Viisi vuotta sitten olin vaikean valinnan edessä: historiaa Turussa vai fysiikkaa Oulussa? Molemmat alat kiinnostivat ja olin päässyt sisään molempiin. Kyseessä oli viimeinen yhteishaku, jossa ei tarvinnut laittaa hakutoiveitaan järjestykseen, vaan saattoi tehdä päätöksen vasta, kun kaikki tulokset olivat tiedossa. Koska kirjoitan tätä Histofriikki-lehteen ja jotkut teistä saattavat tuntea minut Kritiikistä, voitte varmaan jo arvata, miten kyseinen valinta minun osaltani päättyi. Täällä sitä ollaan, toivottavasti pian valmistumassa.
Valinta ei kuitenkaan ollut aikanaan aivan niin helppo. Kirjeet saatuani puntaroin asiaa pitkään ja houkutus vain heittää asiasta kolikkoa oli suuri – saatoin jopa tehdä niin kokeilumielessä. Kuitenkin päädyin lukemaan tarkkaan kummankin alan opetussuunnitelmaa ja se sinetöi valintani: historia. Yksinkertaisesti siitä syystä, että saatoin opiskella fysiikkaa historiassa, mutta en historiaa fysiikassa. Tämä johtui luonnontieteellisten alojen huomattavasti laajemmasta kirjosta pakollisia kursseja ja sivuaineita. Fysiikassa minulla olisi ollut sen aikaisen opetussuunnitelman mukaan vain 10 valinnaista opintopistettä ja kaikki muu oli ennalta määrätty, myös mahdolliset sivuaineet. Koska olin lukiossa arvostanut erityisesti suurempaa valinnanvapautta ja minulla oli taipumus haluta opiskella vähän kaikkea, historian opetussuunnitelman tarjoama joustavuus houkutti. Käytännössä näin historian mahdollisuuksien kenttänä, jossa voisin opiskella mitä vain.
Ongelmaksi fysiikan lukemiselle koitui kuitenkin suuri määrä päällekkäisiä kursseja. Kuka olisi arvannut, että historiaa ja fysiikkaa ei ole suunniteltu opiskeltavaksi yhtä aikaa? Varmaan kaikki paitsi minä. Niin kutsuttujen demonstraatioiden eli demojen vaatiessa pakollista läsnäoloa fysiikan aloittaminen pitkittyi ja pitkittyi. Subjektiivisuus ja tulkinta ovat oman alamme hienoja asioita, mutta huomasin kaipaavani opintoihini vastapainoksi jotain, jossa tulkinta ei ole aivan niin isossa osassa. Päätin siis aloittaa jonkin luonnontieteellisen sivuaineen ja näin listalla tietojenkäsittelytieteen, jonka peruskurssit eivät menneet historian päälle – kätevää. En ollut ikinä koodannut, mutta totesin, että kai sitä siellä oppii, kun lähdetään perusteista liikkeelle. En ajatellut työllistymistä tai millaista tutkintoa rakennan, vaikka olisi ehkä pitänyt, vaan yritin vain opiskella sitä, mitä halusin. No, kävi ilmi, että historia-tietojenkäsittelytiede on molempien alojen osalta aika hyvä kombinaatio. Historian kannalta hyödyllisyys on varmaan ilmeistä, mutta voisin kertoa niin monta tarinaa kirjallisista töistä tietojenkäsittelytieteiden puolella…
Tiedän, että moni humanisti kokee luonnontieteet usein vaikeiksi tai epämiellyttäviksi ja valintaani joskus ihmetellään. En kuitenkaan ole ainoa; sekä ennen minua että minun jälkeeni pieni osa historiaan vihkiytyneistä on kurottanut luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnan puolelle. Vaikka hyödynnän tässä omaa kokemustani esimerkkinä, tärkeää meille historiaa opiskeleville on mielestäni oman tiedekunnan ulkopuolelle kurottaminen ja sen opiskeleminen, mikä kiinnostaa, ei niinkään juuri luonnontieteellisten aineiden opiskelu. Toki suosittelen luonnontieteitä kaikille vähääkään kiinnostuneille. Ainoa kurssi, jonka suosittelisin ihan jokaisen käyvän tietojenkäsittelytieteen puolelta, on Opiskelun ja työelämän tietotekniikka -kokonaisuus, joka koostuu yhden opintopisteen osioista, ei vaadi mitään ennakkotietoja ja kokonaisuudesta voi valita omalta osaltaan hyödylliset osiot. Esimerkkinä mainittakoon yhtenä osa-alueena toimistosovellukset, eli Microsoftin Word, Excel ja Powerpoint. Olin kurssille mennessäni käyttänyt Wordia yli kymmenen vuotta ja hämmästyin siitä, miten paljon en tiennyt kyseisestä ohjelmasta. Samoin Excel on hyödyllinen tilastoja laadittaessa ja sen peruskäytön hallitseminen kaavoineen on suositeltavaa myös meille humanististen aineiden opiskelijoille.
