Aihearkisto: 1900-luku

1900-luku

Turkulaiset kitkemässä liikalihavuutta

Kommentoi

Turun Akatemiatalon juhlasali täyttyi ääriään myöten maanantai-iltana joulukuussa 1957. Paikalle oli saapunut suuri joukko ihmisiä, kansalaisia ja lehdistöä, kuulemaan esitelmää liikalihavuudesta ja sen ehkäisemisestä.

Tapahtuman järjesti 1950 perustettu Lihavuuden Vastustamisyhdistys, joka oli kutsunut puhujaksi arvovaltaisen vieraan Norjasta: ylilääkäri ja dosentti Gerhart Larsenin. Hän korosti, ettei laihtumiseen ollut oikotietä: ratkaisu löytyi ruokavalion suunnittelusta, liikunnasta ja siitä, että energiaa kulutettiin enemmän kuin sitä saatiin ravinnosta. Hän selitti myös miesten ja naisten lihavuuden syitä aikakaudelle tyypillisten sukupuolikäsitysten kautta. Miesten ongelmana pidettiin liiallista syömistä, naisten puolestaan tunnesyömistä.

Henkilövaaka. Lahden Vaaka Oy, valmistaja 1950–1959. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Esitelmän yhteydessä yhdistys esitteli suunnitelmat laihdutuskursseista, joita ryhdyttiin järjestämään eri puolilla Suomea. Turun ensimmäinen, seitsemän kuukautta kestänyt kurssi alkoi maaliskuussa 1958, ja se oli suunnattu yksinomaan naisille. Ratkaisua perusteltiin sillä, että naisia pidettiin miehiä useammin ylipainoisina ja heidän uskottiin kärsivän lihavuudesta enemmän niin terveydellisesti kuin sosiaalisestikin. Kurssille osallistui 56 naista, jotka kokoontuivat viikoittain kuuntelemaan luentoja, punnittaviksi ja saamaan ruokavalio-ohjeita.

Historioitsijoiden Eve Hyrkkään ja Mikko Myllykankaan mukaan Lihavuuden Vastustamisyhdistys oli Suomessa edelläkävijä siinä, että se alkoi pitää lihavuutta esteettisen ongelman sijaan kansanterveydellisenä kysymyksenä. Mallia laihdutuskursseihin haettiin erityisesti Yhdysvalloista.

Turun kurssi sai runsaasti myönteistä julkisuutta. Osallistujien keskimääräinen painonpudotus ylitti tavoitteet, ja keväällä 1958 Turun Sanomat raportoi heidän laihtuneen yhteensä jo yli 400 kiloa eli ”50 komean joulukinkun verran”.

Yrjö Similä. Kuvaaja Nyblin, 1940–1959. Museovirasto. CC BY 4.0.

”Olkaa kestäviä tytöt, älkää antako periksi. Liikalihavuus ei enää hymyilytä ketään, vaan se käsitetään sairaudeksi”, kannusti yhdistyksen johtaja ja, kuten nykyään sanottaisiin, kokemusasiantuntija Yrjö Similä, vieraillessaan Turun laihdutuskurssilla. Similä oli itse laihtunut aiemmin kolmisenkymmentä kiloa ja kampanjoi voimakkaasti lihavuuden haittoja vastaan. Turun laihdutusryhmästä oli tullut hänen varsinainen silmäteränsä, jonka saavutuksia hän seurasi aktiivisesti.

Kurssin päättyessä painoa oli pudotettu yli 500 kiloa, ja jokainen osallistuja oli laihtunut vähintään 10 kiloa. Lehtijutuissa korostettiin hyvää ryhmähenkeä, osallistujien muuttunutta olemusta sekä sitä, että monet pystyivät jälleen harrastamaan liikuntaa ja muita arjen askareita. Similä ylisti turkulaisnaisia edelläkävijöiksi.

Turun onnistumisen jälkeen yhdistys perusti kaupunkiin uusia laihdutusryhmiä ja myöhemmin myös sekaryhmän, jossa oli mukana muutamia miehiä. Kurssit nähtiin ennen kaikkea terveyden edistämisen välineinä, vaikka osallistujille tarjottiin myös ryhti- ja kauneudenhoitoon liittyvää neuvontaa.

Kuten laihdutuskurssien uutisoinnista voidaan havaita ja kuten useat tutkijat ovat todenneet, lihavuuteen liittyvä keskustelu on ollut vahvasti sukupuolittunutta niin nykyisyydessä kuin menneisyydessäkin. Hyrkkään ja Myllykankaan mukaan laihdutuskurssit olivat merkittävä osa lihavuuden medikalisoitumista Suomessa. Niiden myötä lihavuus alettiin ymmärtää sairautena, jonka ehkäiseminen ja hoitaminen olivat kansanterveydellisiä tavoitteita. Samalla ihanne solakasta ruumiista alkoi kytkeytyä yhä vahvemmin itsehillintään, vastuullisuuteen ja hyvään kansalaisuuteen. Yhdistyksen vaikutusvalta hiipui vasta 1970-luvulla Painonvartijoiden saapuessa Suomeen, mutta sen käynnistämä muutos tavassa ymmärtää lihavuutta jäi pysyväksi.

