Idearikkaille näyttelijöille erilaiset keikkatyöt ovat aina tarjonneet lisätienestejä. Turun kaupunginteatterin näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä kehittivät 1950-puolivälissä Sandran ja Arvidyn hahmot, joista sukeutui aikalaisten arvostama koomisesti sanaileva kaksikko. Näyttelijät olivat tosielämän pariskunta ja työtoverit. Senni Nieminen kertoi lokakuussa 1958 Somero-lehdelle, miten kuvitteellinen pari oli syntynyt kuin vahingossa. Näyttelijät olivat harjoitelleet humoristista tekstiä, joka ei ottanut syntyäkseen ”ja lopuksi kävi niin, että siitä kehkeytyi aivan toinen juttu kuin alunperin oli tarkoitus”.
Sandra ja Arvidy (Senni Nieminen ja Taito Mäkelä) radio-ohjelmassa Toist pualt jokke. Kuva teoksesta Viihdevuosien vilinässä (1988),
Haastatteluhetkellä Niemisellä ja Mäkelällä oli takanaan neljä vuotta vuoropuhelukeikkoja. Niemisen sanoin Sandran ja Arvidyn sanailu oli sellaista, että sen saattoi viedä niin ravintoloihin kuin partiotapahtumiin. Tuolloin oli edetty tilanteeseen, jossa ”tahtoo olla niin, että he vievät kaiken vapaa- aikamme”.
Eikä hupikaksikko jäänyt pelkästään paikalliseksi ilotteluksi, sillä Sandra ja Arvidy saivat yllättävän kutsun ja valtakunnallista huomiota. Yleisradion ajanvietetoimitus ryhtyi 1950-luvun lopulla radioimaan maakunnista yleisöohjelmia, joten paikallisille ohjelmantekijöille tuli kysyntää. Turussa Yleisradion ajanvietetoimituksen ensimmäinen valtakunnallinen ohjelmakokonaisuus oli keväällä 1959 suorana lähetyksenä radioitu Toist pualt jokke. Börje Aura juonsi ja salintäysi yleisö tiivisti Turun konserttitalon tunnelman.
Mistä Sandran ja Arvidyn vuoropuhelu rakentui? Kyse oli ikäihmisten lemmestä; kirjeystävät kohtasivat, tutustuivat toisiinsa ja kommentoivat Turun murteella niin arkea kuin maailmanmenoakin. Vitsikkyys piili tyypittelyssä. ”Antaa olla jämpti niin”, kaikui Sandran vakiorepliikki. Valokuva ääniradion Toist puol jokke -lähetyksestä näyttää hahmojen maltillisen ulkoisen olemuksen: mikrofonin edessä on Sandra kesämekossaan, Arvidy tummassa kokopuvussa ja miehen nenän alle on kiinnitetty tekoviikset.
Senni Nieminen totesi Somero-lehdelle, että touhu tuntuu välillä lapselliselta. Koko ohjelmanumeron viehätys saattoi piillä juuri lapsekkuudessa. Toimittaja päättää juttunsa paljonpuhuvasti: ”Sandra ja Arvidy ovat naiviudessaan niin vetoavia, ettemme voi olla heistä tykkäämättä.”
Paavo Oinonen
Lähteet
Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä. Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960. Karisto Oy, Hämeenlinna 1988.
P–tta, ”Sandra ja Arvidy”: Somero. Someron ja Somerniemen uutis- ja ilmoituslehti, 17.10.1958.
Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.
Henry Ulken maalaus presidentti Grantista vuodelta 1875. Kuva: Wikimedia Commons.
Turku on seissyt 1700-luvulta lähtien hyvällä sijainnilla Tukholman ja Pietarin välisellä reitillä. Tämä kahden metropolin välisenä levähdys- ja kauttakulkupaikkana toimiminen on tuonut Turkuun paljon myös tunnettuja ulkomaisia vieraita. Eräs Turussa vieraillut tunnettu julkisuuden henkilö oli Yhdysvaltain 18. presidentti ja tunnettu sotasankari Ulysses S. Grant (1822–1885), joka vieraili Turussa heinäkuussa 1878. Presidenttikausiensa jälkeen Grant oli lähtenyt puolisonsa Julia Dentin kanssa suurelle matkalle Eurooppaan vuonna 1877, ja yhtenä pääkohteena hänen matkallaan oli Pietari.
Grantin matka Pohjois-Eurooppaan ja Suomeen sai suuren mediahuomion Suomen suuriruhtinaskunnan sanomalehdissä, vaikka mistään valtiovierailusta ei luonnollisesti ollutkaan kyse. Lehdet kirjoittivat jo kesäkuussa 1878, kuinka Grantia oli kestitty Pariisissa, kuinka matka sieltä eteni Saksaan ja koska pariskunta saapuisi viimeinen Tukholmaan ennen Suomen-vierailua. Tieto levisi nopeasti sähkösanomina lehtien palstoille.
Lehdissä myös tehtiin tiettäväksi Grantin elämänvaiheita ja saavutuksia, ja siten suomalaisille rakennettiin hänestä suurmieskuvaa. Åbo Underrättelserkin kuvaili Grantia 29.7.1878 numerossaan sanoin: ”en af wår tids största celebriteter”. Grantin vierailun aiheuttama mediakiinnostus oli osa 1700-luvulla syntynyttä porvarillista julkisuuskulttuuria, jossa nimenomaan sanomalehdistö loi huomiota kirjailijoille, poliitikoille ja muille julkisuuden henkilöille, kuten Rousseaulle, Madame de Staëlille, Goethelle, Napoleonille tai Lisztille.
Turkuun presidentti Grant ja Dent saapuivat 28. heinäkuuta 1878 Finland-nimisen höyrylaivan kyydissä. Heitä oli vastaanottamassa arvovaltainen joukko turkulaisia. Paikalla olivat pormestari Herman Höckert ja yksi Turun varakkaimmista miehistä kauppias Ernst Dahlström, joka toimi myös tilaisuuden tulkkina. Satamaan saapuneet sadat kaupunkilaiset tervehtivät arvovaltaisia matkustajia hurraa-huudoin. Samppalinnanmäelle oli nostettu kunnianosoituksena Yhdysvaltain tähtilippu liehumaan.
Grantien päivän ohjelmaan kuului tutustumista kaupungin nähtävyyksiin. Hevosvaunuilla ajellen heidät vietiin Tähtitorninmäelle tutustumaan Engelin tähtitorniin ja sieltä Kupittaan kylpylään. Kupittaan jälkeen vuorossa oli vielä Tuomiokirkko. Päivällisen jälkeen Grantit matkustivat höyryveneellä Ruissaloon, jossa joivat kahvit nykyisin Kansanpuistona tunnetulla Yleisellä promenadilla. Kahvien jälkeen presidenttipari käveli rantapromenadilla ja keskusteli englannin kielen taitoisten turkulaisten kanssa.
