Viisi vuotta sitten olin vaikean valinnan edessä: historiaa Turussa vai fysiikkaa Oulussa? Molemmat alat kiinnostivat ja olin päässyt sisään molempiin. Kyseessä oli viimeinen yhteishaku, jossa ei tarvinnut laittaa hakutoiveitaan järjestykseen, vaan saattoi tehdä päätöksen vasta, kun kaikki tulokset olivat tiedossa. Koska kirjoitan tätä Histofriikki-lehteen ja jotkut teistä saattavat tuntea minut Kritiikistä, voitte varmaan jo arvata, miten kyseinen valinta minun osaltani päättyi. Täällä sitä ollaan, toivottavasti pian valmistumassa.
Valinta ei kuitenkaan ollut aikanaan aivan niin helppo. Kirjeet saatuani puntaroin asiaa pitkään ja houkutus vain heittää asiasta kolikkoa oli suuri – saatoin jopa tehdä niin kokeilumielessä. Kuitenkin päädyin lukemaan tarkkaan kummankin alan opetussuunnitelmaa ja se sinetöi valintani: historia. Yksinkertaisesti siitä syystä, että saatoin opiskella fysiikkaa historiassa, mutta en historiaa fysiikassa. Tämä johtui luonnontieteellisten alojen huomattavasti laajemmasta kirjosta pakollisia kursseja ja sivuaineita. Fysiikassa minulla olisi ollut sen aikaisen opetussuunnitelman mukaan vain 10 valinnaista opintopistettä ja kaikki muu oli ennalta määrätty, myös mahdolliset sivuaineet. Koska olin lukiossa arvostanut erityisesti suurempaa valinnanvapautta ja minulla oli taipumus haluta opiskella vähän kaikkea, historian opetussuunnitelman tarjoama joustavuus houkutti. Käytännössä näin historian mahdollisuuksien kenttänä, jossa voisin opiskella mitä vain.
Ongelmaksi fysiikan lukemiselle koitui kuitenkin suuri määrä päällekkäisiä kursseja. Kuka olisi arvannut, että historiaa ja fysiikkaa ei ole suunniteltu opiskeltavaksi yhtä aikaa? Varmaan kaikki paitsi minä. Niin kutsuttujen demonstraatioiden eli demojen vaatiessa pakollista läsnäoloa fysiikan aloittaminen pitkittyi ja pitkittyi. Subjektiivisuus ja tulkinta ovat oman alamme hienoja asioita, mutta huomasin kaipaavani opintoihini vastapainoksi jotain, jossa tulkinta ei ole aivan niin isossa osassa. Päätin siis aloittaa jonkin luonnontieteellisen sivuaineen ja näin listalla tietojenkäsittelytieteen, jonka peruskurssit eivät menneet historian päälle – kätevää. En ollut ikinä koodannut, mutta totesin, että kai sitä siellä oppii, kun lähdetään perusteista liikkeelle. En ajatellut työllistymistä tai millaista tutkintoa rakennan, vaikka olisi ehkä pitänyt, vaan yritin vain opiskella sitä, mitä halusin. No, kävi ilmi, että historia-tietojenkäsittelytiede on molempien alojen osalta aika hyvä kombinaatio. Historian kannalta hyödyllisyys on varmaan ilmeistä, mutta voisin kertoa niin monta tarinaa kirjallisista töistä tietojenkäsittelytieteiden puolella…
Tiedän, että moni humanisti kokee luonnontieteet usein vaikeiksi tai epämiellyttäviksi ja valintaani joskus ihmetellään. En kuitenkaan ole ainoa; sekä ennen minua että minun jälkeeni pieni osa historiaan vihkiytyneistä on kurottanut luonnontieteiden ja tekniikan tiedekunnan puolelle. Vaikka hyödynnän tässä omaa kokemustani esimerkkinä, tärkeää meille historiaa opiskeleville on mielestäni oman tiedekunnan ulkopuolelle kurottaminen ja sen opiskeleminen, mikä kiinnostaa, ei niinkään juuri luonnontieteellisten aineiden opiskelu. Toki suosittelen luonnontieteitä kaikille vähääkään kiinnostuneille. Ainoa kurssi, jonka suosittelisin ihan jokaisen käyvän tietojenkäsittelytieteen puolelta, on Opiskelun ja työelämän tietotekniikka -kokonaisuus, joka koostuu yhden opintopisteen osioista, ei vaadi mitään ennakkotietoja ja kokonaisuudesta voi valita omalta osaltaan hyödylliset osiot. Esimerkkinä mainittakoon yhtenä osa-alueena toimistosovellukset, eli Microsoftin Word, Excel ja Powerpoint. Olin kurssille mennessäni käyttänyt Wordia yli kymmenen vuotta ja hämmästyin siitä, miten paljon en tiennyt kyseisestä ohjelmasta. Samoin Excel on hyödyllinen tilastoja laadittaessa ja sen peruskäytön hallitseminen kaavoineen on suositeltavaa myös meille humanististen aineiden opiskelijoille.