Moni meistä tuskin tietää opintojen alkaessa, mitä haluaa valmistuttuaan tehdä. Ajatus valmistumisesta ja sen jälkeisestä työelämästä on hieman pelottava etenkin nyt valmistumisen kynnyksellä, mutta uskon saaneeni täältä hyvän pohjan, josta jatkaa. Historia-aineissa voi opiskella mitä vain. Tutkintoja on yhtä monta erilaista kuin on opiskelijoitakin ja mielestäni se on meidän alamme vahvuus. Toki sama koskee varmasti myös muita humanistisia aloja, mutta en voi puhua niiden osalta omasta kokemuksesta. Jos on vähänkin kiinnostusta jotain ainetta kohtaan, niin aina kannattaa kokeilla, koska parhaimmillaan siitä voi löytää suunnan mieluisalle tulevaisuuden työlle ja huonoimmillaankin vain kasvattaa omaa osaamistaan. Minuakin hieman jännitti aluksi, että miten pärjään ja miten tietojenkäsittelytieteiden puolella suhtaudutaan tällaiseen humanistiin, mutta kaikki meni todella hyvin. Sain aluksi osakseni pientä kulmien kohotusta, mutta se johti hyvään yhteistyöhön, tietotekniikan oppimiseen ja viittatietouden leviämiseen. Minulta oikeasti kysyttiin yllättävän usein viitoista, ne herättivät suurta mielenkiintoa. Mitä ikinä siis haluattekaan opiskella, niin pärjäätte kyllä. Historia-aineissa oppii sopeutuvuutta ja kykyä yhdistää erilaisia ja laajoja kokonaisuuksia, eikä siitä ole koskaan haittaa.
Lopuksi haluan silti sanoa, että suosittelen kaikille humanisteille luonnontieteitä ja kaikille luonnontieteilijöille humanismia, edes vähän. Mutta pääasia on, että opiskelette sitä, mitä haluatte – teillä on hyvät mahdollisuudet ja loistavat edellytykset siihen.
Dita Tammivaara
Kirjoittaja on opintojensa loppusuoralla oleva Suomen historian opiskelija.
Ainejärjestöjen tarkoitus on toimia edunvalvojina edustamansa oppiaineen opiskelijoille. Tällöin toiminnan keskeinen osa-alue on koulutuspolitiikka, jota ainejärjestöt harjoittavat usein oppiaineensa ja tiedekuntansa tasolla. Kuitenkin valtakunnallisen koulutuspolitiikan seuraaminen on ainejärjestöille tärkeää. Koulutuspolitiikan lisäksi ainejärjestöt järjestävät kaikenlaista vapaa-ajan toimintaa, jotta järjestöjen jäsenet voisivat vaivatta nähdä toisiaan vapaa-ajalla. Ainejärjestöt järjestävät esimerkiksi juhlia, peli-iltoja, liikuntatapahtumia tai tilan ja aikaa yleistä hengailua varten. Vapaa-ajan toiminnassa on perinteisesti keskitytty erilaisiin juhliin, mutta tapahtumatarjontaa on pyritty laajentamaan, jotta mahdollisimman moni innostuisi käymään ainejärjestöjen tapahtumissa. Ainejärjestöjen välillä on eroja siinä, mihin osa-alueeseen panostetaan eniten. Kritiikissä on vankka historia koulutuspoliittiselta sektorilta, mutta myös juhliin ja muuhun vapaa-ajan toimintaan on panostettu viime vuosina.
