Kun viime kesänä odotin kolmannen opiskeluvuoden alkua, mielessäni ei pyörinyt juuri mikään muu kuin syksyllä odottava kandiseminaari. Kandin tutkielmista oli puhuttu koko opiskeluaika, mutta vasta kesällä aloin itse tosissani miettiä, että mitä ihmettä sitä keksisi. Ja vaikka kesällä olin ihan varma siitä, että kävelisin ensimmäiseen tapaamiseen aihe valmiina ja suunnitelmat kasassa, en voinut sanoa olevani varma mistään ennen, kuin työ oli palautettu.
Oikeastaan koko aiheen ja lähdemateriaalin valinta oli minulle yhtä vuoristorataa. Ensimmäisellä kerralla aiheita kysyttäessä vastaukseni oli ”jotain nuorisohommia varmaan”. Tammikuussa otsikkohirviöksi oli kuitenkin muodostunut Katseilta piilossa, lehtien sivuilla. Homoseksuaalien seuranhaku ja heistä käyty keskustelu 1950–1960-lukujen suomalaiskaupungeissa.
Seksuaalivähemmistöt nousivat itselläni mahdolliseksi aiheeksi melko nopeasti. Halusin aiheen, josta olisin tarpeeksi kiinnostunut jatkaakseni vähintään samalla aihepiirillä graduun, jotta minulla olisi edes jonkinlainen käsitys tutkimusmetodeista ja teorioista etukäteen. Päädyin siis valitsemaan itselleni opiskelujen ulkopuolella tärkeän aiheen. Vaikka aiheenvalinta itsessään ei kestänyt pitkään, sen rajaaminen oli kuukausien prosessi. Kävin Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa lukemassa mahdollista aineistoa lähinnä miettien, että mitä ihmettä minä siltä olen edes kysymässä. Ja heti, kun tutkimuskysymys alkoi muotoutua, jouduin toteamaan, että oma aika ja resurssit eivät riittäneet ympäri Suomea olevan aineiston hankkimiseen.
Loppuvuodesta jouduin toteamaan, että homma ei edennyt. Luin kyllä metodikirjallisuutta ja aloin ymmärtää queer-tutkimusta, mutta itse tutkimuksen osuus oli edelleen aivan levällään. Ehkä tärkein oivallus syntyi joululomalla, kun työn palautukseen oli enää kuukausi aikaa: kandidaatin tutkielma on loppujen lopuksi niin pieni työ, että tutkimuskysymys ei voi olla liian kunnianhimoinen. Niinpä otin pari askelta taaksepäin, söin puoli laatikkoa pahan makuisia suklaakonvehteja ja päädyin palaamaan kandiohjaajani ehdotukseen: kohtaamispaikkoihin. Niinpä heti loman jälkeen, kun seminaariryhmän ensimmäiset alkoivat esitellä omia töitään, minä varasin kirjastoon kasan miesten lehtiä, ja otin muistitiedon rinnalle aivan uuden aineiston.
Fyysisesti kandista jäi käteen todisteet ensimmäistä kertaa loppuun käytetystä tulostuskiintiöstä. Kuva: Anni Kortetjärvi.
Kaikesta sekasorrosta huolimatta kandiseminaari on ollut tähän asti paras kurssi koko yliopistourani aikana. Vaikka alkuun jännitti, niin heti, kun porukkaan tutustui paremmin, aloin jopa odottamaan uusia seminaarikertoja. Omaa ja muiden töitä oli paljon helpompi pohtia ja keskustelu sujui paremmin, kun kaikki tulivat toimeen keskenään. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan sinulle uusiin ihmisiin, liittymään keskusteluun ja panostamaan myös muiden töiden kommentointiin. Rennossa ilmapiirissä on helpompaa myös kysellä mielipiteitä omaan työhösi liittyen. Muista myös olevasi osa laajempaa akateemista yhteisöä. Jos tiedät jonkun vanhemman opiskelijan, tai vaikka laitoksen työntekijän, joka on joskus tutkinut samankaltaista aihetta kuin sinä, kannattaa aina pyytää neuvoa! Ainakin itselläni oli alkuun vaikea hahmottaa esimerkiksi tärkeimpiä metodikirjoja, kun taas joku aihetta pidempään tutkinut on varmasti lukenut ne läpi jo useampaan otteeseen.