Turkulaiset järjestivät Granteille lisäksi päivällisen uudessa Hotelli Phoenixissa Kauppatorin laidalla. Toistaiseksi voimme vain kuvitella, mitä presidenttiparille tarjoiltiin Phoenixissa. Useamman ruokalajin illallinen, kenties lasilliset samppanjaa ja hyvää punaviiniä Ranskasta, ja ehkäpä kahvi ja konjakki yhdessä sikarin kera kuuluivat kattaukseen, kuten monissa vastaavissa juhlissa tuohon aikaan.
Hotelli, ja kenties myös päivällinen, oli presidentin mieleen, sillä hän oli sanomalehtitietojen mukaan verrannut hotellia Washingtonin Valkoiseen taloon. Niin tai näin, ainakin turkulaisia varmasti miellyttivät Grantin kohteliaat sanat, sillä Phoenix oli valmistunut samana vuonna ja edusti uudenlaista mannermaista hotellikulttuuria kaupungissa.
Grant ei kuitenkaan yöpynyt hotellissa, vaan hän lähti seurueineen kohti Helsinkiä jo illalla. He saapuivat seuraavana aamuna Finland-laivan kyydissä pääkaupunkiin, jossa ”maailmanmainioksi” sanomalehdistössä kuvattu presidentti otettiin jälleen vastaan innostunein hurraa-huudoin. Helsingistä presidenttipari lähti laivalla kohti Pietaria vielä samana iltana.
Topi Artukka
Teksti on ilmestynyt laajempana versiona Turun historiallisen yhdistyksen Historia nyt -julkaisussa vuonna 2025.
Lähteet
Åbo Posten, Åbo Underrättelser, Suomen Wirallinen Lehti, Sanomia Turusta, Tampereen Sanomat, Hufvudstadsbladet, Vaasan Sanomat, Wiborgs Tidning, Helsingfors Dagblad numerot kesältä 1878
Lagerstedt, Ilpo: ”Malja vapaudelle!”. Yliopisto 7/1997, s. 21–23.
Leimu, Pekka: Phoenixin kohtaloita. Yliopisto 8/1997.
Turun Kärsämäellä, Farmoksen tehtaiden tiloissa toimi sota-aikana 1939–1944 Oy Tolfanin ammustehdas, joka tunnettiin kansan suussa myös ”pommitehtaana”. Koska sen tuotanto oli elintärkeä Suomen puolustukselle, oli se erityisen tarkkailun alla sabotaasin tai muun vastaavan varalta.
Oy Tolfan Ab:n tehtaat vuonna 1938 Turun Kärsämäellä. Turun kaupunginmuseo, kuva Val727:48:1-2083.
Heinäkuussa 1941 Valtiollisen poliisin Turun alaosasto haki Tolfanin tehtaan puutyöosaston puusepän, työnjohtaja August Johanssonin kuulusteluihin. Toinen tehtaan puuseppä oli tehnyt 4.7. ilmiannon, jonka mukaan Johansson olisi kehottanut miehiä jäämään pois kertausharjoituksista ja lukemaan Suomen-Neuvostoliiton Seuran (SNS) nimissä leviteltyjä salajulkaisuja. Vieläpä ilmiantaja väitti Johanssonin sanoneen, että Mannerheim olisi tapettava. Myös toinen työntekijä antoi samoja lausuntoja. Kun Johanssonilla oli vuoden 1918 tapahtumien ajalta tuomio, pidätettiin hänet kuulusteltavaksi.
Kuulusteluissa Johansson kielsi syytökset ja epäili hyvin tuntemansa ilmiantajan olleen katkeroitunut, koska ei saanut tehtaalta hakemaansa puutyöosaston työnjohtajan paikkaa, joka oli annettu Johanssonille. Ilmiantajaansa Johansson luonnehti ammattitaidoltaan heikoksi ja ”kovaksi juopoksi” ja tämän yrittäneen useaan otteeseen käydä käsiksi Johanssoniin humalassa. Ilmeisesti katkeruus huipentui kevättalvella 1941, kun ilmiantaja oli yrittänyt tehdä puutyöosaston ”jo keski-iän sivuuttaneelle siivoojattarelle – – väkivaltaa onnistuenkin jo repimään tämän erinäisiä vaatekappaleita, mutta jääden hänen aikeensa kuitenkin lopullisesti toteuttamatta syystä, että kuulusteltava oli sattunut tulemaan sisälle.” Johansson oli tällöin antanut ankaran varoituksen, ettei yrittäisi tätä toiste, tai hän ilmoittaisi tapauksesta tehtaan johdolle.
Puolustuksekseen Johansson jatkoi kertomustaan, että mikäli hän olisi ”omaksunut maanpuolustukseemme ja johtaviin valtiomiehiimme nähden sellaisen kannan kuin edellä esitetyissä lausunnoissa”, ei hän olisi talvisodassa sillä tarmolla työskennellyt Tolfanin tehtaalla. Kuulustelujen jälkeen Johansson laskettiin vapaalle jalalle.
Kuulusteluja jatkettiin muiden tehtaan työntekijöiden ja ilmiannon tehneen parissa. Lausunnot olivat jokseenkin epämääräisiä, mutta Johanssonin kanssa enemmän tekemisissä tehtaalla olevat puolustivat häntä ja kiistivät hänen koskaan lausuneen mitään vihamielistä yhteiskuntajärjestystä tai hallitusta vastaan. Monet totesivat ilmiantajan taas armottomaksi juopoksi, joka sai jatkaa tehtaalla vain armeliaisuudesta. Lopuksi Tolfanin tehtaan yli-insinööri antoi lausunnon, jossa totesi Johanssonin saaneen talvisodan aikaisesta toiminnastaan kiitettävän arvostelun, kun taas ilmiannon tehneestä puusepästä insinööri mainitsi, että tämä oli ”täysin moraaliton luonne”. Lisäksi hän vahvisti Johanssonin kertomuksen raiskausyrityksestä.
Pöytäkirjojen päätteeksi Valtiollisen poliisin Turun osaston etsivä Oskari Valkama merkitsi ”kun kävi ilmeiseksi, että ilmianto perustui henkilökohtaiseen kateuteen ja kostonhaluun, lopetettiin asian enempi tutkiminen tähän.”
Riku Kauhanen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Helsinki. Valtiollisen poliisin I arkisto. 1292/1. Alaosastojen kuulustelupöytäkirjat nrot 711–841. 1941. Valtiollisen poliisin Turun osaston kuulustelupöytäkirja n:o 124/41.
