Avainsana-arkisto: Turun yliopisto

1900-luku

Turkulaistutkijat Itä-Karjalan soilla

Kommentoi

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 suomalaiset ylittivät vanhan Tarton rauhan rajan ja miehittivät alueita Itä-Karjalasta. Alueiden taloudellisten mahdollisuuksien todentaminen sekä muu tutkimus nousi jo joulukuussa 1941 esille. Yhtenä päämääränä oli niiden todistaminen osaksi Suomen ”luonnollisia” alueita, ja vuonna 1942 tarvittiin erilaisia käytännöllisiä tietoja alueita johtavan sotilashallintoesikunnan välittömään käyttöön.

Harry Wariksen Vieljärvellä Itä-Karjalassa 1.7.1943 ottama värivalokuva ”alkulaakson rinneletosta”. Kuvassa majuri Mauno J. Kotilainen, joka palveli kaukopartioissa Osasto Kuismasessa ja johti kasvitutkimuksia Itä-Karjalassa. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.

Opetusministeriön vuoden 1941 lopussa asettama Itä-Karjalan toimikunta lähestyi Suomen eri tieteellisiä toimijoita toiveenaan saada lista Itä-Karjalaa koskevista lähiaikojen ja myöhempien vuosien tutkimuksista ja suunnitelmista sekä aloitteista. Toimikunnan oli tarkoitus laatia oma suunnitelma sotilashallinnon kanssa kesäksi 1942.

Turun yliopiston rehtorille kirje lähetettiin 3.1.1942. Vastausta selviteltiin pitkään, sillä rehtori Einar Juva (1892–1966) vastasi vasta helmikuun lopulla. Turun yliopistolla ei ollut mitään omia suunnitelmia pitkään tutkijoilta suljettuna olleen alueen tutkimukselle, mutta silti päätettiin pohtia niitä mahdollisuuksia, joita yliopistolla olisi osallistumiseen. Humanistiselta puolelta suomen kielen ja sen sukukielten professori Paavo Ravila (1902–1974) oli armeijan palveluksessa, joten mahdollisuuksia sopivien opiskelijoiden tai murretutkijoiden lähettämiseen ei voitu häneltä helpolla selvittää.

Matemaattis-Luonnontieteellisen tiedekunnan puolella löytyi useampia sopivia tutkijoita kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimuksiin. Tällaisia henkilöitä olivat professori Harry Waris (1893–1973), Kaarlo ”Jukka” Lounamaa (1913–1978), Paavo Kallio (1914–1992), Matti Laurila (1915–1942), Aimo Merisuo (1907–1984) ja Paavo Niemelä (1911–1951). Waris ja Lounamaa olivat suotutkijoita, Kallion tutkijanuran oli sota keskeyttänyt. Laurila oli lupaava itiökasvien ja siemenkasvien tutkija. Hänen sotatiensä ja tutkijanuransa päättyi 15.9.1942 päähän osuneeseen kranaatinsirpaleeseen Krivillä. Aimo Merisuo puolestaan oli petopistiäistutkija ja Paavo Niemelä hyönteistutkija, jolle kaavailtiin mehiläisten ja muiden myrkkypistiäisten tutkimusta. Hyönteistutkijoille olennaista oli verrata Suomen kantoja Itä-Karjalan vastaaviin ja kiinnittää huomiota itäisiin tulokkaisiin Suomen Karjalassa.

Kuvassa kapteeni Jukka Lounamaa, Turun yliopiston kasvitutkija Itä-Karjalassa Äänislinnan lähettyvillä 5.7.1942. Varsinaisena kuvauskohteena ”Thalictrum” eli ängelmäkasvit. Kuva: Harry Waris/Turun yliopiston kasvimuseo.

Kesäksi 1942 Turun yliopiston kuudesta ehdokkaasta kaksi, eli Waris ja Lounamaa saivat apurahan suotutkimuksiin. Tämä johtui etenkin siitä, että kasvitieteen professori Kaarlo Linkola (1888–1942), jonka asema toimikunnassa oli olennainen, menehtyi huhtikuussa 1942. Ohjat otti käsiinsä Mauno J. Kotilainen (1895–1961), joka painotti vahvasti omaa erikoisalaansa eli suotutkimuksia.