Ainejärjestöjen toiminnan pyörittämisen kannalta keskeisessä asemassa on järjestön hallitus. Hallitus vastaa hyvin pitkälti siitä, minkälaisia tapahtumia järjestö tarjoaa ja että tapahtumia ylipäänsä järjestetään. Vaikka hallitus onkin järjestön toiminnan kannalta keskeisessä asemassa, ei hallitus pystyisi kuitenkaan hoitamaan aivan kaikkea yksin. Tämän vuoksi järjestöissä on erilaisia pienempiä pestejä, kuten toimikuntien jäsenyyksiä, joiden avulla voidaan jakaa hallituksen taakkaa sekä antaa useamman ihmisen vaikuttaa järjestön toimintaan. Suurimpana polttomoottorina on tietenkin se, että jäsenistö viihtyy ja saapuu eri tapahtumiin. Yhden jäsenen aktiivisuus on siis yhtä lailla tärkeää järjestötoimintaa kuin hallituspestin hoitaminen. Mitä enemmän vuorovaikutusta jäsenistön ja hallituksen välillä on, sitä luontevampaa on kehittää järjestön toimintaa haluttuun suuntaan. Tämän vuoksi on tärkeää, että jäsenistö on järjestössään aktiivinen. Muussa tapauksessa toiminnan järjestäjät ja jäsenistö erkaantuvat toisistaan ja syntyy erilaisia kuppikuntia. Tämän pohjalta on taas hankalaa luoda toimintaa, joka kiinnostaa koko järjestöä.
Toimin itse nyt kolmatta vuotta Kritiikin hallituksessa. Innostuin heti fuksina hallitustoiminnasta, sillä Kritiikki oli mielestäni järjestönä lämminhenkinen, joten halusin olla mukana kehittämässä sen toimintaa. Aloitin vuonna 2017 koulutuspoliittisena vastaavana, sillä minut houkuteltiin siihen pestiin kertomalla sen olevan rentoa suhteiden ylläpitoa henkilökunnan ja opiskelijoiden välillä. Pian sain kuitenkin huomata, että hommassa sai tehdä ihan todella hommia ja istua kaiken maailman kokouksissa edustamassa opiskelijoita. Pidin kuitenkin siitä, että sain edistää yhteistä asiaa ja muutenkin olla luomassa mukavaa ilmapiiriä järjestössä. Siksi hain Kritiikin varapuheenjohtajaksi ja minut vielä valittiinkin pestiin. Vuoden 2018 olin siis hallituksessa toiminut yleinen taustavoima, joka auttoi niin tapahtumien organisoinnissa kuin niiden käytännön järjestelyissä.
Koska koin itselleni tärkeäksi olla mukana luomassa omanlaistaan ja uniikkia ilmapiiriä Kritiikissä, hain lopulta myös järjestön puheenjohtajaksi. Olin ainoa hakija pestiin, eikä minun puheenjohtajuuttani tyrmätty yhdistyksen syyskokouksessa, joten lopulta minusta tuli järjestön puheenjohtaja. Tämä on itselleni tärkeä asia, sillä on mahtavaa jättää itselleni rakkaaseen järjestöön jälki puheenjohtajuuden kautta. Puheenjohtajana vastaan käytännössä kaikesta, mitä järjestössä tapahtuu. Se tarkoittaa sitä, että minun pitää olla kärryillä kaikesta, mitä hallitus on tekemässä. Tämän tehdäkseni päässäni jyllää loputon to do -lista, jonka eri tehtäviä yritän parhaani mukaan saada delegoitua muille hallituslaisille ja toimihenkilöille. Tiivistetysti puheenjohtajuus on tehtävien delegointia, muiden hallituslaisten kuumottelua siitä, että tehtävät hoidetaan, kokousten johtamista sekä järjestön edustamista erilaisissa tapahtumissa. Tähän mennessä puheenjohtajuusvuosi on ollut tapahtumarikas ja opettavainen vuosi, joten odotan innolla, mitä syksy tuo pestin kautta elämääni.