Turku teollistui vauhdilla 1900-luvun alkupuolella, mistä esimerkiksi Veikko Laakso on kirjoittanut eri alojen tehtaita ja liikkeitä kuvaten. Teollisuus ja kauppa tarvitsivat monenlaisia vahvoja kemikaaleja, jotka eivät olleet vaarattomia ja joihin turkulaiset joutuivat tutustumaan vaihtelevin tavoin. Yksi tällainen aine oli ammoniakki. Nykyään ns. vihreästä ammoniakista kehitetään tulevaisuuden puhdasta eli hiiletöntä polttoainetta laivoihin.
Ammoniakkia käytettiin jo 1900-luvun alkupuoliskolla jäädytykseen ja kylmäkoneistoissa, kuten tehdään edelleen. Julkisuudessa, kuten sanomalehdissä, ammoniakki näkyi usein eniten onnettomuuksien yhteydessä. Onnettomuusuutiset voivat osaltaan kertoa, kuinka ammoniakin kanssa on ajan kuluessa opittu toimimaan turvallisesti.
Ammoniakki on väritön kaasu ja myrkyllinen ihmisille. Vaikka ammoniakki ei ole helposti syttyvää, ammoniakkiseos ja -säiliö voivat räjähtää esimerkiksi kuumuudessa.
Vuonna 1948 Turussa räjähti kokonainen ammoniakkivarasto. Ammoniakkisäiliöt olivat satama-alueella pakastuslaitoksessa, johon tarttui tulipalo viereisestä varastosta. Uusi Aura ja Turun Sanomat julkaisivat kattavan raportin tulipalosta, ja tiivistettynä uutinen kopioitiin lähipäivinä lehtiin ympäri Suomen.
Sanomalehti Uusi Aura julkaisi onnettomuusraportissa kuvan talon rakennusvaiheesta. Lähde: Uusi Aura 3.3.1948, s. 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Ensin illansuussa syttyi tuleen Tukkukauppojen Oy:n eli Tukon puinen varastorakennus satamassa. Uuden Auran edustaja seurasi tilannetta Vallihaudankadulta lähellä Turun linnaa. ”Tukon uusi syväjäädytys-, jäähdyttämö- ja konttorirakennus oli varastorakennuksen vieressä. Rakennukset yhdisti toisiinsa kivestä rakennettu varasto, jossa oli tervattu katto. Tuuli puhalsi suoraan kivirakennusta kohti, ja ennen pitkää tuli oli kattoa pitkin levinnyt komeaan kivitaloonkin.”
Pian tuli tarttui ammoniakkisäiliöihin: ”Hetken kuluttua koko tienoota vavahdutti kumea räjähdys, joka vaikutti sen, että paikalle saapunut utelias yleisöjoukko siirtyi kauemmaksi palavista rakennuksista.” Räjähdys johtui rikkoutuvasta ammoniakkisäiliöstä. Ammoniakkikaasu oli tarkoitettu jäädytyslaitoksen erikoiskoneisiin.
Turun Sanomien mukaan ”[y]leisöä saapui palopaikalle varsin runsaasti raitiovaunuilla, autoilla ja jalan”. Poliisi joutui paimentamaan katsojia, kuten paikalla parveilevaa nuorisoa, kauemmas vaaroista. Voimakkaat äänet ja valtava liekkien kajo saivat lukuisat ihmiset soittamaan lehden toimitukseen tietoja saadakseen. On vaivaton kuvitella, että muistot sota-ajalta palasivat monelle mieleen illalla ja yöllä.
Kolmestakymmenestä voimalla rikkoutuvasta ammoniakkisäiliöstä lähti niin kova pamaus, että lehtien mukaan ääni kuului kaikkialla kaupungissa. Tarkemmin sanoen ammoniakkisäiliöt räjähtivät peräkkäin kuin sarjassa. Uuden Auran toimittaja laski seitsemän räjähdystä ja kuvasi pelottavaa näkyä: ”Sota tulen valtaa vastaan alkoi näin muistuttaa todellista sotaa. Räjähtäessään ammoniakkikaasut levisivät ympäristöön ikään kuin liekinheittäjien viskaamina, joten sammutustyö vaikeutui huomattavasti.” Lisäksi teräksiset säiliöt hajosivat kuin sirpalepommit.
Useita palomiehiä loukkaantui vauhdilla levinneen myrkkypilven takia. Loukkaantuneet kuljetettiin sairaalaan. Lehtitietojen perusteella he selvisivät ilman pahempia vammoja.
Turkulaisille teollisuuden ja kaupan kehitys näyttäytyi myös poikkeustapahtumina, jotka koettiin yllättäen ja joita osa kokoontui seuraamaan kuin erikoisia nähtävyyksiä. Jos lukijoiden muistiin on jäänyt ammoniakki- tai muita teollisuusonnettomuuksia tai erikoisia kokemuksia, niistä saa mielellään kertoa lisää kommenteissa.
Teksti on kirjoitettu tutkimushankkeessa, jonka nimi on Ammonia Energy Conversion and Social Acceptance ja jota rahoittaa Business Finland. Hanke tutkii ammoniakkia tulevaisuuden ympäristöystävällisenä meriliikenteen polttoaineena ja sen käytön yhteiskunnallista hyväksymistä.
Petri Paju
Lähteet:
Kring 100-talet miljoner röra sig skadorna vid Tuko-branden. Åbo Underrättelser, 04.03.1948, s. 1, 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2322051?page=1
Noin 100 miljoonan markan vahingot Tukon tehdaslaitosten tulipalossa. Uusi Aura, 3.3.1948, s. 1, 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/2800560?page=1
Suurpalo Tukon tehdasrakennuksessa. Turun Sanomat, 3.3.1948, s. 1, 4.
Turussa koettiin 1650-luvulla purkamisen kausi, jolloin monet keskiaikaiset ja 1500-luvulla rakennetut keskustan kivitalot katosivat kaupunkikuvasta. Kyseessä ei ollut Turun tauti, jolla haluttiin raivata tilaa uudisrakennuksille, vaan käytännön sanelema pakko. Kaupungissa raivosi 1500- ja 1600-luvuilla useita tulipaloja, jotka rapauttivat talojen muurit niin, että ne sortuivat itsestään. Erityisen kohtalokas vanhoille kivirakennuksille oli vuoden 1656 tulipalo. Raadin oli pakko ilmoittaa talojen omistajille, että ne tuli purkaa vaarallisina.
