Aihearkisto: 1700-luku

1600-luku, 1700-luku

Wittfooth, Turun tontti numero 1

Kommentoi

Kaupunkitonttien numerointi aloitettiin Ruotsin valtakunnassa 1600- ja 1700-lukujen vaihteen kahden puolen. Turussa vanhin tonttinumerointi on vuodelta 1712, mutta sitä muokattiin useaan otteeseen ennen vuoden 1827 paloa ja sitä seurannutta koko kaupungin mullistanutta uutta asemakaavaa.

Tontti numero 1 Daniel Gadolinin kartassa vuosilta 1754–1756. Karttaoikaisu: Tuovinen, Tapani 2010, Turun kaupunginmuseo. 

Kirkkokorttelin talo numero 1 oli Turun tonttinumeroissa aina ensimmäisenä. Talo sijaitsi Kirkon Jokikadun kulmassa Suurtorin varrella ja Aurajoen ylittävän sillan pielessä. Kaupankäynnin kannalta paikka torin, Aurajoen rantalaitureiden ja joen ylittäneen sillan kupeessa oli kaupungin parhaita.

Tontti on perustettu ja mitattu jo keskiajalla – itse asiassa kyse on kahdesta keskiaikaisesta tontista, jotka yhdistettiin vuonna 1674. Kyseessä lienee sama jokirannassa sijainnut muurattu talo, jonka kauppias Laurens Vadmal myi 1.7.1426 tuomiokirkolle korkeaan 200 kultanobelin ja 130 Turun markan hintaan. Mahdollisesti jo vuonna 1386 mainittu porvari Hinnekinus Vadmal asui tällä paikalla.

Reformaation myötä tuomiokirkko menetti tämän ja melkein kaikki muutkin omistuksensa kaupungilla. Torin laidan talon varhaisin keskiajan jälkeinen tunnettu omistaja on Luostarikorttelista paikalle noin vuonna 1609 muuttanut maustekauppias Peter Kryddkrämer l. Delring. Hän asui tässä 1620-luvun puoliväliin asti ja hänen leskensä Elsa vielä parikymmentä vuotta pidempään. Krydde-Periksi kutsuttu kauppias korotti paikalla sijainnutta kivitaloa, minkä jälkeen talon toisen kerroksen päädyssä oli torille päin avautunut ikkuna. Kuvaus talosta perustuu myöhemmän professori Martin Stodiuksen (s. 1590) muistitietoon lapsuudestaan, jolloin hänen päivittäinen koulutiensä vei maustekauppiaan talon ohitse. Talo sai vuonna 1647 uuden omistajan saksalaissyntyisestä miekanhiojamestari Salomon Ludwig Ståhlista, joka asui paikalla lähes 30 vuoden ajan. 

Peter Kryddkrämer oli omistanut myös Jokikadun varressa olleen naapuritontin, mutta myi sen vuonna 1624 pormestari Petter Jesenhausille. Pormestarin tapaan talon seuraavat asukkaat Gewert Bugenhagen ja Hans Stamer olivat lyypekkiläistaustaisia kauppiaita. Talo siirtyi vuonna 1649 edesmenneen pormestari Jesenhausin vävylle, kauppias Joachim Wittfoothille. Tämä osti sittemmin myös naapuri Ståhlin talon ja yhdisti Kirkon Jokikadun päädyn kaksi tonttia liittäen niihin myös talojen välissä sijainneen kujan. Niin sanotusta venäläisestä kartasta 1740-luvulta näemme, että tontilla jo keskiajalta lähtien sijainnut suuri kivitalo oli Jokikadun varrella.

Kaupungin tontin numero 1 paikka Aurajokirannassa. Kuva: Georg Haggrén.

