Niin talvi- kuin jatkosodassa neuvostoliittolaiset pommikoneet moukaroivat Turkua, jolloin Turun linna sai useita osumia. Itse linna ei ollut punakoneiden maalina, vaan ympäröivä Turun satama. Linnassa oli vuonna 1939 valmistauduttu sotaan siirtämällä arvokkaimmat lähialueiden kartanoiden suojiin. Talvisodan alettua kerrokset tyhjennettiin kokonaan, jolloin myös arvokkaimmat tapetit ja uunit siirrettiin museon suojiin. Samalla pesutupaan ja pyöreän tornin alakertaan järjestettiin väestönsuojat.
Turun linna palaa pommitusten seurauksena 26.6.1941. Kuva: Yrjö Paldan/Turun kaupunginmuseo, kuva N19508.
Varautuminen kannatti, sillä joulupäivänä 1939 pommi tuhosi uuden osan pohjoisen kulmatornin ja pohjoissiiven rajalta kattoa ja huoneiden yläosia. Pommitus 1.1.1940 tuhosi saman tornin ylimmän välikerran sekä kattoa. Entinen museonvartija Esko Selin onnistui tuolloin sammuttamaan uuden linnan eteläiseen siipirakennukseen osuneen palopommin. Länsi-Suomi -lehdessä kerrottiin 25.1.1940 tapauksesta: ”Palopommi oli pudonnut linnan sen siipirakennuksen katolle, jossa sijaitsi linnan arvokkain sisustus. Kaikki luulivat, että kalleudet olivat pian tuhon omina. Mutta niin ei tapahtunut. Eräs vahtipojista kiipesi nopeasti katolle, tarttui pommiin ja heitti sen alas kadulle.”
Linna selvisi siis talvisodasta pienehköin vaurioin, ja keväällä 1940 niitä korjatessa pystyttiin myös tutkimaan linnan rakenteita, kun muun muassa tiilirakenteita paljastui murtuneiden rappausten alta. Samalla löytyi vanhoja seinämaalauksia, joista vanhin oli 1600-luvun puolivälistä eli Pietari Brahen ajalta peräisin oleva friisi, joka löytyi purettaessa Nuhjalan huoneen ja barokkisalin välistä pomminvaurioittamaa seinää.
Kesäkuussa 1941 satama saksalaisjoukkoineen, aluksineen ja lentokoneineen muodosti mehevän maalin. Kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton pommituksissa tuhot olivat hirmuisia. Toisen pommituspäivän aikana 26.6. pommit sytyttivät linnan vanhan osan tuleen. Pahimpia tuhoja oli vuodelta 1705 peräisin olleen linnankirkon täydellinen palaminen sisustuksineen kaikkineen. Kirkossa oli alkuperäiset vanhat penkit, saarnastuoli sekä ainutlaatuiset niin sanotut kuninkaan ja kuningattaren tuolit, joita ei voitu siirtää turvaan. Pommituksista oli suuret otsikot 27. ja 28.6. ja Turun Sanomien etusivun juttu oli otsikoitu: ”Turun linna kärsi suuria vaurioita raakalaislentäjien pommituksessa”.
Pommituksissa 26.6.1941 tuhoutuneen Turun linnankirkon sisäkuva kirkon ollessa vielä ehjä. Kuva otettu noin 1935–1941. Kuva: Gustaf Welin/Turun kaupunginmuseo, kuva N766.
Turun palokunnassa palvellut Albin Karlsson muisteli jatkosodan alkua: ”Minun osastoni sai komennuksen Kakolanmäkeen, jossa paloi muutama verstasrakennus. Olimme siellä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla – – Erityisen ilkeältä näytti Turun linnan palo. Liekit löivät korkealle ja katot romahtivat. Näytti siltä, ettei koko linnasta jää mitään jäljelle. Onneksi ihan näin ei kuitenkaan käynyt. Vauriot olivat kuitenkin pahat. Sammutusvoimaa ei ollut riittävästi käytettävissä. Korjaustöiden yhteydessä lahjoittivat sitten sadat suomalaiset yhden tai useamman kuparilevyn hinnan linnan uusiin kattoihin. Samalla he saivat lahjoittamiinsa levyihin omat nimensä, mitkä siellä kai ovat tänä päivänäkin luettavissa.”
Riku Kauhanen
Lähteet:
Aarnipuu, Petja. Turun Linna kerrottuna ja kertovana tilana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008.
Grönholm, Pertti et al. Elämää Sotavuosien Turussa 1939–1945. Turku: Turun Historiallinen Yhdistys, 2014.
Karlsson, Albin. Liekit Turun linnasta löivät korkealle. Teoksessa (toim. Kalske, Tauno) Tapahtui Suomen Turussa: Muistoja Sotavuosilta 1939–1944. Turku: 1987, s. 36–38.
Halloween on Suomessa varsin uusi juhla, joka on kehittynyt osaksi suomalaista juhlaperinnettä vähitellen populaarikulttuurin ja kaupallisuuden kautta. Halloweenin juhlinta alkoi yleistyä Suomessa pikkuhiljaa 1980- ja 90-luvuilta lähtien ja nykymuotoonsa 2010-luvulta eteenpäin. Vaikka halloween on verrattain uusi juhla, on sitä kuitenkin juhlittu Suomessa ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla. Tuolloin erilaiset Suomi-Amerikka-yhdistykset sekä Suomi-Englanti-yhdistykset olivat järjestämässä halloween-juhlia useassa eri kaupungissa, mukaan lukien Turussa. Varhaiset halloween-juhlat olivat siis nimenomaan amerikkalaista ja brittiläistä kulttuuria esitteleviä juhlia.
