Avainsana-arkisto: teatteri

1900-luku

Nyreitä muistoja Turusta

Kommentoi

Kirjailija Pekka Lounela (1932–2002) oli syntyisin Helsingistä mutta vietti kouluvuotensa 1940–1950 Turussa. Lounela oli monipuolinen kulttuurikeskustelija ja aikansa radikaali, mutta ehkä vahvimmin hän oli teatterintekijä. Vuonna 1957 Yleisradion teatteriosaston päällikkö Olavi Paavolainen rekrytoi Lounelan yksikköönsä dramaturgiksi. Myöhemmin hänestä tuli Paavolaisen seuraaja, joka johti teatteriosastoa vuosina 1965–1973. Myöhemmin hän toimi vapaana kirjailijana.

Professori Yrjö Littunen, kirjailija Pekka Lounela ja runoilija Väinö Kirstinä Jyväskylän Kesä -tapahtumassa vuonna 1965. Kuva Kirsti Sarmannon artikkelista ”Oli kymmenes kesä”. Kuva: Kalle Kultala. Suomen Kuvalehti 10.7.1965.

Tuleva debatoija ei pitänyt koulukaupungistaan Turusta. Nelikymppisen kirjailijan muistelmateoksen Rautainen nuoruus. (1976) ensimmäiset sivut kertovat Turun-vuosista. Opinahjonsa Klassillisen lyseon hän nimeää ironisesti turkulaisen hengenelämän kiteytymäksi ja suomii sen ”pitkiä ja paksuja perinteitä, joilla oli tavalliseen elämänmenoon vain satunnaisia yhtymäkohtia”.

Keski-ikäisen jälkiviisaudella hän poimii esimerkkejä koulunsa vanhoillisista piirteistä ja naamakerrointen merkityksestä arvosanoissa. Turkulaiset koululaiset tuntuivat karttaneen ”kaikkia syvähenkisiä harrasteita”. Ilmaisuväylää kirjoittajan taiteellisille pyrkimyksille ei tuntunut löytyneen.

Nyreä muistelija tekee silti kaksi positiivista havaintoa koulukaupungistaan. Ensiksi teatteri oli hänen mukaansa Aurajoen suun vähiten umpioitunut paikka. Lounela kiittää Turun Työväen Teatterin edistyksellisiä perinteitä, jotka kumpusivat 1930-luvulla näyttämöä johtaneen Eero Leväluoman kunnianhimoisesta, kansainvälisiä tuulahduksia sisältäneestä ohjelmistosta. Kun työväenteatteri ja Turun teatteri yhdistyivät 1946 maan ensimmäiseksi täyskunnalliseksi näyttämöksi, nosti johtaja Jorma Nortimo ohjelmistoon kunnianhimoista ranskalaista draamaa, kuten Jean Anouilhia ja Jean-Paul Sartrea.

Toinen ilonaihe oli niin ikään kulttuurilaitos palveluineen. Lounelan sanoin: ”Turun harvoja keitaita olivat Kaupunginkirjasto ja Humalistonkadun sanomalehtilukusali. Kirjastossa olivat runot ja lukusalissa tieto niin politiikan kuin kulttuurin tapahtumista.”

Happamat koulu- ja lapsuusmuistot antavat muistelmateokselle parempia aikoja enteilevän lähdön, jossa edetään ankeudesta kohti Helsingin oletettuja avarampia aloja. Mutta saattoiko Turku-penseyden takana olla myös muita kätketympiä syitä kuin Lounelan muistiin kirjaama kaupungin ikimuistoinen rauha?

Ehkä osansa oli sillä, että alle kymmenvuotias poika oli tempaistu vastoin tahtoaan uuteen ympäristöön. Elettiin sota aikaa, joka synkisti arkea niin Turussa kuin muuallakin. Lounela muistaa, että sataman vuoksi Turku kuului sotien keskeisiin pommituskohteisiin.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kalemaa, Kalevi ja Kolbe, Laura: Lounela, Pekka. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– [haettu 6.12.2025], http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008295 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu).

Lounela, Pekka: Rautainen nuoruus. Välikysyjien kronikka. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1976.

1900-luku

Tauno Palo Turussa

Kommentoi

Marraskuussa 1957 turkulainen teatteriyleisö sai etuoikeuden kokea brasilialaisen Pedro Blochin (1914–2004) monologinäytelmän Naisen kädet (As Mãos de Eurídice).  Näytelmä oli kansainvälinen sensaatio, ja monologin ensimmäinen tulkitsija Rodolfo Mayer esitti sitä tiettävästi yli 3000 kertaa. Bloch oli syntynyt Ukrainan Žytomyrissä mutta muuttanut jo lapsena vanhempiensa mukana Brasiliaan.