*
Porvariston tuli pitää talonsa sellaisessa kunnossa, etteivät ne aiheuttaneet raadin pelkäämää pilkkaa kaupungissa vierailevissa kauppiaissa. Siksi kauppias Petter Wedrichille ilmoitettiin 23. kesäkuuta 1634, että hänen tulisi rakentaa tonttinsa kunnolla, sillä se oli häpeäksi sijaiten kaikkein keskeisimmällä paikalla kaupungissa. Hän oli luvannut sen aiemmin kaupungille vaakahuoneeksi, ja mikäli hän ei korjannut sen rakennuksia, ottaisi kaupunki sen haltuunsa. Rakennuksia pyrittiin kyllä korjaamaan, sillä esimerkiksi kesäkuussa 1641 ilmoitettiin, että muurarimestari Matts Kössi oli ollut korjaamassa Gregorius Sylviuksen vanhaa muuria. Hän oli heittänyt rakennustelineiltä kiven edesmenneen Johan De la Gardien pihaan, jossa se oli osunut nihti Mårten Jöranssonia päähän aiheuttaen haavan.
Palojen vaurioittamista taloista on tietoja jo 1500-luvulta. Vuosina 1509−1600 Turussa koettiin kaikkiaan 14 suurta tulipaloa, joissa tuhoutui vähintään yksi kortteli neljästä. Esimerkiksi vuosien 1546 ja 1593 palot tuhosivat Kirkko- ja Luostarikorttelin asutusta, jossa sijaitsi Äijälän talo. Vesilahden dominus Jacobus Matthiae halusi jakaa helmikuussa 1598 sisarensa Barbro Mattsdotterin perinnön tämän tyttärelle Brita Larsdotter Äijälälle. Britalle määrättiin puolet Äijälän talon arvosta eli 200 taalaria sekä sen lisäksi ne 50 taalaria, jotka Brita Larsdotterin äitipuoli Brita Sigfridsdotter oli laittanut Äijälän katon ja muurien korjaamiseen tulipalon jälkeen.
Kaupungin kalleimpiin rakennettuihin tontteihin kuului edesmenneen porvarska Valborg Innamaan vuosisadan vaihteessa hallitsema talo. Heinäkuussa 1642 talo oli arvioitu tallipihoineen 6 000 kuparitaalariksi eli 3 000 hopeataalariksi. Tontin rakennukset olivat edustavia myös sisustukseltaan, sillä pormestari Erik Knape, jonka haltuun talo oli joutunut, antoi maalata talossa olleen salin 1630-luvun alussa. Innamaan talo menetti hänen kuolemansa jälkeen nopeasti arvoaan, sillä sen hoito laiminlyötiin talon jouduttua velan pantiksi. Veromestari Balthazar Wernlelle ilmoitettiin huhtikuussa 1650, että hänen oli purettava osa Innamaan taloa sillan pielessä, sillä se oli niin rappeutunut ja kallellaan, että sen pelättiin aiheuttavan vahinkoa muillekin. Kaupungin arviomiehet suorittivat maaliskuussa 1657 katselmuksen Innamaan talossa. Tuolloin sen arvoksi ei voitu enää antaa enempää kuin 2 000 kuparitaalaria, sillä se oli kärsinyt niin pahoin.
Myös Brinkkalan talo oli maaliskuussa 1661 niin huonokuntoinen portin luona olevalta osaltaan, että se saattoi sortua. Raati määräsi sen purettavaksi, mutta elokuussa edesmenneen Lars Kruusin leskikreivitär Agneta Hornin palvelija pyysi lykkäystä talon korjaustöille, sillä talo kuului alaikäisille lapsille. Lykkäystä annettiin vuosi. Mikäli töitä ei aloitettaisi, tuli talo lankeamaan kaupungille. Työt eivät edistyneet, sillä hovioikeuden asessori Anders Andersson valitti huhtikuussa 1663, että kun hänen vaimonsa oli ollut joitakin päiviä aikaisemmin matkalla kirkkoon, oli osa Brinkkalan talon muuria sortunut ja osunut hänen vaimoonsa. Kaupunginvouti määrättiin purkamaan talosta ne osat, jotka eivät olleet asumiskelpoisia. Samoin tuli toimia Kirkon jokikadun varrella sijainneessa edesmenneen marsalkka Gustaf Hornin talossa.
*
Turun vanha Hakola sijaitsi tontilla, joka rajoittui Suurtoriin, Hämeenkatuun ja Kirkkokatuun Kirkkokorttelissa. Tontin pinta-ala oli suuri, niin että sille sopi kaksi kaksikerroksista kivitaloa sekä muut rakennukset. Tontin kulmalle päättyivät Hämeen Härkätie sekä Viipurista tullut rantatie. Tontilla sijainnut kaksikerroksinen kivitalo mainitaan jo vuonna 1456, jolloin Ragvald Suurpää lahjoitti sen Naantalin luostarille. Vuonna 1479 sen sai turkulainen asemies Bengt Jönsinpoika.
Tontti lienee joutunut suvun haltuun 15.2.1546 Kirkkokorttelin tuhonneen tulipalon jälkeen. Kruunu aloitti palon jälkeen laajamittaisen tonttien myynnin yksityisille. Tontin hankki vuosina 1548−1553 mainittu porvari Klemet Hakola. Vuosina 1576 ja 1593 tulipalot tuhosivat suurimman osan kaupunkia. Hakolan kohtalosta ei ole tietoa, mutta jälkimmäinen palo oli vaurioittanut joitakin sen lähellä sijainneita taloja. Turku paloi jälleen vuonna 1603, jolloin Luostarikorttelin palo rajoittui Hakolan naapureihin Karjakadun toisella puolella. Hakolan talon keskiaikaiset muurit jäivät pystyyn näissä paloissa ja niitä korjattiin tarpeen mukaan.
Muurien murentuminen aiheutti Hakolassakin ihmishengen vaatineen onnettomuuden. Kivitalot oli rakennettu siten, että piha jäi avoimeksi. Toinen rakennuksista oli torin myötäisesti ja toinen Kirkkokadun varrella. Torin puoleisessa rakennuksessa asui professori Johannes Terserus perheineen. Hovioikeuden presidentti Jöns Kurckin poika, akatemialainen Gabriel Kurck oli juuri muuttanut Kirkkokadun puoleisen rakennuksen yläkertaan tuvan ja kamarin käsittävään huoneistoon. Hänen mukanaan muutti hänen saksalainen ja ranskalainen palvelijansa, joilta hän oppi kieltä. Katosta mureni laastia heidän päälleen ja hänen isänsä oli määrännyt paikalle muurarin tarkastamaan tilanteen. Tämä ei ehtinyt kuitenkaan saapua paikalle, kun 15.4.1642 kello neljä iltapäivällä rakennuksen pääty romahti yllättäen. Gabriel istui pöydän vieressä ja Nicolaus Champagnie ikkunapenkillä. Ranskalainen ehti vain huudahtaa: ”Jesus Maria!”, kun palkit iskivät hänet kuoliaaksi pudotessaan katosta kadulle. Saksalainen oli tulossa kamarista ja sai myös palkeista iskun, joka tainnutti hänet. Yli tunti onnettomuuden jälkeen Gabriel kaivettiin sorasta, johon hän oli hautautunut kainaloitaan myöten. Kuin ihmeen kautta hän ei loukkaantunut. Hänen koiransakin, joka kaivettiin esiin useiden päivien kuluttua, oli vahingoittumaton.