Moni meistä tuskin tietää opintojen alkaessa, mitä haluaa valmistuttuaan tehdä. Ajatus valmistumisesta ja sen jälkeisestä työelämästä on hieman pelottava etenkin nyt valmistumisen kynnyksellä, mutta uskon saaneeni täältä hyvän pohjan, josta jatkaa. Historia-aineissa voi opiskella mitä vain. Tutkintoja on yhtä monta erilaista kuin on opiskelijoitakin ja mielestäni se on meidän alamme vahvuus. Toki sama koskee varmasti myös muita humanistisia aloja, mutta en voi puhua niiden osalta omasta kokemuksesta. Jos on vähänkin kiinnostusta jotain ainetta kohtaan, niin aina kannattaa kokeilla, koska parhaimmillaan siitä voi löytää suunnan mieluisalle tulevaisuuden työlle ja huonoimmillaankin vain kasvattaa omaa osaamistaan. Minuakin hieman jännitti aluksi, että miten pärjään ja miten tietojenkäsittelytieteiden puolella suhtaudutaan tällaiseen humanistiin, mutta kaikki meni todella hyvin. Sain aluksi osakseni pientä kulmien kohotusta, mutta se johti hyvään yhteistyöhön, tietotekniikan oppimiseen ja viittatietouden leviämiseen. Minulta oikeasti kysyttiin yllättävän usein viitoista, ne herättivät suurta mielenkiintoa. Mitä ikinä siis haluattekaan opiskella, niin pärjäätte kyllä. Historia-aineissa oppii sopeutuvuutta ja kykyä yhdistää erilaisia ja laajoja kokonaisuuksia, eikä siitä ole koskaan haittaa.
Lopuksi haluan silti sanoa, että suosittelen kaikille humanisteille luonnontieteitä ja kaikille luonnontieteilijöille humanismia, edes vähän. Mutta pääasia on, että opiskelette sitä, mitä haluatte – teillä on hyvät mahdollisuudet ja loistavat edellytykset siihen.
Dita Tammivaara
Kirjoittaja on opintojensa loppusuoralla oleva Suomen historian opiskelija.
Opintojen aikana puhutaan melko paljon työelämästä opintojen jälkeen. Turun yliopiston työelämäpalvelut Rekry järjestää monia tilaisuuksia, joissa käsitellään erilaisia työnhakuun liittyviä asioita ja taitoja. Sen sijaan opintoihin liittyvästä työharjoittelusta puhutaan vähemmän, joten tässä jutussa käsitellään kulttuuri-, yleisen ja Suomen historian pääaineopiskelijoiden harjoittelukokemuksista ja harjoittelua yleisesti.
Suomen historian opintoihin sisältyy vapaaehtoinen 0–5 opintopisteen laajuinen työharjoittelu. Vapaaehtoisuudesta huolimatta harjoittelua suositellaan tehtäväksi, sillä se on erinomainen tilaisuus päästä hyödyntämään jo hankittuja taitoja sekä oppimaan uusia, kartuttamaan työkokemusta ja kenties kirkastaa tulevaisuuden suunnitelmia. Harjoitteluun on mahdollista saada harjoittelutukea, jota haetaan syksyisin käytettäväksi seuraavana vuonna. Tuki on suuruudeltaan 1 300 euroa, valtiotyönantajille 1 800 euroa, ja se kattaa harjoittelijan noin kuukauden palkan. Käytännössä harjoittelutuen saaminen voi edesauttaa harjoittelupaikan saamista.
Harjoitteluun sisältyy humanistisen tiedekunnan suositusten mukaan vähintään kaksi, mieluusti ainakin kolmen kuukautta kestävä työharjoittelu sekä 6–8 sivun pituinen harjoitteluraportti, joka palautetaan harjoittelun päätyttyä. Kolmen kuukauden harjoittelusta saa viisi opintopistettä, mutta opintopisteitä on mahdollista saada myös tätä lyhyemmistä harjoitteluista vaikka konferenssissa tai erilaisista työelämä-aiheisista kursseista. Harjoittelun on luonnollisesti vastattava omaa koulutustasi, mutta historia-aineista on mahdollista lähteä tekemään harjoittelua mitä erilaisimpiin paikkoihin.
Harjoittelupaikan etsiminen voi olla työläs ja monesti myös stressaava prosessi. Paikka on tarkoitus etsiä itsenäisesti, ja sitä etsiessä voi hyödyntää Akateemisen rekrytointipalvelu Aarresaaren ilmoituksia sekä muita työnhakusivustoja. Ilmoitusten seuraamisen lisäksi paikkaa kannattaa tiedustella myös suoraan muun muassa erilaisista yrityksistä, yhdistyksistä ja säätiöistä. Humanistisen tiedekunnan Intranet-sivulle on listattu harjoittelupaikkoja, joista voi saada vinkkejä paikan hakuun. Harjoittelupaikka voi löytyä niin museosta, arkistosta, yliopistosta, kirjastosta kuin Puolustusvoimilta tai vaikka kustantamosta. Paikan saamiseen vaikuttavat luonnollisesti myös sivuaineesi.
Teetin kaikille historian pääaineopiskelijoille kyselyn, jossa pyysin heitä kertomaan harjoittelupaikoistaan. Vastaajat olivat olleet harjoittelussa muun muassa kulttuurihistorian, Suomen historian ja yleisen historian oppiaineissa, Maanpuolustuskorkeakoulussa, Suomen Tallinnan puolustusasiamiestoimistossa, Keskusrikospoliisilla kyberrikostorjuntakeskuksessa, Turun museokeskuksessa ja Paimion kaupungin sivistystoimialalla, Turun kaupungilla suunnittelutehtävissä, Kansallisarkiston Turun toimipisteessä ja Turun kaupunginarkistossa. Yksi vastaajista mainitsi olleensa harjoittelussa yksityisissä yrityksissä: Kenno Anhropological Consultingilla ja Miltonilla. Ainakin näiden vastausten perusteella harjoittelupaikka siis löytyy todennäköisimmin julkiselta sektorilta.