Waris ja Lounamaa olivat Itä-Karjalassa suotutkijoina myös vuonna 1943, jolloin mukana oli kasvitieteen dosentti ja värivalokuvauksen harrastaja Lauri Kari (1901–1962). Tältä ajalta on peräisin 120 värivalokuvaa kasvimuseon kokoelmista, jotka ”löydettiin” uudelleen vasta 2022.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Laine, Antti. Tiedemiesten Suur-Suomi – Itä-Karjalan tutkimus jatkosodan vuosina. Historiallinen Arkisto 102. Helsinki: SHS, 1993, 91–202.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Kirje Turun yliopistolle. Helsinki 3.1.1942. N:o 24.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Valtion tieteellisen Itä-Karjalan toimikunnan arkisto. Kotelo 1. Turun yliopiston rehtori. Kirje Valtion tieteelliselle Itä-Karjalan toimikunnalle. 26.2.1942. No 126/1 b.

Suomalaisten sotabotanistien Itä-Karjalassa ottamia värivalokuvia löytyi Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmista. 17.8.2022. Utu.fi. https://www.utu.fi/fi/ajankohtaista/mediatiedote/suomalaisten-sotabotanistien-ita-karjalassa-ottamia-varivalokuvia-loytyi (käytetty 20.11.2025)

1900-luku

Pahuus puhutti 1980-luvulla

Kommentoi

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla suomalaista kirjallisuusväkeä puhuttivat kotimaisen nykyproosan kuvaukset pahuudesta. Muun muassa näistä teemoista keskusteltiin Turussa maaliskuussa 1988 pidetyssä Pahuuden perinne -seminaarissa.

Tapahtuma järjestettiin Turun kaupunginkirjaston, Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurihistorian oppiaineiden yhteistyönä. Tilaisuus liittyi Suomalainen kirjan 500-vuotisjuhlavuoteen. Tuolloin täyttyivät tasavuodet siitä, kun Turun piispa Konrad Bitz painatti hiippakunnalleen messukirja Missale Aboensen lyypekkiläisessä kirjapainossa.

Aloite pahan kysymystä käsittelevästä seminaarista oli tullut suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlatoimikunnan puheenjohtajalta Paul Gustafssonilta, joka lausui myös seminaarin tervehdyssanat. Toimikunnan sihteeri Unnukka Stenqvist ja kulttuurihistorian assistentti Hannu Laaksonen toimittivat seminaariesitelmistä 69-sivuisen kirjasen nimeltä Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta, jonka teksteistä on mahdollista saada käsitys liki 40 vuoden takaisesta aikalaisdiagnoosista.

Seminaarijulkaisun tummasävyinen kansi oli Totti Tuhkasen käsialaa. Takakannen mukaan puheenvuorot luotaavat syvältä aikamme henkistä ilmapiiriä ja sitä muokkaavia traditioita. 

Seminaarin sisällöllinen sysäys saattoi olla kirjailija ja lääkäri Claes Anderssonilta, joka oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa syksyllä 1986 pahuuden ongelmasta suomalaisessa proosassa. Hän oli havainnut merkittävän siirtymän pois sotien jälkeen vallinneesta maaltamuuton ja rakennemuutoskuvausten eeppisestä realismista. Tilalle oli tullut urbaani miljöö ja neutraalisti pahuutta kuvaavat kirjailijat, kuten Esa Sariola, Annika Idström ja Eira Stenberg. Juppivuosikymmenen kirjallisessa maisemassa eli rikkonaisia ja tunnekylmiä probleemiyksilöitä vailla yhteisöä, empatiakykyä ja eettisiä periaatteita.

Andersson palasi Turussa parin vuoden takaiseen teemaansa. Samoilla linjoilla oli Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professori Pertti Karkama, joka arveli yksilön menettäneen kapitalismin nykytodellisuudessa vastaan panemisen kykynsä. Proosassa paha tuntui olevan voitolla. 