Kirkkokorttelin tonttia numero 1 kutsuttiin kauppiassuku Wittfoothin nimellä. Suvun jäsenet asuivat paikalla 1780-luvulle asti. Heidän jälkeensä paikalle muutti myöhempi kauppaneuvos Jacob Johan Maexmontan. Hän yhdisti tähän Kirkon Jokikadulla sijainneen naapuritalo Spikerin, minkä jälkeen osa puurakennuksista korvattiin kivisillä. Maexmontanin talot vaurioituivat Turun palossa 1827 ja Engelin uudessa asemakaavassa ne jäivät puiston ja Itäisen Rantakadun alle. Nykyisin Wittfoothin talon ja tontin jäännökset kätkeytyvät puistonreunan, katualueen ja rantapenkereen alle. Arkeologisesti tontilta on niukasti tietoa, koska kaivauksia paikalla on tehty vain vähän. Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että vaatimattoman katualueen kohdalla on aikoinaan sijainnut yksi kaupungin halutuimpia ja näyttävimpiä kauppiastaloja.

Georg Haggrén

1300-luku, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku

Pyhän Hengen kirkon kaupunkiympäristön 3D-malli

Kommentoi

Alkukesästä 2025 julkaistiin Turun Vähätorilla sijaitsevan Casagrandentalon ympäristön historiallisia aikatasoja esittelevä 3D-malli ja lisätyn todellisuuden sovellus (https://casagrandentalo.fi/omnia_vincit_amor/). Sovelluksen tilasi arkkitehti Benito Casagrande ja sen toteuttivat yhdessä Panu Savolainen, Control Reality ja Stereoscape.

Mallin tarkoituksena on havainnollistaa, miten Aurajoen Aninkaisten puoleinen ranta on kehittynyt 1300-luvun lopulta aina Turun paloon 1827. Mallissa ovat esillä aikatasot, jotka esittävät vuosien 1390, 1510, 1620, 1640, 1740 ja 1790 kaupunkia. Mallia voi katsella selaimessa, ja sovelluksen lataamalla se tarjoaa paikan päällä mahdollisuuden tarkastella puhelimen tai tabletin näytöllä, miltä juuri samassa kohdassa näytti satoja vuosia sitten.

Mallin pohjaksi on haalittu kaikki saatavilla oleva tieto kaupunkiympäristön historiasta. Aivan varhaisimmasta aikatasosta ei ole jäljellä juuri mitään rakennuksista kertovaa edes arkeologisessa aineistossa, joten keskiajan kaupunki edustaa tutkimukseen pohjaavaa valistunutta arvausta. Paikalla tuolloin sijainnut Pyhän Hengen talo ja sen kappeli on toteutettu muualta Ruotsista säilyneitä esimerkkejä mukaillen.

Vuoden 1790 aikatasossa näkyy palossa tuhoutunutta kaupunkia ja valkoisilla katkoviivoilla.

Keskeisessä osassa mallin kolmiulotteista historiakerrontaa on paikalla sijainnut Pyhän Hengen kirkko, joka rakennettiin Aninkaisiin Juhana III:n määräyksestä suomenkielisen seurakunnan kirkoksi 1500-luvun lopulla. Tämä aikanaan kaupunkikuvaa hallinnut monumentti purettiin suurimmilta osin Turun katuverkoston reguloinnin toimeenpanon myötä 1650-luvulla. Viimeiset rauniot määrättiin purettaviksi 1600-luvun lopulla. Nykyään kirkon arkeologisissa kaivauksissa löydettyjä perustuksia on tallella Pyhän Hengen kappelissa.

Kun tullaan lähemmäs nykyaikaa, kaupunkiympäristöä kuvaavia kirjallisia lähteitä on säilynyt runsaammin. Tästä syystä vuosien 1740 ja 1790 kaupunki on voitu mallintaa uskottavammin, ja tuoreimmassa aikatasossa useiden tonttien rakennuksista on jäljellä palovakuutusasiakirjoja ja katselmusasiakirjoja, joista käyvät ilmi jopa ikkunajaot ja julkisivuväritys.

Malli hyödyntää uutta teknologiaa, jossa puhelimen tai tabletin kamera tunnistaa olinpaikkansa kaupunkiympäristön geometriasta ja sijoittaa itsensä oikealle paikalle. Näin on mahdollista katsoa paikan päällä, millainen Aurajoen sivu-uoma lainehti vielä 1300-luvun lopulla nykyisen kirjaston ja Linnankadun kohdalla. Lisätty sovellus tuo kaupunkiympäristön historian kokemisen aiempaa konkreettisemmaksi ja lähemmäs arkikokemusta.