Vaikka harjoittelupaikan löytäminen ei välttämättä ole helppoa tai yksinkertaista, kyselyyn vastanneet kehottavat harjoittelupaikkaa etsiviä olemaan sinnikkäitä. Hakuprosessi vie aikaa ja voimia, ja ensimmäisen paikan saamisessa voi kestää. Silti ei kannata luovuttaa: mieluisa harjoittelupaikka voi olla joku muu kuin unelmapaikka tai jopa paikka, joka ei olekaan omaa alaa. Kyselyyn vastanneet kehottavatkin miettimään, mitkä oppimasi asiat ovat sellaisia, joita voi soveltaa monille aloille. Kokonaisuus ratkaisee, ja sivuaineenkin kautta voi päästä harjoitteluun.
Harjoittelupaikkoja voi etsiä esimerkiksi Aarresaari-tietokannasta, mutta monesti kannattaa olla itsenäinen ja etsiä piilotyöpaikkoja – ajoissa, jopa jo ennen kuin työpaikka hakee harjoittelijaa. Eräs vastaaja huomautti, että harjoittelupaikkaa etsiessään voi turvautua myös yliopiston neuvoihin: ”Esteettömyysneuvoja voi olla suureksi avuksi, jos sinulla on jokin opiskeluun, keskittymiseen tai muuhun arjessa selviytymiseen vaikuttava este. Muutenkin kannattaa harjoittelupaikkaa etsittäessä kysyä neuvoa opetushenkilökunnalta. Yliopisto voi auttaa monessa asiassa, kun rohkeasti kysyy ja ottaa selvää.”
Kyselyyn vastanneet kehottavat suhtautumaan työhön positiivisesti ja avoimesti. Harjoittelijan tehtävät vaihtelevat tietenkin työnkuvan mukaan, mutta tehtävistä suoriutuu kyllä perehdyttämisen jälkeen. Vastaajat olivat päässeet harjoittelussa esimerkiksi kirjoittamaan, toimittamaan, taittamaan, rakentamaan näyttelyitä, opastamaan museoissa ja järjestämään arkistoja. Tehtävät voivat olla yllättäviä, välillä kenties puuduttavia tai tylsiä, mutta vastauksista näkyi, että jokainen vastaaja oli suurin piirtein päässyt tekemään itselleen sopivia tehtäviä ja oppimaan sopivasti uutta.
Kaikilla vastaajilla oli oikeastaan pelkästään positiivista sanottavaa harjoittelusta. Harjoittelussa oppi muun muassa hallitsemaan aikatauluja ja omaa työntekoaan sekä työskentelemään itsenäisesti. Varsinaisen työn tekemisen lisäksi harjoittelussa on usein antoisaa mahdollisuus tututusta työympäristöön ja työkavereihin, ja saattaa olla, että välillä tärkeimmät opit saa kahvi- tai lounastauolla keskustellessa työkavereiden kanssa.
Kuva: Miro Kankare.
Noora Viljamaa
Päämääränä harjoittelupaikka
Budapest on täydellinen harjoittelupaikka historianopiskelijalle. Kuva: Sanna Oksanen.
Keväällä se viimein varmistui myös itsellä, nimittäin odotettu harjoittelupaikka! Nyt noin kuukauden päästä tästä kirjoittamishetkestä olen lähdössä Unkarin Budapestiin tekemään harjoittelua Suomen suurlähetystössä. Sattuman kautta harjoittelun ajankohta on mitä kutkuttavin, onhan Suomi juuri silloin Euroopan Unionin puheenjohtajamaa. Lisäksi pelkästään jo Unkarin tilanne tekee harjoittelusta mielenkiintoisen ja varmasti opettavaisen. Vaikka Budapestissä on tullut useamman kerran käytyä, Unkariin tutustuminen maana tai kulttuurina ajan kanssa on upea mahdollisuus!
Suomen historian syventäviin opintoihin kuuluu jakso, jonka voi suorittaa opintoihin liittyvällä työharjoittelulla. Työharjoittelu tehdään ”omaa alaa vastaavassa työpaikassa, oppiaineen projektitehtävissä tai erityisenä työelämään johtavana kurssina.” Tässä suosittelen olemaankin rohkea ja miettimään rohkeasti erilaisia valintoja. Vaikka juuri museot ja erilaiset historialliset kohteet ovat yleisempiä valintoja historianopiskelijalle, myös juuri sivuaineiden kautta voi löytää mielenkiintoisia paikkoja. Harjoittelupaikan voi löytää joko yleisessä haussa tai hankkia itse. Itse hain harjoittelupaikkaa erilaisten sivustojen kautta, joihin näitä on kerätty. Oma opiskelutaustani on hyvin monipuolinen, sillä mukaan mahtuu niin opettajan opinnot kuten myös kansainvälisiä suhteita. Juuri laaja-alaiset opinnot ovat mielestäni hyvä pohja tulevalle harjoittelupaikalleni ja saivat ehkä myös etsimään mahdollista työpaikkaa mukavuusalueen ulkopuolelta.
Harjoittelupaikka oli odotettu melkein kahden vuoden hakemisen jälkeen. Tuona aikana hain monenlaiseen niin ulkomaiseen kuin suomalaiseen harjoittelupaikkaan, pääpaino juuri sekä suurlähetystöissä että erilaisissa instituutioissa ja organisaatioisissa Euroopassa. Kahden vuoden aikana into vaihtui useasi väsymykseen ja kyllästymiseen kirjoittaa hakemuksia ja muuttaa CV:tä. Esimerkiksi suurlähetystöt eivät usein rajaa tarkkaan minkä alan opiskelijoita he haluavat, minkä takia erityisesti hankalina hetkinä mieli saattoi alkaa laskea, kuinka moni muu eri aloilta ja yliopistoista oli hakemassa samaan paikkaan.