”First Time in Turku!” Halloween juhlan mainos, joka kutsui viettämään 6 tuntia ”Setä Samulin” seurassa. Kuva: Turun Sanomat 19.10.1958, nro 283, 2.
Tiettävästi ensimmäinen halloween-juhla Turussa järjestettiin lokakuun 31. päivä vuonna 1958 Hamburger Börssissä. Juhlan järjesti Suomalais-amerikkalainen yhdistys ja asuksi toivottiin karnevaali- tai juhlapukua. Juhla ei ilmeisesti kuitenkaan ollut varsinainen yleisömenestys päätellen juhlien jälkeen Turun Sanomissa ilmestyneestä satiirisesta lehtikirjoituksesta, jonka mukaan turkulaiset ottivat juhlan niin tosissaan, että tulivat paikalle pelkkinä henkiolentoina. Turussa juhlittiin halloweenia myös seuraavana vuonna, kun Suomalais-Englantilainen yhdistys järjesti juhlat Ruotsalaisella klubilla 28.10.1959. Tämän jälkeen halloweenin viettoa ei juurikaan mainita turkulaisissa sanomalehdissä yli pariin kymmeneen vuoteen.
Seuraavat lehtimaininnat Turun seudulla järjestetyistä halloween-juhlista ovat vuodelta 1985, jolloin Suomi-Amerikka Yhdistys järjesti halloween-juhlat leikkikoulullaan ja seuraavana vuonna Kurpitsa-juhlan Upseerikerholla. Tämän jälkeen halloween-juhlia järjestettiin mm. nuorison suosimassa limudisko Disco Streetissä vuosina 1987–1989. Halloween alkoi näkyä yhä useammin 1990-luvulta lähtien muun muassa baarien ohjelmatarjonnassa sekä koulujen ja päiväkotien juhlinnassa, ja 2000-luvulta eteenpäin erilaisia halloween-tapahtumia järjestettiin yhä enemmän ja enemmän. Yksi esimerkki erikoisemmasta halloween-ajan juhlinnasta Turussa olivat Pub Arthurissa järjestetyt Artturin Hattukarnevaalit. Juhlan yhteydessä ei mainita halloweenia, mutta juhla toteutettiin loka-marraskuun vaihteessa ja osallistujia pyydettiin pukemaan naamiaisasuna erikoinen tai hauska hattu, joista paras palkittiin. Hattukarnevaalit järjestettiin ainakin vuosien 1996 ja 2000 välillä.
Nykyään halloweenia vietetään Turussa vakiintuneesti muun muassa erilaisten baarien ja yökerhojen, urheilu- ja harrasteseurojen sekä koulujen ja päiväkotien järjestämissä juhlissa ja tapahtumissa. Halloween on löytänyt tiensä jopa Turun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan. Myös Turun Suomi-Amerikka Yhdistys järjestää edelleen halloween-tapahtumia, joista viimeisimpänä lokakuussa 2026 järjestetty perinteinen kurpitsankaiverrustapahtuma.
Vaikka halloween osittain edelleen hakee muotoaan suomalaisena vuotuisjuhlana, on se kuitenkin vakiinnuttanut asemansa osana turkulaista juhlaperinnettä.
Kun Turun taidemuseo avattiin keväällä 1904, Puolalanmäelle kohonneessa graniittipalatsissa vieraili kahden ensimmäisen viikon aikana yli 8 300 kävijää, viidennes Turun asukasmäärästä. Taidemuseon perustamista oli suunniteltu pitkään. Hanke konkretisoitui vuonna 1895, jolloin Turun kaupunki sai 150 000 markan nimettömän lahjoituksen yhdistetyn kirjaston ja taidemuseon rakentamiseksi. Nopeasti paljastui, että lahjoituksen olivat tehneet liikemiesveljekset ErnstjaMagnus Dahlström. Turun kaupunki sai toisenkin mittavan lahjoituksen. Ennen kuin taidemuseon ja kirjaston rakennustöitä oli aloitettu, tupakkatehtailija Fredrik von Rettig antoi varat kirjaston rakentamista varten. Dahlströmien lahjoitus voitiin nyt käyttää kokonaisuudessaan taidemuseoon.
Arkkitehti Gustaf Nyströmin suunnittelema, vuonna 1904 valmistunut Turun taidemuseo. Kuvaaja K. Pietinen 1936. Finna-kokoelma.
Sekä Dahlströmit että Rettig olivat kauppaneuvoksia, jotka lukeutuivat kaupungin johtavaan liikemieseliittiin. Ernst (1846–1924) ja Magnus Dahlströmin (1859–1924) isä Carl Magnus (1805–1875) loi laajan tuontikauppaa ja laivanvarustusta harjoittaneen kauppahuoneen, jonka toimintaa pojat jatkoivat. Niin isä kuin pojat ymmärsivät, että nousevaan teollisuuteen investointi oli erityisen kannattavaa. Kauppahuone sijoitti kahden sukupolven aikana varojaan useisiin Turun alueen teollisuusyrityksiin. Lisäksi Dahlströmit omistivat Kymin osakeyhtiöstä enemmistön. Tehtaasta kasvoi 1890-luvulla Suomen suurimpiin kuulunut yritys, joka nykyisin on osa UPM-metsäyhtiötä. Fredrik von Rettig (1843–1914) puolestaan laajensi voimakkaasti isänsä Turkuun perustamaa tupakkatehdasta, josta kasvoi yksi suurimmista Suomessa.
