta huoneistosta viisi sotilaskarkuria, jotka olivat asuneet siellä marraskuusta asti vuokralla.

Suorakaiteen muotoinen valokuvalla varustettu asiakirja, jossa henkilön kuvailutietoja sekä henkilötiedot ja leimoja.
Turkulaisen sotilaskarkurin väärennetty henkilöllisyystodistus. Kuva: Toveri-lehti N:o 2/1945. Kesäkuu. s. 6.

Eräs turkulainen valmisti vaimonsa vaatteista itselleen sopivat naistenvaatteet, ja esiintyi kaupungilla väärennetyin paperein Helvi Helteenä. Ensimmäisellä reissulla uskotut kehuivat hänen ulkomuotoaan, varsinkin sääret olivat kuulemma parhainta laatua. Räikeät korvarenkaat ja meikki saivat ilmeisesti aikaiseksi kevytmielisen vaikutelman, sillä pääsiäisenä 1942 kaupungilla hänelle esitettiin ”erinäisiä tarjouksia”. Förillä Aurajokea ylittäessä saksalaissotilas tuli jopa lähentelemään ”Helviä”.

Turun poliisille ratsiat varsinkin kaupunkia ympäröiviin, silloin Kaarinaan ja Maariaan kuuluneisiin esikaupunkialueisiin olivat arkea. Alueet olivat historiallisesti työväestön asuinaluetta, joille erilaiset tehtaat antoivat elannon. Esikaupungit olivat hehkuneet jo 1918 tulipunaisina. Ei siis ihme, että moni karkuri ja maanalainen kommunisti sai sieltä yhä sodan aikaan turvapaikan.

Aurinkoinen katu, jonka varrella värikkäitä punatiilikattoisia puutaloja. Kadun varrelle on pysäköity autoja, ja katu jatkuu pitkänä horisonttiin.
Turun esikaupungeista Raunistula oli pitkään hurjan alueen maineessa. Alue oli etenkin erilaisten tehdastyöläisten asuinaluetta, ja paikallisten tarjosivat jatkosodassa majapaikkoja sotilaskarkureille ja maanalaisille kommunisteille.  Kuva: Riku Kauhanen.

Kaksi liikkuvan poliisikomennuskunnan konstaapelia, Arvo Lindström ja Yrjö Hongisto, lähtivät 29.3.1942 Raunistulaan ja pistäytyivät asuntoon Kastu n:o 45, missä epäiltiin asuvan sotilaskarkureiden piilottelijan. Täällä poliisit tapasivat kaksi miestä, joista toinen oli etsitty puuseppä Taisto Aulio. Toisella taas ei ollut mitään papereita. Paperiton kertoi, että hän asui lähettyvillä olevassa talossa, missä asiakirjatkin olivat. Poliisien kuulustellessa Auliota mies piti koko ajan toisen kätensä taskussaan. Toinen konstaapeli, Lindström, lähti miehen kanssa kävelemään talon suuntaan. Mies käveli edellä ja päästyään kulman taakse hän kaivoi esiin pistoolin, jolla ampui Lindströmiä. Luoti osui päähän vasempaan poskeen. Hämmingissä mies pääsi pakenemaan.

Kuulusteluissa selvisi, että ampuja oli Väinö Ketonen (1915–1944), kiihkeästi etsitty metsäkaartilaisten päällikkö. Hän oli asunut kuuden viikon ajan Raunistulassa, minne hän oli tullut oman kertomansa mukaan Hirvensalosta. Ketonen onnistui välttämään pidätyksen vielä kerran Turun Nummenmäellä 24.11.1942, mutta tuuri loppui lopulta Kaarinan Kuralassa, missä hänet pidätettiin.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Grönholm, Pertti et al. Elämää Sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014. 

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1421. Turun osaston tilannekatsaukset (1928–1942). Tilannekatsaus n:o 1. 9.2.1942. Laadittu tammikuulta 1942; Tilannekatsaus n:o 11. 10.12.1942. Laadittu marraskuulta 1942.

Kansallisarkisto, Turun toimipiste. Turun poliisilaitoksen rikososaston arkisto. Cb:19 Poliisitutkintapöytäkirjojen luonnokset, 1–450. N:o 25/43. 1943.

Rislakki, Jukka. Maan alla: vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. Love kirjat, 1985.

Toveri-lehti N:o 2/1945. Kesäkuu.

