Avainsana-arkisto: lehdistö

1800-luku

Lehtiuutisia Turun luulöydöistä 1800-luvulta

Kommentoi

Pitkin 1800-lukua Turussa ilmaantui erilaisissa rakennustöissä, ojankaivuissa ja katutöiden yhteydessä ihmisjäänteitä menneiltä vuosisadoilta. Näistä löydöistä kerrottiin usein Turun paikallislehdissä, ja toisinaan ne saivat valtakunnallistakin huomiota. Madeleine Simon-Bellamy yhdisti arkeologian pro gradussaan (2017) monet näistä uutisoiduista luulöydöistä Turun vanhoihin hautausmaihin. Kaikkiaan hän löysi suomenkielisistä sanomalehdistä kymmenen eri tapausta Turun luulöydöistä vuosilta 1868–1890.

Etenkin vanhan dominikaanikonventin alueelta on löytynyt luita useaan otteeseen, ja uutisia niistä on vuosilta 1868, 1879 ja 1882. Esimerkiksi kaivettaessa ojaa värjäri Malinin talon pihalla Isohämeenkadun varrella 29.8.1879 löydettiin useita luita, jotka paikalla asuva lääkäri tunnisti ihmisluiksi. Uutisen mukaan ”[n]e olivat niin pehtantuneet että woi päättää niitten jo vuosikymmeniä maanneen maassa. Ne olivat korkeintaan 10 tuuman syvällä ja mullassa niitten seassa ruostuneita raudan kappaleita, veran tilkkoja (kangastilkkuja), posliinisia lasten leikkikaluin kappaleita, wirkapukunappia, karinkaukalon kuoria ja hywin mädänneitä hedelmän sydämiä. Napit olivat sellaisia, joita wielä pidetään tuomarein wirkapuwuissa.” Ruumisarkkujen jäänteitä ei tavattu, ja luiden arveltiin olleen kunnosta päätellen tunkioroskia vanhempia. Luut koottiin säilytettäväksi yhteen värjäri Malinin vajoista.

Vähemmälle huomiolle jäi huhtikuussa 1888 löydetty luuranko, joka tavattiin tehtäessä kaivaustöitä talossa numero 4 Eerikinkadun varrella. Tämä liittyy vanhaan Pyhän Hengen taloon eli kirkon ylläpitämään köyhäintaloon ja sen yhteydessä toimineen kappelin ja sairaalan hautausmaan alueeseen. Vanhan Pyhän Yrjänän hospitaalin hautausmaan alueelta löydettiin Puolalankadulta samalta paikalta luita kahteen otteeseen toukokuussa ja syyskuussa 1884. Turun linnan hautausmaalta taas luita löytyi Läntinen Rantakatu 47:n kohdalta maaliskuussa 1883.

Näiden lisäksi on joitakin irrallisia löytöjä. Kasarmikatu 32:sta löytyi maaliskuussa 1884 rakennuksen perustaa kaivettaessa naapuritalon kivijalan alta puulaatikko, jossa oli aikuisen miehen luuranko. Linnankatu 28:sta taas löytyi lokakuussa 1887 pitkälle maatuneita yksittäisen luurangon osia vesijohtoa kaivettaessa. Eerikinkadun varrelta löytyi luita toukokuussa 1890 Saima-ravintolan kohdalta, eli Kristiinankadun ja Eerikinkadun risteyksestä. Nämä olivat todennäköisesti yksittäisiä hautauksia, eivätkä liity hautausmaihin. 

Åbo Tidningarin varhainen lehtiuutinen Turussa tehdyistä luulöydöistä. Kuva: Åno Tidningar 22.4.1853.

Ruotsinkielinen lehdistö täydentää kuvaa vain vähän, mutta yksi uutinen varhaistaa ensimmäistä luulöytöä. Åbo Tidningarin lyhyen kirjoituksen mukaan huhtikuussa 1853 Eerikinkadulta (St. Eriksgatan) löytyi luurankoja (skeletter) vanhan Pyhän Hengen kirkon kohdalta. Lehti käytti Daniel Jusleniuksen teosta Åbo förr och nu (eli Aboa vetus et novaa) lähteenään mainitessaan kirkon mahdollisena vainajien alkuperänä.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Aura 19.10.1887.

Aura 29.4.1888.

Aura 20.5.1890.

Kalpa, Harri et al. Casagrandentalo: Pyhän Hengen kirkosta Pyhän Hengen kappeliin. 3. laaj. p. Turku: Kiinteistö oy Casagrandentalo, 2011.

Päivän Uutiset 1.5.1888.

Sanomia Turusta 19.6.1868.

Sanomia Turusta 3.9.1879.