Dahlströmit ja Rettig muistetaan parhaiten juuri kaupungille lahjoittamistaan rakennuksista. Taidemuseon ja kirjaston vuoksi Turku tunnettiin 1900-luvun alussa lahjoittajien kaupunkina. Dahlströmit ja Rettig loivat lahjoituksillaan mallin, joka jatkui sotien välisenä aikana. Seuraavan polven turkulaisliikemiehet tekivät lahjoituksia erityisesti Åbo Akademin ja Turun Suomalaisen Yliopiston hyväksi.
Mesenaattien toiminta kertoo oman aikansa yhteiskuntavastuusta: liiketoiminnassa hankittujen pääomien haluttiin hyödyttävän koko yhteisöä. Donaattorit halusivat edistää kulttuuria ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen, samalla kun he epäilemättä pönkittivät omaa asemaansa kaupunkiyhteisössä.
Suomessa 1800- ja 1900-luvun vaihde näyttäytyy taitekohtana, jota luonnehti nopea teollistuminen, monenlaisen uuden teknologian käyttöönotto ja vähitellen kiihtyvä yhteiskunnallinen liikehdintä. Vanhojen kauppahuoneiden ja yrittäjäsukujen dynaaminen rooli uuden suurteollisuuden synnyssä ja lopulta pääomien käyttäminen koko kaupunkiyhteisöä hyödyttäviin tarkoituksiin ilmentävät jatkuvuutta jyrkältä murrokselta näyttäneessä kehityksessä.
Jo 1800-luvun lopulla perustetun Urheilupuiston rakennettu ympäristö kehittyi voimakkaasti 1920-luvulta eteenpäin. Tämä liittyi osaltaan Suomen itsenäistymisen jälkeiseen vaiheeseen, jolloin suomalaisurheilijoiden saavuttama kansainvälinen maine nivoutui osaksi kansallisen identiteetin rakennustyötä. Esimerkiksi Urheilupuistoa vuokrannut yhdistys, Turun Urheilun Ystävät, vetosi marraskuun 1924 kirjelmässään kaupugin urheilulautakunnalle juuri Suomen urheilumaineeseen ja sen tunnetuimman edustajan, Paavo Nurmen, turkulaisuuteen, kun se kannusti kaupunkia Urheilupuiston kehittämiseen.
Keväällä 1932 valmistunut katsomorakennus oli käytössä aina 1980-luvulle saakka. Turun kaupunginmuseo/ Turun Sanomat/ Finna.
Eräs Urheilupuiston näkyvimmistä kehityshankkeista oli alakentän paviljongin korvaaminen uudella puisella katsomolla. Nykyisen Paavo Nurmen stadionin kohdalla sijainneen katsomon rakentaminen käynnistyi syksyllä 1931, pian sen jälkeen kun läheinen yläkenttä oli saanut oman katsomosuojansa. Mainekysymysten ohella hankkeeseen liittyi myös tavoitteita. Muun muassa Turun Sanomat kirjoitti, että katsomon myötä ”ei yleisön kilpailujen aikana tarvitse enää olla riippuvainen sääolosuhteista ja sateen pelko ei ole enää ole aiheena poisjäämiseen kilpailuja katsomasta”. Ylipäänsä Urheilupuistossa perittiin pääsymaksuja aina 1940-luvulle saakka, jolloin kaupunki otti sen hallintaansa.
Uuden katsomon harjannostajaisia vietettiin helmikuussa 1932. Toukokuun alussa lehdistö mainosti katsomon vihkiäisiä, joiden yhteydessä puhuttiin jopa ”Suomen ensimmäisestä stadionista”. Stadion-käsite ei yleisesti ottaen ollut kovinkaan vakiintunut, eikä väite ollut täysin kiistaton. Myöhemmin samana syksynä lehdistössä käytettiin samaa titteliä puhuttaessa Tampereen Ratinaan suunnitellusta rakennuksesta. Yleisimmin sama kunnia lankesi aikalaiskeskustelussa Helsingin Olympiastadionille, joka avautui yleisölle 1930-luvun lopussa.
Selvää oli kuitenkin se, että arkkitehti Albert Richardtsonin suunnittelema katettu katsomo Urheilupuiston alakentällä herätti ylpeyttä kaupunkilaisissa. Kymmenestä penkkirivistä muodostunut, 103 metriä pitkä katsomo tarjosi istumapaikkoja noin 1 600:lle katsojalle. Lisäksi penkkirivien yläpuolella katsojia palveli lasi-ikkunainen ravintolaparveke tarjoilusaleineen. Rakennukseen mahdutettiin myös joukko muita toimintoja, esimerkiksi radiokoppi ja kahdeksan tilavaa pukuhuonetta.
Katsomo vihittiin käyttöön helluntaina. Avajaispuheiden ja Porin Rykmentin soittokunnan esitysten ohella ohjelmaan kuului voimisteluesityksiä, yleisurheilua sekä miesten ja naisten lyhyitä jalkapallo-otteluita. Tapahtumaa todisti noin 2 000 ihmistä ja sitä pidettiin laajalti onnistuneena. Juhlan keskellä kielteisempää huomiota sai osakseen katsomon edustalla sijainneen kentän huono kunto, joka näyttäytyi Urheilupuiston ”kauneuden keskellä ikävänä silmätikkuna”. Sen kunnostamiseen ryhdyttiin hyvin pian ja jo seuraavana keväänä sen paikalle kylvettiin ruohokenttää.
Joonas Kananen
Lähteet
Turun kaupunginarkisto, Urheilulautakunnan pöytäkirjat 1922-1933.
Turun Sanomat, 19.8.1931, nro 220, 1.
Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.