Budapestiä halkoo Tonava, joka jakaa kaupungin vanhaan historialliseen Budaan ja kaupunkimaiseen modernimpaan Pestiin. Kuva: Sanna Oksanen.
Mielestäni näihin epämotivaation hetkiin ei ole mitään tiettyä keinoa, joka auttaisi niiden yli. Itselläni paras keino oli tehdä konkreettisesti jotain harjoittelupaikan saamiseksi. Näin ollen tärkein neuvo, jonka voin antaa, on hyödyntää yliopiston palveluja – näistä juuri erityisesti Rekryn palveluita. Rekryn kautta osallistuin sekä mentorointiohjelmaan että uutena järjestettyyn uraohjaukseen generialisti-alojen opiskelijoille. Talven aikana minulla oli oma mentori, joka tuki harjoittelupaikan haussa ja luki hakemuksiani. Kevään ajan osallistuin uraohjauksiin, jossa saimme neuvoja niin uravalintaan, CV:n tekemiseen kuin työhaastatteluihin. Erityisesti opastus omien vahvuuksien erittelyssä ja ylös kirjaamisessa motivaatiokirjeeseen oli omalla kohdalla hyödyllistä, koska vaikka minulla on paljon kokemusta, oli vaikea sanoittaa sitä hyvin työpaikkaa varten. Kevään aikana pääsimme myös seuraamaan työpäivää meille valitussa paikassa, itse olin Turun käsityöläismuseossa. Uraohjauksessa oli mahdollista myös otattaa CV:hen kuva itsestään. Näiden ohjelmien lisäksi Rekry tarjoaa sekä yleistä neuvontaa uravalinnassa että CV-klinikoita. Kaiken kaikkiaan, ota kaikista näistä mahdollisuuksista mahdollisimman paljon irti! Ilman näitä en usko, että olisin päässyt haastatteluun saatikka saanut harjoittelupaikkaa!
Miksi itse haluan harjoitteluun? Olen ollut jo kahdesti vaihdossa, Saksassa Mainzissa opiskelin historiaa ja Itävallassa Wienissä kansainvälistä politiikkaa. Opintojeni lähestyessä loppua halusin sekä laajentaa kansainvälisiä kokemuksia, että myös tunnustella mikä voisi olla yksi urapolku valmistumisen jälkeen. Halusin suunnata ulkomaille vaihteeksi työskentelemään, enkä opiskelemaan. Jos mielessäsi on edes hieman kansainvälinen ura, suosittelen laajentamaan harjoittelupaikan hakemista Suomen rajojen ulkopuolelle. Moni saattaa ajatella, että Suomen historian opiskelijana harjoittelupaikan täytyy olla kotimaassa, vaikka loppujen lopuksi nämä opinnot antavat loistavan pohjan moneen yllättäväänkin harjoitteluun. Hakeminen voi joskus koetella hermoja mutta uskaltaisin väittää, että mitä pidempään hakee, sitä paremmaksi sekä hakemus että CV hioutuvat, ja mieluisan harjoittelupaikan saaminen todennäköisempää! Vaikka työharjoittelu ei olisi sinulle vielä ajankohtainen, toivon että tämä kirjoitus ehkä jättää sinulle joitain ideoita korvan taakse!
Kuva: Sanna Oksanen.
Sanna Oksanen
Kirjoittaja on aloittanut opiskelut syksyllä 2013 ja tekee graduaan Suomen historiaan.
Tiedätkö sen tunteen, kun odotat kovasti jotakin? Vähän pelottaa mutta samalla et malttaisi odottaa, että se jokin uusi koittaa jo? Näin minusta tuntui aika tarkalleen vuosi sitten, kun olin aloittelemassa opettajan pedagogisia opintoja. Olin keväällä 2018 lievästi sanottuna onneni kukkuloilla, kun löysin nimeni opintoihin hyväksyttyjen listalta – jes, minusta tulee opettaja!
No miksi minua sitten vähän pelotti opintojen alkaessa? Eniten päässä pyöri ajatus siitä, että mitä jos vuoden aikana tajuan, ettei opettaminen olekaan minua varten (olin ollut etukäteen varma, että minusta tulee historian opettaja eikä plan B:tä edes ollut). Toiseksi pohdin sitä, jääkö aikaa mihinkään muuhun, sillä monet opinnot jo suorittaneet olivat kertoneet, että pedagoginen vuosi on kohtuullisen tiukka rutistus. Entäpä oppilaat ja omat oppitunnit? Mitä jos en osaa ja mokaan kaiken ja epäonnistumistani pääsee paraatipaikalta todistamaan luokan perällä istuva ohjaaja!
Ja kas, niin se pedagoginen vuosi oli ja meni ennen kuin ehdin kunnolla huomata – ja millainen vuosi se olikaan! Muutamalla sanalla sanoen yliopistourani opettavaisin, rankin ja ihan parhain vuosi. Oli kasvatustieteen kirjatenttejä, aamuista pyöräilyä vastatuulessa norssille, oppituntien suunnittelua ja pitämistä yksin ja yhdessä, palautetta ja vähän lisää palautetta. Uusia ystäviä, kahvittelua ja tenttivinkkien jakamista auskuhuoneessa (väsymystä ja kiirettä päiviteltiin myös usein). Naurua ja monien samojen kysymysten uudelleen ja uudelleen esittämistä oman aineen ryhmätapaamisissa. Kaikki tuo tuntuu kuitenkin toissijaiselta, kun muistelen oppilaita ja sitä, millaista oli työskennellä heidän kanssaan.
