Aihearkisto: 1900-luku

1900-luku

Leonard Bernstein Turussa

Kommentoi

Jännitys tiivistyi maanantaina 5. lokakuuta 1959. Puolenpäivän aikaan Turun lentokentälle laskeutui kone, joka toi mukanaan 112 kollia instrumentteja ja muuta tavaraa, yhteensä 9120 kiloa. Iltapäivällä klo 16 jälkeen saapui lentokoneellinen muusikoita. Pian tulisi vielä kolmas kone. Toimittajat ryntäsivät paikalle vastaanottamaan kauan odotettuja vieraita, Leonard Bernsteinia ja hänen maineikasta orkesteriaan New Yorkin filharmonikkoja. Lentokoneen portailta astui kuitenkin ensimmäisenä konserttimestari John Corigliano. Hän vastasi uteliaana odottavalle vastaanottokomitealle, jota johti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Valtonen: ”Mr. Bernstein ei ole mukana. Hän saapuu tänne autolla!”

Turun Sanomat uutisoi New Yorkin filharmonikkojen vierailusta 1.9.1959,

Tuntia myöhemmin Bernstein ja hänen puolisonsa kurvasivat kaupunkiin suoraan Helsingistä ja asettuivat Hotelli Turkuun, josta toimittajat heidät lopulta tavoittivat. Turun Sanomien reportteri totesi, ettei Bernstein vaikuttanut ollenkaan turhantärkeältä vaan päinvastoin leppoisalta kuin ”jatsibändin johtaja”. Lehti kuvasi kohtaamista hotellin aulassa:

”Hän heilautti iloisesti kättään, kertoi matkan Helsingistä sujuneen erinomaisesti ja olevansa iloinen saadessaan vierailla Turussa. Tätä kaikkea kertoessaan hän näppärästi otti vaimoaan kaulasta kiinni poseeraten koko nuorekkaalla olemuksellaan valokuvaajalle. Hän oli pukeutunut kesäisen kevyesti urheilumalliseen takkiin ja sitä hieman tummempiin housuihin. Hän ei ole kovin pitkä, mutta hartiat ovat tukevat, ja terävästi katsovissa silmissä on eloisa katse. Tukka, jossa on runsaasti hopeanharmaita hiuksia, riippui vallattomasti ohimoille, ja kun pariskunta siirtyi hissiin, heilautti ’Lenny’ tuttavallisesti kättään ja huudahti: ’Helou…’”

New Yorkin filharmonikkojen konsertti oli jo samana iltana. Lavalla nähtiin ennennäkemätön kokoonpano, 108 soittajaa. Ohjelmassa oli alkupalana Samuel Barberin Second Essay for Orchestra, sen jälkeen Wolfgang Amadeus Mozartin Pianokonsertto G-duuri, solistina Bernstein itse, ja päätösnumerona Johannes Brahmsin Sinfonia n:o 1 c-molli. Yleisö oli haltioissaan ja pukeutunut lehtitietojen mukaan parhaimpiinsa. Taputukset jatkuivat 5 minuuttia 20 sekuntia, ennen kuin Bernstein heltyi ylimääräiseen numeroon, ja Šostakovitšin sävelet soivat lopuksi kuin muistutuksena siitä, että kiertue oli osa kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa. New Yorkin filharmonikot oli saapunut Suomeen Moskovasta, jossa se oli konsertoinut menestyksellisesti.

Leonard Bernstein johtaa Turun konserttitalossa 5.10.1959. Kuva: Turun Sanomat 6.10.1959.

Turun-vierailu jäi lopulta lyhyeksi. Etukäteen varatut hotellihuoneet peruutettiin, ja koko seurue, yhteensä 125 henkeä, päättikin lähteä vielä illaksi Tukholmaan. Soittajat viipyivät kaupungissa tuskin kuutta tuntia, kuten lehdistössä todettiin. Mieleen jäivät kuitenkin Bernsteinin lämpimät sanat Turun konserttitalosta, josta oltiin syystäkin ylpeitä:

”Well, salinne on erittäin loistava! Tämä musiikkimme sopi täällä erinomaisesti esitettäväksi.”

Hannu Salmi

Lähteet:

“New York Philharmonic”, Uusi Aura 6.10.1959.

”New Yorkin filharmonikkojen Turun konsertti kiinnostaa”, Turun Sanomat 28.9.1959.

”New Yorkin filharmonikot Turussa”, Turun Sanomat 1.9.1959.

”NY:n filharmonikot saapuivat eilen”, Turun Sanomat 6.10.1959.

”Suuren lännen suurta taidetta”, Uusi Aura 6.10.1959.

1900-luku

Tom of Finland

Kommentoi

Touko Laaksosen sisarenpoika kuvaili enoaan mieheksi, joka leikki lasten kanssa, oli seurallinen ja huumorintajuinen, kertoi hauskoja juttuja ja piti hyvästä ruoasta. Hänen luonaan kyläiltiin mielellään Helsingissä käydessä. Kun eno sitten kuoli vuonna 1991, selvisi sukulaisille vasta hautajaisissa hänen ystäväpiirinsä tultua paikalle, että eno olikin kansainvälisesti tunnustettu taiteilija ja homoikoni Tom of Finland. Laaksosen kuolemasta on kulunut lähes 35 vuotta ja hänen taidettaan arvostetaan edelleen. Häntä kutsutaan nykyisin tasa-arvon esitaistelijaksi ja maailmanrauhan lähettilääksi, koska hänen piirtämänsä positiiviset miehet vapauttavat ihmisiä epäluuloista ja fobioista. 

*

Turun kaupunkiin syntyi asutuspainetta 1800-luvulla. Hämeentullin ulkopuolelle syntyi siksi 1800-luvun kuluessa asutusta, jonne muutti pienkäsityöläisiä ja työväestöä. Hämeentullin takaisella maalla pidettiin myös kaksi kertaa vuodessa karjamarkkinat. Esimerkiksi vuonna 1880 Nummenmäellä laskettiin asuvan jo 733 henkeä. Kaarinaan kuulunut Hämeentien alkupää Nummenpakka muistutti kaupunkimaista asutusta jo 1900-luvun alussa ja suuri osa sen asukkaista kävi töissä Turun kaupungissa. Alueet liitettiin Turun kaupunkiin vuoden 1939 alusta.