Hakolan keskiaikainen talo hävisi Turun katukuvasta lopullisesti, kun se määrättiin purettavaksi vuoden 1656 suurpalon jälkeen. Tontin poikki vedettiin uusi Iso Kirkkokatu, joka johti tuomiokirkolle. Huhtikuussa 1657 päätettiin aloittaa uuden Kirkkokadun rakennustyöt. Katu vedettiin Hakolan tontin päältä torilta suoraan tuomiokirkolle. Kaupungin laivamiehet käskettiin kaatamaan talon muurit ja palkaksi heille luvattiin talosta saatavat tiilet.
*
Pargasin talon kellarin portaita, joita Mechtild Stensdotterin kulki. Aboa Vetus-museo. Veli Pekka Toropainen 2023.
Luostarikorttelissa sijainneen Pargasin talosta käytiin kymmenen vuotta oikeutta 1630- ja 1640-luvuilla. Pargasin talon suuriin kivirakennuksiin oli saanut kiinnekirjan 13. toukokuuta 1587 Paraisten kirkkoherra Elias Simonis. Talon arvoksi oli saatu 250 tuolloista taalaria. Kirkkoherralla oli ollut kaksi poikaa, Taivassalon kirkkoherra Jeremias Eliae ja Turun kauppias Isak Eliasson, joilta muut perilliset nyt vaativat perintöä. Muut perilliset olivat seitsemän tytärtä, nimittäin Korppoon kirkkoherran Jönsin vaimo Sara, Paraisten herra Perin vaimo Karin, Paraisten Erik Kutin vaimo Elin, Lemlahden Erik Bertilsson Huggutin vaimo Margareta, Naantalin Mårten Turissonin vaimo, jonka nimeä Giös ei tiennyt, Paraisten herra Thomasin vaimo Agneta ja Giösin äiti, Hattulan herra Grelsin vaimo Elisabet. Oikeus katsoi, että talo oli jaettava kaikkien yhdeksän perillisen kesken sillä hinnalla, joka sille oli arvioitu herra Eliaan kuoltua ja Isakin saatua talon haltuunsa. Oikeudelle esitettiin kahdeksan asiakirjaa, joiden mukaan muille perillisille oli jo maksettu erilaisia summia, joten Pargas Isakin perheelle jäi enää maksettavaksi joitakin kymmeniä taalareita. Suuri kivirakennus oli ilmeisesti kolmikerroksinen, sillä sen yläkerrassa sijaitsi ainakin kolme tulisijallista kamaria, joista yhdessä asui Isak Pargasin leski Mechtild Stensdotter 1640-luvun loppupuolella.
Pargasin talo oli päässyt rappeutumaan ilmeisesti sitä koetelleissa tulipaloissa ja hoidon puutteessa, sillä kaupunginvouti vaati toukokuussa 1643, että Johan Isaksson Pargasia rangaistaisiin, sillä hänet oli määrätty purkamaan vaarallinen kivimuurinsa kahden viikon kuluessa, mutta hän ei ollut tehnyt sitä. Hänet määrättiin uudelleen kaatamaan muuri, ja mikäli jokin onnettomuus olisi sattunut, olisi se ollut hänen vastuullaan. Vihdoin maaliskuussa 1653 edesmenneen Isak Pargasin talo julistettiin kaupungin omaisuudeksi, sillä se oli ollut kauan autiona. Talo arvioitiin ainoastaan 400 kuparitaalarin arvoiseksi. Samalla määrättiin kaatamaan Fläskilän talon kivimuuri Pargasin talon läheisyydessä, sillä sen pelättiin romahtavan kadulle ohikulkijoiden päälle. Talon omistajat eivät olleet kaataneet muuria käskystä huolimatta, joten kämnerille annettiin määräys purkaa muuri vielä samana päivänä ennen auringonlaskua.
Veli Pekka Toropainen
Lähteet:
Kansallisarkisto, Raastuvanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat, Turun kämnerinoikeuden pöytäkirjat z 171 (1641)
Turun kaupunginarkisto, Maistraatin arkisto, Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa 6−33 (1634−1663)
Hausen, Reinhold 1906: Landshöfdingen Friherre Gabriel Kurcks lefnadsminnen upptecknade af honom själf. Helsingfors.
Nikula, Oscar & Nikula, Sigrid 1987: Turun kaupungin historia 1521−1600. Ensimmäinen nide. Turku.
Turun palo 1827 oli iso tragedia, jonka tuhot koskettivat kaiken ohella myös kulttuurielämää. Turussa oli ollut virkeä teatteri- ja konserttitarjonta, ja etenkin teatterin osalta Turku oli ollut johtava kaupunki Suomessa. Palon myötä tämä asema kuitenkin menetettiin, kun kaupungin ylpeys, teatterinjohtaja Bonuvierin 1817 valmistunut teatteritalo katosi liekkeihin.
Turkulainen kulttuurielämä virkistyi palon aiheuttamasta alhosta yllättävän nopeasti ottaen huomioon, että ¾ osaa kaupungista tuhoutui ja iso osa asukkaista jäi kodittomiksi. Kaupungin konserttielämän keskuspaikka Seurahuone selvisi palosta, samoin Kupittaan kylpylä, jossa esitettiin myös teatteria. Sanomalehtiaineiston perusteella ensimmäiset julkiset konsertit järjestettiin syksyllä 1828 ja ensimmäiset teatteriesitykset kesällä 1829 juurikin Kupittaalla.
Esitysmahdollisuuksista huolimatta tilanne oli väliaikainen ja kaupungin kulttuuripiireissä kyti toive uudesta teatterirakennuksesta. Engelin uudessa asemakaavassa oli paikka teatterille, johon myöhemmin tuli Rettigien kaupunkipalatsin puutarha. Jostain syystä teatteria ryhdyttiin puuhaamaan kuitenkin kauppias Kingelinin omistamalle tontille Kauppatorin laidalle.
Teatterirakennuksen fasadi torin suuntaan. Kuva: Kansallisarkisto.
Kingelinin tontille valmistui kivisen teatterirakennuksen sijaan aluksi puinen teatteritalo. Sen tarkoitus oli alun perinkin toimia väliaikaisena näyttämönä niin kotimaisten kuin ulkomailta saapuneiden kiertelevien seurueiden esityksille, kunnes varsinainen teatteri saatiin rakennettua. Puisen teatterin suunnittelijaksi on arveltu Turun kaupunginarkkitehti Pehr Johan Gylichiä, joka vastasi myös tulevan kiviteatterin suunnittelusta.