Satu Sorvali

Lähteet:

Turun Sanomat: 2.12.1957, 3.12.1957, 19.2.1958, 20.2.1958, 27.4.1958, 30.5.1958, 28.8.1958, 27.9.1958, 28.11.1958, 1.3.1959, 6.3.1959, 25.4.1959, 13.9.1959, 10.10.1959, 17.12.1959.

Turun Päivälehti: 10.10.1959.

Eve-Riina Hyrkäs & Mikko Myllykangas (2024) War on fat in postwar Finland: A history of fat-shaming, Fat Studies, 13:1, 36-48, DOI: 10.1080/21604851.2023.2268326

1900-luku

Retkellä Pansiossa

Kommentoi

Pansion alue Pahaniemestä Raisionsalmelle liitettiin Turkuun vuonna 1931. Osaksi Turkua tuli myös vehreä Koivuluodon niemi, jolla Artukaisten kartanon lehmät vielä kesäisin laidunsivat. Koulujen lupa-aikaan niemellä oli retkeillyt jo vuodesta 1926 Raittiusyhdistys Toivo II:n järjestämien kesäleirien osanottajia. Leireillä varttunut nuoriso kiintyi tuuliseen luotoon ja sen luonnon tarjoamiin seikkailuihin.

Kesällä 1935 kahdeksan poikaa oli kerääntynyt niemenkärkeen. Nyt heillä oli mukanaan partiolaki, jonka tarkastelun tuloksena joukko päätti perustaa uuden lippukunnan, Toivon Eränkävijät. Koivuluoto oli lippukunnan alkuvuosina yksi toiminnan kiintopisteistä. “Kiriksi” ristityllä veneellä suunnattiin tutuille kallioille kerta toisensa jälkeen, rakennettiin tähystystorneja ja urheiluvälineitä, harjoiteltiin partiotaitoja sekä syötiin ja uitiin hyvin. Myös sisarlippukunta Toivon Erätytöt nautti kesäpäivistä niemenkärjellä.

Kartassa on rajattu punaisella Turkuun vuonna 1931 liitetty Pansio. Koivuluoto kuvattuna kallioineen työntyy mereen Valkamanlahden ja Raisionlahden välissä. Lähde: Vanhatkartat.fi -palvelu. https://vanhatkartat.fi/#12.57/60.45272/22.15438?year=1920&scale=20k [haettu 12.6.2026]. 

Vuonna 1939 Pansion rantaviiva siirtyi Puolustusvoimien haltuun laivastoasemaksi ja siviilien liikkuminen alueella kiellettiin. Kallioon koverrettavien räjähdevarastojen räjäytystöiden vuoksi myös Koivuluotoon tuli pääsykielto, ja partiolaiset joutuivat siirtämään retkensä muualle. Sota-aikana toiminta oli muutenkin vaakalaudalla useiden aktiivisten johtajien lähtiessä rintamalle. Vasta normaalitilan palatessa hiljalleen syksyn 1944 kuluessa saivat partiolaiset toivoa tulevaan: laivastosataman kanssa tehdyn erityissopimuksen puitteissa lippukunta saisi palata Koivuluotoon. 

Jäsenlehti Eränuotion vuoden 1945 toinen numero täyttyi menneiden kesäleirin muisteluista.  Lapsuutensa leirejä niemellä viettäneet kokivat kotiinpaluun ja he puhuivat niemestä kuin omanaan. ”Meidän rakas vanha” Koivuluoto oli paikka, jonne “jokainen joka kerran on siellä käynyt, lähtee varmasti vielä uudestaankin kun vain tilaisuus on ja jokainen joka kerran siellä käy, odottaa varmaan käsimättömästi [sic] seuraavaa sunnuntaita päästäkseen uudestaan.”

Koivuluodon väliaikainen menettäminen oli vahvistanut sen merkitysarvoa lippukunnan identiteetille. Koivuluodossa toteutunut leiritoiminta nähtiin ajan kasvatusihanteiden ja etenkin partioaatteen ytimenä: ”Vasta leirin iltanuotiolla, leirileikeissä, leirikeittiön ääressä ja leirin yövartiossa saa hän [poika] oikean partiohengen veriinsä ja hänestä kasvaa oikea partiolainen ja hänestä kasvaa myöskin oikea mies, jolla ei ole peukalo keskellä kämmentä ja joka kykenee omin avuin tulemaa toimeen vaikeissakin olosuhteissa ja jolla on aloitekykyä ja tuntee oman voimansa ja osaa luottaa siihen.”

Eränkävijöitä Koivuluodossa vuonna 1938. Lähde: Nils Grönbergin yksityiskokoelma, Turku.

Perinteen jatkumiseen tartuttiin hanakasti: 1945 kesällä luodolle tehtiin 25 retkeä, 326 osanottajan voimin. Intoon sekoittui kuitenkin myös vaikeita tunteita, sillä kesä Koivuluodossa ei enää tuntunut samalta ilman sodassa kaatuneita lippukuntalaisia. Alkuvuosien huolettomuuden muistelussa oli haikea sävy, vanhat hyvät ajat olivat vääjäämättä takana. Myös uusi käyttölupa tuli tiukemmin ehdoin. Koivuluotoon ei enää ollut asiaa vesiteitse, ja sotasatama-alueen läpi kulkeminen oli tiukasti säänneltyä.

