Toukokuussa 1916 Turussa juhlittiin 95 vuotta täyttänyttä neiti Amanda Schalbergia, joka tunnettiin kaupungissa siitä, että hän oli ollut Turun kuuromykkäinkoulun ensimmäinen opettajatar. Siinä tehtävässä hän oli ehtinyt toimia kunnioitettavan pitkään, 36 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1897. Schalberg, joka oli syntynyt Turussa vuonna 1821, oli yhteiskunnallisesti valveutunut, sillä hän oli myös kaupungin rouvasväenyhdistyksen jäsen.
Amanda Schalbergin valokuva julkaistiin Kuuromykkäin lehdessä vuonna 1917 hänen muistokirjoituksensa yhteydessä. Kuva: Kuuromykkäin lehti.
Schalbergin ura kuuromykkäinkoulun opettajattarena alkoi vuonna 1860, jolloin Turkuun perustettiin kuuromykkäinkoulu. Se oli koko Suomessa ensimmäinen laatuaan. Yksin Schalbergin ei tarvinnut huolehtia opettamisesta, sillä koulun opettajana toimi lisäksi Carl Oskar Malm, joka oli itsekin kuuro, ja koulun johtaja oli Carl Henrik Alopaeus. Ensimmäisenä lukukautena koulussa oli vain 12 oppilasta, mutta melko pian oppilasmäärä kasvoi yli sataan.
Amanda Schalbergia voi kutsua eräänlaiseksi turkulaisen koulutusjärjestelmän pioneeriksi, sillä kuuromykkäinkoulun lisäksi hän oli opettanut myös kaupungin ensimmäisessä pientenlastenkoulussa. Hänen opettajan uransa alkoi todennäköisesti yksityisopettajana, sillä ainakin 1850-luvulla hän oli opettanut turkulaisten työläisperheiden lapsia. Turkuun perustettiin lahjoitusvaroin pientenlastenkoulu vuonna 1856, ja opettajaksi pyydettiin Schalbergia. Pientenlastenkoulu oli tarkoitettu erityisesti köyhien työläisperheiden lapsille, joka olivat iältään 4‒7-vuotiaita.
Opettajana Schalberg oli pidetty, ja hän oli myös kiinnostunut kehittämään osaamistaan. Hän teki oppimatkan Tukholman läheisyydessä sijainneeseen Manillan kuuromykkäinkouluun, jossa monet suomalaiset olivat aiemmin opiskelleet. Schalbergin äidinkieli oli ruotsi, mutta hän opetteli suomea, jotta kykenisi opettamaan myös koulun suomenkielisiä oppilaita.
Reilun kolmen vuosikymmenen aikana, jotka Schalberg toimi koulun opettajana, hän ehti opettaa satoja oppilaita. Hän oli arvostettu opettaja, ja hänen vanhat oppilaansa muistivat Schalbergia vierailemalla hänen luonaan muun muassa hänen syntymäpäiviensä yhteydessä. Eräs hänen entisistä oppilaistaan, Vilhelmiina Lundström, oli toiminut Schalbergin palvelijana 9-vuotiaasta asti 54 vuotta eli yli puolet Schalbergin eliniästä. ”Tämä hyvä palvelijatar kelpaa esikuvaksi toisille. Amanda-neiti rakastaakin kovin paljon häntä”, kerrotaan Kuuromykkäin lehdessä vuodelta 1916.
Amanda Schalberg menehtyi 96-vuotiaana tammikuussa 1917, ja hänet on haudattu Turun vanhalle hautausmaalle.
Noora Viljamaa
Lähteet
Kuuromykkäin lehti 1.6.1911, nro 6‒7; 1.5.1916, nro 5; 1.2.1917, nro 2.
Uusi Aura 17.1.1917, nro 14.
Suomen aistivialliskoulujen lehti 1.5.1915, nro 5.
Huijarien huvittavat huiputtajat -elokuvan mainosjuliste vuodelta 1945. Kuva: Elonet.fi.
Veljekset Aarne ja Eino Kivimäki uhmasivat 1940-luvulla suomalaisen näytelmäelokuvatuotannon pääkaupunkikeskeisyyttä. He ostivat talvisodan jälkeen 16 mm:n kameran ja ottivat tavoitteekseen pitkän elokuvan valmistamisen. Tuloksena oli farssi Kulkurin holhokki (1940), johon he ammensivat vaikutteita Charles Chaplinin, Harold Lloydin ja Majakan ja Perävaunun komedioista. Kivimäet työskentelivät Crichton-Vulcanin telakalla Turussa ja tekivät elokuvaa aina vapaa-aikoina. Tarinan päähenkilö oli kulkuri-Teemu (Akseli Jouppi alias Aarne Kivimäki), jonka hoteisiin talvisodassa isänsä menettänyt 6-vuotias Anja (Rauni Helin) päätyy. Samaan aikaan Turun satamassa hääri jalokivivarkauksia tekevä merimies Kujanen (Jere Jouppi alias Eino Kivimäki).
Ensimmäisen kokeilun jälkeen veljekset jatkoivat elokuvaharrastustaan jatkosodan loppuvaiheessa, olosuhteissa, joissa raakafilmin hankkimisen on täytynyt olla haaste. Kunnianhimosta kertoo, että seuraavat kolme elokuvaa toteutettiin 35-milliselle filmille. Melodraamaan Miehen vankina (1943) saatiin kuvaajaksi todellinen ammattilainen Oskar Lindelöf. Tätä seurasivat veljesten viimeisiksi elokuviksi jääneet jännityskomedia Kaksi kivaa kaveria (1944) ja seikkailukomedia Huijarien huvittavat huiputtajat (1945).
Mikko Miehelä ja Eino Hyrsky esiintyivät Huijarien huvittavien huiputtajien päärooleissa. Kuva: Elonet.fi.