1800-luku, 1900-luku

Turun varhaiset katuvalot

2 kommenttia

Julkinen valaistus on nykyajan vauraan maailmanosan kaupungeissa oletusarvoinen osa pimeän ajan arkea. Valaisematon kaupunkiympäristö ajatellaan helposti turvattomaksi, ja julkisen valaistuksen vähentäminen herättää tavallisesti vastustusta. Toisaalta valosaasteen aiheuttamat ongelmat ja valaistuksen energiankulutus ovat herättäneet keskustelua valon tarpeellisuudesta, merkityksestä ja rajoittamisesta. Tässä blogissa etsiydyn Suomen julkisen valon ja valosaasteen alkulähteille: Turun varhaiseen katuvalaistukseen.

Turku oli Suomen ensimmäinen kaupunki, jossa otettiin käyttöön katuvalot vuonna 1805. Tuolloin ne olivat öljy- ja kynttilälyhtyjä, joita oli ripustettuna rakennusten seiniin noin 300 kappaletta. Sanomalehdet kuvasivat marraskuussa 1805, miten turkulaiset olivat sankoin joukoin kerääntyneet iltaisille kaduille ihmettelemään uutta valoa. Nykyään pieni tuikkuvalo tuskin hetkauttaisi, ja se saattaisi tuntua ennemminkin pelottavalta voimakkaisiin sähkövaloihin tottuneille ihmisille.

Vuonna 1863 Turussa siirryttiin kaasuvaloon hieman Helsingin jälkeen. Kaasulaitos sijoitettiin Ursinin- ja Eerikinkatujen kulmaukseen, missä sen muinaisesta, jo sata vuotta sitten päättyneestä historiasta kertoo yhä tyhjillään oleva tontti. Kaasulaitostoiminnan aiheuttamat maaperän epäpuhtaudet tekevät tontin rakentamisesta kallista, ja siksi se on yhä tyhjänä.

Alkuvaiheessa, syksyllä 1863, kaupungin kaduille asennettiin 217 kaasulyhtyä. Vanhat kynttilälyhdyt jäivät yhä käyttöön valtaosassa kaupunkia, muun muassa Luostarinmäellä, sillä vain kaupungin keskeisimmät alueet ja väylät valaistiin kaasuvaloin.

Kartta 1: Turun kaasulyhdyt kaasuvalaistuksen alkaessa vuonna 1863 mustilla pisteillä. Pohjakartta: Turun kaupunginarkisto. Käsittely ja lyhtyjen sijoittelu: Panu Savolainen.

Kartassa 1 on kuvattu Turun ensimmäiset kaasulyhdyt vuonna 1863 mustin pistein. Kartta julkaistaan tässä blogissa ensi kertaa. Siitä näkyy, miten kaasuvalaistus oli paitsi käytännöllinen parannus myös kaupungin edustuksellisimpia alueita kaunistava ja korostava teknologia. Tiheimmn lyhtyjä oli Tuomiokirkon ympäristössä ja jokivarsissa. Akatemiatalon jokaisella kulmalla oli kaasulyhty. Lisäksi katulyhdyin oli valaistu suurimmat pääkadut, Kauppatorin ympäristö, Piispankatu sekä kaupungista ulos johtavat Uudenmaankatu ja Hämeenkatu.

Vuonna 1863 kaupungissa oli 217 kaasulyhtyä, joista 198 oli tolppalyhtyjä. 19 lyhtyä oli kiinnitettynä rakennusten seinissä oleviin pidikkeisiin. Kaasuvalaistus ei aluksi ollut ympärivuorokautinen, vaan lyhdyt paloivat täydellä liekillä kello 11 asti ja puolella liekillä klo 01 asti. Kuutamon aikaan kirkkaalla säällä lyhdyt olivat sammutettuina. 

1800-luvun lopulla osaa lyhdyistä alettiin käyttää läpi yön, ja kaupungissa oli vuoteen 1929 asti ”ilta- ja aamulyhtyjä”, joista ensin mainitut sammutettiin klo 12 ja jälkimmäiset paloivat aamun sarastukseen asti. 

Valaistusta ei laajennettu merkittävästi ennen 1890-lukua, jolloin lyhtyjen määrä kasvoi kaksinkertaiseksi viidessä vuodessa. Tässä vaiheessa katuvalaistus laajeni suureen osaan ruutukaava-aluetta. Kaasulyhtyjen määrä oli korkeimmillaan vuonna 1914, jolloin niitä oli 796 kappaletta. 1920-luvun puolivälin kaasulyhtyjen määrä väheni nopeasti sähkövalojen yleistyessä ja korvatessa kaasuvalon. Turun viimeinen kaasulyhty sammui vuonna 1929.