Nuorempien lippukuntalaisten kohdalla katkos perinteessä oli jo tapahtunut. Eränuotion toisessa numerossa keväällä 1947 nuhdeltiin partiolaisia, joiden kuultiin valittaneen Koivuluodossa vieraillun jo tylsistymiseen saakka. Kesäkausi vietettiin jälleen Koivuluodossa, mutta valitukset saattoivat enteillä tulevaa muutosta, sillä jokseenkin lyhyeksi jäi “toippalaisten” ja niemen jälleennäkeminen. Leiritoiminta siirtyi useiden tekijöiden, osin partiolaisten vaihtelunhalunkin, mutta ei vähiten alueella voimistuvan teollisuuden, telakkahankkeiden ja Puolustusvoimien aikaa myöden tiukentuvien liikkumisrajoitusten vuoksi muualle. 

Nykyään Koivuluoto on merivoimien hallussa. Pääsy sinne on evätty, mutta muistitieto kertoo jossain luodolla sijaitsevan muistolaatan siellä perustetulle lippukunnalle. 

Elina Lahdenniemi 

Lähteet:

Eränuotio : Toivo II:n poika- ja tyttöliiton jäsenlehti. 1944-1947. Suomen Partiomuseo, Turku.

Manninen, Markus: Pansio : Rakennushistoriaselvitys. Senaatti-kiinteistöt, Helsinki 2020.

Pansion Koivuluodossa viettävät partiolaiset ihanteellista leirielämää. Uusi Aura 27.7.1937, 1, 6. 

Toivon Eränkävijät ja Toivon Erätytöt. Koivuluodon päivystysohjeet 1.5.1945. 14200:05. Suomen Partiomuseo, Turku.

Turun Eränkävijät, Toivon Erätytöt 50 v. : juhlajulkaisu Toivon Erätyttöjen ja Turun Eränkävijöiden 50-vuotisen partiotaipaleen kunniaksi. Eräkilta, Turku 1985. Suomen Partiomuseo, Turku.

Varnila, Markku: Merellinen Pansio. Laivasto, telakat ja öljysatama. Kaupunginosahistoriikki. 2006, 10–23.

Vilkasta kesätoimintaa Toivo II:n poika- ja tyttöliitossa. Uusi Aura 17.6.1938, 2.

1800-luku, 1900-luku

Åbo Teknici – Turun Teknikot

Kommentoi

Turku on ollut myös seurojen kaupunki, johon ovat jättäneet jälkensä monet jo toimintansa lopettaneet kaupungin asukkaiden yhteenliittymät. Marraskuussa 1892 täällä perustettiin yhdistys nimeltään Åbo Teknici, suomeksi Turun Teknikot. Sen vilkkainta aikaa tulivat olemaan 1800-luvun loppuvuodet ja 1900-luvun alkuvuosikymmenet.

Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja Stigzelius kuvattiin Turun Teknillisen reaalikoulun opettajakollegoidensa kanssa mahdollisesti 1880-luvulla. Takana vasemmalta Johan Jakob Reinberg, Johan Simelius, Karl Johan Wahlström ja Theodor Uschanoff sekä edessä vasemmalta Karl Stenberg, Karl Emil Stigzelius ja Knut Ridderström. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Perustamisen taustalla olivat keskustelut kansallisen insinöörien ja arkkitehtien seuran, 12 vuotta aiemmin aloitetun Tekniska Föreningen i Finlandin paikallistoiminnan kehittämisestä. Åbo Teknicistä muodostettiin kuitenkin haaraosaston sijaan itsenäinen yhdistys, käytännössä toinen yleinen suomalainen insinöörijärjestö.

Monissa maissa insinööriyhdistykset toimivat kasvavien kaupunkien teknisinä neuvonantajina, ja näin tapahtui Turussakin. Varhaisvuosina seurassa käsiteltiin useimmiten kaupungin oleellisia teknisiä kysymyksiä, esimerkiksi palontorjunnan vaihtoehtoja höyryruiskulla ja siltarakenteen valintaa. Seuraa kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki tekniikkaan liittyvä päätöksenteko.

Åbo Teknicin ensimmäinen puheenjohtaja oli insinööri K. E. Stigzelius eli Karl Emil Stigzelius (1837–1907). Hän teki kauaskantoisimman työuransa opettamalla tulevia tekniikan ammattilaisia. Monet varhaisten insinööriseurojen jäsenet toimivat kouluttajina aloillaan. Stigzelius kuului Turussa tunnettuun teollisuus- ja sittemmin insinöörisukuun. Insinööriksi hän opiskeli Tukholman teknillisessä korkeakoulussa. Valmistuttuaan hän työskenteli ensin isänsä, entisen apteekkarin ja Korppoon kartanon omistajan, ostaman John Barkerin puuvillatehtaan teknisenä johtajana. 

Turkulaiselle teollisuudelle suunnittelijoita ja johtajia tuottaneen Teollisuuskoulun ensimmäinen oma rakennus valmistui Turkuun vuonna 1903. Oppilaitoksen ensimmäinen rehtori Karl Emil Stigzelius jäi eläkkeelle samana vuonna. Kuva: Suomen Rautatiemuseon kuvakokoelma.