Huijarien huvittavat huiputtajat on Aarne Kivimäen ohjaama. Se on turkulaisen kulttuurihistorian kannalta antoisa jo siksikin, että sen päärooleissa nähtiin estradikoomikot Eino Hyrsky ja Mikko Miehelä. Elokuvan alussa päähenkilöt Sami (Miehelä) ja Santtu (Hyrsky) ovat saapuneet Ameriikasta auttamaan sotaponnisteluissa, mutta paikkaa rintamalla ei ilmeisesti löytynyt. Suomeen on saapunut myös Veikko Koivunen (Jouni Sarto), joka haaveilee utopiayhteisön perustamisesta. Sota-ajan rikollisuus nousee elokuvassa näkyvästi esiin, sillä ravintoloitsija Oskari Olikka (Kullervo Hurttia) on alamaailmassa toimiva elintarvikekuponkien väärentäjä.
Huijarien huvittavissa huiputtajissa näkyy vahvasti tanskalaisen koomikkoparin Majakan ja Perävaunun vaikutus. Sami ja Santtu toilailevat ympäri Turkua ja varsinkin Ruissalossa, jossa elokuvaa kuvattiin sekä Honkapirtin lähellä että Ruissalon kartanolla. Pentti Viherluodon musiikilla säestetty tanssikohtaus kuvattiin nykyisen Kasvitieteellisen puutarhan lähellä.
Salmi, Hannu: ”Turkulainen välinäytös. Aarne ja Eino Kivimäen elokuvaura”, Suomen Kansallisfilmografia. Osa 3: 1942–1947. Julkaisija: Suomen elokuva-arkisto. Painatuskeskus, Helsinki 1993, 297– 306.
Puutori vuonna 1959. Kuvaaja: István Rácz. Museovirasto.
”Ns. mukavuusasioitten järjestelyä Turun kaupungissa ihmetteli ”kauhiast” muuan turkulainen, joka torin varrella sijaitsevan asuntonsa parvekeelta oli seuraillut torin tapahtumia juhannusaattona. Hän näet totesi, että torilla sijaitseva naisten mukavuuslaitos suljettiin jo klo 18 maissa. Kun linja-autot aina klo 22 saakka kuljettivat torilta juhannusjuhlille menijöitä.”
Näillä sanoilla kuvattiin tilannetta torin kulmalla juhannusaattoiltana Turun Sanomissa vuonna 1959. Kaunis kesäilta ja ei julkista vessaa saatavilla. Lähin käymälä on pitkän matkan päässä tai lukossa. Kuulostaako tutulta?
Julkiset käymälät eli ”mukavuuslaitokset” ovat jakaneet mielipiteitä niin menneisyydessä kuin nykyäänkin. Ne olivat 1940–1960-luvulla Turussa vielä näkyvämpi osa arkielämää, sillä kaupungissa elettiin ahtaasti ja kaikilla ei ollut omaa sisävessaa. Tällöin tie vei tarpeen vaatiessa usein julkisiin käymälöihin. Tuo kaikkia koskettava tarve vessassa käymiseen oli myös useiden kirjoitusten aihe aikakauden Turun Sanomissa.
Puuttuva ja kallis käymälä
Lainauksessa kuvattu käymälätilojen saatavuus ei ollut puheenaihe ainoastaan 1950-luvun Turussa, vaan Turun Sanomille lähetettiin pyyntöjä uusien mukavuuslaitosten perustamisesta myös 1940-luvulla. Vuonna 1943 toimitukselle valiteltiin käymälän puutetta Veistämöntorilla. Alueella kun liikkui paljon väkeä, mutta siellä ei ollut asianmukaista mukavuuslaitosta. Turun talonrakennustoimisto vastasi kirjoittajalle, että vessoja oli kaupungissa liian vähän, mutta niiden rakentaminen vaati aloitetta kaupunginhallitukselle. Kirjoittajan ongelmaan ei siis voitu vastata, sillä seuraavaa julkista käymälää suunniteltiin jutun mukaan Veistämöntorin sijaan Nummenmäelle.
Närkästystä kaupungissa herätti myös käytöstä poistettu käymälä. Vuonna 1953 kummastusta herätti muun muassa kauppahallin ulkopuolelta suljettu mukavuuslaitos. Turun Sanomat kertoi etenkin tavaraa kuljettavien liha- ja karjakauppiaiden olleen asiasta ihmeissään, sillä lähin vessa olisi ollut hallissa lukkojen takana. Matka kauppatorin ”hätää kärsivien konttoriin”, kuten juttu sen ilmaisi, olisi myös tarkoittanut kauppatavaroiden hylkäämistä työpäivän aikana.
Lehdessä nostettiin lisäksi esiin huolta käymälöiden hinnasta. Valituksen aihetta Turun kaupungin käymälöistä antoi vuonna 1949 se, että yleiset vessat eivät olleet naisille ja heidän kanssaan kulkeville pienille lapsille maksuttomia. Jokaisesta käynnistä naisille tarkoitetussa mukavuuslaitoksessa piti maksaa viisi markkaa. Julkisia käymälöitä koskevat maksut eivät tästä 1960-luvulle tultaessa halventuneet. Vuonna 1960 kaupungin kiinteistö- ja rakennuslautakunta ehdotti kauppatorin vessojen käyttömaksuksi 20 markkaa kerralta.
Turun kauppatorin rakennuksia pommituksen jälkeen 1940. Kuvassa etualalla näkyy kauppatorin yksikerroksiset kioski- ja käymälärakennukset. Kuvaaja: Yrjö Paldán, Turun kaupunginmuseo.
Kadonneita tavaroita ja varkauksia
Yksi aikakauden mukavuuslaitoksia koskeva teema Turun Sanomissa oli myös käymälöihin hukatut tavarat tai niiden anastaminen. Lehdessä etsittiin esimerkiksi 1940-luvulla Puutorin mukavuuslaitoksesta löytyneen tavarasäkin omistajaa ja haikailtiin linja-autoaseman vessaan kadonneen ilmapuolustussormuksen perään. Vuonna 1944 Aninkaistenkadun ja Eerikinkadun kulmauksessa olevaan pömpeliin kadonneen ”herrain sateenvarjon” löytäjälle tarjottiin myös hyvää palkkiota.