Sanomia Turusta 12.3.1884.

Sanomia Turusta 17.3.1884.

Sanomia Turusta 17.5.1884.

Simon-Bellamy, Madeleine. Mundo mortuus sis, sed Deo vivas: Turun kaupungin armeliaisuuslaitokset ja hautausmaat. Turku: Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia, 2017.

Turun Lehti 11.9.1884.

Uusi Suometar 18.9.1882.

Åbo Tidningar 22.4.1853.

1900-luku

Nummenmäen kummitus

Kommentoi

Keskiviikkona 3. marraskuuta 1948 Turun Sanomien reportteri Matti Jämsä teki tutkimusmatkan Nummenmäelle. Toimittajaa oli pyydetty ottamaan selvää kummituksesta, joka oli häirinnyt elämää osoitteessa Peltotie 4. Kaksikerroksisessa omakotitalossa asui Kumlanderien kuusilapsinen perhe.

Kun Jämsä saapui paikalle, oli isäntä itse kotona ja totesi:

”Jo puolentoista kuukauden ajan ovat henget aktiivisesti kiusanneet meitä. Vintistä kuuluu kovaa kolinaa, koputuksia ja raskaita askelia. Väliin hakataan keittiön seiniin ja oveenkin.”

Kuva: Turun Sanomat 4.11.1948.

Kummittelu oli vilkkainta iltaseitsemän ja -kymmenen välillä, ja loka-marraskuun vaihteessa tätä oli tapahtunut päivittäin. Olipa kummitus näyttäytynytkin. Se oli 130–140 sentin korkuinen ”olento, jolla on hohtavan valkoinen pää ja joka on pukeutunut kireään, mustaan viittaan”. Jalat olivat kuin kurjella ja jalkaterät muistuttivat hevosen kavioita. Kädessään kummituksella oli ”eläimen suolta muistuttava esine, jota se huiskuttelee edessään”.

”Jumalan nimessä, mitä haette!” kertoi Kumlander huutaneensa, mutta kummitus oli vain katsonut pitkään ja poistunut.

Toimittajat päättivät tulla paikalle uudelleen illalla, kun alkoi hämärtää. Nummenmäkeläisiä kerääntyi Peltotielle seuraamaan tilanteen kehitystä, mutta mitään ei tapahtunut. Kummitus pysytteli piilossa.

Kuva: Kainuun Sanomat 7.11.1948.

Kun Jämsän kirjoitus – nimimerkillä Nalli – oli ilmestynyt Turun Sanomissa 4. marraskuuta, se levisi pian muihin lehtiin kautta maan, Helsingistä Kemiin ja Kokkolasta Mikkeliin. Pyhäinpäivän aikaan koko Suomi sai lukea Nummenmäen kummituksesta. Tarina jatkui seuraavien päivien lehdissä, joissa kerrottiin, miten ”henkitieteilijöitäkin” oli kutsuttu apuun pahoja henkiä karkottamaan.

Lopulta Kumlander teki rikosilmoituksen, ja jo 8. marraskuuta poliisi saapui paikalle tutkimaan tapausta. Uteliaisuus oli saanut turkulaiset liikkeelle sankoin joukoin, sillä lehtitietojen mukaan poliisi joutui raivaamaan tiensä ”läpi 300-henkisen yleisöjoukon”. Pitkään ei rikospoliisin tarvinnut työskennellä, kun selvisi, että – kuten Sosialisti-lehti raportoi –”’kummituksena’ on esiintynyt muudan Kumlanderin perheen läheinen naapuri, jolla ilmeisesti on jotain kaunaa Kumlandereja kohtaan”. Naapuri oli paitsi naamioitunut itse myös viritellyt naruja, joilla hän saattoi aiheuttaa kilinää ja kolinaa. Lehdistö lopetti uutisointinsa toteamalla lyhyesti: ”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

H. K.: ”Turun kummitusta katsomassa satoja ihmisiä ja poliiseja”, Jaakkiman Sanomat 10.11.1948.

Junttila, Veli: Suomi 1948/Nummenmäen kummitus. Turun Sanomat 1.11.1998.

”Kummitukset eivät elä kauan nykyaikana”, Sosialisti 9.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Etelä-Saimaa 5.11.1948.

”Kummitus peloittelee ihmisiä”, Kainuun Sanomat 7.11.1948.

”Kummitus Turussa”, Ylä-Vuoksi 6.11.1948.

Nalli: ” Nummenmäellä kummittelee vallan kamalasti”, Turun Sanomat 4.11.1948.

Nalli: ”Nummenmäen kummitus”, Turun Sanomat 5.11.1948.