Ensimmäiset esitykset järjestettiin puuteatterissa todennäköisesti pe 21.2.1834, jolloin siellä näyteltiin J. Lambertin seurueen toimesta Shakespearen Romeo och Juliette sekä August von Kotzebuen komedia Falkarne, ellerDen olyckliga slägten. Lambertin jälkeen teatterissa vieraili epäsäännöllisen säännöllisesti etenkin Ruotsista ja Saksasta tulleita kierteleviä teatteriseurueita, jotka esittivät niin komedia- ja draamanäytelmiä kuin ranskalaista oopperaakin.
Puisessa teatterirakennuksessa oli monen aikakauden teatterirakennuksen tapaan soikionmuotoinen permanto, jossa oli edessä orkesterisyvennys. Sen takana oli istuinrivejä, joissa oli todennäköisesti tuolit tai penkit, kuten aiemmassakin Turun teatterissa. Istumapaikkoja löytyi myös toisen kerroksen aitioriviltä, joka kiersi soikionmuotoisen permannon reunoja. Aitioita teatterissa oli yhteensä 17. Lisäksi toisen kerroksen päädyssä ollutta isompaa tilaa oli käytetty todennäköisesti lämpiönä.
Väliaikaisuus oli todella lyhytaikaista, sillä kivisen teatteritalon suunnittelu aloitettiin jo vuonna 1832. Puisen teatterin piirustuksissa tontille on jo aseteltu myös tuleva kivitalo. Valmiiksi uusi teatterirakennus, siis nykyinen Åbo Svenska Teatern, saatettiin vuonna 1839, jolloin myös ensimmäiset esitykset järjestettiin talossa. Puuteatteri säilyi kuitenkin olemassa aina 1860-luvulle asti, jolloin se purettiin pois nykyisen teatterin laajennuksen alta.
Topi Artukka
Lähteet:
Teatterirakennuksen pääpiirustukset, tontti 7:10:4, A13 Asemakaava-, tonttijako- ja rakennusvalvonta-asiakirjat, Turun maistraatin arkisto, KA Turku.
Åbo Tidningar 3.8.1828, 19.8.1829
Åbo Underrättelser 19.2.1834, 5.3.1834, 24.5.1834, 7.6.1834, 30.7.1836
Viljo, Eeva Maija; Nyman, Lena & Zilliacus, Clas: Åbo Teaterhus 150 år. Åbo Akademi, 1989.
Turun kansankomissariaatti antoi huhtikuun alussa 1918 määräyksen pakkomobilisoinnista Turussa. Tätä määräystä alettiin toteuttaa nopeasti ja erikoisen näyttävällä tavalla. Punakaarti teki Turun keskustassa ison joukkopidätyksen sunnuntaina 7. huhtikuuta noin kello 18. Linnankadun ja Kauppatorin välinen alue saarrettiin ja kaikki alueella olleet miespuoliset henkilöt pidätettiin. Myös ohi ajanut raitiovaunu pysäytettiin ja kyydissä olleet miehet pidätettiin. Myöhemmin pidätyksiä tehtiin myös teatterissa, kahviloissa ja rukoushuoneissa.
Pidätetyt kuljetettiin Sirkkalan kasarmeihin Kaivokadulle, jossa oli venäläisten jäljiltä tyhjää tilaa. Pidätettyjä kuulusteltiin ja heiltä otettiin henkilötietoja, mutta oikeastaan kukaan ei osannut kertoa vangituille, miksi heidät oli pidätetty. Ilmeisesti tilanne alkoi Turussakin olla varsin sekava ja ilmapiiri entistäkin hermostuneempi. Vangittujen parissa levisi huhuja siitä, mitä heille tehtäisiin. Yhden huhun mukaan punaisten tarkoitus oli yöllä jättää kaupunki ja räjäyttää kasarmi vankeineen ilmaan.
Nils Robert af Ursin (1854–1936) oli kansanedustaja ja Suomen Työväenpuolueen ensimmäinen puheenjohtaja. Kuva: Wikimedia Commons.
Joukkopidätys herätti vastustusta myös punaisten keskuudessa. Yksi punaisten johtajista Nils Robert af Ursin (1854–1936) vaati vankien vapauttamista tiistaina 9. huhtikuuta 1918 Sosialistissa ilmestyneessä kirjoituksessaan. Ursin totesi:
”Koska tietooni on tullut, että eilen suuri joukko rauhallisia kansalaisia olisi kaduilta viety vankeuteen, josta ne sitten muka siirrettäisiin joko rintamalle tai johonkin pakkotyöhön katson velvollisuudekseni omantuntoni pakoittamana yksilönä panna vakavimman vastalauseeni tämmöistä toimenpidettä vastaan. Vaikka lienee totta, että samanlaisiin toimiin olisi ryhdytty toisellakin puolella sotarajan, ei se oikeuta köyhälistön puolustajia tekemään samalla tavalla. Voi olla [että] sodan aikana on pakko toimia tavallisuudesta poikkeavalla tavalla, mutta epäviisaita ja epäinhimillisiä tekoja ei silti tarvitse harjoittaa. Tämmöisellä toimenpiteellä ensiksi herätämme vihaa ajamaamme asiaa vastaan, kun vangittujen joukossa on paljon semmoisia – tiedän sen erityisesti – jotka eivät ole köyhälistölle vihamielisiä.”
Ursinin mielestä myöskään pakko-otetuilla sotilailla ei tee mitään: ”[N]iistä kun vain kasvatamme pettureita ja pakollinen sotaväen otto on punaisen puolueen äsken julistamia periaatteita vastaan. (…) Kosto ei tuota elämää vaan kuolemaa kostajille ja niitten asialle ennemmin tai myöhemmin.”
Tiistai-iltaan 9. huhtikuuta 1918 mennessä kaikki vangitut ja pakkovärvätyksi aiotut miehet oli vapautettu.
Tapio Onnela
Lähteet:
N. R. af Ursin, ”Porvarien wangitsemiset”, Sosialisti 9.4.1918.
Puutaloyhtiömme Turun Koulukadun varrella on yli sata vuotta vanha. Olemme usein pohtineet, millaista elämä täällä on ollut eri aikoina, keitä yhtiössä on asunut ja miten ympäristö on kuluneiden vuosien aikana muuttunut. Kansallisarkiston digitoiman sanomalehtiaineiston avulla olemme saaneet pienen vilauksen menneestä yhden entisen asukkaan näkökulmasta. Tämä asukas on taiteilija ja opettaja Liisa Tanner, joka asui yhtiössämme lapsuudessaan ja myöhemmin aikuisena.