Käymälöihin hukattu tavara oli tavallisesti käsissä pidettävää ja helposti pudotettavaa. Jos tavara lähti liikenteeseen käymälöiden ulkopuolelta, oli se usein polkupyörä tai siihen kiinnitetty esine. Ympäristönä toimi kauppatori, jonka lähelle polkupyöriä parkkeerattiin. Esimerkiksi vuonna 1960 kerrottiin tapauksesta, jossa Kauppiaskadulle jätetyn pyörän ohjaustangosta oli varastettu rahasalkku sekä 61 700 markan edestä rahaa, kun salkun omistaja oli käynyt kauppatorin käymälässä. Samaisen mukavuuslaitoksen ulkopuolelta pitkäkyntisen matkaan lähti myös Turun Sanomien mukaan 8000 markan arvoinen polkupyörä vuonna 1957.
Luostarin Välikadulla ollut koulun käymälä, josta on päätyseinä jo purettu, 1954. Kuvaaja: Carl Jacob Gardberg, Turun kaupunginmuseo.
Purku-uhan alla oleva mukavuuslaitos
Huuhtelukäymälöiden yleistyessä ja vesijohtoverkoston rakentuessa julkisten käymälöiden käyttö väheni 1960- ja 1970-luvuilla. Niitä vaadittiin myös purettaviksi esimerkiksi hajuun ja epäsiistiin olemukseen vedoten. Esimerkiksi Kupittaan jalkapallostadionin lähellä olleesta vessasta kirjelmöitiin Turun Sanomille negatiiviseen sävyyn vuonna 1952. Kirjoittajan mukaan sen paikkaa piti siirtää, koska sen olemassaolon saattoi ”haistaa jo matkojen päästä”.
Lääninrakennustoimiston kerrottiin niin ikään vuonna 1959 pyytäneen Hämeenkadun pisoaarin poistamista, sillä sen paikka lääninhallituksen edessä oli heidän mielestään ”täysin sopimaton”. Katurakennusosasto hylkäsi anomuksen, koska julkisten käymälöiden määrä oli käymässä kaupungissa vähäiseksi.
Julkisten käymälöiden purkamisesta ja vähentymisestä koko Suomessa kertoo myös se, että sanan ”mukavuuslaitos” käyttö väheni yleisesti sanomalehdissä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Nykyään vanhoista käymälöistä Turussa jäljellä ovat esimerkiksi Puutorin Vessa ja Itäisellä Rantakadulla sijaitseva WC.
Jean Lukkarinen
Lähteet:
Lehtiartikkelit:
Talteenotettu. Turun Sanomat, 13.10.1940, nro 278, s. 11.
Kadonnut. Turun Sanomat, 01.06.1941, nro 145, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 23.02.1943, nro 52, s. 3.
Herrain sateenvarjo. Turun Sanomat, 05.11.1944, nro 300, s. 14.
Juttuja ja kuulemisia. Turun Sanomat, 05.06.1949, nro 131, s. 3.
Kupittaan jalkapallostadion kanadalaisen silmin nähtynä. Turun Sanomat, 09.07.1952, nro 181, s. 5.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 19.12.1953, nro 342, s. 6.
Juopunut tykkimies ajoi varastetulla autolla ojaan. Turun Sanomat, 26.11.1957, nro 320, s. 3.
Silmä & Korva. Turun Sanomat, 22.06.1959, nro 164, s. 4.
Hämeenkadun pisoaari jää paikoilleen. Turun Sanomat, 10.12.1959, nro 333, s. 11.
Varataan tontti itäharjulta. Turun Sanomat, 21.04.1960, nro 108, s. 10.
Varkauksia Turussa. Turun Sanomat, 26.05.1960, nro 142, s. 10.
Haku: ”Mukavuuslaitos”, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Haku tehty 1.6.2026.
Kirjallisuus:
Juuti, Petri S. & Wallenius J. Katri: Kaivot ja käymälät. Brief history of wells and toilets. KehräMedia Oy, Tampere 2005.
Hautanen, Tarja: Yksityistilaisuus. Turkulaisten homojen ja lesbojen kulttuurihistoriaa. Seta ry, Helsinki 2005.
Kudos Oy Silo tarjosi jälleenmyyjilleen valmiita piirroskuvia, joita myymälä saattoi käyttää omissa mainoksissaan. Muoti ja käytäntö -asiakaslehdessään yritys esitteli monia vaihtoehtoja, joista mainoskuvan saattoi valita. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1936.
Tampere tunnetaan tekstiiliteollisuudestaan, mutta niin vain Turustakin ponnistettiin 1900-luvun alussa useita alan yrityksiä Suomen kartalle. Heikki Kestilän vuonna 1911 perustama Suomen Pukimo valmisti alkuun miesten pukuja, myöhemmin myös naisten turkiksia, ja oli 1930-luvulla jo maan tuotteliaimpia laatuaan. Merkittävässä roolissa tehtaan sarjatuotannon kehittämisessä oli 1928 yrityksen toimitusjohtajaksi tullut August Laurén, joka samana vuonna perusti siinä sivussa trikoovaatetehtaan nimeltään Kudos Oy Silo. Laurén oli etevä liikemies, joka ideoi Kestilän ja Silon asiaa ajamaan yhteisen mainostoimiston nimeltä Ponsi Oy.
Kotiseuturakas turkulainen sonnustautui 1930-luvulla kiireestä kantapäähän oman kaupungin tehtaiden tuotantoon. Alimmaksi kerrokseksi saattoi vetää Silon tekosilkkikerraston, päälle talven viimoilta suojaamaan Kestilän Pukimon turkiksen. Laurénin luotsaamat yritykset tähtäsivät kuitenkin myös kaupungin rajojen ulkopuolelle.