Touko Laaksosen varhainen työ Turun Tuomiokirkkosillasta. Veli Pekka Toropaisen kokoelmat.

Kasvava väestö edellytti kouluolojen järjestelemistä. Uudelle Littoisten koulupiirille etsittiin vuosina 1911─1912 oman koulutalon paikkaa ja sellaiseksi valikoitui Kuralan Vähä-Kohmon mailla ollut tontti, joka oli kymmenen metriä korkealla Aurajoen rantatörmällä. Koulun piirustukset valmistuivat 1913 ja koulutyö uudessa rakennuksessa voitiin aloittaa seuraavana vuonna. Tuolloin mäki oli puuton ja koululta näkyi laajalle alueelle Aurajokilaaksossa. 

Koulun ensimmäiseksi opettajaksi valittiin Saima Ritalahti. Koulun oppilasmäärän kasvaessa palkattiin elokuusta 1914 kouluun toinen opettaja, Edvin Laaksonen. Saima Ritalahti ja Edvin Laaksonen avioituivat pian ja perustivat perheensä koululle vuosikymmeniksi. Touko Valio Laaksonen syntyi 8. toukokuuta 1920 tähän perheeseen. 

Käydessään koulua Ristimäessä Touko Laaksonen ihaili ja seuraili läheisen Kuralan kylän työmiehiä, jotka edustivat hänen mielestään työvaatteissaan todellista miehen mallia. Koulupoika Touko Laaksonen piti piirtämisestä, erityisesti sarjakuvista, ja vanhin hänen tekemänsä sarjakuva on ajalta, jolloin hän oli täyttänyt viisi vuotta. Siinä poika seikkailee kaupungissa ja lopulta isot, vahvat poliisit pelastavat pojan perheineen. Myöhemmin hän piirsikin usein homoeroottisen taiteensa sarjakuvan muotoon. Vuodesta 1935 Touko Laaksonen kulki oppikouluun Turkuun linja-autolla ja löysi univormut. Linja-auton kuljettajat edustivat hänelle samaa miestyyppiä kuin raavaat rengit. 

Ylioppilaaksi hän kirjoitti Turussa ja muutti vuonna 1939 Helsinkiin opiskelemaan mainostamista. Laaksosen itsensä mukaan sota-ajan pimennetty Helsinki mahdollisti homoseksuaaliset kokemukset varsinkin puistoissa saksalaisten sotilaiden kanssa. Miehet olivat yksinäisiä ja kaipasivat läheistä kontaktia. Samalla Laaksonen tunnisti itsessään seksuaalisen fiksaation univormuihin, jonka hän oli kokenut jo lapsena.

Tom of Finlandin töitä alettiin julkaista Yhdysvalloissa säännöllisesti ja tämä johti siihen, että hän jätti vuonna 1973 taiteellisen johtajan työnsä suuryrityksessä ja keskittyi ainoastaan omalle taiteelleen. Hän kehitti 1960-luvulla vähitellen hahmon, Kaken, joka seikkaili hänen sarjakuvissaan. Kake lanseerattiin vuonna 1968. Tämä kuvitteellinen hahmo edusti Touko Laaksosen ideaalimiestä. Hän oli komeavartaloinen ja -kasvoinen, reipas ja raju sekä huumorintajuinen. Juuri Kaken kaltaisia miehiä kuvaavat piirrokset siivittivät Tom of Finlandin maailmanmaineeseen ja niistä hänet tunnetaan edelleenkin.

Kun Tom of Finland oli jo maailmalla tunnustettu hahmo, joutuivat Suomen homot vielä pysymään kaapissa. Ruotsin valtakunnan laki vuodelta 1734 ei rangaissut kahden samaa sukupuolta olevan välisestä suhteesta, vaan teko tuli vasta vuonna 1894 rikosoikeuden piiriin. Teosta voitiin tuomita kahden vuoden vankeuteen, mutta yleensä näin pitkät tuomiot olivat poikkeus. Teko säilyi rikoslaissa vuoteen 1971. Sairausluokituksesta se poistettiin Suomessa vuonna 1981. Näistä syistä Tom of Finland oli tuntematon Suomessa lukuun ottamatta pientä piiriä, joka tiesi hänen taiteensa ja henkilöllisyytensä. Kului vielä kymmenen vuotta, ennen kuin Tom of Finland astui kaapista ulos Suomessa.

Veli Pekka Toropainen

Lähteet:

Turun Sanomat 14.11.1915, no 3272B, Sunnuntailiite; Turun Sanomat 27.10.1918, no 4184.

Frilander, Aino 2017: Millainen mies löytyy Tom of Finland -kuvien takaa? Touko Laaksosen sisarenpoika avasi kotialbumit HS:lle. Helsingin Sanomat. Kulttuuri.

Hooven, Valentine III sa.: Tom of Finland. A short biography. http://www.tomoffinlandfoundation.org/foundation/touko.html. Tom of Finland Foundation. Luettu 14.10.2025.

Ikonen, Kimmo 2014: Sata opetuksen ja oppimisen vuotta. Ristimäen ja Hannunniitun koulujen vaiheita 1914─2014. Hannunniitun koulu. Turku.

Kalha, Harri 2012: Tom of Finland. Taidetta seksin vuoksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1378/Tieto. Hämeenlinna.

Laaksonen, Mika 1993: Kuralan kylämäen historiallisia vaiheita. Turun maakuntamuseo/Åbo landskapsmuseum. Monisteita 6. Turku.

Perälä, Tauno 1951: Turun esikaupunkien historia. Turun esikaupungit ja niiden aiheuttamat probleemat ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Akateeminen väitöskirja. Turun yliopisto. Turku.

1900-luku

Housupukuinen nainen ja hamepukuinen mies Aurakadulla 1949

Kommentoi
Aurakadun ja Yliopistonkadun kulmaus Turussa 1936. Aarne Pietinen, Museovirasto, Historian kuvakokoelma. 