Panu Savolainen

1700-luku, 1800-luku

Sankariämpäri

Kommentoi

“Paloämpäri, nahkainen; neljä sivukappaletta, yksi pohjakappale; suussa ja saumojen kohdalla nahkasuikaleiden peittämät kovikkeet, samoin pohjan sisässä ristinmuotoinen sellainen. Köysikannike.”

Paloämpäri löytyy Luostarinmäeltä, museon kirjapainosta. Se on museon tietojen mukaan ostettu 6.8.1937 antiikkikauppias Ståhlmanilta Turusta, ja sen kylkeen on valkoisella maalattu merkintä palvelupaikasta. 

Palontorjuntavälineitä Luostarinmäellä. Kuva: Johanna Viitaharju/Turun kaupunginmuseo, 2021. 

Missä kaikessa tämä esine on ollut mukana? Mitä se kertoisi, jos osaisi puhua?

Nahkainen paloämpäri on sen verran hyvin säilynyt, että tositoimiin se tuskin on koskaan päässyt. Se ja sen kaltaiset ovat kuitenkin olleet tärkeässä roolissa, kun turkulaiset ovat vuosisatojen aikana torjuneet tulipaloja, enemmän tai vähemmän onnistuneesti.

Vuoden 1796 palovakuutusohjeistuksen mukaan jokaisessa vakuutetussa talossa piti olla kaksi käsiruiskua, kaksi palohakaa, kahdet tikapuut ja kaksi köysiluutaa sekä kaksi nahkasankoa ja muita astioita. Nahkasangot pysyivät käyttökelpoisina puisia paremmin, ja ne olivat myös puisia ämpäreitä kevyempiä ja kätevämpiä. Sangon pyöristetty pohja mahdollisti kontrolloidun vesivirran. 

Vettä piti saada palopaikalle mahdollisimman pian ja paljon. Luostarinmäellä ei ollut omia kaivoja, joten tulipaloihin varauduttiin keräämällä rännien avulla sadevettä tynnyreihin. Lähin yleinen kaivo oli kadulla Luostarimäen vieressä. 

Tulipalon sytyttyä sellaiset talonomistajat, joilla oli hevosia, velvoitettiin osallistumaan veden kuljetukseen. Muut kantoivat ämpäreillä ja saaveilla vettä palopaikalle ja muodostivat ämpäriketjuja.

Tietoja nahkaisen paloämpärin valmistajasta ei ole säilynyt, mutta sen tekeminen on vaatinut käsityöosaamista ja erilaisten materiaalien tuntemusta. Joissain nahkaämpäreissä kahva on punottu, toisissa on metalliosia.  Ämpäreitä ovat kenties valmistaneet suutarit, satulantekijät tai tynnyrintekijät sekä muut puuta ja metallia käsittelevät käsityöläiset. 

Ainakin jossain päin Eurooppaa nahkaämpäreiden tekeminen on kuulunut pyövelin velvollisuuksiin. Pyövelin toimeen kuului myös nylkeä raatoja, ja sen vuoksi heillä oli käytössään eläinten nahkoja, joista saattoi valmistaa ämpäreitäkin. 

Luostarinmäen nahkaisella paloämpärillä olisi monenlaista tarinoita kerrottavana: vuosien aikana se on tavannut lukuisia museovieraita opastetuilla kierroksilla. Kirjanpainaja ja muut museon työntekijät kertovat kävijöille Turun palosta ja siitä, miten liekkejä vastaan on taisteltu ämpärien, ruiskujen ja luutien voimin.

Pälvi Rantala

Lähteitä:

Luostarinmäen näyttelyteksti. 

Tiedonanto 6.11.2025. Susanna Lahtinen ja Maiju Tuisku, Turun kaupunginmuseo.

Dahlström, Svante: Turun palo 1827. Tutkimuksia Turun kaupungin rakennushistoriasta vuoteen 1843. Turun kaupungin historiallisen museon johtokunta 1930.