Opintojeni aikana Kritiikki on muovaantunut järjestönä erilaiseksi, mitä se oli silloin, kun pienenä fuksina saavuin Turun yliopistoon. Tapahtumatarjontaa on laajennettu, joitain perinteitä muokattu sekä luotu suhteita muihin järjestöihin. Muutos on tapahtunut järjestöaktiivien vaikutuksesta, eli hyvin monen eri kritiikkiläisen jälki näkyy järjestössä. Monet palautteet, ideat ja teot ovat vaikuttaneet järjestön arkeen. Mielestäni se on järjestötoiminnassa ja Kritiikissä hienointa. Jokainen pääsee mukaan vaikuttamaan järjestön henkeen, kunhan vain tuo näkemyksensä esille. Vaikka Kritiikki muuttuu, on järjestö edelleen monille niin sanotuille n:nnen vuoden opiskelijoille tärkeä järjestö. Ehkä historian opiskelijoina osaamme muokata järjestöä unohtamatta perinteitä, jolloin mahdollisimman suuri osa Kritiikin jäsenistä voi pitää järjestöä omanaan. On hienoa havaita, että Kritiikissä on onnistuttu luomaan ilmapiiri, jossa viihtyy niin fuksi kuin opintonsa ajat sitten aloittanut opiskelija. Tämä on piirre, jota olen itse halunnut Kritiikissä vaalia.
Mikko Saira
Kirjoittaja on neljännen vuoden opiskelija ja Kritiikki ry:n puheenjohtaja.
Tiedätkö sen tunteen, kun odotat kovasti jotakin? Vähän pelottaa mutta samalla et malttaisi odottaa, että se jokin uusi koittaa jo? Näin minusta tuntui aika tarkalleen vuosi sitten, kun olin aloittelemassa opettajan pedagogisia opintoja. Olin keväällä 2018 lievästi sanottuna onneni kukkuloilla, kun löysin nimeni opintoihin hyväksyttyjen listalta – jes, minusta tulee opettaja!
No miksi minua sitten vähän pelotti opintojen alkaessa? Eniten päässä pyöri ajatus siitä, että mitä jos vuoden aikana tajuan, ettei opettaminen olekaan minua varten (olin ollut etukäteen varma, että minusta tulee historian opettaja eikä plan B:tä edes ollut). Toiseksi pohdin sitä, jääkö aikaa mihinkään muuhun, sillä monet opinnot jo suorittaneet olivat kertoneet, että pedagoginen vuosi on kohtuullisen tiukka rutistus. Entäpä oppilaat ja omat oppitunnit? Mitä jos en osaa ja mokaan kaiken ja epäonnistumistani pääsee paraatipaikalta todistamaan luokan perällä istuva ohjaaja!
Ja kas, niin se pedagoginen vuosi oli ja meni ennen kuin ehdin kunnolla huomata – ja millainen vuosi se olikaan! Muutamalla sanalla sanoen yliopistourani opettavaisin, rankin ja ihan parhain vuosi. Oli kasvatustieteen kirjatenttejä, aamuista pyöräilyä vastatuulessa norssille, oppituntien suunnittelua ja pitämistä yksin ja yhdessä, palautetta ja vähän lisää palautetta. Uusia ystäviä, kahvittelua ja tenttivinkkien jakamista auskuhuoneessa (väsymystä ja kiirettä päiviteltiin myös usein). Naurua ja monien samojen kysymysten uudelleen ja uudelleen esittämistä oman aineen ryhmätapaamisissa. Kaikki tuo tuntuu kuitenkin toissijaiselta, kun muistelen oppilaita ja sitä, millaista oli työskennellä heidän kanssaan.
Vuoden aikana meiltä harjoittelijoilta kysyttiin monta kertaa, mitkä ovat fiilikset tässä vaiheessa ja mikä on ollut harjoittelussa parasta. Vastasin jälkimmäiseen kysymykseen joka kerta oppilaat. En koskaan lakannut hymyilemästä, kun luokassa kuului sana ope, ja tajusin sen viittaavan itseeni. Norssin oppilaat ovat todella välittömiä, ja etenkin yläkoulun puolella ikä tuo oman mausteensa harjoittelijoiden ja oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen. Lämpimiä muistoja on paljon. Eräänkin perjantain viimeisellä oppitunnilla minä halusin, että opiskellaan ja oppilas oli sitä mieltä, että nyt ei kyllä enää millään jaksa. Kävimme aiheesta keskustelua, joka päättyi yhteisymmärrykseen ja spontaaneihin, oppilaan minulle heittämiin ylävitosiin. Tuo oli yksi niistä monista hetkistä, joiden jälkeen tiesin, että opettaminen on sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessakin.