”Housumuoti” on alkanut vallata alaa Turun katukuvasta, kun ”miehiksi pukeutuneiden naisten” voi nähdä kulkevan pitkissä housuissaan pitkin Aurakatua. Näin kirjoittaa mielipidekirjoittaja Sosialisti-lehdessä vuonna 1949. 

Kirjoittajan mielestä housujen käyttö on sallittua, kunhan sillä ei korosteta ”erikoisesti” henkilön naisellisuutta. Muotivirtauksessa on kuitenkin hänestä yksi epäkohta, nimittäin se, että miehet eivät ole tasa-arvoisia pukeutumisen suhteen naisten kanssa. Kirjoittaja kysyykin hieman ironiseen sävyyn: 

”Mutta miten kävisi, jos miehetkin haluaisivat olla yhdenvertaisia naisten kanssa ja pukisivat päällensä naisten pukimet?”

Vaikka tekstistä on aistittavissa ironiaa, antaa se mahdollisuuden kurkistaa aikanaan naisille ja miehille sopivana pidetyn pukeutumisen rajoihin. Naisille sallittu vaatevalikoima laajeni Suomessa noin 1920-luvulta alkaen, kun pitkien housujen käyttö yleistyi vähitellen. Tuolloin naiset saivat käyttää housuja esimerkiksi hiihtäessä. Myös 1900-luvun alussa yleistyneet työ- ja virka-asut toivat lisää valikoimaa naisten pukeutumiseen. 

Housut saattoivat sopia aikalaisten mielestä naiselle työ- ja urheiluympäristössä käytettäviksi, mutta kaupungin keskustassa housuissa näyttäytymistä sopi vielä yhteiskunnan silmissä miettiä. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Sosialistin mielipidekirjoittajan mukaan naisen ei 1940-luvun lopun Turussa sovi ”rehvastella” miesmäisessä työasussa julkisella paikalla.

Miesten ja naisten syysmuotia 1977. Kari Rainer Pulkkinen, JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Kari Pulkkisen kokoelma. 

Miehille soveliaana pidetty vaaterepertuaari on taas monipuolistunut naisia hitaammin. 1960- ja 1970-luvulla etenkin nuorten muotiin tulivat aiempaa pidemmät hiukset, mutta miesten hameiden käyttö on puhuttanut pitkään. Esimerkiksi vielä 1990-luvun Helsingin Sanomissa on kirjoitettu ”valkotakkisten” tulevan paikalle, jos mies laittaa hameen päälleen. 

Miesten tiukoista pukeutumisraameista 1940-luvun lopun Turussa kertoo myös se, että Sosialistin kirjoittajan mukaan Aurakadulla liikkuva ”naiseksi pukeutunut mies” saattaisi tulla virkavallan pidättämäksi ja hänet olisi ”korjattava pois liikenteen häiritsijänä” ympärille kokoontuvan hämmästyneen väkijoukon vuoksi. 

Maininnat virkavallasta liittynevät siihen, että omalle sukupuolelle epätyypillisiksi katsottuihin vaatteisiin pukeutuminen saatettiin tulkita naamioitumiseksi, joka oli järjestyssääntöjen nojalla kiellettyä osassa Suomen kaupungeista. Ennen 1900-lukua sukupuolinormeja rikkovasta pukeutumisesta ongelmiin poliisin kanssa saattoivat joutua niin naisiksi kuin miehiksikin luetut henkilöt. 

Sosialisti-lehden kirjoitus kertoo kuitenkin yhteiskunnassa tapahtuneesta muutoksesta: naisten housujen käyttöä ei pidetty enää 1950-luvun vaihteen Turussa rangaistavana, vaikka sukupuolinormien rikkominen saattoikin jakaa mielipiteitä. Mieheyteen liittyvät lokerot ovat laajenneet sitäkin hitaammin. Vielä 2020-luvulla hametta käyttävää miestä on mediassa luonnehdittu harvinaiseksi, mutta yleistyväksi näyksi katukuvassamme.

Jean Lukkarinen

Lähteet: 

Housumuoti. Sosialisti, 15.05.1949, nro 109, s. 4.

Teinit eivät halua olla tuppisuita. Suomen Kuvalehti, 14.01.1967, nro 2, s. 28–31.

Miehet voisivat käyttää hametta tietyissä rajoissa. Helsingin Sanomat, 30.8.1997, https://www.hs.fi/suomi/art-2000003653421.html. 

Vierto, Tuija: Usva Kiuru, 18, on hameeseen pukeutuva mies, eikä hän ole ainoa: ”Mukava, käytännöllinen ja tyylikäs”. YLE 29.6.2023, https://yle.fi/a/74-20037186. 

Laine, Mio: ”Lieneekö tuo aprillinarrio wai pitkälle kehittyneen emansipatsioonin merkkiä wai muuta wallattomuutta.” Sukupuolen ilmaisun moninaisuus suomalaisissa sanomalehdissä 1868–1917. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto 2025.

Suhonen, Sami: Transsukupuolisuuden näkymätön historia. Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki 2007.

Turunen, Arja: ”HAME, HOUSUT, HAMEHOUSUT! VAI MIKÄ ON TULEVAISUUTEMME?” Naisten päällyshousujen käyttöä koskevat pukeutumisohjeet ja niissä rakentuvat naiseuden ihanteet suomalaisissa naistenlehdissä 1889–1945. Etnologian väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, 2011.

1900-luku

Teppo Samooja, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Inkeriläissyntyinen Teppo Savolainen (1890–1978) kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lukiosta, mutta maisteriksi hän valmistui Turun yliopistosta. Sukunimi vaihtui sotien jälkeen Samoojaksi. 

Teppo Samoojasta kehittyi monipuolinen turkulainen kulttuurivaikuttaja. Vaikka varsinaisen päätyönsä hän teki Turun kaupunginkirjastossa, hänen harrastuneisuutensa ulottui aina sanomalehtityöstä järjestöaktiviteetteihin.

Turun kaupunginkirjaston johtaja Teppo Samooja. Kuva teoksesta Seppälä 1963, 131 (ei kuvaajatietoja).