Suomen postimerkkien kuva-aiheena oli vuodesta 1856 vuosikymmenten ajan vaakunaleijona erilaisin kehyksin ja koristein ympäröitynä. Vasta 1920-luvun loppupuolella ilmestyivät ensimmäiset juhlamerkit, itsenäisyyden kymmenvuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1927 ja ensimmäisen postimerkkinäyttelyn johdosta vuonna 1928. Jälkimmäinen toteutettiin lisäpainamalla eli se ei muilta osin eronnut käytössä olleita yleismerkeistä. Vaakunaleijona oli aiheena myös itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä.
Turun kaupungin 700-vuotisjuhlan lähestyessä kaupungin filatelistien keskuudessa syntyi ajatus juhlavuoden ikuistamisesta postimerkkeihin. Joulukuun alussa 1928 Turun Sanomia lähestyi ”muuan kaupunkilaisemme, innokas filatelisti” ja ehdotti juhlapostimerkkien liikkeelle laskemista kaupungin juhlavuonna. Lehdelle hän perusteli asiaa sillä, että juhlatilaisuudet, niin arvokkaita kuin ne ovatkin, kestävät vain hetken ja unohtuvat pian. Sitä vastoin postimerkkeihin ikuistettuna juhla ”jäisi maailman historiallisiin tapauksiin, jotka esiintyisiwät paitsi merkkeilijöillä, myös yleisissä kansainvälisissä postimerkkinäyttelyissä ja niin tekisiwät hyvän palweluksen Suomen tunnetuksi tekemiselle”. Lehden haastattelemat kolme turkulaista filatelistia pitivät ehdotusta sopivana ja merkkien julkaisemista toivottavana.
Turun Postimerkkeilijäin Yhdistyksessä innostuttiin juhlamerkkiajatuksesta siinä määrin, että se asetti komitean laatimaan ehdotuksen juhlapostimerkkien julkaisemisesta. Komitea työskenteli ripeästi ja sai ehdotuksensa valmiiksi tammikuun puolivälissä 1929. Ehdotukseen sisältyi suunnitelma neljästä juhlapostimerkistä, joiden aiheina olisivat kellertävän viheriäisessä 50 pennin merkissä Turun keskiaikainen satama, tumman sinipunertavassa yhden markan merkissä tuomiokirkon ulkokuva, ruosteenkeltaisessa puolentoista markan merkissä tuomiokirkon sisäkuva sekä tummassa teräksensinisessä kahden markan merkissä Turun linnan ulkokuva. Ehdotustaan postimerkkeilijät perustelivat Turun asemalla maan vanhimpana kaupunkina, ”jossa maamme arvokkaimmat kulttuurimuistot sijaitsevat”. Komitea muistutti myös, että postimerkki on ”mitä tehokkain väline maan ja kansan tunnetuksi tekemiseksi ympäri maailmaa, niin pitkälle kuin postiyhteys ulottuu”.
Juhlapostimerkit olivat jo ennen postimerkkeilijäin ehdotuksen valmistumista esillä Turun kaupungin 700-vuotisjuhlakomitean aloittaessa työnsä tammikuun alussa 1929. Postimerkkeilijäin ehdotuksen saavuttua muutamaa viikkoa myöhemmin juhlakomitean kansliaan kaupunki laati valtioneuvostolle osoitetun esityksen juhlapostimerkkien julkaisemisesta. Sen toimitti eteenpäin yleisten töiden ja kulkulaitosten ministeriölle Turun ja Porin läänin maaherra Ilmari Helenius (1879–1944), joka oli myös ollut laatimassa postimerkkeilijäin komitean ehdotusta juhlamerkeistä.
Valtionhallinnon käsitellessä juhlapostimerkkianomusta turkulaiset lehdet seurasivat asian etenemistä tiiviisti. Turkulaisten taiteilijoiden osallistumista postimerkkiluonnosten tekoon odotettiin, mutta anomuksessaan Turun kaupunki oli toivonut yleisten töiden ja kulkulaitosten ministeriön huolehtivan merkkien valmistamisesta, joten merkkien suunnittelutyö eteni helsinkiläisin voimin.
Maaliskuussa 1929 valtioneuvosto määräsi, että ”Turun kaupungin 700-vuotisjuhlan johdosta on postiliikenteessä otettava käytäntöön kolmea eri lajia olevia juhlapostimerkkejä, joiden kuva-aiheet ovat Turun kaupungista, nimittäin 1 markan, 1 markan 50 pennin ja 2 markan”. Merkit laskettiin liikenteeseen kesäkuun ensimmäisenä päivänä ja niitä voitiin käyttää postiliikenteessä vuoden loppuun asti. Kutakin merkkiä painettiin miljoona kappaletta.
Valtioneuvosto päätti Turun juhlapostimerkkien julkaisemisesta 21.3.1929 ja jo seuraavana päivänä Uusi Aura julkaisi valokuvia tulevista postimerkeistä. Merkit suunnitteli Suomen Pankin Setelipainon piirtäjänä toiminut taiteilija Signe Hammarsten-Jansson (1882–1970). Ne olivat paitsi ensimmäiset Turkua kuvanneet postimerkit, myös Hammarsten-Janssonin pitkällä postimerkkisuunnittelijan uralla ensimmäiset julkaisuun edenneet merkit. Turkulaisfilatelistien alkujaan ehdottamien neljän merkin sijasta posti toteutti kolmen juhlamerkin sarjan. Yhden markan merkin kuva-aiheeksi tuli satamasta juuri lähtenyt höyrylaiva Bore, jonka taustalla häämöttää Turun linna. Kahden markan merkkiin taiteilija kuvasi linnan lähempää ja puolentoista markan merkin aiheena oli tuomiokirkko.
