Iilimatoja eli verijuotikkaita on jo antiikin ajoista käytetty sairauksien ja vaivojen hoitoon. Antiikin ajalta 1800-luvulle asti terveyskäsityksiin vaikutti niin sanottu humoraalioppi, jonka mukaan elimistön neljän perusnesteen – veren, keltaisen sapen, mustan sapen ja liman – tuli olla keskenään tasapainossa. Jos lääkärin tai kansanparantajan arvion mukaan verta oli kertynyt liikaa suhteessa muihin nesteisiin, sitä oli poistettava joko suonta iskemällä, kuppaamalla tai vaikkapa antamalla verta imevien iilimatojen kiinnittyä potilaaseen. Yhdellä ruokailukerralla juotikas imee ravinnokseen 5-10 millilitraa isännän verta. Juotikkailla hoidettiin jopa liikalihavuutta.
Juotikkaiden käyttö potilaiden hoidossa kasvoi Euroopassa ennen näkemättömiin mittoihin 1700- ja 1800-luvuilla. Ranskassa yksittäisen sairaalan vuosikulutus saattoi olla kymmeniä tuhansia juotikkaita. Myös Suomessa iilimadoista tuli 1800-luvulla suosittu muotilääke, jota pyrittiin kaikin keinoin hankkimaan joko kotimaasta tai ulkomailta. Elias Lönnrot kirjoitti iilimatojen käytöstä muun muassa vuonna 1839 ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri. Lönnrotin mukaan silmän kipeydyttyä ”usiampia iilimatoja pannaan silmän ympäristölle”. Korvakipuja taas ohjeistettiin hoitamaan laittamalla ”iilimatoja korvan taaksi”. Juotikkaiden käyttö oli laajaa 1800-luvun loppuun asti, jolloin moderni lääketiede alkoi syrjäyttää ajatusta ”pahan” tai ”sairaan veren” poistamisesta suoneniskennällä.
Hoitomenetelmän suosion kasvaessa ongelmaksi tuli verijuotikkaiden saatavuus. Tätä ongelmaa yritti eri tavoin ratkaista myös jokainen Turun apteekeista 1800-luvulla. Vaihtoehtoja oli kolme: iilimatojen hankinta kotimaasta, niiden tuonti ulkomailta tai suunnitelmallinen kasvatus lammikoissa.
Iilimatojen kotimainen tuotanto arvioitiin 1800-luvun alkupuolella noin 10 000:ksi vuodessa. Kun Turussa tarvittiin 1850-luvulla arviolta 15 000 juotikasta vuodessa, oli selvää, ettei eläinten keräily luonnon lammikoista riittänyt kattamaan kysyntää. Juotikkaiden tiedettiin viihtyvän matalissa ja seisovavetisissä rehevissä lammissa, joista kalat puuttuivat. Veden tuli olla lämmintä ja rantakasvillisuuden mielellään runsasta. Biologi Kaarlo Levanderin mukaan keruumenetelmä oli yksinkertainen: ”Vanhat akat kuuluvat pyydystävän niitä mennen veteen paljain jaloin antaen juotikkaiden imeytyä kiinni.” Teiskolaisen Mato-Pirjon väitettiin hankkineen elantonsa 40 vuoden ajan juotikkaiden pyynnillä. Keuruulla juotikkaiden pyynti laskettiin 1840-luvulla peräti omaksi elinkeinokseen.
Kaikesta huolimatta Turkuun saatiin kotimaisia juotikkaita ainakin Ahvenmaalta sekä kaupungin läheltä Rymättylästä, Paraisilta ja Nauvosta. Tuontiin ulkomailta oli kuitenkin turvauduttava. Niinpä juotikkaita tiedetäänkin tuodun Turkuun ainakin Ruotsista ja mahdollisesti myös Venäjältä. Valtiovalta suhtautui kuitenkin penseästi juotikkaiden tuontiin ulkomailta.
Oli siis ainakin yritettävä turvautua kolmanteen vaihtoehtoon eli juotikkaiden lammikkokasvatukseen, joka oli yleistä Ranskassa ja Saksassa. Ei ollut yllättävää, että hankkeeseen ryhtyi tunnettu turkulainen liikemies, apteekin omistaja ja sittemmin kauppaneuvos Erik Julin (1796–1874). Julin muistetaan Turun VPK:n perustajana sekä henkilönä, joka edisti Vartiovuoren rakentamista kaupunkipuistoksi.
Uusi Aura kertoi Julinin ansioista 29. elokuuta 1948: ”Hänellä oli saippua- ja kynttilätehdas, hän valmisti etikkaa, hänellä oli kaakeli-, posliini- ja fajanssitehdas ja hän lähetti tavaraa Venäjälle. Kaakelitehtaan alueelle hän padotti lammikon, jossa viljeli iilimatoja, kun niiden kysyntä oli yhteen aikaan tarjontaa paljon suurempi. Mutta yritys ei onnistunut: istutetut iilimadot sairastuivat ja kuolivat.”
Julin ryhtyi epäonniseen iilimatohankkeeseen yhdessä helsinkiläisen kirjakauppiaan G. O. Waseniuksen (1789–1852) kanssa. Senaatille lokakuussa 1838 lähetetyssä kirjeessä Julin ja Wasenius hakivat viiden vuoden ajaksi yksinoikeutta iilimatojen kasvattamiseen lammikoissa Turun ja Porin läänissä (Julin) ja Uudenmaan läänissä (Wasenius). Kuten edellä todettiin, herrasmiesten hanke jostakin syystä epäonnistui kummallakin alueella ”jokseenkin täydellisesti”.
Timo Vuorisalo ja Hannu Salmi
Kirjoitus perustuu Turun Sanomissa 1.9.2024 julkaistuun alioartikkeliin.