Kun kolmekymppinen maisteri aloitti vuonna 1925 Turun kaupunginkirjaston varajohtajana, lainausmäärät ja lukuhalu olivat laskussa. Syiksi arvioitiin rauhaton ajanhenki ja jatsiajan huvit. Vuosikymmenen lopun pula-aika käänsi laitoksen käyttöasteen ylöspäin, kun turkulaisilta olettavasti jäi vähemmän rahaa maksullisiin rientoihin.

Sotien jälkeen kirjastolaitosta kehitettiin ja toimintamuodot monipuolistuivat. Vuosina 1928–1957 kirjastoa johtanut Samooja järjesti henkilökuntineen laajenevasti tapahtumia ja edusti kirjastoa julkisuudessa. Johtokunta hellitti kukkaronnyörejä ylimääräiseen: juhlittiin säännöllisesti kirjailijoiden merkkipäiviä musiikkiesitysten kera ja järjestettiin turkulaisten kirjailijoiden teosnäyttelyjä.

Päivätöidensä ohella Samooja avusti vuodesta 1919 lähtien sanomalehti Turun Sanomia. Hän oli lehden teatterikriitikko, joka paneutui työhönsä perinpohjaisesti ja ansaitsi turkulaisen teatteriväen arvostuksen. Tilaisuuden tullen ensi-iltojen vakiovieras saattoi pitää ennen esiripun avautumista tietoiskun illan teoksesta.

Kun porvarillisen ja työväenteatterin yhdistänyt kunnallinen kaupunginteatteri aloitti vuonna 1946, kaupungissa oli selkeästi yksi päänäyttämö.

Teatteriarvostelijan taidekäsitys oli ylevä. Samooja uskoi teatterin avartavan ihmisen näkökantoja, parantavan, lohduttavan ja sivistävän. Näin kriitikko hahmotti teatteria vuonna 1943 ilmestyneessä pienessä esseekokoelmassaan Teatteri, yleisö, arvostelu. Tilaa sai kirjoittajan oman ammattikunnan vastuun pohdinta: ”Julkinen sana on vaikutuksiltaan kauaskantoinen. Siksi arvostelijan on punnittava jokainen sanansa kultavaa’alla ennen kuin hän kirjoittaa sen paperille. Hänen tulee välttää väärää tuomiota kuin ruttoa [–].” Totuus piti kertoa mutta tekijöitä ymmärtäen, ajatteli Samooja.

Teppo Samooja linjasi taidekäsitystään vuoden 1943 esseekokoelmassaan.

Samooja oli yhdistysihminen ja taustavaikuttaja. Hän oli muun muassa Turun Taiteilijaseuran Teatterikerhon puheenjohtaja, Turun Kansallisen kirjakaupan johtokunnan jäsen ja toimi aktiivisesti kirjastoalan järjestöissä. Vannoutuneelta näyttämötaiteen ystävältä ilmestyi vuonna 1943 historiikki Turun teatteri 1918–1943, joka tiivisti kaupungin niin sanotun porvarillisen teatterin vaiheet.

Turun Sanomat uutisoi 21. toukokuuta 1958 Kilta-ravintolassa järjestetystä kirjastonjohtaja Teppo Samoojan jäähyväisjuhlasta, jolloin hänellä tuli täyteen 33 vuotta kaupungin palveluksessa. Puheissa muistettiin eläkkeelle siirtyvän päällikön intomielinen kulttuurityö ja kotikaupungin hengenelämään jättämä pysyvä jälki.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kirjastonjohtaja Teppo Samooja juhlinnan kohteena. Turun Sanomat, 22.05.1958, nro 136, s. 7. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Savolainen, Teppo: Teatteri, yleisö, arvostelu. Kustannusosakeyhtiö SMIA, Helsinki 1943.

Seppälä, Eila: Turun kaupunginkirjasto 1863–1963. Turun kaupunki, Turku 1963.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

1900-luku

Nummenmäen kummitus

Kommentoi

Keskiviikkona 3. marraskuuta 1948 Turun Sanomien reportteri Matti Jämsä teki tutkimusmatkan Nummenmäelle. Toimittajaa oli pyydetty ottamaan selvää kummituksesta, joka oli häirinnyt elämää osoitteessa Peltotie 4. Kaksikerroksisessa omakotitalossa asui Kumlanderien kuusilapsinen perhe.

Kun Jämsä saapui paikalle, oli isäntä itse kotona ja totesi:

”Jo puolentoista kuukauden ajan ovat henget aktiivisesti kiusanneet meitä. Vintistä kuuluu kovaa kolinaa, koputuksia ja raskaita askelia. Väliin hakataan keittiön seiniin ja oveenkin.”

Kuva: Turun Sanomat 4.11.1948.

Kummittelu oli vilkkainta iltaseitsemän ja -kymmenen välillä, ja loka-marraskuun vaihteessa tätä oli tapahtunut päivittäin. Olipa kummitus näyttäytynytkin. Se oli 130–140 sentin korkuinen ”olento, jolla on hohtavan valkoinen pää ja joka on pukeutunut kireään, mustaan viittaan”. Jalat olivat kuin kurjella ja jalkaterät muistuttivat hevosen kavioita. Kädessään kummituksella oli ”eläimen suolta muistuttava esine, jota se huiskuttelee edessään”.

”Jumalan nimessä, mitä haette!” kertoi Kumlander huutaneensa, mutta kummitus oli vain katsonut pitkään ja poistunut.

Toimittajat päättivät tulla paikalle uudelleen illalla, kun alkoi hämärtää. Nummenmäkeläisiä kerääntyi Peltotielle seuraamaan tilanteen kehitystä, mutta mitään ei tapahtunut. Kummitus pysytteli piilossa.

Kuva: Kainuun Sanomat 7.11.1948.

Kun Jämsän kirjoitus – nimimerkillä Nalli – oli ilmestynyt Turun Sanomissa 4. marraskuuta, se levisi pian muihin lehtiin kautta maan, Helsingistä Kemiin ja Kokkolasta Mikkeliin. Pyhäinpäivän aikaan koko Suomi sai lukea Nummenmäen kummituksesta. Tarina jatkui seuraavien päivien lehdissä, joissa kerrottiin, miten ”henkitieteilijöitäkin” oli kutsuttu apuun pahoja henkiä karkottamaan.