Markkinointipuhteissaan Kestilä ja Silo julkaisivat vuosina 1936–1938 tehtaiden jälleenmyyjille suunnattua lehteä Muoti ja käytäntö. Silon ja Kestilän strategia saada Suomi pukeutumaan turkulaiseen oli lehdessä selkeä. Yritysten oman mainospalvelun kautta jälleenmyyjille tehtiin helpoksi julkaista näyttäviä kuvareklaameja paikallisissa lehdissä. Muoti ja käytäntö sisälsi myös kattavasti ohjeita houkuttelevien näyteikkunoiden kokoamiselle, ja niihinkin sai tilata mainosmateriaaleja. Kauppiaiden tuli vain olla yhteydessä jompaankumpaan konttoriin ja pyytää kuvamatriisi käyttöönsä – se toimitettiin aivan ilmaiseksi, kunhan kaupan tosiaan oli Kestilää tai Siloa. Silon täyttäessä kymmenen vuotta vuonna 1938 Laurén nosti esille juuri mainonnan suunnitelmallisuuden ehtona sille, että Silo tunnettiin hyvin ympäri maan.
Ponsi Oy:n julkaisemassa Turun opaskartassa huomattiin mainita myös Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon sijainti kaupungissa. Lähde: Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti 2/1938.
Silon ja Kestilän sivussa ehdittiin mainostamaan välillä Turkuakin. Muodinja käytännön vuoden 1938 toisessa numerossa mainittu Ponsi Oy:n julkaisema mainoslehtinen Turusta sisälsi kartan, johon matkasuunnitelmaan lisättäväksi oli tuomiokirkon ja Turun linnan lisäksi merkitty Kestilän ja Silon tehtaat. ”Huomautamme näistä seikoista sen vuoksi, että kauppiaamme Turussa käydessään ovat tilaisuudessa lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin: historiarikas Turku on todellakin tutustumisen arvoinen. Toiseksi: samalla kertaa on erinomainen tilaisuus tehdä tutkimusretki Silon ja Kestilän tehtaisiin. Kauppiaan kannalta ottaen tällainen käynti on erittäin terveellinen.”
Terveellinen vaikuttaa olleen myös Turun, Kestilän ja Silon symbioosi – ainakin mainostuksen poikimien myyntien saralla.
Elina Lahdenniemi
Lähteet:
Muoti ja käytäntö: Kestilän Pukimo Oy:n ja Kudos Oy Silon asiakaslehti. 1936–1938.
Möttönen, Tuomas: Tienraivaajia ja jälleenrakentajia: suomalaista yrityshistoriaa itsenäistymisestä jälleenrakentamiseen. Aviador, Helsinki 2023. 330–334.
Strandén, Merja: August Laurén. Työtä yhteiskunnan, kansallisen kulttuurin ja tieteen hyväksi. Turun museokeskuksen julkaisuja 64. Pekka Laurén & Turun museokeskus, Turku 2012.
Turun satama jatkosodan aikaan, suuri joukko vanhempia hyvästelemässä lappu kaulassa laivaan pääsyä odottavia lapsiaan. Jännittynyt ja samalla lohduton tunnelma – oli epävarmaa, milloin lapset näkisivät taas vanhempansa vai näkisivätkö enää koskaan. Pienimmät lapset eivät kunnolla ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, mutta etenkin aikuisille jäähyväiset olivat raastavat, vaikka he arvelivat, että näin oli parempi ja lapset pääsisivät nyt turvaan sodan kauhuilta.
Suomalaisia sotalapsia Turussa, kuvausvuosi tuntematon. Wikimedia Commons.
Kolmen turkulaislapsen, 9-vuotiaan Else-Majn, 7-vuotiaan Mikon ja 4-vuotiaan Helyn, maailma mullistui jatkosodan aikaan, kun he päätyivät siihen noin 80 000 lapsen joukkoon, joka siirrettiin vuosina 1939–1945 Suomesta naapurimaihin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan sotaa pakoon. Else-Maj, Mikko ja Hely lähetettiin kaikki laivalla, mahdollisesti tuhansia sotalapsia kuljettaneella S/S Arcturuksella, Turusta Ruotsiin, kuten valtaosa muistakin sotalapsista Norjan ja Tanskan jouduttua keväällä 1940 Saksan miehittämiksi.
Syyt lähettää lapsia Suomesta sotaa pakoon olivat moninaiset. Myös tämän blogitekstin päähenkilöillä tilanteet olivat erilaiset. Else-Majn perheen kotitalo tuhoutui juhannuksena 1941 maan tasalle jatkosodan aloittaneessa venäläisten suurpommituksessa, jonka tuhot niin Turussa kuin Helsingissä olivat suuret. Else-Majn autonkuljettajaisä työskenteli sodan aikana Crichton-Vulcanin asetehtaalla, joten hän sai vapautuksen rintamalta. Äiti ei siis jäänyt sodan alettua yksin huolehtimaan heidän ainoasta lapsestaan. Else-Maj oli kuitenkin itse halukas lähtemään Ruotsiin, ja ruotsinkielisenä sijoitusmaan kieli ei ollut samanlainen ongelma kuin monelle ainoastaan suomea puhuvalle lapselle. Marraskuussa 1941 vanhemmat hyvästelivät Else-Majn ja tämä aloitti matkansa meren yli Ruotsiin.
Mikon kotona oli jatkosodan syttymisen aikoihin viisi lasta, nuorin vasta 2-vuotias. Perheen isä oli kirvesmies ja ahtaaja, joka työskenteli jatkosodan aikana ilmatorjunnassa, äiti oli kotona. Monilapsisessa, köyhässä perheessä oli pulaa ruoasta ja vaatteista. Lisäksi yhdellä lapsista oli vaikea tuberkuloosi, mikä johti tilanteeseen, jossa äidin jaksaminen ja muiden lasten hyvinvointi olivat vaakalaudalla. Niinpä 7-vuotias Mikko matkusti Ruotsiin alkuvuodesta 1942 ja hänen 9-vuotias veljensä seurasi perässä hiukan myöhemmin. Myös veljesten kaksi muuta sisarusta lähetettiin vuonna 1944 joksikin aikaa sotalapsiksi.