Kanto, Anneli: Pyöveli. Gummerus 2015.

Salmi, Hannu: Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827. Otava 2022.

1700-luku

Johan Sommar, 1700-luvun juopuneiden putkaroudari

Kommentoi

Henkilöhistoriallisen tutkimuksen merkkipaaluna voi pitää Alain Corbinin tutkimusta Le Monde retrouvé de Louis-François Pinagot (1998). Teos pohjautui Corbinin päätökseen kirjoittaa elämäkerta satunnaisesta historian henkilöstä, ja kohteeksi valikoitui – kuin silmät kiinni sormen osoittamana – puukenkien tekijä Louis-François Pinagot (1798–1876). Hänestä ei ollut juurikaan historiallisia lähteitä, mutta Corbin rekonstruoi hajanaisista fragmenteista maailman ja ajan hänen ympärilleen.

Corbinin tutkimus oli mielessäni, kun törmäsin väitöskirjaa tehdessä yli vuosikymmen sitten Johan Sommar -nimiseen kaupunginvahtiin (1721/22–1771). Kun luin kämnerinoikeuden pöytäkirjoja, hän oli toistuvasti esillä todistajan ominaisuudessa. Sommar kertoi tuomioistuimelle havaintojaan kaduilla ja kapakoissa pidättämiensä turkulaisten humalatilan asteesta, sillä näkyvä humalatila eli julkijuopumus oli tuolloin, ja itse asiassa 1960-luvulle asti, rikoslaissa.

Johan Sommar oli todistamassa muun muassa lokakuussa 1760. Sommar kollegoineen oli ottanut kiinni kaupungilla juovuksissa keppien kanssa riehuneita suutarioppipoikia. Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat 2.10.1760. Kansallisarkisto.

Kiinnostuin kaupunginvahdista. Tuomioistuimen todistajankuvauksista piirtyi vähitellen esiin palasia persoonasta ja ihmisestä, josta ei ollut jäänyt kirjallisiin lähteisiin käytännössä mitään muita jälkiä. Sommar saattoi viedä pidättämilleen humalaisille putkaan kynttilän, syötävää ja juotavaa, mikä kertoo empaattisesta luonteesta.

Pohdin tuolloin vakavasti, että tekisin Sommarista elämäkerran Corbinin metodilla. Hänestä löytyi tuomioistuimen kirjauksien ohella vain maininta hautaamisesta ja kuolema punatautiin 49-vuotiaana vuonna 1771. Sommar oli naimisissa piian kanssa, ja heillä oli kaksi lasta. Jotain aikakauden oloista kertoo se, että heidän poikansa opiskeli Turun katedraalikoulussa ja Turun akatemiassa, ja suoritti sittemmin maanmittaritutkinnon. Perheessä ehkä nähtiin ja ymmärrettiin koulutuksen merkitys, jotta lasten ei tarvitsisi käyttää elämäänsä yöaikaiseen humalaisten roudailuun. 

Johan Sommarin elämä hukkuu historian hämärään, ja elämäkerta on toistaiseksi jäissä. Sitä saataneen odottaa vähintään vuosikymmeniä, sillä nyt on muuta tekemistä. 

Panu Savolainen

Kirjoittaja on Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin professori ja Turun yliopiston arkeologian ja historia-aineiden alumni.

1700-luku

Juslenius, rutto ja ruumisarkku

Kommentoi

Daniel Juslenius tunsi itsensä huonovointiseksi. Paiserutto oli levinnyt Itämeren rannoilla Suuren Pohjan sodan vuosina, ja syyskuussa 1710 se saapui Turkuun. Mietoisissa vuonna 1676 syntynyt Juslenius oli ensimmäisten sairastuneiden joukossa. Hän tunsi vointinsa päivä päivältä kehnommaksi. Silloin hän päätti eristäytyä kotiinsa ja lähetti palvelusväkensä pois, vaikka nämä kovasti vastustelivatkin. Kun olo vain heikkeni, Juslenius tilasi kotiinsa ruumisarkun ja asettui siihen pitkäkseen, sillä hän koki viimeisten hetkiensä koittaneen. Kirstussa hän olisi valmiina poisvietäväksi, eikä kantajien tarvitsisi pelätä tarttumista. Myöhemmin kerrottiin, että ruton riehuessa oli vaikeaa saada pappiakaan viimeisiä siunauksia antamaan, sillä taudin pelko oli hirmuinen.