Liisa Tanner syntyi Turussa vuonna 1902 ja hän myös kuoli Turussa tasan 40 vuotta sitten vuonna 1986. Uransa aikana hän maalasi satoja muotokuvia ja myös maisemia. Tannerin kotona tehdyssä Uuden Auran haastattelussa kotia koristavatkin useat muotokuvat, joissa esiintyvät hänen sukulaisensa sekä taiteilija itse. Oman kodin seinien sisälle Tannerin työt eivät kuitenkaan jääneet, vaan hänen teoksiaan on ollut esillä ensimmäisen kerran vuonna 1928 ja tämän jälkeen useissa yksityis- ja yhteisnäyttelyissä. Myös Turun yliopiston taidekokoelmassa on useita Tannerin maalaamia muotokuvia.
Tannerista löytyy useita lehtihaastatteluja ja näyttelyuutisia. Yksi mielestämme kiinnostavimmista on Turun Sanomien haastattelu vuodelta 1949. Kyseessä on juttusarja, jossa tunnetuilta turkulaisilta kysyttiin, miten nämä olivat tienanneet ensimmäiset rahansa. Haastattelussa Tanner kuvailee yksityiskohtaisesti Koulukadulla sijaitsevien puutalojen elämää, lasten leikkejä sekä alueen luontoa 1910-luvun lopulla.
Tanner aloittaa haastattelun kertomalla, miten erityisesti pihan tytöt olivat tavattoman yritteliäitä. He olivat esimerkiksi keksineet myydä luonnonkasveja apteekkarille. Tanner oli muiden mukana keräämässä kasveja, vaikkei tehnyt sitä mielellään. Kasveja nimittäin kerättiin puutalojen vieressä sijaitsevan rautatien alueelta, jossa kasvien seasta esiin hyppivät sammakot pelottivat häntä. Hän keräsi kasveja kuitenkin muiden pihan lasten mukana, jotta ei rikkoisi yhteishenkeä, jonka kertoi vallitsevan pihan tyttöjen keskuudessa.
Haastattelussaan Tanner muistelee, että lapset eivät käyneet kauppaa apteekkarin kanssa pelkästään kasveilla, vaan Tannerin kauhuksi myös iilimadoilla, joita lapset keräsivät Aurajoen rantamilta. Koska Tanner ei ollut osoittanut tarpeeksi suurta aktiivisuutta matojen pyydystämiseen, lähetettiin hänet apteekkarin luo tekemään kauppoja matosaaliista. Vaikka madot olivat pitkiä ja paksuja, proviisori totesi niiden olevan kuitenkin väärää lajia.
Lopulta tytöt keksivät tavan ansaita rahaa, joka oli myös Tannerille mieleinen. Taloyhtiön pihaan perustettiin näytelmäseura, joka järjesti iltamia pesutuvassa. Asukkaat suhtautuivat myötämielisesti näytelmäharrastukseen, vaikka pääsylipuista pyydettiin maksua 10 penniä. Rahaa näytelmäseuralle kertyi lopulta niin paljon, että he pääsivät teatteriin.
Tannerin lapsuuskertomus on kiinnostava monelta eri kantilta. Se antaa kurkistusikkunan lasten elämään ja leikkeihin Turussa 1900-luvun alussa, mutta kertoo myös ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Tänä päivänä esimerkiksi ajatus sammakon näkemisestä samassa paikassa rautatien varrella tai Turun keskustan alueella tuntuu miltei mahdottomalta, eikä iilimatojen kerääminenkään kuulu enää lasten harrastuksiin. Sen sijaan yhteiset leikit ja taskurahan tienaaminen taloyhtiön asukkaiden kustannuksella on Tannerin vanhalla kotipihalla edelleen suosittua. Näytelmäkerhojen sijaan lapset ovat kuitenkin useana kesänä perustaneet kesäkioskin.
Otto Latva ja Johanna Latva
Lähteet:
Helinä. Turkulaisia taiteilijattaria tapaamassa. Uusi Aura 24.2.1946.
Helinä. Miten ansaitsin ensimmäiset rahani IX. Turun Sanomat 12.11.1949.
Monto, Riitta. Liisa Tannerin luonnosnäyttely on turkulaista kulttuurihistoriaa. Turun Sanomat 4.10.2006. https://www.ts.fi/a/1074151397.
”Mainehikas valiokuoromme Suomen Laulu vieraili eilen Turussa esittämällä illalla Mikaelinkirkossa J. S. Bachin suurenmoisen Matteus-passion miltei kirkontäyteiselle yleisölle”. Näin kirjoitti Uuden Auran kriitikko R. H. sunnuntaina 6. huhtikuuta 1947. ”Tämä teos esitettiin nyt tiettävästi ensimmäisen kerran kaupungissamme, ja teki sen esitys läsnäolleisiin valtaisan vaikutuksen.”
Saksalaisen Johann Sebastian Bachin (1698–1750) säveltämä Matteus-passio on tunnetuimpia kirkkomusiikin teoksia. Se käsittelee pääsiäisen aikaa Matteuksen evankeliumin mukaisesti tapahtumien sarjana, joka päättyy Jeesuksen kuolemaan ja hautaamiseen. Musiikkiteos on kaksiosainen ja kestää yli kolme tuntia.
Matteus-passio esitettiin ensimmäisen kerran Tuomaan kirkossa Leipzigissa 1720-luvulla ja sen jälkeen vielä muutamia kertoja Bachin elinaikana. Matteus-passiota ei kuitenkaan kuultu Leipzigin ulkopuolella kuin vasta vuonna 1829, jolloin saksalainen säveltäjä Felix Mendelssohn Bartholdy esitti tekemänsä muunnelman teoksesta Berliinissä suurelle yleisölle. Mendelssohnin esityksellä oli käänteentekevä merkitys Matteus-passiolle sekä laajemmin Bachin perinnölle. Esityksen jälkeen Bach ja hänen teoksensa alkoivat saada laajempaa huomiota, ja 1800-luvun lopulla Bach oli jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä maailman tunnetuimmista säveltäjistä.
Nuottisivu Mendelssohnin vuoden 1829 Matteus-passionin sovituksesta. Kyseessä on koraali ”Wenn ich einmal soll scheiden”. Kuva: Wikimedia Commons.
Bachin Matteus-passiota alettiin esittää laajasti Saksan alueen ulkopuolella 1800-luvulla, mutta Suomessa musiikkiteos sai ensiesityksensä vasta pääsiäisenä 1921. Heikki Klemetin johtama kuoro nimeltä Suomen Laulu oli ottanut Matteus-passion ohjelmistoonsa ja esitti teoksen lyhennettynä suomenkielisenä versiona Johanneksen kirkossa Helsingin kaupunginorkesterin säestämänä.