Hely, nuorin tässä blogitekstissä esitellyistä lapsista, oli äitinsä kanssa sotaa paossa Ruotsissa eräässä lastenkodissa jo talvisodan aikana, mutta hänen ensimmäinen yksinäinen matkansa sotalapseksi Ruotsiin koitti 4-vuotiaana keväällä 1942. Helyn valajaisä oli Else-Majn isän tavoin sodan aikaan töissä asetehtaalla ja vapautettu rintamalta. Helyn perheeseen kuului myös häntä kolme vuotta nuorempi pikkusisko. Kun jatkosodan aikana Helyn leikkikavereita samasta pihapiiristä alettiin lähettää sotalapsiksi, myös Hely esitti vanhemmilleen toiveen päästä Ruotsiin. Lapsen oma tahto yhdistettynä pulaan ravinnosta saivat lopulta Helynkin vanhemmat lähettämään pienen tyttönsä lahden taakse.
Kaikilla sotalapsilla sopeutuminen sijaiskoteihin Ruotsiin, puhumattakaan paluusta Suomeen sodan päätyttyä, ei sujunut ongelmitta. Else-Maj, Mikko ja Hely viihtyivät kuitenkin heidän ja sijaisvanhempien kotiin lähettämien kirjeiden perusteella hyvin sijoituspaikoissaan. Kotiin Turkuun he palasivat kaikki, monen muun sotalapsen tavoin, ensimmäisen kerran vuoden 1942 syksyllä asemasodan aikaan, ja lopullisesti vuoden 1945 aikana, jolloin Suomeen palautettiin noin 18 000 sotalasta valtaosan jäädessä vielä Ruotsiin. Palatessa tunteet olivat ristiriitaiset niin lapsilla, sijaisvanhemmilla kuin lapsensa pois lähettäneillä perheillä Suomessa. Maaliskuussa 1945 Helyn kasvattiäiti kuvasi tytön tuntemuksia kirjeessään Helyn vanhemmille näin:
”Själv är Hely som hemma här och glad så länge hon får stanna, men hon gläder sig också åt att få träffa Mamma[,] Pappa och Marja […]. Det säger hon alltid när vi talar om hemresan.” (A.M:n kirje T.M:lle 14.3.1945)
Perämäki, Anna-Leena: Kaksi kotia. Kolmen jatkosodan aikana Ruotsiin lähetetyn turkulaisen sotalapsen ja heidän kasvattivanhempiensa kokemuksia kirjeiden valossa vuosina 1941–1945. Kulttuurihistorian julkaisematon proseminaaritutkielma. Turun yliopisto 2004.
Knuutila, Jarmo & Levola, Kari: Sotalapsi ei unohda. Helsinki 2000.
Kovács, Magdolna (toim.): Olin sotalapsi. Turku 1995.
Turun yliopiston ylioppilaskunnalla (TYY) ja sen opiskelijoilla on ollut alusta lähtien vilkas ja säännönmukainen huvittelukulttuuri. Ylipäänsä ylioppilaat ovat olleet näkyvä osa kaupunkikulttuuria, johon he ovat jättäneet monia jälkiä. TYYn vuodesta 1922 alkanutta historiaa on kuitenkin valokuvattu varhaisvuosilta harvakseltaan erityisesti juhlakulttuurin näkökulmasta. Turun Ylioppilaslehden sivuilla on siitä välähdyksiä 1930-luvulta, mutta alkuperäiset kuvat eivät ole jääneet lehden tai ylioppilaskunnan arkistoihin.
Tästä syystä ilahduin, kun huomasin Turun kaupunginmuseon digitoineen yli neljäkymmentä valokuvaa TYYn 1930-luvulla järjestämistä erilaisista juhlista. Kuvat on ottanut Atelier Alppila -nimisen valokuvaamon yrittäjänä toiminut Eemeli Reuna, joka valokuvasi ylioppilaskunnan laskuun. Kuvia käytettiin esimerkiksi Turun Ylioppilaslehden kuvituksessa, mutta monikaan nyt digitoiduista kuvista ei päätynyt lehden sivuille. Valokuvaamonsa 1916 perustaneella Reunalla ei näytä olleen suoraa kytköstä ylioppilaskuntaan, vaan hurvittelevan nuorison kuvaaminen oli tilaustyö.
Valtaosa Reunan valokuvista on otettu sisätiloissa, mikä oli vielä tuolloin harvinaista. Ylioppilaskunnan juhlatilat olivat valaistuja, mutta samalla ilta-aikaan järjestettyinä kuitenkin vailla luonnonvaloa. Reuna käytti kuvissaan salamavalolamppuja, jotka olivat vielä 1930-luvun Suomessa varsin uutta teknologiaa. Kamerateknologia oli muutenkin edistynyt sisäkuvien näkökulmasta 1920- ja 1930-luvuilla. Objektiivit olivat aikaisempaa valovoimaisempia, sulkimet nopeampia ja filmit herkempiä.
Sisätiloissa otetut valokuvat jakautuvat karkeasti kahteen luokkaan: virallisluoteisempiin kuviin kunnan tapahtumista sekä tilannekuviin, joissa asetelmat ja ideat ovat kenties syntyneet illan aikana. Jälkimmäisissä kuvissa ihmiset istuvat yleensä pöytien ääressä, sohvilla tai muuten vaan poseerasivat spontaanin oloisesti Reunan kameralle. Virallisemmat poseerauskuvat taas henkivät tunnelmaa asialleen omistautuneista ylioppilaista.
Juhlakuvissa ihmiset olivat luonnollisesti iloisia ja tunnelma oli vapautunut. Valokuvissa esiintyvät naiset ja miehet olivat ylioppilaskunnan aktiiveja, mikä osaltaan selittää kuvissa pilkehtivää toverillisuutta. Osa kuvista on otettu ylioppilaskunnan tai maakuntakerhojen vuosijuhlissa tai muissa virallisemmissa tapahtumissa, osa taas naamiaisissa tai rapujuhlissa.