Panu Savolainen

1800-luku, 1900-luku

Sorvausnäytös Kuurojen koululla

Kommentoi

Turun Kuurojen koululla järjestettiin kesäkuun alussa 1911 harvinaislaatuinen näyttely, joka lehtitietojen mukaan oli ”ensimmäinen laatuaan meillä Suomessa”. Koulun tiloihin oli koottu käsityönäyttely, joka esitteli laajasti kuurojen tekemää taidetta ja käsityötä. Paikka oli merkityksellinen, sillä Turku oli kuurojen opetuksen pioneerikaupunkeja Suomessa. Nuori Carl Oscar Malm oli perustanut yksityisen kuurojen koulun Porvooseen jo vuonna 1846, mutta Malmin Turkuun vuonna 1860 perustamasta koulusta tuli ensimmäinen valtiollinen kuurojen oppilaitos. Se toimi aluksi vaatimattomassa puurakennuksessa nykyisen Yliopistonmäen kupeessa. Vuonna 1899 arkkitehti Theodor Granstedt suunnitteli sille näyttävän kivirakennuksen, joka nykyään tunnetaan Turun yliopiston Signum-talona.

Kuurojen koulu vuonna 1936. Kuva: Turun Sanomat/Turun kaupunginmuseo.

Vuoden 1911 näyttelyyn saapui kaikkialta Suomesta paitsi teoksia myös tekijöitä. Eniten huomiota sai osakseen kuurosokea sorvari Frans Leijon (1878–1947), joka oli saanut oppinsa Pietarsaaren kuurojenkoulussa ja joka oli alun perin kotoisin Yläneeltä. Lapsena näkönsä ja kuulonsa menettänyt poika oli elänyt villilapsena, kunnes hänet kymmenvuotiaana oli lähetetty Pietarsaareen oppia saamaan. Kouluvuosiensa aikana Frans oppi taitavaksi puun käsittelijäksi, ja ennen pitkää hän opetteli myös sorvaamaan, opettajien vastustuksesta huolimatta.

Sanomalehti Uuden Auran toimittaja tutustui näyttelyyn ja kiinnitti erityistä huomiota Fransiin. Hän kirjoitti: ”Ihmeellistä oli katsella hänen töitänsä. Ihmiseltä puuttuu näkö ja kuulo ja kuitenkin voi tehdä jotain kunnollista! Hän oli valmistanut raudasta rikkaruoholapion, hopeasta sormuksen, puusta parsinsienen ja neulatyynyt sekä messingistä lautasrenkaan ja avainlaatan ynnä nikkelistä nimilaatan. Oli siinä jo sokeakuuromykän töiksi. Ammatiltaan on Frans Leijon sorvari.”

Kaksi kuurosokeaa yhteiskuvassa, Frans Leijon ja Maria Lovisa Nyman. Kuva: Kuurojen museo, Työväenmuseo Werstas.

Fransilla oli erityisen herkkä tuntoaisti, ja hän käytti paljon aikaa siihen, että puuesineiden liitokset tulivat saumattomiksi ja pinnat tasaisiksi. Hänen kädenjälkensä teki vaikutuksen paitsi toimittajaan myös muihin näyttelyvieraisiin. Toimittaja ei voinut olla ihmettelemättä sitä, miten tämä nuori mies kommunikoi. ”Suurella uteliaisuudella seuraa hänen liikkeitään ja eleitään. Tuntoaistin avulla muodostaa hän sangen näppärästi itselleen käsityksen asioista. Toinen voi ilmoittaa hänelle ajatuksensa sormiaakkosilla, jotka puhutaan tai oikeammin merkitään hänen käteensä. Samoin tekee hän vilkkaasti kysymyksiä sormien avulla. Toisella keinollakin hän saa selvän toisten ajatuksista. Hänellä nimittäin on mukanansa aina kuution muotoinen messinkilevy, jossa on sokeain pistekirjaimet. Kulettamalla Leijonin sormia kirjaimilla, voi näin pian muodostaa samoja ja lauseita.”