Paljon pidempään Stigzelius vaikutti 1860-luvun lopusta lähtien Turun Teknillisessä reaalikoulussa (per. 1849) ja sen seuraajassa, lopulta yli kolme vuosikymmentä. Aluksi hän opetti koneenrakennusoppia, kunnes jatkoi kasvatustyötä vuonna 1887 uudistetun Teollisuuskoulun ensimmäisenä rehtorina eläköitymiseensa saakka vuoteen 1903. Samana vuonna Teollisuuskoululle valmistui sen ensimmäinen oma rakennus Sepänkadun ja Luostarinkadun kulmaan.

Vuonna 1894 seura järjesti Teollisuuskoululla taideteollisuusnäyttelyn, jonka näki yli 2000 vierasta. Näytteilleasettajille julkaistiin sanomalehdissä avoin kutsu, ja siihen ilmoittautui miespuolisille järjestäjille ilmeisenä yllätyksenä runsaasti naisia taidokkaine käsitöineen. Naisista moni myös palkittiin, kuten ”neiti Wawa Armfelt, kuwanpiirroksista nahkaan”.

Yhteiskunnan muuttuessa vahvasti ruotsinkielinen Åbo Teknici kohtasi haasteita etenkin 1920-luvulta lähtien, ja kaupunkiin perustettiin muita tekniikan alan yhdistyksiä, jotka vastasivat paremmin kaksikielisen, mutta suomenkielistyvän insinöörikunnan tarpeisiin. Turun Teknikoiden toiminta hiljeni vuosikymmeniä ennen kuin yhdistys lakkautettiin vuonna 1975. Åbo Teknicin historiasta on kirjoitettu vain vähän. Ryhmä jätti konkreettiseksi perinnökseen joitakin julkaisuja ja arkiston, jota säilytetään Kansallisarkiston Turun toimipisteessä.

Petri Paju

Lähteet

Palmén, K. E.: ”Öfversikt av Tekniska föreningens verksamhet under år 1893.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 4/1893, 156–160.

Taideteollisuusnäyttelyn palkinnot. Aura, 21.09.1894, nro 218, s. 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/721456?page=2

Kirjallisuus

Granberg, Andreas. Ett välförrättat livsverk: Om kommunalrådet C.G. Sundell och en stiftelse. Libraria, 2025. 

Impivaara, Ilmo. Turun Teknillinen oppilaitos 1849–1949. Turku, 1949.

Lassenius, K. A.: ”Kortfattad översikt över föreningens Åbo teknici r. f. Turun teknikot r. y. verksamhet under de senast förflutna 50 åren.” Tekniska Föreningens i Finland förhandlingar 6/1943, 118–122.

Paju, Petri ja Katariina Mauranen. Tekniikkaa hyvässä Seurassa: Tampereen Teknillinen Seura 125 vuotta. Tampereen Teknillinen Seura ry, Tampere 2018.

1900-luku

Turun vedenpaisumus

Kommentoi

Keskiviikkona 26. heinäkuuta 1933 Turku joutui rajuilman kouriin. ”Heinäkuu, joka on Turussa ollut melko vähäsateinen, antoi eilen oikein äkkiyllätyksen”, tiivisti Turun Sanomat seuraavana päivänä. Kolmen aikaan iltapäivällä taivas oli täyttynyt tummista pilvistä, ja kello neljään mennessä vettä tuli kaatamalla. ”[K]adut olivat pian virtaavina jokina, joita autot halkaisivat kuin moottoriveneet synnyttäen korkeita suihkuja”, kirjoitti Turun Sanomat. ”Sade ei hellittänyt kerran alkuun päästyään, vaan jatkui ankarana toista tuntia.” 

Linnankadun ja Aurakadun risteys rankkasateen aikana. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Seuraavina päivinä ”Turun vedenpaisumus” herätti huomiota kaikkialla maassa. Laatokka-lehti totesi lauantain numerossaan: ”Kaupungin katuviemärit eivät ehtineet niellä valtavia vesimääriä ja useat kadut joutuivat veden valtaan.” Lehti jatkoi toteamalla, että pian puolet kauppatorista oli tulvan vallassa ”veden ulottuessa autojen pyörien rumpuihin saakka”. 

”Vesi tunkeutui ryöppynä Viklundin rautakaupan talon liikkeisiin ja kellareihin”, raportoi Turun Sanomat. ”Vesi oli raivoisana koskena syössyt talon pihamaalle, täyttäen sen n. puolen metrin korkeudelta ja paiskaten kumoon rivissä olevat tyhjät tynnörit, sekä täyttäen kellarien joka sopen. Viklundin rautakaupan kellariin oli vettä tunkeutunut puolentoista metrin korkeudelta, tuhoten maalitölkkejä, mutterin pultteja, sekoittaen öljyt astioista veden mukaan ym. Kaiken kaikkiaan nousevat vahingot useampiin kymmeniin tuhansiin markkoihin.” 