Toverillisuutta höystettiin 1930-luvulla jo avoimesti alkoholilla, toisin kuin vielä edellisellä vuosikymmenellä, jolloin alkoholitarjoilut piti pitää piilossa. Avoimen alkoholinkäytön ja tupakoinnin vastapainona ylioppilaskunnan piirissä toimi myös aktiivinen raittiusseura T.Y.R.Y., jonka tilaisuuksissa juotiin erityisesti piimää. Myös tällaisia hetkiä on tallentunut Reunan kameraan.
Artukka, Topi, Liisa Lalu, Otto Latva & Panu Savolainen: Tyylikkäät vuodet. Turun yliopiston ylioppilaskunta 100 vuotta. TYY, Turku 2022.
Ijäs, Minna (toim.): Kuvalähde. Valokuvia Turun museokeskuksen kokoelmista. Turun museokeskus, Turku 2016.
Männistö-Funk, Tiina: Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Turun yliopisto, Turku 2014.
Eemeli Reunan valokuvia Turun kaupunginmuseon kokoelmista:
Kilpajuoksua Turun Urheilupuistossa 1914. Kuva: Lizzie ja August Blombergin kokoelma, Turun kaupunginmuseo, Finna.fi.
Helluntaiviikonloppu 1914 oli poikkeuksellinen. Aurinko helli yleisöä, joka oli kokoontunut Urheilupuistoon seuramaan I.F.K.:n kansallista urheilukilpailua. Kolmen päivän kuluessa kisattiin juoksu- ja kenttälajien lisäksi pyöräilyssä ja moottoripyöräilyssä. Kisoissa pelattiin myös jalkapallo-ottelu Helsingin ja Turun I.F.K:n välillä, vaikkakin Turun Sanomien toimittaja totesi sen tasosta, että ”huonompaa ottelua ei täälläkään juuri ole pelattu”. Urheilulajien joukossa oli myös erikoisuuksia, kuten sadan jaardin juoksu.
Poikkeukselliseksi kisan teki nuori lahjakkuus, joka herätti kaikkien huomion sunnuntaina 31. toukokuuta. Kun lehdistössä muutoin lähinnä lueteltiin voittajat ja tulokset, kaikissa raporteissa kuvattiin sitä ylivoimaa, jolla 16-vuotias juoksijalupaus Paavo Nurmi oli voittanut alle 18-vuotiaiden 3000 metrin juoksun. Åbo Underrättelser kertoi, miten Nurmi karkasi toiseksi viimeisen kierroksen alussa joukosta hämmästyttävän kevyesti ja saavutti voiton muutaman kymmenen metrin erolla. Sosialisti-lehti kuvasi, miten ”Nurmi voitti juoksun aivan ylivoimaisesti pitkällä ja voimakkaalla loppupinnistyksellään”. Turun Sanomat korosti, miten Nurmen ”loppupinnistys oli aivan erikoinen”.
Paavo Nurmen 3000 m:n juoksua kuvattiin Turun Urheiluliiton lehdessä. Tekstissä juoksu on ajoitettu lauantaille 30.5., mutta se juostiin sunnuntaina 31.5.1914. Kuva: Kisa-Torvi 5/1914., Kansalliskirjasto.
Turun Urheiluliiton jäsenlehti Kisa-Torvi oli syystäkin ylpeä, sillä vuonna 1897 syntynyt Nurmi oli liittynyt Urheiluliittoon vasta aiemmin samana vuonna. ”Kunniata niitti 16-vuotias jäsenemme Paavo Nurmi”, lehti totesi ja jatkoi kuvaamalla, miten Nurmi oli tullut ”aivan leikitellen ensimmäisenä perille ajalla 10 min. 06,9 sek. joka vertailun vuoksi on ainoastaan 24,4 sek. huonompi piirin kevätjuhlassa samalla matkalla ’täysmittaisten’ juoksussa ensimmäiseksi saapuneen paimiolaisen A. Marttilan tulosta”.
Nurmen ylivoimaa osoitti se, että toiseksi tullut Fredrik Karlsson jäi viimeisillä kierroksilla lähes kymmenen sekuntia.
Kaikki tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa. Nurmi täytti 17 vuotta 13. kesäkuuta 1914. Ensimmäisen Suomen ennätyksensä hän juoksi Turussa vuonna 1920. Menestyksen vuodet olivat edessä.
Hannu Salmi
Lähteet:
”I.F.K.;n kilpailut”, Turun Sanomat 3.6.1914.
”I.F.K.:s stora idrottsfest”, Åbo Underrättelser 2.6.1914.
Suomenruotsalainen kirjailija Walentin Chorell (1912–1983) oli lähtöisin Turun kupeesta Nummenpakalta, josta hän tosin muutti varhain Helsinkiin. Tuottelias kirjailija julkaisi yli sata teosta proosaa, runoutta, kuunnelmia ja näytelmiä. Chorellista tuli nopeasti helsinkiläisten näyttämöiden lemmikki, jonka tie vei ruotsinkielisiltä estradeilta myös suomenkielisille.
Sotien jälkeen kotimaiseen näytelmäkirjallisuuteen kaivattiin ihmisen sisäismaailmojen tulkitsijoita. Sellaiseksi Chorell tunnustettiin. Kirjailijaa kiitettiin ihmiskuvien kaksoisvalotuksesta, jolla hän kuroi yhteen hahmojensa myötätuntoa keräävän surkeuden ja avuttomuuden.
Kansallisteatterin apulaisjohtaja Jack Witikka ja Walentin Chorell. Kuva: Suomen Kuvalehti 17/1957, 21.
Häilyvien identiteettien kuvaajan tuotanto löysi paikkansa turkulaisilla näyttämöillä. Åbo Svenska Teater esitti kirjailijan esikoisnäytelmän vuonna 1950 ja vähän myöhemmin yksinäytöksisen kuvaelman nimeltä Haman. Vaikka Chorell tuli tunnetuksi hymyttömänä ihmisen rikkonaisuuden tulkitsijana, Turun Kaupunginteatteri esitteli hänet maaliskuussa 1957 komedialla Äidittömät, jossa dramaatikko kokeili absurdia huumoria.