Lopulta Kumlander teki rikosilmoituksen, ja jo 8. marraskuuta poliisi saapui paikalle tutkimaan tapausta. Uteliaisuus oli saanut turkulaiset liikkeelle sankoin joukoin, sillä lehtitietojen mukaan poliisi joutui raivaamaan tiensä ”läpi 300-henkisen yleisöjoukon”. Pitkään ei rikospoliisin tarvinnut työskennellä, kun selvisi, että – kuten Sosialisti-lehti raportoi –”’kummituksena’ on esiintynyt muudan Kumlanderin perheen läheinen naapuri, jolla ilmeisesti on jotain kaunaa Kumlandereja kohtaan”. Naapuri oli paitsi naamioitunut itse myös viritellyt naruja, joilla hän saattoi aiheuttaa kilinää ja kolinaa. Lehdistö lopetti uutisointinsa toteamalla lyhyesti: ”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

H. K.: ”Turun kummitusta katsomassa satoja ihmisiä ja poliiseja”, Jaakkiman Sanomat 10.11.1948.

Junttila, Veli: Suomi 1948/Nummenmäen kummitus. Turun Sanomat 1.11.1998.

”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana”, Sosialisti 9.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Etelä-Saimaa 5.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Kainuun Sanomat 7.11.1948.

”Kummitus Turussa”, Ylä-Vuoksi 6.11.1948.

Nalli: ” Nummenmäellä kummittelee vallan kamalasti”, Turun Sanomat 4.11.1948.

Nalli: ”Nummenmäen kummitus”, Turun Sanomat 5.11.1948.

”Nummenmäen ’kummitusjuttu’”, Turun Sanomat 7.11.1948.

”Turun kummitus mielikuvitusta”, Vaasa 13.11.1948.

1900-luku

Soikkokämmekkä, kenraali ja suomenkielinen yliopisto

Kommentoi

Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmiin kuuluu monia erikoisuuksia. Toisinaan itse kasvi ei ole niin erikoinen kuin sen tie Turkuun. Yksi tällainen on näyte numero 126178, soikkokämmekkä.

Yksi myöhemmän kenraaliluutnantti Lennart Oeschin Turun yliopistolle lahjoittamista ranskalaisista kasveista, soikkokämmekkä Turun kasvimuseossa. Kuva: Samuli Lehtonen/Turun yliopiston kasvimuseo.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Karl Lennart Oesch (1892–1978) oli Helsingissä tekemässä tutkintoa kasvitieteeseen. Hänen pro gradunsa homesienistä jäi kesken, kun jääkäriliike houkutti vuonna 1915 orastavan kasvitieteilijän lähtemään Saksaan. Sotatie toi Oeschin takaisin Suomeen helmikuussa 1918, ja hän jäi armeijan palvelukseen. Vuonna 1923 Oesch päätyi monen mutkan kautta Ranskaan, missä suomalaiset yleisesikuntaupseerit 1920-luvulla koulutettiin.

Samaan aikaan kun Oesch vaihtoi kasvit armeijan ohjesääntöihin, kuhisi suomenkielisessä yliopistomaailmassa. Vuonna 1896 perustettu Eläin- ja kasvitieteellinen yhdistys Vanamo järjestettiin 1919 uusilla säännöillä nimenomaan suomenkieliseksi yhdistykseksi, erotuksena ”ruotsinkieliseen” Societas pro Fauna et Flora Fennicaan (joka oli perustettu Turussa 1821). Lisäksi Suomen kansa puuhasi uutta yliopistoa Turkuun. Ensimmäinen täysin suomenkielinen yliopisto avattiin Turussa vuonna 1920. Sen tiedekunnat olivat humanistinen ja luonnontieteellinen.

Vanamo, joka oli vuosia kerännyt omia luonnontieteellisiä näytteitä, lahjoitti pian kirjastonsa ja kokoelmansa Turkuun. Uunituoreen yliopiston ja seuran suhde oli alusta alkaen läheinen. Esimerkiksi vuoden 1923 Vanamon vuosikokoukseen lähetettiin tervehdyssähke: ”Terwehdys taeaeltae uudesta suomalaisesta tieteenahjosta ja sen liepeiltae, huoltakaahan siellae Helsingissae lisaewaekeae suomalaisen luonnontieteen wiinamaekeen.”

Ranskassa opiskellessaan Oesch tutustui ranskalaiseen tykistöeversti Louis Verguiniin (1868–1936), joka Oeschin tavoin oli botanisti. Everstillä oli mittava kasvikokoelma, mutta tiettyjä näytteitä puuttui. Oesch lähetti vuonna 1925 Pariisista kirjeen vanhalle tutulleen Vanamon jäsenelle ja kasvitieteen professori Kaarlo Linkolalle (1888–1942) ja selosti everstin toivetta: ”Hänen kiihkeänä toivomuksenaan oli kuitenkin saada joitakin häneltä puuttuvia pohjoisia lajeja, kuten Saxifraga nivalis (pahtarikko) ja S. hieracifolia (kuolanrikko).”

Vastineeksi lähetyksistä Oesch lupasi apua Turkuun: ”Minä puolestani koetan taas tehdä vastalahjan Turun Suomalaiselle Yliopistolle. Olen nimittäin jo viime kesän aikana koonnut noin 150 täkäläistä erikoisuutta ja tätä samaa aion jatkaa, mikäli mahdollista, vielä ensi kesänä. Kun palaan takaisin Suomeen, niin olen päättänyt, että ainakin 50 ranskalaista kasvilajia lahjoitan Turun Suomalaiselle Yliopistolle.” Sivistyneistön keskuudessa botanismi oli suosittua, ja siihen usein liittyvä kasvivaihto oli keino luoda tärkeitä suhteita.

Myöhemmin kenraaliksi ylenneen Oeschin lupaamia kasveja, kuten alussa mainittu soikkokämmekkä, päätyi Turun yliopistolle. Keräilypaikaksi on merkitty Ranskan Le Valdahon, vuonna 1907 perustettu armeijan tukikohta Sveitsin lähellä. Sattumalta soikkokämmekän tieteellinen nimi on Orchis militaris.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Kansalliskirjasto, Helsinki. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma. Linkola, Kaarlo. Coll. 132.8. Lennart Oeschin kirje Kaarlo Linkolalle 13.2.1925.