Viimeisenä vinkkinä voisin vielä todeta, että kukaan tuskin kykenee kirjoittamaan täydellistä kandityötä. Kun luin omaa tutkielmaani muutama kuukausi seminaarin jälkeen, niin hetken teki mieli vajota maan alle, niin paljon virheitä omiin silmiini osui. Siitä huolimatta käteeni jäi hyvä arvosana, uusia vieruskavereita puuduttaville luennoille, sekä hyvät ainekset jatkaa kohti gradua. Loppujen lopuksi kandi on vain harjoitustyö, ja tärkeintä on, että oppii mahdollisimman paljon uutta, ja kehittää itseään tutkimuksen tekijänä.
Tiedätkö sen tunteen, kun odotat kovasti jotakin? Vähän pelottaa mutta samalla et malttaisi odottaa, että se jokin uusi koittaa jo? Näin minusta tuntui aika tarkalleen vuosi sitten, kun olin aloittelemassa opettajan pedagogisia opintoja. Olin keväällä 2018 lievästi sanottuna onneni kukkuloilla, kun löysin nimeni opintoihin hyväksyttyjen listalta – jes, minusta tulee opettaja!
No miksi minua sitten vähän pelotti opintojen alkaessa? Eniten päässä pyöri ajatus siitä, että mitä jos vuoden aikana tajuan, ettei opettaminen olekaan minua varten (olin ollut etukäteen varma, että minusta tulee historian opettaja eikä plan B:tä edes ollut). Toiseksi pohdin sitä, jääkö aikaa mihinkään muuhun, sillä monet opinnot jo suorittaneet olivat kertoneet, että pedagoginen vuosi on kohtuullisen tiukka rutistus. Entäpä oppilaat ja omat oppitunnit? Mitä jos en osaa ja mokaan kaiken ja epäonnistumistani pääsee paraatipaikalta todistamaan luokan perällä istuva ohjaaja!
Ja kas, niin se pedagoginen vuosi oli ja meni ennen kuin ehdin kunnolla huomata – ja millainen vuosi se olikaan! Muutamalla sanalla sanoen yliopistourani opettavaisin, rankin ja ihan parhain vuosi. Oli kasvatustieteen kirjatenttejä, aamuista pyöräilyä vastatuulessa norssille, oppituntien suunnittelua ja pitämistä yksin ja yhdessä, palautetta ja vähän lisää palautetta. Uusia ystäviä, kahvittelua ja tenttivinkkien jakamista auskuhuoneessa (väsymystä ja kiirettä päiviteltiin myös usein). Naurua ja monien samojen kysymysten uudelleen ja uudelleen esittämistä oman aineen ryhmätapaamisissa. Kaikki tuo tuntuu kuitenkin toissijaiselta, kun muistelen oppilaita ja sitä, millaista oli työskennellä heidän kanssaan.
Vuoden aikana meiltä harjoittelijoilta kysyttiin monta kertaa, mitkä ovat fiilikset tässä vaiheessa ja mikä on ollut harjoittelussa parasta. Vastasin jälkimmäiseen kysymykseen joka kerta oppilaat. En koskaan lakannut hymyilemästä, kun luokassa kuului sana ope, ja tajusin sen viittaavan itseeni. Norssin oppilaat ovat todella välittömiä, ja etenkin yläkoulun puolella ikä tuo oman mausteensa harjoittelijoiden ja oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen. Lämpimiä muistoja on paljon. Eräänkin perjantain viimeisellä oppitunnilla minä halusin, että opiskellaan ja oppilas oli sitä mieltä, että nyt ei kyllä enää millään jaksa. Kävimme aiheesta keskustelua, joka päättyi yhteisymmärrykseen ja spontaaneihin, oppilaan minulle heittämiin ylävitosiin. Tuo oli yksi niistä monista hetkistä, joiden jälkeen tiesin, että opettaminen on sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessakin.
Onnistumisen kokemuksien ja riemun lisäksi vuoteen mahtui toki paljon vaikeita hetkiä ja – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – ihmisenä kasvamista. Minulle vaikeaa oli sen myöntäminen, etten tiedä kaikesta kaikkea. Miten hienoa olisikaan opettaa suurista kuolonvuosista tai Yhdysvaltojen sisällissodasta ja kertoa oppilaille mielenkiintoisia juttuja, joita ei löydy oppikirjan sivuilta. Juttu opettamisessa on vain se, ettei kukaan ole koskaan valmis. Harjoittelijana ja varmasti myös aloittelevana opettajana on hyväksyttävä omien tietojen rajallisuus ja rakennettava opettaminen sen tiedon ympärille, joka itsellä on sillä hetkellä hallussa. Se on aivan riittävää ja ok. Tiedot karttuvat vuosien myötä, ja aina voi oppia lisää. Aineenhallinnan lisäksi opettajuuteen liittyy myös oma opetustyyli ja -tavat, vuorovaikutus oppilaiden, vanhempien, toisten opettajien ja koko kouluun liittyvän yhteisön kanssa. Nämäkin taidot kehittyvät uran aikana ja harjoittelussa niille luodaan vasta pohjaa. Opettajuus on toden totta elinikäinen oppimisprosessi.