Teatterinjohtaja Jouko Paavola kutsui esitystä varten ohjaajavierailulle Eine Laineen, joka mittavan teatteriuransa ohella oli tuttu radiosarja Suomisen perheen mummona. Eräs turkulaiskriitikko epäili, oliko viisasta esitellä Chorell kevyesti ja uhrata ohjaajavierailu komedian alttarille. Syy tähän oli kuitenkin ilmeinen. Jack Witikan ohjaama Äidittömät oli ollut Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä suurmenestys, joka oli tuohon mennessä myyty loppuun 60 kertaa. Hieman myöhäisempi Witikan ohjaama elokuvaversio ei yltänyt näyttämötulkinnan kaltaiseen menestykseen.
Turun Kaupunginteatterin Äidittömien pölvästit mammanpojat. Hemmo Airamo professorina ja Taito Mäkelä hänen poikanaan. Kuva teoksesta Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle.
Nykynäkökulmasta draaman juoni tuntuu asenteelliselta ja kömpelöltä. Keski-ikäinen miesprofessori ja hänen aikamiespoikansa havahtuvat siihen, että perheen laiminlyöty äiti on kadonnut jälkiä jättämättä. Aikalaisyleisö näki asetelman viihdyttävänä, ja näytelmä saavutti suosiota myös Turussa. Turun Sanomien kriitikko Teppo Samooja tiivisti ensi-ilta-arvioonsa:
”Eine Laineen ohjaajavierailu oli täysi menestys. Hän oli saanut esitykseen erittäin osuvan sävyn, ryydittänyt sen räiskyvin älypanoksin, antanut tapahtumille pirteän temperamenttisen kulun sekä tavoittanut näytelmän huumorin aitona.”
Samooja osui oikeaan toppuutellessaan, että kokeilu farssilla merkitsi kirjailijalle ”lepotaukoa parempien töiden lomassa”. Turun Kaupunginteatteri jatkoi kirjailijan vakavalla tuotannolla. Vuoteen 1965 mennessä Kaupunginteatteri esitti Äidittömien jälkeen viisi Chorellin näytelmää. Sen jälkeen ihmismielen riitasointujen paikantaja katosi Kaupunginteatterin ohjelmistosta. Seitsemänkymmentäluvulla kaikui moite, että kirjailijan töistä puuttui yhteiskunnallinen näkökulma. Ajat ja yleisön toiveet olivat muuttuneet, vaikka tarkkaan katsottaessa vähintään yhteiskuntaluokat teoksissa näkyivät.
Paavo Oinonen
Lähteet:
E–o L–n [Eino Lehtinen]: Äidittömät – Turun Kaupunginteatterissa. Uusi Päivä 3.3.1957.
Lindberg, Petter: Chorell, Walentin. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [viitattu 14.5.2026].
T. S-ja [Teppo Samooja]: Walentin Chorell: Äidittömät. Turun Sanomat 3.3.1957.
Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.
Turun köyhäintalossa vietettiin harvinaista juhlaa toukokuun kuudentena päivänä vuonna 1910. Talon pitkäaikainen asukas neiti Eva Elisabeth Wechter täytti tuolloin sata vuotta, mikä teki hänestä Turun vanhimman asukkaan. Tämä luonnollisesti herätti kiinnostusta kaupunkilaisissa, ja satavuotiaalle järjestettiin näyttävät juhlat siitä huolimatta, että Wechter itse makasi vuodepotilaana siksi, että oli loukannut jalkansa.
Eva Lisa Wechterin syntymäpäiväonnittelut kukkatervehdyksineen ja sähkeineen lienevät olleet samantapaiset kuin kuvassa olevan uusikaupunkilaisen Ika (Fredrika) Färdigin. Valokuva on päivätty 1910‒1920-luvuille. Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, Uudenkaupungin museo.
Juhlallisuuksista ei tingitty, vaikka Wechter ei köyhäintalon asukkaana kuulunutkaan kaupungin silmäätekeviin. Talossa järjestettiin kahvikestit, ja vanhusta muistettiin muun muassa kukin, rahalahjoin ja onnittelusähkeellä. ”Vanhuksen pieni huonekomero tuoksui ruusuista ja muista kukista”, Turun lehti kuvailee. Myös itse tuomiorovasti piti tilaisuudessa puheen. Syntymäpäiväjuhlista uutisoivat paikallisista sanomalehdistä ainakin Turun lehti ja Åbo Underrättelser.
Wechter oli syntynyt Turussa vuonna 1810 naimattomalle äidille, eli hän oli syntyperältään avioton. Perheen elämä lienee ollut hyvin niukkaa ja vaatimatonta muun muassa siksi, että Wechterin äiti ei koskaan avioitunut, ja sen vuoksi perheen toimeentulo oli pelkästään äidin varassa. Merkittävä taitekohta Wechterin elämässä oli oletettavasti Turun vuoden 1827 suurpalo, vaikka lähteisiin ei olekaan tallentunut tietoja siitä, miten Wechter itse palon koki. On kuitenkin selvää, että palon raunioittamassa kaupungissa selviytyminen vaati sinnikkyyttä. Wechter löysi elantonsa palvelustöistä, sillä sanomalehdissä kerrottiin hänen ryhtyneen jo nuorena palvelijattareksi.
Köyhäintaloon Wechter oli joutunut 92-vuotiaana. Sanomalehdissä kuvattiin hänen olleen tuolloin niin sairas, että hänen luultiin kuolevan pian. Hän oli naimaton ja lapseton, ja vaikuttaa siltä, ettei hänellä ollut omaisia, jotka olisivat voineet huolehtia hänestä. Ilmeisesti köyhäintalon hyvä hoito kuitenkin auttoi Wechteriä toipumaan. Hän ”tuli uudelleen reippaaksi ja tahtoi päästä takaisin pieneen komeroonsa Luostarinmäellä, mutta suostui lopulta jäämään köyhäintaloon, missä hoito on hyvä”, kerrottiin Turun lehdessä.
