Kategoria: Histofriikki 2017

Gradu – vuoden työ, ehkä neljän

Gradu on opinnot päättävä työ, jossa opiskelija valitsee lähdeaineiston, siihen liittyvän ongelman ja työstää niistä akateemisen tutkielman. Tein omani talvisodassa valmistetuista suomalaisista uutisfilmeistä, ja sen olisi voinut tehdä hieman nopeamminkin. Tämän kirjoitus toivottavasti auttaa siinä, että oma valmistumisesi, arvon lukija, ei veny yhtä pitkälle.

Kandini valmistumisesta graduni valmistumiseen kului neljä vuotta. Osittain tähän vaikutti yksi iso virhe ja yksi pieni virhe. Molemmat liittyivät aihevalintaan.

Kun olin saanut kandini päätökseen ja aloin työstää graduani, vaihdoin työn aihetta 1700-lukulaisesta sanomalehdistöstä 1900-lukulaiseen elokuvaan. En liikkunut tutun lähdemateriaalin, aikakauden tai edes teeman alueella. Tällainen aiheenvaihdos on typerintä, mitä opiskelija voi opinnoissaan tehdä, koska uuteen aiheeseen perehtyminen vaatii paljon aikaa ja vaivaa.

Avuksi uuden aiheen valinnassa tuli totuus siitä, ettei tekijä valitse graduaan vaan gradu tekijänsä. Päädyin elokuvaharrastukseni kautta toisessa maailmansodassa Suomessa valmistettujen uutisfilmien äärelle. Koska gradun kirjoittaminen vie kauan, vaikutti fiksulta valita aihe, jonka parissa on kiinnostunut viettämään muutoinkin aikaa.

Jälkikäteen ilmeni, että tämä on kolossaalisen huono idea. Kun työ ja harrastukset ovat käytännössä sama asia, rentoutuminen vaikeutuu, mikä vähentää viihtyvyyttä myös itse työn parissa.

Gradun valmistumista voi onneksi myös nopeuttaa neljällä kikalla: aikataulutuksella, paikanvalinnalla, hyvällä teemalla ja läheisten tuella.

Gradu on kokopäivätyö. Tämän vuoksi sen kirjoittaminen oli hankalaa, sillä tein samalla keikka- ja kokopäivätöitä. En suostu kutsumaan työkokemuksen kerryttämistä virheeksi, mutta vähemmän yllättäen muihin asioihin kuin opiskeluihin keskittyminen ei edistänyt opiskelujen valmistumista. Gradu vaati siis päivittäin tuntikaupalla hiljentymistä ja omistautumista, mutta myös valmiutta pitää sitä lähellä.

Ilkka kirjoitti graduaan yli kymmenessä eri paikassa. Yksi niistä oli oppiaineen käytävässä sijaitseva gradupiste, joka on varattavissa kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Varauksia hoitaa Suomen historian yliopisto-opettaja Mari Välimäki. Kuva: Juho Malka.

Gradun vaatima aika näkyi siinä, että sitä ei todellakaan kirjoitettu vain yhdessä paikassa – eikä todellakaan pelkästään kotona. Koti ja työpaikka uhkasivat nimittäin gradun kanssa mennä sekaisin työn ja harrastusten tavoin. Oma graduni syntyi muun muassa kotona, vanhempien kotona, kolmella eri kirjastolla, työpisteellä oppiaineen käytävällä, auton penkillä, junan penkillä, rantakahvila CafeArtissa ja tietenkin Turun legendaarisessa opiskelijakapakassa Proffan kellarissa.

Paikkaa voi siis vaihtaa, mutta työn teemaa ei. Onnistunut teemanvalinta tuki siinä, että työn parissa jaksoi pakertaa kuukaudesta toiseen. Vaikka talvi- ja jatkosotatematiikka vaikutti suomalaisessa historiantutkimuksessa jopa ylikäytetyltä, sen merkittävä asema suomalaisessa historiakäsityksessä sai työn tuntuman mielekkäältä, pohdiskelevalta ja relevantilta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan.

Silti helpottavinta graduprosessissa oikeastaan on se, että sitä ei tarvitse tehdä yksin. Työn ohjaajat osaavat oman kokemukseni mukaan antaa lähinnä yhden neuvon – rajaa aihetta, koska kaikesta ei voi eikä kannata kirjoittaa – mutta se on hyvä neuvo. Lisäneuvoja voi käydä kalastelemassa opintoihin kuuluvasta maisteriseminaarista, jossa kanssaopiskelijat kommentoivat toistensa töitä professorin ohjauksella.