Epävarmuuteen ja ajoittaisiin riittämättömyyden tunteisiin liittyi omalla kohdallani myös täydellisyyden tavoittelu ja lopulta siitä irti päästäminen. Se teki aluksi vähän kipeää, sillä minulla oli kirkkaana mielessä täydellinen ihanneopettaja, jollainen haluaisin myös itse olla. Eräs omista parhaimmista opettajistani oli yllättäen yläasteen historian ja yhteiskuntaopin opettajani. Täydellistä opettajaa ei kuitenkaan ole olemassa. Tämän ymmärsin, kun ohjaajani kehotti minua kertomaan, kun sellaisen löydän; hän ei ollut tällaiseen opettajaan vielä uransa aikana törmännyt. Jos hänkään ei ollut täydellinen, vaikka omasta mielestäni hän oli sitä hyvin lähellä, eivät sitä olleet omat parhaimmat opettajanikaan eikä myöskään nykyhetken tai tulevaisuuden minä. Nyt minulle riittää täydellisyyden sijasta se, että olen joko paras, rento, mukava tai vaikka edes ihan kiva opettaja niille oppilaille, joita olen jo päässyt opettamaan ja niille monille, joita tulevaisuudessa kohtaan. Oppilaat ovat se syy, jonka takia haluan tätä työtä tehdä.
Ai niin, ne mokat. Tulihan niitäkin, vaikka en tiedä, voiko kaikkia vuoden aikana sattuneita kommelluksia sanoa mokiksi. Kokemuksia ne ainakin ovat. Norssilla on paljon hienoa ja uutta tekniikkaa, ja opetuksessa voi hyödyntää monenlaisia sovelluksia, joihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa. Kyllä, minulle piirtoheittimet ja kalvot ovat omilta kouluajoiltani tutumpia. Älytaulut ovat käteviä, mutta yksi vuosi ei ainakaan minulle riittänyt niiden käytön opetteluun. Vielä kevään viimeisellä, Kiinan historiaa käsitelleellä oppitunnillani taulu temppuili sen verran, että totesin, että opettaja ei nyt osaa. Ja jos lupaat, ettet kerro kenellekään, voin paljastaa sinulle, että tulevalla historian opettajalla on vielä itselläänkin opettelemista vuosiluvuissa. Ne eivät onneksi enää määritä historian opiskelua, mutta joitakin suuntaviivoja on silti ihan hyvä tietää. Kahlasin oppitunnilla tuttuun tapaan dioja eteenpäin, kunnes eräs oppilas viittasi ja korjasi kohteliaasti, että Helsinki on kylläkin perustettu 1500-luvulla eikä 1600-luvulla, kuten opettaja oli juuri väittänyt.
Kuva: Iida Savolainen.
Iida Savolainen
Kirjoittaja on tuleva historian ja yhteiskuntaopin sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.
Kaksi vuosikymmentä opettajana
Noora Viljamaa haastatteli sähköpostitse lukioaikaista historian ja yhteiskuntaopin opettajaansa Johanna Järää, joka on työskennellyt opettajana jo 20 vuotta. Vuosien kuluessa moni asia opettajan työssä on muuttunut, ja pedagogisten opintojen valintakoekin on nykyään erilainen. Silti opetettavat nuoret ovat samanlaisia kuin ennenkin. Järä kertoo omasta opetusharjoittelustaan, työstään opettajana ja kannustaa tulevia opettajia olemaan oma itsensä.
Millainen oli oma opetusharjoittelusi?
Vuosi taisi olla 1994, kun olin opetusharjoittelijana eli auskuna Turun normaalikoulussa. Minulla oli yläasteella ja lukiossa loistava historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka sai minut innostumaan opetustyöstä. Opiskelujen ensimmäiset vuodet opiskeltiin yleisesti historian tietoja ja taitoja, muistaakseni neljännen vuoden keväällä oli aika hakeutua opettajansuuntautumisvaihtoehtoon. Piti osallistua pääsykokeisiin. Ne jännittivät aika tavalla, koska halusin todella aloittaa opettajan pedagogiset opinnot ja päästä harjoittelemaan opettajan työtä. Pääsykokeissa tuli suunnitella oppitunti ja esitellä se valitsijoille. Pääsin aineenopettajan koulutusohjelmaan, ja viides opiskeluvuosi vierähtikin historian ja yhteiskuntaopin didaktiikan ja opetusharjoittelun parissa.
