Vuonna 1879 säädetty elinkeinovapauslaki tarjosi naisille ensimmäistä kertaa oikeuden oman, itsenäisen elinkeinon harjoittamiselle. Täysin vapaata se ei ollut, sillä naimisissa olevat naiset pysyivät holhoojiensa edusmiehisyyden alaisina aina 1930-luvulle saakka – toisin sanoen he tarvitsivat elinkeinonsa harjoittamiselle miehensä suostumuksen. Sitä ei aina ollut helppo saada, kuten Amanda Caleniuksen (1846–1890) tapaus osoittaa.
Leipurimestari August Caleniuksen kanssa naimisissa ollut Amanda aloitti liiketoimintansa jo vuonna 1879, jolloin hän ilmoitti myyvänsä omiin nimiinsä mämmiä, piirakoita, pasteijoita ja torttuja sekä tuoreita munia. Amanda piti myös pitopalvelua, joka järjesti häitä ja juhlia maksua vastaan. Lisäksi hän huusi huutokaupasta itselleen vuodeksi ravintolaoikeudet Ruissalon kansanpuistossa sijainneesta Allmänna Promenadenista 500 markalla. Kaksi vuotta myöhemmin hän maksoi oikeuksista 1 000 markkaa, mutta Maistraatti katsoi, ettei hän enää ollut tähän tehtävään kelvollinen. Syynä olivat toistuvat kahnaukset virkavallan kanssa, juhlissa esiintyneet järjestyshäiriöt, poliisin halventaminen sekä sopimaton käytös.
Amanda ei kuitenkaan antanut periksi. Hän hankki itselleen oikeudet viinien myyntiin, vuokrasi Iso-Heikkilästä lukaalin häitä ja juhlia varten, hankki käyttöönsä myyntipaikan Aleksanterin torilta sekä alkoi ylläpitää kylpylaitosta. Vuoden 1886 alussa Amandan toimet saavuttivat kuitenkin mittasuhteet, jotka eivät enää saaneet hänen miehensä suostumusta, vaan tämä ilmoitti paikallislehdissä kieltävänsä muiden käymästä vaimonsa kanssa kauppaa tai myymästä hänelle tavaroita velaksi.
Syy kiellolle selvisi nopeasti. Ensin Amanda ilmoitti lopettavansa liiketoiminnan. Seuraavaksi hänen miehensä ilmoitti pariskunnan tehneen konkurssin ja hänen vaimonsa poistuneen kaupungista. Amanda oli nimittäin saanut syytteet poliisiin kohdistuneesta kunnianloukkauksesta sekä kiroilemisesta. Varojen puutteessa hänet oli määrätty vankeuteen 24 päivän ajaksi. Lisäksi kävi ilmi, että Amanda oli ostanut huutokaupasta velaksi suuren määrän juhlakäyttöön tarkoitettuja huonekaluja ja jättänyt laskunsa maksamatta.
Oikeuteen Amanda päätyi kuitenkin vasta heinäkuussa, jolloin häntä syytettiin Helsingissä ravintolan laittomasta ylläpitämisestä, luvattomasta oluen anniskelusta sekä pyhäpäivän rikkomisesta. Tämä ei saanut Amandaa muuttamaan tapojaan, vaan monen muun pienimuotoista kauppaa harjoittaneen naisen tapaan hänen oli toimeentulonsa turvatakseen kerta toisensa jälkeen turvauduttava luvattomaan oluenmyyntiin, josta häntä rangaistiin viimeisen kerran Hangossa vuoden 1890 lopulla.
Jarkko Keskinen
Lähteet:
Keisarillisen Majesteetin armollinen asetus 31.3.1879.
Aura 1.10.1885 no 115 (viinin myyntioikeudesta); 23.3.1886 no 35 (kauppiasoikeuksien luopumisesta); 13.5.1886 no 56 (sopimattomasta käytöksestä ja vankeudesta).
Sanomia Turusta 19.9.1885 no 217 (juhlien organisoinnista); 17.12.1885 no 293 (juhlalukaalien vuokraamisesta); 29.1.1886 no 23 (kylpylaitoksesta); 30.4.1886 no 98 (konkurssi-ilmoituksesta); 19.5.1886 no 114 (maksamattomista huonekaluista).
Turun Lehti 21.3.1883 no 22 (ravintolaoikeuksista); 23.3.1886 no 23 (kieltoilmoituksesta).
Åbo Posten 16.4.1878 no 89 ja 23.3.1879 no 1879 (elintarvikkeiden myynnistä).
Åbo Tidning 24.4.1885 no 109 (ravintolaoikeuksista); 14.10.1885 no 279 (häiden ja muiden juhlien järjestämisestä); 18.12.1885 no 344 (kahnauksista poliisin kanssa); 20.1.1886 no 18 (torikaupasta); 3.1.1886 no 2 (kylpylaitoksesta); 19.7.1886 no 192 (syytteistä Helsingissä); 11.10.1890 no 276 (syytteistä Hangossa).