Kaikkein hedelmällisintä on kuitenkin läheisiltä kavereilta saatu suora palaute. Työni kannalta olennaisin seminaari ei kokoontunut seminaarihuone Juvassa keskiviikkoisin kello 16 vaan sen jälkeen kortteliravintola Kerttulin Kievarissa. Kiitos Akselille ja Jounille: kun varsinainen seminaari ei riitä, kannattaa perustaa oma.

Kaikesta säätämisestä, soutamisesta ja huopaamisesta huolimatta – tai juuri siitä johtuen – gradu on outo kokemus. Ennen kaikkea se on kuitenkin opettavainen.

Gradu opettaa suurten tietomäärien keräämistä, hallintaa ja soveltamista.

Se opettaa tuntemaan omat rajansa, ja ne kohdatessaan pyytämään apua.

Se opettaa, että jotkin asiat vain pitää osata aloittaa vaikka väkisin ja innostuessaankin lopettaa ajoissa.

Se opettaa, että harvat asiat ovat yksinkertaisia, ja että oma osaaminen on kytköksissä moneen yhteiskunnallisesti relevanttiin ilmiöön.

Se opettaa, miten osoittaa oma osaaminen ja perustella sen tärkeys.

Kaikki tämä tekee gradusta tekemisen arvoisen. Vaan jos silti tuntuu siltä, että työ ei kerta kaikkiaan etene, kannattaa muistaa vihoviimeinen vihje: se on vain gradu.

 

Jutun kirjoittaja Ilkka Hemmilä on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta. Kuva: Ilkka Hemmilä.

 

 

Pölyä ja bittejä? Miksi opiskella arkistoalaa?

Arkistoalan ja asiakirjahallinnan maisteriopinnot tarjoavat Suomen historian pääaineopiskelijoille mahdollisuuden erikoistua. Opinnot ovat 120 op laajuinen kokonaisuus, joka pätevöittää työskentelemään historiallisissa ja kulttuuriperintöarkistoissa sekä kaikenlaisen tiedon hallinnan parissa. Suomen historian opinnot kehittävät opiskelijoiden taitoja hankkia, käyttää, tuottaa ja arvioida kriittisesti tietoa. Arkistoalan koulutuksessa syvennetään tätä osaamista perehtymällä erityisesti tiedon hallintaan sekä laajentamalla ymmärrystä tiedon synnystä ja elinkaaresta.

Arkistot ovat perinteinen historioitsijoiden työympäristö, mutta työskentelyedellytykset niissä ovat muuttuneet paljon viime vuosina. Arkistoala vaatii monipuolista osaamista. Arkistonhoitajat ovat monialaisessa ympäristössä luovivia tiedon asiantuntijoita. Suomalaisen yhteiskunnan sekä sen historiallisten ja kulttuuristen taustojen tuntemus ja ymmärtäminen ovat humanistisen arkistokoulutuksen pohjana, mutta siinä perehdytään myös esimerkiksi informaatioteknologiaan, lainsäädäntöön ja arkistoteoriaan.

Mielikuva pölyisestä arkistosta, jossa arkistonhoitaja ahertaa yksin muinaisten papereiden kanssa, on vanhentunut. Vanhoja aineistoja on yhä olemassa ja pölyäkin niiden lomasta löytyy, mutta tiedon ja sen käsittelyn merkityksen kasvu sekä yhteiskunnan digitalisoituminen ovat muuttaneet arkistoja. Arkistonhoitaja on yhä useammin digitaalisen tiedon asiantuntija, joka tekee yhteistyötä eri alojen ammattilaisten kanssa. Arkistoalalla on mahdollista olla myös osa historian aarreaitan avaamista, kun tietoverkot ja digitaalisuus mahdollistavat yhä monipuolisempia tapoja saattaa aineistoja kaikkien käyttöön ajasta ja paikasta riippumatta.

Pakolliset informaatioteknologian opinnot antavat valmiudet keskustella IT-alan ammattilaisten kanssa sekä ymmärtää paremmin heidän toimintakulttuuriaan. Koodaamista ei opetella. Olennaista on muodostaa käsitys siitä, mikä on tietoteknisesti mahdollista ja kuinka humanisti voi puhua samaa kieltä IT-alan ihmisen kanssa sekä saada näkökulmansa ymmärretyksi.

Arkistoalan opiskelija pääsee perehtymään myös viime vuosina korostuneisiin kysymyksiin yksityisyydestä, julkisuudesta ja tietosuojasta. Erityisesti hallinnon toimintaan, henkilötietojen suojaan sekä julkisuuslainsäädäntöön tutustuminen on ehdoton edellytys alalla toimimiselle. Keskeisen sääntelyn tunteminen on hyväksi kaikenlaisissa työtehtävissä. Se valmistaa myös eettisesti kestävän tutkimuksen tekoon.