En tarkalleen enää muista, mistä kaikesta opetusharjoittelu tarkalleen koostui, mutta ainakin seurasimme ja arvioimme niin ”oikeiden” opettajien kuin harjoittelijoidenkin tunteja ja muutamia tunteja pidimme toki itsekin. Muistan valmistelleeni yhtä oppituntia tuntitolkulla, jokaisesta tunnista tuli tehdä minuutintarkka suunnitelma ja esitellä se etukäteen ohjaavalle opettajalle. Motivoinnin tärkeyttä korostettiin, se tuntui olevan olennainen asia hyvän tunnin rakentamisessa.
Normaalikoulun tunnit olivat mitä moninaisempia, jokainen harjoittelija pyrki jollain tavoin tuomaan tunnilleen jotakin uutta ja ihmeellistäkin. Muistan erään ohjaavan opettajan joskus todenneen, että täällä oppilaat eivät juuri hämmästyisi, vaikka luokkaan tuotaisiin norsu. He olivat niin monenlaisiin menetelmiin ja kokeiluihin tottuneet.
Ehkä antoisin jakso opetusharjoitteluvuonna oli ns. kenttäharjoittelu, joka suoritettiin itse valitsemassa koulussa. Aika moni oli omassa vanhassa yläkoulussa tai lukiossa. Minä sain viettää pari viikkoa Äetsän lukiossa, josta olin saanut valkolakin muutamia vuosia aiemmin. Noina parina viikkona pääsin oikeasti opettamaan ja sain suunnitella useamman tunnin kokonaisuuksia.
Miltä tuntui aloittaa työt vastavalmistuneena?
Valmistuin filosofian maisteriksi syksyllä 1996, seuraavan vuoden vietin naisten vapaaehtoisessa asepalveluksessa. Ensimmäinen opettajan työni oli yläkoulun historian ja äidinkielen opettajan sijaisuus. Yläkoulun rehtorina oli mies, joka oli ollut rehtorina omassa yläkoulussani aikoinaan. Uudessa roolissa oleminen oli mielenkiintoista, toisaalta rehtorin tapa toimia oli jo tuttua, mikä helpotti työtäni. Kolme seuraavaa vuotta tein luokanopettajan työtä ja hetken jopa pohdin luokanopettajan koulutuksen hankkimistakin. Antoisia ja opettavia vuosia nekin. Tuo suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, kun pääsin ”oman alani” töihin, Lempäälän lukion historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi.
Mikä opettamisessa on ollut parasta, mikä vaikeinta?
Voisi kai sanoa, että opiskelijat antavat työlleni parhaat hetket, toisaalta lukiolaisnuoret myös haastavat opettajan päivittäin, pitävät maailman menossa mukana. Jokaisena kevät- ja yo-juhlapäivänä toteaa haikeana, miten upeasti nuoret ovat lukiovuosien aikana kasvaneet, miten heitä on ilo ”lähettää maailmalle”, miten heistä on kasvanut aktiivisia yhteiskunnan jäseniä.
Jatkuvat muutokset opetustyössä haastavat opettajaa. Olen parhaillaan aloittamassa kolmannen opetussuunnitelman tekemistä, opetuksen sähköistyminen on vaatinut valtavan määrän uuden opettelua, myös lukio-opiskelijoiden heterogeenisuus ja suuret ryhmäkoot ovat muuttaneet työn luonnetta.
Miten opettajan työ on muuttunut vuosien varrella vai onko työ muuttunut ollenkaan?
Muutoksia on tapahtunut paljon, toki perusidea opettajan työn ytimestä on säilynyt samana: tehtävänäni on päivittäin pyrkiä kohtaamaan jokainen tunnilla oleva nuori ja mahdollistaa erilaisille oppijoille mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä.
Työskentelytavat, materiaalit ja välineet ovat paljonkin muuttuneet. Muistan opetusharjoitteluaikana käyttäneeni piirtoheitinkalvojen tekemiseen tunteja ja tunteja. Muistiinpanojen tekeminen ja sen oheen opettajan faktat ja tehtävät loivat pohjan perustunnille. Tämän päivän opiskelussa korostuu vahvemmin opiskelijan oma aktiivisuus tiedonhakijana ja tiedon prosessoijana. Opettajasta on enemmänkin tullut oppimisen valmentaja / tukija. Sanoisin, ettei työ ole ainakaan helpottunut.