Daniel Martin. Kuva: J. F. Martin, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Ruton voima oli musertava. Sitä tiedettiin jo odottaakin, sillä kesäkuussa 1710 rutto oli saapunut Tukholmaan, todennäköisesti laivan mukana Pärnusta. Tauti koetteli kaupunkia seuraavaan vuoteen asti ja surmasi arvioiden mukaan 40 % asukkaista, ennen kaikkea köyhien kaupunginosien naisia ja lapsia. Syyskuussa 1710 rutto levisi Etelä-Suomeen, Turun lisäksi muun muassa Porvooseen ja Helsinkiin. Kun rutto vähitellen Turussa laantui tammikuussa 1711, se oli surmannut joka kolmannen kaupunkilaisen.

Vuonna 1710 Juslenius oli vasta 34-vuotias, parhaassa iässään. Hän oli saavuttanut mainetta tutkielmillaan Aboa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku, 1700) ja Vindiciae Fennorum (Suomalaisten puolustus, 1703). Opettajan uransa Turun Akatemiassa hän oli aloittanut vuonna 1705 tultuaan filosofisen tiedekunnan apulaiseksi. Nyt Juslenius arveli viimeisen hetkensä koittaneen.

Kohtalo oli kuitenkin määrännyt toisin. Kun Juslenius oli maannut ruumisarkussa vuorokauden, hän tunsi olonsa yhtäkkiä paremmaksi. Hän nousi arkusta, ja jo muutaman päivän kuluessa hän tunsi voimiensa palautuvan.

Daniel Juslenius eli ruttovuoden jälkeen vielä pitkän elämän ja menehtyi vasta vuonna 1754, toimittuaan monissa maallisissa ja hengellisissä tehtävissä.  Mutta Suuren Pohjan sodan vuodet olivat ankarat. Ruton ja sodan lisäksi Turun kaupunkia kohtasi suurpalo toukokuussa 1711. Melkein neljäsosa kaupungista paloi maan tasalle. Juslenius menetti talonsa, melkein kaikki huonekalunsa ja suuren osan kirjastostaan.

Hannu Salmi

Lähteet:

Pietilä, Antti J.: Daniel Juslenius, hänen elämänsä ja vaikutuksensa. Tampereen kirjapaino, Tampere 1907.

Pitkäranta, Reijo: Juslenius, Daniel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 17.10.2025)

Ranta, Raimo: Turun kaupungin historia 1600–1721. Turun kaupunki, Turku 1975.

Vuorinen, Heikki S. History of Plague Epidemics in Finland. Plague: Epidemics and Societies. Eds. Michel Signoli et al.Firenze University Press, Firenze 2007, 53-56.

1700-luku

Herman Spöring vanhemman mineraalikokoelma

Kommentoi

Herman Spöring istahti uupuneena mutta tyytyväisenä takaisin työpöytänsä ääreen. Hän oli juuri saattanut aloittelevan luonnontutkija Carolus Linnæuksen kotimatkalle Uppsalaan kestittyään häntä joitain päiviä sateisessa Turussa. Lopuksi hän oli vielä lainannut vähävaraiselle nuorukaiselle rahaa paluumatkaa varten. Oli lokakuu 1732.  

Georg Engelhardt Schröder: Herman Spöring vanhempi, 1756. http://libris.kb.se/bib/8205855

Spöring, joka oli toiminut vuodesta 1728 lähtien Turun Akatemian lääketieteen professorina, toivoi voineensa antaa inspiraatiota nuorelle opiskelijalle, olihan hän itsekin aikoinaan saanut paljon irti keskusteluista kokeneempien kollegojen kanssa. Tapaaminen olikin ollut kerrassaan miellyttävä. Spöring oli kehottanut Linnæusta hakeutumaan Alankomaihin, joka oli tärkeä luonnontieteen keskus. Hän oli myös esitellyt tälle simpukka- ja mineraalikokoelmaansa.