Onnistumisen kokemuksien ja riemun lisäksi vuoteen mahtui toki paljon vaikeita hetkiä ja – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – ihmisenä kasvamista. Minulle vaikeaa oli sen myöntäminen, etten tiedä kaikesta kaikkea. Miten hienoa olisikaan opettaa suurista kuolonvuosista tai Yhdysvaltojen sisällissodasta ja kertoa oppilaille mielenkiintoisia juttuja, joita ei löydy oppikirjan sivuilta. Juttu opettamisessa on vain se, ettei kukaan ole koskaan valmis. Harjoittelijana ja varmasti myös aloittelevana opettajana on hyväksyttävä omien tietojen rajallisuus ja rakennettava opettaminen sen tiedon ympärille, joka itsellä on sillä hetkellä hallussa. Se on aivan riittävää ja ok. Tiedot karttuvat vuosien myötä, ja aina voi oppia lisää. Aineenhallinnan lisäksi opettajuuteen liittyy myös oma opetustyyli ja -tavat, vuorovaikutus oppilaiden, vanhempien, toisten opettajien ja koko kouluun liittyvän yhteisön kanssa. Nämäkin taidot kehittyvät uran aikana ja harjoittelussa niille luodaan vasta pohjaa. Opettajuus on toden totta elinikäinen oppimisprosessi.
Epävarmuuteen ja ajoittaisiin riittämättömyyden tunteisiin liittyi omalla kohdallani myös täydellisyyden tavoittelu ja lopulta siitä irti päästäminen. Se teki aluksi vähän kipeää, sillä minulla oli kirkkaana mielessä täydellinen ihanneopettaja, jollainen haluaisin myös itse olla. Eräs omista parhaimmista opettajistani oli yllättäen yläasteen historian ja yhteiskuntaopin opettajani. Täydellistä opettajaa ei kuitenkaan ole olemassa. Tämän ymmärsin, kun ohjaajani kehotti minua kertomaan, kun sellaisen löydän; hän ei ollut tällaiseen opettajaan vielä uransa aikana törmännyt. Jos hänkään ei ollut täydellinen, vaikka omasta mielestäni hän oli sitä hyvin lähellä, eivät sitä olleet omat parhaimmat opettajanikaan eikä myöskään nykyhetken tai tulevaisuuden minä. Nyt minulle riittää täydellisyyden sijasta se, että olen joko paras, rento, mukava tai vaikka edes ihan kiva opettaja niille oppilaille, joita olen jo päässyt opettamaan ja niille monille, joita tulevaisuudessa kohtaan. Oppilaat ovat se syy, jonka takia haluan tätä työtä tehdä.
Ai niin, ne mokat. Tulihan niitäkin, vaikka en tiedä, voiko kaikkia vuoden aikana sattuneita kommelluksia sanoa mokiksi. Kokemuksia ne ainakin ovat. Norssilla on paljon hienoa ja uutta tekniikkaa, ja opetuksessa voi hyödyntää monenlaisia sovelluksia, joihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa. Kyllä, minulle piirtoheittimet ja kalvot ovat omilta kouluajoiltani tutumpia. Älytaulut ovat käteviä, mutta yksi vuosi ei ainakaan minulle riittänyt niiden käytön opetteluun. Vielä kevään viimeisellä, Kiinan historiaa käsitelleellä oppitunnillani taulu temppuili sen verran, että totesin, että opettaja ei nyt osaa. Ja jos lupaat, ettet kerro kenellekään, voin paljastaa sinulle, että tulevalla historian opettajalla on vielä itselläänkin opettelemista vuosiluvuissa. Ne eivät onneksi enää määritä historian opiskelua, mutta joitakin suuntaviivoja on silti ihan hyvä tietää. Kahlasin oppitunnilla tuttuun tapaan dioja eteenpäin, kunnes eräs oppilas viittasi ja korjasi kohteliaasti, että Helsinki on kylläkin perustettu 1500-luvulla eikä 1600-luvulla, kuten opettaja oli juuri väittänyt.
Kuva: Iida Savolainen.
Iida Savolainen
Kirjoittaja on tuleva historian ja yhteiskuntaopin sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.