Kansalliskirjasto, Helsinki. Vanamo-seuran kokousten pöytäkirjat liitteineen v. 1923. Vanamoseuran vuosikokous 10.2.1923. Liite 2. Sähke Helsinki Turusta 287,35,10/2,12,24.

Määttä, Vesa. K.L. Oesch: ylivoimaa vastassa. Helsinki: Gummerus, 2015.

1900-luku

Paavo Karikko, urheiluvalmennuksen uranuurtaja

Kommentoi

Karikonlenkki ja Karikon huvila ovat tuttuja Turun Urheilupuiston käyttäjille. Kumpikin viittaa Keuruulla syntyneeseen yleisurheiluvalmentaja Paavo Karikkoon (1903–1978), jonka elämä juurtui Turkuun.

Karikon nuoruutta värittivät kokemukset sisällissodasta, jossa hän taisteli valkoisten puolella ja menetti veljensä. Opiskellessaan myöhemmin lakitiedettä Helsingissä Karikko lyöttäytyi Akateemisen Karjala-Seuran piiriin, jossa vaikutti myös hänen opiskelutoverinsa ja ystävänsä Urho Kekkonen.

Karikko (toinen vasemmalta) valmentamassa urheilijoita Turun Urheilupuistossa. Turun Sanomat 4.6.1939.

Karikkoa ja Kekkosta yhdisti urheilu. Kun Kekkonen toimi Suomen voimistelu- ja urheiluliiton urheilujaoston ja siitä vuonna 1932 itsenäistyneen Suomen Urheiluliiton puheenjohtajana, Karikko nousi yleisurheilun kansallisesti merkittävimpiin valmentajatehtäviin.

Kun Italian yleisurheiluliitto hankki maahan suomalaisia yleisurheiluvalmentajia Berliinin olympialaisten alla, yksi valituista oli kotimaassa ansioitunut Karikko. Hän vaikutti Italiassa vuosina 1933–1936. Karikko asetettiin ylivalmentajan rooliin, ja hänen alaisuudessaan toimi näinä vuosina myös kolme muuta suomalaisvalmentajaa, Martti Järvinen, Ove Andersen ja Veikko Renko.

Kun Karikko palasi Suomeen, Turun kaupunki nimitti hänet liikuntahallinnon alle sijoitettuun kunnallisen urheiluohjaajan tehtävään. Karikko aloitti virassa, joka oli ensimmäinen laatuaan Suomessa, tammikuussa 1938 ja eläköityi siitä vuonna 1969. Näinä vuosina Karikko myös järjesti Suomen armeijan jatkosodan aikaisia urheilukilpailuja, Karhumäen kisoja, sekä valmensi yleisurheilijoita Sveitsissä ollessaan virkavapaalla 1940-luvun lopussa.

Aikakauden urheiluvalmentajien tehtäväkenttä oli hyvin laaja. Urheilun tekniikkaan ja välineisiin liittyneen tietotaidon ohella heillä oli usein tärkeä rooli urheilun olosuhteiden kehittämisessä. Tämä heijastui myös Karikon toimintaan, ja Italiassa ollessaan hän suunnitteli urheilijoiden harjoittelun tueksi saunat Firenzeen ja Pisaan. Niistä riitti puhetta kotimaan lehdistössä.

Karikon kehitystyö näkyi myös Turun Urheilupuiston alakentän juoksuradassa, jota nimitettiin 1950-luvulla maailman nopeimmaksi. Tavanomaista hiilimurskaa joustavampi ja kestävämpi radan pinta syntyi, kun Karikko löysi ryyneiksi kuivunutta savea, johon hän yhdisti vetureiden koksipölyä. Sekoitus sidottiin jäteöljyllä.

Karikko teki merkittäviä ponnistuksia Turun urheiluelämän kehittämiseksi myös kilpaurheilun ulkopuolella. Nykyinen Karikonlenkki juontaa juurensa 1950-luvulle, jolloin hän alkoi pitää kaikelle kansalle avoimia sunnuntailenkkejä Urheilupuistossa.

Karikon huvilana tunnettu rakennus puolestaan nousi nykyiselle paikalleen jo 1920-luvun alussa, Turun urheiluelämän toisen merkkihenkilön, August Blombergin kodiksi. Hänen toinen vaimonsa, yhtä lailla urheilun saralla ansioitunut Lisie Blomberg (o.s. Nyström) asutti huvilaa aina vuoteen 1966 saakka. Karikon nimen käyttö huvilan yhteydessä vakiintui myöhempinä vuosikymmeninä.

Joonas Kananen

Lähteet:

Turun Sanomat, 3.5.1934, nro 117, s. 2.

Kärkkäinen, Osmo. Keuruun Kisailijat sata vuotta. Keuruu: Keuruun Kisailijat 2014.

Lahtinen, Rauno & Laaksonen, Hannu. Kävely puistojen Turussa. Turku: Turkuseura, 2008.

Martiskainen, Seppo & Arponen, Antti O. Suomi voittoon – kansa liikkumaan: Suomen yleisurheilun 100 vuotta. Helsinki: Yleisurheilun tukisäätiö 2006.

1900-luku

Kiinalais-afrikkalainen näyttely VPK-talolla lokakuussa 1911

Kommentoi

Vapaapalokunnan talolla Eskelinkadulla avautui lokakuussa 1911 erikoinen näyttely. Se esitteli nimensä mukaisesti kiinalaista ja afrikkalaista esineistöä, jotka oli kerätty Suomen Lähetysseuran silloisella kahdella työalueella Hunanin maakunnassa Kaakkois-Kiinassa ja Owambon alueella nykyisessä Pohjois-Namibiassa.