Turun-vierailunsa aikaan Frans Leijon oli 32-vuotias. Hän ei voinut silloin vielä aavistaa, että hän tulisi muutamaa vuosikymmentä myöhemmin asettumaan lähelle Turkua, Satavan saarelle. Vasta vuosikymmenien jälkeen Frans löysi perheensä, josta hän oli eronnut sen jälkeen, kun hänet oli lähetetty Pietarsaareen opintielle. Tulevina vuosina Frans nähtäisiin Kuurojen koululla vielä monet kerrat.

Hannu Salmi

Lähteet:

”Kuuromykkä Frans Leijon”, Uusi Aura 4.6.1911.

Salmi, Hannu: Frans Leijon. Kuurosokean ihmeellinen elämä. Otava, Helsinki 2025.

1900-luku

Turun Osuuskaupan ensimmäinen valintamyymälä

Kommentoi
Rannikkoseutu-lehti esitteli syksyllä 1959 peruskorjattua Antintaloa ja sen liiketiloja. Uutisen mukaan Turun Osuuskaupan pikamyymälässä ostokset käyvät käden käänteessä. Rannikkoseutu 18.11.1959.

Turun Osuuskauppa avasi vuonna 1958 Eerikinkadulla sijainneeseen Antintaloon valintamyymälän. Osuuskauppa piti liikettään kaupungin ensimmäisenä täydellisenä pikamyymälänä, eli valintamyymälänä, vaikka Osuusliike Tarmola oli sellaisen avannut jo neljä vuotta aiemmin. Turun Osuuskauppa vakuutti omassa viestinnässään, että Antintalon liike oli suurempi ja täydellisemmin varusteltu kuin kilpailijansa.

Aikalaiskäsittein puhuttiin omapalvelusta tai pikamyymälästä, jollaisen toimintaperiaate muutti suomalaisten päivittäisostosten tekemisen tavan. Yhdysvallat oli edelläkävijä, josta oppia oli haettu. Omapalvelussa merkittävä osa tuotteista oli avohyllyissä tai sijoitettu muulla tavoin asiakkaiden itse keräiltäviksi ostoskärryyn tai -koriin, jossa sisältö kuljetettiin kassalle maksettavaksi. 

Myymälätarkastaja koeostoksilla Eerikinkadun myymälässä heti sen valmistuttua. Kuva teoksesta Sata vuotta yhteistä matkaa 1901–2001.

Valintamyymälä edellytti uudenlaista tekniikkaa. Kuuluihan toiminta-ajatukseen tarjota asiakkaille mahdollisimman tuoreita tuotteita. Antintalon liikkeessä elintarvikkeita säilytettiin kolmessa eri jäähdyttämössä, ja tarjolle ne asetettiin peräti seitsemääntoista eri myyntipöytään. Koneellinen ilmanvaihto hillitsi kalan ja lihan hajujen leviämistä myymälätiloissa. Ilmanvaihtotekniikka oli ollut myymälän perustamisluvan edellytys.

Itsepalveluun ei kuitenkaan siirrytty täysin mutkattomasi. Osa asiakkaista vierasti Antintalon pitkänomaista myymälätilaa. Myymälänhoitaja Olavi Lundström muisteli myöhemmin, että oli onnekasta, jos ostoksille tullut kulki koko kierroksen eikä kääntynyt puolesta välistä kohti kassaa. Eerikinkadun kauppa menestyi tyydyttävästi. Turun Osuuskauppa eteni pikamyymälähankkeissaan, mutta Antintalon myymälänsä se lopetti 1960-luvun puolivälissä ja keskittyi muun muassa laajentamaan itsepalveluliikkeiden verkostoaan ydinkeskustan ulkopuolella.

Paavo Oinonen

Lähde:

Paavo Oinonen: ”Amerikan mittapuulla” – uusi pikamyymälä. Leena Rossi, Paavo Oinonen, Henri Terho ja Tomi Ahti: Sata vuotta yhteistä matkaa 1901–2001. Vähäväkisten Osuusliike–Turun Osuuskauppa–TOK-yhtymä. TOK-yhtymä, Turku 2001, 144–145.

1500-luku, 1800-luku, 1900-luku

Ejbyn kalkin palautus 1925

Kommentoi

Tanskalaisen sotapäällikkö Otte Rudin vuonna 1509 Turun tuomiokirkosta sotasaaliiksi viemä kalkki ja ehtoollislautanen päätyivät Tanskassa Sjellantiin Ejbyn kyläkirkon käyttöön, sillä kirkko kuului Rudin suvun Tryelbygårdin tilusten piiriin. Esineet säilyivät likimain ennallaan, mutta myöhempänä muutoksena Tanskassa kalkin maljaosa uusittiin vuonna 1851.