”Nummenmäen ’kummitusjuttu’”, Turun Sanomat 7.11.1948.

”Turun kummitus mielikuvitusta”, Vaasa 13.11.1948.

1800-luku

Kadonneiden kissojen kaupunki

Kommentoi

Turku oli 1800-luvun lopussa – ja on aina ollut – paitsi ihmisten myös eläinten, kuten kissojen, koirien ja hevosten tai hiirien ja rottien, kaupunki. Vapaana liikkuvia kissoja ja koiria oli siinä määrin, että kuvernööri antoi vuonna 1892 määräyksen, jonka mukaan koirien piti käyttää kuonokoppaa. Kissojen taas oli syytä pysytellä sisätiloissa, sillä ”muutoin ne saa edesvastauksetta tappaa”. Vapaana liikkuvat kissat ja koirat olivat riski tilanteessa, jossa vesikauhun leviämistä pelättiin.

Kissa puutason päällä. Kuvaaja: E. Ekman. Kuva: Turun kaupunginmuseo.

Sanomalehtien ilmoitusosastoilla julkaistiin 1880-luvulla runsaasti etsintäkuulutuksia kadonneista kotieläimistä, varsinkin kissoista. Eerikinkatu 2:ssa sijainneessa kauppapuodissa asui siniharmaa kissa nimeltään Pikku. Sillä oli valkoinen rengas kaulalla, valkoinen rinta ja valkoiset käpälät. Samalla kadulla, numerossa 32, eleli musta Mirre, jonka toisessa silmässä oli valkoinen kehys. Vähä Hämeenkadulla puolestaan liikkuivat Misse ja Eko, jotka olivat melkein naapureita. Molemmat olivat vaaleankeltaisia tai kellertäviä. Eko-kissaa hoiti Emma-neiti, joka kuulutti rakasta lemmikkiään sanomalehden palstoilla.

Mutta millainen mahtoi olla Käsityöläiskadulla majaillut Hessu, joka päätti lähteä seikkailemaan marraskuussa 1887? Tai iäkäs sileänharmaa Mikko-kissa, joka näyttää karanneen kodistaan ensin vuonna 1884 ja uudelleen kolme vuotta myöhemmin? Minne katosivat Linnankadun Pekka kesäkuussa 1889 ja Humalistonkadun Mirkku joulukuussa 1893?

Rouva Stenberg etsi tällä ilmoituksella harmaata Grollus-kissaansa, joka katosi osoitteesta Läntinen Pitkäkatu 1. Kuva: Åbo Underrättelser 17.2.1882. Ilmoitus julkaistiin suomeksi Sanomia Turusta -lehdessä 18.2.1882.

Kadonneita kissoja etsittiin usemmankin lehden voimin. Uudenmaankatu 19:ssä asuneella Olga W. Ihanderilla oli roteva harmaa Mirri-kissa, jolla oli tummia raitoja, mutta valkoiset käpälät sekä valkoinen rinta ja hännänpää. Ihander piti siirtomaa- ja ruokatavarakauppaa, ja varmaan monet asiakkaat olivat komean Mirrin nähneetkin. Ihanderin puoliso suutari Johan Gustaf oli menehtynyt äkillisesti elokuussa 1890, vain 29-vuotiaana, ja Olga jäi yksin poikansa kanssa. Lehtitietojen mukaan elämä ei ollut helppoa, sillä myöhemmin syksyllä leski jäi kiinni luvattomasta oluen myynnistä. Ja seuraavana kesänä katosi rakas Mirri-kissa. Epätoivoinen Ihander julkaisi ilmoitukset sekä Aurassa että Sanomia Turusta -lehdessä.

Arvoitukseksi jää, mitä Mirrille, Mikolle ja muille oman tiensä kulkijoille tapahtui. Turku näyttäytyy kadonneiden kissojen kaupunkina, ja samalla ilmoitukset paljastavat, miten paljon lemmikkejä oikeastaan oli. Kuvernöörin määräämä kissojen ”ulkonaliikkumiskielto” herätti levottomuutta, mutta se ei sulkenut kissoja koteihinsa tai estänyt niitä katoamasta. Lehti-ilmoituksilla lemmikkejä etsittiin yhtä uutterasti myös tulevina vuosikymmeninä.