Turkuun tuotu näyttely oli osa laajempaa näyttelykiertuetta, joka oli käynnistynyt saman vuoden helmikuussa Helsingistä ja päättyi Riihimäellä huhtikuussa 1912. Tässä välissä näyttely vieraili 15 paikkakunnalla ympäri Suomea. Se pystytettiin vaihtuviin tiloihin esimerkiksi kouluihin, rukoushuoneisiin ja raittiustaloille. Näyttelyä ei ollut alun perin suunniteltu kiertäväksi, mutta Helsingin näyttelyn osakseen saama suuri kiinnostus herätti ajatuksen näyttelykokonaisuuden kuljettamisesta muillekin paikkakunnille.

Turun Sanomien julkaisema kuva näyttelyn afrikkalaisosastolta (19.10.1911).

Näyttely toi kiinalais- ja afrikkalaisesineitä ensi kertaa suuren yleisön nähtäville Suomessa. Näyttelyn tarkoituksena oli informoida Lähetysseuran kristillistämistyöstä maailmalla ja vakuuttaa yleisö työn jatkamisen tarpeesta. Tämä johti erityisiin painotuksiin: näyttely pyrki esineiden avulla esittelemään suomalaisille vieraita kulttuureja mutta samalla myös korostamaan niissä havaitsemiaan muutostarpeita. Huomion kohteena olivat erityisesti paikalliset uskomukset ja rituaalit, joita pidettiin kummallisina, takapajuisina ja merkkeinä uskonnottomuudesta tai väärästä uskonnosta.

Turkulaislehdissä julkaistiin useaan otteeseen näyttelyä koskevia ilmoituksia. Toimittajat kävivät myös paikan päällä VPK-talolla ja kirjoittivat näyttelystä omia artikkeleitaan. Eräs Turun Sanomiin kirjoittanut henkilö kertoi viettäneensä näyttelyssä yli kaksi tuntia, mutta koki silti vasta piipahtaneensa, sillä nähtävää oli niin paljon. Turun Sanomat julkaisi myös kuvia näyttelytilasta.

Erland Sihvonen pukeutui näyttelykiertueen aikana kiinalaisasuun. Atelier Apollo. Suomen Lähetysseuran kuvakokoelma, Museovirasto.

Näyttelyn puuhamies, Kiinassa pitkään työskennellyt lähetystyöntekijä Erland Sihvonen, piti Turun vierailunsa aikana Akatemiatalon salissa esitelmän buddhalaisuuden saapumisesta Kiinaan. Sekä silloin että näyttelyä palokunnan talolla esitellessään hän esiintyi kiinalaisasuun pukeutuneena. Tämä herätti erityistä ihmetystä ja mielenkiintoa koko näyttelykiertueen ajan, epäilemättä myös turkulaisissa.

Leila Koivunen

Lähteet:

Koivunen, Leila: Terweisiä Kiinasta ja Afrikasta. Suomen Lähetysseuran näyttelytoiminta 1870–1930-luvuilla. Helsinki 2011.

Afrikalaisia kuvia kiinalais-afrikalaisesta näyttelystä. Turun Sanomat 24.10.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1179649?page=5

Boman: Kiinalaisten ja afrikalaisten esineiden näyttely. Turun Sanomat 19.10.1911. 

Kuvia kiinalaisesta näyttelystä. Turun Sanomat 22.10.1911. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1179932?page=5

1900-luku

Paljon melua rokista

Kommentoi

Rock and roll -musiikin saapuminen Suomeen vuonna 1956 ei jäänyt kotimaiselta medialta huomaamatta. Kuinka olisikaan, sillä sanomalehdet olivat jo ennakkoon itse luomassa kohua. Sen keskiöön joutui Turun konserttitalossa järjestetty Suomen ensimmäinen rock-konsertti.

Urheiluseura Pyrkivä (TUL) järjesti kaksi rock-konserttia maanantai-iltana 22.10. Niissä esiintyi Erik Lindströmin luotsaama jazz-yhtye. Ammattimuusikoista koostunut yhtye soitti pääosin jazzia kyseisenäkin iltana, tosin hieman räväkämmällä otteella.

Rock and roll alkoi 1950-luvun jälkipuoliskolla näkyä myös lasten ja nuorten pukeutumisessa. Kuvassa pelataan Kaisaa Tapulikadun nuorisotalon kerhossa Turussa vuonna 1956. Kuvalähde: Turun nuorisoasiainkeskus / Finna.

Mainonta ja lehtijutut rock-ilmiöstä aiheuttivat sen, että molemmat konsertit oli etukäteen myyty täyteen. Kello 19 alkaneen konsertin yleisö koostui 15–20-vuotiaista turkulaisista, jotka käyttäytyivät Ilta-Sanomien mukaan aluksi varsin rauhallisesti. Tunnelma kuitenkin muuttui pian, sillä itse orkesterinjohtaja valitteli yleisölle kuulijoiden passiivisuutta. Tämä aiheutti lehden mukaan ”sanoin kuvaamattoman metelin”. Jotkut uskaltautuivat jopa nousemaan tuolirivien yli päästäkseen lähemmäs esiintyjiä.

”Metelöinti” jatkui Ilta-Sanomien mukaan Konserttitalon edustalla ja lähistöllä siihen malliin, että poliisi pidätti toistakymmentä henkilöä. Suurin osa pidätetyistä kuitenkin päästettiin vapaiksi henkilötietojen varmistuksen jälkeen. Poliisi jäi valvomaan kello 21 alkaneen toisen konsertin päättymistä, mutta ylenmääräistä levottomuutta ei enää esiintynyt.

Konserttia kuvattiin monissa lehdissä värikkäästi. Vaasa-lehti kirjoitti, kuinka ”hurmiotilaan” joutuneita nuoria jouduttiin poistamaan ”villejä näytelmiä” sisältäneestä konsertista ”penkkiriveittäin”. Lehden mukaan vielä tiistai-iltana poliisit joutuivat kyyditsemään ”konsertin jälkimainingeissa eläneitä lättähattuja” poliisilaitokselle rauhoittumaan. Samana päivänä uutisoitiin, kuinka Turun poliisimestari oli määrännyt, että kaupungissa ei saa vastaisuudessa esittää rock and roll -musiikkia ”missään muodossa”. Konsertista aiheutuneiden vahinkojen kustannukset olivat 3.680 markkaa eli nykyrahassa 136 euroa. Korjauskulut lankesivat järjestäjien maksettavaksi.