Palokunta hälytettiin apuun, ja vähitellen veden pintaa saatiin laskemaan. Kun Turun Sanomien toimittaja kävi paikalla klo 21 aikaan, oli vettä vielä puolen metrin verran. Myös muut liikkeet kärsivät pahoin, varsinkin Edgrenin kirjakauppa. Myyjä yritti laittaa oven kiinni huomatessaan veden tulvivan sisään, mutta virtauksen voima työnsi hänet kumoon, ja pian koko liike oli vedenpaisumuksen otteessa. Vesi vyöryi myös Hamburger Börsiin, torin varrella olevaan kenkäkauppaan ja tuhosi Turun Pussi- ja Kirjekuoritehtaan varaston.

Rankkasadetta säesti ukkonen, ja päivän aikana pelkästään Turussa palokunta sai 21 hälytystä. Rajuilma riehui ympäri Varsinais-Suomea. Pöytyällä salamat rikkoivat puhelinlankoja ja sähköjohtoja, samoin ukkonen ”pirstoi erään koivun ja tappoi muutamia kanoja”. Salamoinnin kerrottiin Pöytyällä iskeneen ”kaksi naista tainnoksiin”, ja Aurassa Kuuskosken sahan pannuhuoneessa syttyi ”tulipalo, joka tosin saatiin nopeasti sammutetuksi”. Liedon Yliskulmalla salama oli jo iltapäivällä iskenyt sähkömuuntajaan ja tuhonnut sen. Perniössä oli palanut heinälato.

Hannu Salmi

Lähteet:

”Ankara rankkasade Turussa”, Turun Sanomat 27.7.1933.

”Rajuilma riehui Turussa ja Riihimäellä”, Laatokka 29.7.1933.

”Turussa vedenpaisumus”, Aamulehti 27.7.1933.

1900-luku

Kultaajamestarin kidekone

Yksi kommentti

Kultaajamestari Johan Anshelm Nurmen haastattelu sai yllättävän alun, kun ”eloisa ja iloinen vanhus” istui keinutuolissa luurit vieressä olevan sängyn peitteellä. Turun Sanomien toimittaja arveli hänen kuunnelleen uutisia kidekoneella ovikellon soidessa. Tammikuussa 1938 Nurmi oli 72-vuotias ja yksi viimeisistä Turun kultaajista, joka muisteli omia vaiheitaan hyvin mielellään. Kidekone ja sen kiireessä pois työnnetyt kuulokkeet unohtuivat, kun Nurmi kertoi 1800-luvun suurista vuosista.

ASA;n kidekone. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

”Aristokraattisessa kultaajanverstaassa” ilman koneita työskennellyt Nurmi oli myös iäkäs teknofriikki, jota kiinnostivat erityisesti kidekoneet ja ikiliikkujat. Tämä ei ollut sattumaa, sillä ne molemmat toimivat ilman ulkopuolista virtalähdettä. Ikiliikkujien suhteen Nurmi joutui olemaan omavarainen huonoin tuloksin: hän kehitti laitteen, jonka pieni potkuri alkoi pyöriä siihen kiinnitettyyn putkeen puhallettaessa. Se ei kuitenkaan pyörinyt ikuisesti, minkä kaikki putkeen puhkuneet Nurmen vieraat käsittivät pian.

Kidekoneiden osalta omavaraisuus toteutui paremmin. Kidekone eli kidevastaanotin (engl. crystal radio) muunsi radioaallot kuultavaksi äänisignaaliksi ilman ulkoista virtalähdettä, sillä se sai kaiken tarvitsemansa energian suoraan radiosignaalista. Radiotoiminnan kehittyessä 1920-luvulla kidekoneet olivat hyvin suosittuja, mutta 1930-luvulla niiden käyttö alkoi vähentyä. Vielä vuonna 1930 radio-ohjelmien kuuntelijoista 37,7 % käytti kidekonetta, vaikka keskustelu niiden ongelmista lisääntyi koko ajan. Turussakin oli valiteltu sitä, miten niiden käyttäjät kärsivät jatkuvasti erilaisista häiriöistä.

Kidekoneita kuitenkin ostettiin edelleen. Turussa moni hankki ne Radioliike Arvo Sakreliukselta, joka vaihtoi vuonna 1930 nimekseen ASA-Radio. Se myi 1930-luvun alussa kidekoneita ja muuta audiotekniikkaa Eerikinkatu 20:ssä. On helppoa kuvitella J. A. Nurmen piipahtaneen Sakreliuksen liikkeessä uusimpia kidekoneita silmäilemässä, sillä hänen oma kauppansa oli Kristiinankadulla.

Janne Tunturi

Lähteet:

J. A. Nurmen laitekokoelma. Yksityisomistuksessa.
Turun Sanomat 25.4.1930, 16.1.1934, 23.1.1934, 21.1.1938.

Hirvikunnas, Teppo. ASA Radio Oy – Suomalaisen elektroniikkateollisuuden edelläkävijän tarina. AV Plus. https://avplus.fi/asa-radio-oy-suomalaisen-elektroniikkateollisuuden-edellakavijan-tarina/

Hoffman, Kai: Sakrelius, Arvo. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008– (viitattu 29.5.2026).