Spöring tiesi edustavansa vielä Isovihan ajoista toipuvassa Turussa uutta luonnontieteellistä ajattelua. Hänet oli valittu Suomen ensimmäisenä muodollisen yliopistokoulutuksen saaneena lääkärinä vain pari vuotta aikaisemmin jäseneksi samaan Uppsalan tiedeseuraan, joka oli rahoittanut myös Linnæuksen matkan. Turussa Spöring pyrki uudistamaan lääketieteen opetusta. Myös Akatemian rehtorina hän tulisi toimimaan kahdesti, ensin vuosina 1737–1738 ja myöhemmin vuosina 1746–1747.

Spöringiä pidettiin monilahjakkuutena, joka puhui useita kieliä. Kielitaidon ohella myös mineraalikokoelma oli tulosta vaikutteista, joille hän oli altistunut opiskellessaan Alankomaissa, Ranskassa ja Saksassa. Vastaavat kokoelmat ympäri 1700-luvun Eurooppaa kantoivat edelleen ajattelumalleja 1500- ja 1600-lukujen yksityiskokoelmista, kuriositeettikabineteista, joihin oli kerätty sekä luonnon että ihmisen muovaamia esineitä. Erityisesti Alankomaat oli tunnettu luonnontieteen ohella myös kuriositeettikaupan keskuksena jo yli sadan vuoden ajan.

Spöringin aikaan luonnontieteelliset näytteet olivatkin varastaneet pääroolin tieteessä teologisilta kirjoituksilta. Spöring keräsi opiskelijoidensa kanssa mineraalikokoelman, joka aloitti vuonna 1736 Turun Akatemian luonnontieteellisen kabinetin. Naturalie-kammaresta tulikin varsin mittava: esimerkiksi sen herbaariossa oli näytteitä parhaimmillaan 10 000 kasvilajista. Myös Spöringin kokoelma päätyi perinnöksi Akatemialle.

Mineraaleja. https://stockcake.com/

Myös Spöringin samannimiselle pojalle, joka syntyi Linnæuksen vierailun aikoihin, periytyi kiinnostus matkailuun. Spöring nuorempi sai mainetta osallistuttuaan James Cookin ensimmäiselle matkalle Tyynelle valtamerelle vuonna 1768. Toisaalta kivet liittyvät myös hänen tarinaansa: Aboa vetus Ars nova -museon muurissa voi yhä käydä ihailemassa Spöring nuoremman mukaan nimetyltä Tolaganlahden saarelta tuotua kiveä.

Kenties jotain tarttui Turun-vierailulta myös Linnæuksen ajatteluun. Linnæus, joka vuodesta 1762 tunnettiin nimellä Carl von Linné, oli kuin olikin siirtynyt heti matkansa jälkeen Alankomaihin. Vain kolme vuotta myöhemmin vuonna 1735 hän esitteli siellä kuuluisan taksonomiansa teoksessaan Systema naturæ. Kun Linnæus samassa työssä moittii Turun Akatemian kirjastoa “surkeaksi”, Spöringin mineraali- ja kivimuseota hän sen sijaan kehuu ”valikoimaltaan erinomaiseksi”.

Saara Penttinen

Lähteet:

Forsius, Arno: “Spöring, Herman Diedrich (1701–1747)”. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 9.10.2006. Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-002582 (Viitattu 2.10.2025)

Marjomaa Risto: “Spöring, Herman Dietrich (noin 1733–1771)”. Kansallisbiografia verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 9.10.2006. Artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008155 (Viitattu 2.10.2025)

Siukonen, Jyrki: Mies palavassa hatussa. Professori Johan Welinin maailma. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Stén, Johan: Kulta-aika. Valistus ja luonnontieteet Turun Akatemiassa. Art House Oy, Helsinki 2021.