Näyttelijä Tauno Palo vuonna 1952. Kuvaaja: U. A. Saarinen. Journalistinen kuva-arkisto, Museovirasto.

Suomessa Tauno Palo innostui omaperäisestä näytelmästä, joka pyrki hävittämään rajaa yleisön ja näyttämön väliltä. Päähenkilö, perheensä hylännyt kirjailija, kulkee yleisön joukossa, esittää kysymyksiä ja näyttää valokuvia. Monologi soveltui erinomaisesti kiertuekäyttöön. Teoksen suomensi Albert Saloranta ja ohjasi Jack Witikka. Lehdistö kertoi myöhemmin Bloch kuulleen, että muuan Tauno Palo Suomesta on kiinnostunut Naisen käsistä. ”Onko hän hyvä näyttelijä”, kysyi Rio de Janeirossa asunut Bloch ystävältään, silloiselta Suomen lähettiläältä Oskari Vahervuorelta. ”Hyvä näyttelijä on”, vakuutti Vahervuori.

Turkulaiset saivat nähdä Palon tulkinnan maanantaina 4. marraskuuta 1957 Ruotsalaisessa teatterissa. Lavastuksena oli vain muutama metri punaista kangasta, näyttämöllä pöytä ja penkki ja katsomossa tuoli näyttelijää varten, rekvisiittana päällystakki, pari tavallista miehen pukua ja kaksi paria kenkiä. Näistä lähtökohdista Palo vangitsi yleisönsä. ”Hän toikin ajoittain katsojan eteen niin välittömän ja ilmeikkään ihmisen kuin toivoa voi. Vain pieni ele, hymy, silmän välähdys pystyi luomaan kuvan siitä, minkä sana kätki taakseen”, kirjoitti Turun Päivälehti.

Esityksen jälkeen Palo yöpyi turkulaisten ystäviensä Senni Niemisen ja Taito Mäkelän luona. Turun Sanomien toimittaja, nimimerkki Ad., pääsi jututtamaan näyttelijöitä heti ensi-illan jälkeen.

”En tiedä, näyttelenkö sen hyvin tai huonosti”, pohti Palo aluksi. ”Näyttelen sen vain siten kuin tunnen. Uskon, että ihmisen suurin vaikeus on siinä, ettei hän halua tuoda esille sitä mitä tuntee, ettei hän usko omaan itseensä ja siten aliarvioi omat kykynsä.”

Näyttelijät Senni Nieminen ja Taito Mäkelä puistonpenkillä. Kuvaaja: Matti Poutvaara. Kuva: Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Tässä kohtaa sanavalmis Senni Nieminen puuttui puheeseen ja totesi:

”Sun on ain ollu niin helppo tuoda esill mitä sää tunnet.”

”Ehkä se on Jumalan lahja”, vastasi Palo.

”Mut Jumala anta monell niin falskin luantten, ettei sitä saa millä esill.”

Toimittajalle Senni Nieminen kuvasi myös näyttelijöiden pitkäaikaista yhteistyötä. Nieminen jatkoi: ”Taunohan mua auttoi aina filmissäkin. Sanos: ’ann mennä vaa’, ku mää pelkäsi.”

Paloa kohteliaisuudet tuntuivat vaivaavan, ja hän palasi näyttelijäntyöhön:

”Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä useammin löytää ihmisen. Olipa kuori kuninkaan tai kerjäläisen, aina siellä kaiken pohjalla on ihminen. Tämä saa näyttelijän karistamaan pois turhat painolastit. Vasta nyt minusta tuntuu, että pystyn tajuamaan mitä pienen pojan mielessä liikkuu. Nyt kun voisin sen näytellä, ei kukaan sitä enää uskoisi, sanoo Tauno Palo hieman haikeana.”

Hannu Salmi

Lähteet:

Ad.: ”Tauno Palo on oma vihollisensa ja ikuinen ihmisen etsijä”, Turun Sanomat 6.11.1957.

A. T–n: ”Tauno Palon voitokas vierailu eilen Turussa”, Turun Päivälehti 5.11.1957.

”Tauno Palo Turussa”, Uusi Aura 4.11.1957.

”Tauno Palon erikoislaatuinen näyttelijänsuoritus”, Itä-Häme 29.10.1957.

”Tauno tulkitsee Naisen käsiä”, Ilta-Sanomat 4.1.1958.