Arkistotiede tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia historiallisten kertomusten muodostumiseen ja muodostamiseen. Syvempi ymmärrys siitä, kuinka arkistot ja niiden kokoelmat ovat syntyneet, kenellä on ollut mahdollisuus tulla muistetuksi sekä kuka päättää mitä säilytetään, on erinomainen pohja tutkijan uralle. Arkistojen muodostamis- ja järjestämisperiaatteiden tuntemus, yksityisten ja viranomaisarkistojen erilaisten luonteiden ymmärtäminen sekä arkistoteoreettisen keskustelun tunteminen antavat hyvät eväät tutkimuksen tekoon.

Linjan maisteriopinnoissa opiskelee opiskelijoita Turun molemmista yliopistoista. Linjan opetuksessa käytetään sekä suomea että ruotsia, mutta opiskelija saa luennoilla, seminaareissa ja tenteissä käyttää omaa kieltään. Opetus järjestetään pääsääntöisesti Minervassa ja Teutorissa.

Arkistoalan opiskelu on hieman toisenlaista kuin Suomen historian pääaineopinnoissa. Kurssit suoritetaan kahdessa vuodessa tiiviissä tahdissa ja pienessä ryhmässä. Opinnot antavat loistavan tilaisuuden muodostaa tiivis porukka, johon tukeutua myös valmistumisen jälkeen. Linja toimii lisäksi pienenä kielikylpynä ja mahdollisuutena tutustua muihin oppiaineisiin. Opiskelijoiden pääaineina ovat Suomen historia, kansatiede ja folkloristiikka Turun yliopistosta sekä pohjoismaiden historia, etnologia ja folkloristiikka Åbo Akademista. Käytössä ovat sekä suomi että ruotsi. Jokainen saa luennoilla, seminaareissa ja tenttivastauksissa käyttää omaa kieltänsä.

Mahdollisuuksia tutustua työelämään on runsaasti. Arkistovierailujen lisäksi tehdään yhteensä 6 kuukauden mittainen työharjoittelu. Sen tarkoituksena on soveltaa kerättyä teoreettista osaamista käytännössä, saada työkokemusta ja solmia suhteita työelämään. Samalla voi pohtia rauhassa millaiseen ympäristöön ja tehtäviin haluaisi itse jatkossa sijoittua. Viime vuosina opiskelijat ovat olleet harjoittelijoina esimerkiksi Kansallisarkistossa, yliopistoissa sekä kunnilla ja kaupungeissa. Myös esimerkiksi Puolustusvoimat, SUPO, Eduskunnan kirjasto ja erilaiset museot ovat tarjonneet harjoittelumahdollisuuksia.

Maisteriopinnot tarjoavat selkeän ammatillisen pätevyyden ja hyvät työllistymismahdollisuudet. Arkistoalan säätelyn ja vaatimusten kasvaessa tarvetta osaaville ihmisille on. Monet arkistoalan opiskelijat työllistyvät alalle nopeasti valmistumisen jälkeen tai jo opintojen loppuvaiheessa.

Arkistoalan opintoihin voi hakea keväällä 2018, jolloin valitaan 12 Turun yliopiston ja 3 Åbo Akademin opiskelijaa. Valintakriteerit ja hakujulistus julkaistaan linjan sivuilla www.utu.fi/arkistoala. Siellä voi jo tutustua opintojen tämänhetkisiin sisältöihin. Lisätietoja antaa yliopisto-opettaja Taina Saarenpää (tmsaar@utu.fi).

Jutun kirjoittaja Taina Saarenpää on toiminut syksystä 2014 lähtien Arkistoalan ja asiakirjahallinnan maisteriopintojen osa-aikaisena yliopisto-opettajana. Kuva: Inga Hietaharju.

Suomen eurooppalainen historia

Yliopistoissa monet käytännöt ja perinteet polveutuvat sukupolvien takaa. Yliopisto on vuosisatainen instituutio, joka on osoittanut merkityksensä kansallisella ja kansainvälisellä tasolla yhä uudelleen, olipa kyse korkeimmasta opetuksesta, perustutkimuksesta, huipputieteestä tai yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Yliopistot ovat aina pystyneet sopeutumaan niille asetettuihin vaatimuksiin ja vastustamaan niihin kohdistettuja paineita. Ne ovat uudistuneet ja uusiutuneet sekä ulkoisen pakon edessä että tieteen ja tutkimuksen tekemisen omaehtoisen, tieteelliselle ajattelulle aivan keskeisen sisäisen kriittisyyden ja uudelleenarvioinnin kautta. Yliopistoissa on aina myös vastustettu vallanpitäjien pyrkimyksiä hallita tietoa tai integroida yliopistojen avulla vaikkapa valtion virkamiehet kuuliaiseksi osaksi valtakoneistoa.