1700-luku

Turusta lähtemisen vaikeudesta

Kommentoi

Turku toukokuun alussa vuonna 1795. Nuori akateeminen mies on lähdössä ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille. Hän on antanut sidotuttaa itselleen muistikirjan, jonka valkoiset sivut ovat vielä tyhjät. Matkan aikana nuo sivut tulevat täyttymään muistiin kirjatuista kokemuksista aina baletti- ja ooppera-arvioista keskusteluihin erilaisten tuttavuuksien kanssa aatelisherroista munkkeihin ja katulapsiin. Suuren seikkailunsa kynnyksellä hän kirjoittaa: ”Turusta Amsterdamiin: pahuksenmoinen matka nuorukaiselle, joka on nähnyt vain vähän opiskelukamarinsa ja atlaksensa ulkopuolella olevaa maailmaa.” 

Reinberg, Johan Jakob. Slottet. (Åbo). Åbo Slott. Vy Från Berget Vid Varvsgatan Mot Slottet, Hirvensalo, Tjärholmen Och Runsala. 1852. Åbo Akademin arkistokokoelmat.

Näin kirjoittaessaan Frans Michael Franzén hiukan liioitteli. Nuori hän kyllä oli – täyttänyt helmikuussa 23 vuotta – mutta sentään poistunut kammaristaan Uppsalaankin opiskelemaan. Ruotsin valtakunnan ulkopuolella oululaissyntyinen Franzén ei kuitenkaan ollut käynyt. Turkuun hän oli muuttanut jo 13-vuotiaana aloittaessaan opintonsa Turun akatemiassa. 17-vuotiaana Franzén oli jo maisteri, muutamaa vuotta myöhemmin dosentti. Oppineiden maailma oli avautunut hänelle varhain jo lapsena tunnistetun lahjakkuuden, nopean oppimiskyvyn ja lukeneisuuden ansiosta. Mutta nähdä maailmaa omin silmin olisi tietysti toista kuin siitä lukeminen. Franzén osoittautui mainioksi matkapäiväkirjan kirjoittajaksi. Hänen merkintänsä ovat tarkkanäköisen ja kirjallisesti lahjakkaan ihmisen huomioita lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Franzénin matka ulottui lopulta Amsterdamia paljon laajemmalle alueelle Manner-Euroopassa ja Brittein saarilla. 

Toukokuisessa Turussa matkaanlähtö kuitenkin kesti, sillä tuulet eivät olleet suotuisia. Helsingöriin suuntaava kauppalaiva oli lähtövalmiina Pikisaaren satamassa. Sen mukana Franzén ja hänen matkakumppaninsa Carl Fredrik Bremer pääsisivät Tanskan puolelle, josta matka jatkuisi kohti Manner-Eurooppaa. Mutta nyt laiva vain odotti. Ja Franzénin matkakuume paheni. Lopulta useiden päivien viivästyksen jälkeen matka oli alkamassa. Purjelaivan ympärillä hääräili vielä matruusien puolisoita. Nämä olivat tulleet saattamaan miehiään matkaan. Kun alus irtosi laiturista, vaimot seurasivat lähtöä kyynelsilmin. 

Turku hävisi näköpiiristä. Edessä kokonainen saarten labyrintti – näin Franzén saaristoa kutsui – jonka kaiken aikaa muuttuvia maisemia matkustaja saattoi ihailla. Kunnes Korppoon kohdalla tuuli jälleen tyyntyi ja matka pysähtyi. Odottelussa tuhraantui taas useita päiviä ja Franzénin kärsivällisyys oli koetuksella. Suuri seikkailu antoi odotuttaa itseään. 

Franzénin merimatka Turusta Helsingöriin kesti lopulta kolmisen viikkoa. Kokonaisuudessaan hänen Euroopan-matkansa kesto oli lähes puolitoista vuotta.

Heli Rantala

Lähteet:

Frans Michael Franzén: ”Antekningar under en Utrikes resa”, Åbo Tidning 31.1.1801. [Jatkokertomuksen ensimmäinen osa.]

Heli Rantala: Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. Helsinki: Gaudeamus, 2020.