1900-luku

Teppo Samooja, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Inkeriläissyntyinen Teppo Savolainen (1890–1978) kirjoitti ylioppilaaksi Viipurin klassillisesta lukiosta, mutta maisteriksi hän valmistui Turun yliopistosta. Sukunimi vaihtui sotien jälkeen Samoojaksi. 

Teppo Samoojasta kehittyi monipuolinen turkulainen kulttuurivaikuttaja. Vaikka varsinaisen päätyönsä hän teki Turun kaupunginkirjastossa, hänen harrastuneisuutensa ulottui aina sanomalehtityöstä järjestöaktiviteetteihin.

Turun kaupunginkirjaston johtaja Teppo Samooja. Kuva teoksesta Seppälä 1963, 131 (ei kuvaajatietoja).

Kun kolmekymppinen maisteri aloitti vuonna 1925 Turun kaupunginkirjaston varajohtajana, lainausmäärät ja lukuhalu olivat laskussa. Syiksi arvioitiin rauhaton ajanhenki ja jatsiajan huvit. Vuosikymmenen lopun pula-aika käänsi laitoksen käyttöasteen ylöspäin, kun turkulaisilta olettavasti jäi vähemmän rahaa maksullisiin rientoihin.

Sotien jälkeen kirjastolaitosta kehitettiin ja toimintamuodot monipuolistuivat. Vuosina 1928–1957 kirjastoa johtanut Samooja järjesti henkilökuntineen laajenevasti tapahtumia ja edusti kirjastoa julkisuudessa. Johtokunta hellitti kukkaronnyörejä ylimääräiseen: juhlittiin säännöllisesti kirjailijoiden merkkipäiviä musiikkiesitysten kera ja järjestettiin turkulaisten kirjailijoiden teosnäyttelyjä.

Päivätöidensä ohella Samooja avusti vuodesta 1919 lähtien sanomalehti Turun Sanomia. Hän oli lehden teatterikriitikko, joka paneutui työhönsä perinpohjaisesti ja ansaitsi turkulaisen teatteriväen arvostuksen. Tilaisuuden tullen ensi-iltojen vakiovieras saattoi pitää ennen esiripun avautumista tietoiskun illan teoksesta.

Kun porvarillisen ja työväenteatterin yhdistänyt kunnallinen kaupunginteatteri aloitti vuonna 1946, kaupungissa oli selkeästi yksi päänäyttämö.

Teatteriarvostelijan taidekäsitys oli ylevä. Samooja uskoi teatterin avartavan ihmisen näkökantoja, parantavan, lohduttavan ja sivistävän. Näin kriitikko hahmotti teatteria vuonna 1943 ilmestyneessä pienessä esseekokoelmassaan Teatteri, yleisö, arvostelu. Tilaa sai kirjoittajan oman ammattikunnan vastuun pohdinta: ”Julkinen sana on vaikutuksiltaan kauaskantoinen. Siksi arvostelijan on punnittava jokainen sanansa kultavaa’alla ennen kuin hän kirjoittaa sen paperille. Hänen tulee välttää väärää tuomiota kuin ruttoa [–].” Totuus piti kertoa mutta tekijöitä ymmärtäen, ajatteli Samooja.

Teppo Samooja linjasi taidekäsitystään vuoden 1943 esseekokoelmassaan.

Samooja oli yhdistysihminen ja taustavaikuttaja. Hän oli muun muassa Turun Taiteilijaseuran Teatterikerhon puheenjohtaja, Turun Kansallisen kirjakaupan johtokunnan jäsen ja toimi aktiivisesti kirjastoalan järjestöissä. Vannoutuneelta näyttämötaiteen ystävältä ilmestyi vuonna 1943 historiikki Turun teatteri 1918–1943, joka tiivisti kaupungin niin sanotun porvarillisen teatterin vaiheet.

Turun Sanomat uutisoi 21. toukokuuta 1958 Kilta-ravintolassa järjestetystä kirjastonjohtaja Teppo Samoojan jäähyväisjuhlasta, jolloin hänellä tuli täyteen 33 vuotta kaupungin palveluksessa. Puheissa muistettiin eläkkeelle siirtyvän päällikön intomielinen kulttuurityö ja kotikaupungin hengenelämään jättämä pysyvä jälki.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Kirjastonjohtaja Teppo Samooja juhlinnan kohteena. Turun Sanomat, 22.05.1958, nro 136, s. 7. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Savolainen, Teppo: Teatteri, yleisö, arvostelu. Kustannusosakeyhtiö SMIA, Helsinki 1943.