Ejbyn kalkki unohtui vuosisadoiksi, kunnes vuonna 1864 julkaistu C. F. Allenin artikkeli kiinnitti huomion esineisiin. Turun Historiallinen museo yritti saada niitä takaisin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Ejbyn kirkkoherra Aage Möller suhtautui luovutukseen myönteisesti, mutta toivoi museon sijaan niitä pyhään kirkolliseen käyttöön. Vuonna 1925 kalkki saatiin lopulta takaisin Turkuun Tuomiokirkkoseurakunnan tehtyä anomuksen helmikuussa 1920. Ejbyn seurakunnan anomus kalkin lahjoittamisesta korvauksetta hyväksyttiin Tanskan hallituksessa Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12.1924. Esineet luovutti ulkoministeri Gustaf Idmanille Tanskan lähettiläs, kamariherra Fleming Lerche 2.6.1925, ja Tuomiokirkolle ne siirtyivät 3.6.1925.

Mustavalkoinen piirros kattokruunusta, josta näkyy neljän varren päässä kynttilät.
Piirros Turun seurakuntien Ejbyn kirkolle lahjoittamasta kaksitoistakynttiläisestä barokkityylisestä kirkkokruunusta. Kruunun keskuspuuhun tuli tanskankielinen omistuskirjoitus ”Fra Finland till Ejby Kirke af Församlingerne i Åbo”. Kuva: Uusi Aura 21.6.1925, s. 3.

Palautuksen mukana seurasi seuraava lahjakirja:

Lahjakirja Turun tuomiokirkon isännistölle ja kirkkovaltuusmiehille – Ejbyn pitäjän seurakunnanneuvosto Roskilden hiippakunnassa Tanskassa on tänä päivänä tehnyt päätöksen siitä, että Ejbyn kirkon kalkki ja ehtoollisastia, jotka aina vuoteen 1509 ovat olleet Turun tuomiokirkon omaisuutta Suomessa, nyt annetaan sille takaisin. Ja kun seurakunnanneuvosto on hankkinut kirkollisministeriön suostumuksen tähän takaisinantoon, pyydämme me Turun tuomiokirkon hallitusta vastaan ottamaan nämä pyhät astiat kirkollista käyttöä varten siinä paikassa, johon ne alkuperin kuuluvat. – Tässä takaisinannossa me haluamme esiintuoda ilmauksen meidän ja – me uskallamme sen sanoa – kirkkomme ja kansamme myötätunnosta Suomen kirkkoa ja vapaata Suomen kansaa kohtaan ja meidän parhaista toivotuksistamme Suomen tulevaisuudelle. Huhtikuun 3 pnä 1925, Ejbyn seurakuntaneuvosto. B. Bartholdij Möller, Kristian Kristiansen, L. Nielsen, Hans Kristiansen, Rasmus Knudsen, Peder Kristiansen, J. T. K. Jacobsen, Hans Jörgen Nielsen.

Turun tuomiokirkkoseurakunta teetti esineistä Kööpenhaminassa kahdet kopiot, jotka annettiin Tanskan kansallismuseoon sekä Ejbyhyn. Kirkolle annetut vihittiin siellä käyttöön pääsiäisenä 1925. Samoin kiitoksena kirkkoon lahjoitettiin kattokruunu, joka valettiin vuodelta 1657 peräisin olevien piirustusten pohjalta. Kruunu lahjoitettiin Otte Rudin Turun ryöstön vuosipäivänä 2.8.1925.

Näiden esineiden palautus ei jäänyt ainoaksi sodankäynnin yhteydessä anastetun kirkollisen omaisuuden palautukseksi Suomeen. Tuona vuonna palautettiin myös Iso-Britanniasta Krimin sodan (1853–1856) aikana Bomarsundin linnoituksen läheltä Skarpansin kirkosta sotasaaliina viety kirkonkello.

Museovitriinissä punaisen samettimaisen kankaan päällä olevia kullattuja koristeellisia astioita.
Ejbyn eli Särkilahden ehtoolliskalkki ja pateeni sekä muuta Turun tuomiokirkon esineistöä esillä Aboa Vetus & rs Novan näyttelyssä 24.5.2026. Kuva: Riku Kauhanen.