1900-luku

”Arvatakseni tulee Turun maakunta-arkistosta hyvä tutkimuslaitos”

Kommentoi

Helmikuussa 1932 Turun Sanomat julkaisi artikkelin otsikolla ”Turun maakunta-arkiston valmistuminen ja käyttö”. Toimintansa aloittavaa maakunta-arkistoa varten suunniteltu rakennus oli siinä vaiheessa jo saanut vesikaton päällensä ja sisärappaukset olivat valmistumassa. Rakennuksen oli tarkoitus valmistua heinäkuussa.

Uudessa arkistorakennuksessa oli neljä kerrosta, joista alimmassa olivat henkilökunnan ja tutkijoiden tilat ja yläkerroksissa arkistomakasiinit. Kuumana kesäpäivänä ylimmässä makasiinissa työskennellyt tietää, että arkistokelpoisen tilan vaatimus ei siellä lämpötilan suhteen täyty, mutta on huomattavaa, että taloudellisesti niukkoina aikoina maakunta-arkistolle voitiin rakentaa arkkitehtonisesti näyttävä, juuri arkistotilaksi suunniteltu rakennus. Arkiston piti jo pelkällä arkkitehtuurillaan ilmentää kansallista kulttuuria ja historian merkitystä.

Turun maakunta-arkisto, Kuvaaja Eemeli Reuna, Atelier Alppila, Turun kaupunginmuseo. Reprokuva: Eija Karnisto.

Taloudellinen niukkuus näkyi sen sijaan henkilökunnan mitoituksessa. Artikkeliin haastateltu valtionarkistonhoitaja Kaarlo Blomstedt kertoi, että rakennukseen oli tulossa ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi vain väliaikainen arkistonhoitaja ja vahtimestari. Riippui tulevista valtion budjeteista, minkä verran saataisiin varoja tuleviin rekrytointeihin: ”Joka tapauksessa pyritään tulemaan toimeen niin vähäisellä henkilökunnalla ja niin vähäisin kustannuksin kuin vain on mahdollista.”

Tutkijoita varten rakennukseen tuli iso tutkijasali ja pienempi huone, jossa ”tunnettu tutkija” saattoi päästä tutkimaan aineistoja ilman valvontaa. Arkistoissahan kävijöitä valvotaan ainutkertaisten aineistojen suojelemiseksi, mutta Blomstedt kertoi olevansa ”melko suvaitsevainen”, kun kyseessä oli hänen hyvin tuntemansa, tunnettu tutkija. Tällaisen henkilökohtaisen kontaktin avulla saattoi saada oikeuden käyttää aineistoja ilman valvontaa. Blomstedt viittasi tässä käytäntöihin Helsingissä. Turussa tällaisen suosionosoituksen sai luultavasti läpäisemällä ensimmäiseksi arkistonhoitajaksi valitun Kaarlo Österbladhin seulan.

Turun Sanomien artikkeli päättyi valtionarkistonhoitaja Blomstedtin optimistiseen arvioon: ”Arvatakseni tulee Turun maakunta-arkistosta hyvä tutkimuslaitos.”

Liisa Vuonokari-Bomström

Lähteet: 

Turun Sanomat 3.2.1932.

1900-luku

Turkulaisesta leipomoyrittäjästä lähetyssaarnaajan vaimoksi Afrikkaan

Kommentoi

Aivan vuoden 1900 viimeisinä viikkoina konttoristi Ellen Johanna Cajander ilmoitti maistraattiin ryhtyvänsä pitämään leipomoa Turussa. Toiminimi ”Uleåborgska hembageriet”, suomeksi Oulun tai Oululaisen kotileipomo, sai alkunsa Vartiovuorenkatu 1:ssä, mutta siirtyi pian osoitteeseen Birgerinkatu 12 B. Cajander, joka useimmiten mainoksissaan ja ilmoituksissaan esiintyi nimellä Elli, tarjoili leipomossaan ainakin monen sorttista pikkuleipää.

Elli Cajanderin konstailematon ilmoitus Åbo Tidningissä 5.3.1903.

Kotileipomon vaiheita voi jossain määrin seurata sanomalehdissä ilmestyneistä mainoksista ja ilmoituksista. Uleåborgska hembageriet piti Åbo Tidningissä vakituista mainospaikkaa vuosina 1901–1903, ja sen perusteella voi ainakin tietää yrityksen toimineen samassa osoitteessa. Muuten leipomon tai sen pitäjän arjesta on niukasti tietoa. Millaisia leipomuksia uunista vedettiin aamuisin? Kuka niistä nautti, oliko liikkeellä vakituisia kävijöitä? Palveliko Cajander itse asiakkaitaan, kiinnittikö joku hänen huomionsa muita enemmän?

Sen sanomalehdistä kuitenkin voi nähdä, että syyskuussa 1903 Cajanderin elämässä tapahtui suuria muutoksia. Uudessa Aurassa ilmoitettiin 20.9., että ”Oulun kotileipomon” toiminimellä jatkaisi vastaisuudessa Maria Cajander, Elli Cajanderin peruuttaessa sitä vastoin samalla nimellä tekemänsä elinkeinoilmoituksen. Jos joku lehden tilaaja ihmetteli moista käännettä, hän sai selvennystä asiantilaan pian, sillä 29.9. avioliittoon kuulutettujen listaa koristivat myös neiti Ellen Johanna Cajanderin ja hänen kihlattunsa lähetyssaarnaaja Heikki Saaren nimet.