Vuoden aikana meiltä harjoittelijoilta kysyttiin monta kertaa, mitkä ovat fiilikset tässä vaiheessa ja mikä on ollut harjoittelussa parasta. Vastasin jälkimmäiseen kysymykseen joka kerta oppilaat. En koskaan lakannut hymyilemästä, kun luokassa kuului sana ope, ja tajusin sen viittaavan itseeni. Norssin oppilaat ovat todella välittömiä, ja etenkin yläkoulun puolella ikä tuo oman mausteensa harjoittelijoiden ja oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen. Lämpimiä muistoja on paljon. Eräänkin perjantain viimeisellä oppitunnilla minä halusin, että opiskellaan ja oppilas oli sitä mieltä, että nyt ei kyllä enää millään jaksa. Kävimme aiheesta keskustelua, joka päättyi yhteisymmärrykseen ja spontaaneihin, oppilaan minulle heittämiin ylävitosiin. Tuo oli yksi niistä monista hetkistä, joiden jälkeen tiesin, että opettaminen on sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessakin.
Onnistumisen kokemuksien ja riemun lisäksi vuoteen mahtui toki paljon vaikeita hetkiä ja – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – ihmisenä kasvamista. Minulle vaikeaa oli sen myöntäminen, etten tiedä kaikesta kaikkea. Miten hienoa olisikaan opettaa suurista kuolonvuosista tai Yhdysvaltojen sisällissodasta ja kertoa oppilaille mielenkiintoisia juttuja, joita ei löydy oppikirjan sivuilta. Juttu opettamisessa on vain se, ettei kukaan ole koskaan valmis. Harjoittelijana ja varmasti myös aloittelevana opettajana on hyväksyttävä omien tietojen rajallisuus ja rakennettava opettaminen sen tiedon ympärille, joka itsellä on sillä hetkellä hallussa. Se on aivan riittävää ja ok. Tiedot karttuvat vuosien myötä, ja aina voi oppia lisää. Aineenhallinnan lisäksi opettajuuteen liittyy myös oma opetustyyli ja -tavat, vuorovaikutus oppilaiden, vanhempien, toisten opettajien ja koko kouluun liittyvän yhteisön kanssa. Nämäkin taidot kehittyvät uran aikana ja harjoittelussa niille luodaan vasta pohjaa. Opettajuus on toden totta elinikäinen oppimisprosessi.
Epävarmuuteen ja ajoittaisiin riittämättömyyden tunteisiin liittyi omalla kohdallani myös täydellisyyden tavoittelu ja lopulta siitä irti päästäminen. Se teki aluksi vähän kipeää, sillä minulla oli kirkkaana mielessä täydellinen ihanneopettaja, jollainen haluaisin myös itse olla. Eräs omista parhaimmista opettajistani oli yllättäen yläasteen historian ja yhteiskuntaopin opettajani. Täydellistä opettajaa ei kuitenkaan ole olemassa. Tämän ymmärsin, kun ohjaajani kehotti minua kertomaan, kun sellaisen löydän; hän ei ollut tällaiseen opettajaan vielä uransa aikana törmännyt. Jos hänkään ei ollut täydellinen, vaikka omasta mielestäni hän oli sitä hyvin lähellä, eivät sitä olleet omat parhaimmat opettajanikaan eikä myöskään nykyhetken tai tulevaisuuden minä. Nyt minulle riittää täydellisyyden sijasta se, että olen joko paras, rento, mukava tai vaikka edes ihan kiva opettaja niille oppilaille, joita olen jo päässyt opettamaan ja niille monille, joita tulevaisuudessa kohtaan. Oppilaat ovat se syy, jonka takia haluan tätä työtä tehdä.
Ai niin, ne mokat. Tulihan niitäkin, vaikka en tiedä, voiko kaikkia vuoden aikana sattuneita kommelluksia sanoa mokiksi. Kokemuksia ne ainakin ovat. Norssilla on paljon hienoa ja uutta tekniikkaa, ja opetuksessa voi hyödyntää monenlaisia sovelluksia, joihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa. Kyllä, minulle piirtoheittimet ja kalvot ovat omilta kouluajoiltani tutumpia. Älytaulut ovat käteviä, mutta yksi vuosi ei ainakaan minulle riittänyt niiden käytön opetteluun. Vielä kevään viimeisellä, Kiinan historiaa käsitelleellä oppitunnillani taulu temppuili sen verran, että totesin, että opettaja ei nyt osaa. Ja jos lupaat, ettet kerro kenellekään, voin paljastaa sinulle, että tulevalla historian opettajalla on vielä itselläänkin opettelemista vuosiluvuissa. Ne eivät onneksi enää määritä historian opiskelua, mutta joitakin suuntaviivoja on silti ihan hyvä tietää. Kahlasin oppitunnilla tuttuun tapaan dioja eteenpäin, kunnes eräs oppilas viittasi ja korjasi kohteliaasti, että Helsinki on kylläkin perustettu 1500-luvulla eikä 1600-luvulla, kuten opettaja oli juuri väittänyt.
Kuva: Iida Savolainen.
Iida Savolainen
Kirjoittaja on tuleva historian ja yhteiskuntaopin sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja.
Kaksi vuosikymmentä opettajana
Noora Viljamaa haastatteli sähköpostitse lukioaikaista historian ja yhteiskuntaopin opettajaansa Johanna Järää, joka on työskennellyt opettajana jo 20 vuotta. Vuosien kuluessa moni asia opettajan työssä on muuttunut, ja pedagogisten opintojen valintakoekin on nykyään erilainen. Silti opetettavat nuoret ovat samanlaisia kuin ennenkin. Järä kertoo omasta opetusharjoittelustaan, työstään opettajana ja kannustaa tulevia opettajia olemaan oma itsensä.