Opetuksen monipuolinen sähköistyminen on haastanut niin opettajat kuin opiskelijatkin. Jokaisen lukiolaisen perustyökalu on läppäri, jossa kulkevat digikirjat, laskimet, eri viestintävälineet ja yo-kokeen järjestelmät. Myös luokkien varustelu on kehittynyt työssäolovuosieni aikana melkoisesti: piirtoheittimet ja liitutaulut ovat muuttuneet älytauluiksi, työergonomiaan on alettu kiinnittää huomiota, yhteiskunnan sähköistyminen näkyy koulumaailmassakin.
Mitkä taidot ovat opettajalle tärkeitä tai välttämättömiä?
Mielestäni edelleen tärkein työkalu opettajalla on oma persoona. Se laitetaan joka päivä likoon, sen avulla luodaan ilmapiiri niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin keskuudessa.
Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle olennainen ja samalla aika kuormittavakin edellytys on ajankohtaisten asioiden seuraaminen, taustojen selvittäminen ja maailman muuttumisen tuominen opetukseen. Minulle se ainakin on yksi työn kiinnostavista puolista.
Jatkuvien muutosten parissa työskenteleminen haastaa myös omaa jaksamista, josta on pidettävä huoli. Innostava työ vie välillä ns. mukanaan eli on muistettava levon, vapaa-ajan ja ravinnon tärkeys.
Olisiko sinulla antaa jotain vinkkejä tulevaisuuden opettajille?
Opettajuus rakentuu vahvasti oman persoonan mukaan. Omana itsenä oleminen ja luottamuksen rakentaminen opiskelijoiden kanssa antaa oivallisen pohjan opetukselle ja oppimiselle.
Pitää muistaa olla myös armollinen itselleen: riittää, kun on hyvä, ei tarvitse olla täydellinen. Työvuosia on jokaisella vielä kymmeniä edessä, työstä nuorten parissa saa myös nauttia!
Kuva: Johanna Järä.
Johanna Järä
Kirjoittaja on Suomen historian alumni Turun yliopistosta ja historian ja yhteiskuntaopin opettaja Lempäälän lukiossa. Hänellä on myös äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyys.
Päätin taannoin ryhtyä rakentamaan palapeliä, jonka vastikään olin löytänyt varastoistani. Vuosia aikaisemmin olin koonnut sitä jonkin verran, mutta sittemmin unohtanut sen laatikkoonsa. Nyt päätin ryhtyä uudelleen työhön. Alku on aina hankalin, mutta jonkin aikaa paloja toisiinsa soviteltuaan alkaa hahmottaa kuva-aiheen kokonaisuuden ja sen jälkeen jäljellä olevien palojen yhdistäminen kokonaisuuteen on jo helpompaa. Lopulta olin koonnut kauniin 1700-luvun maalaismaisemaa esittävän kuvan valmiiksi.
Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen suoritettuani tehtäväni loppuun, minua alkoi vaivata kummallinen levottomuus. Valmis palapeli ei vastannut muistikuvaani siitä, miltä kuva-aihe oli näyttänyt, kun viimeksi yritin sitä koota. Asia alkoi vaivata minua niin paljon, että minun oli pakko purkaa palapeli osiin ja koota se jälleen uudelleen. Hämmästyksekseni tällä kertaa valmiiksi saamani maisemataulu oli aivan erilainen kuin hieman aiemmin.
Maisema kyllä oli sama, mutta seesteisen poutasään asemesta se oli tällä kertaa kuvattuna melodramaattisen myrskyn riepottelemana. Entistä häkeltyneempänä päätin kokeilla vielä kerran. Nyt samoista paloista kasaamassani kokonaisuudessa maisemassa näkyvät rakennukset olivat vaihtaneet paikkaa, osa oli kadonnut ja jostain oli ilmestynyt uusia, joita aiemmin ei ollut näkyvissä. Yhteen kulmaan oli ilmestynyt lampi ja paikassa, jossa muistin edellisellä kerralla avautuneen laajan vainion, kasvoikin nyt koskematon metsä.
Tässä vaiheessa lienet jo arvannut, että kysymyksessä ei ole oikea palapeli, vaan historiantutkimuksen metafora. Erilaisista menneisyyden jälkeensä jättämistä palasista, joita myös lähdeaineistoiksi kutsutaan, historiantutkijat rakentavat kuvaa kadonneista ajoista. Historian palapelille on kuitenkin ominaista, että sen voi rakentaa valmiiksi lukemattomin eri tavoin. Palat ovat samat, mutta lopputulos joka kokoamiskerralla aivan erilainen.