Kaksi vuosikymmentä opettajana
Noora Viljamaa haastatteli sähköpostitse lukioaikaista historian ja yhteiskuntaopin opettajaansa Johanna Järää, joka on työskennellyt opettajana jo 20 vuotta. Vuosien kuluessa moni asia opettajan työssä on muuttunut, ja pedagogisten opintojen valintakoekin on nykyään erilainen. Silti opetettavat nuoret ovat samanlaisia kuin ennenkin. Järä kertoo omasta opetusharjoittelustaan, työstään opettajana ja kannustaa tulevia opettajia olemaan oma itsensä.
Millainen oli oma opetusharjoittelusi?
Vuosi taisi olla 1994, kun olin opetusharjoittelijana eli auskuna Turun normaalikoulussa. Minulla oli yläasteella ja lukiossa loistava historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka sai minut innostumaan opetustyöstä. Opiskelujen ensimmäiset vuodet opiskeltiin yleisesti historian tietoja ja taitoja, muistaakseni neljännen vuoden keväällä oli aika hakeutua opettajansuuntautumisvaihtoehtoon. Piti osallistua pääsykokeisiin. Ne jännittivät aika tavalla, koska halusin todella aloittaa opettajan pedagogiset opinnot ja päästä harjoittelemaan opettajan työtä. Pääsykokeissa tuli suunnitella oppitunti ja esitellä se valitsijoille. Pääsin aineenopettajan koulutusohjelmaan, ja viides opiskeluvuosi vierähtikin historian ja yhteiskuntaopin didaktiikan ja opetusharjoittelun parissa.
En tarkalleen enää muista, mistä kaikesta opetusharjoittelu tarkalleen koostui, mutta ainakin seurasimme ja arvioimme niin ”oikeiden” opettajien kuin harjoittelijoidenkin tunteja ja muutamia tunteja pidimme toki itsekin. Muistan valmistelleeni yhtä oppituntia tuntitolkulla, jokaisesta tunnista tuli tehdä minuutintarkka suunnitelma ja esitellä se etukäteen ohjaavalle opettajalle. Motivoinnin tärkeyttä korostettiin, se tuntui olevan olennainen asia hyvän tunnin rakentamisessa.
Normaalikoulun tunnit olivat mitä moninaisempia, jokainen harjoittelija pyrki jollain tavoin tuomaan tunnilleen jotakin uutta ja ihmeellistäkin. Muistan erään ohjaavan opettajan joskus todenneen, että täällä oppilaat eivät juuri hämmästyisi, vaikka luokkaan tuotaisiin norsu. He olivat niin monenlaisiin menetelmiin ja kokeiluihin tottuneet.
Ehkä antoisin jakso opetusharjoitteluvuonna oli ns. kenttäharjoittelu, joka suoritettiin itse valitsemassa koulussa. Aika moni oli omassa vanhassa yläkoulussa tai lukiossa. Minä sain viettää pari viikkoa Äetsän lukiossa, josta olin saanut valkolakin muutamia vuosia aiemmin. Noina parina viikkona pääsin oikeasti opettamaan ja sain suunnitella useamman tunnin kokonaisuuksia.
Miltä tuntui aloittaa työt vastavalmistuneena?
Valmistuin filosofian maisteriksi syksyllä 1996, seuraavan vuoden vietin naisten vapaaehtoisessa asepalveluksessa. Ensimmäinen opettajan työni oli yläkoulun historian ja äidinkielen opettajan sijaisuus. Yläkoulun rehtorina oli mies, joka oli ollut rehtorina omassa yläkoulussani aikoinaan. Uudessa roolissa oleminen oli mielenkiintoista, toisaalta rehtorin tapa toimia oli jo tuttua, mikä helpotti työtäni. Kolme seuraavaa vuotta tein luokanopettajan työtä ja hetken jopa pohdin luokanopettajan koulutuksen hankkimistakin. Antoisia ja opettavia vuosia nekin. Tuo suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, kun pääsin ”oman alani” töihin, Lempäälän lukion historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi.
Mikä opettamisessa on ollut parasta, mikä vaikeinta?
Voisi kai sanoa, että opiskelijat antavat työlleni parhaat hetket, toisaalta lukiolaisnuoret myös haastavat opettajan päivittäin, pitävät maailman menossa mukana. Jokaisena kevät- ja yo-juhlapäivänä toteaa haikeana, miten upeasti nuoret ovat lukiovuosien aikana kasvaneet, miten heitä on ilo ”lähettää maailmalle”, miten heistä on kasvanut aktiivisia yhteiskunnan jäseniä.