Voi kenties olettaa, että Cajander ja Saari olivat kohdanneet tuolloin Turussa. Tai ehkä he olivat tunteneet jo pitkään. Ainakin pian avioliiton kuuluttamisen jälkeen marraskuussa Åbo Tidningin kaupungista pois matkustaneiden luettelossa oli myös Elli Cajander, jonka kerrottiin matkustavan Afrikkaan miehensä perässä. Tämä odotti siellä tulevaa vaimoaan. Niin turkulainen konttoristi, leipuriksi ryhtynyt Cajander jätti taakseen Oululaisen kotileipomon uunit. Naimisiin hän pääsi vuotta myöhemmin, Ontanangan lähetysasemalla.

Ilmoitukset Elli Cajanderin liike- ja avioelämästä päättyvät tähän. Seuraava tieto on hänen kuolemansa, josta ilmoitettiin Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä kesäkuussa 1923. Sanomalehti-ilmoituksissa laskettuna hänen elämänsä mahtui vain muutamaan, mutta niiden kautta katsottuna jää eletty elämä näkymättömiin. Jääköön rakkaus ja elämän myöhemmät vaiheet leipurin ja lähetyssaarnaajan väliseksi asiaksi.

Elina Lahdenniemi

Lähteet:

Turun Lehti 9.2.1905.

Turun Sanomat 18.6.1923.

Uusi Aura 20.9.1903.

Uusi Aura 29.91903.

Uusi Aura 30.11.1900.

Åbo Tidning 1.12.1900.

Åbo Tidning 15.12.1900.

Åbo Tidning 7.6.1901.

Åbo Tidning 20.10.1903.

Åbo Tidning 6.11.1903.

1900-luku

Pajun seisakkeen sabotaasit

Kommentoi

Rautatieyhteyksien sabotointi oli yksi suomalaisen jatkosodan (1941–1944) aikaisen maanalaisen vastarintaliikkeen näkyvimpiä tekoja Suomea ja sen armeijaa vastaan. Yleensä tosin sabotaasit epäonnistuivat, joko siksi että Valtion Rautateiden henkilökunta havaitsi kiskoille asennetut räjähteet ajoissa, tai koska improvisoidut räjähteet eivät toimineet tai tekivät vain vähän vahinkoa. Turun suunnalla toimiva huonekalukiillottaja Väinö Johannes Ketosen (1915–1944) kokoama ryhmä teki 1941 ja 1942 useampia iskuyrityksiä Pajun seisakkeen alueella Maariassa.

Karttaote Maarian ja Saramäen väliseltä rautatieosuudelta, johon on merkitty Pajun seisake tekstillä Paju.
Vaatimaton ja miehittämätön Pajun seisake puuttuu useimmista aikalaiskartoista. Tässä se on karkeasti merkitty vuoden 1953 taloudelliseen karttaan. Kartta: Maanmittauslaitos, Vanhatkartat.fi.

Miehittämätön Pajun seisake Saramäen ja Jäkärlän (Maarian) välisellä Turun-Toijalan rataosuudella Moision kohdalla on nykyään hankala paikantaa. Aikalaislähteissä mainitaan sen sijainneen vaihtelevasti 5–10 kilometrin päässä Turusta, mutta karkeasti se oli nykyisen Niittykulmantien ylikulkukäytävän kohdalla. Seisake sai alkunsa, kun Maarian Maidonmyyntiosuuskunta anoi 13. lokakuuta 1936 sen rakentamista maidon kuljettamiseksi radan varresta. Rautatiehallitus antoi 1937 luvan rakentamiselle, kunhan osuuskunta vastasi maitolaiturin kustannuksista ja töistä. Maitokuljetukset hoidettiin yleensä aamuvarhaisella, mutta laiturin rakentaminen oli lähtökohta myös henkilöliikenteelle seisakkeelta, joka alkoi 10. maaliskuuta 1937. Paikalliset asukkaat toivoivat sittemmin useampia henkilöjunien vuoroja, mutta vain harva juna pysähtyi seisakkeelle matkustajia varten. Seisake jäi pois käytöstä 31. toukokuuta 1980.

Junaratojen korjaamiseen käytetty keltainen työkone, raiteentukemiskone ajamassa raiteilla lähellä ylikulkukäytävää.
GRK Infra Oyj:n raiteentukemiskone Pajun entisen seisakkeen kohdalla lähellä Niittykulmantien ylikäytävää. Kuva: Riku Kauhanen.

Seisakkeen alueella yritettiin sota-aikana useaan otteeseen sabotaasia.  Ketonen oli onnistunut asentamaan 16. lokakuuta 1941 Pajun seisakkeen lähelle kiskon alle 2½ kilon edestä dynamiittia, joka räjähti tavarajunan ylittäessä kohdan. Tuolloin Turkuun matkalla olleen junan veturin oikeanpuoleinen ohjauspyörä vaurioitui ja kumpikin ohjauspyörä suistui raiteilta, mutta veturi vaunuineen pääsi syntyneen puolen metrin räjähdyksen synnyttämän aukon yli suistumatta raiteilta. Kuopalla oli syvyyttä vain 25 senttiä, mutta räjähdyksen voimasta radan viereiset lennätin- ja puhelinjohdot katkesivat.