Tätä kirjoitettaessa Turun Tuomiokirkko on remontissa, ja Ejbyn kalkki on esillä Aboa Vetus & Ars Nova -museon Altare et Urbs – Tuomiokirkon aarteita ja lahjoittajia -näyttelyssä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Immonen, Visa. Golden Moments : Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600. I, Text. Suomen keskiajan arkeologian seura, 2009.

Kuujo, Erkki. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki, 1981.

Merimiehen ystäwä: Suomen merimieslähetystoimen lehti 1.2.1928, nro 2.

Panu 13/1925.

Turun Sanomat 4.6.1925.

Uudenkaupungin Sanomat 23.7.1925

Uusi Aura 26.4.1925; 4.6.1925; 21.6.1925

1900-luku

Turkulaiset kitkemässä liikalihavuutta

Kommentoi

Turun Akatemiatalon juhlasali täyttyi ääriään myöten maanantai-iltana joulukuussa 1957. Paikalle oli saapunut suuri joukko ihmisiä, kansalaisia ja lehdistöä, kuulemaan esitelmää liikalihavuudesta ja sen ehkäisemisestä.

Tapahtuman järjesti 1950 perustettu Lihavuuden Vastustamisyhdistys, joka oli kutsunut puhujaksi arvovaltaisen vieraan Norjasta: ylilääkäri ja dosentti Gerhart Larsenin. Hän korosti, ettei laihtumiseen ollut oikotietä: ratkaisu löytyi ruokavalion suunnittelusta, liikunnasta ja siitä, että energiaa kulutettiin enemmän kuin sitä saatiin ravinnosta. Hän selitti myös miesten ja naisten lihavuuden syitä aikakaudelle tyypillisten sukupuolikäsitysten kautta. Miesten ongelmana pidettiin liiallista syömistä, naisten puolestaan tunnesyömistä.

Henkilövaaka. Lahden Vaaka Oy, valmistaja 1950–1959. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Esitelmän yhteydessä yhdistys esitteli suunnitelmat laihdutuskursseista, joita ryhdyttiin järjestämään eri puolilla Suomea. Turun ensimmäinen, seitsemän kuukautta kestänyt kurssi alkoi maaliskuussa 1958, ja se oli suunnattu yksinomaan naisille. Ratkaisua perusteltiin sillä, että naisia pidettiin miehiä useammin ylipainoisina ja heidän uskottiin kärsivän lihavuudesta enemmän niin terveydellisesti kuin sosiaalisestikin. Kurssille osallistui 56 naista, jotka kokoontuivat viikoittain kuuntelemaan luentoja, punnittaviksi ja saamaan ruokavalio-ohjeita.

Historioitsijoiden Eve Hyrkkään ja Mikko Myllykankaan mukaan Lihavuuden Vastustamisyhdistys oli Suomessa edelläkävijä siinä, että se alkoi pitää lihavuutta esteettisen ongelman sijaan kansanterveydellisenä kysymyksenä. Mallia laihdutuskursseihin haettiin erityisesti Yhdysvalloista.

Turun kurssi sai runsaasti myönteistä julkisuutta. Osallistujien keskimääräinen painonpudotus ylitti tavoitteet, ja keväällä 1958 Turun Sanomat raportoi heidän laihtuneen yhteensä jo yli 400 kiloa eli ”50 komean joulukinkun verran”.

Yrjö Similä. Kuvaaja Nyblin, 1940–1959. Museovirasto. CC BY 4.0.

”Olkaa kestäviä tytöt, älkää antako periksi. Liikalihavuus ei enää hymyilytä ketään, vaan se käsitetään sairaudeksi”, kannusti yhdistyksen johtaja ja, kuten nykyään sanottaisiin, kokemusasiantuntija Yrjö Similä, vieraillessaan Turun laihdutuskurssilla. Similä oli itse laihtunut aiemmin kolmisenkymmentä kiloa ja kampanjoi voimakkaasti lihavuuden haittoja vastaan. Turun laihdutusryhmästä oli tullut hänen varsinainen silmäteränsä, jonka saavutuksia hän seurasi aktiivisesti.

Kurssin päättyessä painoa oli pudotettu yli 500 kiloa, ja jokainen osallistuja oli laihtunut vähintään 10 kiloa. Lehtijutuissa korostettiin hyvää ryhmähenkeä, osallistujien muuttunutta olemusta sekä sitä, että monet pystyivät jälleen harrastamaan liikuntaa ja muita arjen askareita. Similä ylisti turkulaisnaisia edelläkävijöiksi.