Seppälä, Eila: Turun kaupunginkirjasto 1863–1963. Turun kaupunki, Turku 1963.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

1900-luku

Urho Verho, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Turussa vuonna 1912 syntynyt ja kotikaupungissaan yliopistotutkintonsa suorittanut Urho Verho vaikutti laajasti kotikaupunkinsa kulttuuri- ja sivistyselämässä. Hän työskenteli sotien jälkeen Turun suomalaisen työväenopiston apulaisjohtajana ja jatkoi myöhemmin johtajana vuoteen 1964.

1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen hän toimi opetustehtävissä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineissa – hoitaen apulaisprofessuureja ja hetken kotimaisen puolen professuuria. Verho siirtyi 1970 Tampereen yliopistoon. Matrikkelitietojen perusteella uran alku oli akateemista pätkätyötä.

Turun Sanomat uutisoi kuvan kera avustajansa Urho Verhon valinnan Turun työväenopiston johtoon. Turun Sanomat 27.5.1948.

Turkulaiselle kulttuurin harrastajalle hän tuli tutuksi sanomalehti Turun Sanomien avustajana. Kirjallisuuskriitikkona vuonna 1937 aloittanut kynäniekka kirjoitti aikana, jolloin kirjajuttu saattoi olla suurikokoisessa (broadsheet) lehdessä puoli sivua. Teatterin arvioiminen oli silti Verhon leipälaji.

Verho oli väitellyt Turun Yliopistossa professori V. A. Koskenniemen ohjauksessa Kaarlo Bergbomin draamankäsityksestä. Vuoden 1951 tutkimuksessaan hän sijoitti Kansallisteatterin maineikkaan johtajan henkilö-, aate-, kirjallisuus- ja sosiaalihistoriallisiin asiayhteyksiin. Voi sanoa, että hän pyrki tulkitsemaan sitä, millaisista osasista maineeltaan monumentaaliseksi kasvanut hahmo oli rakentunut.

Turun Sanomien teatteriarvostelijana Verho saattoi olla sanakäänteissään edeltäjäänsä Teppo Samoojaa teräväsanaisempi. Tällaista havaintoa ei voi kuitenkaan tehdä turkulainen Tajo-kustantamon julkaisemista kahdesta Verhon kirjoituskokoelmasta. Ote on pehmeä ja kirjat tiiviitä.

Vuonna 1963 ilmestynyt Uuden teatterin tiennäyttäjiä esitteli Georg Bernard Shaw’n, T. S. Eliotin, Eugene O’Neillin ja Thornton Wilderin. Teatterimies oli kiinnostunut anglosaksisesta modernista draamasta ja uskoi, että nykyvirtauksissa liikkuu paljon ohimenevää. Esimerkit viestivät, että modernin ymmärryksessään hän haki sekä pitkää linjaa että parhaillaan ajassa liikkuvaa.

Sotien jälkeen suomalaiset teatterit esittelivät englantilaisen kielialueen näyttämötaidetta. Näin kävi myös Turussa.

Turun yliopiston Feeniks-kirjaston varastokokoelmasta löytyy Uuden teatterin tiennäyttäjiä kirjoittajan professori Lauri Viljaselle signeeraamana kappaleena. Viljanen oli toiminut Verhon vastaväittäjänä. Kansilehden suunnittelijaa ei ole nimetty.

Toisessa Tajo-julkaisussaan Vanhaa ja uuttaa draamaa (1964) Verho hyödynsi osia näytäntökauden 1961–63 teatteriarvosteluistaan. Kriitikkoa askarrutti edelleen vanhan ja uuden kohtaamispiste ja se, mikä olisi yli aikakauden kantavaa. Ehkäpä yhden vastauksen saa kokoelman tekstistä ”Hyvästijättö kuolevalle elämänmuodolle”. Siinä Verho analysoi Anton Tšehovia ja huomaa toiminnan niukkuudessa yhteyden anglosaksiseen nykynäytelmään: ”Tšehovin esikuvallisuus tässäkin kohden on ilmeinen.”

Oletuksessaan Tšehovin dramatiikan tulevaisuuteen suuntautuvasta vetoavuudesta Verho osui oikeaan. Venäläinen klassikko on säilyttänyt edelleen asemansa teatteriohjelmistoissa.

Urho Verho kirjoitti myös saksalaiskirjailija Hans Carossan ajatusmaailmasta ja Turun suomalaisen työväenopiston historian. Urho Verho kuoli Paraisilla vuonna 1988.

Paavo Oinonen

Kirjallisuus:

Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, Professoriliitto, Helsinki 2008.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

Verho, Urho: Uuden teatterin tiennäyttäjiä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Verho, Urho: Vanhaa ja uutta draamaa. Kustannusliike Tajo, Turku 1964.