Jatkuvat muutokset opetustyössä haastavat opettajaa. Olen parhaillaan aloittamassa kolmannen opetussuunnitelman tekemistä, opetuksen sähköistyminen on vaatinut valtavan määrän uuden opettelua, myös lukio-opiskelijoiden heterogeenisuus ja suuret ryhmäkoot ovat muuttaneet työn luonnetta.
Miten opettajan työ on muuttunut vuosien varrella vai onko työ muuttunut ollenkaan?
Muutoksia on tapahtunut paljon, toki perusidea opettajan työn ytimestä on säilynyt samana: tehtävänäni on päivittäin pyrkiä kohtaamaan jokainen tunnilla oleva nuori ja mahdollistaa erilaisille oppijoille mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä.
Työskentelytavat, materiaalit ja välineet ovat paljonkin muuttuneet. Muistan opetusharjoitteluaikana käyttäneeni piirtoheitinkalvojen tekemiseen tunteja ja tunteja. Muistiinpanojen tekeminen ja sen oheen opettajan faktat ja tehtävät loivat pohjan perustunnille. Tämän päivän opiskelussa korostuu vahvemmin opiskelijan oma aktiivisuus tiedonhakijana ja tiedon prosessoijana. Opettajasta on enemmänkin tullut oppimisen valmentaja / tukija. Sanoisin, ettei työ ole ainakaan helpottunut.
Opetuksen monipuolinen sähköistyminen on haastanut niin opettajat kuin opiskelijatkin. Jokaisen lukiolaisen perustyökalu on läppäri, jossa kulkevat digikirjat, laskimet, eri viestintävälineet ja yo-kokeen järjestelmät. Myös luokkien varustelu on kehittynyt työssäolovuosieni aikana melkoisesti: piirtoheittimet ja liitutaulut ovat muuttuneet älytauluiksi, työergonomiaan on alettu kiinnittää huomiota, yhteiskunnan sähköistyminen näkyy koulumaailmassakin.
Mitkä taidot ovat opettajalle tärkeitä tai välttämättömiä?
Mielestäni edelleen tärkein työkalu opettajalla on oma persoona. Se laitetaan joka päivä likoon, sen avulla luodaan ilmapiiri niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin keskuudessa.
Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle olennainen ja samalla aika kuormittavakin edellytys on ajankohtaisten asioiden seuraaminen, taustojen selvittäminen ja maailman muuttumisen tuominen opetukseen. Minulle se ainakin on yksi työn kiinnostavista puolista.
Jatkuvien muutosten parissa työskenteleminen haastaa myös omaa jaksamista, josta on pidettävä huoli. Innostava työ vie välillä ns. mukanaan eli on muistettava levon, vapaa-ajan ja ravinnon tärkeys.
Olisiko sinulla antaa jotain vinkkejä tulevaisuuden opettajille?
Opettajuus rakentuu vahvasti oman persoonan mukaan. Omana itsenä oleminen ja luottamuksen rakentaminen opiskelijoiden kanssa antaa oivallisen pohjan opetukselle ja oppimiselle.
Pitää muistaa olla myös armollinen itselleen: riittää, kun on hyvä, ei tarvitse olla täydellinen. Työvuosia on jokaisella vielä kymmeniä edessä, työstä nuorten parissa saa myös nauttia!
Kuva: Johanna Järä.
Johanna Järä
Kirjoittaja on Suomen historian alumni Turun yliopistosta ja historian ja yhteiskuntaopin opettaja Lempäälän lukiossa. Hänellä on myös äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyys.
Tapasin hiljattain ystäväni, joka opiskelee kolmatta vuotta matematiikkaa Helsingin yliopistossa. Vaihtaessamme kuulumisiamme kysyin ystävältäni, miten hänen opintonsa sujuvat ja mitä niihin ylipäätään kuuluu. Ystäväni kertoi, että he pääasiassa todistavat ja tutkivat asioita ja että matematiikan opiskelijalta on turha odottaa sitä, että hän osaisi toimittaa vaivatta päässään jonkin laskutoimituksen. Sitä he eivät nimittäin opinnoissaan tee. Samastuin ystävääni, sillä minä en muista vuosilukuja.