Turun onnistumisen jälkeen yhdistys perusti kaupunkiin uusia laihdutusryhmiä ja myöhemmin myös sekaryhmän, jossa oli mukana muutamia miehiä. Kurssit nähtiin ennen kaikkea terveyden edistämisen välineinä, vaikka osallistujille tarjottiin myös ryhti- ja kauneudenhoitoon liittyvää neuvontaa.

Kuten laihdutuskurssien uutisoinnista voidaan havaita ja kuten useat tutkijat ovat todenneet, lihavuuteen liittyvä keskustelu on ollut vahvasti sukupuolittunutta niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin. Hyrkkään ja Myllykankaan mukaan laihdutuskurssit olivat merkittävä osa lihavuuden medikalisoitumista Suomessa. Niiden myötä lihavuus alettiin ymmärtää sairautena, jonka ehkäiseminen ja hoitaminen olivat kansanterveydellisiä tavoitteita. Samalla ihanne solakasta ruumiista alkoi kytkeytyä yhä vahvemmin itsehillintään, vastuullisuuteen ja hyvään kansalaisuuteen. Yhdistyksen vaikutusvalta hiipui vasta 1970-luvulla Painonvartijoiden saapuessa Suomeen, mutta sen käynnistämä muutos tavassa ymmärtää lihavuutta jäi pysyväksi.

Satu Sorvali

Lähteet:

Turun Sanomat: 2.12.1957, 3.12.1957, 19.2.1958, 20.2.1958, 27.4.1958, 30.5.1958, 28.8.1958, 27.9.1958, 28.11.1958, 1.3.1959, 6.3.1959, 25.4.1959, 13.9.1959, 10.10.1959, 17.12.1959.

Turun Päivälehti: 10.10.1959.

Eve-Riina Hyrkäs & Mikko Myllykangas (2024) War on fat in postwar Finland: A history of fat-shaming, Fat Studies, 13:1, 36-48, DOI: 10.1080/21604851.2023.2268326

1900-luku

Retkellä Pansiossa

Kommentoi

Pansion alue Pahaniemestä Raisionsalmelle liitettiin Turkuun vuonna 1931. Osaksi Turkua tuli myös vehreä Koivuluodon niemi, jolla Artukaisten kartanon lehmät vielä kesäisin laidunsivat. Koulujen lupa-aikaan niemellä oli retkeillyt jo vuodesta 1926 Raittiusyhdistys Toivo II:n järjestämien kesäleirien osanottajia. Leireillä varttunut nuoriso kiintyi tuuliseen luotoon ja sen luonnon tarjoamiin seikkailuihin.

Kesällä 1935 kahdeksan poikaa oli kerääntynyt niemenkärkeen. Nyt heillä oli mukanaan partiolaki, jonka tarkastelun tuloksena joukko päätti perustaa uuden lippukunnan, Toivon Eränkävijät. Koivuluoto oli lippukunnan alkuvuosina yksi toiminnan kiintopisteistä. “Kiriksi” ristityllä veneellä suunnattiin tutuille kallioille kerta toisensa jälkeen, rakennettiin tähystystorneja ja urheiluvälineitä, harjoiteltiin partiotaitoja sekä syötiin ja uitiin hyvin. Myös sisarlippukunta Toivon Erätytöt nautti kesäpäivistä niemenkärjellä.

Kartassa on rajattu punaisella Turkuun vuonna 1931 liitetty Pansio. Koivuluoto kuvattuna kallioineen työntyy mereen Valkamanlahden ja Raisionlahden välissä. Lähde: Vanhatkartat.fi -palvelu. https://vanhatkartat.fi/#12.57/60.45272/22.15438?year=1920&scale=20k [haettu 12.6.2026]. 

Vuonna 1939 Pansion rantaviiva siirtyi Puolustusvoimien haltuun laivastoasemaksi ja siviilien liikkuminen alueella kiellettiin. Kallioon koverrettavien räjähdevarastojen räjäytystöiden vuoksi myös Koivuluotoon tuli pääsykielto, ja partiolaiset joutuivat siirtämään retkensä muualle. Sota-aikana toiminta oli muutenkin vaakalaudalla useiden aktiivisten johtajien lähtiessä rintamalle. Vasta normaalitilan palatessa hiljalleen syksyn 1944 kuluessa saivat partiolaiset toivoa tulevaan: laivastosataman kanssa tehdyn erityissopimuksen puitteissa lippukunta saisi palata Koivuluotoon. 