Esittelijäneuvos K. R. Salovius vahvisti allekirjoituksellaan Signe Hammarsten-Janssonin tekemät juhlapostimerkkien luonnokset valtioneuvoston hyväksymiksi 21.3.1929. Todennäköisesti Uuden Auran seuraavana päivänä julkaisemat valokuvat tulevista postimerkeistä oli otettu näistä luonnoksista. Kuvalähde: Postimuseon postimerkkikokoelmat.
Juhlapostimerkit saivat vaihtelevan vastaanoton. Heinäkuussa Turun Sanomat moitiskeli turkulaisia siitä, että he ostavat lähetyksiinsä mieluummin leijonamerkkejä kuin oman kotikaupunkinsa juhlamerkkejä, mutta kuukauden päästä kerrottiin nimellisarvoltaan kahden pienimmän merkin tulleen jo loppuun myydyiksi. Filatelistit olivat tyytymättömiä merkkien laatuun, erityisesti paperiin ja painojälkeen. Ihastuneimman mielipiteen ilmaisi Uudessa Aurassa kirjoittanut nimimerkki ”Nuori nainen”, jonka mukaan leijonamerkit olivat kyllä kuivan asiallisia, ”mutta että uusi merkki on silmissäni kauniimpi, tunnelmallisempi, sitä en voi salata”. Häntä juhlamerkit olivat innostaneet kirjoittamaan aiempaa ahkerammin: ”Kun on kaunis postimerkki, näkee vaivan kirjoittaa kirjeen, että saisi sen liimata kirjeensä oikeaan yläkulmaan vieraiden ihailtavaksi.”
Mikko Kylliäinen
Lähteet
LaPe 2021 – Erikoispostimerkkiluettelo nro 83. Naantali, Suomen Filateliapalvelu Oy.
Turkulaisen korkeakoulutuksen vuosisatainen henkilökaanon nimistä Pehr Kalm ja Henrik Gabriel Porthan aina V. A. Koskenniemeen on tieteellisen merkityksensä ja historiallisen merkittävyytensä kannalta poikkeuksellinen Suomessa. Osaltaan tähän kaanoniin piirtyy syvään uurretuin kirjaimin myös yksi tunnetuimmista Turun yliopiston ikuisopiskelijoista – Ewert Kupiainen.
Monen nykyisen tai entisen yliopistolaisen edelleenkin tuntema Ewert (jossain yhteyksissä myös Evert) pulpahtelee esiin aika ajoin. Ensimmäiset tarinat Kupiaisesta kertovat hänen kirjoittautuneen yliopistoon vuonna 1955. Vanha legenda kertoo, että opiskelijat keksivät fiktiivisen hahmon, jonka nimissä kävivät tenteissä ja jättivät harjoitustehtäviä.
Vuonna 1962 Kupiaisen nimeä kantanut hahmo esiintyi Turun kaupungin viranomaisia ruotivassa opiskelijanäytelmässä vastauksena kaupungin kiellolle, ettei vuosijuhlia voi järjestää Turun linnassa. Näytellyn oikeudenkäynnin seurauksena kaksi ”tuomittua” (nukkea) ripustettiin linnapihalla hirsipuuhun. Vuonna 1968, osana Varsinais-Suomalaisen osakunnan 50-vuotisjuhlaviikkoa, ”Turun yliopiston tunnetuimmalle opiskelijalle” Evert Kupiaiselle pyrittiin saamaan asunto kaupunginteatterin viereiseen kivilouhokseen.
Kuvakaappaus Turun yliopiston matematiikan oppiaineen vanhasta pro gradu -tutkielman mallipohjasta.
Kupiainen onkin ollut opiskelijoita alleen kokoava nimimerkki, jonka nimellä on kirjoitettu Turun ylioppilaslehteen jo 1950-luvulla ja vielä aivan 2000-luvullakin. Myös oppiaineiden kahvihuoneiden työlistoihin ja opiskelijatapahtumien osallistujalistoihin nimi on ilmestynyt tasaiseen tahtiin. Myös allekirjoittanut myöntää tehneensä tämän kerran jos toisenkin.
Kerrotaan myös, että Turun yliopiston Kevon tutkimusaseman vihkiäisten, joihin myös Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen osallistui, vieraskirjasta Kupiaisen nimi löytyy 27. sijalta. Löytyypä nimi myös 2000-luvun alussa ilmestyneistä Turun Yliopiston Ylioppilaskunnan Kuoron musiikkilevyistä kuorolaisten listalta.
Kupiaista muistetaan myös opiskelijakulttuurissa. Matematiikan ja fysiikan ainejärjestön Deltan sitsilaulujen listasta löytyy kappaleen ”Balladi Rosvo-Roopesta” (1931) säveleen sanoitettu ”Ewert Kupiainen”. Laulu kertoo erikoisen tarinan naisiin ja alkoholiin menevästä opiskelijasta, jonka oppimismenestyksessä ei ollut kehuttavaa: ”Ain’ tenteissä hän kävi tavoitteenaan ykkönen, mut tentin jälkeen tuotiin hälle pöytään kolmonen.”
Yliopiston sisäisessä verkossa Ewert Kupiainen toisinaan esiintyy edelleen samaan tapaan kuin viranomaismallien esimerkkipseudonyymit (”Erkki Esimerkki”, ”Minna Mallikas” jne.) esimerkkiopiskelijana tutkielma-asiakirjojen mallikappaleiden nimirivillä. Nimi esiintyy erityisesti luonnontieteellisen tiedekunnan oppiaineissa.