Turun Päivälehti uutisoi turkulaisille opettajille 25.10. järjestetystä tilaisuudesta, jossa käsiteltiin myös alkuviikon kohukonserttia. Turun opettajayhdistyksen tilaisuuden teemana oli ”Kurinpito koulu- ja kasvatuskysymyksenä”, mikä houkutteli paikalle satakunta opettajaa. Tilaisuudessa todettiin, kuinka kohu oli pitkälti järjestäjien ja lehdistön itsensä tuottama, ”kun on kerrottu jo etukäteen miten muissa maissa on riehuttu”.

Aiemmin lokakuussa monet Suomen lehdet olivat kertoneet, kuinka United Pressin valokuvaaja oli Kööpenhaminassa antanut nuorille rahaa saadakseen heidät häiriköimään erään rock-elokuvan esityksen jälkeen. Esityksen jälkeen poliisi joutuikin hillitsemään mellakoita voimakeinoin. Yritteliäs valokuvaaja todettiin tuoreeltaan yllyttäjäksi, mutta joitakin rock-konsertteja kiellettiin tapahtuman seurauksena ainakin Tanskassa.

Turun kohukonsertti oli osa laajempaa rock-musiikin aaltoa Euroopassa syksyllä 1956. Tuolloin etusivun uutisissa seurattiin pääasiassa Unkarin kansannousua ja Suezin kriisiä, mutta myös rock sai palstatilaa monissa lehdissä.

Pertti Grönholm

Lähteet:

Lehtikuvaaja yritti provosoida mellakan. Helsingin Sanomat (United Press) 7.10.1956.

Rock’n’Roll aiheutti 3.680 mkn vahingot Turun konserttisalissa. Turun Päivälehti 31.10.1956.

Rock and Roll meteli eilen illalla Turussa. ”Musta Maija” korjasi saaliin. Ilta-Sanomat 23.10.1956.

Rock and roll toi hulinoita Turkuun. Vaasa 25.10.1956.

Turun opettajat: Koulun ja kodin on totutettava nuoriso kuriin ja käytökseen. Turun Päivälehti 26.10.1956.

Uusitorppa, Harri: Suomen ensimmäinen rockkonsertti 60 vuotta sitten päättyi ”älyttömään hulluteen”, ja ”rokkirollilaisten” tapahtumat kiellettiin. Helsingin Sanomat 21.10.2016. Päivitetty 21.10.2016.


1900-luku

Prinsessa Sibyllan kesäpäivä Turussa

Yksi kommentti

Kesäkuussa 1955 Turku sai harvinaisen vieraan. Vesterbottenin herttuatar, Ruotsin prinsessa Sibylla, saapui Suomeen tyttäriensä Birgittan ja Desirén kanssa. Matka alkoi Helsingistä, jossa kuninkaallinen seurue vieraili muun muassa Eduskuntatalossa, Presidentinlinnassa ja Suomenlinnassa. Heidät vastaanottivat presidentti J. K. Paasikivi ja rouva Alli Paasikivi, ja iltajuhla vietettiin Kalastajatorpalla.

Ruotsin prinsessa Sibylla vierailulla Helsingissä 8.6.1955. Kuvaaja UA Saarinen. Kuvalähde: JOKA Journalistinen kuva-arkisto, UA Saarisen kokoelma, Museovirasto.

Matka jatkui Porvooseen, Lappeenrantaan ja Imatralle, ja lopulta Turkuun, jossa prinsessat saapuivat autokolonnassa Paraisten tienhaaraan 13. kesäkuuta. Automobiiliklubin ruskealakkiset edustajat ojensivat prinsessa Sibyllalle vaaleanpunaisia ruusuja. Hän otti kukat vastaan autossa istuen, mutta huomattuaan valokuvaajien vaikeudet hän kysyi ystävällisesti: “Onko liian pimeää, pitäisikö minun astua ulos?” Kuvakin saatiin. Siinä teräksenharmaassa jakkupuvussa ja valkomustassa hatussa istuva prinsessa hymyili kameralle.

Turussa kuninkaallinen seurue tutustui Tuomiokirkkoon, jossa professori Svante Dahlström esitteli kirkon historiaa. Erityisesti prinsessa Sibyllaa kiinnosti Kaarina Maununtyttären sarkofagi, jonka ääressä hän vietti pitkän tovin. Luostarinmäellä kampamestari sorvasi kuninkaalliselle seurueelle sarvikammat, savenvalaja sai aplodit esimerkillisestä dreijaamisesta, ja suutarimestari otti prinsessojen mitat käsintehtyjä kenkiä varten. Turun linnassa partiotytöt lauloivat marssin, ja prinsessat tutustuivat museoon, jossa kirjoittivat nimensä kuningas Kustaa V:n lahjoittamaan vieraskirjaan.

Lounas nautittiin Turun Ruotsin konsulaatissa, vuorineuvos Hans von Rettigin kodissa Aurajoen rannalla. Pieni Carl-Gustav ojensi prinsessalle ruusukimpun, ja seurue siirtyi punaista mattoa pitkin sisään. Mukana olivat kaupunginjohtaja Kalervo Pellinen, maaherra Erkki Härmä ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Arvo Toivonen.

Vierailu päättyi Turun satamaan, josta prinsessat tekivät paluumatkansa Ruotsiin hävittäjä Upplandilla. Matka oli osa laajempaa kulttuurista ja diplomaattista yhteydenpitoa, ja se tallennettiin myös filmille. Suomen Filmiteollisuuden dokumentti Resan till Finland ikuisti kuninkaallisten matkan – ja sen hetken, jolloin Turku sai kuninkaallisia vieraita.

Noora Kallioniemi

Lähteet:

Suomen Filmiteollisuus (1955) Resan till Finland. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_1043874
Helsingin Sanomat, 14.6.1955, nro 158, s. 12, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2516891?page=12
Uusi Aura, 1.6.1955, nro 145, s. 12
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3086159?page=12
Kansan Tahto, 12.6.1955, nro 134, s. 3
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3080962?page=3