Jäsenlehti Eränuotion vuoden 1945 toinen numero täyttyi menneiden kesäleirin muisteluista.  Lapsuutensa leirejä niemellä viettäneet kokivat kotiinpaluun ja he puhuivat niemestä kuin omanaan. ”Meidän rakas vanha” Koivuluoto oli paikka, jonne “jokainen joka kerran on siellä käynyt, lähtee varmasti vielä uudestaankin kun vain tilaisuus on ja jokainen joka kerran siellä käy, odottaa varmaan käsimättömästi [sic] seuraavaa sunnuntaita päästäkseen uudestaan.”

Koivuluodon väliaikainen menettäminen oli vahvistanut sen merkitysarvoa lippukunnan identiteetille. Koivuluodossa toteutunut leiritoiminta nähtiin ajan kasvatusihanteiden ja etenkin partioaatteen ytimenä: ”Vasta leirin iltanuotiolla, leirileikeissä, leirikeittiön ääressä ja leirin yövartiossa saa hän [poika] oikean partiohengen veriinsä ja hänestä kasvaa oikea partiolainen ja hänestä kasvaa myöskin oikea mies, jolla ei ole peukalo keskellä kämmentä ja joka kykenee omin avuin tulemaa toimeen vaikeissakin olosuhteissa ja jolla on aloitekykyä ja tuntee oman voimansa ja osaa luottaa siihen.”

Eränkävijöitä Koivuluodossa vuonna 1938. Lähde: Nils Grönbergin yksityiskokoelma, Turku.

Perinteen jatkumiseen tartuttiin hanakasti: 1945 kesällä luodolle tehtiin 25 retkeä, 326 osanottajan voimin. Intoon sekoittui kuitenkin myös vaikeita tunteita, sillä kesä Koivuluodossa ei enää tuntunut samalta ilman sodassa kaatuneita lippukuntalaisia. Alkuvuosien huolettomuuden muistelussa oli haikea sävy, vanhat hyvät ajat olivat vääjäämättä takana. Myös uusi käyttölupa tuli tiukemmin ehdoin. Koivuluotoon ei enää ollut asiaa vesiteitse, ja sotasatama-alueen läpi kulkeminen oli tiukasti säänneltyä.

Nuorempien lippukuntalaisten kohdalla katkos perinteessä oli jo tapahtunut. Eränuotion toisessa numerossa keväällä 1947 nuhdeltiin partiolaisia, joiden kuultiin valittaneen Koivuluodossa vieraillun jo tylsistymiseen saakka. Kesäkausi vietettiin jälleen Koivuluodossa, mutta valitukset saattoivat enteillä tulevaa muutosta, sillä jokseenkin lyhyeksi jäi “toippalaisten” ja niemen jälleennäkeminen. Leiritoiminta siirtyi useiden tekijöiden, osin partiolaisten vaihtelunhalunkin, mutta ei vähiten alueella voimistuvan teollisuuden, telakkahankkeiden ja Puolustusvoimien aikaa myöden tiukentuvien liikkumisrajoitusten vuoksi muualle. 

Nykyään Koivuluoto on merivoimien hallussa. Pääsy sinne on evätty, mutta muistitieto kertoo jossain luodolla sijaitsevan muistolaatan siellä perustetulle lippukunnalle. 

Elina Lahdenniemi 

Lähteet:

Eränuotio : Toivo II:n poika- ja tyttöliiton jäsenlehti. 1944-1947. Suomen Partiomuseo, Turku.

Manninen, Markus: Pansio : Rakennushistoriaselvitys. Senaatti-kiinteistöt, Helsinki 2020.

Pansion Koivuluodossa viettävät partiolaiset ihanteellista leirielämää. Uusi Aura 27.7.1937, 1, 6. 

Toivon Eränkävijät ja Toivon Erätytöt. Koivuluodon päivystysohjeet 1.5.1945. 14200:05. Suomen Partiomuseo, Turku.

Turun Eränkävijät, Toivon Erätytöt 50 v. : juhlajulkaisu Toivon Erätyttöjen ja Turun Eränkävijöiden 50-vuotisen partiotaipaleen kunniaksi. Eräkilta, Turku 1985. Suomen Partiomuseo, Turku.

Varnila, Markku: Merellinen Pansio. Laivasto, telakat ja öljysatama. Kaupunginosahistoriikki. 2006, 10–23.

Vilkasta kesätoimintaa Toivo II:n poika- ja tyttöliitossa. Uusi Aura 17.6.1938, 2.