Uutista tietokoneesta oli osattu odottaa, kun turkulainen sanomalehti helmikuussa 1960 otsikoi, että ”Turun yliopistoille lahjoitettu Wegematic 1000” saataisiin käyttöön saman vuoden syksyllä. Kaivattu tietokone, jota hiljattain oli kutsuttu matematiikkakoneeksi ja sähköaivoksi, oli useimmille ennennäkemätön ja tärkeä teknisen edistyksen askel. Koneisto myös täytti ison huoneen.
Vaikuttava tietokone oheislaitteineen esiteltiin lehdissä mieluusti valokuvin. Wegematicin kanssa vuonna 1961 kuvattu Kalervo V. Laurikainen oli nimitetty ydinfysiikan professoriksi Helsingin yliopistoon vuonna 1960. Kuva: Turun yliopiston digipalvelut / Wikipedia.
Opetus tietokoneen käyttöä varten oli aloitettu jo aiemmin. Sitä järjesti tietokoneen hankkimista varten perustettu Turun matematiikkakoneyhdistys. Ohjelmoinnin saloja selvensi erityisesti FM Olli Varho, parhaillaan Helsingissä ESKO-tietokonetta rakentaneen Matematiikkakonekomitean matemaatikko ja Turun yliopiston kasvatti, joka eteni sittemmin Suomen IBM:n toimitusjohtajaksi. Varhon opettajiin kuului fysiikan apulaisprofessori Kalervo V. Laurikainen. Hän vaikutti merkittävästi tietokonehankkeen taustalla.
Tietokoneen vastaanotto ja käyttö oli poikkeuksellinen ponnistus, joka sai aikaan monenlaista yhteistyötä. Siihen osallistuivat niin Turun kaksi yliopistoa kuin useita yrityksiä. Turun yliopisto ja Stiftelsen för Åbo Akademi perustavat yhteisen säätiön, jonka hoitoon otettiin ruotsalaisen Wenner-Grenin säätiön lahjoittama ”elektroninen tietojenkäsittelykone” oheislaitteineen.
Ehkä hieman yllättäen Turun ensimmäinen tietokone on säilytetty. Viime vuodesta (2025) alkaen Wegematic 1000 on esillä yliopistonmäellä. Sitä voi ihailla Turun yliopiston luonnontieteiden talo Agoran alakerrassa eli kellarikerroksessa rakennuksen Vesilinnantien suunnan portaikossa. Kuva: Petri Paju.
Turun alueen suuremmat yritykset olivat varsin kiinnostuneita tietokoneesta, jota pääsi opiskelemaan ilmaiseksi ja käyttämään suhteellisen halvalla konetta varten perustetussa Turun laskukeskuksessa. Yhden uutisjutun mukaan Wegematicilla oli pian ehditty tekemään laskelmia Crichton-Vulcanille eli myöhemmälle Wärtsilän Turun telakalle. Laskentakeskuksen kursseille puolestaan tulvi osanottajia. Syyskauden 1960 aloitusluennolle ilmaantui 200 henkeä. Seuraavana vuonna 1961 koulutettiin myös erikseen yritysten henkilöstöä.
Alusta alkaen tietokoneeseen saattoi ilmeisesti tutustua pelaamalla. Seikka on jäänyt huomaamatta aiemmassa tutkimuksessa, sillä pelikokemuksista säilyi niukasti tietoa. Professori Kalervo Laurikainen paljasti kuitenkin Åbo Underrättelserin toimittajalle, että hän oli pelannut Wegematicin kanssa tulitikkupeliä (tändsticksspelet) eli todennäköisesti jotakin Nim-pelin tapaista tikunvetoa. Mainitussa versiossa viimeisen tikun saaja voittaa. Hän oli kuulemma hävinnyt koneelle joka kerta. Todennäköisesti peli ei ollut turkulaista tekoa, vaan Turkuun tuotiin Wegematicin mukana ensimmäinen tietokonepeli tai useampi peli.
Turun yliopistoille lahjoitettu Wegematic 1000 syksyllä käyttöön. Turun Sanomat, 7.2.1960, s. 3, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3284271?page=3
Oman: Matematikmaskinen i Åbo beräknar fartygs stabilitet. Åbo Underrättelser, 21.12.1960, s. 6, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2678709?page=6
Paju, Petri. ”Huvia hyödyn avuksi jo 1950-luvulla. Nim-pelin rakentaminen ja käyttö Suomessa.” Wider Screen. No 2–3/2003. (https://widerscreen.fi/2003/2-3/)
Torstai-iltana 4. tammikuuta vuonna 1900 Turun Puutarhakatu 8:ssä järjestetyssä tilaisuudessa oli käytössä uusinta huipputeknologiaa. Yleisöä viihdytettiin esittämällä taikalyhdyllä kuvia eteläisen Afrikan Transvaalista.
Sähköllä toimiva taikalyhty 1900-luvun alusta. Kuvat lasilevyllä liu’utettiin objektiivin ja rungon välissä näkyvään rakoon. Kuva: CC BY-NC-ND 4.0: Tiedemuseo Liekki.
Kristillisen siveellisen raittiusseuran tiloissa järjestetty luentotilaisuus oli osa uutta Suomeen saapunutta trendiä, jossa niin sanotulla taikalyhdyllä, tai laterna magicalla, voitiin heijastaa kuvia. Seinälle parin metrin kokoisiksi heijastetut kuvat tarjosivat yleisölle uudenlaisen tavan omaksua erilaisissa iltamissa pidettyjen luentojen aiheita. Kyseessä oli siis varhainen diaprojektori. 1900-luvun taitteessa monissa sanomalehtiuutisissa kerrottiin, kuinka hyvin tällaiset seinälle ”kuin taiotut” kuvat viihdyttivät luentovieraita.