Toisenlaisen näkökulman avasi varatuomari Jukka Kemppinen. Hän käänsi katseen lukijoihin ja suri sitä, ettei nykykirjallisuus herättänyt tarpeeksi pahennusta, sillä sanataiteen pitäisi olla sopimatonta.

Filosofi Tuomas Nevanlinnan mukaan moderni oli maallistanut pyhän ja ottanut riskit hallintaansa teknologialla mutta samalla luonut uudenlaiset uhat. Pahan horisonttina häämötti ydintuhon mahdollisuus. 

Seminaari ei unohtanut pahuuden vastaparia, hyvyyttä. Tähän viittasivat filosofi Sven Krohn, teologi Martti Voutilainen ja miesvoittoisen esiintyjäryhmän joukossa puheenvuoron pitänyt Helsingin hiippakunnan pääsihteeri Pirkko Lehtiö. Kulttuurihistorian dosentti Kari Immonen analysoi, miten viholliskuvat hävittivät hyvyyttä.

Seminaarijulkaisun päätöstekstissä Hannu Laaksonen piirsi pahuuden ilmentymien kaarta 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien ja kansanuskon paholaiskäsityksien kautta nykyhetkeen saakka. Paholaisuskoa hän aisti keskustelussa hevirockin ja saatananpalvonnan yhteyksistä.

Laaksosen esipuheesta selviää, että Annika Idström ja Esa Sariola osallistuivat yleisökeskusteluun. Aikalaisarvioissa heistä puhuttiin jonkinlaisina pahan koulukunnan kirjailijoina.

Paavo Oinonen

Lähteet:

Claes Andersson: ”Pahan ongelma uudessa proosassa. Yksityinen itsekkyys hämärtää suomalaisen nykykirjallisuuden eettiset ja moraaliset ongelmat”. Helsingin Sanomat 7.10.1986.

Hannu Laaksonen ja Unnukka Stenqvist: Pahuuden perinne – puheenvuoroja pahan olemuksesta. Turun yliopiston historian laitos. Julkaisuja 20. Turku 1989.

1900-luku

Soikkokämmekkä, kenraali ja suomenkielinen yliopisto

Kommentoi

Turun yliopiston kasvimuseon kokoelmiin kuuluu monia erikoisuuksia. Toisinaan itse kasvi ei ole niin erikoinen kuin sen tie Turkuun. Yksi tällainen on näyte numero 126178, soikkokämmekkä.

Yksi myöhemmän kenraaliluutnantti Lennart Oeschin Turun yliopistolle lahjoittamista ranskalaisista kasveista, soikkokämmekkä Turun kasvimuseossa. Kuva: Samuli Lehtonen/Turun yliopiston kasvimuseo.

Ensimmäisen maailmansodan aikaan Karl Lennart Oesch (1892–1978) oli Helsingissä tekemässä tutkintoa kasvitieteeseen. Hänen pro gradunsa homesienistä jäi kesken, kun jääkäriliike houkutti vuonna 1915 orastavan kasvitieteilijän lähtemään Saksaan. Sotatie toi Oeschin takaisin Suomeen helmikuussa 1918, ja hän jäi armeijan palvelukseen. Vuonna 1923 Oesch päätyi monen mutkan kautta Ranskaan, missä suomalaiset yleisesikuntaupseerit 1920-luvulla koulutettiin.

Samaan aikaan kun Oesch vaihtoi kasvit armeijan ohjesääntöihin, kuhisi suomenkielisessä yliopistomaailmassa. Vuonna 1896 perustettu Eläin- ja kasvitieteellinen yhdistys Vanamo järjestettiin 1919 uusilla säännöillä nimenomaan suomenkieliseksi yhdistykseksi, erotuksena ”ruotsinkieliseen” Societas pro Fauna et Flora Fennicaan (joka oli perustettu Turussa 1821). Lisäksi Suomen kansa puuhasi uutta yliopistoa Turkuun. Ensimmäinen täysin suomenkielinen yliopisto avattiin Turussa vuonna 1920. Sen tiedekunnat olivat humanistinen ja luonnontieteellinen.