Hannu Salmi

Lähteet:

Aura 2.8.1890, 3.6.1891.
”Kadonnut”, Sanomia Turusta 18.2.1882, 21.10.1884, 15.10.1887, 7.11.1887, 29.2.1888, 16.4.1888, 28.2.1889, 30.6.1889, 8.3.1890, 12.12.1890, 6.1.1891, 3.2.1891, 3.6.1891, 10.7.1891, 17.12.1891, 18.2.1891, 4.3.1892, 12.11.1892, 5.7.1892, 20.12.1892, 17.12.1893.
”Kadonnut kissa”, Turun Lehti 5.4.1884.
”Kissat ja koirat Turussa”, Aura 23.8.1892.
”Sakotettu”, Sanomia Turusta 29.11.1890.
Syrjämaa, Taina: ”Monilajinen kaupunkiyhteisö. Koiria, kissoja ja ihmisiä 1800- ja 1900-luvun vaihteen Uudessakaupungissa”, Historiallinen Aikakauskirja 2/2019, DOI: https://doi.org/10.54331/haik.140609

1900-luku, 2000-luku

Uuden Päivän toimituksen jäämistö kellarikomerossa

Kommentoi

Opiskellessani Turun yliopistossa muutin kesällä 2014 asuntoon Läntiselle Pitkäkadulle, jossa asuin valmistumiseeni saakka. Muuttaessani Rautatienpuiston kupeeseen sain tietää asunnon edellisiltä omistajilta, että kellarikerroksessa oli käyttämätön ja numeroimaton varastokomero, jonka he olettivat kuuluneen tähän asuntoon, mutta sitä ei ollut otettu käyttöön heidän toimestaan.

Lyhyen asumisen jälkeen aloin siivota varastokoppia, joka pölystä ja liasta päätellen vaikutti siltä, ettei sitä ollut käytetty vuosiin. Varastossa näyttikin olevan lähinnä tavaraa, joita muut asukkaat olivat turhana tai hajonneena hylänneet. Päästyäni pienen varastokopin perälle löysin vanhoja lehtiä, postilaatikoita, nimikylttejä ja muuta asiaankuuluvaa toimitustavaraa. Lehdissä luki nimi ”Uusi Päivä”. Mikä Uusi Päivä? Olinko löytänyt lehden toimituksen?

Osa varastosta löytyneistä esineistä kirjoittajan kotona Salossa. Kirjoittajan kotiarkisto.

Uusi Päivä oli Turussa vuosina 1945–1969 ilmestynyt sanomalehti. Se oli Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) varsinaissuomalainen äänenkannattaja. Lehden historiasta on kirjoittanut sen toimittajanakin 1960-luvulla toiminut Pekka Lehtonen teoksessaan Uusi Päivä kaikki muuttaa voi. Turkulainen työväenlehti ajan ja aatteiden aallokossa (2007).

Lehtosen kirjasta ilmenee, että tulevaisuuden toivoa symboloinut lehti oli keväällä 1948 siirtänyt toimituksensa Työväentalosta omiin tiloihin Käsityöläiskadulle. Käsityöläiskatu risteää Läntisen Pitkäkadun kanssa risteyksessä, jossa kyseinen taloyhtiö sijaitsee.

Nykyäänkin ilmestyvän Kansan Uutisten perustaminen vuonna 1957 uhkasi Uutta Päivää Varsinais-Suomen markkinoilla. Uuden Päivän lakkauttamista harkittiin, mutta sen tekeminen kuitenkin jatkui. Lokakuussa 1956 lehti siirtyi juuri valmistuneen kerrostalon uusiin tiloihin Läntisen Pitkäkadun katutasossa.

Uusi Päivä lakkautettiin alkuvuonna 1969 SKDL:n päätöksellä. Ratkaisun syynä olivat nimellisesti taloudelliset vaikeudet, mutta lehden sisäisillä puoluepoliittisilla riidoilla oli oma merkittävä vaikutuksensa. Lehden viimeinen numero ilmestyi 28.6.1969. Kansan Uutiset perusti Turun toimiston lehden entisiin tiloihin. Nykyisin liiketilassa toimii Antikvariaatti Arwo Paperi / Juvekim Oy.

Lehteä pidempi turkulainen historiallinen kuriositeetti on lehden syksyllä 1947 aloittama vuosittainen juoksukilpailu. ”Uuden Päivän maraton”, 25 kilometrin juoksukilpailu, joka tunnettiin myös nimellä Kupittaan piikki. Kansainvälisiäkin osallistujia houkutelleen Piikin järjestäminen jatkui Uuden Päivän lakkauttamisen jälkeen ainakin vuoteen 1992 saakka (Helsingin Sanomat 8.9.1992).

Olen säilyttänyt löytämäni esineistön ja huonokuntoiset lehdet löydöksestäni lähtien. Suunnitelmissani on tehdä jonkinlainen seinätaulu tai muu teos esittelemään löytynyttä esineistöä. Lehdet postilaatikot ajattelin kiinnittää autotallin seinään.

Jerkko Holmi