Oikeiden ratkaisujen lukemattomuus taas tuntuu kovin kiusalliselta, jos tieteellisen tutkimuksen edellytykseksi asetetaan luonnontieteiltä lainattu toistettavuuden ihanne. Sen mukaan tieteestä voidaan puhua vain, jos tehdyt kokeet ja tutkimukset ovat uusittavissa ja lopputulos on aina samansuuntainen. Näinhän asia ei suinkaan historiantutkimuksen tapauksessa ole, mikä ei kuitenkaan kieli niinkään historian epätieteellisyydestä kuin itse ihannemallin soveltumattomuudesta monille tieteenaloille.
Tutkimustulosten toistamisen hankaluus ei ole historiantutkimuksen heikkous, vaan päinvastoin sen vahvuus. Vaikka samojen lähteiden pohjalta voi päätyä hyvin erilaisiin lopputuloksiin ja vaikka oikeita, mutta keskenään ristiriitaisia vastauksia on paljon, se ei tarkoita, että kaikki vastaukset olisivat oikeita. Vain pitkällisen, käytännössä koko eliniän jatkuvan harjaantumisen kautta historiantutkija oppii erottamaan mahdolliset ratkaisut mahdottomista ja perusteltavissa olevat tulkinnat kestämättömistä. Perusteltujen ja uskottavien tulkintojen moninaisuus tekee paremmin oikeutta inhimillisen olemassaolon monimutkaisuudelle ja monitulkintaisuudelle kuin yksiselitteisiä ja ehdottomia tuloksia tarjoavat luonnontieteet.
Aivan kuten nykyhetkessäkin samoilla asioilla on erilaisia merkityksiä eri ihmisille, myös menneisyyden ihmiset pitivät näkökulmistaan riippuen samoja asioita hyvinä tai pahoina, toivottuina tai kammoksuttuina. Paavius näyttäytyi mitä todennäköisimmin hyvin erilaisena instituutiona sen perusteella, tarkasteltiinko sitä katoliselta vai protestanttiselta suunnalta tai sosialismi riippuen siitä, kysyttiinkö mielipidettä työläiseltä vai tehtailijalta. Kysymys ei ole mistään vähäpätöisestä todellisten asioiden päälle ripotellusta merkitysten kerrostumasta, sillä aineellisen maailman ilmiöille annetuilla merkityksillä on ollut paljon suurempi rooli ihmiskunnan historiassa kuin aineellisella maailmalla itsellään.
Juuri erilaisiin merkityksiin pohjautuvat mielipide-erot ja oman merkitysavaruuden uskominen ainoaksi Totuudeksi ovat olleet useimpien sotien taustalla, ja juuri erilaiset merkitykset ovat eri aikoina tehneet tietyistä hyödykkeistä tavoittelemisen ja toisista halveksunnan arvoisia. Kullassa tai timanteissa ei itsessään ole mitään, mikä tekisi niistä erityisen sopivia vaihdannan välineitä eikä kivilinnassa 1600-luvulla tai merkkivaatteessa nykypäivänä mitään yleispätevää ja kaikkien jakamaa perustetta sille, miksi mielivaltaisesti määräytyneillä vaihdannan välineillä pitäisi hankkia juuri näitä mielivaltaisesti tavoiteltaviksi määräytyneitä hyödykkeitä eikä joitakin toisia.
Osa näistä ihmisten toimintaa ohjaavista merkityksistä on laajasti jaettuja, osa jollekin sosiaaliselle ryhmälle ominaisia ja osa yksilöiden henkilökohtaisia mielipiteitä. Voikin sanoa, että jokainen ihminen elää ja on aina elänyt omassa ainutlaatuisessa ja toisilta suljetussa merkitysten todellisuudessaan. Jos näiden kanssaihmisten todellisuuksien tavoittaminen on aikalaisillekin hankalaa, ei menneisyyden ihmisten ajatteluratojen jäljittäminen ole historiantutkijalle ainakaan helpompaa.
Kaikkia menneisyyden tapahtumia ei voida tietää ja vielä vähemmän kaikkia noihin tapahtumiin vaikuttaneita tekijöitä. Jokainen samaan aihepiiriin perehtynyt tutkija voi kuitenkin omista lähtökohdistaan käsin tuoda jotakin uutta aiheesta käytyyn keskusteluun, ja jokaiselta tutkijalta jää joitakin tekijöitä ja vaikuttimia piiloon. Useimpien tutkijoiden tulokset kuitenkin lisäävät omalta osaltaan ymmärrystä menneisyyden moninaisuudesta ja ihmiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta. Kysymys ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole tiedon kumulaatiivisesta edistymisestä. Tulkinnat nousevat, laskevat ja hautaavat vuorotellen toisiaan tutkimuksen päättymättömässä aaltoliikkeessä, jossa varmana pysyy vain ihmisyyden kompleksisuus.