Vanamo, joka oli vuosia kerännyt omia luonnontieteellisiä näytteitä, lahjoitti pian kirjastonsa ja kokoelmansa Turkuun. Uunituoreen yliopiston ja seuran suhde oli alusta alkaen läheinen. Esimerkiksi vuoden 1923 Vanamon vuosikokoukseen lähetettiin tervehdyssähke: ”Terwehdys taeaeltae uudesta suomalaisesta tieteenahjosta ja sen liepeiltae, huoltakaahan siellae Helsingissae lisaewaekeae suomalaisen luonnontieteen wiinamaekeen.”

Ranskassa opiskellessaan Oesch tutustui ranskalaiseen tykistöeversti Louis Verguiniin (1868–1936), joka Oeschin tavoin oli botanisti. Everstillä oli mittava kasvikokoelma, mutta tiettyjä näytteitä puuttui. Oesch lähetti vuonna 1925 Pariisista kirjeen vanhalle tutulleen Vanamon jäsenelle ja kasvitieteen professori Kaarlo Linkolalle (1888–1942) ja selosti everstin toivetta: ”Hänen kiihkeänä toivomuksenaan oli kuitenkin saada joitakin häneltä puuttuvia pohjoisia lajeja, kuten Saxifraga nivalis (pahtarikko) ja S. hieracifolia (kuolanrikko).”

Vastineeksi lähetyksistä Oesch lupasi apua Turkuun: ”Minä puolestani koetan taas tehdä vastalahjan Turun Suomalaiselle Yliopistolle. Olen nimittäin jo viime kesän aikana koonnut noin 150 täkäläistä erikoisuutta ja tätä samaa aion jatkaa, mikäli mahdollista, vielä ensi kesänä. Kun palaan takaisin Suomeen, niin olen päättänyt, että ainakin 50 ranskalaista kasvilajia lahjoitan Turun Suomalaiselle Yliopistolle.” Sivistyneistön keskuudessa botanismi oli suosittua, ja siihen usein liittyvä kasvivaihto oli keino luoda tärkeitä suhteita.

Myöhemmin kenraaliksi ylenneen Oeschin lupaamia kasveja, kuten alussa mainittu soikkokämmekkä, päätyi Turun yliopistolle. Keräilypaikaksi on merkitty Ranskan Le Valdahon, vuonna 1907 perustettu armeijan tukikohta Sveitsin lähellä. Sattumalta soikkokämmekän tieteellinen nimi on Orchis militaris.

Riku Kauhanen

Lähteet:

Kansalliskirjasto, Helsinki. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelma. Linkola, Kaarlo. Coll. 132.8. Lennart Oeschin kirje Kaarlo Linkolalle 13.2.1925.

Kansalliskirjasto, Helsinki. Vanamo-seuran kokousten pöytäkirjat liitteineen v. 1923. Vanamoseuran vuosikokous 10.2.1923. Liite 2. Sähke Helsinki Turusta 287,35,10/2,12,24.

Määttä, Vesa. K.L. Oesch: ylivoimaa vastassa. Helsinki: Gummerus, 2015.

1900-luku

Brežnev Turussa vuonna 1961

Kommentoi

Syyskuinen Turku sai toimia päivän verran neuvostojohtaja Leonid Brežnevin (1906–1982) vierailun isäntänä vuonna 1961. Brežnev oli tuolloin Neuvostoliiton korkeimman neuvoston eli parlamenttia vastaavan elimen puheenjohtaja ja virallisesti valtionpäämies. Tosiasiallista valtaa piti kuitenkin vielä kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov, jota Brežnev oli mukana syrjäyttämässä kolme vuotta myöhemmin.

Neuvostoliiton presidentti Leonid Brezhnev vierailemassa Turun yliopistolla 25. syyskuuta 1961. Kuva: V. K. Hietanen, Museovirasto.