Keskustelumme (vuosi)luvuista oli tietenkin humoristisen kärjistettyä, mutta siinä piili jokin osa totuutta. Historia ja matematiikka ovat ainakin päältä päin katsottuna kovin erilaisia tieteenaloja, mutta keskustelumme osoitti, että niissä on myös paljon samaa. Historioitsijat eivät etsi absoluuttisia totuuksia, sillä niitä ei menneisyydestä voi löytää. Sen sijaan esitämme erilaisiin alkuperäislähteisiin perustuvia valistuneita arvauksia edes yrittämättä rekonstruoida mennyttä täydellisesti. Kukaan ei voi kertoa meille, mitä todella tapahtui – ja siitä huolimatta yritämme sinnikkäästi saada selville juuri sen, mitä todella tapahtui.
Tämä paradoksi kuulostaa kenties lannistavalta, luultavasti ainakin kummalliselta. Aikaisempi historian opiskelu peruskoulussa ja lukiossa on nimittäin ollut juuri faktojen ja joissain määrin myös vuosilukujen opettelemista. Ystäväsi, sukulaisesi ja tuttavasi todennäköisesti odottavat, että osaat jo ensimmäisenä opiskeluvuonna luetella sujuvasti ulkoa maailmanhistorian tapahtumat aina antiikin ajoista Neuvostoliiton romahtamiseen. Valitettavasti joudut tuottamaan heille pettymyksen, sillä historian opiskelu yliopistossa on hyvin erilaista verrattuna aiempaan kouluhistoriaan. Yliopisto ei nimittäin ole koulu vaan paikka, jossa tehdään tiedettä ja tutkimusta. Tämä tarkoittaa tiedon tuottamista ja olemassa olevan tiedon arvioimista kriittisesti yhteistyössä tiedeyhteisön kanssa.
Olet kuitenkin valinnut hyvän paikan tulla opiskelemaan historiaa, ja onnittelen sinua lämpimästi opiskelupaikastasi. Turussa historia on kirjaimellisesti kaikkialla ympärilläsi, olemmehan Suomen vanhimmassa kaupungissa, joka on jo miltei 800 vuotta vanha. Liityt siis siihen tuhat- ja taas tuhatpäiseen joukkoon, joka on aikojen saatossa kulkenut pitkin kaupungin katuja.
Onnittelen sinua toisestakin syystä: historia on nimittäin mitä erinomaisin ja tärkein aihe ymmärtää ja opiskella erityisesti 2000-luvulla. Maailma tarinallistuu kovaa vauhtia, ja kertomukset leviävät kaikkialla ympärillämme. Totuudella ei niinkään ole väliä, kunhan vain kertomusten herättämät tunteet tuntuvat meistä oikeilta. Konkreettinen ja tunnetuin esimerkki tästä on Donald Trump, ja olemmekin eläneet jo jonkin aikaa valeuutisten, mis- ja disinformaation aikakautta.
Pääset nyt tekemään oman osasi, hyödyntämään ja tuottamaan vankkaa tutkimustietoa sekä suhtautumaan kriittisesti jo olemassa olevaan tietoon. Opintojesi aikana sinulle kertyy työkalupakki, johon keräät monenlaisia keinoja ja tapoja yrittää ymmärtää ja jäsennellä maailmaa ympärilläsi. Nämä työkalut eivät välttämättä ole juuri vuosilukuja, vaikka niistäkin voi olla hyötyä. Vuosilukujen opettelemisen sijaan tutustut erilaisiin historian lähestymistapoihin ja historianfilosofiaan, ja tämän ohella sinulle muodostuu kokonaiskuva Suomen, Euroopan ja maailman historiasta. Klassinen ajatus on, että nykyisyyttä ei voi ymmärtää, jos ei ymmärrä menneisyyttä. Se on klassikko siksi, koska se on totta.
Toivon sinulle antoisia opiskeluvuosia, tutkimusmatkaa Turkuun, itseesi, opiskeluun ja ennen kaikkea historiaan. Heittäydy historian virran vietäväksi, muista kyseenalaistaa, rohkaistu ajattelemaan ja nauti ajastasi historian opiskelijana Suomen Turussa!
Kuva: Miro Kankare.
Noora Viljamaa
Kirjoittaja on viidennen vuoden opiskelija, oppiaineen harjoittelija ja Histofriikin päätoimittaja kesällä 2019.