Ensimmäisenä helluntaipäivänä reilu viikko satavuotisjuhlallisuuksien jälkeen Wechter menehtyi köyhäintalossa, ja talossa ryhdyttiin hautajaisjärjestelyihin. Siitä huolimatta, että Wechter oli vain noin viikkoa aikaisemmin ollut koko kaupungin juhlittu asukas ja syntymäpäiväsankari, hautajaisissa noudatettiin tavanomaista köyhäinhoidokkien hautajaisjärjestelyjen protokollaa. Arkku kuljetettiin hautausmaalle köyhäintalon vaatimattomilla ruumisvaunuilla ja laskettiin vaivaisten hautaan, joka maksoi vain kolme markkaa ja kymmenen penniä. Paikalla ei ollut saattoväkeä, eikä Wechteriä muistettu minkäänlaisin juhlallisuuksin.
Vaatimattomien hautajaisten ja näyttävien syntymäpäiväjuhlallisuuksien kontrasti oli huomattava, mikä alleviivaa Eva Wechterin huono-osaista asemaa. Tämän huomioi myös Turun lehti, joka toisaalta päätti Wechterin kuolemasta kertovan uutisen toiveikkaaseen lopetukseen: ”Meidän silmällämme katsoen oli suuri ero syntymä- ja hautauspäivän välillä. Mutta Eva Wächterillä oli ero vielä suurempi. Syntymäpäivän ilosta vaivaistalossa hänellä ei ollut paljon tietoa ‒ mutta hautauspäivänä saattoi hän iloita siinä kodissa, jossa köyhyydestä ja vaivasta ei merkkiäkään näy. Siellä on rikkautta Eva Lisa Wächterillekin.”
Arkkitehti Erik Bryggmanin suunnitteleman, Yliopistonkadun ja Puolalankadun kulmassa sijaitsevan Keskinäisen vakuutusyhtiö Sammontalon rakennustyöt alkoivat vuonna 1936 ja rakennus valmistui parin vuoden kuluttua. Yhtiö muutti uusiin toimitiloihin toukokuussa 1938. Sammontalon suunnitteleminen ei ollut helppo tehtävä, sillä yhtiön hankkiman tontin Puolalankadun puolella korkeuseroa oli kadun jyrkkyyden takia kolme metriä.
Rakennus poikkeaa ulkoisesti useista muista Bryggmanin Yliopistonkadun suunnittelemista rakennuksista, sillä arkkitehti otti jo loikkaa klassismista kohti funktionalismia. Kupittaan Saven valmistamilla keramiikkalaatoilla päällystetty rakennus ihastutti aikanaan uudenaikaisuudellaan. Erityisesti pidettiin eri kerrosten hyvästä äänieristystä, jota tehostettiin erilaisilla erikoisaineilla, esimerkiksi toimistosalissa ruiskuttamalla katto ”Asbesto spraylla”. Kumma kyllä aikalaisjulkaisuissa lähinnä sivuttiin erikoisuutta, joka edelleen herättää rakennuksessa huomiota: Niin kutsuttu paternosterhissi. Sammon hissi yhdisti vaatesuojan eli pukeutumishuoneen näppärästi ylempiin konttorikerroksiin.
Sammontalon paternosterhissit alkuperäisasussaan vuonna 1939. Kuva: Hissilehti 3/1939, s. 10.
Hissityypin nimi tulee latinan ”Isä meidän” rukouksesta, sillä yksittäisen hissin sijaan perättäiset avoimet hissin korit liikkuvat jatkuvasti ketjussa ylös ja alas silmukassa kuin katolisen rukousnauhan helmet. Näitä hissejä suosittiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa hallintorakennuksissa ja suurissa konttoreissa, sillä ne pystyivät kuljettamaan enemmän henkilöitä kuin tavanomaiset hissit. Sampo-talon hissit valmisti Hissitehdas Kone Oy, joka teki taloon tavanomaisten henkilöhissien lisäksi myös uniikin itsetyhjentyvän kirjehissin.
Videolla Sammontalon paternosterhissit toiminnassa. Ne ovat nykyään vain Turun kaupungin konsernihallinnon henkilökunnan käytössä. Video: Riku Kauhanen.
Nykyään paternosterhissit ovat useissa maissa kiellettyjä turvallisuusmääräysten tiukkenemisten vuoksi, ja jonkin aikaa aikeena oli korvata ne kaikki tavanomaisilla hisseillä. Esimerkiksi valtaosa Iso-Britannian herrahisseistä on purettu. Usein hissionnettomuuksissa on ollut kyse tapauksista, joissa henkilöhisseiksi tarkoitettuja paternostereita on käytetty samalla tavaroiden kuljettamiseen. Suomen lisäksi paternosterhissejä on jäljellä etenkin Alankomaissa, Saksassa, Tšekeissä ja Unkarissa. Muissa maissa on joitakin yksittäisiä hissejä.
Suomessa yhä toimivia paternosterhissejä on yhteensä kuusi, joista Sammontalon hissi on ainut Helsingin ulkopuolella sijaitseva. Suomen tunnetuin paternosterhissi sijaitsee Eduskuntatalossa. Eduskuntatalon hissistä, niiden herraskaisesta vaivattomuudesta ja Isä meidän -rukouksesta tulee myös hissityypin yksi lempinimi, ”herrahissi”, mikä tarkoittaa myös etenemistä uralla poliittisin perustein.
Muut hissit ovat Osuusliike Elannon pääkonttorissa, Helsingin Stockmannilla, KELA:n talossa Nordenskiöldinkadulla sekä entisessä Osuustukkukaupan toimitalossa Hämeenkatu 19:ssä. Myös vuonna 1936 valmistuneessa Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttorissa Aleksanterinkadulla oli paternosterhissi. Sammontalon hissi on nykyään ainoastaan henkilökunnan eli Turun kaupungin työntekijöiden käytössä.
Riku Kauhanen
Lähteet:
Bryggman, Erik. Keskinäisen Vakuutusyhtiö Sammon Keskustoimisto/Turku. Arkkitehti 3/1939. s. 33–47.