Tähän liittyy Suomen yliopistoissa historian oppituolien jako Suomen (ja Skandinavian tai Pohjoismaiden) historiaan ja yleiseen historiaan. Jako Suomen ja yleiseen historiaan on yhä käytössä Turun yliopistossa. 1800-luvulla Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa oppiaineiden jaolla painotettiin Suomen sitoutumista eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Tätä pyrittiin vahvistamaan entisestään 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläistämispyrkimysten aikana. Samalla oman maan historian tutkimisen tärkeys korostui, mikä näkyi niin historian tutkimuksessa kuin kouluopetuksessakin. Antiikin perintö, pohjoismainen luterilaisuus ja Länsi-Euroopan henkinen ja aineellinen kehitys ovat keskeinen osa Suomea ja suomalaisuutta. Näitä oli tärkeä korostaa sortovuosien aikana, ja niitä on syytä korostaa myös 2017, kun Suomi juhlistaa itsenäisyyden satavuotista historiaa. Suomen historia on kuitenkin paljon pidempi kuin Suomen valtion historia. Suomen historiasta onkin syytä puhua pikemminkin tuhansien vuosien kuin sadan vuoden aikajänteellä.

Satavuotinen itsenäisyys ja 1900-luvun vahva historiantutkimuksen traditio ovat mahdollistaneet sen, että Suomessa on voitu siirtyä kansallisesta historiankirjoituksesta kohti uusia kysymyksenasetteluita. Suomen historia nähtiin pitkään omalakisena ja omaehtoisena, erillisenä kertomuksena, jossa Suomi näyttäytyi poikkeuksellisena ja ainutlaatuisena. Kansallisen historiankirjoituksen vahva ja pitkäaikainen asema merkitsi myös sitä, että Euroopan historiaan aina kytkeytyneessä Suomessa ei enää 1900-luvun lopulla ollut tarvetta kansallisen kertomuksen pönkittämiselle. Aika oli ajanut sen ohi. Kansallisen menneisyyden selvittäminen on sen sijaan yhä kesken itäisen Euroopan entisissä sosialistimaissa, mikä näkyy näissä maissa historiantutkimuksen keskeisissä kysymyksenasetteluissa.

Historiantutkijat kiinnostuivat Suomessa, kuten muuallakin läntisessä maailmassa niin kutsuista uusista historioista, naisten, lasten ja perheen historiasta, arjen, tunteiden ja aistien historiasta, mentaliteettien, kulttuuristen käytänteiden ja pienen mittakaavan historiasta. Nykyään Suomen historian ilmiöt ja tapahtumat sijoitetaan osaksi laajempia kehityskulkuja, mikä entisestään vahvistaa Suomea osana eurooppalaista kulttuuripiiriä ja osana globaaleja kehityskulkuja jo vuosisatojen ajan. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa Suomen historiaa tutkitaan, opetetaan ja opiskellaan osana Itämeren piiriä, Eurooppaa ja menneisyyden globaaleja suhteita. Tutkimusaiheisiin kuuluvat mm. perhe- ja sukupuolihistoria, instituutioiden ja luottamuksen historia, yrityshistoria ja työn historia, kaupunkihistoria, materiaalisen kulttuurin ja kuluttamisen historia, terveyden ja sairauden historia, maskuliinisuus ja seurapiirien poliittis-sosiaaliset suhdeverkostot – sanalla sanoen, menneisyyden ihmisten elämä koko kirjossaan. Tutkijoiden ja opettajien pyrkimyksenä on ymmärtää menneisyyttä, sen ihmisiä, tapahtumia ja ilmiöitä niiden omista lähtökohdista, ja tämän haluamme välittää myös opiskelijoille.

Toivotan kaikki uudet opiskelijat tervetulleiksi yliopistoon ja osaksi akateemista yhteisöä sekä perehtymään opinnoissaan maamme Suomen ja maanosamme Euroopan menneisyyteen!

 

Pääkirjoituksen laatija professori Johanna Ilmakunnas toimii lukuvuonna 2017–2018 Suomen historian oppiaineen esimiehenä. Kuva: Tuukka Lindberg.