Neuvostojohtajien vierailut noudattivat yleensä melko vakiintunutta kaavaa. Ensin hoidettiin Helsingissä viralliset seremoniat ja neuvottelut, sen jälkeen itänaapurin vieraille esiteltiin pääkaupungin ulkopuolista Suomea. Näin toimittiin myös tällä kertaa. Helsingistä alkanut vierailu kesti yhteensä yhdeksän päivää ja pääkaupungin lisäksi neuvostojohtajaa kiikutettiin Turkuun, Kemiin ja Rovaniemelle.

Turussa Brežnevin ja hänen seurueensa vierailukohteiksi olivat valikoituneet Valmetin Pansion telakka sekä Turun yliopisto. Telakalla Brežnev – entinen koneinsinööri – tuntui olevan kuin omiensa parissa keskustellessaan turkulaisten telakkatyöläisten kanssa. Suomalaiselle laivateollisuudelle osoitettujen ylisanojen lomassa hän lupaili itänaapurin pysyvän luotettavana ja pitkäikäisenä tilaajana.

Turun yliopistonmäellä neuvostojohtajalle esiteltiin kampuksen modernia korkeakouluarkkitehtuuria sekä presidentti Paasikiven mittavaa yksityiskirjastoa. Brežnev korosti yliopistoväelle pitämässään puheessa opiskelijanuorison merkitystä tulevaisuuden tekijänä ja kertoi lahjoittavansa yliopistolle 2 000 niteen kokoelman oppikirjoja ja tieteellistä kirjallisuutta.

Suomalaiset sanomalehdet seurasivat tarkkaan itänaapurin vieraiden matkaa ja siteerasivat neuvostojohtajan puheita jutuissaan.

Myös neuvostoliittolaiset sanomalehdet noteerasivat vierailun. Izvestija korosti Turun ja ystävyyskaupunki Leningradin asukkaiden lämpimiä ja ystävällismielisiä suhteita. Sen mukaan tuhannet turkulaiset olivat saapuneet rautatieaseman aukiolle  jättämään jäähyväisiä Brežneville ja koko Suomen-vierailua isännöineelle presidentti Kekkoselle rauha ja ystävyys -huutojen kaikuessa.

Pravdan lukijoille Turusta puolestaan maalattiin kuvaa yhtenä Suomen vanhimmista kaupungeista, joka oli 600 vuoden ajan toiminut alueen hallinnollisena keskuksena. Vierailun hetkellä Pravda luonnehti Turkua yhdeksi keskeisimmistä teollisuuskaupungeista ja työväenliikkeen keskuspaikoista Suomessa.

Neuvostolehdistä saattoi lukea myös vierailun tärkeimmän poliittisen tavoitteen: edistää ajatusta Pohjoismaista puolueettomana rauhanalueena ja vastustaa Naton laajenemista.

Pia Koivunen

Lähteet:

Helsingin Sanomat, 27.9.11961, Leo Shulgin, Presidentti Brezhnev tervehti Turun teollisuutta ja oppia.

Izvestija, 25.9.1961, V. Tarasov, Rukopleskanija druzei.

Pravda, 26.9.1961, Sovetskie gosti v Turku.

1900-luku

Urho Verho, kulttuurivaikuttaja

Kommentoi

Turussa vuonna 1912 syntynyt ja kotikaupungissaan yliopistotutkintonsa suorittanut Urho Verho vaikutti laajasti kotikaupunkinsa kulttuuri- ja sivistyselämässä. Hän työskenteli sotien jälkeen Turun suomalaisen työväenopiston apulaisjohtajana ja jatkoi myöhemmin johtajana vuoteen 1964.

1950-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta alkaen hän toimi opetustehtävissä Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ja yleisen kirjallisuustieteen oppiaineissa – hoitaen apulaisprofessuureja ja hetken kotimaisen puolen professuuria. Verho siirtyi 1970 Tampereen yliopistoon. Matrikkelitietojen perusteella uran alku oli akateemista pätkätyötä.

Turun Sanomat uutisoi kuvan kera avustajansa Urho Verhon valinnan Turun työväenopiston johtoon. Turun Sanomat 27.5.1948.