Ennen 1940-lukua vain osia Matteus-passiosta oli esitetty Suomessa Helsingin ulkopuolella. Tilanne muuttui pääsiäisenä 1947, kun Klemetin suomentama versio sai ensiesityksensä Turussa. Suomen Laulu esitti teoksen tuolloisen kuoronjohtajansa Martti Turusen johdolla Mikaelinkirkossa. Kun Turusta haastateltiin Matteus-passion Turun ensiesityksestä, hän harmitteli, ettei musiikkiteosta voitu esittää Turun tuomiokirkossa. Syy tähän oli Turusen mukaan se, että tuomiokirkon urkulehteri oli niin pieni, ettei sinne mahtunut 90 henkeä käsittävää kuoroa, kahta orkesteria ja solistijoukkoa. Mikaelinkirkkoon joukko mahtui juuri ja juuri. Matteus-passion Turun ensiesityksen solisteina toimivat aikakauden tunnetuimmat suomalaiset oopperalaulajat Lea Piltti, Doris Hovimaa, Oiva Soini ja Väinö Sola. Soini lauloi Jeesuksen roolin, Sola oli evankelistana. Myös turkulaiset esiintyjät pääsivät loistamaan. Alkukuoron kohdalla mukana oli turkulainen Kipinä-kuoro, ja koko teosta säesti Turun kaupunginorkesteri helsinkiläisillä muusikoilla vahvistettuna.
Konserttitilanne Mikaelinkirkossa. Kuva: Atelier Alppila, Eemeli Reuna, Turun kaupunginmuseo.
Matteus-passio on säilyttänyt suosionsa pääsiäiseen keskeisesti kuuluvana kirkkomusiikkiteoksena, ja sitä on esitetty Turussakin useasti vuoden 1947 ensiesityksen jälkeen. Matteus-passio myös esitettiin Suomessa aina 1970-luvulle saakka Klemetin suomenkielisenä käännöksenä, minkä jälkeen sitä on kuoronjohtaja Ensti Pohjolan aloitteesta alettu esittää saksaksi ja lyhentämättömänä versiona.
Otto Latva ja Hannu Salmi
Lähteet:
Applegate, Celia. Bach in Berlin. Nation and Culture in Medelssohn’s Revival of the St. Matthew Passion. Lontoo: Cornell University Press, 2005.
”Bachin Matteus-passion ensiesitys Turussa pääsiäisenä”, Turun Sanomat 30.3.1947.
F. I., ”Johann Sebastian Bachin Matteus-passio”, Turun Sanomat 6.4.1947.
R. H., ”Bachin Matteus-passio Turussa”, Uusi Aura 6.4.1947.
Turkulaiset sanomalehdet ovat julkaisseet aprillipiloja jo pitkään, ainakin 1800-luvulta lähtien. Aprillauksen ytimenä on pitkään ollut juksata ihmiset jonnekin ties millä lupauksella tai yllättävällä näyllä. Keväällä 1910 Uusi Aura onnistui ihmisten liikuttamisessa mielestään niin harvinaisen hyvin, että lehti käytti menestystään huomioarvonsa markkinoinnissa.
Urheilupuiston kesäistä charmia 1900-luvun alussa. Kuvaaja tuntematon. Kuva: Turun kaupunginmuseo / Finna.fi.
Pikku-uutinen perjantaina 1.4.1910 ilmoitti ”lappalaisjoukkueen” eli 11 hengen saamelaisryhmän eläimineen vierailevan Turussa: ”Nämä perheet oliwat kyllästyneet oleskeluunsa Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa samoinkuin heidän poronsakin, joitten mieli palaa takasin kylmään, mutta reipastuttawaan Lapin ilmastoon. — Lappalaiset owat pystyttäneet kotansa Urheilupuistoon, jossa siis turkulaisilla tänään aamupäiwällä on tilaisuus nähdä aito lappalais-elämää pienine nahkapukuisine palleroineen, poroineen ja wihaisine rakkikoirineen.”
Uutinen sisälsi monia uskottavia seikkoja, sillä saamelaisten kiertueista ulkomaille, kuten matkasta hampurilaisen eläintarhan ”kansatieteelliseen näyttelyyn”, oli kerrottu aiemmin lehdissä. Ilmeisin vihje huijauksesta oli se, että erikoisten vieraiden näkemisellä oli kiire, sillä aikaa oli vain tänään aamupäivällä: ”Seurue matkustaa iltapäiwän junassa klo 3,20 pohjoiseen.” Kenties junan väitetty lähtöaika oli hatusta vedetty eli vihje sekin.
Lehti vetosi etusivun mainoksessaan eilisen aprillipilansa menestykseen. Lähde: Uusi Aura 2.4.1910, etusivu.
Seuraavana päivänä (2.4.) Uuden Auran toimittaja ilakoi jatkouutisella ”Oikea kesäpäivä”. Pakinatyylisen tekstin mukaan huhtikuun ensimmäinen päivä muistutti jo kesäpäivää myös ihmisten vilkkaan ulkoiluinnon suhteen: ”Warsinkin ohjasiwat sankat parwet askeleensa Urheilupuistoon, joka yleensä näyttää jääneen suurelta yleisöltä unohduksiin.” Pieni reippailu mäkimaastoon kohensi mieltä ja verenkiertoa!
Lehti jatkoi: ”Ellei siellä kaikkea näekään, mitä luulee, esim. lappalaisia, joitten lapsille muutamat jo kuuluwat makeisiakin wieneen, tai muita harwinaisuuksia, sen ensimmäisenä aprillina kernaasti antaa anteeksi”. Tekstin alaviitteessä luki latojan huomautus: ”Tarkkaawa lukija näki muuten edellisen päiwän numerosta, että Hagenbeckin lappalaiset owat lähteneet Königsbergiin ja Lontooseen.”
Etusivulla 2.4.1910 Uusi Aura mainosti olevansa erinomainen kanava ilmoittajille, minkä todisti eilisen ”vähäisen aprillipilan” voima saada ”koko kaupunki” liikkeelle. Uusi Aura oli laajalevikkinen ja aatteellisesti oikeistolaisesti suuntautunut, vanhasuomalaisten lehti. Vaikka emme tiedä ilman muita lähteitä, miten Turkua läpäisevä juksaus oli kyseessä, epäilemättä uskottava pila usein liittyi, kuten tässä, ajankohtaiseen aiheeseen.
Nykyään tällaista saamelaisten kuvittelua, esittelyä ja kiertueita voidaan lähestyä niin kotimaisena kolonialismina, jonka avulla voitiin myös vetää uteliaita nenästä, kuin saamelaisten omana toimeliaisuutena liikkua ylirajaisesti Suomessa ja maailmalla.