Historiantutkija ei tavoittele totuutta menneisyydestä, vaan etsii mahdollisia selityksiä ja kumoaa mahdottomia. Hän tutkii lähdeaineistoja ja arvioi niiden perusteella sekä oman kokemuksensa valossa, mitkä tulkinnat ovat uskottavia ja mitkä puolestaan kestämättömiä. Lähdeaineiston kriittisen ja rationaalisen arvioinnin kautta hän voi sulkea pois monia selitysmalleja tai väittämiä, ja jäljelle jäävät ne, jotka nykyisen tietämyksen valossa ovat mahdollisia ja joista siten, mahdollisesta keskinäisestä ristiriitaisuudestaan huolimatta tulee historiallista tietoa – ainakin siihen saakka, kunnes uusi tutkimus osoittaa ne virheellisiksi. Vaikka nämä jäljelle jäävät selitysmallit voivat olla keskenään ristiriitaisia, ne ovat silti voineet kaikki olla totta jollekin osalle aikalaisista. Historiallinen tieto ei ole olemukseltaan ehdotonta.
Lopullista Totuutta menneisyydestä ei ole löydettävissä, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. Totuuden käsitteen luominen on kenties ollut ihmiskunnan suurin virhe. Tai kenties vielä suurempi virhe on uskoa, että ilman totuutta kaikki on hyväksyttävissä ja että ilman totuutta ei voi olla tietoa.
Kuva: Lauri Viinikkala.
Lauri Viinikkala
Kirjoittaja väitteli tohtoriksi tammikuussa. Hänen väitöskirjansa otsikko on ”Digitaalisia valheita vai historiallista tietoa? Aineellisen todellisuuden, kerronnan ja historiallisen tiedon suhde yhdistetyn todellisuuden teknologiaa hyödyntävissä menneisyyden esityksissä”. Viinikkala työskentelee oppiaineen yliopisto-opettajana.
”JULKAISU, nimi ei tiedossa, pituus n. 20 s., lisäksi kannet = yht. 24 sivua. ilm. n. 15.8. (=1.9.) Yksi juttu n. 2 s. – 2,5s. Otsikot ja kuvitus olisivat ensiarvoisen tärkeitä. Ja se, että sisällössä … on nykyisestä historiantutkimuksen tilanteesta ja tuloksista. Mikä on kiinnostavaa. Haettava eksistentiaalista relevanssia!!!!! Teemat: Opiskelu, jatko-opiskelu, työelämän tulevaisuudet, tutkimusryhmät.”
Tällaisen alkuluonnoksen olen tallettanut vuoden 1999 kesätyökansioon. Oli kesäkuu ja olin päässyt Suomen historian kesätyöntekijäksi – silloin puhuttiin valtionhallinnon harjoittelusta. Toimeksiantona oli kirjoittaa omaa gradua, valmistella konferenssia – ja ennen kaikkea ideoida ja toimittaa oppiaineelle oma julkaisu, joka esittelisi sen toimintaa.
Kulttuurihistoriassa oli jo pitkään ilmestynyt ”Kulttuurihistoria NYT!” -vuotuisjulkaisu, ja Suomen historiassa oli mietitty, että samankaltainen, mutta kuitenkin omaleimainen julkaisu olisi mukava myös Suomen historian oppiaineessa.
Taiton luonnostelua käsin. Kuva: Kirjoittajan henkilökohtaiset arkistot.
Tutkimushankkeita, tutkijaesittelyjä ja työelämäkuulumisia
Luotto kesätoimittajaa kohtaan oli kova – kävin kysymässä ohjeita muutamaan kertaan, mutta sain vastaukseksi, että voisin ideoida sisällön varsin vapaasti. Se oli yhtaikaa hienoa ja vähän pelottavaa, mutta omien koululehden toimitus- tai taittokokemusten pohjalta lähdin hahmottelemaan sisältöä. Mukaan tuli tutkijahaastatteluja, hanke-esittelyjä ja osuus ”Gradukahvien jälkeen”, johon haastateltiin eri työtehtäviin päätyneitä tuoreita tai valmistuvia maistereita.