Millainen oli oma opetusharjoittelusi?
Vuosi taisi olla 1994, kun olin opetusharjoittelijana eli auskuna Turun normaalikoulussa. Minulla oli yläasteella ja lukiossa loistava historian ja yhteiskuntaopin opettaja, joka sai minut innostumaan opetustyöstä. Opiskelujen ensimmäiset vuodet opiskeltiin yleisesti historian tietoja ja taitoja, muistaakseni neljännen vuoden keväällä oli aika hakeutua opettajansuuntautumisvaihtoehtoon. Piti osallistua pääsykokeisiin. Ne jännittivät aika tavalla, koska halusin todella aloittaa opettajan pedagogiset opinnot ja päästä harjoittelemaan opettajan työtä. Pääsykokeissa tuli suunnitella oppitunti ja esitellä se valitsijoille. Pääsin aineenopettajan koulutusohjelmaan, ja viides opiskeluvuosi vierähtikin historian ja yhteiskuntaopin didaktiikan ja opetusharjoittelun parissa.
En tarkalleen enää muista, mistä kaikesta opetusharjoittelu tarkalleen koostui, mutta ainakin seurasimme ja arvioimme niin ”oikeiden” opettajien kuin harjoittelijoidenkin tunteja ja muutamia tunteja pidimme toki itsekin. Muistan valmistelleeni yhtä oppituntia tuntitolkulla, jokaisesta tunnista tuli tehdä minuutintarkka suunnitelma ja esitellä se etukäteen ohjaavalle opettajalle. Motivoinnin tärkeyttä korostettiin, se tuntui olevan olennainen asia hyvän tunnin rakentamisessa.
Normaalikoulun tunnit olivat mitä moninaisempia, jokainen harjoittelija pyrki jollain tavoin tuomaan tunnilleen jotakin uutta ja ihmeellistäkin. Muistan erään ohjaavan opettajan joskus todenneen, että täällä oppilaat eivät juuri hämmästyisi, vaikka luokkaan tuotaisiin norsu. He olivat niin monenlaisiin menetelmiin ja kokeiluihin tottuneet.
Ehkä antoisin jakso opetusharjoitteluvuonna oli ns. kenttäharjoittelu, joka suoritettiin itse valitsemassa koulussa. Aika moni oli omassa vanhassa yläkoulussa tai lukiossa. Minä sain viettää pari viikkoa Äetsän lukiossa, josta olin saanut valkolakin muutamia vuosia aiemmin. Noina parina viikkona pääsin oikeasti opettamaan ja sain suunnitella useamman tunnin kokonaisuuksia.
Miltä tuntui aloittaa työt vastavalmistuneena?
Valmistuin filosofian maisteriksi syksyllä 1996, seuraavan vuoden vietin naisten vapaaehtoisessa asepalveluksessa. Ensimmäinen opettajan työni oli yläkoulun historian ja äidinkielen opettajan sijaisuus. Yläkoulun rehtorina oli mies, joka oli ollut rehtorina omassa yläkoulussani aikoinaan. Uudessa roolissa oleminen oli mielenkiintoista, toisaalta rehtorin tapa toimia oli jo tuttua, mikä helpotti työtäni. Kolme seuraavaa vuotta tein luokanopettajan työtä ja hetken jopa pohdin luokanopettajan koulutuksen hankkimistakin. Antoisia ja opettavia vuosia nekin. Tuo suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta, kun pääsin ”oman alani” töihin, Lempäälän lukion historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi.
Mikä opettamisessa on ollut parasta, mikä vaikeinta?
Voisi kai sanoa, että opiskelijat antavat työlleni parhaat hetket, toisaalta lukiolaisnuoret myös haastavat opettajan päivittäin, pitävät maailman menossa mukana. Jokaisena kevät- ja yo-juhlapäivänä toteaa haikeana, miten upeasti nuoret ovat lukiovuosien aikana kasvaneet, miten heitä on ilo ”lähettää maailmalle”, miten heistä on kasvanut aktiivisia yhteiskunnan jäseniä.
Jatkuvat muutokset opetustyössä haastavat opettajaa. Olen parhaillaan aloittamassa kolmannen opetussuunnitelman tekemistä, opetuksen sähköistyminen on vaatinut valtavan määrän uuden opettelua, myös lukio-opiskelijoiden heterogeenisuus ja suuret ryhmäkoot ovat muuttaneet työn luonnetta.
Miten opettajan työ on muuttunut vuosien varrella vai onko työ muuttunut ollenkaan?
Muutoksia on tapahtunut paljon, toki perusidea opettajan työn ytimestä on säilynyt samana: tehtävänäni on päivittäin pyrkiä kohtaamaan jokainen tunnilla oleva nuori ja mahdollistaa erilaisille oppijoille mahdollisuus kasvaa ja kehittyä ihmisenä.
Työskentelytavat, materiaalit ja välineet ovat paljonkin muuttuneet. Muistan opetusharjoitteluaikana käyttäneeni piirtoheitinkalvojen tekemiseen tunteja ja tunteja. Muistiinpanojen tekeminen ja sen oheen opettajan faktat ja tehtävät loivat pohjan perustunnille. Tämän päivän opiskelussa korostuu vahvemmin opiskelijan oma aktiivisuus tiedonhakijana ja tiedon prosessoijana. Opettajasta on enemmänkin tullut oppimisen valmentaja / tukija. Sanoisin, ettei työ ole ainakaan helpottunut.