Sabotaasista epäiltiin heti Ketosen porukkaa, eli niin sanottua Maskun metsäkaartia. Yksi näiden leiripaikoista oli sijainnut Maskussa, ja nykyisen lentokentän maastossa oli useita näiden jo kesällä 1941 valmistelemia korsuja. Samalla kohtaa Pajun pysäkkiä yritettiin räjäytystä 11. syyskuuta 1942, mutta tuolloin vain ratakisko rikkoutui. Kahta viikkoa myöhemmin 26. syyskuuta räjähti uudelleen, tällä kertaa kolme kilometriä Pajun pysäkiltä Turkuun päin Maarian ylikäytävän ja Räntämäen pysäkin välillä. Räjähdys vaurioitti rataa ja veturia. Sabotaaseja tai niiden yrityksiä tehtiin myös muilla Turun rataosuuksilla.

Sittemmin pidätysten myötä selvisi, että dynamiitin oli kuljettanut räjäytyspaikan lähelle turkulainen kommunisti Leo Virtanen kätköpaikkaan jo elokuussa 1941. Ketosen porukan jäsenten pidätykset loppukesällä viivästyttivät sabotaasien aloittamista. Ketonen itse jäi kiinni marraskuussa 1942 Kuralassa, ja hänet teloitettiin Oulussa maaliskuussa 1944.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Iltanen, Jussi. Radan Varrella: Suomen Rautatieliikennepaikat. Helsinki: Karttakeskus, 2009.

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto 1395_1. Pääosaston tilannekatsaukset 1942–1945. Tilannekatsaus No 9. 17.10.1942. Syyskuulta 1942.

Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1478_1. Pääosaston salaiset tilannekatsaukset 1939–1945. Tilannekatsaus No 10. 20.11.1941. Lokakuulta 1941.

Rislakki, Jukka. Maan Alla: Vakoilua, Vastarintaa Ja Urkintaa Suomessa 1941–1944. Love kirjat, 1985.

Turun Tienoo 4.12.1959

1800-luku, 1900-luku

Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar

Kommentoi

Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.

Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.

Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.

Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.

Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita. 

Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.

Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.

Noora Viljamaa

Lähteet

Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.

Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.

Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.

Vartija 1.2.1910, nro 2.

Åbo Tidningar 28.4.1956, nro 33.

1900-luku

Huijarien huvittavat huiputtajat

Kommentoi
Huijarien huvittavat huiputtajat -elokuvan mainosjuliste vuodelta 1945. Kuva: Elonet.fi.

Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki uhmasivat 1940-luvulla suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon pääkaupunkikeskeisyyttä. He ostivat talvisodan jälkeen 16 mm:n kameran ja ottivat tavoitteekseen pitkän elokuvan valmistamisen. Tuloksena oli farssi Kulkurin holhokki (1940), johon he ammensivat vaikutteita Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun komedioista. Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa ja tekivät elokuvaa aina vapaa-aikoina. Tarinan päähenkilö oli kulkuri-Teemu (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki). 

Ensimmäisen kokeilun jälkeen veljekset jatkoivat elokuvaharrastustaan jatkosodan loppuvaiheessa, olosuhteissa, joissa raakafilmin hankkimisen on täytynyt olla haaste. Kunnianhimosta kertoo, että seuraavat kolme elokuvaa toteutettiin 35-milliselle filmille. Melodraamaan Miehen vankina (1943) saatiin kuvaajaksi todellinen ammattilainen Oskar Lindelöf. Tätä seurasivat veljesten viimeisiksi elokuviksi jääneet jännityskomedia Kaksi kivaa kaveria (1944) ja seikkailukomedia Huijarien huvittavat huiputtajat (1945).

Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky esiintyivät Huijarien huvittavien huiputtajien päärooleissa. Kuva: Elonet.fi.

Huijarien huvittavat huiputtajat on Aarne Kivimäen ohjaama. Se on turkulaisen kulttuurihistorian kannalta antoisa jo siksikin, että sen päärooleissa nähtiin estradikoomikot Eino Hyrsky ja Mikko Miehelä.  Elokuvan alussa päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee elokuvassa näkyvästi esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.

Huijarien huvittavissa huiputtajissa näkyy vahvasti tanskalaisen koomikkoparin Majakan ja Perävaunun vaikutus. Sami ja Santtu toilailevat ympäri Turkua ja varsinkin Ruissalossa, jossa elokuvaa kuvattiin sekä Honkapirtin lähellä että Ruissalon kartanolla. Pentti Viherluodon musiikilla säestetty tanssikohtaus kuvattiin nykyisen Kasvitieteellisen puutarhan lähellä.

Hannu Salmi

Lähteet:

Kivimäki, Aarne: Huijarien huvittavat huiputtajat, https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_121601?sid=5357948331

Salmi, Hannu: ”Turkulainen välinäytös. Aarne ja Eino Kivimäen elokuvaura”, Suomen Kansallisfilmografia. Osa 3: 1942–1947. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Painatuskeskus, Helsinki 1993, 297– 306.