Tältä näytti Raunistulan Sanomat, kaupunginosan historiaa tarkasteleva julkaisu, vuonna 1999. Kuva https://web.archive.org/web/20010420043652/http://www.utu.fi/hum/historia/raunistula/valikko.html
Mielestäni muualla ei aivan ymmärretty, miten kiinnostavia avauksia oppiaineessa oli tehty esimerkiksi sukupuolihistorian ja ympäristöhistorian suuntaan, joten nämä valikoituivat luontevasti esittelyaiheiksi, samoin Kari Teräksen vetämä Raunistulan sähköistämis -hanke, monivuotinen hieno virtuaalinen historiahanke, joka ansaitsisi löytyä muutenkin kuin vanhana pikku-uutisena.
Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua
”Onko oppiaineessa valokuvakokoelmia? Pitänee ottaa joitakin kuvia. Mustavalkoiset vaan ovat kovin synkkiä… Yliopiston ehkä omistamalla digitaalikameralla kuvat -> digitaalimuotoon suoraa päätä, eikä mitään skannauksia???!!!”
Vuonna 1999 ei vielä räiskitty mielin määrin kännykkäkuvia. Kuvat piti ottaa omalla järjestelmäkameralla, teettää paperisiksi ja skannata. Byrokraattisen vaivan minimoimiseksi käytin omia ja poikaystävän ottamia kuvia. Paperille kehittämisen jälkeen ne piti skannata, ja osa niistä on aika rakeisia. Kansikuvaan sain tutorlapseni ja ainejärjestön hallitustoverin, Iiris Virtasalon.
Myös taitto piti tehdä itse – silloinen ohjelma oli nimeltään Pagemaker. Palautin mieleeni koululehden toimittamisesta tutut säännöt kuvien sijoittelusta ja palstojen rakentamisesta. Vaikutteita ei voinut googlata pilvin pimein, vaan hain taiton esikuvat oppiaineen kahvihuoneeseen saapuvista lehdistä. Kesätyökansioon on kopioitu näytteeksi Kanavaa, Yliopisto- ja Tieteessä tapahtuu -lehteä, joista Kanava näyttää antaneen suurimmat vaikutteet.
Muistojen bulevardi
Luultavasti kesätyössä riitti vauhtia ja stressinaihetta – kesätyökansion muistiinpanot palauttavat mieleen, että kokonaisuus vaati paljon miettimistä sisällöstä fonttivalikoihin ja painotalotilaukseen. Muistoissa päällimmäisenä on kuitenkin kesäisten päivien lämpö ja pituus, ja utelias perehtyminen yliopistolliseen työyhteisöön.
Suomen historian oppiaine sijaitsi tuolloin Juslenian ylimmässä kerroksessa, joka oli melko autio kesäkuusta elokuun puoliväliin. Muiden kesätyöntekijöiden ja muutaman tutkijan kanssa hallitsimme käytäviä, ja seminaarikirjastossa ja varastoissa riitti ihmeteltävää ja vanhojen hankkeiden ja julkaisujen kerrostumia.
Lomaileva apulaisprofessori Ulla Heino lainasi suurta työhuonettaan, jonne linnoittauduin Finlands medeltidsurkunder –lähteiden kanssa – gradu syntyi vielä paperisen laitoksen avulla, nykyäänhän aineisto on saatavilla digitaalisena versiona osoitteesta http://df.narc.fi/
Seuraavana kesänä olin jo väitöskirjatutkija. Nyt voin nähdä Histofriikissa monenlaisia tulevaisuuden aihioita – tutkimusaiheita, tulevia kollegoja, opiskeluaikaisten kaverien työurien alkuja. Kesätyökansioon on päätynyt monien myöhempienkin vuosien Histofriikkeja. Monet ihmiset ovat vaihtuneet ja teknologia muuttunut, mutta varmasti edelleen kesäinen yliopisto tuo työhön oman tunnelmansa.
Ja tältä se sitten näytti, Unipapsin mankelista ulos tultuaan. Kuva: Anu Lahtinen.
Rakkaan lapsen nimi
Mutta mistä nimi? Kesätyökansion mukaan sitä on pähkäilty pitkään ja hartaasti. Turvauduin lopulta opiskeluaikaisen ystäväni, toimittajana työskennelleen opiskelija Kanerva Eskolan ideointikykyyn. Kanerva, joka päätyi myöhemmin Atenan kustannustoimittajaksi pohtimaan otsikointeja ja toimitteita, pallotteli erilaisia nimityksiä ja lopulta pulpahti pintaan nimi, joka mielestämme yhdisti historiantutkimuksen ja historian tosiystävän innostuksen: Histofriikki.
Kuva: Hanna Tarkiainen / Kuvitelmia.
Anu Lahtinen
Kirjoittaja on Suomen historian dosentti (TY) sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti (HY), joka hoitaa historian professuuria Helsingin yliopistossa.