Turkulaiselle kulttuurin harrastajalle hän tuli tutuksi sanomalehti Turun Sanomien avustajana. Kirjallisuuskriitikkona vuonna 1937 aloittanut kynäniekka kirjoitti aikana, jolloin kirjajuttu saattoi olla suurikokoisessa (broadsheet) lehdessä puoli sivua. Teatterin arvioiminen oli silti Verhon leipälaji.

Verho oli väitellyt Turun Yliopistossa professori V. A. Koskenniemen ohjauksessa Kaarlo Bergbomin draamankäsityksestä. Vuoden 1951 tutkimuksessaan hän sijoitti Kansallisteatterin maineikkaan johtajan henkilö-, aate-, kirjallisuus- ja sosiaalihistoriallisiin asiayhteyksiin. Voi sanoa, että hän pyrki tulkitsemaan sitä, millaisista osasista maineeltaan monumentaaliseksi kasvanut hahmo oli rakentunut.

Turun Sanomien teatteriarvostelijana Verho saattoi olla sanakäänteissään edeltäjäänsä Teppo Samoojaa teräväsanaisempi. Tällaista havaintoa ei voi kuitenkaan tehdä turkulainen Tajo-kustantamon julkaisemista kahdesta Verhon kirjoituskokoelmasta. Ote on pehmeä ja kirjat tiiviitä.

Vuonna 1963 ilmestynyt Uuden teatterin tiennäyttäjiä esitteli Georg Bernard Shaw’n, T. S. Eliotin, Eugene O’Neillin ja Thornton Wilderin. Teatterimies oli kiinnostunut anglosaksisesta modernista draamasta ja uskoi, että nykyvirtauksissa liikkuu paljon ohimenevää. Esimerkit viestivät, että modernin ymmärryksessään hän haki sekä pitkää linjaa että parhaillaan ajassa liikkuvaa.

Sotien jälkeen suomalaiset teatterit esittelivät englantilaisen kielialueen näyttämötaidetta. Näin kävi myös Turussa.

Turun yliopiston Feeniks-kirjaston varastokokoelmasta löytyy Uuden teatterin tiennäyttäjiä kirjoittajan professori Lauri Viljaselle signeeraamana kappaleena. Viljanen oli toiminut Verhon vastaväittäjänä. Kansilehden suunnittelijaa ei ole nimetty.

Toisessa Tajo-julkaisussaan Vanhaa ja uuttaa draamaa (1964) Verho hyödynsi osia näytäntökauden 1961–63 teatteriarvosteluistaan. Kriitikkoa askarrutti edelleen vanhan ja uuden kohtaamispiste ja se, mikä olisi yli aikakauden kantavaa. Ehkäpä yhden vastauksen saa kokoelman tekstistä ”Hyvästijättö kuolevalle elämänmuodolle”. Siinä Verho analysoi Anton Tšehovia ja huomaa toiminnan niukkuudessa yhteyden anglosaksiseen nykynäytelmään: ”Tšehovin esikuvallisuus tässäkin kohden on ilmeinen.”

Oletuksessaan Tšehovin dramatiikan tulevaisuuteen suuntautuvasta vetoavuudesta Verho osui oikeaan. Venäläinen klassikko on säilyttänyt edelleen asemansa teatteriohjelmistoissa.

Urho Verho kirjoitti myös saksalaiskirjailija Hans Carossan ajatusmaailmasta ja Turun suomalaisen työväenopiston historian. Urho Verho kuoli Paraisilla vuonna 1988.

Paavo Oinonen

Kirjallisuus:

Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, Professoriliitto, Helsinki 2008.

Terho, Henri, Oinonen, Paavo ja Ylitalo, Jan-Erik: Teatteria Turussa 1940-luvulta 1970-luvulle. k&h, Turku 2006.

Verho, Urho: Uuden teatterin tiennäyttäjiä. Kustannusliike Tajo, Turku 1963.

Verho, Urho: Vanhaa ja uutta draamaa. Kustannusliike Tajo, Turku 1964.