Taikalyhtyjen saapuminen Suomeen otti aikansa. Itse teknologiaa, jolla lasille maalattuja kuvia voitiin heijastaa lampun ja linssien avulla seinälle, kehitettiin Keski-Euroopassa jo 1600-luvulla. Taikalyhtyjen suosio spektaakkelina kasvoi keski-Euroopassa erityisesti 1800-luvun puolessa välissä, kun taikalyhtyihin käytettäville lasilevyille saatiin painettua valokuvia. Näin esimerkiksi eri maita, rakennuksia tai maisemia käsitteleviä luentoja voitiin kuvittaa aiempaa tarkemmilla ja hienommilla taikalyhtykuvilla. Heijastettujen kuvien esittämisestä muodostui oma viihdemuotonsa. Taikalyhtyluentojen kulta-aikana 1870-luvulta 1910-luvulle taikalyhtykuvien ja niitä varten kirjoitettujen valmiiden luentotekstien myymiseksi kehittyi laajoja verkostoja, jotka ulottuivat Euroopasta Amerikkaan ja aina Australiaan asti. Tuona aikana teknologia levisi myös Suomeen.
Varhaisia taikalyhtyjen omaksujia Suomessa 1800-luvun lopussa olivat suomalaisen sirkuksen pioneerit Westerlundin veljekset. Heidän esityksissään taikalyhdyillä kuvitettiin muun muassa satuja. Pian myös yhdistykset kuten Raittiuden ystävät ja Kansanvalistusseura rupesivat laatimaan omia taikalyhtyluentojaan osana raittiustyötänsä ja suomalaisen kansan sivistämistä.
Turun Puutarhakadulla järjestetyn Transvaal-aiheisen taikalyhtyluennon taustalla oli Uusi Aura -lehden päätoimittaja Juho Heikki Kala. Eräät ”länsisuomalaiset ylioppilaat” olivat löytäneet Kansanvalistusseuran ilmaiseksi lainaamista taikalyhtyluennoista kyseisen kuvasarjan ja ilmeisesti englanninkielisen kuvasarjaan kuuluneen luentovihon. Ylioppilaat olivat pyytäneet J. H. Kalaa kääntämään luennon suomeksi, minkä jälkeen Kala itse esitti luentoa Kristillisen raittiusseuran tilaisuuksissa. Luento sai turkulaisissa sanomalehdissä kiitosta siitä, että se ”kuwaa sikäläisiä kaupunkeja, näköaloja ja kansantyyppejä. Tällaisten kuwain awulla selwenee esitys, josta siten myöskin paljoa kauemmin säilyy muistissa”. Tämän tarkempaa tietoa luennon varsinaisesta sisällöstä ei ole säilynyt.
Vaikka niin Turussa kuin ympäri Eurooppaa esitetyistä taikalyhtyluennoista usein korostettiin niiden viihdyttävyyttä, aina yleisö ei kuitenkaan jaksanut kuvista kiinnostua. Tammikuussa 1900 Heinolassa pidetyissä iltamissa esitetystä taikalyhtyluennosta uutisoitiin, että yleisöstä oli kuulunut kommentti: ”Kuwista me wiisi; joka tanssii, niin se tanssii ja joka ei tanssi se lähtee kotiaan.”
Turun Kirjailijat – Åbo Författare -yhdistys järjesti syyskuun lopussa 1962 runoseminaarin, jolla on mittava jälkimaine. Tapahtuma pidettiin turkulaisen raittiusyhdistys Taimi II:n tiloissa. Monesti muistetaan kutsuttuihin alustajiin kuuluneen runoilija Pentti Saarikosken juopuneet välihuudot ja keskustelut. Erään version mukaan runoilija päätyi myöhemmin turkulaisessa hotellihuoneessa laukaisemaan mukana kuljettamansa käsiaseen.
Varsinaista puheenvuoroaan otsikolla ”60-luvun runoilijan ohjelmani” Saarikoski ei suostunut tai pystynyt pitämään. Sitäkin enemmän kuultiin muita kulttuurivaikuttajia. Alustajina olivat muun muassa filosofian tohtori, runoilija Osmo Hormia ja kirjailija Arvo Salo. Seminaarin annista ja keskusteluista on mahdollista saada hyvä käsitys, sillä magnetofoni tallensi kaiken. Armo Hormian ja Aiju von Schönemanin Kustannusliike Tajo julkaisi jo vuonna 1963 satasivuisen koostekirjasen Runoseminaari 29-30.9.1962. Alaotsikkona seisoi ”60-luvun runouden merkeissä”.
Tajo oli psykiatrian lääkäri Armo Hormian perustama laaja-alainen pienkustantamo, joka toimi Turussa.
Kiinnostavasti seminaarin puheenvuoroissa läikehtivät taiteen kentän muutoksen enteet. Osmo Hormia kurkisti tulevaan otsikolla ”60-luvun runous, mitä se on oleva”:
”Kuusikymmentäluvun kuluessa ja vallankin sen loppua kohti saamme tietenkin yllättyä ilmiöistä, joiden edellytyksetkin syntyvät vasta nyt elettävän hetken jälkeen, tai joiden olemassa olevia edellytyksiä emme kykene mitenkään näkemään. Mutta on selvää, että juuri nytkin elämme keskellä muuttumista. Ympärillämme täytyy olla olemassa ja havaittavissakin vaikutusvoimaisia tendenssejä, jotka jo jonkin aikaa ovat olleet vahvistumaan päin, mutta jotka eivät vielä ole johtaneet tärkeiltä tuntuviin seuraamuksiin.”