Opetuksen monipuolinen sähköistyminen on haastanut niin opettajat kuin opiskelijatkin. Jokaisen lukiolaisen perustyökalu on läppäri, jossa kulkevat digikirjat, laskimet, eri viestintävälineet ja yo-kokeen järjestelmät. Myös luokkien varustelu on kehittynyt työssäolovuosieni aikana melkoisesti: piirtoheittimet ja liitutaulut ovat muuttuneet älytauluiksi, työergonomiaan on alettu kiinnittää huomiota, yhteiskunnan sähköistyminen näkyy koulumaailmassakin.
Mitkä taidot ovat opettajalle tärkeitä tai välttämättömiä?
Mielestäni edelleen tärkein työkalu opettajalla on oma persoona. Se laitetaan joka päivä likoon, sen avulla luodaan ilmapiiri niin opiskelijoiden kuin henkilökunnankin keskuudessa.
Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle olennainen ja samalla aika kuormittavakin edellytys on ajankohtaisten asioiden seuraaminen, taustojen selvittäminen ja maailman muuttumisen tuominen opetukseen. Minulle se ainakin on yksi työn kiinnostavista puolista.
Jatkuvien muutosten parissa työskenteleminen haastaa myös omaa jaksamista, josta on pidettävä huoli. Innostava työ vie välillä ns. mukanaan eli on muistettava levon, vapaa-ajan ja ravinnon tärkeys.
Olisiko sinulla antaa jotain vinkkejä tulevaisuuden opettajille?
Opettajuus rakentuu vahvasti oman persoonan mukaan. Omana itsenä oleminen ja luottamuksen rakentaminen opiskelijoiden kanssa antaa oivallisen pohjan opetukselle ja oppimiselle.
Pitää muistaa olla myös armollinen itselleen: riittää, kun on hyvä, ei tarvitse olla täydellinen. Työvuosia on jokaisella vielä kymmeniä edessä, työstä nuorten parissa saa myös nauttia!
Kuva: Johanna Järä.
Johanna Järä
Kirjoittaja on Suomen historian alumni Turun yliopistosta ja historian ja yhteiskuntaopin opettaja Lempäälän lukiossa. Hänellä on myös äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyys.
Päätin taannoin ryhtyä rakentamaan palapeliä, jonka vastikään olin löytänyt varastoistani. Vuosia aikaisemmin olin koonnut sitä jonkin verran, mutta sittemmin unohtanut sen laatikkoonsa. Nyt päätin ryhtyä uudelleen työhön. Alku on aina hankalin, mutta jonkin aikaa paloja toisiinsa soviteltuaan alkaa hahmottaa kuva-aiheen kokonaisuuden ja sen jälkeen jäljellä olevien palojen yhdistäminen kokonaisuuteen on jo helpompaa. Lopulta olin koonnut kauniin 1700-luvun maalaismaisemaa esittävän kuvan valmiiksi.
Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen suoritettuani tehtäväni loppuun, minua alkoi vaivata kummallinen levottomuus. Valmis palapeli ei vastannut muistikuvaani siitä, miltä kuva-aihe oli näyttänyt, kun viimeksi yritin sitä koota. Asia alkoi vaivata minua niin paljon, että minun oli pakko purkaa palapeli osiin ja koota se jälleen uudelleen. Hämmästyksekseni tällä kertaa valmiiksi saamani maisemataulu oli aivan erilainen kuin hieman aiemmin.
Maisema kyllä oli sama, mutta seesteisen poutasään asemesta se oli tällä kertaa kuvattuna melodramaattisen myrskyn riepottelemana. Entistä häkeltyneempänä päätin kokeilla vielä kerran. Nyt samoista paloista kasaamassani kokonaisuudessa maisemassa näkyvät rakennukset olivat vaihtaneet paikkaa, osa oli kadonnut ja jostain oli ilmestynyt uusia, joita aiemmin ei ollut näkyvissä. Yhteen kulmaan oli ilmestynyt lampi ja paikassa, jossa muistin edellisellä kerralla avautuneen laajan vainion, kasvoikin nyt koskematon metsä.
Tässä vaiheessa lienet jo arvannut, että kysymyksessä ei ole oikea palapeli, vaan historiantutkimuksen metafora. Erilaisista menneisyyden jälkeensä jättämistä palasista, joita myös lähdeaineistoiksi kutsutaan, historiantutkijat rakentavat kuvaa kadonneista ajoista. Historian palapelille on kuitenkin ominaista, että sen voi rakentaa valmiiksi lukemattomin eri tavoin. Palat ovat samat, mutta lopputulos joka kokoamiskerralla aivan erilainen.
Oikeiden ratkaisujen lukemattomuus taas tuntuu kovin kiusalliselta, jos tieteellisen tutkimuksen edellytykseksi asetetaan luonnontieteiltä lainattu toistettavuuden ihanne. Sen mukaan tieteestä voidaan puhua vain, jos tehdyt kokeet ja tutkimukset ovat uusittavissa ja lopputulos on aina samansuuntainen. Näinhän asia ei suinkaan historiantutkimuksen tapauksessa ole, mikä ei kuitenkaan kieli niinkään historian epätieteellisyydestä kuin itse ihannemallin soveltumattomuudesta monille tieteenaloille.
Tutkimustulosten toistamisen hankaluus ei ole historiantutkimuksen heikkous, vaan päinvastoin sen vahvuus. Vaikka samojen lähteiden pohjalta voi päätyä hyvin erilaisiin lopputuloksiin ja vaikka oikeita, mutta keskenään ristiriitaisia vastauksia on paljon, se ei tarkoita, että kaikki vastaukset olisivat oikeita. Vain pitkällisen, käytännössä koko eliniän jatkuvan harjaantumisen kautta historiantutkija oppii erottamaan mahdolliset ratkaisut mahdottomista ja perusteltavissa olevat tulkinnat kestämättömistä. Perusteltujen ja uskottavien tulkintojen moninaisuus tekee paremmin oikeutta inhimillisen olemassaolon monimutkaisuudelle ja monitulkintaisuudelle kuin yksiselitteisiä ja ehdottomia tuloksia tarjoavat luonnontieteet.