Turun undergroundista kirjoittaneiden Matti Komulaisen ja Petri Leppäsen havainnoissa runoseminaari näyttäytyy peräti suomalaisen kulttuurin käännekohtana. Heidän mukaansa tapahtumassa oirehti kirjallisuuden yhteiskunnallistuminen ja sosiologinen maailmankatsomus, jonka mukaisesti yhteiskunnan ongelmat olivat ratkaistavissa asioihin aktiivisesti vaikuttamalla.
Nopeasti edennyt sosiaalinen rakennemuutos tuli määrittämään vuosikymmentä, mutta sitä tekivät myös protesti ja sukupolvikapina. Uutta runoutta syntyi, ja siitä tehtiin myös laulettua, kuten Arvo Salo omassa runoseminaarin alustuksessaan kaipaili.
Paavo Oinonen
Lähteet:
Armo Hormia et al.: Runoseminaari 29-30.9.1962. 60-luvun runouden merkeissä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.
Matti Komulainen ja Petri Leppänen: U:n aurinko nousi lännestä. Turun undergroundin historia. Sammakko, Turku 2009.
Englantilaiset teollisuustyöntekijät toivat jalkapallon Turkuun 1800-luvun lopussa, ja aluksi sitä pelattiin Kupittaan puistossa. Seuraavina vuosikymmeninä lajin kehitystä hankaloittivat kuitenkin olosuhdeongelmat, erityisesti asianmukaisen ruohokentän puute.
Elokuussa 1927 Uusi Aura -lehti totesi yksiselitteisesti, että ruohokenttä oli “jalkapalloilun kehittymisen ehto” kaupungissa. Sama kirjoitus esitteli suunnitelmia, joiden mukaan ruohokenttä rakennettaisi Urheilupuistoon, Neitsytpolun puolelle valmistuvalle yläkentälle. Suunnitelman toteutuminen edellytti mittavia, Urheilupuiston luonnonympäristöön kohdistuneita toimenpiteitä, muun muassa kallioiden louhimista ja kentän paikalla sijainneen lammikon täyttämistä. Ajatus kansainväliset mitat täyttävän ruohokentän rakentamisesta Yläkentälle kypsyi seuraavaan kesään mennessä ja kentällä tehtiiin tasaustöitä jo heinäkuussa 1928.
Kaupungin muutoin vilkas rakennustoiminta tuki osaltaan ruohokentän valmistumista, sillä paikalle saatiin ilmaista täytemaata esimerkiksi Yliopiston- ja Kristiinankatujen kulmauksen rakennustyömaalta. Ruoho kylvettiin kentälle loppukeväästä 1930, minkä yhteydessä Turun Sanomat toi esiin sen, etteivät luonnonolosuhteiden vaikutukset rajoittuneet yksinomaan kentän rakennusvaiheeseen. Samalla kun korkealle paikalle sijoitettu kenttä kuivui jo varhain keväällä, sen alttius tuulille saattoi osaltaan vaikeuttaa jalkapallon pelaamista.
Urheilupuiston yläkentän avajaisottelussa kohtasivat TPS ja IFK. Turun Sanomat, 28.8.1930.
Tuulesta ei kuitenkaan ollut haittaa elokuussa 1930, kun Turun Urheilupuiston yläkenttä, joka oli Suomen kolmas jalkapallolle tarkoitettu ruohokenttä, otettiin käyttöön. Sen avausottelua, jossa kohtasivat Turun Palloseura ja Idrottsföreningen Kamraterna i Åbo, seurasi noin 800 katsojaa. Vaikka pelaajien kokemukset kentän pehmeydestä huomioitiin ottelua koskeneessa uutisoinnissa, nähtiin yläkentän käyttöönotto merkittävänä edistysaskeleena Turun jalkapallolle. Ruohokentän uskottiin palvelevan erityisesti nuoria pelaajia, joiden “pallonkäsittely itsestään muodostuu pehmeämmäksi ja vaivattomammaksi kuin kovalla kentällä”. Kun kentän laidalle valmistui vielä vuotta myöhemmin noin 700 hengen katettu katsomo, oli kaupungin jalkapallo saanut täysin uuden näyttämön.
Modernin jalkapallon syntysijana pidetty Englanti merkitsi keskeistä viittauskohdetta lajista ja sen olosuhteista käydyssä keskustelussa. Eräänä esimerkkinä tästä Hugo Lahtinen totesi urheilurakentamista Suomessa ohjanneessa teoksessaan Urheilukenttä ja -välineet (1930), että “Englannissa rakennetaan usein rinnan kaksi jalkapallokenttää, joita aina vuoroin käytetään, toisen ollessa rauhoitettuna”. Turussa tämä tuli mahdolliseksi 1930-luvun puolenvälin jälkeen, kun Kupittaalle valmistui kaksi ruohokenttää. Tästä alueesta muodostui sittemmin turkulaisen jalkapallon keskus, jossa pelattiin myös vuoden 1952 olympialaisten otteluita.
Joonas Kananen
Lähteet:
Uusi Aura, 30.8.1927, nro 233, s.5.
Uusi Aura, 26.7.1928, nro 202, s.1.
Rauno Lahtinen & Hannu Laaksonen. Kävely puistojen Turussa. Turkuseura. 2008.
Turunmaa, 5.8.1928, nro 180, s. 3.
Turun Sanomat, 12.5.1930, nro 126, 1.
Turun Sanomat, 28.8.1930, nro 230, s. 4.
Uusi Aura, 28.8.1930, nro 231, s. 4.
Turunmaa, 6.8.1931, nro 177, s. 3.
Hugo Lahtinen. Urheilukenttä ja -välineet. Urheiluopisto. 1930.