Aivan kuten nykyhetkessäkin samoilla asioilla on erilaisia merkityksiä eri ihmisille, myös menneisyyden ihmiset pitivät näkökulmistaan riippuen samoja asioita hyvinä tai pahoina, toivottuina tai kammoksuttuina. Paavius näyttäytyi mitä todennäköisimmin hyvin erilaisena instituutiona sen perusteella, tarkasteltiinko sitä katoliselta vai protestanttiselta suunnalta tai sosialismi riippuen siitä, kysyttiinkö mielipidettä työläiseltä vai tehtailijalta. Kysymys ei ole mistään vähäpätöisestä todellisten asioiden päälle ripotellusta merkitysten kerrostumasta, sillä aineellisen maailman ilmiöille annetuilla merkityksillä on ollut paljon suurempi rooli ihmiskunnan historiassa kuin aineellisella maailmalla itsellään.
Juuri erilaisiin merkityksiin pohjautuvat mielipide-erot ja oman merkitysavaruuden uskominen ainoaksi Totuudeksi ovat olleet useimpien sotien taustalla, ja juuri erilaiset merkitykset ovat eri aikoina tehneet tietyistä hyödykkeistä tavoittelemisen ja toisista halveksunnan arvoisia. Kullassa tai timanteissa ei itsessään ole mitään, mikä tekisi niistä erityisen sopivia vaihdannan välineitä eikä kivilinnassa 1600-luvulla tai merkkivaatteessa nykypäivänä mitään yleispätevää ja kaikkien jakamaa perustetta sille, miksi mielivaltaisesti määräytyneillä vaihdannan välineillä pitäisi hankkia juuri näitä mielivaltaisesti tavoiteltaviksi määräytyneitä hyödykkeitä eikä joitakin toisia.
Osa näistä ihmisten toimintaa ohjaavista merkityksistä on laajasti jaettuja, osa jollekin sosiaaliselle ryhmälle ominaisia ja osa yksilöiden henkilökohtaisia mielipiteitä. Voikin sanoa, että jokainen ihminen elää ja on aina elänyt omassa ainutlaatuisessa ja toisilta suljetussa merkitysten todellisuudessaan. Jos näiden kanssaihmisten todellisuuksien tavoittaminen on aikalaisillekin hankalaa, ei menneisyyden ihmisten ajatteluratojen jäljittäminen ole historiantutkijalle ainakaan helpompaa.
Kaikkia menneisyyden tapahtumia ei voida tietää ja vielä vähemmän kaikkia noihin tapahtumiin vaikuttaneita tekijöitä. Jokainen samaan aihepiiriin perehtynyt tutkija voi kuitenkin omista lähtökohdistaan käsin tuoda jotakin uutta aiheesta käytyyn keskusteluun, ja jokaiselta tutkijalta jää joitakin tekijöitä ja vaikuttimia piiloon. Useimpien tutkijoiden tulokset kuitenkin lisäävät omalta osaltaan ymmärrystä menneisyyden moninaisuudesta ja ihmiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta. Kysymys ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole tiedon kumulaatiivisesta edistymisestä. Tulkinnat nousevat, laskevat ja hautaavat vuorotellen toisiaan tutkimuksen päättymättömässä aaltoliikkeessä, jossa varmana pysyy vain ihmisyyden kompleksisuus.
Historiantutkija ei tavoittele totuutta menneisyydestä, vaan etsii mahdollisia selityksiä ja kumoaa mahdottomia. Hän tutkii lähdeaineistoja ja arvioi niiden perusteella sekä oman kokemuksensa valossa, mitkä tulkinnat ovat uskottavia ja mitkä puolestaan kestämättömiä. Lähdeaineiston kriittisen ja rationaalisen arvioinnin kautta hän voi sulkea pois monia selitysmalleja tai väittämiä, ja jäljelle jäävät ne, jotka nykyisen tietämyksen valossa ovat mahdollisia ja joista siten, mahdollisesta keskinäisestä ristiriitaisuudestaan huolimatta tulee historiallista tietoa – ainakin siihen saakka, kunnes uusi tutkimus osoittaa ne virheellisiksi. Vaikka nämä jäljelle jäävät selitysmallit voivat olla keskenään ristiriitaisia, ne ovat silti voineet kaikki olla totta jollekin osalle aikalaisista. Historiallinen tieto ei ole olemukseltaan ehdotonta.
Lopullista Totuutta menneisyydestä ei ole löydettävissä, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. Totuuden käsitteen luominen on kenties ollut ihmiskunnan suurin virhe. Tai kenties vielä suurempi virhe on uskoa, että ilman totuutta kaikki on hyväksyttävissä ja että ilman totuutta ei voi olla tietoa.
Kuva: Lauri Viinikkala.
Lauri Viinikkala
Kirjoittaja väitteli tohtoriksi tammikuussa. Hänen väitöskirjansa otsikko on ”Digitaalisia valheita vai historiallista tietoa? Aineellisen todellisuuden, kerronnan ja historiallisen tiedon suhde yhdistetyn todellisuuden teknologiaa hyödyntävissä menneisyyden esityksissä”. Viinikkala työskentelee oppiaineen yliopisto-opettajana.
